Menneiden kesien muistolle: Tom Bianchin ”Fire Island Pines – polaroids 1975–1983”

Kesä 1981. Täpötäysi lautta ajaa satamaan, ja laiturille purkautuu hilpeitä lomalaisia: taviksia, drag queeneja ja lihaskimppuja pikku speedoissaan. Oho, tuossa taisi vehjekin vilahtaa… Siis tervetuloa maanpäälliseen homoparatiisiin, jossa kuuluu nauttia kesästä ja pesästä!

Siinä tiivistys Ryan Murphyn tuoreen The normal heart -elokuvan alkukohtauksesta, jossa päähenkilöt saapuvat lomailemaan New Yorkin Long Islandin edustalla sijaitsevalle Fire Islandin saarelle. Saari on Yhdysvaltain homojen legendaarisimpia kesänviettopaikkoja, ja sinne pelmahtaa lomakaudella tuhansia ”teikäläisiä”. Alun perin homot löysivät tiensä Fire Islandin Cherry Grove -lomakohteeseen 1930-luvun lopulla ja ottivat sen ennen pitkää omakseen. Antropologi Esther Newton kutsuukin Grovea Yhdysvaltain ensimmäiseksi ”homokaupungiksi”. Viisikymmentäluvulla sen tuntumaan alettiin rakentaa perheille tarkoitettua Fire Island Pinesin lomakohdetta, jota alkoivat kuitenkin pian kansoittaa Groven homomainetta karsastaneet varakkaat (kaappi)homot.

The normal heartin alku sijoittuu juuri Fire Island Pinesin kesäidylliin ja tarjoaa fiktiivisen välähdyksen sen hedonistisesta homoelämästä aids-aikakauden kynnyksellä. Autenttista Pines-tunnelmaa taas tarjoaa kuvataitelija Tom Bianchin valokuvakirja Fire Island Pines – Polaroids 1975–1983. Kesäkuvien katselu näin syyspäiväntasauksen jälkeen on aina katkeransuloista, ja Bianchin teos varsinkin on suoranaista haikeuden taidetta. Se on elämäniloinen kunnianosoitus kuolleille ystäville, kadonneelle ajalle ja menneiden kesien muistolle.

Viisikymmentäluvun Chicagossa varttunut Tom Bianchi muistelee kirjansa esipuheessa, miten hän luki ensimmäistä kertaa Fire Islandista kirjaston kehonrakennuslehdestä. ”Tulisaari” kuulosti kutkuttavan epätodelliselta, ja hänen mielessään koko paikka väikkyi ihanana utopiana keskellä homovihamielistä arkitodellisuutta. Bianchille utopiasta tuli myös totta 1970-luvulla, kun hän vuokrasi Fire Island Pinesista kesämökin ystäviensä kanssa. Tuolloin hän ei ollut vielä nimekäs kuvaaja vaan nuori elokuvayhtiön lakimies, joka oli sattumalta saanut liikelahjaksi upouuden Polaroid SX-70 -kameran. Se oli aloittelijalle täydellinen väline, ja Bianchi ryhtyi innokkaasti ikuistamaan Fire Islandin kesiä ja kesäpoikia. Näin hän löysi pikkuhiljaa luovuutensa ja ryhtyi kokopäiväiseksi kuvataiteilijaksi.

Bianchin esipuhe pursuaa hauskoja anekdootteja Fire Island Pinesin elämästä. Paikalliset roskakuskitkin olivat kuulemma kuin suoraan mallitoimiston listoilta, ja lähikauppa ristittiin uudelleen jalokiviliike Tiffanyn mukaan, koska tuotevalikoima oli niin ylellinen. Asiakaskunnan valikoivasta mausta kertoi kaiken se, että myynnissä oli 13:a eri sinappia mutta vain yhdenlaista ketsuppia. Pinesin päättymättömissä kotibileissä saattoi olla ”alkudrinkkinä ”bilehuume Quaaludea ja ”jälkkärinä” poppersia. Juhlien viihdepuolesta vastasivat saarella lomaansa viettäneet eri alojen taiteilijat, ja vieraiden joukossa pyöri huippunimiä Calvin Kleinista Diane von Fürstenbergiin. Vuosien myötä kotibileet vaihtuivat valtaviin rantabileisiin, joissa tuhannet ihmiset tanssivat senhetkisen diskotähtösen tahdittamina. Aika moni vieraista päätyi jossain vaiheessa iltaa ”Meat Rackille”, eli Groven ja Pinesin välissä sijainneelle homojen ulkotapaamispaikalle, jossa vietettiin loputtomia yöllisiä orgioita.

Monille Fire Islandin huume-, seksi- ja vartalofiksaatio oli Bianchin mukaan aivan liikaa, ja koko paikka vaikutti lähinnä helvetin esikartanolta. Sellaisena se näyttäytyy myös Larry Kramerin Faggots-kirjassa, jonka päähenkilö saa yliannostuksen hupihomostelusta ja tajuaa kaipaavansa ennen kaikkea rakkautta. Rakkauden kaipuusta puhuu myös Bianchi toteamalla, että Pinesin homot eivät aina tienneet, mitä he oikein etsivät, mutta ainakin he toivoivat löytävänsä rakkauden – iltapäiväksi, yöksi tai koko elämäksi. Pines-elämä oli todellista hetken juhlaa: ”Pitkä rantakävely iltapäiväihastuksen kanssa saattoi tarjota ikuisuuden verran ihanuutta”, Bianchi kirjoittaa.

Kahdeksankymmentäluvun alussa Fire Islandin loputtomat bilekutsut vaihtuivat yhtä loputtomilta tuntuneisiin hautajaiskutsuihin, ja saaresta tuli yksi aids-tuhon keskuspaikoista – homoyhteisön ground zero. Suuri osa Bianchin polaroideihin tallentuneesta elämästä pyyhkiytyi pois kuin hiekkalinna aaltoihin, ja hänen iloisia muistoja pursuavasta kuvalaatikostaan tuli mausoleumi. Bianchi itse selvisi tartunnasta hengissä, mutta kesti kauan ennen kuin henkinen kipu hellitti ja teki tilaa kiitollisuudelle elettyä elämää kohtaan.

Kun hän vuosikymmenten jälkeen uskaltautui raottamaan kuvalaatikkonsa kantta, sieltä löytyi joukko nauravia ja leikkiviä ystäviä ja poikaystäviä – kaikki elossa taas. Nyt nämä miehet jatkavat ikuista nuoruuttaan Bianchin kauniissa kirjassa. Sen kuvista välittyy mielestäni samanlainen tarttuva ja puoliuhmakas elämänilo kuin oheisesta Claes Anderssonin runosta, jonka on suomentanut Jyrki Kiiskinen.

[– –]

Tällaisena päivänä kaikki tajuavat että elämä on saatu elettäväksi ja

huolet maton alle lakaistaviksi

Avasimme kahdeksantoistavuotiaan mallasviskin

ja kippasimme sen tavallisen kraanaveden kanssa kurkkuun

Oli upeaa tulla känniin ja löytää itsensä

tänä erityisenä päivänä

Arki kyllä rikkoo aikanaan ilomme (aavistimme)

ja pimentää ystävyyden ja lumon

Joka tekee siitä elämisen arvoista