”Your voice can take me there”: Madonnasta, Carolasta ja heidän opetuslapsistaan

Ruotsalainen laulajatähti Carola Häggvist muistetaan kahdesta asiasta: ”Främling”-euroviisustaan ja uskovaisuudestaan. Torstainen keikka Helsingin Kulttuuritalossa osoitti myös, että Carola on hyvin karismaattinen esiintyjä niin maallisessa kuin hengellisessäkin mielessä ja että hän muistuttaa tässä toista suurta homoikonia: Madonnaa.

Julkiuskovaisuus on ollut osa Carolan imagoa aina vuodesta 1983 lähtien, jolloin hän otti 16-vuotiaana pilalle permanentattuna lähiötyttönä murskavoiton Ruotsin euroviisukarsinnoissa ja kiitti heti perään jumalaa silmät palaen. Ja miksei olisi kiittänyt: ”Främling”-esityksestä välittynyt sisäinen palo ei tuntunut olevan tästä maailmasta. Sittemmin usko ja kyvyt ovat tempaisseet Carolan vielä kahteen kotimaiseen ja yhteen kansainväliseen viisuvoittoon sekä uskonnollisesta kohusta toiseen.

Samoihin aikoihin, kun Carolan ura lähti nousuun, New Yorkissa breikkasi toinen tuleva musiikin maallikkosaarnaaja: 25-vuotias Madonna Ciccone. Madonnasta ei kuitenkaan tullut Carolan kaltaista kuvien kumartajaa vaan herkeämätön kuvainraastaja, joka yhdisteli seksiä ja uskontoa ja ravisteli katolista maailmaa siinä määrin, että paavi julisti hänen Blond ambition -kiertueensa (1990) ”maailmanhistorian saatanallisimmaksi”. Madonna vastasi kohteliaisuuteen omistamalla The immaculate collection -kokoelmansa (1990) nimenomaan paaville, jota hän kutsui ”jumalaisen innoituksen lähteekseen”. Sävy vain oli hyvin toisenlainen kuin jo aiemmin Isää kiittäneellä Carolalla.

Madonnan tuotannon keskeisimpiä uskonnollisia teoksia on omaelämäkerrallisen ”Oh father” -kappaleen (1989) musiikkivideo, jonka ohjasi myöhemmin elokuvan saralla vakuuttanut David Fincher. Videossa Madonnan esittämä nainen kasvaa isän pahoinpitelemästä pikkutytöstä väkivaltaisessa parisuhteessa eläväksi naiseksi, jonka kärsimystä rippituolissa istuvat papit eivät ymmärrä tai halua nähdä. 

Videon väkevimpiin kuuluva kohtaus perustuu Madonnan omaan lapsuudenmuistoon: pikkutyttö lähestyy arkussa makaavaa äitiään ja näkee, että tämän huulet on ommeltu umpeen. Vaikenemisen ja väkivallan kierre päättyy vasta, kun aikuistunut nainen nostaa äitinsä haudalla katseen taivaaseen kuin kaikkia patriarkaalisia auktoriteetteja uhmaten: ”You can't hurt me now. I got away from you. I never thought I would.”

Noin 25 vuotta, vuonna 1997 tapahtunutta uudenlaista henkistymistä ja monen monta kabbalanauhaa myöhemmin Madonna julkaisi tänä keväänä uuden Rebel heart -albuminsa. Sen kapinallinen puoli sekoittaa pakkaa entiseen tapaan rinnastamalla uskonnollisen ja seksuaalisen hurmoksen (”Holy water”) sekä ammentamalla kieli poskessa Madonnan vanhemman valtionaisen statuksesta (”Bitch I'm Madonna”). Toisaalta Madonna vuodattaa suorastaan Ray of light -levyn (1998) veroisesti sydänverta laulamalla raastavista ihmissuhteista (”HeartBreakCity”), julkisuuden kiroista (”Joan of Arc”) ja sisäisestä pakosta, joka saa niin monet meistä valitsemaan elämässä sen vaikeimman tien (nimibiisi ”Rebel heart”).

Marraskuussa tämä sydämellinen kapinallinen astuu lavalle Tukholmassa Rebel heart -kiertueen konsertissa, ja seurakunta on epäilemättä yhtä sekalaista kuin Carolan torstaisella Det bästa av mig -keikalla. Keikan kimmokkeena toimi Carolan viimevuotinen osallistuminen Ruotsin Så mycket bättre- eli Vain elämää -sarjaan, jossa hänet nähtiin paitsi kollegojen ihailemana supertähtenä myös harvinaisen avoimena, haavoittuvana ja siksi niin täysipainoisena ihmisenä. 

Kansankodin miljoonayleisö sai kuulla muun muassa, miten Carola oli viettänyt elämänsä ensimmäiset kuukaudet lastenkodissa, koska hänen äitinsä oli sairastunut synnytyksen jälkeiseen psykoosiin. Lisäksi hän kertoi biseksuaalisista tunteistaan ja 1980-luvun vakavista itsemurha-aikeistaan. Tunnustuksia tuli niin tiuhaan, että kukaan ei ehtinyt kysyä, mitä Carola oikein tarkoitti vuosien takaisilla haastattelukommenteillaan, joiden myötä hänet leimattiin homovastaiseksi.

Itse menin Carolan keikalle tiettyä sisäistä ristiriitaa tuntien. Carolan (teko)pyhyydestä on tehty julkisuudessa melkoinen vitsi, josta After Darkin kaltaiset drag-esiintyjät ovat ammentaneet pohjattomasti huumoria. Minuakin ”varoiteltiin” ennen keikkaa uskoon tulosta, ja koin myös tarpeelliseksi viljellä Facebookissa uskontovitsejä ikään kuin perustellakseni sitä, että hei – läpällähän mä tätä Carolaa kuuntelen. Näin jälkikäteen ymmärrän kuitenkin, että se ei ole totta. Totta on se, että Carolan keikka oli yhtä harras kokemus kuin Madonnankin keikat ja että minä tarvitsen näitä kokemuksia.

Pariisi, Bercy, elokuu 2006. Olen yhtä noin 20 000 ihmisen kanssa, jotka hyppivät tasajalkaa ja laulavat mukana, koska Madonna niin käski. Ja käski uudelleen, vaikka kaikki jo tottelivat: ”What's up, Paris? Why aren't you jumping?” Hypin, laulan, olen yhtä. Mielessäni näen, miten koko halli nousee ilmaan ja leijuu Pariisin taivaalla kuin jokin tunnistamaton lentävä esine Chagallin taulussa.

Vähän aikaisemmin Madonna on esittänyt kätketyistä kivuista kertovan ”Live to tell” -kappaleensa (1986), joka alkoi hänen tanssijoidensa ripittäytymisillä. Yksi puhui kokemastaan hyväksikäytöstä, toinen parisuhdeväkivallasta ja kolmas huumeriippuvuudestaan. Tunnustusten jälkeen Madonna alkoi laulaa roikkuen ristillä, jonka pinta koostui peileistä. Näe itsesi, oma kärsimyksesi ja muiden kärsimys, tuntui numero sanovan.

”Mautonta!” huutaa yksi. ”Rienaavaa!” puuskahtaa toinen. ”Niin madonnaa ja niin lohduttavaa”, sanon minä.

”Muukalainen, mitä katseesi kätkee?” Carola kysyy suurimmassa hitissään ja puhuu Helsingin-keikan välispiikeissä vakuuttavasti kuin elämäntapavalmentaja: ”Elämäsi on tärkeä. Sinun kaltaistasi ei ole toista. Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa alusta. Ehkä elämästä tulee sen uuden alun jälkeen parempaa kuin se on vielä koskaan ollut.”

Jostain syystä en saa kiinni kyynisyydestä enkä yhtäkkiä näe suurtakaan eroa Carolan ja Madonnan välillä. Myös Carola laulaa ristiltä, mutta kuvaannollisesti, ja ihmiset kuuntelevat hiljaa ikään kuin hän tietäisi ja tuntisi juuri heidän kipunsa. Nuoren tytön uskoon perustuvan itsevarmuuden tilalla on tiedon ja kokemuksen tuomaa aikuisen naisen varmuutta, joka on kuin hiilloksen sinnikästä hehkua.

Ymmärrän jälleen, että artistit ovat sijaiskärsijöitä. Me maksamme siitä, että joku kantaa hetken ristiämme ja kertoo salaisuutemme muille salissa oleville ilman, että meidän tarvitsee sitä tehdä. Ja sitten poistumme yöhön – yksi taas kerran kaapista tulleena, toinen taas kerran juomisen lopettaneena ja kolmas tuntien taas syvää yhteyttä siihen tyttöön tai poikaan, jota nämä laulut koskettivat ensimmäisen kerran.

Samasta aiheesta:
”Come on, Vogue!”: kun vähemmistöjen alakulttuurista tuli valtavirtaa
Da Bitchy -koodi: miksi homot aina tappelevat diivoistaan?