Vaasan farssi – pohjalaista pervohistoriaa 1/2

Picture it: Etelä-Pohjanmaa, 1989. Opettaja polkee nahkakravatti heiluen elämää henkitoreissaan hönkivään harmoniin. Neonväricollegejen rivistö laulaa käskystä Vaasan marssia, joka kertoo siitä, mistä maakuntalaulut tapaavat kertoa: hallasta, puutteesta, korpimaan kurjuudesta ja halusta taistella kuolemaan asti.

Ei ihme, että menin sivariin. Sen jälkeenkin vei vielä vuosia ennen kuin löysin Vaasan marssin uudestaan. Tai pikemminkin löysin siitä täydellisen drag-nimen. Siinähän se on heti ensimmäisessä säkeessä: miss Laaja Aukee Pohjanmaa!

Kun marssi muuttui farssiksi, kaikki tuntui yhtäkkiä helpommalta. Löysin oman paikkani Pohjanmaan suuresta kertomuksesta ja näin itseni marssimassa laulussa mainittujen Vaasan urhojen rinnalla – korkkareissa, mutta kuitenkin. It gets better, jopa Pohjanmaalla.

Isänmaan sylissä

Tänä heinäkuisena lauantaina miss Laaja Aukee Pohjanmaa (näin kavereiden kesken myös miss Aava Laukee) on lopulta saapunut Vaasaan marssimaan. Ohjelmassa on sateenkaareva kaupunkikävely, jonka reitti noudattelee 96-homolehdestä 6/72 löytämääni juttua ”Rantakävelyllä Vaasassa”.

Tukijoukoiksi ja kuvausryhmäksi olen houkutellut pari paikallista siskoa, millä en tarkoita kahta kaakattavaa neitihomoa saati kahta saksisiskoa, vaan kahta ehtaa eteläpohjalaista akkaa, jotka nyt sattuvat olemaan sisaruksia.

”Så mötas hjärtan, mötas namn, o fosterland, uti din famn”, laulettiin Sakari Topeliuksen alkuperäisessä Wasa marschissa (1864). Ja sehän sopii, sillä tämänpäiväisen Vaasan marssin on tarkoitus viedä meidät homojen ja muiden miehiä haluavien miesten vanhoille ulkotapaamispaikoille, joilla sydämet todella kohtasivat isänmaan sylissä.

Rantareittimme sisältää myös lukuisia syrjähyppyjä ja huipentuu lopulta siihen, että tulemme porukalla Fannyyn. Siis Kulttuuritalolle, jonne minäkin aikanaan saavuin täynnä odotuksia siitä, miten pojat vievät onnehen maan pohjoisen, kuten maakuntalaulu lupailee.

Vuosi oli 1995, se pirun jääkiekkovuosi. Setalla oli tanssit, minä olin 17, ja päässä soi ”den glider in”. En kerro, kummassa päässä.

Kaksikielinen ja -mielinen rantakävely 96-lehdessä 6/72.

Mua lemmitkö vielä, oi Kustaa?

Vaasasta on muodostunut kesäisin vilkas matkailukaupunki. Merenkurkun yli johtavat nopeat liikenneyhteydet ovat kokonaan muuttaneet kaupunkikuvan. Liikkuessaan kaduilla, toreilla, liikkeissä ja ravintoloissa ei voi olla huomaamatta skandinaavisten matkailijoiden paljoutta. Turistien joukossa on aina miehiä, jotka ovat etsimässä seikkailua – seksuaalista kontaktia. Homofiilithän liikkuvat mielellään ja matkustavat usein. Vaasan tunnetuin tapaamispaikka on Hietalahden puisto. Mutta mikäli ei ole kiire ja sää on kaunis, voi kävelyretken aloittaa Hovioikeuden puistosta pitkin rantoja Hietalahteen.

Näin kertoili ”Alfredo” Ysikutosen jutussaan vuonna 1972, ja me suuntaamme kuuliaisesti Hovioikeudenpuistoon. Tukenani olevat siskot pyörittelevät silmiään ja tirskuvat, kun kaivan esiin paksun paperipumaskan ja alan luennoida. Vaan eihän tässä voi paljaaltaan vetää kuin mikäkin amatööri. Olisivat sentään kiitollisia, etten raahannut urkuharmonia mukanani!

”Alfredo” ei sano Hovioikeudenpuistosta sen enempää, joten se ei kaiketi ole toiminut varsinaisena kruisailupuistona. Huomautan kuitenkin siskoille, että Vaasan hovioikeudella itsellään on sangen pervo lähtökohta. Sen perustamisesta päätti vuonna 1775 Ruotsin kuningas Kustaa III (1746–1792), joka oli Wikipedian mukaan suvaitsevainen, tunteellinen, teatraalinen ja tuhlaavainen arkkitehtuurista ynnä sisustamisesta kiinnostunut ranskaa puhuva näyttämötaiteen harrastaja, jolla oli ”eloisa” hovi. Wikipedian ruotsinkielisen (!) version mukaan kuningasta epäiltiin toisin sanoen teikäläiseksi, koska hän suhtautui liian suopeasti siveellisyysrikoksiin ja käytännössä lakkautti kuolemantuomion, joka sodomiastakin saattoi seurata.

”Teatterikuninkaan” taru päättyi näyttävästi, kun hän sai salaliittolaisten luodista Tukholman oopperatalon naamiaisissa ja kuoli vammoihinsa kolme viikkoa myöhemmin. Se se oli näyttävä ulosmeno, huokaamme kateellisina.

Hovioikeudenpuisto.

Innoton jääkäripatsas

Vaan ei mennä merta edemmäs, kun meillä on omiakin tragedioita. Otetaan vaikka Fritz ja Into, kaksi suomalaista jääkäriliikkeen vaikuttajaa, joita sopii muistella Hovioikeudenpuiston Jääkäripatsaan juurella. Patsas muistuttaa Saksassa sotilaskoulutuksen saaneen Jääkäripataljoona 27:n tulosta Vaasaan vuonna 1918 ja jääkärien roolista sisällissodan päättymisessä valkoisten voittoon.

Tämä, kuten kaikki voitonmerkit, muistuttaa myös häviäjistä – niistä, joita ei syystä tai toisesta ole haluttu muistaa, koska heidän tarinansa ei sopinut kansakunnan suureen kertomukseen. Jääkäriliikkeessä tällaisia miehiä olivat Fritz Wetterhoff ja varsinkin Into Auer.

Fritz Wetterhoff (1878–1922) oli itsenäisyysaktivisti ja asianajaja, joka vaikutti Berliinissä ratkaisevasti jääkärikoulutuksen aloittamiseen ja Jääkäripataljoona 27:n perustamiseen. Kansallisbiografian mukaan Wetterhoffia ei merkittävästä panoksestaan huolimatta hyväksytty itsenäistyneen Suomen johtaviin piireihin eikä hän saanut elinaikanaan tunnustusta ansioistaan, koska oli huikentelevainen homo.

Vielä kovemman kohtalon koki Into Auer  (1890–1948), joka värväsi Jääkäripataljoona 27:ään kymmeniä miehiä ja joutui siksi venäläisten haaviin ja Pietarin Špalernajan vankilaan ”kalterijääkäriksi”. Jatkosodan jälkeen Auerin kalterijääkärikollegat passittivat hänet tekaistuin syin mielisairaalaan.

Tapio Turpeisen elämäkerta Tapaus Into Auer: jääkäriliikkeen viimeinen näytös (1995) selittää sairaalapassitusta Auerin vasemmistosympatioilla, arkaluonteisella tietämyksellä joidenkin muiden kalterijääkärien natsikytköksistä sekä ennen kaikkea Auerin homoseksuaalisuudella.

Kun Auer kuoli vuonna 1948, hautapaikka Tampereen Kalevankankaalla jäi merkitsemättä. Tukijoitta jääneen miehen hautakivelle kun ei löytynyt maksajaa. Vaasan Jääkäripatsas saa siis käydä myös Wetterhoffin ja Auerin muistomerkistä, onhan graniittiin hakatussa paatoksellisessa tekstissä mainittu myös ”ne, joilla ei armoa ollut”.

Kalaranta.

Kalarannan kävelypysäkki

Hovioikeudenpuistosta marssimme jatkuu Ysikutosen ”Alfredon” askelmerkkien mukaan viereiseen Kalarantaan. Siellä voidaan muistella toisaalta homomiesten ja muiden miehiä haluavien miesten perinteistä puistokulttuuria, toisaalta sateenkaarikansan järjestäytymistä, joka synnytti Vaasassa 1970-luvulla monipuolista neuvonta-, kerho- ja tanssitoimintaa.

Kalarannan puistoseksikulttuurilla on hyvin pitkät perinteet, sillä Sateenkaari-Suomi-kirjan mukaan miehet tapailivat toisiaan täällä jo 1900-luvun alussa. Kirjassa on kuvakin Kalarannan vanhasta yleisökäymälästä, joka oli koko lailla pramea paviljonki. Se purettiin vuonna 1938, mutta tilalle tuli uusi ja tuttavuuden hierominen jatkui taas vuosikymmeniä. Vielä Ysikutosessa 6/72 mainitaan Kalarannan ”kävelypysäkki” – sulkeissa WC –, jossa kannattaa käväistä ohi mennessään. Tätä nykyä ei tosin kannata pysähtyä kuin laituribaariin drinksulle, koska näköpiirissä ei ole edes pahaista bajamajaa.

Hyväksikäytän silti tilaisuutta ja kerron siskoille, että vanhastaan puistot ja pömpelit olivat meille miestenmiehille eräänlaisia taivaan portteja. Niissä solmittujen suhteiden kautta uudet tulokkaat pääsivät helposti osaksi laajempaa sateenkaarimaailmaa, joka kukoisti puistojen lisäksi tietyissä kaiken kansan kahviloissa ja ravintoloissa sekä yksityiskodeissa. Siten puistokulttuuri loi perustaa myöhemmälle järjestötoiminnalle, jonka ansiosta minunkaan ei tarvinnut heinäkuussa 1995 suunnata R-Collectionin vihreä huppari hulmuten Kalarannan käymälään, vaan saatoin mennä suoraan Setan tansseihin.

Toveruutta ja toleranssia lakeuksille

Vaasan Setan syntyä voi muistella Kalarannassa tähyilemällä vastarannalle Vaskiluotoon. Siellä sijaitsee Rantasipi-hotelli, jonka kabinetissa perustettiin 15.7.1972 nykyisen Vaasan Setan edeltäjä Fenix-klubi. Alkujaan se kuului Ysikutostakin julkaisseeseen Keskusteluseura Psykeen, joka oli vuonna 1968 perustettu seksuaalipoliittinen järjestö.

Jo Fenix-klubin perustamistilaisuudessa oli mukana vieraita lahden takaa, mikä kielii Pohjanmaan rannikon vahvoista kieli- ja kulttuuriyhteyksistä Ruotsiin. Muutenkin ruotsalaisiin alan järjestöihin luotiin yhteyksiä alusta lähtien, kuten ”Alfredo” kirjoittaa Ysikutosessa 7/72 (kirjoitusvirheet samat kuin alkutekstissä):

Alunperin oli tarkoitus pitää klubin ensimmäinen kokous elokuussa. Tämä tapahtui kuitenkin kuukautta aikaisemmin. Heinäkuun 15. päivänä tuli Gay Club Sundsvallista vierailulle Vaasaan. Oli käden käänteessä järjestettävä ohjelmaa, kokouspaikka ja majoitus veiraileville nuorille. Puuttuvan informoinnin takia meikäläisten osanottajien lukumäärä ei ollut suuri, mutta kokous ja järjestelyt onnistuivat hienosti. – – Sitäpaitsi tällä nuorella klubilla on ollut yhteys RFSL:ään ja Albatrossiin (Tukholma), jotka ovat luvanneet tukea meitä. – – Ohjelmassamme on yhteistyö Merenkurkun yli.

Fenixin lentoonlähtöä siivittivät vahvat tavoitteet:

Pohjanmaa on saanut ensimmäisen klubinsa, jonka tarkoituksena on edistää seksuaalista toleranssia (suvaitsevaisuutta, ennakkoluulottomuutta) ja jonka kotipaikkana on Vaasa. [Klubi] tahtoo toveruuden ja informoinnin avulla luoda yksinäisten ihmisten probleemojen ymmärtämistä. – – Olemme saaneet joukon kontakteja Pohjanmaan lakeuksilta ja pikkukaupungeista. Etäisyydet ovat melkoisia, mutta meidän päivinämme on käytettävissämme kunnollisia liikennevälineitä. Ja nyt me aiomme yrittää kokeilla yksinäisten ihmisten kontaktimahdollisuuksia. – – Nyt toivomme, että Fenix-lintu vahvoilla siivillään on vievä sanomamme toveruudesta ja toleranssista lakeuksille. Emme puhu sukupuolien välisestä rakkaudesta, vaan me puhumme ihmisten välisestä rakkaudesta.

Vaasan Setan nettisivuilla olevan historiikin mukaan Fenixin toiminta oli alussa postilokeroon tulleeseen postiin vastaamista ja yksityiskodeissa pidettyjä illanistujaisia. Ensimmäiset tanssit järjestettiin joko vuonna 1973 tai 1974 (eri lähteissä on eri vuosiluvut), ja vuonna 1975 saatiin aloitettua säännöllisempi toiminta kerhoiltoineen ja tansseineen. Niistä lisää tuonnempana, vaikka siskot tietenkin haluaisivat, että tyhjentäisin pajatson jo nyt.

Kustaanlinna ja Hietalahden puisto.

Huvila ja huussi

Kalarannasta kävelymme jatkuu Ysikutosen 6/72 reittikuvauksen mukaisesti Kustaanlinnan (vaasalaisittain Kustasporin) uimarannalle.

Jutussaan ”Alfredo” vihjailee, että ”auringossa loikoilevista nuorista saattaa löytyä joku seurasta kiinnostunut”. Näin pilvisenä päivänä kaikki ovat kuitenkin mitä ilmeisimmin joko suihkurusketuksessa tai sitten kiltisti kalpeina kotona, koska rannalla ei ole juuri muita kuin me. Viimeiseksi toivoksi jää siis vehmaan rantareitin viimeinen etappi: Hietalahden puisto.

Kaivan pokkana käsilaukusta alueesta tehdyn tuhdin kulttuuriympäristöselvityksen, jonka mukaan 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla rakennettu puisto ja sen maineikas villa ovat Ruotsista omitun kesämökkikulttuurin varhaisimpia edustajia. 1880-luvulta lähtien alue on ollut kaupungin omistuksessa ja toiminut kaupunkilaisten – siis myös kaupungin homomiesten ja muiden miehiä haluavien miesten – suosimana virkistäytymispaikkana.

Hietalahden puistoa ja Vaasan muita ulkotapaamispaikkoja sivutaan myös tutkija Kati Mustolalta saamassani julkaisemattomassa jutussa ”Vaasan Psyken ja Setan historiaa”. Siinä todetaan, että Hietalahden villan yleisökäymälän seinään oli kaiverrettu miesten tapaamismerkintöjä, joista vanhimmat olivat peräisin 1900-luvun alusta.

Vielä Fenix-klubin perustamisen aikaan 1970-luvulla Hietalahden puisto oli Vaasan miestenmiesten suosituin ulkoilualue. ”Alfredokin” hehkuttaa Ysikutosen jutussaan, että puiston ”kävelypysäkki” – sulkeissa WC – oli tavallisesti monen samalla asialla olevan vilkkaan mielenkiinnon kohde. ”Tarvitaan vain vähän hyvää onnea ja kala tärppää yllättäen.” Vaan ei tärppää tänään, koska koko huussi oli hävinnyt, mitä toinen siskoista kovasti manailee samppanjakupla otsassa.

Imppareita ja runkkarihomoja

”Vaasan Psyken ja Setan historiaa” -jutussa kerrotaan, että Hietalahden pömpelin purun jälkeen suosituimmaksi tapaamispaikaksi tuli juuri näkemämme Kustaanlinnan uimaranta. Sitten senkin pömpeli uimakoppeineen purettiin.

Pömpelien purkaminen johtui siis kaikesta päätellen kaupungin tietoisista pyrkimyksistä. Moinen ei ollut mitenkään poikkeuksellista, sillä homojen ja muun ”epäsosiaalisen aineksen” suosimia pisuaareja purettiin muuallakin Suomessa eri vuosikymmeninä, kuten Helsinki- ja Tampere-jutuissa on jo ollut puhetta.

Vaasassa purkaminen johti aina vain kohtaamispaikan siirtymisen, kunnes mitään purettavaa ei ollut. Sitten vain pokailtiin pömpelittä:

Niin sitten kansa vaelsi [Kustaanlinnasta ja Hietalahdesta eteenpäin] Ahvensaareen. Vaan purettiin se pömpeli sieltäkin. Ei ollut enää pömpeleitä Vaasassa, joten sinne jäivät Ahvensaareen kaikki pyörimään, missä edelleenkin on liikettä.

Kati Mustola kertoi minulle, että Ahvensaaresta tuli sittemmin hyvin suosittu ulkotapaamispaikka – eräänlainen Vaasan ”Mäntymäki” [ks. Homohistoriallinen Helsinki 4: Karuselli käy]. Myös nettikeskusteluista löytyy kommentteja siitä, miten Ahvensaaren pusikkoisilla rannoilla viihtyivät ennen vuoden 2008 asuntomessualueen rakentamista vain ”impparit ja runkkarihomot”:

Kyllä siellä ahvensaaren pusikoissa on ollut kaikenlaisia puskarunkkareita. Kakarana löydettiin pikkusesta hökkelistä kasa pornolehtiä. Yksinäisiä miehiä käy ”autoilemassa” appuralla [Ahvensaarella], samat tyypit useita kertoja päivässä, ilman mitään näkyvää syytä? Vuosien saatossa on hökkelit purettu ja pusikkoa harvennettu. Taitaa tosin noiden aikojen ukkeleiden pelit jo olla melko velttona.

”Nyt nää ei muut kuin metsien puut / käy kuurupiiloon hunajasuut.” (Aune Haarla)

Puistoilu puhuttaa

Vaikka Ahvensaari ja rantareitti ovat rauhoittuneet, miestenväliseen seksiin liittyvä puistoilukulttuuri ei ole pienen googlailun perusteella hävinnyt mihinkään myöskään Vaasasta.

”Miksi ihmeessä kukaan haluaisi kuksia missään puskassa? Miksei ne ota huonetta Omenahotellista?” siskot ärähtävät.

Esimerkiksi siksi, että hotellihuone edustaa romantiikkaa, kun taas puistot, levarit ja muut ulkotapaamispaikat tunnetaan runkkupaikkoina. Runkkupaikasta on romantiikka kaukana. Kukaan ei mene Plantagenin pusikoihin piknikkorin kanssa tai kurvaa Ylistaron levarille elämänkumppania etsimään. (Vänkärin puolen aurinkolippa vain alas merkiksi. Kuulemma.)

Puistoilu on muuttunut sateenkaarikulttuurissakin hyvin marginaaliseksi harrastukseksi, joka saanee polttoaineensa ennen kaikkea persoonattomuudesta sekä siihen liittyvästä jännityksen ja ehkä jopa pelon elementistä. Paras näkemäni fiktiivinen kuvaus tästä on Stranger by the lake -elokuva, joka on venyttänyt ”koskaan et tiedä, kenet kohtaat” -ajatuksen murhamysteeriksi.

Monella kaksoiselämää elävällä miehellä onkin runkkupaikoilla kirjaimellisesti elämä pelissä. Olen kuullut vuosien varrella lukuisia tosielämän anekdootteja miesseuraa etsivistä perheenisistä, joille Omenahotelli tuskin on kovin varteenotettava vaihtoehto.

”Siat! Miksei ne tule kaapista?” siskot pistävät vastaan.

Ehkä siksi, että ne ei yksinkertaisesti koe olevansa homoja. Pikemminkin näistä miehistä voisi käyttää sanaa queer, jonka Sandra Hagman on kääntänyt nokkelasti kummaksi väitöskirjaansa perustuvassa teoksessa Seitsemän kummaa veljestä (2016, ks. myös aiempi väitöskirjan esittely). Kummat miehet saattavat identifioitua heteroiksi, mutta harrastaa silti satunnaisesti samasukupuolista seksiä. 

Kirjassaan Hagman kuvaa kiinnostavasti sitä, että 1900-luvun ensivuosikymmeninä tällaisiin satunnaisiin miestenvälisiin seksisuhteisiin ei suhtauduttu järin vakavasti eivätkä ne vaikuttaneet maalais- ja työläismiesten miehisyyteen tai käsityksiin itsestä. Suhtautuminen muuttui vasta, kun homoseksualisuus alettiin toisen maailmansodan aikoihin mieltää viettelyn myötä tarttuvaksi taudiksi, joka uhkasi myös satunnaiseen sutinaan sortuvia heteromiehiä.

Nyt kun sekä laki että asenteet sallivat homostelun ja kun sitä varten voi ostaa lakanoita Finlaysonista, miestenvälinen seksi tuntuu olevan vain jonkinlainen väistämätön välietappi matkalla alttarille. Tähän kuvaan eivät mahdu runkkupaikat ja miehet, jotka ovat jotain siltä väliltä. Petturit ja rintamakarkurit halutaan tuomita puolin ja toisin, jotta jonkinlainen roti säilyisi ja pelottava häilyvyys saataisiin hallintaan.

Kummille miehille on kuitenkin turha puhua kaapista tulosta, koska heille ei ole tarjolla mitään identiteettiä, jonka he voisivat omaksua kaapin ulkopuolella. Niinpä he pysyvät kummina – ehkä myös itselleen, mutta ennen kaikkea meille kaikille muille, jotka olemme niin innokkaita hetskuttelemaan ja homottelemaan ja lokeroimaan asioita.  Tässä suhteessa en ole itsekään mitään enkeli: viljelenhän blogissa toistuvasti homo-sanaa eräänlaisena kattokäsitteenä, vaikka se ei riittävän hyvin heijastele sateenkaarikansan moninaisuutta.

Runkkupaikkoihin sekä niillä käyviin perheenisiin ja muihin kummiin miehiin liittyvä moraalinen närkästys on ymmärrettävää. Tuomitseminen ei kuitenkaan poista ilmiötä eikä auta sen ymmärtämisessä. Itse ajattelisin, että runkkupaikkoihin sopivat hyvin historioitsija George Chaunceyn ajatukset metroasemien vessoista seksin absoluuttisena nollapisteenä. 

Gay New York -teoksessaan (1994) Chauncey toteaa oivaltavasti, että seksuaalisten tarpeiden tyydyttäminen vessoissa rinnastuu lähinnä muiden ruumiillisten tarpeiden tyydyttämiseen. Tällainen puhdas ”tarpeiden teko” on myös miehille itselleen henkisesti hyväksyttävämpää, koska sen ei koeta liittyvän luonteeseen, identiteettiin tai vastaaviin seikkoihin. Käydään tarpeilla, koska keho niin vaatii ja koska muuta ei tarvita. Kotonahan on jo vaimo ja lapset. Kumma mies vain piipahtaa kirjaimellisesti maanalaisessa ja tekee sen jälkeen ylösnousemuksen normaaliin perhe-elämään.

”Tahtoisin taivaalle lennähtää / mut selästä siivet puuttuu /

varjot jo puistoihin ennättää / ja lauluni tuuleksi muuttuu”

(Anssi Kela)

Historian haamut

Lääh! Puuh! Huohotamme väittelyn väsyttäminä kuin tantraseksikurssin priimukset ja jaamme kuvitteellisen sätkän tietoisina siitä, että tämä keskustelu oli varmasti kiihkeintä, mitä kukaan meistä tulisi sinä iltana kokemaan Vaasan pusikoissa. 

Vaasan marssi on nimittäin nyt marssittu. Miss Laaja Aukee Pohjanmaa on pilannut komeimmat 45 numeron korkkarinsa, eikä isänmaa ole vaivautunut avaamaan syliään. 

Yksin emme silti ole, sillä näen nyt heidät kaikki: oppaamme ”Alfredon”, Kustaa III:n verisessä naamiaispuvussaan, sydäntaudin nujertaman Fritz Wetterhoffin, viimeiseksi jääneellä ryyppyreissullaan itsensä teloneen Into Auerin, Kalarannan käymäläkansan, Kustaanlinnan konkarikönsikkäät, Hietalahden huussiveljeskunnan, Ahvensaaren aikamiespojat ja kaikki muut kummat miehet.

Kuin huomaamatta kaikki rantakävelyn aikana esiin manaamani historian haamut ovat kerääntyneet ympärillemme vaatimaan vastalahjaa: tarinaa siitä heinäkuun illasta vuonna 1995, jolloin tämä setä Setan tansseihin lähti.

Jatkuu

Samasta aiheesta:
Homohistoriallinen Helsinki 1–12
Yksi vihreä enkeli, kiitos! – syysretki Pirkanmaan pervopääkaupunkiin

”Kohtaloin oot sä kuin Waterloo”: viisufanin tunnustuksia

Euroviisut assosioituvat homoihin vähintään yhtä tiiviisti kuin takapuoli, teatraalisuus ja tapainturmelus, mutta mistä homojen viisukuume oikein johtuu? Tätä miettii joka kevät myös moni homo, jota ei voisi vähempää kiinnostaa taas yksi entisen Jugoslavian tasavallan Makedonian ex-missi, joka on lähetetty ”laulamaan” maailmanrauhasta perspaljaana parhaaseen katseluaikaan.

Turhien yleistysten välttämiseksi tutkiskelen tässä jutussa ennen kaikkea oman viisukuumeeni etiologiaa. Avukseni olen kutsunut pari asiantuntijaa, jotka ovat tutkimuksissaan selittäneet homojen viisufaniutta lähinnä camp-henkisen maailmankatsomuksen, kulttuurisen vastarinnan ja yhteisöllisyyden avulla.

Campia

Euroviisujen ja campin liitosta kirjoittaa tutkija Mari Pajala Sateenkaari-Suomi-kirjan (2007) artikkelissa ”Eurovision laulukilpailu – eurooppalaisen homokulttuurin instituutio”. Camp-käsite on tunnetusti yhtä kerroksellinen ja ehtymätön kuin drag show’n Leidit lavalla -hittipotpurin asukokonaisuus. Omassa kirjoituksessaan Pajala tarkoittaa sillä mieltymystä tyyliin ja ylettömyyteen sekä hallitsevien makunormien hylkäämistä.

”Eurovision laulukilpailussa suositut musiikkityylit (tunteellinen iskelmä, eurodisko, dramaattiset ’etnokappaleet’), suuriääniset naisartistit ja näyttävät esiintymisasut ovat tarjonneet runsaasti aineksia camp-nautinnoille”, Pajala summaa. Uppoutuminen matalasti arvostettuun viihdespektaakkeliin taas tarjoaa tilaisuuden kapinoida hallitsevan heteroseksuaalisen kulttuurin konventioita ja mieskuvaa vastaan.

Vastarintaa

Viisukulttuurista homomiesten vastarinnan muotona kirjoittaa myös professori Tiina Rosenberg teoksessa Queersverige (2005). Hän toteaa artikkelissaan ”Schlager, känslor och svensk homokultur”, että modernille länsimaiselle mieskuvalle on tyypillistä itsehillintä. Sentimentaalisuuden valtaan joutumista pidetään siis osoituksena heikkoudesta, naisellisuudesta ja perverssiydestä. (Paitsi jos on juuri sattunut voittamaan olympiakultaa ja kerta kaikkiaan murtuu siniristilipun katveessa kesken Maamme-laulun.)

Iskelmämusiikki, jota myös euroviisut useimmiten edustavat, on tunnetusti sentimentaalisuuden tyyssija. Ja mikä pahinta: kulttuurielitistien mielestä iskelmistä ja euroviisuista puuttuu lisäksi oikealta taiteelta vaadittava sosiaalinen ja taiteellinen edistyksellisyys – ne ovat vain tanssilavahieltä haiskahtavaa unelmahöttöä, jossa kaikki näytetään yhtä paljaasti ja laskelmoidusti kuin pornossa: kolme minuuttia yhtä ja samaa rynkytystä lähikuvassa. Aah, ojennatko nenäliinan!

Kun siis mies menettää itsehillintänsä siinä määrin, että hän kuuntelee viiden pennin viisudiivan voimaballadia kyyneleet silmissä, hän on perverssi sekä miehenä että kuuntelijana. Tiina Rosenbergin mielestä homomiesten viisukulttuuri voidaankin nähdä uhmakkaana sentimentaalisen kulttuurin puolustuksena. Samalla se on yhteisöllisyydestä syntyvän voiman ja ilon lähde.

”Viisukuumetta alentava lääke. Säilytettävä kunnon diivojen ulottumattomissa.”

Yhdessä 

Viisufanien sosiaalisuuteen ja yhteisöllisyyteen pureutuu sosiologi Katri Nieminen tutkimuksessaan Euroviisuja ei pahat ihmiset seuraa (2013). 

Niemisen haastattelemat viisufanit kertoivat, että heidän faniutensa oli yleensä kehittynyt yksityisestä harrastuksesta sosiaaliseksi. Monelle yhteisöllisyys ja sitä ilmentävät fanitapahtumat olivat muotoutuneet jopa yhtä tärkeäksi osaksi faniutta kuin itse musiikki ja koko kilpailu – fanittamisesta sai yksinkertaisesti enemmän irti, kun sen jakoi muiden samanmielisten kanssa.

Niemisen haastateltavat puhuivat avoimesti viisufaniuteen liittyvästä outoudesta, jota he olivat alkaneet suorastaan syleillä faniyhteisön kannustamina. Outouden kokeminen ja siihen läheisesti liittyvä camp-henkinen ”nauru elämälle” näyttäisikin Niemisen mukaan olevan keskeinen faneja – niin homoja kuin heterojakin – yhdistävä tekijä. Kaikki ovat omalla tavallaan outoja, ja tämä toimii yhdistävänä siltana erilaisten mutta silti samanhenkisten fanien välillä.

”Euroviisufanien yhteisössä seksuaalivähemmistöt ovat laajasti edustettuina, ja sen myötä fanien on helppoa olla avoimia myös oman suuntautumisensa suhteen. – – Discon, glitterin ja campin sävyttämä euroviisumaailma on myönteinen ja avoin paikka myös homo-identiteetin ilmaisulle”, Nieminen summaa.

Jos iskelmälle itkevä ja campille ehdoitta antautuva homo on kaksin verroin perverssi, viisuyhteisö tarjoaa hänelle vastapainoksi kaksinkertaista yhteisöllisyyttä, jossa yhdistyvät sekä fanitus että seksuaalisuus ja jossa outous on hyve.

Suomen ja sydämen asialla

Meillä ei koskaan katsottu Euroviisuja. Ne alkoivat liian myöhään, kestivät liian kauan, eikä Suomi kuitenkaan pärjännyt. Vaan kuten laulussa: kerran usko lapsuuden mulla oli suloinen. 

Vuosi oli 1987, minä olin yhdeksän, ja sata salamaa iski tulta. Kun äiti ja isä menivät nukkumaan, minä lähdin hakemaan viisuvoittoa ja kohtasin tietysti waterlooni – ensimmäisen monista.

Pettymyksestä huolimatta en liittynyt seuraavanakaan vuonna nukkuvien puolueeseen. Lapsen uskon lisäksi tätä selittänee jonkinlainen alitajuinen ymmärrys siitä, että Eurovision laulukilpailussa oli kyse paljon muustakin kuin niistä lauluista ja voitosta. Kuten esimerkiksi juontaja Viktor Lazlon iltapuvusta. En nyt varsinaisesti halunnut omistaa sitä mekkoa, vaan halusin olla se mekko: iso, ihana, vaaleanpunainen ja korvakoruista kantapäähän camp.

Vuotta myöhemmin istuin siis taas sohvannurkassa kuunnellen isän kuorsausta ja seuraten samalla, miten totaalisesti nauravat silmät unohdettiin. Kolme pistettä ja 20. sija! Mitäs pässit lähettivät Dubliniin väärän viisun.

Jo Suomen-karsintojen jälkeen ilmoitin koulussa ylpeänä, että oikea valinta olisi ollut Ami Aspelundin Amor Amor. Opettaja katsoi minua pilke silmässä ja kysyi kaikkien kuullen, tiesinkö mitä Amor tarkoittaa. Punastuin. Tuntui kuin minut olisi paljastettu.

Lapsuuteni Suomessa Eurovision laulukilpailu ei edustanut sentimentaalista nautintoa. Pikemminkin se edusti kapeaa ”me vastaan muut” -tyyppistä kansallismielisyyttä, jossa Suomen kunnia oli omia intohimoja tärkeämpi. Euroviisut ei ollut mikään hilpeä homojuhla vaan viihteen talvisota, jossa oli vastassa ylivertainen vihollinen: koko muu Eurooppa, joka ei ymmärtänyt kamalalta kuulostavaa kieltämme. Maastopukuiseen massaan ei mahtunut montakaan vaaleanpunaista iltapukua.

”Amor tarkoittaa rakkautta”, opettaja sanoi. Minä laskin vaivihkaa jousen ja sydänteräiset nuoleni pulpetin alle ja painoin pääni pienten siipieni suojaan.

Välillä toki Suomen ja sydämen asia kohtasivat, ja ne häviöt jättivät arpia. Pahimpina muistan CatCatin (1994) ja Jasminen (1996) mahtavat mahalaskut.

Vuonna 1994 olin juuri tullut kaapista parhaalle kaverilleni, joten CatCatin härmäläinen homohumppa Bye bye baby oli minulle jonkinlainen emansipaation ehtoollishymni. Olin voimissain, eikä sekään tietysti haitannut, että suomalaisten varmasta voitosta kuhisi kuulemma koko Dublin. Muistan lukeneeni, miten tyttöjä oli mainostettu jopa lentokoneen perään kiinnitetyllä bannerilla. Muita some-palveluitahan ei silloin vielä ollut käytössä.

Liekö se banneri vielä tallella jossain arkistossa – vieressään 11. pistettä, 22. sija sekä Katja ja Virpi Kätkän esiintymisasut, joita brittikommentaattori Terry Wogan nimitti ”äidin vanhoiksi alusvaatteiksi”? CatCatin seksuaalisen vapautumisen anthem ylsi yhdessä yössä homomarttyyrien hall of fameen. Kaikki kunnia Suomen kunnialle, mutta tämä oli henkilökohtaista.

Vielä CatCatia karumman kohtalon koki kaksi vuotta myöhemmin Jasmine. En ole tähän päivään mennessä löytänyt itseni ja äitini lisäksi ketään, joka Jasminen kappaleesta pitäisi. Paljon sanoo sekin, että kun olin 2000-luvun alussa työmatkalla Islannissa, paikalliset vanhemmat kollegani muistivat Suomesta spontaanisti vain kaksi asiaa: Kekkosen ja Jasminen. ”The girl with the guitar…”

Jasmine todella teki kaikkensa jättääkseen viisuhistoriaan tahmaisen tassunjäljen. Legendan mukaan artisti oli niin tyytymätön norjalaisen kampaajan työhön, että hän työnsi juuri ennen omaa lauluvuoroaan päänsä vesihanan alle ja viimeisteli kokonaisuuden omilla kemikaaleillaan. Maa ja taivas saattavat olla kauniita, mutta Jasminen kampaus ei sitä ollut. Itse esitystäkin leimasi niin kova hermostuminen, että jopa ajovaloihin jähmettynyt peura olisi näyttänyt Jasminen rinnalla tankotanssijalta.

Itse olin juuri pettynyt kaukorakkaudessa, joten Jasminen päätyminen koko Euroopan hylkäämäksi kouraisi syvältä. Minullakin oli ollut niillä treffeillä karmea fleda, huono vire ja heikko menestys: 9 pistettä ja 23. sija.

Opiskeluaikana viisuinnostukseni hiipui vuosiksi, kunnes ymmärsin vuonna 2004 vaihtaa Ruotsin kanavalle. Olihan meilläkin tietysti Siltsu (bitch!), mutta ruotsalaisilla oli niin paljon enemmän: oli mikrofonitelinettä häpäisevä Lena Philipsson, oli muhkean rintavarustuksensa jäätanssieleganssiin vain vaivoin ahtanut Shirley Clamp ja oli drag-legenda After Dark, jonka numero oli tyrmäävä toisinto Fellinin La dolce vita -elokuvan suihkulähdekohtauksesta.

Ruotsissa Eurovision laulukilpailu ei ollut kansallinen häpeätahra vaan kansallisylpeys, jonka sietämättömästä keveydestä osattiin nauttia naurussa suin. Tämä ei ollut mitään kansakunnan kunniavartio, vaan kunnon karnevaali, jossa kansallisuutta tärkeämpää oli kuuluminen kirjavaan joukkoon. 

Vasta homo- ja hittimyönteisten ruotsalaisten avulla löysin viisuilun yhteisöllisyyden, koska ruotsalaisten tarinassa oli tilaa minullekin: olin kultakengissäni ja kukkapaidassani iloisesti suomalainen.

Kului pari vuotta siitä, kun olin ajanut Ahlgrenin autolla länsinaapuriin. Tuli 20. toukokuuta 2006 ja koitti ilta, jona helvetti ei suinkaan jäätynyt – se vain oli lyömässä pyrojen muodossa lieskaa Ateenan Olympic Indoor Hallin lavalla varmistaakseen sen, että Lordi toi lopulta viisuvoiton kotiin.

Siihen asti kaikki jääkiekkohurmat ja muut olivat menneet minulta täysin ohi. Pakonomainen tarve voittaa nimenomaan ruotsalaiset rinnastui kai mielessäni punaniskojen haluun siivota hintit – nuo henkiset hurrit – ja muut iskelmille itkevät miehet pois Suomi-kuvasta. Torilla oli tilaa vain tosimiehille, jotka kaatuvat kännissä suihkulähteeseen tuotuaan Pojan kotiin saunomaan.

Moinen edusti minulle samanlaista ahdasta kansallismielisyyttä kuin Suomen siihenastinen viisuhistoria ja vei kaiken henkisen pidon, vaikka kuinka olisin lisännyt havuja perkele!

Mutta Lordin voiton jälkeen saatoin henkisesti ekspatriaattina suomalaisena homona ja viisufanina sanoa: ”Kotimainen drag-ryhmä on voittanut Euroviisut ja vieläpä todella campilla esityksellä. Torilla tavataan!” Vai oliko se saunan takana? En muista, mutta sen muistan, että tanssin sinä voitokkaana yönä ensimmäistä kertaa hitaita heteronaisen kanssa homobaarissa. Laulu oli Valoa ikkunassa.

Jossain kaukana muistoissa pieni poikakin tanssi yksin tv:n ääressä yllään vaaleanpunainen iltapuku, iso ja ihana. Amor, Amor oli elossa ja antoi täydet 12.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Viisi biisitärppiä 3
Hopeinen HBTkuu: Suomi-popin pervot eilen ja tänään 1–6
”Your voice can take me there”: Madonnasta, Carolasta ja heidän opetuslapsistaan
Da Bitchy -koodi: miksi homot aina tappelevat diivoistaan?
”The secret in his past”: (kaappi)homot Pet Shop Boysin tuotannossa

Homohistoriallinen Helsinki 12: Kimpsut Kampsuun!

”Tule jos uskallat!” Muun muassa tällä mainoslauseella houkuteltiin asiakkaita Suomen ensimmäiseen varsinaiseen homobaariin Gay Gambriniin, joka avasi ovensa Helsingin Isolla Roobertinkadulla  heinäkuussa 1984. Vuosien varrella slogan osoittautui hyvinkin osuvaksi: ”Kampsun-kävijät” joutuivat nimittäin varomaan milloin uhoavia heteroita, milloin kerrostalon kyttääjämummoja. Pahimpana ongelmana tuntui kuitenkin olevan se, että baarissa oli muita homoja, kuten Seta-lehdessä 1/90 julkaistusta Herra H:n pakinasta voi päätellä:

Suomen ainoa vakituinen homopaikka on uusiutunut. Ilmastointia on parannettu ja tanssilattiaa siirretty. Hyvä niin. Nyt vain odotamme sitä viimeistä uudistusta. Kun vielä vaihdetaan asiakaskunta, niin Gambrinissa saattaa jopa viihtyäkin.

Kaikesta valituksesta huolimatta Suomen homoelämä vapautui Gambrinin noin kymmenen vuotta kestäneen tarun aikana niin, että Iso-Roban sisäpihalta uskallettiin tulla kaiken kansan tirkisteltäväksi kaupungin paraatipaikoille. Se on kuitenkin jo toinen tarina, sillä ensin on uskaltauduttava Kampsuun.

Kuva: Jarmo Matilainen / Helsingin Sanomat.

Gay + Gambrini

Juttusarjan viime jaksossa oli jo puhetta, että Setan hallitus ryhtyi kaavailemaan kunnon homoravintolan perustamista sen jälkeen, kun Vanhan Polin disko tyrehtyi aids-kohuun. Toisena kannustimena oli Bottan Club Triangle -diskoiltojen jymysuosio.

Seta-lehdestä 3–4/94 selviää, että setalaiset ottivat vuonna 1984 yhteyttä ravintoloitsija Tuomo (Tommi) Isotaloon, joka oli jo omalla tahollaan haaveillut homokapakasta. Noin miljoonan markan investointi näinkin uskaliaaseen hankkeeseen oli kuitenkin hirvittänyt, joten ratkaisuksi tuli voimien yhdistäminen. Kuin myytissä ikään, vaahdosta nousi Ravintola Oy Afrodite.

Sopivan ravintolatilan etsintää ohjasi Seta-lehden 3–4/94 mukaan ennen kaikkea hienovaraisuus: jokaisella piti olla mahdollisuus tulla viettämään iltaa häpeilemättä. Afrodite Oy:n valinta osui Iso Roobertinkatu 3–5:n sisäpihalla sijanneeseen ravintola Gambriniin, jolla oli kaiken kukkuraksi oma pervomenneisyytensä.

Jo 1920-luvulla Gambrinista puhuttiin taiteilijaravintolana sanan kaikissa merkityksissä, joskin ravintola sijaitsi tuolloin pasaasissa Pohjoisesplanadilla. Kun Roballe muuttanut Gambrini muuttui lopulta ruokaravintolasta diskoksi, siellä järjestettiin mm. Club Diana -nimisiä homotansseja vuodesta 1977 eteenpäin. Sateenkaari-Suomi-kirja (2007) tietää kertoa, että Gambrinissa nähtiin vuonna 1979 jopa Suomen ensimmäiset julkiset ”drag- eli lumppushow’t”. Happy gays -nimisen show’n tyrmäävimmästä annista vastasi ”Jolanda”, joka tulkitsi Richard Wagnerin Isolden lemmenkuolo -aarian ihan itse – kovaa ja korkealta!

Jolandaa taisi jännittää vähintään yhtä paljon kuin Tuomo Isotaloa ja setalaisia, joiden piti mennä neuvottelemaan anniskeluluvasta Alkon herrojen kanssa. Tähän juttuun haastattelemani Isotalo kertoi pähkäilleensä kumppaneineen, miten alkolaisille saataisiin sanottua, että kyseessä on, kröhöm, homobaari. Kun neuvotteluissa oli sitten kiertäen ja kaartaen kakisteltu, että suunnitelmissa on ”miehille tarkoitettu ravintola”, Alkon väen silmät olivat syttyneet. He olivat kuulemma jo odottaneet, koska joku avaisi Suomeenkin ”teidän paikan”. Heidän tarkastajansa olivat kuulemma nähneet niitä maailmalla niin paljon.

Afroditen syntymä. Check. Seinät ja katto. Check. Alkon siunaus. Check. Enää oli edessä talkootyönä toteutettu muodonmuutos, joka ei Isotalon mukaan ollut järin hurja: ravintolainvestointi oli itsessään ollut niin suuri, että remontti piti saada halvalla. Hurjinta muodonmuutoksessa oli se, että ensimmäistä kertaa Suomessa ravintolan nimeen lisättiin komeasti Gay. Gay Gambrini avasi ovensa 4.7.1984 klo 19.

Mainos Seta-lehdessä 2/85.

Pöydässä kyseltyä

Miksi Gambriniin peritään ”homoveroa”? Miksei ilmastointi pelaa? Miksi miesten huoneen oven lukko on edelleen rikki? Miksi baaritiskiltä ei saa itse viedä juomia pöytiin? Miksei Gambrinissa myydä Lonkeroa? Minkälaisia asiakkaita teillä käy?

Kaikki tämä askarrutti Helsingin ”ennakkoluulottomien iloisen kohtaamispaikan”, ravintola Gay Gambrinin eli Kampsun, kävijöitä pari kuukautta heinäkuussa 1984 pidettyjen avajaisten jälkeen. Ravintolan johdon vastaukset kysymyksiin löytyvät Seta-lehdestä 4/84. Niistä ja Tuomo Isotalon haastattelukommenteista hahmottuu hyvinkin seikkaperäinen kuva Suomen ensimmäisen varsinaisen homoravintolan alkutaipaleesta ja sen haasteista:

Ovella perittiin ”homoveroa” eli sisäänpääsymaksua siinä missä muissakin diskoissa mm. musiikista aiheutuvien kustannusten, Teosto-maksujen ym. peittämiseksi. Isotalo tosin tarkentaa, että pääsymaksu oli käytössä vain viikonloppuisin. Silloin Gambrini veti enimmillään 250 juhlijaa, kun arkisin paikalla oli ehkä viitisenkymmentä päätä.

Homoveronsa maksaneita odotti kovin trooppinen ilma, sillä Gambrinin ilmastointi oli kenkkuillut heinäkuun helteillä. Ravintolan johto vakuutti kuitenkin lehdessä korjaustöiden parantaneen tilannetta huomattavasti. Totuus oli, että Kampsussa ”saunottiin” kyllä myöhemminkin, kuten jäljempää selviää.

Juomia ei aluksi saanut itse viedä pöytään, koska ravintolassa oli pöytiintarjoilu. Tästä oli Isotalon mukaan kiittäminen Alkon silloisia määräyksiä. Ennen pitkää käytäntö alkoi rapautua diskotyyppisten ravintoloiden yleistyessä, ja Alko joutui antamaan periksi.

Entä se Lonkero – miksi sitä ei myyty? Seta-lehdessä eioota perusteltiin sillä, että varastotilojen pienuuden vuoksi tarjolla ei voitu pitää ”kaikkia Suomessa myytäviä alkoholijuomia”. Gambrinin viinivalikoima veti kuulemma vertoja monen hyvän ruokaravintolan viinikellarille, mutta ruokaa Kampsusta sai ainakin aluksi vain kahtena päivänä: lauantaisin edullista lounasta ja sunnuntaisin ”amerikkalaistyylistä Brunchia”.

Kun hätä yllätti, miestenhuoneen oven lukko oli takuuvarmasti ja toistuvista korjauksista huolimatta rikki. Johto toivoikin ”asiallista käytöstä myös niissä tiloissa, jonne hovimestarin valvova silmä ei yllä”.

Asiakaskunnan todettiin koostuvan kaiken ikäisistä ja kaiken näköisistä, iloisista, mukavista ihmisistä. Gambrinin yksivuotissynttäreiden aikaan 28. kesäkuuta 1985 ravintolapäällikkö Anne Hanttu totesi Ilta-Sanomissa, että ongelmia olivat aiheuttaneet lähinnä vain alkuvaiheen monet ”potenssihäiriöiset” heterot, jotka olivat tulleet kiukuttelemaan tai uhoamaan. Vuoden aikana paikka oli kuitenkin vakiinnuttanut ”mannermaisen tyylinsä”, eivätkä alkuajan turistit olleet enää vaivana. Vakituinen asiakaskunta taas oli huomattavasti tavallista intelligentimpää ja kansainvälisempää: ”Tämä on loistava paikka henkilökunnalle, elämän parhaat asiakkaat”, ravintolapäällikkö hehkutti.

Gay Gambrinin johtaja Tuomo (Tommi) Isotalo ja ravintolapäällikkö Anne Hanttu Kampsun yksivuotissynttäreiden aikaan.
Kuva: Sakari Viika / Ilta-Sanomat.

Arktista kylmyyttä ja vihaa

Useimpien muiden löytämieni aikalaismuistelojen mukaan ilo, äly ja asiallisuus olivat kuitenkin kaukana myyttisen Gambrinin-kävijän perusominaisuuksista. Harvinaisen selväksi tämä tulee Seta-lehdessä 3–4/94 julkaistusta jutusta ”Melkein 10 vuotta suomalaista pervohistoriaa”, jossa kerrataan tuolloin jo ovensa sulkeneen Gambrinin vaiheita:

Kukaan ei koskaan halunnut tutustua ’Gambrinin kävijään’. Mutta vaihtoehtoa ei ollut. Kävin kerran, toisenkin ja jo kolmannella olit muuttunut vakioasiakkaaksi. Mutta et ’kävijäksi’. Kävijä oli aina joku muu. Se oli hörsö näkymätöntä käsilaukkua heiluttamassa. Se oli hörsön kestoruskea matkatoimistokaveri, pysyvästi permanentatun kampaajaystävänsä kanssa baaritiskillä. Se oli kikattava ja kaakattava ripsiväriä tiukkuva orastava transsu. Se oli sekin keikistelevä vanhempi mies, joka supatti ”ehdotuksia” pojille loppuillasta. Se oli kasvoton ja nimetön keski-ikäinen mies, tiedusteltaessa yllättäen vailla menneisyyttä, työpaikkaa tai mitään henkilökohtaista tietoa. Se oli kärttyinen feministi tai Amsterdamista patschuliparfyymia hankkinut jälkihippi tai nyrkkiherkkä nahkalesbon esiäiti.

Vielä tyrmäävämpi Kampsu-arvio löytyy nimimerkki Herra Hoon pakinasta ”Muutaman kapakan kautta”, joka julkaistiin Seta-lehdessä 4/88:

Jos haluaa nähdä ihmisiä, jotka ovat joko perusvihaisia tai edustavat kahta vastakkaista perushomotyyppiä, kotkottajia ja nahkamummoja, pitää mennä Gambriniin. Ulkomailla paikat ovat eriytyneet Suomea paremmin, toiseen menevät diskohileet, toiseen kunnon miehet, yhteen lesbot. Mutta muissa maissapa ei näekään ravintolavieraita, jotka kannetaan ulos, harvoin myöskään reippaita tappeluita, joissa usein osapuolina ovat naiset. – – Matkailun edistämiskeskus voisi hyvin myös markkinoida Gambrinia maailman pohjoisimpana ”erilaisena” ravintola rikkaille turisteille. ”Tule ja koe arktinen kylmyys ja viha, tule Gambriniin!”

Kävijöiden kommentteja lukiessa tulee melkoinen flash back: yhtä äänekästä kritiikkiä esittivät juttusarjan viime jaksossa siteeraamani Setan diskojen kävijät. Milloin ärsyttivät kovaääniset hitit, milloin kovaääniset hintit, ja silti tultiin takaisin kerta kerran jälkeen. Setan diskojen ja Gambrinin aikaan valitus oli sikäli ymmärrettävää, että ne olivat meikäläisten ainoita menomestoja, joten niihin hakeutui tarpeiltaan ja mieltymyksiltään mitä kirjavinta asiakaskuntaa. Toisin kuin maailman metropoleissa, täällä pienessä Suomessa poikatytöt, pissafetisistit ja Pihtiputaan prätkämummot joutuivat menemään samoihin bileisiin.

Haastattelemani ravintoloitsija Tuomo Isotalo havainnollisti asiaa näin: ”Jos ravintolassa on sata rumaa keski-ikäistä ja itse on tullut etsimään nuorta ja kaunista, eihän siellä ole kävijän mielestä ’ketään’.” Isotalo muistaa varsinkin kahnaukset Setan naisten kanssa: ”He kaipasivat Gambriniin lukunurkkaa ja kahvilaa, mutta eihän se olisi kannattanut, että paikalle tulee kolme tyttöä juomaan kahvia ja lukemaan Husista. Sitä paitsi siivotakin piti jossain välissä”, Isotalo huokaa.

Ylipäätään Isotalo toteaa oman kokemuksensa ja muun ravintolaväen kokemusten perusteella, että homot ovat todella kovia valittamaan. Annetaan siis toviksi suunvuoro valittajille.

Mainos Helsingin Sanomissa 18.6.1987.

Shaatanan ämmiä ja keikkaperseitä

Kampsun ravintolapäällikön aiemmin mainitsema ”intelligentti ja kansainvälinen tunnelma” oli Seta-lehteen 3–4/94 haastatellun Mian muistikuvissa tätä:

Aina joku oli sulkeutunu Gambrinin vessaan, oksenteli, teki itsaria tai muuta sellaista. Aina joku karjui: ’Tu ny perrrkele uloshshieltä, shaatanan ämmä.’ Tai sitten kävin kerran miesten vessassa niin eikös joku jo vedelly siellä…

Eikä naisten vessassa ollut paljon sen siveellisempää – mitä nyt lukko sentään toimi: ”Muistan kyllä naisten vessasta sen, että aina sai venaa, venaa, venaa, ja sitten kopista tuli ulos kaks naista virne naamalla…”, kertoo samaiseen lehteen haastateltu Terhi.

Anekdooteissa vilisevät juopot, itsemurhakandidaatit ja seksihurjastelijat eivät kuitenkaan olleet mitään verrattuna homoaktivisteihin, kuten Kim-niminen kävijä muistelee: ”Saatanan perinteiset Vapautuspäivien päivälliset ja klassiset Gambrinissa pidetyt SETAn vuosikokoukset, kun eräät aktivistit nuijivat toisiaan.” Ei siis ihme, että Kampsun yksivuotissynttäreissä saattoi Seta-lehden 3/85 mukaan tilata seuralaiselleen ”Ethän enää murjota muru”- tai ”Suksi suolle” -nimisiä drinkkejä.

Entä millaisia ”elämän parhaat asiakkaat” olivat henkilökunnan silmissä? Tarjoilijana lähes alkumetreiltä mukana häärännyt Eetu summaa kokemuksensa näin:

Homoista sai Kampsussa työssäkäyvänä yksipuolisen kuvan: ne juo ja vaihtaa partneria kuin paitaa. Uskoa tosin antoi muutama pariskunta, jotka kävivät aina yhdessä. – – Päärynäperseeksi ristitty tyyppi otti vessassa joskus suihin, mutta ei järjestelmällisesti. Olihan siellä Nasse-setiä, joiden ympärillä nuoret pojat surrasivat drinkin verran. Kuuskymppiset näyttivät toisilleen, että vielä on vetoa. Oli joitakin keikkaperseitä myös.

Entinen Gambrinin-kävijä Matti kiittelee henkilökuntaa yhtä vuolaasti:

Tarjoilijat oli kyllä hirveitä silloin. Muistan, että tulin kerran jo iltaseitsemältä ja ostin tupakka[a] ja pari olutta. Sitten tarjoilijat kävivät heti nappaamassa tyhjät lasit pois ja sanoivat, että tänne ei tulla istumaan vaan kuluttamaan, sillä tämä on liikeyritys.

Vuosien varrella henkilökunta muuttui Matin mielestä kuitenkin ystävälliseksi ja Gambrinista tuli kantapaikka tosi monelle. Hänen muistikuvissaan miehet yleensä seisoskelivat ja kruisailivat ympäriinsä, kun taas pöytiä kansoittivat naiset, Setan aktivistit, maalaiset ja vanhukset. Vuosikymmenen taitteessa fiilis oli jo ”aivan mieletön”, ja oli helppo tutustua uusiin tyyppeihin. 

Monipuolisuutta kiittelee myös edellä siteeraamani Kim: ”Gambrini oli muuten siitä jännä paikka, että kun kiersi siellä baaritiskiä ympäri, niin pystyi viiden metrin välein heittäytymään täysin erilaisiin keskusteluihin.”

Harvinainen sisäkuva Kampsusta vuodelta 1984. Kuva: Helsingin Sanomat.

Kellariravintolasta homosaunaksi

Gambrini pyrki vastaamaan monenkirjavan asiakaskuntansa tarpeisiin teemailloilla ja toistuvilla sisustusmuutoksilla. Viimeksi mainittuihin vaikuttivat tosin myös taloyhtiön asukkaiden valitukset, joista lisää tuonnempana.

Seta-lehdestä 3–4/94 selviää, että Gambrini oli aluksi sisustukseltaan kuin bordelli: punaiset plyysiloosit ja tarjoilijoilla mustavalkoiset työasut kauluspaitoineen. Haastattelemani Tuomo Isotalon mukaan bordellisisustus oli kokonaan vanhan Gambrinin peruja: se kun oli ollut kellariravintolamainen vanhan ajan ruokaravintola.

Isotalo muistaa, että ensimmäisen remontin suurin urakka oli ravintolasalin keskellä olleen jykevän valeseinän purku ja korvaaminen baaritiskillä. Samalla peitettiin ikkunoissa olleet saksalaistyyppiset lasimaalaukset, koska diskossa piti luonnollisesti olla pimeää.

Remontista kerrotaan myös toimittaja Max Randin elämäkerrassa Syntynyt eurooppalaiseksi (1997), koska Rand oli yksi kolme viikkoa kestäneiden talkoiden ahertajista. Ammattimiehiä käytettiin vain sähköasennuksiin ja muihin vaativampiin töihin, ja lopusta vastasivat kymmenet talkoolaiset, joille kertyi kolmisentuhatta työtuntia. Max Rand sai mm. liimailla diskon seinään peilinsuikaleita, joista muodostui pyöreitä kuvioita taiteellisen vaikutelman luomiseksi. Töitä tehtiin viime minuuteille asti, kunnes ensimmäiset asiakkaat laskettiin sisään pihalle kertyneestä pitkästä jonosta.

Ensivaikutelmia Gambrinista ja sen asiakaskunnasta tarjoaa Helsingin Sanomissa 1. joulukuuta 1984 julkaistu juttu ”Pojat tanssittavat poikia”:

Naulakolta oikealle on tanssilattia, peileillä vuorattu pieni huone. Vasemmalle lähtevän käytävän päässä on itse ravintolasali, joka on omituinen sekoitus maalaispirttiä ja punaista barokkiolohuonetta. Seinällä hymyilee Bette Davis, joka kuulemma erityisesti suosi homoja. Ensikatsomalta tunnelma näyttää tavalliselta: naiset istuvat omassa pöydässään, miehet roikkuvat baaritiskillä. Syvempi tarkastelu osoittaa, että asetelma onkin päinvastainen: miehet ovat huoliteltuja, kammattuja ja hyväntuoksuisia, naiset taas arkisia safaripaidoissaan ja luonnollisissa hiuksissaan.

Gambrinin myöhemmissä remonteissa vain baari pysyi aina tutulla paikalla kapakan keskellä, kun taas tanssilattia vaihteli paikkaa. Tuomo Isotalo muistelee, että se siirtyi lähinnä taloyhtiön asukkaiden meluvalitusten vuoksi milloin eteisen kabinetista ravintolasaliin, milloin salin puolelta toiselle. Erään myöhemmän remontin yhteydessä eteiskabinetista tehtiin ”tosimiesten” Company Bar, josta Isotalo muistaa hauskan anekdootin:

Company Bar oli tosi pienessä tilassa, jossa ei ollut kunnon ilmastointia. Henkilökunta puhuikin siitä aina saunana: ”Käys plokkaamas lasit saunasta.” Saunapuheet olivat ilmeisesti kantautuneet jonkun ulkomaalaisen asiakkaan korviin, ja tämä oli ystävällisesti laittanut Spartacus-homomatkaoppaaseen tiedon Gambrinin saunasta. Välillä Kampsuun tulikin turisteja pyyhe kainalossa ja huuli pyöreänä.

Mainos Seta-lehdessä 6/92.

Al Capone -asuja ja Madonna-elkeitä

Gambrinin teemailloista tärkeimpiä olivat kuukausittaiset naistenillat. Tuomo Isotalo muistaa niiden olleen taloudellisesti tuottoisia, koska naiset olivat ensin säästäneet kuukauden ja tuhlasivat sitten kaiken kerralla. Jälki oli toki sen mukaista.

Naisteniltojen vetäjäksi ryhtynyt Ursula Drake kertoo Seta-lehdessä 3–4/94 hyötyneensä kovasti mielisairaanhoitajan koulutuksestaan:

Viihdyin heti, vaikka ei se herkkua ollut. Parisuhdesotkuja ratkottiin naistenilloissa nyrkein. – – Pahimmat pukarit siirtyivät muualle. Tiskiltä näki, mitä ihmissuhteisiin kuului: aha, nyt he ovat eri puolilla salia – bänät siis.

”Gambrinissa sill' on show / puoleen yöhön: go, go, go”, Hector laulaa Lou Reed -coverissaan Seisovaa ilmaa (1990). Nämä säkeet olisivat sopineet kuvaamaan myös monta naisteniltojen amatööriesiintyjää, ainakin jos Seta-lehteen 3–4/94 haastateltua tiskijukka ”Vällyä” on uskominen:

Muijat oli treenannu koko viikon Madonna-elkeitä peilin edessä voidakseen esittää Kampsussa koreografiat. Onneksi ilmiö on poistunut.

Naisteniltojen lisäksi Kampsussa pidettiin ”konkaripervojen” Old Gold -iltoja ja mitä mielikuvituksellisimpia teemailtoja. Seta-lehdessä julkaistuista mainoksista bongasin ainakin macho-discon, bi-discon ja after-sport-discon. Tuomo Isotalo kertoi minulle, että teemaillat syntyivät yleensä markkinointitarkoituksiin: piti saada jotain kivaa uutta lehtimainokseen. Sportti-illassa oli Isotalon mukaan hyvä, jos pari ihmistä oli urheiluvaatteissa. Machoillat taas vesittyivät helposti siihen, että paikalle purjehti pari ”pikkutipua” huutelemaan kimakalla äänellä ”heiiiiii!”.

Poikkeuksena oli vuonna 1987 järjestetty Cotton Club -ilta. Isotalo muistelee, että henkilökunnalle hankittiin Al Capone -asut vuokraamosta, vieraille oli tarjolla vanhanajan kalapöytä ja laseihin kaadeltiin kieltolain hengessä kovaa teetä. Teemailta mainitaan myös Seta-lehden 3–4/94 jutussa erityisesti siitä, että illassa esiintyi legendaarinen kapakkapianisti Asser Fagerström. Hän oli muistellut yleisölle nuoruusvuosiaan, jolloin hän oli ollut keikalla alkuperäisessä ravintola Gambrinissa.

Mainos Seta-lehdessä 4/90.

Jatkoille

Monissa eri lähteissä mainitaan, että Kampsun-kävijöiden jatkopaikaksi muodostui kadun toisella puolella sijainnut Bugatti-ketjun ravintola. Seta-lehdessä 3–4/94 tätä perusteltiin sillä, että Gambrini oli aukioloaikalakien vuoksi ensin auki vain yhteen yöllä, kun taas Bugatti sai pubina olla auki kahteen.

Bugatin omistajalle Restelille tuotti lehden mukaan päänvaivaa se, että alkuillasta siellä ei yksinkertaisesti käynyt kukaan. Toinen ongelma oli se, että pervot eivät yhtään näyttäneet häpeilevän ”heteroravintolassa”, vaan tanssahtelivat, halailivat ja pussailivat kuin kotonaan.

Tämän vaikutelman saa myös Sakari Luoman kirjasta Poket: miehiä ovella 1955–2008 (2008), johon on haastateltu Bugatin vanhaa portsaria:

Paikan erikoisuus oli se, että kundit halus laittaa tipit itse portsarin takataskuun. Sormet liikku pojilla aika vikkelästi, mutta mikäs siinä. Mä en tommosesta välitä, koska mun mielestä portsarihan tekee duunia fyrkan takia eli ovihomma on joka tapauksessa tietynlaista huoraamista. – – Hauskoja tilanteita sattu etenkin sulkemisaikaan:

– Lähdettekö jatkoille?

– Ei, kun muija venaa tossa. – – 

– Hyi, kuinka te voitte naisten kanssa olla.

Ranneliike.netin Roba-jutusta löysin maininnan, että Bugatti koetti lopulta siivota homot asiakaskunnastaan, mutta toiminta ei sen jälkeen kovin kauaa jatkunut. Pubi sulki ovensa vuotta ennen Kampsua kevättalvella 1992.

Gay Gambrini sijaitsi suoraan edessä kakkoskerroksessa.

Pois pihan perältä

Gay Gambrini toimi asunto-osakeyhtiössä, ja asukkaiden kanssa oli kahnausta alusta lähtien. Tuomo Isotalo kertoi haastattelussa asukkaiden murehtineen milloin asuntojensa arvonlaskua, milloin sitä, että ravintolan homoasiakkaat raiskaavat heidän lapsensa. Välillä taas pelättiin aidsin tarttuvan sisäpihalla kävellessä.

Ennen kaikkea asukkaat tehtailivat meluvalituksia, vaikka Gambrini oli ollut elävän musiikin paikka jo vuosikymmeniä. Seta-lehdessä 3–4/94 kerrotaan yhdestäkin taloyhtiön kokouksesta, jossa mummot olivat valittaneet pihan metelistä ja häiriöistä – etenkin siitä, miten pojat olivat jopa pussailleet toisiaan. Kun mummoille oli huomautettu, että pussailusta ei synny meteliä, valitukset olivat loppuneet siltä erää.

Kevättalvella 1992 asukasvalitukset johtivat lopulta siihen, että toimintaa voitiin jatkaa vain taustamusiikkivoimakkuudella. Viimeisessä remontissa Kampsun keittiö purettiin, ja ravintola toimi vielä biljardibaarina keskiolutoikeuksin, kunnes loppu tuli 23. maaliskuuta 1993.

Sitä ennen Kampsusta olivat jo lähteneet Tuomo Isotalo, joka myi osuutensa Ravintola Oy Afroditesta vuonna 1989, A-oikeudet sekä valtaosa asiakkaista. Kaksi viimeksi mainittua löytyivät osoitteesta Annankatu 32, johon Afrodite oli avannut lokakuussa 1992 uuden yökerhon, yhä porskuttavan Don’t Tell Maman. Sen kanssa kilpaili Tuomo Isotalon uusi homopaikka, Eerikinkatu 14:ssä toiminut H₂O (1992–1997), jonka kesäterassi edusti Helsingin homoskenessä aivan uudenlaista avoimuutta.

Gay Gambrinin mainoslause ”Tule jos uskallat” olisi toiminnan loppuvaiheessa voinut yhtä hyvin kuulua: ”Tule, jos et uskalla.” Enää homot eivät halunneet hiiviskellä pihan perälle, vaan nyt seistiin ylpeinä mainosjonossa kaiken kansan nähden. Sen rohkeuden keräämiseen oli kuitenkin tarvittu melkein vuosikymmen Kampsun kainaloa. Otetaan siis Kampsun kunniaksi yksi ”Ethän enää murjota muru”. Tai ehkä sittenkin ”Suksi suolle”.

Mainos Seta-lehdessä 4/87.

Sarjan aiemmat osat:
Homohistoriallinen Helsinki 1: Kaupungin illassa yksin
Homohistoriallinen Helsinki 2: Etsin kunnes löydän sun
Homohistoriallinen Helsinki 3: Käy tanssimaan
Homohistoriallinen Helsinki 4: Karuselli käy
Homohistoriallinen Helsinki 5: Balladi Robin Hoodista
Homohistoriallinen Helsinki 6: Cocktailit kahdelle
Homohistoriallinen Helsinki 7: Espa, helmi on Helsingin
Homohistoriallinen Helsinki 8: Eikä me olla veljeksiä
Homohistoriallinen Helsinki 9: Muistojen Bulevardi
Homohistoriallinen Helsinki 10: Muistojen puistot

Homohistoriallinen Helsinki 11: Disco cha-cha