Pelastakaa siskot ry: Michał Witkowskin ”Hutsula” (K-18)

Picture it: kommunistiajan Puolan ensimmäinen Shame-kulkue, jossa lumpuista tehtyjä sateenkaarilippuja kantavat melkoiset miehenpuolet. Kulkueen keulakuvina ovat Kaunis Cincillia, Suutarin Katariina, Joaśka Myllärinakka ja Teurastajan Katarzyna. Heidän perässään kihertävät Pilluncia, Sauna Lucia sekä Pyhä Reliikki-Maria eli Kaikkien Pappien Rakastaja. Hännänhuippuna laahustaa vielä tippapulloon nojaten Zdzisław Aidsinen, joka yrittää kovasti huutaa iskulauseita muiden mukana: ”Siskot ei toistensa kanssa lesboile! Me tarvitaan heterolihaa!”

Moista kulkuetta ei tietysti koskaan järjestetty, mutta sen hulvaton henkilögalleria marssii lukijan eteen Michał Witkowskin kirjassa Hutsula (Lubiewo, 2007, suom. Tapani Kärkkäinen). Kirjassa toimittajaksi tekeytynyt ”Michał Witkowski” – lempinimeltään Lumikki – haluaa luoda hinttarien oman Decameronen haastattelemalla vanhoja neitihomoja heidän elämästään kommunistisen Puolan homoalakulttuurissa. Nämä vanhan maailman siskot puhuivat itsestään feminiinimuodossa, keimailivat työkseen ja yrittivät pokata heterojulleja puistokäymälöissä ja kasarmeilla. Pisuaarit olivat siskoille yhtä pyhiä kuin nykyiset kauppakeskukset keskiluokalle, mutta nyt luukulle on pantu lappu. Kaapista on tultu ulos, ja Puolan uudet emansipoituneet gayt ovat kääntäneet vääräuskoisille siskoille selkänsä. ”Ne ajat ovat menneet, perse on kuivettunut, kaikki on menneen talven lumia!” summaa Lumikin haastattelema vanharouva Patricia.

Lumikki-Michał ei ole mikään puolueeton homokansanperinteen kerääjä, vaan haastateltaviensa tapaan hän on ”vanha, suvaitsematon, epäurheilullinen, ilkeä ja maneerinen sisko, kuuro teidän diskursseillenne ihan kuin lihakauppa kuuden jälkeen kommunismin aikaan”. Hänen kokoamistaan tarinoista rakentuu kirjan edetessä Puolan Suuri Siskoatlas ja kartta kadonneesta maailmasta, jossa homot olivat lainsuojattomina ja kävivät vessassa sydämen asialla. Siinä maailmassa heillä oli oma selkeä roolinsa nyrkin ja kusirännin välissä, mutta järjestelmän sorruttua he jäivät tyhjän päälle kuin itäblokin mummot, joiden säästöt inflaatio söi. Siskoista tuli ennen pitkää homoeetoksen häpeäpilkkuja, mikä saa Michałin puhisemaan: 

Ahaa, mietin mielessäni, nyt saa riittää, otan pilluni ja käyn. Lähden tieheni ja menen omalle huovalleni, kuusikymmentäluvulle, seitsemänkymmentäluvulle, lasipurkkiin pannun tomaattikeiton äärelle, jota Eläkeläistanttani nro 2 on tuonut Społemin kanttiinista. Heidän seuraansa minä menen. Me puistojen ja assanvessojen hinttarit, me maneerien kuningattaret, uuden Puolan – Kolmannen Tasavallan – marginaalissa kuin paise perseessä. Nostan helmani ja käyn. Lähden kirjoittamaan.

Nykyiseen out and proud -homoelämään verrattuna vanha siskokulttuuri kuvataan suorastaan vallankumouksellisena, vaikka se oli sitä paljolti olosuhteiden pakosta: 

– – mikään ei ole enää niin kuin ennen. Ei ole sotilaita eikä puistoa, ja hintit pitävät hauskaa viimeistä huutoa olevissa hienoissa baareissa, joissa on muodikasta näyttäytyä – joka paikka täynnä toimittajia ja muita silmäätekeviä. Eikä enää ole hinttejä, kaikki ovat gay. Solarium, tekno ja muut hömpänpömpät. Mikään ei enää haiskahda likaiselta eikä rikolliselta. Kaikki vaan pitävät hauskaa. Mutta ennen… Ennen seistiin kadun varressa tai kusiputkan räystään alla, ja oli heti selvää että nyt oltiin tekemisissä jonkin likaisen kanssa.

Puolassa niin kuin kaikkialla muuallakin on tietysti aina ollut myös miehekkäitä homoja, mutta heitä ei Hutsulassa nähdä lainkaan. Miehen rooli on varattu heteroille, joita ranteita heiluttavat, muhkeamahaiset ja läpeensä rasvaiset siskot tarinoissaan iskevät. Näin nimenomaan siskoista tulee symboli kaikelle sille, mikä homokulttuurista on hävinnyt emansipaation myötä.

Homo-ostalgiaa

Hutsulan voi sanoa edustavan entisissä sosialistimaissa yleistynyttä itänostalgiaa eli ostalgiaa, mutta kirjassa muistetaan toki myös kommunismin aikaisen homoelämän ongelmia, kuten poliisiratsioita, brutaaleja viharikoksia ja sukupuolitauteja, joista kerrotaan siekailemattomaan tyyliin. Esimerkiksi aids oli yhtä kuin ”Erikoistarjous! Kaikki Egyptin kymmenen vitsausta kerralla!”.

Homojen suhdetta kommunismiin kuvataan ”kommunistisiskojen” tai ”systeemisiskojen” kautta. Poliisiratsioissa kiinni jääneet homot pääsivät nopeasti pälkähästä, jos he kuuluivat puolueeseen tai olivat muuten hoitaneet asiansa hyvin. Muut taas joutuivat kiven sisään pitkiksi ajoiksi. Uhmalle ei ollut yksinkertaisesti tilaa: 

En tunne niiltä ajoilta ainuttakaan kapinallista siskoa tai ”systeemi vittuun” -siskoa. En yhtään Taistelevaa Siskoa. – – Naisellinen alistuminen, joka oli niin tyypillistä siskoille ja entisaikojen (vapautumisen aikaa edeltäville) naisille, ei jättänyt tilaa kapinoinnille. Siskot halusivat antaa persettä systeemille, olla passiivisia ja kuuliaisia… Tai sitten elellä haavemaailmoissaan ja vähät välittää todellisuudesta. Enkä voi moittia heitä siitä.

Hutsula kuitenkin antaa ymmärtää, että myös nykyhomot ovat omalla tavallaan passiivisia ja kuuliaisia – kuuliaisia emansipaatioideologialle sekä kulutus- ja kauneusihanteille, jotka he ovat nielaisseet karvattomuuksineen kaikkineen. Suurin synti on se, että emansipoituneet homot eivät ole kovin suvaitsevia niitä kohtaan, jotka eivät halua elää sisäsiistiä homoelämää tai jotka eivät ole riittävän hoikkia tai ”miehekkäitä”. Tämä vanhan ja uuden maailman kohtaaminen ja siihen liittyvä homokulttuurivallankumous tiivistyy satiiriseen kohtaukseen, jossa Lumikki kuuntelee kultivoituneen gayn läksytystä ”Hutsulaksi” nimetyllä homojen kruisailurannalla: 

Raotan suuta ja olen jo käymässä toimeen, kun reidet alkavatkin liikehtiä levottomasti, että ei ei, että adoptio-oikeus, että vapautuminen, oikeus avioliittoon, Vihreä puolue ja ylipäätäänkin oma mies, vakikumppani, turvaseksi (oman kumppanin kanssa), kortsut. Me ollaan sivistynyttä väkeä ja halutaan hoitaa hommat siististi ja eettisesti, niin että yhteiskunta hyväksyy, valkoisin hansikkain (kunhan eivät vaan tahriintuisi). Ja hän alkaa valistaa minua, että juuri minun kaltaisteni takia ihmisten kuva homoista on niin surkea, että me (eli minä ja Eläkeläistantat ja Vaaleatukkainen ja muu dyynikansa) puuhailemme kuin koirat pusikoissa, kun he taas lähestyvät meitä tarjoamalla pallopeliä, urheilua ja fyysisyyttä ja haluavat vapauttaa meidät postkruisailu- ja pre-emansipaatioajan alennustilasta – sanalla sanoen: haluavat saada meidät mukaan tekemään jotain hyödyllistä. Naismaiset ja läskit älkööt vaivautuko.

Siskojen pannaanjulistamisen lisäksi homokulttuurin muuttuminen näkyy selkeimmin juuri suhtautumisessa seksiin, joka mullistui aids-kriisin myötä. Hutsulassa muutos henkilöityy ”steriloituun, tyystin antiseptiseen ja medikalisoituneeseen” Apteekkariakkaan:

– Ja tytöt, spermaa ei sitten mistään hinnasta saa hieroa ihoonsa!
– Eikä koskettaa kyrvällä naamaa, jos parranajosta on vähemmän kuin neljä tuntia, voi olla mikrohaavoja…
– Eikä voidella persreikää Nivealla, koska kortsuun voi tulla voiteesta mikrohaavoja…
– Eikä pestä hampaita ennen suihinottoa! Koska siitäkin voi tulla mikrohaavoja…
– No eikä ylipäätään saa ottaa suihin. Kosketat kyrvällä hammasta – aids, kosketat parranajossa tulleeseen haavaan – sama juttu, kosketat sitä [kiimalima]pisaraa – hauta aukeaa. Nykyään ei voi tehdä enää yhtään mitään.
Apteekkariakka ottaa esiin Vichy Thermal -kasvovesipullon ja suihkauttelee siitä kalpealle iholleen. Hän sanoo:
– Pitää viilentää ihoa, mikroainesosat myös rauhoittavat auringonärsytystä.

Hutsula on kirjana hieman epätasainen ja sinne tänne rönsyilevä kokonaisuus, mutta se tarjoaa kertakaikkisen hihityttävän lukukokemuksen. Suomalainen lukija voi kiittää tästä ennen kaikkea Tapani Kärkkäisen orgastista suomennosta, jossa dialogi luistaa kuin rasvattu ja supisuomalaiselta kuulostavia säädyttömyyksiä satelee kuin munankuvia Manhuntissa. Myös homoslangi on hienosti hallussa, mikä on käännöksen uskottavuuden kannalta ensiarvoisen tärkeää.

96-lehdessä 1970-luvun alussa vilahtaneista Harmooni-Siskoista olisi varmasti ollut vastinetta puolalaiskollegoilleen. Tytöt olivat kuulemma saaneet vartioitua siveyttä niin hyvästi, ettei siitä ollut näkynyt häivääkään. ”Yritämme – – tuoda iloa niin köyhille kuin rikkahillekin. Etupäässä köyhille ja takapäästä rikkahille. Toivomme ihmisten yhtyvän meihin ja tarkoitusperiimme ja ilolla työmme vastaanottaman!”

Siskojen sukupuutto

Kun laskin Hutsulan kädestäni, teki taas mieleni huokaista: mihin kummaan katosivat siskot? Siskojen sukupuutto ei suinkaan ole rautaesiripun romahduksesta johtuva puolalainen ilmiö, vaan ”naismaista” homomiestä kuvaava sisko-käsite on ollut ahkerassa käytössä Suomessakin. Vielä 1970-luvun alussa 96-homolehti julkaisi useita juttuja, joissa valotettiin ”siskojen puolimaailmaa”, mutta käsite tuntui häviävän käytöstä 1980-luvulle tultaessa ja kaikki alkoivat olla vain homoja. Ehkä englannin homoslangista lainattu sister koki monen muun slangisanan kohtalon ja menetti hohtonsa tai ehkä siskouteen liittynyttä naisen roolin omaksumista alettiin pitää pahana, kun samalla yritettiin kaikin tavoin ehkäistä homojen naismaisuuteen liittyneitä ympäristön ennakkoluuloja – mene ja tiedä.

Neitihomot sinänsä eivät ole kadonneet yhtään mihinkään, mutta meistä/heistä ei vain puhuta enää siskoina, mitä pidän suurena menetyksenä. Kun ilmiö on olemassa, mutta sille ei ole nimeä, jäädään häilymään jonnekin kielen ulkopuolelle kuin tauti, jota ei ole vielä sairausluokituksessa. Jäljellä on todella vain käsite neitihomo, joka on yksinomaan kielteinen, kun taas sisko on sinänsä neutraali sana ja siskous oli kokonainen yhteisöllinen elämäntapa, johon homomies saattoi halutessaan sitoutua ja rakentaa sen varaan identiteettiään. Vain yksi asia on ennallaan: homokulttuurissa saattaa yhä edelleen olla suuri synti, jos on liian naismainen. Naismaisuus on sallittua vain drag queeneille.

”Siskot, eli niinsanotusti naismaisesti esiintyvät miehet, nimenomaan hinttisellaiset, on kaikkien kynsissä ja hampaissa, ei niistä ihmeemmin diggata heteroitten ku sen toisen leirinkään parissa. Pähkinänkuaressa asian ilmaistakseni siskot on hinttikulttuurin mustalaiset, syrjitty vähemmistö, johon ympäristön suhtautuminen on huamattavan negatiivisesti tunnevärittynyttä”, kirjoitti 96-lehden kolumnisti ”Bibinette” numerossa 1–2/75. Aikaa on kulunut pian 40 vuotta, mutta mikään ei tunnu muuttuneen. Sisko-sanasta luopuminen ei siis ole ainakaan edistänyt vapautumista tai suvaitsevaisuutta.

Harva A&F:n paitaan verhoutunut homobaarin salibarbi sanoisi selvin päin hakevansa ennen kaikkea naismaista miestä. Naismaisella kun tarkoitetaan yleensä ranteita heiluttavaa kiljukaulaa, jolla on napapaita ja aivojen tilalla hattara. Naismaiset homot ovat pinnallisia ja tyhmiä, koska naiset ovat pinnallisia ja tyhmiä. Niinkö? Todellisuudessa siskous on hyvin kirjavaa ja siskoja riittää moneen suklaajunaan. Itse opin viimeistään 18 vuoden Etelä-Pohjanmaa-internaatin ja sen jälkeisen intensiiviterapian myötä, että ”naismaisuutensa” kanssa voi hyvin elää ja pärjätä, kun siihen suhtautuu ymmärtäväisesti ja osaa nauraa itselleen, muiden asenteille ja ylipäätään älyttömille sukupuolirooleille.

Naismaisuus ei tarkoita sitä, että on sellainen kuin naiset yleensä ovat, koska naiset nyt yleensä ovat aika monenlaisia ja koska monella naisellakin on vaikeuksia sopeutua tähän mystiseen naismaisuuteen. Pikemmin naismaisuudessa on kyse tietyistä naisiin liitettävistä ennakkoluuloista, eräänlaisesta naisen karikatyyrista. Kun näitä piirteitä tunnistaa itsessään – tai kun muut tunnistavat niitä sinussa jo pienestä pitäen –, niitä pitäisi ilmeisesti koettaa kaikin tavoin hillitä kelvatakseen miehenä ja homomiehenä (vrt. englannin ilmaus tone down the camp factor). Itse en kuitenkaan tapellut koulujen pihoilla 12:ta vuotta vain siksi, että voisin isona poikana panna sordiinoa aktini päälle. Ei, mieluummin päästelen kuin säästelen ja nauran raikuvasti sen merkiksi, että kaikki ”miehekkyys” ja ”naisellisuus” on yhtä häilyvää ja rakennettua. Ylpeyden takaa voi toki tunnistaa myös oman surun siitä, että joutui jo lapsena kuulemaan aikuisilta sen tyyppisiä kommentteja, että ”muut pojat menevät olympialaisiin, mutta sinä menet Miss Universum -kisoihin, kunhan ensin laihdutat”. 

No niin, pojat. Näyttäkää te ensin mulle ne olympiamitalit, niin mä näytän teille mun kruunun. Armi motherfuckin' Kuusela has entered the building.

”Suurin osa siskoista ei ole transseksualisteja, vaan diggaa sitä ylikokosta clittaansa sangen paljon. Tää on ihan okei ja niinku pitääkin. Jos mä heittäytyisin runolliseks ja lankeisin viäl hiukan syvemmälle ylätyyliin ynnä kosmisiin klisheisiin niin mä laulasin siskoista luannon rajattomassa monipuolisuudessaan luama[na] erityisilmiö[nä], jossa hermafroditistisin symbolein esiintyy vastakohtien yhteenkuuluvuus yhtä luantevan perverssisti kuin orkidean muadossa. Orkideat vaan kerää paremmat pinnat, kun ne ei flaidaa [tappele] raflan eteisessä. Tässä liänee asian ydin”, sanaili Bibinette 96-lehdessä 1–2/75.

Hutsulan kannustamana julistankin nyt riemumielin kaikille olevani nimenomaan sisko – enkä mikä tahansa sisko, sillä Puolan Suuri Siskoatlas auttoi minua tunnistamaan myös oman alalajini. Pika-analyysin perusteella myös aika moni tuttuni mahtuu johonkin seuraavista kategorioista:

• Eleganttisisko: suurkaupungeissa esiintyvä neutraali ja sivistynyt laji, joka ansaitsee yli kolme tonnia kuussa, käyttää palveluita ja keraamisia suoristusrautoja ja on oikein sympaattinen.
• Vanhat siskot: emansipaatiota edeltäneen aikakauden laji, joka haiskahtaa alamaailmalta ja assanvessoilta.
• Puolisiskot: naismaisia maneereja karttava laji, jota naismaisuus vaanii joka ikisessä eleessä: pää on ajeltu mutta perse keikkuu ja lihakset pullistelevat, mutta aurinkovoide taputellaan niille diivan elkein.
• Kulutussisko: kauppakeskuksissa esiintyvä laji tai laji, jonka kulutuskäyttäytyminen on tyyppiä ”kaikkea kotiin ja puutarhaan”.
• Operettisisko: laji, jonka mutaatiot ovat Baletti-, Ooppera- ja Pantomiimisisko.
• Edustussisko eli Homoyhteisön Mediasuhteidenhoitajasisko
• Iänikuinen Tuote-esittelijäsisko
• Goottisisko
• Narikkasisko
• Taiteilijasisko
• Kampaamosisko.

Ai että kuka minä olen? Viimeistään tämän kirjoituksen luulisi osoittaneen, että olen tietysti Pseudoälykkösisko.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Da Bitchy -koodi: miksi homot aina tappelevat diivoistaan?
Hopeinen HBTkuu: Suomi-popin pervot eilen ja tänään 4
(analysoitavana suuri sisko-anthem, PMMP:n San Francisco)
Homohistoriallinen Helsinki 1: Kaupungin illassa yksin
(asiaa Suomen siskokulttuurista)
Michał Witkowski Tapani Kärkkäisen Minun Puolani -sivustossa

Homohistoriallinen Helsinki 6: Cocktailit kahdelle

Viime jaksossa pyörimme lainsuojattomina keväisessä Sherwoodin metsässä. Välillä pakoiltiin poliisia, välillä nuorisojengejä. Siinä sivussa säikyteltiin perheenisiä ja odoteltiin, koska kulkijapoika tulee ja poimii Laakson ruusun.

Illan varjot yllättää jo suuren kaupungin

valokilvet välkkyy silloin

taas kun taukoo päivän työ niin huvihetket nuo

virvoituksen meille suo

illan tullen ilmoihin soi laulu kaupungin

rytmein kiehtovin, tuo sävel Helsingin

silloin nuoret haavemielin tanssiin kiiruhtaa

laulun tään kun kuulla saa

(Tatu Pekkarinen)

Olavinkatu kesäkuussa 2014. En edes tiennyt nimeltä tätä Salomonkadun ja Arkadiankadun välistä persoonatonta kadunpätkää, jonka alkupään ajoluiska nielee tasaisin väliajoin autoja Kampin parkkihalliin ja pulauttelee niitä taas ulos. Vaatii melkoisesti mielikuvitusta, ennen kuin Olavinkatu muuttuu paikaksi, jossa kukaan voisi löytää onnen ja samalla itsensä. Pitää ainakin pyyhkäistä pois toimistotalo kadun toiselta puolelta ja Hotelli Presidentti toiselta ja kuvitella niiden tilalle varastoja sekä Maanviljelijäin Maitokeskuksen komea kolossi. Sitten pitää kuvitella, että on syksy 1946 ja että on Helsinkiin muuttanut 18-vuotias maalaispoika, joka kävelee joka päivä tästä yliopistolle ja takaisin. Kävelee ja silmäilee uteliaana ympärilleen, koska on huomannut, että näillä kulmilla on homojen kohtauspaikka.

Muistan sen kuin eilisen päivän. Muistan sen läpi elämäni. – – Eräänä iltana kun tulin kotiin, siinä [Olavinkadulla] käveli ja seisoskeli väkeä ja minä rupesin sitten semmoisen nuoren miehen kanssa juttelemaan ja tietysti puhuttiin pitkään ja käveltiin ja paleltiin. Oli jo vissiin marraskuun alku. – – No, menin hänen [kotiinsa] ja olin valtavan ihastunut tähän poikaan ja sitten mentiin natisevaan hetekaan – tietysti – siihenhän se päätyi. Sitä ennen kuin me oltiin menty niin pitkälle minulla oli hirveä hätä, että onko tämä nyt oikein – saako näin tehdä? Ja sitten kun olin hänen kanssaan ja lähdin sieltä pois niin muistan, ettei minulla luultavasti koskaan elämäni aikana ole ollut niin huikaisevaa onnen ja tyyneyden ja rauhallisuuden tunnetta. – – Sinä aikana kun olin ollut siellä E:n luona, oli satanut ensimmäinen lumi. Kaikki oli valkeaa – –. Myös sielunmaisema.

Tämä Helsingin 1940-lukua kuvaava muistelo on julkaistu Seta-lehdessä 2/88. Pikkuhiljaa jutun itäsuomalainen opiskelijapoika löysi Helsingistä muitakin kaltaisiaan ja muita kohtauspaikkoja, joilla tehtiin ahkerasti iltakierroksia: oli ”Kalastavan kissan kuja” Eduskuntataloa vastapäätä ja Hesperian puisto [ks. juttusarjan 1. ja 2. osa] sekä Tähtitorninmäki Saksalaisen kirkon luona, jonne tämäkin matka vielä vie. Niiden lisäksi homoja veti puoleensa illan seuraava etappi, Hankkijan talo osoitteessa Salomonkatu 1.

Tänä viileähkönä kesäkuun iltana keskusta on hiljainen, mutta opiskelijapojan matkassa pääsee vuosikymmenten takaiseen kuhisevaan yöhön:

Kyllä niitä [miehiä] liikkui aika paljon. En minä osaa lukuja sanoa, mutta varmaan satoja. Satoja luultavasti. Niitä oli hämmästyttävän paljon jonakin iltana. – – Sitä Hankkijan taloa kierrettiin ja välillä käännyttiin ympäri ja nähtiin ketä tuli vastaan. Jopa siinä Lasipalatsin ja Bio Rexin edessä saattoi olla melko vilkas liikenne. Siinä kysyttiin ”onko tulta?” ja ”onko tupakkaa?” – – Siitä [se tutustuminen alkoi]. Se oli kai helpointa ja halvinta. Tietysti ravintoloissa käytiin, mutta opiskelijoilla ei ollut niin paljon varaa.

Hankkijan talo 14.6.2014.

Lasipalatsin Bio Rex vuonna 1953. Katolla mainostetaan Jälkeen syntiinlankeemuksen -elokuvaa.
Kuva: Börje Dilén / Helsingin kaupunginmuseo.

Hokista Hansaan

Tänään ei onneksi olla liikenteessä opiskelijabudjetilla, joten suuntaan Lasipalatsin kulmilta Sokokselle valmiina aloittamaan illan ravintolakierroksen. Sokoksen talon toisessa kerroksessa Mannerheimintien puolella toimi vuosina 1947–1966 HOK:n ravintola Suurhokki, jonka hervoton koko toi sille pian lempinimen Hehtaarihokki. Helsingin Sanomien jutun mukaan ravintola oli Pohjoismaiden suurimpia ja siinä mahtui kerralla ruokailemaan noin 1 400 ihmistä. Mukaan upposi toki myös homo poikineen, ja Seta-lehdessä muisteleva opiskelijapoika mainitsee Hehtaarihokin yhtenä yksi tuon ajan suosituimmista iskupaikoista. Hänen mukaansa homot parveilivat 100-metrisen ravintolasalin keskipaikkeilla.

Suur- eli Hehtaarihokin sali. Kuva kirjasta Sokos – Vaakuna: maamerkki Helsingin sydämessä (2013).

Hehtaarihokista on lyhyt matka ravintola Hansaan, joka toimi Uudessa ylioppilastalossa vuosina 1924–1968 ja oli niin ikään homojen suosima iskupaikka. Ravintolassa viihtyivät myös monet kulttuurivaikuttajat, kuten kirjailija Hannu Salama, joka kuvaa Hansan loppuajan tunnelmia herkullisin sanakääntein avainromaanissaan Tapausten kulku (1975). Kirjassa ravintolan nimenä on Visby:

Visby oli samanlainen kuin oli vanhojen kundien mukaan ollut ainakin kaksikymmentä vuotta ja pysyikin häätöön saakka: savusta ruskea iso Sali pienempien osastojen keskellä jotka oli tarkoitettu kabineteiksi mutta myöhemmin liitetty muuhun yhteyteen. Ravintola oli kolmannessa kerroksessa, vastapäätä Hufvudstadsbladetia ja Amoksen kattokappelia jonka alla mainosvalo pyöritti jonkun seiväsmatkatoimiston hillitöntä myllymattia: Pariisi Lontoo Wien, lentäkää vaikka helvettiin, mutta meidän kautta. Ruskeilla sisäseinillä oli samaa ruskeaa kuviota: talo, kirkontorni ja ehkä navetta, jokin hansakaupungin kuvatus, nurkassa oli flyygelinrisa jota pamputtava akka oli nuoruudessaan nähnyt Napoleonin tulon Moskovaan ja oli yhtä ikävä kuin omistajakin, madame d´Poubertin, kumpikin vanhoja tekijöitä tämän soppakulttuurin piirissä jota hampparinmakkarasta erinomaisia makuelämyksiä ja hankeen upotetusta vaakkupullosta parhaan alkoholinautinnon saanut työmiehenkakara ei koskaan pystynyt näkemään kovin kultturellina. – – [Sakki] monipuolistui vain loppuviikosta kun duunarit ja muut merkonomit tulivat ja tavat muuttuivat, tarjoilijat kampaajan kautta virallisemmiksi ja [hovimestari] Surkanna ilmestyi mustassa puvussa keskilattialle; nurkassa alkoi pimputtaa lauantaipiano, muutama homo istui toisen kanssa ja tunnelma oli epäarkinen – –.

”Maistuiko täällä sipulimakkaravoileipä?” Ravintola Hansan ruokalistoja Hotelli- ja ravintolamuseon kokoelmista. 

Tämän juttusarjan 1. osassa olikin jo puhetta, että Hansan pöydässä istuneet homot päättivät vuonna 1964 ”vallata” Vanhaan ylioppilastaloon avattavan uuden ravintolan. Ravintola Vanhan kellarista tuli siten Suomen ensimmäinen epävirallinen homobaari. Osa meikäläisistä jäi kuitenkin mieluummin Hansaan, kuten ”Tarmo”, joka toteaa fetissijärjestö MSC Finland – Tom's Clubin sivustossa julkaistussa kirjoituksessa, että Vanhan portsarit olivat homoja kohtaan hyvin töykeitä ja vittuilivat, kun taas Hansassa toivotettiin tervetulleeksi.

Lähtö Hansasta tuli eteen viimeistään vuonna 1968, kun ravintolan taru loppui skandaalinkäryiseen häätöön. Homot taas häädettiin Vanhan Kellarista huhtikuussa 1994, kun ravintola uudisti konseptinsa ja muuttui tanssiravintolaksi. Seta-lehteen 3–4/94 haastateltu ravintolanjohtaja perusteli homolinjan muuttumista epäsiveellisen käytöksen kitkemisellä ja arveli, että sisäänpääsyä voi vaikeuttaa, jos ”menneisyydessä on sitten jotakin”. Tämä sai jutun kirjoittajan piikittelemään: ”Nyt kaikki ovelta käännytetyt voivat miettiä, mitä omassa menneisyydessä on vialla. Kaikkiko?”

Asiakasjono ravintola Vanhan Kellarin edustalla vuonna 1975. Kuva: Kari Hakli / Helsingin kaupunginmuseo. 

Olen muokannut kuvaa sumentamalla kasvot.

Tunnelihumalaa ja täydellisiä rikoksia

Vanhan Kellarin oopperasiskoihin, härkälesboihin ja tavallisiin homo-Virtasiin tutustuttiin jo juttusarjan alussa, mutta millaista homoelämä mahtoi olla vanhemmissa ravintoloissa? Vastaus riippuu ainakin siitä, luetaanko skandaalilehtiä vai homojen omia muisteloja.

Esimerkiksi Hehtaarihokissa ja Hansassa tapahtuneesta homostelusta kertoo Viikon totuus -lehti numerossaan 6/63. Juttu on tyyppiesimerkki ”kieltolain” aikaisesta homokirjoittelusta, jossa viattomia karitsoja – varsinkin nuoria asevelvollisia ja lapsellisia maalaispoikia – varoitellaan saalistavista sedistä. Kirjoittelulle on ominaista se, että homot eivät koskaan tunnu iskevän toisiaan vaan aina vain heteromiehiä, jotka eivät humalapäissään pysty panemaan vastaan:

Rautatieasemalta houkutellaan nuoria poikasia Hansaan tai Hehtaari-Hokkiin, juotetaan heitä siellä ja vikitellään kumppani sitten jatkoille yksityisasuntoon tai NMKY:n hotelliin tahi johonkin muuhun halpaan hotelliin, josta homofiili jo päivällä on tilannut kahden hengen hotellihuoneen likaiset ajatukset mielessään.

Samaan sävyyn maalailee Jallu-lehti numerossaan 11/1959, joskin halpishotellien sijaan turmion tyyssijoina ovat parempien piirien yksityiskodit:

– – monet homoseksualistit ovat niin varakkaita, että voivat juottaa uhrinsa tunnelihumalaan kerran toisensa perässä tarkoitustensa saavuttamiseksi. Sitten asianomainen uhri luulee vain nähneenä kauheita unia. Ja tämä tällainen tapahtuu tavallisesti loistoasunnoissa, olosuhteissa, joihin poliisinkaan pitkä käsivarsi ei ulotu. On myönnettävä, että nk. täydelliset rikokset ovat tämän kyseessä ollen mahdollisia.

Varoittelevan kirjoittelun pioneerina toimi Suomessa Kalle-lehti, joka julkaisi vuonna 1951 kaksiosaisen jutun ”Inhottu, halveksittu ja paljon puhuttu Kolmas sukupuoli”. Kallen sanakäänteet ovat kuin suoraan luontodokumentista, jonka kertoja kuvaa asvalttiviidakossa metsästäviä miehenkipeitä petoja:

Tavallisesti homoseksualisti aloittaa tuttavuuden solmimisen ravintolapöydän ääressä tarjoamalla runsaskätisesti viinaksia ja muita tunnelmaa kohottavia aineita. Tavallisesti kuitenkin tarjoiluaika loppuu liian aikaisin, joten ”lähdetäänpä jatkolle, minulla on vielä tilkka kotonani”. Homoseksualistin asunnossa jatketaan juhlia siihen asti, kunnes tämä katsoo ajan olevan otollisen toimeen ryhtymiselle. Huomattavaa ja tavallista on, että homoseksualisti itse ei nauti läheskään niin runsaasti alkoholia kuin mitä hän uhrilleen tarjoaa. Ensimmäisenä merkkinä vaaran uhkaamisesta on reidelle painuva käsi tai kaulaa hapuileva käsivarsi. Ja jos uhri on suostuvainen, enentyvät hyväilyt samanaikaisesti kuin ne tulevat intiimimmiksi. Ja lopulta hän käyttää uhriaan hyväkseen.

Kalle 7/51. Kuvateksti havainnollistaa ravintolasaalistusta: ”– – lähdetään pienelle jatkolle katsomaan, olisiko kotona kaapissa vielä jotain... ja sitten yht'äkkiä painautuu juotetun reidelle tahmea käsi, tai kiertyy käsivarsi kaulaan.”

Huomio kiinnittyy Kallen jutun puheisiin ”suostuvaisesta uhrista”. Ilmaus on sikäli osuva, että moni mies varmasti tarvitsi enemmän kuin yhden rohkaisuryypyn antaakseen haluilleen periksi aikana, jolloin aikuisten välisistä homoseksuaalisista teoista saattoi saada jopa kaksi vuotta vankeutta.

Välillä oli varmasti kyse myös seksin ostamisesta. Esimerkiksi Jallun jutussa viitataan huoltopoliisilta saatuihin tietoihin ja todetaan, että rysän päältä kiinni jääneet opiskelijat ”ovat melkein poikkeuksetta olleet rahan ansaitsemistarkoituksessa liikkeellä”. Lisäksi viitataan sotilasprostituutioon, jota olen käsitellyt aiemmissa Tukholma-jutuissa: ”Pienet päivärahat eivät tahdo riittää [sotilaiden] iltalomien ohjelman järjestämiseksi ja tämän tietävät myös nämä pyydystäjät.”

Homoprostituutiosta puhuu myös työläispoika, joka muistelee 1930-luvun homoelämää Seta-lehdessä 3/88: ”30-luvun alku oli suurta työttömyysaikaa. Työttömyysavustuksia ei ollut. – – Suuria soppajonoja, Hakaniemessäkin kaupunki jakoi soppaa. Ja sitten oli varakkaampia homoja, jotka silloin helposti ostivat nuoria miehiä, joita oli erittäin helppo saada. Enkä sano, että se oli mitenkään väärin sen tähden, että tässähän nämä nuoret miehet saivat helposti käyttörahaa. – – Yksikin arkkitehtituttava osti eikä hänellä koskaan mitään harmeja niistä ollut. Se tutki ja katseli niitä ja koetteli etukäteen että mitenkähän tuo – –.”

On kahvila niin hiljainen

ei kuule korvat vierasten

on jutella nyt hauska meidän siis

sä kyyppi pliis nyt cocktailit tuo!

(Tuntematon) 

Espanjalaista tunnelmaa

Monipuolisempaa ja vähemmän arvovärittynyttä kuvausta homojen ravintolakulttuurista täytyy hakea osoitteesta Pohjoisesplanadi 35 (kuvassa), jonka toisessa kerroksessa toimi viime vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla Alcazar-niminen ravintola. Kaupunginmuseosta sekä hotelli- ja ravintolamuseosta saamieni tietojen mukaan Alcazar oli vedossa ainakin vuosina 1934–1946, ja se tuli nopeasti tutuksi myös Seta-lehdessä 2/88 muistelevalle opiskelijapojalle:

Heti kun tulin Helsinkiin, kuulin, että Alcazariin pitää mennä ja kyllä minä siellä sitten kävinkin muutaman kerran. – – Minusta tuntuu, että Alcazarissa ei paljon muunlaista väkeä käynytkään kuin homoja. Se oli iso ravintola ja taisi olla 90 prosenttia ”teikäläisiä”, niin kuin me sanottiin. Me puhuttiin aina ”teikäläisistä”.

Alcazarista ja sen 1940-luvun homoetiketistä kertoo myös säätyläispoika, joka muistelee nuoruuttaan Seta-lehdessä 4/88:

[Alcazarin] espanjalaiseen tyyliin sisustetut pari salia eteishallista heti vasemmalle ja siitä suoraan eteenpäin olivat homojen erityisessä suosiossa. Eteishallista oikealle oli suuri, pitkä Sali, jossa siinäkin homoerotiikasta kiinnostuneet saattoivat istua, ainakin silloin kun heidän ”omapuolensa” oli täynnä. Homoasiakaskunta käsitti kaikenlaista väkeä: oli lääkäreitä, opettajia, torikauppiaita, opiskelijoita, tuomareita, myyjiä, teatteri-ihmisiä, liikemiehiä ym. – –

Sekä säätyläispoika että opiskelijapoika kertovat Alcazarin myötämielisyydestä homoasiakkaita kohtaan. Säätyläispojan mukaan Alcazarin portierit ja tarjoilijattaret tiesivät aivan varmasti miespuolisen asiakaskuntansa erikoistaipumuksista ja suhtautuivat hänen tietääkseen aina asiallisesti ja ystävällisesti näihin poikkeaviin asiakkaisiinsa. Toisinaan he jopa ystävystyivät asiakkaiden kanssa, ja henkilökunnan apua saatiin tarvittaessa myös pariutumiseen:

Tavallisin tutustumistapa Alcazarissa oli se, että joku yhteinen tuttava esitti kaksi entuudestaan keskenään tuntematonta toisilleen. Mutta tietysti tuttavuuksia tehtiin oma-aloitteisestikin, esimerkiksi tavallista intensiivisemmällä katseella. Eräs tapa osoittaa mieltymystään oli lähettää tarjoilijattaren välityksellä, tuntemattomana, drinkki kiinnostuksen kohteelle. Asiaan kuului, ettei tarjoilijatar saanut paljastaa lasin vastaanottajalle kuka sen oli lähettänyt. Mutta yleensä viimeistään ravintolaa suljettaessa asia tavalla tai toisella paljastui tai paljastettiin. Ihastuksen kohteeksi joutuneesta sitten riippui, oliko hän kiinnostunut näin syntynyttä tuttavuutta jatkamaan ehkä intiimimmeissäkin merkeissä lähtemällä esimerkiksi noihin aikoihin suosituille jatkoille, jotka usein kestivät aamutunneille asti.

Jatkoille asti piti odottaa myös, jos mieli toisen miehen kanssa tanssimaan. Ravintolassa moinen olisi ollut aivan liian uskallettua ainakin selvin päin, kuten Seta-lehdessä 1940-lukua muisteleva opiskelijapoika kertoo:

Ei Alcazarissa, eikä Hansassa eikä missään muussakaan ravintolassa miehet tanssineet keskenään. Eikä ne kai oikein halunneetkaan. Kysyin kerran ystävältäni – se oli muuten poliisi – haluaisiko hän tanssia kanssani. Hän vastasi, että ei selvin päin mutta ehkä humalassa. Luulen, että monilla oli tämmöinen suhtautuminen, että humalassa voisi, mutta ei selvin päin. Jatkoilla kotona sitten miehet kyllä tanssi keskenään.

Kalle 8/51 esittelee tanskalaishomojen kerhotoimintaa sensaatiomaisin kuvin.
”Ensimmäisen kerran on lehtivalokuvaaja saanut tyydyttää uteliaisuutensa
skandinaavisten homoseksuellien pääkallonpaikalla”, lehti hehkuttaa.

Juhlia ja hippoja

”Kieltolain” aikana homokulttuuri kukoisti puistojen ja joidenkin homomyönteisten heteroravintoloiden lisäksi myös yksityiskodeissa. Opiskelijapojan mukaan ”juhlien ja hippojen” järjestämisessä nähtiin hirveästi vaivaa. Työväestö asui sen verran ahtaasti, että juhlapaikkoina olivat lähinnä varakkaampien kaupunkilaisten kodit, mutta kutsuvieraslistaa ei silti välttämättä laadittu luokkajaon mukaan. Tämän sai todeta myös työläispoika, joka muistelee 1930-luvun Helsingin homoelämää Seta-lehdessä 3/88:

Helsingissä oli yksi tunnettu valtionrautateiden hallinnon arkkitehti, yksi hammaslääkäri ja vanha hieno antiikkikauppias, joiden kotona pidettiin paljon suuria juhlia. Ei siellä koskaan kysytty kuka kukin on – että mistä säädystä. Ja Amerikan lähetystössä oli kaksi veljestä, jotka järjestivät paljon naamiaisia. Ja ne kun oli vähän vanhempia ja minä nuorempi, niin totta kai minä aina mukaan pääsin.

Toisinaan yksityisjuhlia pidettiin myös heterokodeissa. Seta-lehdessä 2/88 muisteleva opiskelijapoika mainitsee esimerkkinä ”varakkaan rouva A:n”, jonka salonkiin homopojat olivat aina tervetulleita, kun eivät rouvan mukaan koskaan aiheuttaneet hankaluuksia.

Itselläni ei tänä lauantai-iltana ole jatkopaikkaa tiedossa, joten on parasta siemaista cocktail loppuun, lausua hyvästit Alcazarin tunnelmalle ja kipaista sorjan espanjattaren lailla viereiseen Esplanadin puistoon tapaamaan Touko Laaksosta ja muita ”Pääkonttorin” poikia.

Osa 7

Paljon varmaan kertoa vois puiston penkki tuo

hiirenhiljaa aivan kuiskaamalla

monen monta suudelmaa jo nähnyt penkki on

loistaessa kirkkaan kuutamon – –

kohtaamisen ilon taikka eron kylmyyden

nähnyt penkki on ja tietää sen

kuinka sana katkera voi surmata sen pois

josta kukka onnen noussut ois

(Reino Helismaa)

Tekstissä siteeratut laulut:
Helsinki laulaa. Esittäjä Matti Jurva. Sanat Tatu Pekkarinen. 1940.
Cocktailit kahdelle. Esittäjä Olavi Virta. Sanat Tuntematon. 1955.
Puiston vanha penkki. Esittäjä Eino Grön. Sanat Reino Helismaa. 1960.

Samasta aiheesta:
Homohistoriallinen Helsinki 1: Kaupungin illassa yksin
Homohistoriallinen Helsinki 2: Etsin kunnes löydän sun
Homohistoriallinen Helsinki 3: Käy tanssimaan
Homohistoriallinen Helsinki 4: Karuselli käy

Homohistoriallinen Helsinki 5: Balladi Robin Hoodista

Hopeinen HBTkuu: Suomi-popin pervot eilen ja tänään 6

Esa Saarisen sanoittama ja esittämä Poikarakkaus (1984) oli pitkään tunnetuin suomalainen vakavasti otettava homolaulu. Siihen saakka homoista oli laulettu lähinnä kieli poskessa tai paheksuen, kuten Juha Vainion Kaksi vanhaa hinttaria (1979), Eija Sinikan Se oli heinäkuu (1980) ja Meiju Suvaksen Johnny ootko sellainen (1982) osoittavat. Virnuilu jatkui myös Saarisen kappaleen jälkeen Pirkka-Pekka Peteliuksen Tra-la-lassa (1985), mutta pikkuhiljaa alkoi tulla monisyisempiäkin kappaleita. Nyt kuunnellaan kuitenkin Poikarakkaus ja pohditaan, mikä siitä tekee vakavasti otettavan ja millaisen kuvan se antaa homoista.

Saarisen Filosofia-levyllä kuultava Poikarakkaus alkaa kertojan maalailevalla kuvauksella kahden pojan herkästä hetkestä ”katedraalin holvikaarten alla”. Tämä vie ajatukset jonnekin aikojen taa, kauas pois 1980-luvun Suomesta.

Katedraali oli hiljentynyt ja viilentynyt

katedraalin holvikaarten alla, nurkkauksessa

kaksi poikaa – –

he koskettivat toisiaan

he hyväilivät toisiaan

he etsiytyivät toisiinsa kiinni

katedraalin holvikaarten alla, nurkkauksessa

Kolmas säkeistö korostaa rakkauden aktin herkkää ja suorastaan harrasta puolta: ”Ystävyys, läheisyys, poikarakkaus / poikarakkaus / yhteyteensä kietoutuneet – – kevyt kosketus keskellä hartautta.”

Myöhemmin Poikarakkauden tekstissä toistuu mantran tavoin neljä kertaa säe ”He tekivät toisilleen kauniita asioita”, joka on kuin vastalause aids-hysterian aikaisille käsityksille homoseksin likaisuudesta. Lisäksi teksti kertoo rakkauden tekojen leikkisyydestä ja yleisinhimillisyydestä, mikä sekin tuntuu uhmaavan seksistä haudanvakavaa tehnyttä aids-pelkoa ja sitä, että homoseksi olisi jotenkin harvinaisen poikkeavaa ja järisyttävää. Sukupuolen sijasta huomio kohdistuu ihmisyyteen.

He tekivät toisilleen kauniita asioita

he leikkivät helmiketjuin

he puhuivat sitä kieltä

mitä ihmiset ovat aina puhuneet

liikkuessaan läheisyyttä liki

Laulussa on paljon toisteisuutta, mikä luo suorastaan rituaalimaisen vaikutelman. Hengellisyys, henkisyys ja lihallisuus yhtyvät katedraalissa, jossa palvotaan (taivaallisen?) majesteetin lisäksi rakkautta, joka on vielä majesteettiakin vanhempi.

Ja katedraali on viileä, hiljentynyt

majesteetti vuosisatojen takaa

mutta rakkaus on vuosisatoja vanhempi

(puuvillainen vyö)

kaksi poikaa

kaksi poikaa

lattialla puuvillainen vyö

ympärillä hartauden hiljaisuus

Poikarakkaus kuvaa homoseksiä esteettisesti ja etäännyttävästi. Nyt ei olla missään puiston pisuaarin pimeydessä vaan katedraalissa kaukana täältä. Miesten sijasta puhutaan pojista ikään kuin viattomuutta korostaen, mutta hampaattomuudesta kappaletta ei silti voi syyttää: homoseksuaalisen aktin kuvaaminen puhtaana ja kauniina oli suorastaan vallankumouksellista aikana, jolloin homot nähtiin julkisuudessa ennen kaikkea sairaina ja syntisinä.

Poikarakkaus ottaa kantaa myös uskontoon kuvaamalla seksiaktia eräänlaisena uskonnollisena seremoniana. Samalla se tuntuu haastavan homoihin kohdistettavan uskonnollisen syrjinnän toteamalla, että rakkaus on vuosisatoja vanhempi kuin majesteetti, jonka nimissä niin moni on valmis heittämään sen ensimmäisen kiven. Tosin tältä osin sanoitus on melko monitulkintainen ja kryptinen.

Poikarakkauden tekstin ymmärtämiseen saa onneksi lisäapua Esa Saarisen kirjoituksesta, joka on julkaistu Seta-lehdessä 4/84. Siinä Saarinen kertoo kappaleen taustan lisäksi myös omista homokokemuksistaan: 

Sillä jos nainen hyväilee penistäni tai jos mies sitä hyväilee, mikä ero siinä voi olla? Tästä oli otettava selvää ja otin selvää. Ja eihän siinä mitään eroa ollut – ei mitään muuta eroa kuin mikä johtuu yksilöstä itsestään. Silti oli kuin olisi avantoon mennyt ensimmäistä kertaa: sitä pelkäsi hullun lailla. – – Poikarakkauden keskeinen filosofinen ankkuri on rakkauskäsityksessä, jota olin viime vuosina yrittänyt työstää. Jos rakkaus on kahden vapaan inhimillisen subjektin välinen suhde, sanan ”subjekti” vaativimmassa mahdollisessa mielessä, silloin rakkaus ei tunnusta sukupuolieroja. Vapaus ei kumarra sukupuolieroille eikä rakkaus biologialle.

Saarinen paljastaa kirjoituksessaan myös sen, että Poikarakkauden näyttämönä oleva katedraali on itse asiassa kiertoilmaus makuuhuoneelle: ”Seksuaalisuus on ihmisen kaikkein privaateinta yksityisaluetta, makuuhuone pyhin pyhättö maailmassa. Siinä katedraalissa jokainen on kahden jumalansa kanssa ja se jumala on jokaisen oma”, Saarinen kirjoittaa kuin härnätäkseen raamatunheiluttajia. Lisäksi hän tulee vinoilleeksi tuolloin voimassa olleelle kehotuskieltopykälälle toteamalla: ”Tähän Poikarakkaus kehottaa.”

Saarinen korostaa kappaleen poliittisuutta myös vuonna 2003 julkaistussa Helsingin Sanomien jutussa ”Homous on rock”, joka käsittelee mm. suomalaista homomusiikkia: ”Poikarakkautta [sic!] oli ensisijaisesti rakkauslaulu, mutta halusin olla myös yhteiskunnallinen vaikuttaja. Olin juuri tavannut puolisoni Pipsan, ja hänen mielestään oli väärin, etteivät homoseksuaalit saaneet rakastaa niin kuin haluavat. Missään tapauksessa kyse ei ollut vitsistä”, hän toteaa.

Saarisen loppukaneetti on sopiva aasinsilta Poikarakkauden vertailukohtana olevaan Moppi ja aivokurkiaiset -yhtyeen kappaleeseen Hyvä tunnelma (2008). Kaksi levyä tehnyttä yhtyettä pidettiin sen härskien homosanoitusten vuoksi nimenomaan vitsinä ja huumoriaktina, mutta bändin nokkamies Tuomas Toiviainen kielsi tämän toistuvasti. Yhtyeen sanoituksia kuunnellessa on kieltämättä vaikea välttyä naurunpyrskähdyksiltä ja inhorealismin väristyksiltä, mutta sinnikäs kuulija löytää niiden takaa löytyy myös syvempää sisältöä.

Tästä on hyvänä esimerkkinä Toiviaisen sanoittama ja yhtyeen kakkoslevyllä Moppi ja aivokurkiaiset kuultava Hyvä tunnelma, joka tarjoaa aimo annoksen pornolaulumaisen härskejä lyriikoita mutta kuulostaa huumoripläjäyksen sijasta pikemmin hätähuudolta. Ristiriita tuo vahvasti mieleen Leevi and the Leavingsin tuotannon, ja siihen kappale viittaa myös musiikillisesti.

Hyvän tunnelman ensimmäisessä säkeistössä ollaan kotibileissä tai ravintolamiljöössä, ja kappaleen minäkertoja kuvaa alkuillan romanttisia odotuksia.

Istutaan nyt hetki

istutaan ja nautitaan tunnelmasta

ja katsellaan miten tämä sydämillä tapetoitu huone

hiljalleen täyttyy tanssivista pareista

Viaton ensivaikutelma saa kuitenkin kyytiä jo seuraavassa säkeistössä, kun kertoja päätyy polvilleen seuralaisensa eteen.

Olin kuiskutellut korvaasi hempeästi

tietysti polvistuin heti kun vain löysimme sopivan paikan

tietysti polvistuin heti, sitten avasin napit

maiskutin huulillani, maiskutin suulla, sanoin: ”Ota! Ota!”

Tapahtumien saaman äkkikäännöksen lisäksi huomio kiinnittyy säkeistön tietysti-sanaan. Kertoja antaa ymmärtää toimivansa tällaisissa tilanteissa kaavamaisesti ja johdattavansa kuhertelun nopeasti seksiin, jossa hän on antavana osapuolena. Lisäksi pistää silmään lopussa toistuva käskymuoto. Kun kerran kertoja on itse se, joka muitta mutkitta polvistuu ottamaan ja maiskuttamaan, ketä hän oikeastaan käskee?

Selitys löytyy seuraavasta säkeistöstä, jossa kertoja vetoaa suoraan seuralaiseensa: ”Pelasta minut julmalta kohtalolta.” Julma kohtalo on yhtä kuin vieraat miehet, jotka käyttävät kertojaa hyväkseen mutta joita hän ei voi vastustaa ihmisen ikävässään. Kertojan ruumis on otettu lukemattomia kertoja, mutta josko nyt löytyisi se, joka ottaa hänet omakseen. Josko nyt polvistun eteesi ottamaan ja sinä otat sen jälkeen minut?

Pelasta minut julmalta kohtalolta

seura vie jalat alta

ja olen koko ajan pudota vieraan miehen syliin

he saavat minut tolaltani

ja nämä hierojan kädet olkapäiltä voidaan tunkea vaikka persuksiin

ne voidaan tunkea sinne minne ei aurinko paista

kaikki on valmista, pöytä on katettu: ”Ota! Ota!”

Hyvässä tunnelmassa on aidosti hyvä tunnelma vain alussa, jossa istutaan hiljaa sydäntapettien keskellä. Sen jälkeen kertoja ajautuu miellyttämisen halussaan kaavamaiseen käytökseen ja polvistuu ”tietysti” heti ensi tilassa ottamaan ja antamaan. Taustalla väikkyy kaikkensa antavan mielihyväautomaatin tarve tulla kohdelluksi tuntevana ihmisenä ja saada vastavuoroista rakkautta.

Koska kappale loppuu ”katetun pöydän” ääreen, kertojan kohtalo jää auki. Kuulija ei tiedä, vastataanko kertojan tunteisiin ja tarpeisiin, vai jääkö hän samoilemaan irtosuhteiden ryteikköön. Epätoivoiselta vaikuttava etsiminen kiteytyy hyvin levyn seuraavassa kappaleessa, jossa puuskahdetaan: ”En ikinä pääse luoksesi ulos kyrpämetsästä. En ikinä pääse täältä. – – Kuinka olet voinut antaa minun olla näin yksin?”

Esa Saarisen Poikarakkaudessa kuvataan ulkopuolisen silmin jossain muinaisuudessa tai symbolisessa katedraalissa kuhertelevia poikia. Kaunistelusta huolimatta Poikarakkaus oli silti uskallettu ja uraauurtava. Se antoi homoseksistä täysin päinvastaisen kuvan kuin mihin kappaleen julkaisuaikana oli totuttu, ja tätä kautta laulu puhui rakkauden puhtaudesta ja homojen oikeudesta rakkauteen.

Moppi ja aivokurkiaiset -yhtyeen parikymmentä vuotta nuorempi kappale Hyvä tunnelma taas puhuu tästä ajasta, eikä sillä ole minkäänlaisia poliittisia tarkoitusperiä. Nyt ei pyritä kirkastamaan homojen julkisuuskuvaa, vaan minäkertoja paljastaa itsetilityksen aikakaudelle sopivasti kaikki tekonsa ja traumansa sanoja säästämättä. Kappale kertoo homoseksistä kaiken sen, minkä Saarinen onnistui piilottamaan poikien helmiketjuleikkien taakse: on suuseksiä, fisting-viittauksia ja mies, joka on jumittunut pakonomaisen irtoseksin oravanpyörään. Hyvässä tunnelmassa poikarakkaus näyttäytyy kaikkea muuta kuin puhtaana, mutta raadollisuuden taustalla on kertojan toive siitä, että hänkin olisi oikeutettu rakkauteen, että hänkin kelpaisi – ei niinkään homona, vaan ylipäätään ihmisenä.

Hopeinen HBTkuu: Suomi-popin pervot eilen ja tänään 5

Hopeinen HBTkuu: Suomi-popin pervot eilen ja tänään 4

Hopeinen HBTkuu: Suomi-popin pervot eilen ja tänään 3

Hopeinen HBTkuu: Suomi-popin pervot eilen ja tänään 2

Hopeinen HBTkuu: Suomi-popin pervot eilen ja tänään 1

Setan soittolista, jolle on koottu lisää suomalaisia homo-, lesbo-, bi- ja transaiheisia lauluja

Hopeinen HBTkuu: Suomi-popin pervot eilen ja tänään 5

Taannoiselle pop- ja iskelmäjuttusarjalle on toivottu jatkoa, ja Hulivilipoika tekee työtä käskettyä. Tällä ja ensi viikolla otan taas vertailuun kaksi laulua ja pohdin niiden kautta seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kuvaamisessa tapahtuneita muutoksia. Ensin vuorossa ovat Eija Sinikan Se oli heinäkuu (1980) ja Kitkerien neitsyiden Täydellinen mies (2005).

Kyllä se siitä, kunhan vain löydät oikean naisen. Tähän kansantaruun nojaa Eija Sinikan Käythän kanssain tangoon -levyllä kuultava kappale Se oli heinäkuu, jonka on sanoittanut Chrisse Johansson. Kappaleen alussa kertoja muistelee kunnon fag hag -tyyliin, miten hän oli tyttöjen kanssa turhaan haikaillut kotikylän komistuksen perään siitä huolimatta, että pojan tiedettiin olevan ”hiukan sellainen” – siis homo. Poika oli kuitenkin vain virnuillut takaisin ja jättänyt kissat kehräämään keskenään.

Hän oli oman kylän poikia ja sen

mä tiesin että hän on hiukan sellainen

me tytöt haaveiltiin ja salaa toivottiin

vaan meille hymyili hän melkein pilaillen

Kertojaa oli kiukuttanut pojan kylmäkiskoisuus, ja koko tyyppi oli alkanut inhottaa. Pian koitti kuitenkin suvi suloinen, joka sulatti jään ja sekoitti pään.

Se oli heinäkuu kun häneen tutustuin

ja kaikki muu mielestäni jäi

vain hänen silmänsä mä näin

ja niiden vangiksi mä jäin

se oli heinäkuu kun tunsin että rakastun

niin käy kun kesä keventää

ja hiukan sekaisin on pää

Myös oman kylän homopojalla meni heinäkuun helteillä pää sekaisin, koska aiemmin luonnetta rasittanut homous ei tuntunut vaivaavan enää ollenkaan.

En voisi kuvitella ketään parempaa

hän minut päivittäinkin tuntemaan niin saa

se mitä aikoinaan mä luulin luonteestaan

ei pidä paikkaansa nyt enää ollenkaan

Se oli heinäkuu -kappaleen sanoitusta voidaan tulkita kahdella tavalla. Toki voidaan ajatella, että poikaa oli aivan syyttä epäilty homoksi ja että tyttöjen välttely oli johtunut esimerkiksi ujoudesta. Kertoja ei ollut tuntenut poikaa ”kuin päällipuolisin”, ja totuus pojan seksuaalisuudesta oli valjennut vasta kunnon tutustumisen jälkeen.  Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että pojan mahdollinen homous olisi ollut ikävä asia, kuten vähättelevä ”hiukan sellainen” -ilmaus antaa ymmärtää.

Kappaleen tekoajankohdan ja sanoituksen sävyn vuoksi pidän todennäköisempänä sitä, että Se oli heinäkuu on ennen kaikkea veret seisauttava eheytymistarina, jollaisia näkee lähinnä uskonlahkojen lehdyköissä. Tätä tukee se, että homous kuvataan kappaleessa kepeästi luonteenpiirteeksi (”se mitä aikoinaan mä luulin luonteestaan”), joka on epäilemättä muutettavissa siinä missä ujouskin. Eheytymisestä viestii myös se, että kertojan mukaan hänen aiemmat luulonsa eivät pitäneet paikkaansa ”nyt enää ollenkaan”, eli ilmeisesti ne olivat pitäneet paikkansa siihen saakka, kunnes kesä kevensi ja sai pään enemmän kuin hiukan sekaisin.

Biseksuaalisuus ei ole tässä tarinassa mahdollista, vaan muutoksen on oltava täydellinen. Samalla tarina saa heteronormatiivisen onnellisen lopun: kun oikea nainen lopulta löytyi, mieskin löysi itsensä ja oma kylä saatiin puhdistettua sellaisista. Yltiöromantiikka kukoistaa, ja kertojanainen julistaa ex-homostaan: ”Tänään puolestansa melkein kuolisin.”

Romanttisen rakkauden täpötäydestä tarpeistosta tuntuu ammentavan myös Kitkerien neitsyiden 25 vuotta nuorempi kappale Täydellinen mies, joka on julkaistu levyllä Todellisen menestyksen salaisuus (2005). Vappu Rossin sanoittaman kappaleen alussa kertoja herää laulun täydellisen miehen luota krapulassa. Mies kokkaa naiselle munakkaan, ja koko iltapäivä taitaa kulua ”toipilaina kahvilassa”.

Toisessa säkeistössä kertoja listaa miehen täydellisiä luonteenpiirteitä ja suorastaan ryöstöviljelee rakkausromaanien kliseitä.

Kasvot komeat ja ryhti vakaa

käytös etiketin mukainen

asu tyylikäs niin edestä kuin takaa

kampauskin mallikelpoinen

Vaikka kappale on julkaistu ennen kuuminta some-aikaa, sen kolmas säkeistö tuo erehdyttävästi mieleen tilapäivitysten tuunatun todellisuuden, jossa arki on tarua ihmeellisempää.

Lauantaina mennään museoon tai oopperaan

ehkä jäätelölle kadunvarsikuppilaan

tai sitten piknikille vierasvenesatamaan

eväskorissamme juustoa ja punkku

Neljännessä säkeistössä kertoja jopa myöntää rehellisesti, että kyse on pröystäilystä ja näyttämisen halusta: ”Ohi eilispäivän heilojen ja pokien / kuljen salaista tyydytystä kokien / käsipuolessani kinkkujen kunkku!”

Laulun loppupuolella romanttinen asetelma kääntyy kuitenkin päälaelleen. Käy ilmi, että mies on jopa niin täydellinen, ettei hän välitä edes kertojan syrjähypyistä: ”Hän ei ole siitä kateellinen vaikka / toista miestä tapailen / hänen luonaan minulla on aina paikka / jos ymmärtäjää tarvitsen.”

Vasta laulun loppu tuo selityksen siihen, miksi mies on täydellinen ”aivan yksinkertaisesti totta tosiaan” ja ”kokolailla luonnostaan”. Hän on tietysti homo.

Emme sorru mustasukkaisuuskohtauksiin

sillä rakastumme miehiin täysin erilaisiin

koskaan emme joudu kilpailutilanteisiin

kun emme samoilla areenoilla juokse

Laulun kertojaa ei haittaa edes se, että täydellinen mies pokaa usein ne kaikkein komeimmat miehet: ”Hyvä sentään että pojat parhaimmat / tulee meistä edes jommankumman luokse.”

Eija Sinikan laulun pikkukylässä ei ollut tilaa seksuaaliselle erilaisuudelle tai tavallisuudesta poikkeaville elämänvalinnoille. Kitkerien neitsyiden kappale taas kertoo nykypäivän Sinkkuelämää-todellisuudesta, jossa monen maalaispojan ja -tytön on pitänyt nousta postiauton kyytiin ja huristella uutta pikitietä pitkin kaupunkiin. Siellä heillä on vapaus tehdä omat elämänvalintansa ja rakentaa perinteisen suku- ja kyläyhteisön tilalle ystävistä koostuva perhe.

Täydellinen mies -kappale vetää petauspatjan romanttisen rakkauden kliseiden alta. Sen maailmassa homomiehen ei tarvitse muuttua heteroksi eikä heteronaisen tarvitse kuolla miehensä takia. Toisaalta laulu antaa ymmärtää, että kakku on mahdollista sekä syödä että säästää: nainen ja mies voivat olla myös sydänystäviä, jotka tekevät keskenään kaiken sen, mitä heidän kuuluukin tehdä joidenkin naistenlehtien ja rakkauselokuvien mukaan: on piknikkejä ja oopperakäyntejä ja vuoteeseen tarjoiltuja aamiaisia. Selvittämättä jäävät ehkä vain ”Sähäkän Suuseksin Salaisuudet” à la Cosmo – ellei sitten mies ole niin täydellinen, että hän ottaa asiakseen neuvoa tyttökaverilleen, kuinka se oikeasti tehdään.

Osa 6

Samasta aiheesta:
Hopeinen HBTkuu: Suomi-popin pervot eilen ja tänään 1
Hopeinen HBTkuu: Suomi-popin pervot eilen ja tänään 2
Hopeinen HBTkuu: Suomi-popin pervot eilen ja tänään 3

Hopeinen HBTkuu: Suomi-popin pervot eilen ja tänään 4

Setan soittolista, jolle on koottu lisää suomalaisia homo-, lesbo-, bi- ja transaiheisia lauluja