Viisi biisitärppiä 3

His Master's Voice -äänilevyjä Fazerin musiikkikaupan näyteikkunassa vuonna 1930.

Kuva: Olof Sundström / Helsingin kaupunginmuseo.

Hulivilipojan Hi(n)ttimittari (kiitos vaan lukijalle tästä väännöksestä!) palaa ruutuun uusin homorummutuksin. Tarjolla on jälleen viisi kovaa vetoa sateenkaarevilta sirkuttajilta, joten toivottavasti homo-Suomen maakuntaraadit ovat valmiina antamaan pisteensä.

Sia: California dreamin’

Sia Furler on valtavirtapopin nimekkäin sateenkaarinainen ja eräänlainen vähäsuolainen versio Tori Amosista: sopivan taiteellinen, muttei silti turhan. Ei siis ihme, että Sia on joka toisen huipputuottajan vakiovierailija, joka onnistuu ylevöittämään heikommankin humpan. Giorgio Moroder, kuulit kyllä!

Sian viimeisimmät levyt eivät mielestäni ole nousseet upean Some people have real problems -albumin (2008) tasolle, mutta hänen modernin itkijänaisen äänensä saa kaltaiseni melankoliaan taipuvaisen miehenpuolen aina sopivan surumieliseksi. Hyvä esimerkki tästä on San Andreas -katastrofileffan (2015) soundtrackilla kuultava The Mamas & the Papas -coveri California dreamin’. 

Kun mielen mannerlaatat hankautuvat yhteen, tuloksena on kesän kaipuuta kipeimmillään.

Andy Bell: Weston-super-Mare

Kesä on suruharson takana myös Erasuresta tutun Andy Bellin kappaleessa Weston-super-Mare (Dancing with Ruby remix), joka on saanut nimensä Bristolin kupeessa sijaitsevasta rantalomakohteesta. Remix-versio on peräisin Bellin viimevuotiselta Variance-levyltä, kun taas alkuperäisversio kuullaan Bellin kutkuttavassa musiikkiteatteriproduktiossa Torsten the Bareback Saint (2014). 

Weston-super-Maren kertoja, tuo polyseksuaalinen ”paljaalla panemisen pyhimys” Torsti, on palannut lomakohteeseen, jossa hän koki kerran hullaannuttavan rakkauden. Kertoja käy läpi kalliita muistojaan – ajelua vuoristoradassa laskuveden aikaan, koskettelua kummitusjunassa ja hiekkalinnojen rakentelua – tiedostaen samalla olleensa itse vain yksittäinen lause toisen elämäntarinassa. Rantakohde on muuttunut, elämät kulkivat eri suuntiin, ja kädestä puuttuu käsi, jota on ikävä yhä.

Ms Mr: Tripolar

Newyorkilainen indiepopduo Ms Mr ammentaa voimansa homomiehen ja heteronaisen, eli tuottaja Max Hershenow’n ja laulaja Lizzie Plapingerin, symbioosista. Kumppanuus on poikinut jo kaksi levyä, joista jälkimmäinen How does it feel ilmestyi viime vuonna. 

Singlelohkaisujen sijaan olen tykästynyt erityisesti Tripolar-nimiseen kappaleeseen. Siinä kertoja tuskailee, olisiko pettämistä sittenkään kannattanut tunnustaa, kun lopputuloksena oli neljän hengen ”joukkomurha”. Karmea totuus satuttaa aina eniten, mutta musiikin muodossa se voi joskus olla hunajaa korville.



John Grant: Going down

Halu hallita kaikkea on kova, vaikka elämä on yhtä pohjatonta kaipausta ja arvausleikkiä vailla mitään takeita. Siis viis muiden mielipiteistä – kuolemistahan tässä vain opetellaan, laulaa hipsterikelpoisen homopopin ylipappi John Grant uudella singlellään Going down. Sanoituksesta välittyvää hallitsemisen ja heittäytymisen teemaa korostaa biisin nokkela video, jossa seurataan transsukupuolisuuteensa tutustuvaa nuorta.

Pakonomaisen hallinnan symbolina on videossa uimahalli, jonka tiukka sukupuolijärjestys ei jätä paikkaa niille, jotka eivät tiedä, kumpaan pukuhuoneeseen menisivät. Niinpä videon päähenkilö päätyy miesten pukuhuoneen kautta naisten taitouintijoukkueen harjoituksiin yllään joukkueen harjoitusasu – kuin pallokentän laidalla eräs rampa poikanen Uuno Kailaan runossa. Kummeksuvista katseista huolimatta on vain uskaltauduttava veteen, ja johan alkaa joukkueesta löytyä moninaisuutta huippuunsa koordinoitujen liikesarjojen takaa. 

Letkeä kappale on Grantin viimesyksyisen Grey tickles, black pressure -levyn helpoimmin sulavaa ainesta ja sellaisena oikein tervetullut.

Will Young: Brave man

Transteema ja uskallus ovat keskiössä myös brittipoppari Will Youngin Brave man -kappaleessa ja sen videossa.

Pop Idol -kisasta pystyyn ponnahtaneen Youngin ensimmäiset levyt menivät minulta ohi kuin homokulttuuriviittaus Hommaforumilla, mutta kelkan käänsi tasaisen laadukas Echoes-levy (2011). Se teki Youngista ainakin omissa silmissäni oikein varteen(!)otettavan vastineen George Michaelille, jonka luomisvoima lörpähti vuoden 1998 vessaseksiskandaaliin siinä määrin, että herra on sittemmin loistanut vain homovitseissä*. 

Myös Will Youngin viimevuotiselta 85% proof -levyltä löytyy laatulauluja, kuten suggestiivisesti sykkivä Like a river sekä kivusta suurella puurokauhalla ammentava Brave man. Sen kertoja katselee elämänsä juoksuhautoihin ja tunnustelee arpiaan tiedostaen, ettei niitä voinut välttää. Kaikkien kaatumisten jälkeenkin taistelutahto on yhä tallella, ja kipu on kääntynyt voimaksi. 

Myös kappaleen videon päähenkilö on täysin paljaana, kirjaimellisesti: naisen ruumiista on lopulta astunut rohkea mies, joka on valmis ottamaan ensiaskeleensa ihmisten edessä.

*) ”Miksi George Michaelilla ei ole äänioikeutta? Hän ei osaa mennä koppiin yksiin.” ”Kuulitko jo, että George Michael löydettiin kuolleena vessasta? Hän oli kuulemma ollut laakista vainaa.” ”Mitä yhteistä on George Michaelilla ja chileläisillä kaivosmiehillä? Molemmat pääsivät vankeudesta 8 viikon armottoman poraamisen jälkeen.”

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Viisi biisitärppiä 2
Viisi biisitärppiä 1
“Your voice can take me there”: Madonnasta, Carolasta ja heidän opetuslapsistaan
”Disco Discharge” paketoi homodiskon
Da Bitchy -koodi: miksi homot aina tappelevat diivoistaan?
”Et ole sellainen”: erilaisuus Antti Tuiskun tuotannossa

Homohistoriallinen Helsinki 11: Disco cha-cha

”Valon pisaroita vasten pimeää / meille putoaa valon pisaroita.” Tuure Kilpeläisen tunnelmointi tulee väistämättä mieleen tammikuisessa Helsingissä, jossa Valofestivaali tekee pimeydestä taidetta. Koko kaupunki on yhtä värin, valon ja välkkeen juhlaa – ikään kuin talvi olisi saanut tarpeekseen ja pannut bileet pystyyn.

Puistoista parketeille vie myös tämä Homohistoriallinen Helsinki -sarjan bonusjuttu, jossa bailataan 1970–1980-lukujen helsinkiläisissä homodiskoissa. Luvassa on paitsi lauantai- myös maanantai-, torstai-, perjantai- ja sunnuntai-illan huumaa.

Monien toiveiden sijoituskohde

Sirkan tanssit, Studio 302, Club Cabaret ja Gay Disco Triangle. Muun muassa näillä nimillä järjestettiin tanssi- ja diskoiltoja, jotka liikuttivat ja lähensivät gay-kansaa jo kauan ennen ikioman ravintolan Gay Gambrinin perustamista vuonna 1984. Psyke ry:n Sirkan tansseissa olen jo kirjoittanut aiemmassa Helsinki-jutussa, ja nyt on aika muistella Setan ja yksityisten toimijoiden vetämiä diskoja.

Seta on järjestänyt tansseja perustamisvuodestaan 1974 lähtien. Ensin toiminta oli satunnaista ja paikatkin vaihtelivat, mutta disko oli alusta saakka ”monien toiveiden sijoituskohde”, kuten Seta-lehden 4/81 jutussa todetaan. Seta haki tansseilla rahaa toimintaansa (toimisto, puhelinpäivystys, lehden toimitus, tutkimus jne.), ja kävijät hakivat seuraa tai kumppania yhdeksi yöksi tai loppuelämäksi.

Alkuvaiheen tansseista voidaan mainita Rautalammintien ylioppilasasuntolan takkahuoneessa järjestetyt illat. Pitkän linjan homoaktivisti Olli Stålström kertoi minulle, että talkoovoimin järjestetyissä illoissa panostettiin ennen kaikkea kivaan ilmapiiriin, jotta saataisiin rohkaistua ihmisiä. Olli raahasi paikalle omat stereonsa, joilla soitettiin setalaisten tuomia levyjä. Mieleen on jäänyt varsinkin ”kimeä-ääninen kreikkalainen mieslaulaja” Demis Roussos (1946–2015), jonka tahtiin kelpasi tanssia hitaita aikuiselämän ensirakkauden kanssa. ”Tunnelmat olivat makeita”, Olli muisteli – ja ehkä keinahtelikin mielessään poski poskea vasten.

Muutama tunti pimeässä huoneessa

Vuonna 1977 alettiin diskoilla perjantaisin tai lauantaisin Uuden ylioppilastalon 4. kerroksessa varsinaissuomalaisen osakunnan tiloissa. Seta-lehden 4/81 mukaan myös ”Varson” disko toimi kokonaan talkoovoimin musiikkilaitteiden ja valojen asennuksesta kanttiininpitoon. Disko oli vielä tuolloin suljettu tilaisuus, joka oli tarkoitettu Setan jäsenille ja heidän vierailleen, mutta kävijämäärä oli parhaimmillaan 100–150. Täällä – kuten kaikissa muissakin maailman tanssipaikoissa – alkuillan odotuksia seurasi ”hurmio tai kyllästyminen kaikkeen, mitä välähtelevien valojen alla liikkuu”.

Setan juttuun haastateltu opiskelijapoika Arto muisteli uskaltautuneensa Varsoon ensimmäisen kerran vuonna 1978. Kovillehan se otti:

Sinne päästyä tuntui aivan hirveältä. Ennen kuin olin edes päässyt sisälle, olin kiertänyt korttelia pariin kertaan ja sisälle päästyäni tilanne ei oikeastaan yhtään parantunut – pikemminkin päinvastoin. Istuin pöydässä kuin tulisilla hiilillä. Ensimmäiset 1,5 tuntia olivat pahimmat. Sitten tapahtuikin odottamaton käänne: joku älysi hakea meikäläistä – tällaista maalaistollukkaa – tanssimaan. Siitähän se sitten lähti…

Vielä koruttomammat muistot on Kristiinalla, jonka ensimmäinen diskokäynti oli pikkujouluna 1977:

Ne olivat niitä Varson aikoja jolloin piti olla ”omat eväät” mukana, mutta mistäpä minä sen olisin tiennyt. Vähitellen kyllä opin, että diskossa on oltava viinaa mukana ja että juominen on diskossa käyvien naisten kesken jopa hyve. Tuolloin en tietenkään osannut suhtautua kriittisesti mihinkään vaan pidin itsestään selvänä että tällaista se lesbona oleminen sitten on: muutama tunti pimeässä huoneessa kerran viikossa.

Vanha Poli 9.1.2016. Rakennuksessa toimii nyt Glo-hotelli Art.

Muotifarkkuja ja kammattuja kuontaloita

Helmikuussa 1980 Uusi ylioppilastalo joutui remonttiin, ja uudeksi diskopaikaksi tuli Teknillisen korkeakoulun ylioppilaskunnan talo Vanha Poli osoitteessa Lönnrotinkatu 29. Seta ry:n diskoteekki, pizzeria ja baari ”Studio 302” avasi ovensa talon toisen kerroksen salissa 10. huhtikuuta 1980. Diskon nimen keksi Olli Stålström, ja se tuli vielä tuolloin käytössä olleesta sairausdiagnoosista 302,00 (homoseksuaalisuus).

Seta-lehden 4/81 juttuun haastateltu Setan ohjelmaryhmän vetäjä mainosti Studio 302:ta paikkana, jossa on paljon väkeä, jossa menee lujaa ja jossa tunnelma on katossa ja katto korkealla. Torstai- ja sunnuntai-iltaisin avoinna ollut Studio 302 veti paikalle usein yli 300 ja enimmillään jopa 417 diskoilijaa. Naisia oli jutun mukaan noin 30 %, mikä oli enemmän kuin missään aiemmassa suomalaisessa gay-diskossa. 

Diskon loppuillan tunnelmia kuvataan jutussa näin:

Valtava pimeä sali, kumeaa musiikkia, parin kolmensadan ihmisen epäselvät hahmot, kumuutta [sic] ja taas kuumuutta. Tanssilattiaa vastapäätä seisoo sakea miesjoukko, useimmilla kaljalasi kädessä. Isketään toisiaan. Tätä varten on pantu päälle muotifarkut ja kammattu tukka. Poikamaisuus näyttää olevan valttia. Naiset istuvat omissa pöydissään rypäleinä tai tanssivat, joku yksinäinen jäänyt pöytää vartioimaan toisten heittäytyessä torstai- tai sunnuntai-illan huumaan. Puhutaan mikäli melulta kuullaan, joku sanoo että jossain pöydässä istuu naisia iskevä heteromies, ohhoh…

Viimeinen virke paljastaa sen, että diskotoimintaa pyöritettiin nyt uudelta pohjalta: tervetulleita olivat muutkin kuin vain setalaiset. Tilaisuutta käyttivät hyväkseen monet uteliaat, ja tutkimusmatkoista kirjoitettiin muun muassa Ylioppilaslehdessä 6.5.1982 ja satakuntalaisen osakunnan Karhunkierros-lehdessä 5/82. Molemmista jutuista välittyy tirkistelynhalu ja kauhunsekainen innostus.

Mainos Seta-lehdessä 4/80.

Kielikylpyjä ja coitus int -liikkeitä

Karhunkierros-lehden 5/82 jutussa ”Sima, Sato & Seta” seurataan Sima-kerhon (Spontaanit inehmot + muut asioista kiinnostuneet) tutustumista Setan toimintaan. Kerho teki ensin liikojen ennakkoluulojen karistelemiseksi retriitin Setan toimistoon ja tutustui sen jälkeen ”homojen alakulttuurin keskukseen”, Studio 302:een. Kokemus oli myönteinen: paikka oli täynnä, musiikki rautaa ja kävijät joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta yllättävän tavallisia tallaajia suhteessa yleisiin stereotypioihin.

Diskohileitä; kammottavan kauhistuttavan taidokkaita kuteita ja kasvomaalauksia – ilmeistä kantaporukkaa. Suurin osa, jotenkin yllättävästi, oli kuitenkin suomalaista perusopiskelijatyyppiä. Tavallisin näky näytti olevan noin 18–25-vuotias nuorimies paidassa, rusetissa ja collegessa tai villapoolossa. Miehiä oli paikalla huomattavasti enemmän. Ruotsalaistyyppistä nahkahousu-hunajapoikaa sai etsimällä etsiä. Yleisesti ei mitään mielipuolista maskuliinisuuden korostamista, ei rähjäisen näköisiä tyttöjä.

Simakerholaisten mukaan myös homostelu rajoittui satunnaisiin kielikylpyihin ja soidinmenoihin, eikä Studio 302 ylipäätään ollut Manner-Euroopan malliin ”ajan hermolla elävien nuorisokultivistien muotipaikka”:

Gay-discoon voi kyllä mennä kauhistelemaan miesten keskeistä lääppimistä ja kielisuukkoja. Myös muutamien estoton tanssitapa coitus int -liikkeineen saattaa herättää kummastusta. Kun ei anna tämänlaisten erikoisuuksien vaivata itseään, huomaa paikan ”tavanomaisuuden”. Tämä on suomalaista nuorisokulttuuria kaikkine sen tyypillisine virtauksineen. Tunnelma vain on parempi kuin muissa pintapaikoissa.

Simakerholaiset olivat Studio 302:ssa isolla porukalla, mikä loi sopivan henkisen palomuurin heidän ja homojen välille. Ylioppilaslehdessä 6.5.1982 julkaistun ”Ensimmäinen kerta” -jutun toimittaja oli sen sijaan yksin matkassa ja kaikesta päätellen säikky kuin neitsyt vankilan rodeossa, kuten Tyttökultien Blanche asian ilmaisisi.

Ylioppilaslehden juttu julkaistiin myös Seta-lehdessä 3–4/83.

Järkytys seuraa toistaan

Ylkkärin jutun alussa toimittaja kuvailee homojen yöllistä muodonmuutosta suorastaan kauhuelokuvamaisin sanakääntein:

Kaupungin yöelämään kuuluu myös hinttielämä, ”the gay life”. Osa näistä aivan tavallisista katutason vaeltajista muuttuu illan hämärtyessä: he karistavat yltään sovinnaisen roolin ja päästävät todellisen minänsä irti, ovat hetken tosia.

Toimittajalle tilanne on käänteinen: hän yrittää omaksua vieraan minän kuten Al Pacinon esittämä peitepoliisi, joka painuu Cruising-trillerissä Nykin nahkaskeneen sarjamurhaajaa jahtaamaan. Seurauksena on samanlainen identiteettihämmennys, kun toimittajan ”tajuntaan etsiytyy tieto siitä, että ilmassa on toisenlaisia jännitteitä: olen poika – pojat katsovat minua”.

Sitten ristiriita: sallinko itseni olla imarreltu? Jos sallin, merkitseekö se sitä että olen… Herää ehkä tunne, että sairastaa jotain tautia, jotain kuvottavaa, likaista – enhän minä sentään, olenhan aina käyttäytynyt normaalisti… apua. – – Yhtäkkiä joku sanoo jotain: mitä… edessäni täysin tavallinen kaveri kysyy käsittämättömästi lähdenkö tanssimaan. Nopeita päätöksiä ja arvioita: miksi olen täällä? Siis menen. Harvoin on niin kipsissä. Tietyt tanssigeenit ja refleksit alkavat kuitenkin vaikuttaa – liikun. – – Järkytys seuraa toistaan: hitaat kappaleet. Ympärilläni epätodellisten valojen välkkeessä tanssineet parit, poika-pojat ja tyttö-tytöt, käpertyvät toistensa ympärille aivan kuin tavallisissa paikoissa tavalliset ihmiset. Sulattelen näkymää. Tanssipartnerini odottaa: saanko tämän hitaan.

Kompromissina toimittaja ehdottaa samaan pöytään siirtymistä lähemmän tuttavuuden hieromiseksi. Juttelun tuoksinassa hän saa yllätyksekseen huomata, että ”nämä ovat ihmisiä, aivan siinä missä ”mekin” – otetaan vaikka yksi sininen bussillinen ihmisiä niin heidän joukossaan on aina muutama, jolla on tämä salaisuus…” Nyt ei kuitenkaan oltu bussissa, vaan pöydässä, jossa koittaa totuuden hetki:

Ilta oli jo kertakaikkiaan pitkällä, kun juttelumme oli edennyt yli aiheiden ja tämäpä kaveri sanoi: sä olet mukava, lähdetäänkö meille? En tiedä onko kukaan kiinnostunut vastauksesta, mutta kenelläkään ei ole oikeutta vaatia sitä. Siispä kamera kohoaa ravintolan yli, ja kuvaa öisen, hiukan sumuisen kaupungin, jossa katuvalot heijastuvat märkään asvalttiin ja autot katoilevat tummaan hämärään.

Hinttien iskupyhättö

Setan ohjelmaryhmän vetäjä kuvailee Seta-lehdessä 4/81 Vanhan Polin diskon ilmapiiriä lämpimäksi, ystävälliseksi ja reiluksi. Järjestyshäiriöitä ei kuulemma ollut. Disko oli hänen mukaansa tunnettu myös taiteilijoiden keskuudessa, ja lavalla nähtiin muiden muassa Ritva Oksanen. Kun diskoon pyydettiin jotakin uutta esiintyjää, hän oli aina kuullut 302:sta – kuullut kuinka ihana yleisö siellä on ja miten lämpimästi esiintyjät otetaan vastaan, vetäjä hehkuttaa.

Paljon kriittisemmin diskokulttuuria arvioi samaiseen lehteen haastateltu Kristiina:

Diskot ovat muuttuneet viime vuosina kansainväliseen, toisinsanoen miesvoittoiseen suuntaan. Tuntuu siltä että naisilla on pelkkä sisäänpääsyn oikeus, jos he tosissaan haluavat siinä hinttien iskupyhätössä istua. Välillä tunnetut heterot käyvät laulamassa passiiviselle massalle.

Monien muidenkin Setan juttuun haastateltujen kommenteista välittyy kritiikki koko diskokulttuuria kohtaan. Jo aiemmin siteerattu Arto toivoi, että ilmapiiri diskoissa olisi vähän nykyistä lämpimämpi, eli että ihmiset olisivat vähemmän sulkeutuneita tai pintakoreita. Samoilla linjoilla oli toinen opiskelijapoika Bengt, jonka mielestä diskot tuntuivat hyvin samanlaisilta kerta toisensa jälkeen – joka paikassa soitettiin samaa meluisaa musiikkia.

Molemmat pojat oli bongattu juttuun yksityisen yrittäjän järjestämästä Club Cabaret -diskoillasta, joka tarjosi Sirkan tanssien ohella vastapainoa Seta-vetoiselle diskotoiminnalle ainakin vuodesta 1981 lähtien. Tuolloin Cabaret-tansseja järjestettiin talvisin Kaisaniemen ravintolassa ja kesällä Helsingin pursiseuran talolla, myöhemmän ilmoittelun perusteella ilmeisesti vain Kaisaniemessä 1980-luvun loppupuolelle saakka.

Bengtin silmissä Club Cabaret oli ”nk. muotihinttien paikka”:

– – nämä ovat hinttejä, jotka yrittävät antaa itsestään ”hyvän kuvan” pukeutumalla mahdollisimman mauttomasti ja keikutellen takapuoltaan. Hinteistä pieni mutta näkyvä osa käy näyttämässä vaatteitaan, etsimässä ”onnea” eli valeonnea.

Toivottavasti Bengt ja Arto löysivät illan aikana toisensa. Arton ainoa ongelma oli nimittäin se, että hän piti tanssimisesta: ”Olen vähän ujo, enkä uskalla hakea muita. Muut taas eivät hae, kun en ole niin kovin kaksisen näköinen.”

Mainos Seta-lehdessä 5/80.

Umpikiimaisia insinöörejä

Tanssitaiteilija Tiina Lindfors ei diskovalittajen kuoroon yhdy, vaan hänelle Studio 302 oli yksinkertaisesti Helsingin kuumin ja trendikkäin biletysmesta. Hän kertoo teoksessa Karanteeni: kuinka aids saapui Suomeen (2014) tanssineensa usein diskon alkuilloissa esiintyneessä Jazzpoint-ryhmässä ja saaneensa todellista perstuntumaa lavaan: ”Lavalla ei yleensä ollut tanssimattoja, joten välillä kun esiinnyimme, pyllyyn tuli tikkuja, mutta tunnelma oli valtava.”

Loppuillasta Gloria Gaynorin, Blondien ja syntetisaattoripopin tahdittama tanssin hurma äityi villiksi: ”Tanssilavasta tuli sellainen valtava, kiehuva kattila, jonka näki kaikkialta salista”, Lindfors muistelee.

”Paikka oli rauhallisella sijainnilla mutta ydinkeskustassa, tilaa piisasi, musiikki oli huipputasoa ja baari toimiva. Eikä kun kannat kattoon vain, huhhei!” hehkuttaa puolestaan Stadinrakki-nimimerkki blogikirjoituksessaan, jossa hän loihtii Studio 302:n kulta-ajasta ja kävijäkunnasta näin kutkuttavan kollaasin:

Se oli sitä kautta jolloin vallalla oli näyttävä tyyli, nykyisten goottien esiaste eli futuristit olivat astuneet esiin – –. Nahkajengikin ilmaantui päivänvaloon (tai ainakin diskopallon kimallukseen), haluttiin näkyä ja näyttiinkin – –. Erilaiset alakulttuurisirpaleet ja -sirpaleenat hilluivat iloisesti keskenään, limittäin ja lomittain. [Vanha Poli] oli kansainvälisen tason mesta, myös sivupiirteineen: porraskäytävää ja varsinkin ylätasannetta käytettiin sumeilematta kutupaikkana kun siltä tuntui, eli harva se kerta. Jokainen oli oman iltansa tähti. Vanhan koulun transut, ex-nyrkkeilijä Birgitta etunenässä, Hantta K ja silloinen ystävä/ttärensä Yasmin/Yazka, Johnny Magic, Pretty Boys -koripallojoukkue, nahkakundeista Easy Master, Leeku, Isosonni, Rubbersoul, kaikki ynnä kaverinsa bailasivat suloisessa sekamelskassa paljasrintaisten opiskelijabodareitten, wannabe tanssi- meikki- ja elämäntapataiteilijoitten sekä umpikiimaisten insinöörien sun muitten kanssa. Dance the night away -okay!

Karanteeni-kirjan mukaan Vanhalla Polilla juhlittiin myös sitä, että Studio 302:n nimestä tuli antiikkia kesäkuussa 1981: Lääkintöhallitus poisti homoseksuaalisuuden sairausluokituksesta Setan vuosikausien lobbaamisen jälkeen. Kun virastosta soitettiin, Tiina Lindfors oli vastaamassa Setan puhelimeen: ”Onnittelin heitä siitä, että he eivät ole koskaan kerralla parantaneet niin monta kansalaista.”

Kului kaksi vuotta, tuli aids, ja taas oltiin tautisia. Studio 302:sta oli sillä välillä ehtinyt tulla suorastaan legendaarinen paikka, jossa ”moni sai ja nai ensi tuntumat jopa satojen pervojen klubikulttuuriin”, kuten Seta-lehti 3–4/94 asian ilmaisi. Samalla todetaan, että Polin illat tyrehtyivät vuonna 1983 ravintolan omistajan, teekkarien Dipoli Oy:n, asiattomaan aids-kauhuun.

Iltalehti 28.6.1983.

”Varokaa huorapoikia!”

Tiistai 28. kesäkuuta 1983 toi maailmalla velloneen aids-kauhun kotimaahan, kun Iltalehti julkaisi tiedon Suomen ensimmäisestä varmasta aids-tapauksesta. Seurauksena oli paniikki, joka purkautui myös homovihana ja -vainona, kuten Karanteeni-kirjasta ja Olli Stålströmin Finnqueer-sivuston artikkelista voi lukea.

Erityisen valitettavia seurauksia oli Ilta-Sanomissa 30. kesäkuuta julkaistulla meikkitaiteilija Monsieur Mossen [ks. aiempi Mosse-juttu] haastattelulla, jossa hän varoitteli muun muassa Setan diskossa pyörivistä ”vankilakierteen aikana taitonsa hankkineista ja biseksuaaleista” huorapojista. Turhaa vaatimattomuutta aina vierastanut Mosse esiintyy jutussa myös lääketieteen auktoriteettina:

Mossen mukaan riskiryhmään kuuluvat ne, jotka ”luuhaavat yökaudet Paavo Nurmen patsaalla [eli Jennyn teehuoneella ja Mäntymäellä], Vanhan kellarissa ja Setan tansseissa Vanhalla Polilla ja Bottalla. Niihin paikkoihin kerääntyy huorapoikia, jotka myyvät itseään kenelle tahansa rahasta tai alkoholista. Niiden poikien joukko on paljon suurempi kuin Helsingin ilotyttöjen. – – Monet sellaisista eivät huolehti riittävän hyvin hygieeniastaan [sic]. Uskon, että puhtaudella on huomattava merkitys AIDS-taudin välttämisessä”.

Iltalehti julkaisi heti perään 1.7. jutun ”AIDS-hysteria leviää: homot pelkäävät nyt väkivaltaa”, johon on haastateltu Studio 302:n kävijäkuntaa sekä Setan vihaista puheenjohtajaa Raimo Nordforsia: ”Ruttotauti, homotauti, voi helvetti, tällaista roskaa on levitelty, vaikka laskelmien mukaan vain noin yksi prosentti homoista kuuluu ns. riskiryhmään – –.”

Puheenjohtajan kommenttien rinnalle on ilmeisen tarkoitushakuisesti nostettu meikattujen nuorten rakastuneiden poikien ”Nivean” ja ”Irmelin" haastattelu, joka on otsikoitu ”Ruotsissa naimassa”: ”Me molemmat olemme olleet Ruotsissa todellisilla naimamatkoilla”, pelkäävät pojat toteavat.

Mainos Seta-lehdessä 5/83.

Triangelidraamaa

Kuten Monsieur Mosse mainitsi Ilta-Sanomien kohujutussa, Seta järjesti tansseja Vanhan Polin lisäksi myös Bottalla. Maaliskuusta 1983 startannutta Ostrobotnian maanantai-iltojen ”discoa, juttutupaa ja viiniravintolaa” markkinoitiin nimellä Gay Disco Triangle (Seta-lehdessä 5/83 myös virheellisesti nimellä ”Gay Disco Triangel”).

Karanteeni-kirjasta ilmenee, että Gay Disco Triangelista sai alkunsa myös tapahtumasarja, joka johti Suomen ensimmäisen aids-tapauksen löytymiseen. Ihotautilääkäri Sirkka-Liisa Valle tapasi juuri täällä 16. toukokuuta 1983 ryhmän vakavia homomiehiä, joiden joukosta hän alkaisi tutkimusryhmineen etsiä mahdollisia suomalaisia sairastuneita. Setan avustuksella löydetyt tutkittavat olivat kaikki seksuaalisesti hyvin aktiivisia ja edustivat siten yhdysvaltalaislääkärien näkemystä taudin suurimmasta riskiryhmästä.

Trianglen tapaamisessa Valle kertasi tuoreimman tiedon aidsista, ja enintään 25 tutkittavan nimilista täyttyi nopeasti. Valle ei uskonut, että ensimmäinen kesä johtaisi vielä aids-diagnoosiin, mutta ei kulunut kuin reilu kuukausi, kun ensimmäinen todettu tautitapaus oli jo kohulööpeissä kera Monsieur Mossen huorapoikien.

Kohujuttujen seurauksena oli se, että Teknillisen korkeakoulun ylioppilaskunta irtisanoi Vanhan Polin vuokrasopimuksen elokuussa 1983 ja Seta menetti Olli Stålströmin artikkelin mukaan valtaosan tuloistaan. Kaksi työntekijää jouduttiin irtisanomaan hetkellä, jolloin olisi juuri tarvittu lisäresursseja paniikin ja tiedottamisen hoitamiseen. Työntekijät päättivät kuitenkin jatkaa työskentelyä palkatta, ja lisäavuksi saatiin runsaasti uusia vapaaehtoistyöntekijöitä – kriisi tuotti siis sekä hätää että solidaarisuutta.

Ostrobotnian tanssit sentään jatkuivat kohuista huolimatta. ”Kolmiokerhossa” tanssittiin itse asiassa niin ahkerasti, että Trianglea saatettiin tituleerata Seta-lehdessä 3–4/94 maamme ”vanhimmaksi ja vieläkin toimivaksi pervobailuelimeksi”.

Lehdessä kerrotaan myös, että nimenomaan Trianglen maanantai-iltojen menestys sai Setan hallituksen suunnittelemaan pelkästään pervoille tarkoitettua ravintolaa. Tarvittiin vielä miljoona markkaa, yksi rauhallinen sisäpiha, pieni nimenmuutos ja parin viikon remppa ennen kuin Suomen ensimmäinen varsinainen homobaari saattoi avata ovensa uskaliaille. Liitytään siis jonon jatkoksi, kun ei vippejäkään olla.

Osa 12

Sarjan aiemmat osat:

Homohistoriallinen Helsinki 1: Kaupungin illassa yksin
Homohistoriallinen Helsinki 2: Etsin kunnes löydän sun
Homohistoriallinen Helsinki 3: Käy tanssimaan
Homohistoriallinen Helsinki 4: Karuselli käy
Homohistoriallinen Helsinki 5: Balladi Robin Hoodista
Homohistoriallinen Helsinki 6: Cocktailit kahdelle
Homohistoriallinen Helsinki 7: Espa, helmi on Helsingin
Homohistoriallinen Helsinki 8: Eikä me olla veljeksiä

Homohistoriallinen Helsinki 9: Muistojen Bulevardi
Homohistoriallinen Helsinki 10: Muistojen puistot

Valoa kohti – Eugène Janssonin elämä ja taide

Iltahämy. Usvaan kietoutunut ranta. Taustalla kaupungin valot. Kutkuttavan salaperäinen taulu, joka vie ajatukset kaikkeen siihen, minkä pimeä kohta kätkisi.

Ateneumin Symbolismin maisema -näyttelyssä (2012–2013) kohtaamassani Eugène Janssonin maalauksessa oli jotakin selittämätöntä ja silti niin tuttua. Riddarfjärden i Stockholm (1898) oli kuin homojen ikivanhan puistokulttuurin alttaritaulu täynnä yöllistä odotusta, kaipausta, jännitystä ja pelkoa – kaikkea sitä, mistä olen paljon kirjoittanut esimerkiksi Helsinki-jutuissani. Pikainen googlaus paljasti, että Jansson oli kuin olikin homo. Hänen tuotantoonsa syventyminen taas luo kuvan taiteilijasta, joka lopulta löysi tiensä varjoista valoon.

Riddarfjärden i Stockholm (1898) ja Hornsgatan nattetid (1902). Ketään ei näy, mutta ehkä joku tulee tänäkin yönä.
Eugène Jansson: blå skymning och nakna atleter -kirjan kuvitusta.

Hyvän johdatuksen Eugène Janssonin (1862–1915) elämään ja uraan tarjoaa Göran Söderlundin ja Patrik Steornin kirjoittama näyttelyjulkaisu Eugène Jansson: blå skymning och nakna atleter (2012). Kirjasta selviää, että Jansson oli köyhän tukholmalaisperheen poika, joka pääsi opiskelemaan Ruotsin kuninkaalliseen taideakatemiaan, omaksui vahvoja vaikutteita Edvard Munchilta, sai nimeä sinisävyisten tunnelmamaisemien maalarina ja keskittyi 1900-luvun alussa suurimpaan intohimon kohteeseensa: henkilömaalaukseen ja miesvartalon kuvaamiseen.

Yö sai vaihtua päiväksi, ja kaihoisien kaupunkimaisemien tilalle tuli elinvoimaa puhkuvia nuoria, alastomia miehiä, jotka henkilöivät tuon ajan muotisuuntauksia: vitalismia ja nudismia. Eugène Janssonin siirtyminen maisemamaalauksesta henkilö- ja alastonmaalaukseen voidaan myös nähdä osana homoseksuaalisen identiteetin läpimurtoa Ruotsissa, kuten Greger Eman toteaa Sympatiens hemlighetsfulla makt -teoksen (1999) artikkelissaan. Homoseksuaaliset teot olivat toki laittomia, mutta niitä koskevat skandaalijutut ja seksologian opit lisäsivät tuskan lisäksi tietoa, joka antoi homoseksuaalisesti tunteville miehille eväitä erilaiseen elämään.

Emanin mukaan Eugène Janssonin tuotannon käännekohtaa edelsi henkilökohtainen kriisi sairasteluineen ja taloushuolineen. Kriisin mahdollista yhteyttä Janssonin seksuaalisuuteen on mahdoton arvioita, mutta koettelemusten jälkeen taiteilijasta kuoriutui joka tapauksessa kunnon keikari, joka alkoi viettää yhä enemmän aikaa alastomien sotilaiden ja sekatyömiesten kanssa ateljeessaan sekä lempipaikassaan, Tukholman Skeppsholmenilla sijainneessa laivaston uimalassa (ks. jutun alussa oleva omakuva vuodelta 1910).

Sinussa on roimaa voimaa. Kaksi Atleter-nimistä maalausta (1912). 

Janssonin ensimmäisiä uuden kauden maalauksia oli Naken yngling (1907), jossa nuorukainen poseeraa alasti salin oviaukossa kuin jonkin uuden kynnyksellä. Nuorukaisen takana salin seinällä roikkuu kolme Janssonin aiempaa sinisävyistä tunnelmamaisemaa, jotka nähdään nyt eroottisessa yhteydessä. Oma Ateneum-kokemukseni palautuu mieleen lukiessani tutkijoiden pohdintoja siitä, miten Janssonin autioita kaupunkimaisemia voidaan tämän maalauksen perusteella tarkastella eroottisen kaipuun symboleina – kaipuun, jonka alastomat atleetit lopulta täyttivät.

Naken yngling (1907). Käsityöläinen Knut Nyman oli Janssonin muusa. 

Janssonin henkilömaalauksissa miehet ovat keskittyneet katselemaan ja ihailemaan toisiaan, milloin uimaloissa ja milloin puistoissa. Niiden takia Janssonia on kutsuttu jopa Ruotsin homoseksuaalisen taiteen uranuurtajaksi, mutta riippuu katsojasta, haluaako työt nähdä homososiaalisuuden vai homoeroottisuuden kuvauksina. Tähän aikaan vuodesta Janssonin tuotanto kertoo joka tapauksessa aina niin lohdullista tarinaa siitä, miten varjot ennen pitkää väistyvät ja pimeys vaihtuu valoon. Toivottavasti myös niillä, joiden kaamos on ollut henkistä.

Se päivä kukki niinkuin ilmava lumi

auringosta leijui hiutaleita yksitellen

tiaisten salamia välähteli siellä täällä

kaikkeudessa kävi vilkas liike

vaikka huomaamaton, kun vuosi kallistui

kohti lyhyitä öitä; siitä päivästä

jäi pieniä myyrien polkuja

ja onnen pitkän sinisen liu'un vana.

(Solveig von Schoultz ”Kevätpäiväntasaus”,

suom. Helena Anhava)

Badtavla (1908). Homososiaalisuutta laivaston uimalassa.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:

Homohistoriallinen Tukholma – puistot, baarit ja pisuaarit 1–2
Homohistoriallinen Helsinki 1–10
Keskellä liljain ja ruoskien – Mapplethorpen halujen puutarha Kiasmassa
Menneiden kesien muistolle: Tom Bianchin ”Fire Island Pines – polaroids 1975–1983”