Homolehdet esittelyssä 4: Out

Out on Yhdysvaltain suurilevikkisin homolehti, ja se on brittiläisen Attituden ohella todennäköisesti maailman tärkein gayjulkaisu. Lehdet palvelevat kuitenkin hyvin erilaista lukijakuntaa. Olen itse lukenut Outia vuodesta 2007 lähtien ja sanoisin, että Out on hyvin maksukykyiselle ja nirsolle lukijakunnalle suunnattu julkaisu, kun taas Attitude on eräänlainen koko homokansan lehti. Jos kotoista esimerkkiä haetaan, Out on homomiehen Gloria, joka nimestään huolimatta uskoo lähinnä kaikkeen, mikä kulloinkin on in.

Outista ja Attitudesta löytyy myös kosolti muita eroavaisuuksia: Out pitää lukijoihinsa paljon enemmän etäisyyttä kuin Attitude, jonka linja on hyvin elämänläheinen, kannustava ja opastavakin. Out on myös huomattavasti coolimpi sikäli, että tarjoaa paljon vähemmän lihan värinää ja vapauttavaa naurua. Outista ei löydä Attituden tapaan sivukaupalla kuvia vähäpukeisista poikabändeistä tai muista julkkiksista – puhumattakaan siitä, että se kattaisi samanlaisen notkuvan poikabuffetin kuin aussilehti DNA. Paljastelun sijasta Out vaatettaa kuvattavansa päästä samojen luksusbrändien vaatteilla, jotka lehdessä ahkerasti mainostavat.

Muuten Out tarjoaa kaikkea sitä, mitä muutkin suuret homolehdet: julkkishaastatteluja, kulttuuriuutisia sekä muoti-, ruoka- ja matkailujuttuja. Terveys- ja kuntoiluasiaa Outissa ei sen sijaan juuri ole, koska Yhdysvalloista epäilemättä löytyy tällekin segmentille oma homolehti.

Marraskuun Out esittelee 83 syystä rakastaa Meksikoa.

Sliipatusta ulkokuoresta huolimatta olisi väärin sanoa, että Out pyrkii antamaan homoelämästä 

ruusunpunaisen ja pinnallisen kuvan. Lehdessä on päinvastoin aina paljon hyvää luettavaa: huolellisesti ja kiinnostavasti kirjoitettuja erikoisartikkeleita ja esseitä, joista kiintoisimmat on koottu ”Symposium”-nimiseen osioon. Aiemmassa blogikirjoituksessani olen jo esitellyt ”Symposiumissa” julkaistua kirjailija Bret Easton Ellisin esseetä homokulttuurin nykytilasta. Lukemisen arvoinen on myös Sam Lanskyn ”Asking for it?”, jossa hän pohtii nuorena kokemaansa raiskausta ja vanhaa kliseetä siitä, että uhri voi osittain syyttää itseään.

Outin kiinnostavista erikoisartikkeleista voisin mainita syyskuun numerossa olleen jutun Yhdysvalloissa suursuosion saavuttaneesta Gaybro-yhteisöstä, joka on suunnattu niille kuuluisille ”heteronoloisille” homomiehille. Slangisanakirjan mukaan gaybro tarkoittaa homomiestä, joka käyttäytyy maskuliinisesti ja on kiinnostunut äijäjutuista, kuten armeijasta, urheilusta, videopeleistä ja viritetyistä vehkeistä. Artikkelissa ”Meet the Gaybros” pohditaan sitä, missä määrin äijäilmiössä on kyse todellisista tarpeista ja missä määrin pelonsekaisesta tarpeesta tehdä eroa ”niihin” naismaisiin homoihin. Gaybro-foorumin keskustelujen pikainen silmäily ei minusta ainakaan anna syytä huoleen – eiköhän kyse ole vain nettikulttuurille tyypillisestä kuppikuntaistumisesta, jossa hakeudutaan omanmielisten pariin ihailemaan, miten tuokin saksalainen äijä ajaa alasti moottoripyörällä.

”Kaulakoru: David Yurman.” Näin paljon ihoa Outissa ei ole nähty mies(!)muistiin.  

Lokakuun Out kysyy, onko hiv-lääke Truvadasta kondomin korvikkeeksi.

Toinen syyskuun Outin kiinnostava artikkeli ”The men who want AIDS” kertoo nimensä mukaisesti newyorkilaisista miehistä, jotka lääkitystä laiminlyömällä antavat hivinsä edetä aids-vaiheeseen. Kyse on yleensä kodittomia nuorista, joille aids-diagnoosi tarjoaa paradoksaalisesti paluulipun takaisin yhteiskuntaan eli oikeuden maksuttomaan asumiseen ja erilaisiin sosiaalipalveluihin.

Hiv- ja aids-asiaa tarjoaa myös Outin lokakuun numeron juttu ”Is this the new condom”, joka käsittelee hiv-lääkkeiden säännöllistä ennalta ehkäisevää käyttöä (PrEP = pre-exposure profylaxis). Yhdysvaltain elintarvike- ja lääkevirasto FDA on jo sallinut tämäntyyppisen käytön, ja siitä saa korvauksia myös vakuutuksista. Silti vasta harvat homomiehet ovat tarttuneet mahdollisuuteen, ja siitä kiistellään myös lääkäriyhteisössä.

Outin rasittavin erikoispiirre on pakonomainen tarve listata vuoden merkittävimpiä ihmisiä. Esimerkiksi joulukuun numero on aina tällainen ”Out 100” -erikoisnumero. Usein listaukset toki tekevät tunnetuksi myös ruohonjuuritason aktivisteja ja muita tavallisia tallaajia, mutta en voi välttyä ajattelemasta, että kyse on sittenkin vain amerikkalaisten jatkuvasta halusta kilpailla sillä, ken on maassa kaunein ja rohkein.

Kenelle?
Out on paras valinta niille, jotka kaipaavat kaunista ja elitististä laatulehteä, jota kehtaa lukea myös julkisilla paikoilla. Jos laadukkaiden artikkelien kylkiäisenä tuleva jet set -elämän ihannointi ei innosta, asiapitoisuutta voi täydentää hyödyntämällä Outin ja sen hyperpoliittisen sisarlehden The Advocaten yhteistilaus. Toisena vaihtoehtona on lukea artikkelit suoraan Outin sivuilta, sillä suuri osa niistä julkaistaan maksutta verkossa. Itse olen kyllä todennut, että kaunista turhuutta ei ole koskaan liikaa ja että lehti tulee varmimmin luettua, kun se tipahtaa suoraan postiluukusta.

”Tuhkakuppi 650 $. Samettitakki 3 200 $. Samettitohvelit 690 $. Rahi 1 895 $.” Out uskoo pinkin dollarin voimaan.

Outin sivusto

Homolehdet esittelyssä 3: DNA

Homolehdet esittelyssä 2: The Advocate

Homolehdet esittelyssä 1: Attitude

Hulivilipojan joulutoivekonsertti

Kovat paketit, vanhat pukit ja pipariherkut – joulu on vähintään yhtä monitulkintainen juhla kuin munarikas pääsiäinen. Sen kunniaksi hulivilipoika tarjoilee kauden kieroutuneimman soittolistan, joka tyydyttää kuin ranskalainen jouluhalko.

Ensimmäisenä estradin valtaavat The Weather Girlsin tytöt, jotka kaipaavat pukilta kuusen alle kunnon miestä. Dear Santa (Bring me a man this Christmas) -videossa on taatusti enemmän vilinää vilskettä ja helinää helskettä kuin tonttujen jouluparaatissa. Sen jälkeen jatketaan camp-hengessä ja kuunnellaan kaksi Ruotsin euroviisua: Kikki Danielssonin Idag & imorgon ja Sanna Nielsenin I’m in love. Kappaleet eivät sinänsä ole joululauluja, mutta kyllä niissä joulun kellot kajahtelevat oikein komeasti ja kimallettakin riittää vailla muille jakaa.

Naisten jälkeen ääneen pääsevät homopopin pioneerit Neil Tennant ja Chris Lowe eli Pet Shop Boys. Duon joulu-ep:ltä kuullaan kappaleet It doesn’t often show at Christmas ja All over the world, johon on lisätty joulukierroksia Tšaikovskin Pähkinänsärkijä-lainoilla. Pet Shop Boysin manttelinperijät, Hurtsin Adam ja Theo, synkistelevät heti perään komeassa joulusinglessä All I want for Christmas is New Year's Day.

Arkirealismia ja joulun ihmeitä tarjoaa toisen klassisen homopopduon Erasuren uunituore musiikkivideo Make it wonderful. Sen jälkeen kuullaan ruotsalaisen Brainpool-yhtyeen antijoululaulu The last Christmas ja Eurythmicsin Miracle of love, jotka tuovat jouluun hyvin erilaista rauhan sanomaa.

Hulivilipojan kuusessa sammakkoprinssi odottaa suutelijaa.

Maailmanparannuksen jälkeen heittäydytään suorastaan raamatullisiksi. Ensin Frankie Goes to Hollywood esittää klassikkonsa The power of love, jonka videon joulukuvaelma toimii hyvänä aasin(!)siltana CeeLo Greenin versioon vähemmän tunnetusta mutta sitäkin kauniimmasta joululaulusta Mary did you know. Hyperuskonnollinen kappale yltää suorastaan musikaalimaisiin mittoihin ja lämmittää siten lavan naapurimaan uudelle gaydiivalle Sarah Dawn Finerille, joka tulkitsee Louise Hoffstenin kanssa kappaleen Winter song.

Loppusuoralla vaihdetaan vapaalle, kun ääneen pääsevät Lontoon gaykuoro kappaleessa Coming out at Christmas sekä Seattlen mieskuoro ja paikallinen dragtähti Arnaldo. Jälkimmäiset tulkitsevat vähäpukeisten könsikkäiden tuella Eartha Kittin, Madonnan ja Kylien aiemmin tunnetuksi tekemän joululaulun Santa Baby. Sen perään kuullaan homosaunojen vakiesiintyjänä uransa aloittanutta Bette Midleriä, joka valmistautuu ottamaan uuden vuoden vastaan kappaleessa What are you doing New Year's Eve.

Viimeisen sanan saavat Cher ja Rosie O’Donnell lesboviboja tarjoavassa duetossa Christmas (Baby, please come home) sekä dragdiiva RuPaul, joka luikauttaa klassisen joululaulun sukupuolineutraalin uustulkinnan I saw daddy kissing Santa Claus.

Näiden laulujen Hulivilipoika toivottaa lukijoilleen oikein juhlavaa joulua ja villiä vuotta 2014.

Antamisen iloa tietotekniikan opiskelijoiden mieskalenterissa 2014.

Minä olen (turhankin) monta: John Irvingin uutuus puntarissa

 ”Mä olen Uuden-Englannin nahkamies / aina ilosta syntyvä uudestaan.” Nämä J. Karjalaisen säkeet summaavat täydellisesti myös John Irvingin viimeisimmän kirjan In one person eli Minä olen monta (2013, suom. Kristiina Rikman).

Kirja seuraa biseksuaalisen minäkertojan Billy Abbottin varttumista 1950-luvun Uudessa-Englannissa ja hänen rakkauselämäänsä, jossa toivottomat ihastukset seuraavat toistaan. Irving toteaa Helsingin Sanomien haastattelussa käsittelevänsä romaanissaan seksuaalisen suuntautuneisuuden synnyttämää vihaa. Tarinaan mahtuukin Billyn lisäksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen koko: on ristiinpukeutuvaa isoisää, epäilyttävän leveäharteista kirjastontätiä ja yhtä sun toista pervoa, joiden kautta Irving tarkastelee identiteettikysymyksiä ja seksuaalista suvaitsemattomuutta eri vuosikymmenillä. Kirjassa riittää aikatasoja ja mitä erikoisimpia juonenkäänteitä siinä määrin, että tunnelma on kuin turboahdetussa telenovelassa. Kaiken lisäksi Irving viittaa väsymättä näytelmäkirjallisuuden klassikkoihin ja luo tapahtumille siten vielä yhden metatason.

Olen jostain syystä aina vieroksunut John Irvingin tuotantoa. Muistan joskus aloittaneeni yhtä kirjaa, mutta se ei imaissut mukaansa ja jäi sitten kesken. Minä olen monta -kirjan aihepiiristä kuullessani ajattelin, että nyt tai ei koskaan. Kirjan luettuani jouduin valitettavasti toteamaan: ei koskaan enää. Luulisi, että vähemmistöihin kohdistuvan syrjinnän kuvaus puhuttelisi juuri vähemmistöön kuuluvaa, mutta itselleni koko kirja jäi jotenkin ulkokohtaiseksi. Tähän oli varmaankin pääsyynä se, että en voinut sietää Billyn muka nokkelaa ja satiirista kertojanääntä, jonka ansiosta kokonaisuus alkoi muistuttaa valmiiksi naurettua komediaa ja joka hyvin tehokkaasti esti eläytymisen kirjan tapahtumin ja henkilöihin. Toisaalta kirjallisuusviitteiden jatkuva viljely tuntui teennäiseltä ja teki lukukokemuksesta monin paikoin tappavan tylsän.

Sain kiinni aidoista tunteista oikeastaan vasta kirjan loppupuolella, jossa kuvataan aids-kriisin aamunkoittoa ja ystävien kuoleman aiheuttamaa surua. Autenttisen tuntuisissa välähdyksissä kerrotaan myös New Yorkin tuolloisesta homoalakulttuurista, jota olen käsitellyt myös aiemmassa blogikirjoituksessani.

Irvingin kirjassa riittää kritisoitavaa, mutta kiertoilmauksien viljelystä häntä ei voi syyttää.
Kääntäjäkin on tyylille uskollinen.

Kustantaja kuvaa ”tragikoomista” Minä olen monta -teosta Irvingin uskaliaimmaksi ja kunnianhimoisimmaksi romaaniksi, enkä oikein tiedä, mitä tästä ajattelisin. Samoihin kansiin on kyllä saatu mahdutettua sateenkaaren koko värikirjo, mutta kokonaisuus ei vakuuta. En tiedä, viittaako uskaliaisuus seksikohtauksiin, mutta jostain syystä koin ne suorastaan vastenmielisiksi – kuin joutuisin seuraamaan ikävien ihmisten touhuamista. Tämä oli uusi kokemus, koska kynnykseni näissä asioissa on todella korkea. Ehkä tässäkin oli pohjimmiltaan ongelmana kertojan muka nokkela sävy, joka tappaa tehokkaasti kaiken aidon eläytymisen.

Minä olen monta -kirjassa oli loppujen lopuksi kiinnostavinta aihepiiri, muutamat mehevät juonenkäänteet, Timo Mänttärin suunnittelema hykerryttävä kansi ja Irvingin hovikääntäjän Kristiina Rikmanin loistavan hyvä ja toimiva suomennos. Irvingiin ei kyllä huvita toiste tarttua, sillä hänen tyylinsä ei kerta kaikkiaan uppoa minuun. Loppukin vaatii siis J. Karjalaista: ”Sä revit lehden muistokirjasta / oon sun mielestä poissa kokonaan.”

Minä olen monta Adlibris-verkkokaupassa

Homolehdet esittelyssä 3: DNA

Haluatko homolehden, jota et taatusti kehtaa lukea junassa? Siinä tapauksessa valintasi on australialainen DNA, joka tuo kesän talvenkin keskelle.

Olen tilannut DNA:ta kolmisen vuotta, ja tänä aikana se on pitänyt visusti kiinni konseptistaan. Muihin lukemiini suuriin homolehtiin verrattuna DNA tarjoaa selkeästi eniten ihoa: sivukaupalla valokuvia komeista ja lihaksikkaista miesmalleista toinen toistaan pienemmissä alkkareissa – tai Australiassa kun ollaan – uikkareissa.

DNA:n ulkokuori on komea ja ote rento kuin Bondi Beachin surffaajalla. Lehden artikkeleissa tutustutaan milloin sanfranciscolaiseen pornostudioon (”yli 70 pysyvästi lavastettua tilaa, ml. avaruussukkula, luokkahuone ja teurastamon kylmätila, 100 vakituista työntekijää sekä liukuvoidetta 200 litran tankeissa”), milloin homojen seksivalistukseen 1970-luvulla (”Sukupuolitautien välttämiseksi muista peseytyä kunnolla orgioiden jälkeen.”). Sama linja jatkuu matkajutuissa, joissa toimittaja panee itsensä kaikin tavoin likoon. Esimerkiksi taannoiset jutut Karibian-risteilystä ja hiihtolomasta Alpeilla olivat niin seikkaperäisiä, että päätin ne luettuani pysytellä itse kiltisti Ruotsinlaivalla tai Rukalla.

"Even the best laid travel plans can be blown off course by a handsome stranger."
DNA raportoi matkakohteista kieli poskessa (ja epäilemättä muuallakin).

DNA:ssa on tuttuun homolehtityyliin omat sivunsa kulttuurille, muodille, kauneudelle ja terveydelle, eikä aktivismiakaan unohdeta. Kepeiden artikkelien seassa on myös laajoja ja kaunistelemattomia juttuja homojen asemasta eri puolilla maailmaa. Viimeksi on luodattu esimerkiksi Venäjän tilannetta. Maailmantuska ei silti koskaan jää pysyvästi päälle, koska jo parin sivun päässä odottaa lihaksiaan pullisteleva ja joka suuntaan pyllistelevä Ernesto tai Stefan tai Adrian tai Jared tarjoten hetken helpotusta.

DNA:ta lukiessa huomaa nopeasti, että nyt ollaan tyystin toisella puolella maapalloa. Välillä tuntuu siltä kuin seuraisi Big Brotherin ”julkkisversiota” – sen verran paljon lehdessä esitellään suomalaisille tuiki tuntemattomia paikallisia suuruuksia. Eksoottista lisäväriä tuo myös se, että DNA:ssa hehkutetaan kesän iloja silloin, kun Suomessa on keskitalvi. Aussipoikien ”juhannusjuhlista” lukeminen nostattaa täkäläisen lumipyryn keskellä melko akuutin kaipauksen kesän lämpöön.

Kenelle?
DNA on nappivalinta niille, jotka kaipaavat homolehdeltä ennen kaikkea silmäniloa ja siinä sivussa helppolukuisia artikkeleja. Yleensä puhutaan sohvapöytäkirjoista, mutta DNA on mieskauneudesta pitävälle täydellinen sohvapöytälehti, jonka komean kannen näkeminen tuo piristystä päivään kuin päivään – ainakin siihen asti, kunnes yllätysvieraat rimputtavat ovikelloa ja alipukeutunut Alejandro on äkkiä siivottava pois silmistä.

”Meinaatko nyt oikeasti syödä sen jäätelöannoksen?”
ihmettelee jääkaappipoika Bo. Steve komppaa.

DNA:n esittelystä ei sovi unohtaa myöskään lehden mukana ajoittain tulevia ”jääkaappipoikia” (Fridge boys), eli magneetilla varustettuja fanikuvista, joissa poseeraa antaumuksellisesti lehden aiempia malleja. Niitä kun lätkii jääkaapin oveen, niin asunto kuin asunto alkaa hyvin nopeasti muistuttaa autokorjaamon sosiaalitiloja tissikalentereineen päivineen. Kunpa vain näiden trimmattujen lihaskimppujen näkeminen motivoisi pitämään näpit irti jääkaapin kahvasta.

DNA:n sivusto

Homolehdet esittelyssä 2: The Advocate

Homolehdet esittelyssä 1: Attitude

"The secret in his past": (kaappi)homot Pet Shop Boysin tuotannossa

Homodisko? Ai niinku Village People tai Pet Shop Boys? No esimerkiksi. Tosin suosionsa huipulla 1980-luvun lopulla Pet Shop Boys oli ennen kaikkea valtavirtayhtye, joka tahkosi hittejä Atlantin molemmin puolin. Samaten bändin tuotannossa homot olivat pikemminkin kaapissa kuin kaduilla kulkueissa. Hyssyttely johtui toisaalta siitä, että bändin nokkamiehet Neil Tennant ja Chris Lowe eivät ole koskaan olleet saarnamiehiä. Toisaalta kylmä tosiasia oli, että valtavirran rakastaman popyhtyeen oli vaikea julistaa It gets better -sanomaa aids-tuhon ja homovainon vuosina. Tätä havainnollistaa hyvin se, että Pet Shop Boysin aiempi hieno menestys Yhdysvalloissa tyssäsi vuonna 1988 kuin seinään, koska heidän uusi musiikkivideonsa tulkittiin ”liian homoksi”. Ennen kyseistä videota jenkkeihin ja moniin muihin oli kuitenkin mennyt täydestä monta levyä ja hittiä, joissa homot olivat yhtä vahvasti läsnä ainakin rivien välissä. Tässä kirjoituksessa kaivetaan homomantelit esiin Pet Shop Boysin poppipuurosta.

I lived a quiet life

a stranger to champagne

I never dared to venture out

to cities of the plain

I'd heard about their way of life

took it with a pinch of salt

The freedom and the time to play

a life so easy

it intrigued me

when you called to say:

Are you gonna go

to the Sodom and Gomorrah Show?

Vuonna 1981 perustetun Pet Shop Boysin menestys oli osa 1980-luvun syntikkapop-buumia, jonka muita suuria brittinimiä olivat esimerkiksi Depeche Mode, Yazoo, Soft Cell, Erasure, Bronski Beat ja The Communards. Näistä Pet Shop Boysin, Erasuren ja Yazoon tuotanto oli lähimpänä radioystävällistä valtavirtapoppia, johon ei ollut ladattu vaikkapa Deppareille tai Soft Cellille tyypillistä rosoa, eroottisuutta ja paheellisuutta – puhumattakaan Bronski Beatille ja The Communardsille tyypillisestä avoimesta homoaktivismista.

Valtavirtasuosiosta huolimatta myös Pet Shop Boysin 1980-luvun ja 1990-luvun alkupuolen tuotannossa on vahva homoseksuaalinen pohjavire, joka on poliittisuuden sijasta pikemminkin henkilökohtainen. Tällä tarkoitan sitä, että lauluissa käsitellään esimerkiksi ystävien aids-kuolemia tai maalaillaan melankolisia ajankuvia tuon ajan homobaarien gay shame -tunnelmasta. Toistuva aihe on myös kaapistatulon vaikeus, mikä johtui osin omaelämäkerrallisista syistä: Neil Tennant karttoi oman seksuaalisuutensa kommentointia sinnikkäästi, kunnes tuli lopulta kaapista Attitude-lehden haastattelussa vuonna 1994. Chris Lowe taas ei ole vieläkään vaivautunut kommentoimaan seksuaalisuuttaan suuntaan eikä toiseen.

Vuosien myötä verhotut homoviittaukset ovat kuitenkin vaihtuneet Pet Shop Boysin tuotannossa puolihulvattomaan ja suorastaan raamatulliset mittasuhteet saavuttavaan homoilotteluun, kuten yllä siteeratussa kappaleessa The Sodom and Gomorrah show (2006). Tämä tarina on kuitenkin paras aloittaa aivan alusta. Napauta oheinen soittolista päälle ja tule mukaan.

Running down underground

to a dive bar in a West End town

Pet Shop Boysilla oli takanaan vasta pari haparoivaa singlejulkaisua, kun he osuivat vuonna 1985 todelliseen napakymppiin: bändi levytti uudelleen vuonna 1984 julkaisemansa West End girls -kappaleen, ja siitä tuli vuonna 1986 jättihitti ympäri maailmaa. Singleä seurasi samana vuonna ilmestynyt Please-albumi ja pitkä ketju hienoja hittejä. West End girls oli paitsi bändin ensimmäinen ykköshitti myös sen ensimmäinen julkaistu kappale, jonka sanoitukseen on kätketty homoviittaus. Yllä olevan sitaatin ”dive bar” tarkoittaa englannissa nuhjuista lähikuppilaa, mutta Neil Tennant kertoo Please-albumin uudelleenjulkaisun saatesanoissa, että tässä se viittaa Lontoon West Endin Gerrard Streetillä toimineeseen The Dive Bar -homobaariin, jossa hän ja Chris usein kävivät. Muutos erisnimestä yleisnimeksi ja määräisestä artikkelista epämääräiseksi on malliesimerkki siitä, miten kätkettyjä bändin homoviitteet olivat vielä tuolloin – käytännössä viittaus ei mitenkään avaudu ilman selitystä.

I don’t care whether it’s wrong or right

I want a lover tonight

Aiemmassa blogikirjoituksessa siteeraamani diskohistorioitsija Alan Jones on todennut, että yleensä homodiskon erottaminen muusta diskomusiikista perustuu joko artistiin (Village People, anyone?) tai kappaleiden aihepiiriin, kuten klubikulttuuriin ja sille tyypilliseen ”won’t you let me love you tonight” -tarinaan. Pet Shop Boysin alkutuotanto kuuluu ehdottomasti jälkimmäiseen kategoriaan, sillä useissa kappaleissa homous on läsnä juuri välillisesti baari- ja klubikulttuurin kautta.

Chris Lowe tykkää piilotella.
 Love comes quickly -singlen kansi.

West Endn girlsin ”a/the d/Dive barista” siirrytään jo Please-esikoislevyllä huomattavasti suorempaan toimintaan edellä siteeratussa kappaleessa I want a lover, joka nimensä mukaisesti kuvaa seksiseuran etsimistä baarista. Neil Tennantin saatesanojen mukaan kyse on nimenomaan homobaarista, vaikka sitä ei ole tekstissä suoraan sanotakaan. Homouteen vihjaa silti säe ”I don’t care whether it’s wrong or right”, jonka voidaan tulkita viittaavan homoihin kohdistuviin ennakkoluuloihin tai sitten yleisesti irtosuhteiden tuomittavuuteen. Kappaleen loppupuolella on Pet Shop Boysin tuotannolle hyvin suorasukaisen seksuaaliset säkeet: ”Put your arms around me, it doesn’t mean you love me / just that you want me and you need my company.”

Kruisailukulttuuria kuvaava I want a lover on selkeä aidsia edeltävän ajan laulu, mutta jo bändin vuonna 1987 julkaistu kakkoslevy Actually on aids-tietoisuuden läpäisemä. Sen kappale Hit music kertoo Neil Tennantin mukaan siitä, miten aids tappoi baarielämästä seksin, joka kuitenkin oli ollut sen ja varsinkin homoalakulttuurin olennainen osa. Kappaleessa kuunnellaan hittimusiikkia klubin sijaan radiosta ja tanssitaan yhdessä läpi yön luulotellen, että se on sama asia. Eräs aikakausi oli kuitenkin päättynyt, eivätkä radion hittikappaleiden iloiset soinnut voineet enää häivyttää kuolemanpelkoa, josta oli yhtäkkiä tullut osa ihmisen ikävää toisen luo: ”Live and die, it’s all that we know / I need a friend at the journeys end.”

Yesterday, remember how clear it seemed

in six-inch heels quoting magazines

Go all the way, you knew you could

– – Now it almost seems impossible

Klubikulttuurin lisäksi aids on toinen keskeinen teema, joka kytkee Pet Shop Boysin alkutuotannon osaksi homopopin jatkumoa. Actually-levyllä kuullaan Hit musicin ohella pari muutakin aidsiin viittaavaa kappaletta: It couldn’t happen here sekä King’s Cross. Viimeksi mainittu kuvaa Thatcherin ajan Englannin kovuutta symbolinaan silloin niin kovin nuhjuinen ja pahamaineinen King’s Crossin asema, jonne junat toivat kurjistuneen Koillis-Englannin nuoria etsimään parempaa tulevaisuutta – todennäköisesti turhaan. Toivottomuuden tunnetta syventävät entisestään kappaleen säkeet ”Dead and wounded on either side / you know it's only a matter of time”, jotka viittaavat Neil Tennantin mukaan aids-kriisiin ja tartuntapelkoon. Tämäkin on tosin niin kätkettyä, että se ei avaudu ilman selitystä.

Paninaro-singlen kansi.

It couldn’t happen here -kappaleen nimi taas viittaa Neilin ja hänen ystäviensä uskotteluihin siitä, että aids-kriisi ei mitenkään voisi toistua Englannissa samassa mittakaavassa kuin USA:ssa. Helvetti pääsi kuitenkin irti, ja kappale kuvaa aidsin vaikutusta homoyhteisöön ja yleistä homovastaisuutta – halua työntää homot takaisin kaappiin (”Someone asked: Who do you think you are?”). Kappaleessa on myös hyvin henkilökohtainen puoli: edellä siteeratut säkeet ”Yesterday, remember how clear it seemed– –” viittaavat Neil Tennantin mukaan hänen nuoruudenystäväänsä, joka oli saanut aids-diagnoosin. Poikien glam-ajan toiveikkaat nuoruudenmuistot yhdistyvät tekstissä karuun todellisuuteen, kun ystävä makaa sairaalassa parannellen taisteluarpiaan (”your battle scars”) eli toipuen keuhkokuumeesta. It couldn’t happen heren henkilökohtaisuus ja ylipäätään koko kappaleen aids-teema avautuvat jälleen vain Neil Tennantin myöhempien selitysten pohjalta.

I never dreamt that I would get to be

the creature that I always meant to be

but I thought in spite of dreams

you'd be sitting somewhere here with me

Aids-teema sisältyy myös It couldn’t happen heren sisarkappaleisiin, singlen b-puolella kuultavaan Your funny uncleen (1988) ja Being boringiin (1990), joka on bändin rakastetuimpia hittejä. Molemmat laulut kertovat Neilin mukaan hänen aidsiin kuolleesta lähiystävästään.

Yllä siteerattu Being boring seuraa poikien yhteistä taivalta alkaen hedonistiselta 1970-luvulta ja päättyen 1990-luvulle, jolloin ystävä oli jo kuollut. Kappaleesta ei tosin käy ilmi, että ystävä oli mies. Your funny uncle taas kuvaa saman ystävän hautajaisia, ja siitä ilmenee myös ystävän sukupuoli (”one mother's son”). Lisäksi siinä on homotulkinnan kannalta olennainen koodisana pride: ”Me and my friend / we lived our lives completely / from start to end – – with strength and pride.”

Pride-sanan ilmaantuminen homoteemaiseen sanoitukseen havainnollistaa hyvin sitä, että  kaapin ovet alkoivat 1980–1990-lukujen vaihteessa raottua Pet Shop Boysin tuotannossa. Esimerkiksi Being Boring -videon ohjaajaksi palkattiin muitta mutkitta eroottisista miespotreteistaan tunnettu muotikuvaaja Bruce Weber, ja lopputulos tarjosi sen verran paljasta takapuolta, että video joutui pannaan Yhdysvalloissa ja monilla brittiläisillä tv-kanavilla. 

Domino Dancing -videon monitulkintaisuutta.

Pet Shop Boys uskalsi kuitenkin jo ottaa tällaisia riskejä, koska heidän suurimman valtavirtasuosionsa aika oli ohi. Sitä paitsi bändi oli jo saanut Yhdysvalloissa lähtemättömän homoleiman vuoden 1988 Domino dancing -singlen musiikkivideon vuoksi. Video kuvaa kolmiodraamaa, jossa kaksi miestä taistelee saman naisen huomiosta, mutta katsojalle välittyy tunne siitä, että miehet ovat kiinnostuneet myös toisistaan. Kaiken kruunaa kohtaus, jossa nämä ”taistelevat metsot” painivat paidatta rannalla. Moinen homostelu oli amerikkalaisille liikaa, ja Domino dancing jäi bändin viimeiseksi top 20 -hitiksi Yhdysvaltain Billboard Hot 100 -singlelistalla.

Remember when you were more easily led

behind the cricket pavilion and the bicycle shed

Trembling as your dreams came true

you looked right into those blue eyes and knew

it was love and now you can't pretend

you've forgotten all the promises of that first friend

It's bad enough she knows how you feel

but she's not prepared to share you with a memory

Pet Shop Boysin vuonna 1993 julkaistu albumi Very oli ehdottomasti ”homompi” kuin yksikään sen edeltäjistä. Sävyn määrittivät jo levyn kaksi ensimmäistä singleä: kaappihomoudesta kertova Can you forgive her sekä Village People -coveri Go West muhkeine mieskuoroineen.

Can you forgive her on ensimmäinen Pet Shop Boys -single, jonka homoteema on pääteltävissä myös ilman selityksiä. Neil Tennant kuitenkin tarkentaa teemaa Very-levyn saatesanoissa toteamalla, että laulu kertoo miehestä, jonka tyttöystävä on ymmärtänyt miehen olevan homo. Mies on kuitenkin loukkaantunut tästä ja pyörii ahdistuneena kehää kieltäen tunteensa. Yllä siteeratut säkeet viittaavat miehen nuoruuden haparoiviin homokokeiluihin, jotka mainitaan toisaallakin laulussa hairahduksina ja joukkueesta toiseen hyppimisinä (”youthful follies and changing teams”). Muutenkin mies ”tanssii diskoa eikä pidä rokista” ja on saanut sängyssä kuulla tyttöystävänsä kaipaavan ”oikeaa miestä”. Kaiken kaikkiaan kappale maalaa melko ahdistavan kuvan itsensä kieltävästä homomiehestä.

We'll stand around forever

regardless of time or weather

ordering drinks at the bar

Looking for love and getting

nothing that's worth regretting

but wondering why we travelled so far

To speak is a sin

Sulkeutuneisuuden ja itsensä kieltämisen teema toistuu Very-albumin kappaleessa To speak is a sin, joka on oma suosikkini Pet Shop Boysin koko tuotannosta. Se on Neil Tennantin mukaan muisto kadonneesta ajasta: 1980-luvun alun homobaareista. Niissä ei todellakaan oltu out and proud, vaan istuttiin tuoppiin tuijottaen ja toisia varovaisesti pälyillen ja oltiin kiitollisia siitä, mistä kulloinkin satuttiin saamaan hetken helpotus. Laulun myöhemmissä saatesanoissa Neil toteaa, että hän ja Chris tapasivat aina käydä tämänkaltaisissa ”traagisissa homobaareissa”, joita ei nykyisenä avoimuuden aikana enää juuri ole ja joiden myötä on kadonnut kokonainen vaivihkaisten eleiden ja soidinmenojen koodisto: ”To speak is a sin / You look first, then stare / and once in a while / a smile, if you dare.”

Ironista on tosin se, että näin on tapahtunut myös bändille itselleen, kun heidän lyriikkojensa ja videoidensa homoviittaukset ovat muuttuneet yhä ilmeisemmiksi. Tämä kuvaa sitä, että kun kaapin ovi on kerran lentänyt taivaan tuliin, paluuta piilotteluun ei enää ole.

Tähdet ja meripojat

There where the air is free

we'll be (We'll be) what we want to be

Now if we make a stand

we'll find (We'll find) our promised land

Lohduttomuuden sijasta Very-levy päättyy kuitenkin melkoiseen homonostatukseen, jonka tarjoaa Pet Shop Boysin cover-versio Village Peoplen kappaleesta Go West. Niin huvittavalta kuin se kuulostaakin, kappaleen sanoittaja Victor Willis on kieltänyt kirjoittaneensa laulua homonäkökulmasta. Laulun nimikin on Wikipedian mukaan otettu 1800-luvun lentävästä lauseesta "Go West, young man", joka kannusti asuttamaan Yhdysvaltain länsiosia. Yleinen – ja Village Peoplen muun tuotannon kannalta ainoa järkevä – tulkinta on kuitenkin se, että teksti viittaa San Franciscoon, josta tuli 1970-luvulla todellinen homoutopia.

Omassa versiossaan Pet Shop Boys on entisestään alleviivannut homo-onnelan kuvausta lisäämällä lauluun edellä siteeratut neljä säettä, joita ei alkuperäisestä löydy. ”Löydämme yhdessä luvatun maan, jossa olemme sellaisia kuin haluamme olla”, Neil Tennant laulaa muhkean mieskuoron tuella. Chris Lowe on kuitenkin osuvasti todennut, että Neilin aina niin melankolinen ääni saa myös tämän laulun kuulostamaan surulliselta, koska Village Peoplen aikainen tosielämän homoutopia oli 1980-luvun aids-vuosien jälkeen muisto vain.

Pet Shop Boys pitää itse suurimpana saavutuksenaan sitä, että Go Westistä on jostain syystä tullut todellinen jalkapallo-anthem. Ja kieltämättä: pää menee vähemmästäkin pyörälle, kun ajattelee, että Village Peoplen ”heterokappale” on Pet Shop Boysin homokierrätyksenä päätynyt jalkapallokenttien miehisten maaliorgioiden tunnariksi.

Vesileikkejä Bruce Weberin tyyliin.

With time and age

I had to change

'cause my behaviour

was getting strange

People on the street

caught my eye

and I began to think

I might be their kind of guy

– – Something had to be done

Kun Pet Shop Boysin kuudes studioalbumi Bilingual ilmestyi syyskuussa 1996, Neil Tennant oli jo kertonut homoudestaan julkisuudessa. Tätä kuvastavat myös levyn sanoitukset, joissa kaapinovet suorastaan läväytetään auki. Esimerkiksi käy ohessa siteerattu Metamorphosis-kappale, joka Neilin mukaan on omaeläkerrallinen kuvaus kaappihomoudesta ja ulostulosta. Siinäkin kuvataan identiteettiristiriitoja, mutta tunnelma on paljon vähemmän ahdistunut kuin Very-levyn sisarkappaleessa Can you forgive her. Metamorphosis-laulun minä tietää jo, että paluuta vanhaan ei ole ja että se ehkä on ok.

Saman levyn singlekappale A red letter day taas on niin suoraviivainen homojen oikeuksien julistus ja kannustuslaulu kuin kuvitella saattaa. Siihen on hyvä päättää myös tämä tarina, koska kappale tiivistää niin oivallisesti Pet Shop Boysin tuotannossa ja sen nokkamiesten elämässä tapahtuneen kehityksen itsehillinnästä ja peittelystä vapautumiseen ja varmuuteen:

You can sneer or disappear

behind a veneer of self-control

but for all of those

who don't fit in

who follow their instincts

and are told they sin

this is a prayer for

a different way

All I want is what you want

I'm always waiting for a red letter day

like Christmas morning when you're a kid

Admit you love me and you always did

Baby, I'm hoping

for that red letter day

today


Soittolista kirjoituksessa mainituista kappaleista
Pet Shop Boysin sivusto

Homoelokuvan arkirealismia: "Weekend"

Vuosi 1993: Tom Hanks esittää aidsiin kuolevaa asianajajaa. Vuosi 2013: Michael Douglas esittää aidsiin kuolevaa huikentelevaista huippupianistia. Näiden ääripäiden välissä on nähty myös Colin Firth itsemurha-ajatuksia hautovana professorina, Sean Penn kiihkeänä aktivistina, Sacha Baron Cohen itävaltalaisena muotiguruna, Ewan McGregor polvillaan Jim Carreyn edessä sekä lehmipojat Heath Ledger ja Jake Gyllenhaal sylkäisemässä kouranpohjaan ja käymässä asiaan. Näin meillä Hollywoodissa.

Kaikki edellä mainitut elokuvat ovat kiistatta olleet tärkeitä, koska ne ovat tuoneet Hollywoodin nimitähtien tulkitsemia homohahmoja suuren yleisön silmien eteen. Usein tämä ulkoelokuvallinen seikka on kuitenkin ollut vähintään yhtä tärkeä kuin elokuva itse. ”Vau, siis miten toi supermacho Michael Douglas meneekään noin täydestä arkkihomo Liberacena!”

Vuosi 2011. Nottinghamilainen betonilähiö kalvaassa aamuvalossa. Mies kantaa yölliselle hoidolleen pikakahvit sänkyyn. Hoito kaivaa esiin nauhurin ja pyytää toista kuvailemaan heidän yhden illan juttuaan taideprojektia varten. Krapulaista avautumista. Ei nimitähtiä, ei erityisen viihdyttävää. Vain tavallista arkea – sitä, jota ilman ei ole juhlaakaan.

Parin viime vuoden aikana teattereihin on onneksi alkanut tulla myös varteenotettavien indieohjaajien homoelokuvia, jotka ovat tehneet yleisöön ja kriitikoihin vaikutuksen tarjoamalla aimo annoksen arkirealismia ilman Hollywoodin tähtisadetta. Niissä kuvataan hyvin suoraviivaisesti ja kaunistelematta ihmissuhteita ja seksiä sekä maailman suurkaupunkien homokulttuuriin vahvasti kuuluvaa huumeiden käyttöä.

Uuden arkirealistisen homoelokuvan merkkiteos ja koko buumin aloittaja on Andrew Haighin ohjaama brittiläinen Weekend (2011). Siinä teki läpimurtonsa myös näyttelijä Tom Cullen, joka on tänä syksynä tullut tunnetuksi Downton Abbey -sarjassa lady Marya kosiskelevana lordi Gillinghamina. Weekendin toista miespääosaa näyttelee Chris New.

Weekend sijoittuu Nottinghamiin ja kuvaa kahden miehen orastavaa suhdetta yhden viikonlopun aikana. Tom Cullenin vakuuttavasti tulkitsema Russell on klassinen ”heteronoloinen” homomies, joka on sinänsä sinut homoutensa kanssa mutta ei halua olla julkihomo. Chris New tekee hänkin uskottavan roolisuorituksen Russellin vastakohtana Gleninä – vihaisena poliittisena homona, joka tuputtaa seksuaalisuuttaan heterojen kurkusta alas. Russell jaksaa vielä uskoa romanttiseen rakkauteen, kun taas Glen on kyynistynyt ja kovettunut ihmissuhteissaan.

Miehet tapaavat baarissa, viettävät yön yhdessä ja tykästyvät toisiinsa. Glen on kuitenkin lähdössä viikonlopun päätteeksi Amerikkaan kahdeksi vuodeksi, ja tämä lyhyt aikajänne tekee suhteesta hyvin avoimen ja intiimin. Suuri osa viikonlopusta kuluu Russellin asunnossa, jossa miehet harrastavat seksiä ja käyvät huumepöllyssä kiivaita keskusteluja Russellin kaappihomoudesta ja Glenin sitoutumisen pelosta.

Weekendissä kaikki on periaatteessa karua: ollaan betonilähiön tuiki tavallisessa vuokra-asunnossa, vedetään viinaa ja huumeita, riidellään ja naidaan. Silti koin, että elokuva oli äärettömän herkkä ja kaunis samalla tavalla kuin heräävä ihminen voi olla kaunis. Ja juuri herääminen kuvaa hyvin sitä, mitä Russell ja Glen kokevat. Molemmat haastavat toisensa ja houkuttelevat toisistaan esiin sen, minkä he ovat kätkeneet kaikkein syvimmälle: uskalluksen olla oma itsensä muista välittämättä ja uskalluksen tuntea mitä tuntee ilman kyynisyyden kovaa kuorta.

Weekend on hieno elokuva pienistä ihmisistä ja isoista asioista. Eli miten olisi Hollywood, saisiko teiltäkin vaihteeksi tällaisen?

Homolyhytelokuvia maailmalta: "Boys on film"

Kauhua, kasvutarinoita, kohellusta ja karua arkirealismia. Tätä kaikkea ja paljon muuta tarjoaa moderni kansainvälinen homolyhytelokuva, jota saa nykyään myös kätevissä annospakkauksissa.

Brittiläinen Peccadillo Pictures julkaisee tässä kuussa jo kymmenennen Boys on film -dvd:n, jolle on koottu homoteemaisia lyhytelokuvia eri puolilta maailmaa. Elokuvien valinnassa on noudatettu milloin maantieteellistä, milloin temaattista lähestymistapaa. Jälkimmäistä edustaa hiljattain päihittämäni sarjan seitsemäs osa Bad romance.

Bad romancen lyhytelokuvissa puidaan rakastamisen vaikeutta monelta kantilta: toisissa kuvataan ihmissuhteen väljähtämistä, toisissa rakastavaisten pyristelyä ennakkoluuloisessa yhteiskunnassa. Muita aiheita ovat seksuaalinen herääminen, pettäminen, väkivalta ja hyväksikäyttö. Valikoiman maantieteellinen vaihtelu on suurta, sillä se sisältää elokuvia Koreasta, Israelista, Uudesta-Seelannista, Kanadasta, Saksasta, Sveitsistä ja Yhdysvalloista.

Kokoelman kaksi parasta lyhykäistä ovat mielestäni korealainen Just friends ja yhdysvaltalainen The strange ones. Kim Jho Kwang-soon ohjaama Just friends on kerta kaikkiaan hurmaava ja ajoittain hyvinkin camp kasvutarina. Se kuvaa kahta poikaa, jotka yrittävät elää yhdessä, vaikka toinen on armeijassa ja kaapissa äidiltään. Kaikkea täytyy salailla, kunnes totuus yhtäkkiä tulee päivänvaloon. Välillä puhjetaan kerrassaan hulvattomiin musiikkinumeroihin, ja koko leffa on muutenkin tehty niin myönteisessä ja iloisessa hengessä, että se sulattaa kyynisemmänkin homosedän sydämen. Pojat ovat rooleissaan luontevia, ja heidän välillään on kunnon kemiaa. Puolituntista Just friendsiä voisi kieli poskessa luonnehtia vanhaksi kunnon koko perheen It gets better -elokuvaksi.

Christopher Radcliffin ja Lauren Wolksteinin ohjaama The strange ones taas edustaa Bad romancen synkempää puolta. Se seuraa pojan ja miehen päämäärätöntä vaellusta jossain päin Yhdysvaltoja. Auton hajottua he päätyvät motelliin hakemaan apua, ja yhtäkkiä tunnelma muuttuu uhkaavaksi ja painostavaksi. Ovatko poika ja mies oikeasti veljeksiä, vai ovatko he kenties karkumatkalla ja miksi? Elokuva on malliesimerkki siitä, miten paljon jännitettä varttituntiin parhaimmillaan saadaan ladattua. Sama pätee Tomer Velkoffin ohjaamaan israelilaiseen The traitor -elokuvaan, jossa kahden miehen mustasukkaisuusriita kulminoituu väkivaltaan. Elokuva on hieman harjoitustyömäinen, mutta mielestäni se onnistuu kuvaamaan seksiä ja valtasuhteita melko intensiivisesti.

Monet tämän valikoiman elokuvista käsittelevät seksuaalista heräämistä. Tällainen on myös kokoelman avaava sveitsiläinen Cappuccino, joka kuvaa rohkaisevaan sävyyn koulupojan ihastusta luokkakaveriinsa ja seksuaalisen identiteetin aiheuttamaa hämmennystä. Kanadalaisessa Mirrors-elokuvassa taas seurataan teinipojan kesänviettoa ja identiteetin etsintää. Hyvän peilin tähän tarjoaa naapurissa asuva homomies poikaystävineen. Pienen elokuvan pinnan alta voi aistia monenlaisia ristiriitoja ja jännitteitä, eikä asioita todellakaan selitetä puhki. Nuoruus on vaikeaa, ja sitä on omalla tavallaan myös Mirrors. Kiinnostavin kasvutarina on ehkä kuitenkin Christopher Banksin uusiseelantilainen Communication, joka kuvaa juutalaispojan suhdetta vanhempaan opettajaansa, uskon ja homouden välistä ristiriitaa ja ylipäätään rohkeuden puutetta.

Rehellisyyden nimissä on sanottava, että osa Boys on film -sarjan elokuvista on pinnallista ja tekotaiteellista ihmissuhdehuttua, jonka olemassaolo on oikeutettu sopivalla määrällä paljasta pintaa ja väkinäisiä seksikohtauksia. Silti mukaan mahtuu hyvinkin kunnianhimoisia elokuvia tai elokuvia, joissa vahva tarina tai tunnelma pelastaa vaatimattoman toteutuksen.

Boys on film -kokoelmien suurin anti on minusta siinä, että ne sisältävät niin monen eri genren elokuvia. Ilman näitä kokoelmia en olisi hevin törmännyt esimerkiksi homoteemaiseen fantasia- ja kauhuelokuvaan, joka on ilmeisen vireä lajityyppi. Plussaa tulee myös siitä, että Boys on film -elokuvissa kuvataan homoutta kaikenlaisten, kaikenikäisten ja eri puolilla maailmaa elävien ihmisten näkökulmasta. Maailma pienenee kummasti, kun näkee, miten samanlaisten ongelmien kanssa homot painiskelevat kaikkialla Koreasta Kotkaan.

Jos homolyhytelokuva kiinnostaa, tutustu vielä oheiseen soittolistaan, johon olen koonnut Bad romance -kokoelman elokuvien trailereita ja pari elokuvaa kokonaan.

Boys on film Peccadillo Picturesin sivustossa 

Muistoja lopun ajoilta: Jonas Gardellin aids-trilogia

Sain hiljattain luettua loppuun Jonas Gardellin ylistetyn aids-trilogian Torka aldrig tårar utan handskar, jonka ensimmäisestä osasta Kärleken tuli vuonna 2012 Ruotsin puhutuin kirja. Trilogian toinen osa Sjukdomen ilmestyi tämän vuoden tammikuussa ja päätösosa Döden elokuussa. Näistä Kärleken on saatu myös suomeksi nimellä Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin 1: Rakkaus (suom. Otto Lappalainen). Useimmille trilogia on varmaankin tuttu FST:n talvella 2013 esittämästä kolmiosaisesta draamasarjasta.

Trilogiassa Jonas Gardell kertoo fiktion keinon omasta elämästään ja oikeista ystävistään 1970-luvun lopun ja 1980-luvun Tukholmassa. Tutustumme huikentelevaiseen homomammaan Pauliin sekä hänen seurapiiriinsä: Reineen, Lars-Åkeen, Seppoon, Bengtiin, Rasmukseen ja Benjaminiin, joka on Gardellin alter ego. Yhdessä pojat kokevat vapauden ja rakkauden ja lopulta sairauden ja kuoleman, kun aids alkaa niittää tuhoaan. Ennen pitkää ystäväpiiristä on jäljellä vain kaksi, Benjamin/Gardell toisena heistä. Trilogia onkin ennen kaikkea muistomerkki Gardellin kuolleille ystäville, koko tuolle omalaatuiselle perheelle. Samalla se on mitä poliittisinta kirjallisuutta, joka palauttaa mieliin aidsin alkuaikojen homovainon ja -vainoajat.

Trilogian taustana on seitsemänkymmentäluvun seksuaalinen vapautuminen ja homoliikkeen ottamat edistysaskeleet. Homojen maanalainen armeija alkoi vihdoin astua päivänvaloon, ja Ruotsin Setan RFSL:n Timmy-baarissakin päätettiin räväyttää ikkunaverhot auki, jotta ihmiset eivät luulisi paikkaa orgiaklubiksi. Kehityksen huipensi homouden sairausluokituksen poistaminen vuonna 1979. Käytännössä kaappien ovet pysyivät kuitenkin tiukasti kiinni, eikä läheskään kaikilla ollut mahdollisuutta, uskallusta tai edes halua käydä RFSL:n baarissa tai ryhtyä Gay Liberation -aktivistiksi. Niinpä homoelämä kukoisti Ruotsissakin siellä, missä se aina on kukoistanut: puistoissa, julkisissa käymälöissä ja hämärissä kadunkulmissa.

Tähän kahtia jakautuneeseen alakulttuuriin astuvat myös Gardellin kirjan keskushenkilöt: Tukholmaan muuttava maalaispoika Rasmus ja tukholmalainen Benjamin. Rasmuksen agenda on selvä: hän karistaisi ahdasmielisen kotikuntansa pölyt kengistään ja saapuisi Tukholmaan elämään vihdoinkin täyttä elämää homomiehenä. Kun Rasmuksen juna saapuu Tukholman keskusasemalle, hän kävelee sen kuuluisalle iskupaikalle Homoringille ja tietää olevansa vihdoinkin kotona. Siten hänestä tulee yksi lukemattomista homosiirtolaisista tai -pakolaisista, jotka ovat joutuneet lähtemään kotiseudultaan avarammille aloille.

Benjamin tekee hänkin pitkän matkan Homoringille – ei tosin fyysisesti vaan henkisesti, koska hänen on mahdotonta sovittaa yhteen homouttaan ja kuulumistaan Jehovan todistajiin. Pian Rasmus ja Benjamin päätyvät osaksi arkkihomo Paulin uusperhettä, löytävät toisensa ja muuttavat yhteen. Kaikilla ystäväpiirin pojilla on oma kasvutarinansa ja omat kipunsa, ja niitä kuvataan kirjoissa paljon tv-sarjaa syvällisemmin. Sarja keskittyy ymmärrettävää kyllä Rasmukseen ja Benjaminiin, mutta kirjoissa heräävät kunnolla henkiin myös Paul, Reine, Lars-Åke, Seppo ja Bengt.



Trilogian ensimmäinen osa Kärleken/Rakkaus kuvaa vuosia, jolloin poikien elämä oli vihdoinkin ihanaa. Sjukdomen- ja Döden-kirjoissa taas tiivistyy aidsin hirvittävä tragedia: se vähäinen edistys, mitä homojen ihmisoikeuksissa 1970-luvulla ja 1980-luvuilla tapahtui, otettiin korkojen kanssa takaisin aids-kriisin alkuvuosina. Monet ahdasmielisiltä kotipaikkakunniltaan paenneet homopojat joutuivat sittenkin palaamaan takaisin – kuolleina heteroina.

Trilogia on silti kronologinen vain hyvin löyhässä merkityksessä, sillä Gardellin kerronnalle on tyypillistä aikatasojen railakas sekoittaminen. Jo Kärleken/Rakkaus-kirjan ensi sivuilta tietää, että tarinalla ei ole onnellista loppua. Ilo vaihtuu seuraavassa hetkessä syvään suruun, kun poikien yhteisten onnenhetkien kuvausta seuraa pikakelaus muutaman vuoden päähän, jolloin he yksi toisensa jälkeen makaavat sairaalassa tekemässä kuolemaa.

Aikahyppyjen lisäksi Gardellin kerronnalle on tunnusomaista vahva symbolisuus, suorastaan hengellisyys. Hän sekoittaa uskonnollista ja maallista tavalla, jota harvoin näkee ja jossa harva onnistuu vaikuttamatta pateettiselta. Raamatulliset käsitteet saavat uusia ulottuvuuksia: luvattu maa on suurkaupunki, jonne jokainen homomies toi tarinansa ja jonne hyvin monen tarina myös päättyi aivan liian nuorena. Lopun ajat taas ovat niitä lohduttomia vuosia, jolloin pyhäpukua oli paras pitää työpaikan kaapissa, koska töiden jälkeen oli joka tapauksessa mentävä hautajaisiin kantamaan kaatuneita.

Trilogian vahva poliittisuus tulee selkeimmin näkyviin sen dokumentaarisissa osuuksissa, joissa Gardell käy läpi Ruotsin homoliikkeen kehitystä ja yhteiskunnan aids-hysteriaa, joka johti suorastaan fasistisiin kommentteihin mediassa ja politiikassa. Tässä Gardellilla on ollut selkeä agenda: saattaa tilille kaikki ne poliitikot, virkamiehet ja toimittajat, jotka julistivat homojen saaneen ansionsa mukaan tai vaativat aids-potilaiden pakkosijoittamista laitoksiin tartuntariskin pienentämiseksi. Se oli hirvittävää aikaa, jota ei pidä unohtaa. Siksi ei ole myöskään liioittelua kirjoittaa kolmea kirjaa siitä yksinkertaisesta tosiasiasta, että kukaan ei ansainnut kuolla – olipa aidsia edeltäneen vapautumisen ajan meno seksuaalisesti kuinka liberaalia tahansa. Gardell tekeekin miehen työn palauttamaan lukemattomien halveksuttuina kuolleiden homojen kunnian.

Trilogiaa lukiessa en voinut olla ajattelematta, että nykyhomojen näkökulmasta alkuvuosien loputtomat aids-uhrit olivat mitä suurimmassa määrin ruumiita, jotka ”on meidän edestämme annettu”. Tällä tarkoitan sitä, että juuri aids-kriisi johti paradoksaalisesti homojen aseman parantumiseen, kun yhteiskunta joutui tunnustamaan homojen olemassaolon ja tukeutumaan homoliikkeeseen kriisin taltuttamiseksi. Gardell vihjaa trilogiassaan jopa, että homojen oikeuksien parantaminen on osittain seurausta yhteiskunnan halusta ohjata homot kohti ”normaalimpaa elämää” pois saunaklubeilta ja puistoista. Homojen edustama seksuaalinen uhka on näin haluttu häivyttää.

Torka aldrig tårar utan handskar -trilogiasta huokuu välillä raivo ja välillä huumori. Keskeisin tunne on kuitenkin suru. Tähän viittasi myös draglegenda Christer Lindarw kiittäessään Gardellia Ruotsin tämänvuotisessa QX-homogaalassa: ”Sinun ansiostasi Jonas olen vihdoinkin voinut surra kaikkia niitä ystäviä, jotka menetin.” Myös Jonas Gardell menetti lähes kaikki ystävänsä. Onneksi hän itse jäi henkiin ja saattoi kertoa meille tämän tarinan, jossa he kaikki elävät niin väkevästi.

Trilogia Adlibris-verkkokaupassa: Rakkaus, Kärleken, Sjukdomen, Döden

Homolehdet esittelyssä 2: The Advocate

Vuonna 1967 perustettu The Advocate on Yhdysvaltain vanhin yhä ilmestyvä HLBT-lehti. Olen itse lukenut sitä vuodesta 2009 lähtien, ja tänä aikana se on kokenut monenlaisia muutoksia ja ilmestynyt välillä itsenäisenä ja välillä sisarlehti Out Magazinen kylkiäisenä. Aiemmin The Advocate pursusi Yhdysvaltain eri osavaltioita koskeneita homouutisia, ja lehti tuli selattua melko nopeasti, koska Nebraskan paikallisvaalien ehdokasasettelu ei ole täkäläisittäin järin vetävä aihe. Keväällä lehteä kuitenkin uudistettiin, ja ajankohtainen uutisointi on nyt pääasiassa siirtynyt lehden verkkosivuille. Painettu lehti taas keskittyy laajoihin HLBT-artikkeleihin ja on nyt ainakin omasta mielestäni paljon aiempaa kiinnostavampi. The Advocate on ollut kaikista lukemistani homolehdistä aina se kaikkein poliittisin, eivätkä viimeisimmät uudistukset ole muuttaneet tilannetta. Lisäksi se on varsin tasa-arvoinen sikäli, että jutuissa käsitellään asioita miesten ja naisten näkökulmasta, kun taas muut lukemani lehdet ovat hyvin äijävetoisia. Tässä muutamia poimintoja lehden tuoreimmista artikkeleista.

Homoisätkin pesevät pyykkiä.

Elo–syyskuun numerossa valotetaan mustien homojen tilannetta Amerikassa. ”Black, gay and American”-artikkelissa havainnollistetaan hyvin sitä, että mustat homot ovat tuplavähemmistöä: homoliikkeessä he ovat melko näkymättömiä, kun taas mustien keskuudessa monet kokevat vahvaa homofobiaa. Loppukaneettina on, että monilla mustilla homomiehillä on aivan liian vähän tilaa ja tilaisuuksia olla turvallisesti oma itsensä. Tämä taas kertoo siitä, että mustilla lesboilla ja transihmisillä tätä tilaa on todennäköisesti vielä vähemmän.

Toinen kiinnostava artikkeli ”If the shoe fits” käsittelee naisille räätälöityä miesten muotia, josta käytetään nimitystä genderqueering fashion – suomeksi ehkä ”transgender-muoti”. Ilmiössä on artikkelin mukaan kyse maskuliinisten naisten pitkäaikaisiin tarpeisiin vastaamisesta. Monet näistä naisista eivät viihdy naisten vaatteissa, mutta myöskään miesten vaatteet eivät sellaisenaan sovi heidän vartalolleen. Miesräätälit eivät ole ymmärtäneet heidän tarpeitaan ollenkaan, vaan miesten pukua kaipaaville naisille aletaan heti tyrkyttää jakkupukua. Tähän markkinarakoon ovat iskeneet monet naisräätälit, joiden yritykset ovat jutun mukaan kovassa nosteessa. ”Transgender-muodin” suosion taustalla on nähtävissä laajempi kehitys, jossa muodin aiemmin niin sukupuolittuneet rajat ovat hämärtymässä. Tästä kertoo myös se, että Pariisin muotitalojen näytöslavoilla on alettu nähdä miespuolisia androgyynimalleja esittelemässä naisten vaatteita. Ja onhan meillä Suomessakin kohistu androgyynimalli Ville Ruuskasta. Olisi kyllä kiinnostavaa tietää, mitä helsinkiläiset vaatturit mahtavat sanoa, jos nainen menee tilaamaan nimenomaan miesten pukua?

Tulostamme kaiken yhdessä.

Hauskan ja jopa tahattoman koomisen kevennyksen tarjoaa elo–syyskuun numeron juttu ”You just said yes, now what?”, joka listaa säntillisesti häävalmistelujen kaikki vaiheet. Häät ovat Yhdysvalloissa vakava asia, ja se näkyy tästäkin. Vai mitä tuumitte siitä, että valokuvaajan kanssa pitäisi tutustua paikkoihin ja keskustella mieluisista kuvakulmista kolme kuukautta ennen häitä? Samoihin aikoihin – tai mieluiten aiemmin – tulisi valita hääkampaus ja -meikki, käydä läpi logistiikkajärjestelyt, sopia floristin kanssa kukista ja käydä hääpuvun 4. sovituksessa. Ja minä kun luulin, että kosinnan saaminen olisi se vaikein juttu...

The Advocaten tuoreimmassa loka–marraskuun numerossa esitellään HLBT-näkökulmasta Yhdysvaltain parhaita työnantajia ja nimetään myös se suurin pahis: öljyjätti Exxon. Exxonin syrjiviä periaatteita selostetaan perusteellisesti artikkelissa ”What's wrong with Exxon?”. Hyviksien joukossa ovat muun muassa Whirlpool ja HP, joiden oheisia mainoksia ei tosin taideta ihan pian nähdä suomalaisissa lehdissä. 

Kannattaa lukaista myös artikkeli ”Breaking the ice of Russian repression”, joka esittelee kirjailija Mihail Kuzminia (1875–1936) ja tuo hänen kauttaan Venäjän nykyiseen homokeskusteluun kiinnostavan historiallisen näkökulman. Viime vuosisadan alun Pietarissa oli ilmeisen vilkas homoalakulttuuri, ja Kuzmin taiteilijakumppaneineen saattoi kuvata homoseksuaalisuutta hyvinkin uskaliaasti. Tämän kaiken kommunismi tuhosi ja tukahdutti vuosikymmeniksi, ja nyt Venäjällä eletään taas kerran tilanteessa, jossa lupaavasti orastanut homokulttuuri on joutunut rautanyrkin puristukseen.

Kenelle?
The Advocate sopii parhaiten niille, jotka ovat kiinnostuneita HLTB-politiikasta ja Yhdysvaltain tilanteesta. Satunnaisia kevennysartikkeleita lukuun ottamatta lehti on täyttä asiaa, eikä siitä juuri ole viihdykkeeksi tai varsinkaan silmänruoaksi. Sitä paitsi monet lehden artikkeleista ovat luettavissa ihan ilmaiseksi verkossa. Tilaamisesta kiinnostuneiden kannattaa hyödyntää The Advocaten ja sen sisarlehden Out Magazinen yhteistarjous, niin saa kovaa faktaa ja karkkia ja kepposia samassa paketissa.

The Advocaten sivusto