torstai 19. helmikuuta 2015

Pojasta isäksi



Aika monia asioita olin kuvitellut kohdalleni, mutta en koskaan sitä, että minusta tulisi joskus isä. 
Ja sitten sain sähköpostia. 

Oli huhtikuun loppu 2014. Mietin puoli minuuttia. Kamera siirtyi kuvaamaan pilviä. Poikani syntyi tammikuussa.

Pakko se on sanoa, että olen onnellisempi kuin olen koskaan ennen ollut, mutta onnikin on erilaista kuin ennen. Se on onnea siitä, että näyttämö, jolla on seissyt esittämässä nimikkorooliaan, kiepahtaa yhtäkkiä ympäri, että kovalla työllä rakennetut kulissit kaatuvat pölypilven saattelemana, että vuorosanat unohtuvat, että valomies ja ääniteknikko ovat ymmällään ja että ohjaaja saa hepulin ja ottaa loparit. Yleisö on niin hämmentynyttä, ettei osaa edes kaivaa kännyköitään esiin.

Minä hymyilen kuin heikkomielinen ja kävelen ovesta ulos onnellisena siitä, että olen lopultakin kadottanut suuntavaistoni.

Tässä blogissa olen tehnyt eräänlaista sukututkimusta, ja sitä aion jatkaa, kunhan suinkin kykenen. Tähänkään saakka en ole juuri kertonut itsestäni enkä omista kokemuksistani, ja sama linja pitää. Haluan ajatella, että tämä ei ole blogi minusta vaan meistä, ainakin joistakuista ja ainakin historian näkökulmasta.

Valehtelisin kuitenkin, jos väittäisin, että mikään ei ole muuttunut. Varsinkin suhteessa blogiminääni tuntuu kuin olisin yhtäkkiä hypännyt pisuaarin pimeältä puolelta puklujen ja potkuhousujen keskelle. 

Kirjoitettuani rivikaupalla siitä, että homokulttuurin suunta on kohti kaikkea kivaa ja kaunista, olen yhtäkkiä tämän kehityksen henkilöitymä. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen tehnyt jotain, joka on tuiki tavallista – varsinkin miehelle. Ensimmäistä kertaa huomaan olevani osa perimiehistä instituutiota nimeltä isyys, kun olen tähän mennessä etsinyt miesidentiteettini rakennusaineet kiukusta ja kapinasta ja kääntöpuolelta.

Nyt en saa niistä kiinni enkä osaa niitä kaivata. Olen tässä vain ja täynnä rakkautta, joka sekään ei ole samanlaista kuin mikään aiempi rakkaus. Tuntuu kuin se tulisi jostain todella kaukaa, juuri sellaisena kuin se on aina tullut niin lukemattomille miehille ennen minua. Sellaisena kuin se tuli isällenikin joskus.

Nyt näen sen hänen silmistään, kun katson vanhoja valokuvia. Vaikka sitä, jossa minulla on keltainen nuttu ja isällä supertiukat 70-luvun vaatteet: harmaat leveälahkeiset housut ja sininen palmikkoneule. Makaamme sängyllä, ja isä juottaa minulle maitoa tuttipullosta.

Myöhemmin se saattoi olla meiltä hukassa, mutta alussa se kyllä oli siellä, rakkaus.

”Kaikki mitä vaadittiin jotta minusta
  tuli minä
Edeltäjät, dinosaurukset sammakkoeläimet orangu-
  tangit neandertalinihmiset metsästäjät
Esi-isät äidinäidit ja heidän äitinsä
  ja heidän isänsä jne
Ja miten juuri he sattuivat syntymään
  he joista tuli  m i n u n  äitini
  ja  m i n u n  isäni
Kuin vanhassa psalmissa

He tapasivat Tapanilan tanssilavalla valssin pyörteissä
  Kyläkeinun luona

Katseet, ujous, ensisuudelma
Oli kevät, pikkulinnut kukkivat, syreenit
  visersivät
Henri Rousseau maalasi sen taulun”

– Claes Andersson, Ajan meno (2008), suom. Jyrki Kiiskinen