Suomalaispoikia maailmalla: Matkalla rapakon takana 2/2

Jutun ensimmäisessä osassa tutustuimme kaupungin yössä Times Squaren ilmieläviin kaunismuotoisiin nuorukaisiin, marssimme vapautuneiden hinttien pääkadulla, uskaltauduimme nahkatakkien baareihin ja tanssimme kirkossa urku auki.

Nyt New Yorkin -matka jatkuu 96-lehden vintage-matkajutuista poimittujen askelmerkkien mukaisesti. Tässä osassa Suomi-poika saunoo, arvostelee aikuisviihdettä, punastelee NMKY:ssä ja tuskailee turistina. Teksti perustuu seuraaviin juttuihin: ”Raportti USA:n itärannikolta” (3/69), ”New Yorkin kuuma kesä” (4/71), ”New York” (8/72), ”Matkalla rapakon takana” ja ”Raw sex in Eden” (10–11/1976).

Rukkaset riippuvatsalle

”Saunatkin ovat löytäneet tiensä Uudelle mantereelle vaikka ei kai suomalaisesta horisontista katsoen niitä oikein saunaksi tunnista, niin monipuolisesti varustettuja ne ovat”, kirjoitti Antinoos-nimimerkki Ysikutosen ”Matkalla rapakon takana” -jutussa vuonna 1976.

Mistään tuoreesta villityksestä ei kuitenkaan ollut kyse, sillä George Chaunceyn Gay New York -kirjan (1994) mukaan homosaunat tai -kylpylät olivat New Yorkin suosituimpia kohtauspaikkoja jo 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Saunat olivat myös kohtauspaikoista turvallisimpia, sillä niissä ei tarvinnut kilpailla tilasta ulkopuolisten kanssa toisin kuin kaduilla, puistoissa, salakapakoissa ja ravintoloissa. Homosaunoissa kylvettiin jo vuosisadan alusta lähtien, ja 1. maailmansotaan mennessä niiden maine tunnettiin Eurooppaa myöten. Chauncey toteaakin, että saunat ennakoivat muiden yksinomaan homoille tarkoitettujen kaupallisten palveluiden syntyä.

Homosaunoja mainostettiin ”ehdotonta turvallisuutta” kaipaaville myös Ysikutosen ensimmäisessä New York -jutussa vuonna 1969. Niissä kukoisti kuvauksen perusteella poikkeuksellisen vapaa seksuaalisuus, jolle asetti rajoja enintään kävijän rasvaprosentti:

Rahat ja arvoesineet jätetään kassaan, asiakas ohjataan loppumattomilta tuntuviin puolipimeisiin käytäviin, joiden ovien takaa kuuluu sänkyjen natinaa, huohotusta, kiljahduksia, ratsupiiskan läiskettä kenenkään kiinnittämättä asiaan sen suurempaa huomiota. Kylpylän koko henkilökunta näyttää olevan mukana juonessa ja samaa väitetään poliisilaitoksesta, jonka orpokoti ilmeisesti saa kuin saakin omat kymmenyksensä saunamaksusta. Höyryhuoneessa kukoistavat kaikki inhimillisen kekseliäisyyden luomat ryhmäseksin muodot ja osa sängyllä varustettujen lepokammioiden ovista on kutsuvasti raollaan. Kylpijöitä katsellessa havaitsee, että Amerikka todella on ruumiinsa kauneudesta huolehtivien body buildereiden maa. Riippuvatsainen läskikasa, joka eksyy tähän joukkoon, saa kyllä sielulleen elinikäisen vaurion, kun nuori jumala toisensa perään antaa rukkaset sanomalla: ”Mene kotiisi, raunio!

Tämä ”orpokodin tukisauna” saattoi olla pahamaineinen Everard Baths (38 West 28th Street). George Chauncey viittaa nimittäin sitkeisiin huhuihin, joiden mukaan sauna olisi ollut nuorisotyötä tekevän Police Athletic League -järjestön omistuksessa. Vuonna 1888 perustettu Everard – jonka nimi vääntyi paikan estottomuuden vuoksi muotoon ”Ever Hard” – muistetaan myös toukokuussa 1977 sattuneesta tuhoisasta tulipalosta, jossa kuoli yhdeksän miestä.

Daniel Hurewitzin Stepping out -kirjasta (1997) saa tosin sen käsityksen, että Everhard oli melkoinen terveysriski jo kauan ennen tulipaloa: siellä oli yksinkertaisesti likaista. Erään aikalaisanekdootin mukaan sauna oli kerran siivottu kunnolla, mutta operaatio oli närkästyttänyt asiakaskunnan. Jos paikassa oli liian siistiä, kävijä alkoi helposti murehtia, uskaltaako tuolle matolle edes laueta. Ei siis aikaakaan, kun Everhard näytti jälleen omalta rähjäiseltä itseltään.

Broadwayn varrella sijaitseva Ansonia-rakennus valmistui 1900-luvun alussa ylelliseksi huoneistohotelliksi ja on nykyisin asunto-osakeyhtiö. Väliin mahtui muutama villi vuosi, jolloin talon kellarissa toimi Continental Baths -homosauna.

Midleriä, Manilow’ta ja mannermaista tunnelmaa

Ysikutosen ensimmäisen New York -jutun kirjoittaja suositteli myös ”aivan Broadwayn tuntumassa” sijainnutta vilkasta saunaa, jonka täytyi olla Ansonia-hotellin kellarissa vuosina 1968–1975 toiminut Continental Baths (230 West 74th Street). Continental Bathsiin päätyi myös Ysikutosessa 4/71 julkaistun ”New Yorkin kuuma kesä” -jutun kirjoittaja, joka hehkutti näkemäänsä näin:

– – kylpypaikka on lajissaan lyömätön. Siellä tilaa ehkä noin 1000 kävijälle ja sieltä voi vuokrata vaikkapa useaksi päiväksi huoneen. Tässä valtavassa laitoksessa on kylpytilojen lisäksi ravintoloita, snackbaareja, uima-allas, tanssia, televisiohuone, go-go-poikia jne. melkein kaikkea, mitä mielikuvitus saattaa keksiä usean kerroksen muodostamana kokonaisuutena. Hyvällä syyllä voi puhua oikeasta ”supersaunasta”, kylpyläkaupungista kaupungissa.

Kun kävijä riisuutui arkiunivormustaan ja kietoi lanteilleen Continentalin Bathsin pyyhkeen (joita oli myynnissä myös kaupungin sateenkaarevimmassa tavaratalossa Bloomingdale’silla!), hän saattoi astella marmoriportaita alakerran loungeen kuuntelemaan uraansa aloitelleen Barry Manilow’n pianonsoittoa. Vuonna 1971 pianistin vakiosolistiksi tuli eräs Bette Midler, joka ansaitsi siten lempinimen Bathhouse Bette ja nousi Continentalin vesiputouksen pärskeistä kansainväliseen supertähteyteen.

Daniel Hurewitzin Stepping out -kirjasta selviää myös, että sopraano Eleanor Steber piti Continental Bathsissa vuonna 1973 konsertin, jonka pukukoodina oli tavanomaisen black tien eli smokin sijasta black towel. Ja jos tässä ei ollut camp-henkeä riittämiin, kannattaa katsoa Continental Bathsiin sijoittuva Saturday night at the baths -fiktioelokuva (1975), joka löytyy YouTubesta.

Vinokinopalatseja

Homosaunojen lisäksi 1970-luvun suomalaispojat saivat kuumaa kyytiä Times Squaren alueen pornoteattereissa. Ysikutosen 4/71 jutussa tarjontaa luonnehdittiin näin:

Paljon on myös elokuvateattereita, joissa esitetään yksinomaan homo-, bi- ja heteroseksuaaleille sekä ryhmäseksin harrastajille tarkoitettuja filmejä. Näissä teattereissa käy, kumma kyllä, vain vähän väkeä, enimmäkseen hyvinpukeutuneita, vanhanpuoleisia herroja.

Ysikutosen vuoden 1971 juttu ilmestyi samoihin aikoihin, kun niin sanottu porn chic -ilmiö alkoi nostaa päätään. Jeffrey Escoffier kertoo ilmiöstä teoksessaan Bigger than life (2009) todeten, että kovasta hetero- ja homopornosta tuli Amerikassa osa valtavirtakulttuuria 1970-luvulla. Tästä oli kiittäminen tai syyttäminen seksuaalista vallankumousta, joka raivasi monet suorasukaisiin seksikuvauksiin liittyneet kulttuuriset ja lainsäädännölliset esteet. Lisäksi porn chicin syntyyn vaikutti homopornoelokuva Boys in the sandin (1971) ja heteropornon kulttiklassikon Syväkurkun (1972) saama mediahuomio ja menestys lippuluukuilla.

Escoffierin kirjasta selviää, että Wakefield Poolen ohjaama Boys in the sand oli kuvattu Fire Islandin homolomakohteessa 4 000 dollarin budjetilla. Piskuinen sijoitus maksoi kuitenkin itsensä moninkertaisesti takaisin. Boys in the sandista tuli vuonna 1971 kaikkien aikojen ensimmäinen Variety-elokuvalehdessä arvioitu pornoelokuva ja ensimmäinen New York Timesissa mainostettu homopornoelokuva. 

Kun elokuva tuli ensi-iltaan New Yorkissa, Los Angelesissa ja San Franciscossa, teatterit täyttyivät tavallisesta kansasta, julkkiksista ja kriitikoista. Boys in the sandin pääosanesittäjästä ”Casey Donovanista” (Cal Culver) tuli homopornon ensimmäinen supertähti, ja kun Syväkurkku päihitti seuraavana vuonna lippuluukuilla monet suuret Hollywood-elokuvat, porn chic oli täyttä totta.


"Boys in the Sand": Poolside - Time Passes on Fire Island from Gorilla Factory Productions on Vimeo.


Porn chicin noteerasi myös Antinoos-nimimerkki, joka käsitteli aihepiiriä Ysikutosen numerossa 9/76 julkaistussa jutussa ”Raw sex in Eden”. Siitä voi päätellä myös, että Suomessakin oli ennen VHS:n tuloa kosolti aikuisviihteeseen keskittyneitä kinopalatseja:

Yhdysvalloissa näyttää olevan ”toisen luokan” elokuvateattereita yhtä tiheässä kuin täälläkin mutta niiden ohjelmisto poikkeaa huomattavasti siitä nuhruisesta ja hämärästä roskasta, jota täällä esitetään. Teatterit eivät myöskään ole missään syrjäkujilla vaan aivan parhaimmilla liikekaduilla. Niiden sisäänheittotyyli on myös merkillepantava. Teatterien ohjelmisto käsittää lähinnä juonellisia tarinoita, joko yhden kokoillan filmin tai pari kolme lyhyempää. Filmit ovat jotakin ”Deep Throat” ja sitä luokkaa, suorasukaista, iloista ja peittelemätöntä seksiä. Oman lukunsa muodostavat sitten ns. All Male-teatterit. Niitä on lähes yhtä runsaasti kuin edellä mainittujakin eivätkä ne häpeä niiden rinnalla filmiensä tai Live-esitystensä puolesta. Niin, melkein kaikkien teattereiden ohjelmaan kuuluu myös Live-Show pari kolme kertaa illassa.

Boys in the Sandin dvd-julkaisu vuodelta 2014.

Miinusta veltosta takamuksesta

Antinoosin ”Raw sex in Eden” -juttua ryydittävät herkulliset selostukset ja arvostelut hänen San Franciscossa, Los Angelesissa ja New Yorkissa näkemistään leffoista ja show’ista. Esimerkiksi Where Joey lives -niminen raina näytti Antinoosin silmissä tältä:

Elokuvan tarina oli sijoitettu vanhaan autiotaloon. Joey kuvitteli elävänsä talossa ja järjestävänsä suuria seksiorgioihin päättyviä juhlia. Mukana näytettiin mm. hyvin vastenmielisen näköistä Fist Fucking’ia! Filmin lopussa ajeli tuuli taas kuivia lehtiä autioissa huoneissa. Toisena filminä oli sekava kertomus salakuuntelusta, puhelinmiehistä, rahamiehistä palvelijoineen ja tietenkin seksistä, pääosassa nätti nuori poika, joka tyydytti itseään vähän väliä.

New Yorkin Times Squarella Antinoos katsasti Eros-teatterissa esitetyn ”paljon mainostetun filmin” nimeltä Raw Country (1972), joka kertoi ”toistakymmentä poikaa käsittävän joukon metkuista jossakin Kalifornian vuorimaisemassa”. Antinoosin viiden nenäliinan arvio kuului näin:

Kaunis luonto, vesiputoukset ja varsinkin solakat, ruskettuneet nuorukaiset tekivät filmistä erinomaisen nautittavan. Tämäkään filmi ei jättänyt mitään arvailujen varaan, vaan kaikki asennot ja temput näytettiin perusteellisen tarkkaan. Eräs asia vain ihmetyttää jälkikäteen, niin kuin se on ihmetyttänyt ennenkin. Nimittäin miksi asia täytyy aina viedä loppuun omin käsin kun alku ja lähes kaikki muu on tapahtunut kaikilla muilla tavoin, vai onko villakoiran ydin siitä, että katsojan pitää nähdä todella orgasmin kaikki vaiheet?

Raw Countryn puolivälissä nähtiin tavanmukaisesti live-esitys, jonka Antinoos arvioi lahjomattomaan tyyliinsä:

Ensimmäisenä oli vaalea ruskettunut hoikka poika, joka riisuuduttuaan hieroi itseensä öljyä ja kiilteli sen jälkeen kuin muskelimiehet valokuvissa. Hän oli ainut kaveri, joka avoimesti masturboi lavalla saamatta silti mitään aikaan. Toisena esiintyi neekeri, joka osasi todella tanssia. Hänellä täytyi olla jonkinmoista koulutusta sillä liikkeet eivät jytämusiikista huolimatta olleet kaukanakaan baletista. Kolmantena oli vaalea, erittäin hyvännäköinen kaveri, joka tanssi myöskin hyvin. Vikana oli vain hänen veltto takamuksensa – mutta ei mitään niin hyvää ettei jotakin huonoakin. Viimeisenä esiintyi keskinkertainen neekeri, jonka tanssista [sic] tai muissakaan avuissa ei ollut sen kummemmin huomauttamista jos loistoakaan.

Erityisen mielenkiintoinen on Antinoosin jutusta ilmenevä tieto, jonka mukaan amerikkalaisia homopornoelokuvia kulkeutui filmikeloilla toisinaan Suomeen asti ja että niitä esitettiin yksityisnäytöksissä. Yksi näistä oli juuri Boys in the sand. Antinoosia tämä historian tunnetuimpiin kuuluva homopornoelokuva ei juuri hetkauttanut, eikä raina toden totta juhli elokuvallisilla ansioillaan, vaikka se muuten kovin intensiivinen onkin:

Jos vertaamme näitä [Yhdysvaltain-matkan aikana nähtyjä] filmejä joihin harvoihin yksityisesti täällä nähtyihin niin sanottakoon, että taso on korkeampi Amerikassa. Oman panoksensa filmeille antaa myös niiden juonellisuus sekä pituus. Lähes ainoa täällä nähty ”pitkä” filmi, Boys In The Sand, oli sekin koottu useasta eri episodista ja teknisesti ala-arvoinen – vai liekö sitten ollut allekirjoittaneen silmissä vikaa!

Central Parkin niittyjä ja Ramblen pusikoita.

Reippaita ulkoilmahinttejä

New Yorkin ylivertainen kaupallinen tarjonta lienee pääsyy siihen, miksi Ysikutosen matkajutuissa ei juuri lainkaan mainita ulkotapaamispaikkoja. Sen lisäksi kyse oli varmasti myös turvallisuudesta; 1970-luvun Manhattan oli vielä vaarallinen paikka, eikä pimeässä puistossa toikkarointi ollut turistille kovin fiksua.

Ulkotapaamispaikkoja hehkuttaa oikeastaan vain Antinoos, joka ehti tutustua matkallaan Times Squaren alueen miesprostituoituihin, metron ”teehuoneisiin” (t-room eli toilet room, vrt. Helsingin ikioma Jennyn teehuone) ja Central Parkin homoniittyyn:

Entä sitten elämä ulkona? Niin, sitäkin on – ja sitä, jos mitä! On 42. kadun iskijöitä, maanalaisen aseman vessoja, melkein mitä, missä ja milloin vain! Järjestäytyneet hintit viihtyvät Central Parkissa, siellä on mm. eräs niitty, jossa viikonloppuisin tapaa satamäärin ulkoilemassa olevia kävelijöitä ja pyöräilijöitä, reippaita ulkoilmahinttejä. Juttujen mukaan ympäröivissä puskissa kuhisee iltaisin elämää…

Jutut pitivät täysin paikkansa, koska Antinoosin mainitsema niitty tunnettiin historioitsija George Chaunceyn mukaan jo 1920 luvulla lempinimellä ”the Fruited Plain”, Hinttiniitty. Alue oli reippaiden ulkoilijoiden suosiossa ainakin vielä Daniel Hurewitzin Stepping out -kirjan aikoihin vuonna 1997. Niityn eteläpäästä alkaa sokkeloinen metsäalue Ramble, joka on erityisen kuuman kruisailupaikan maineessa.

It's (not) fun to stay at the YMCA

Ysikutosen 1960–1970-luvun matkajutut tarjoavat myös välähdyksiä haasteista, joihin suomalaispojat välillä törmäsivät iltaseuraa – tai edes Nukkumattia – etsiessään. Arki tuli vastaan ainakin vuoden 1976 ”Matkalla rapakon takana” -jutun kirjoittajalle Antinoosille, jahka Manhattanin pilvenpiirtäjien aiheuttamat ”oudot väristykset” olivat tasaantuneet. Vastassa oli kielipulmia ja rähjäinen kaupunki, joka oli nipin napin välttynyt konkurssilta vuotta aiemmin:

New York ei osoittautunutkaan viihtyisäksi vaan päinvastoin. Lisäksi osoittautui, että kouluenglannilla, jolla nyt sentään on tähän asti pärjätty niin idässä kuin lännessäkin, oli lähes mahdotonta ymmärtää amerikkalaisia murteita, ääntäminen oli niin erilaista.

Majapaikaksi suositellut YMCA:n (NMKY:n) hostellit eivät nekään vakuuttaneet, vaan saivat New Yorkin pornoteattereita ja homobaareja väsymättä kolunneen Antinoosin vaivautumaan:

Ne ovat kyllä halpoja mutta viihtyisyydessä ja siisteydessä ei ollut kyllä kehumista kummassakaan New Yorkin YMCA:ssa. William Sloane House oli muutenkin rauhaton, korvia repivä neekerirokki pauhasi läpi vuorokauden lähes joka puolella, normaalia yörauhaa ei siellä tunnettu lainkaan. – – Kerrosten pesuhuoneissa ja suihkuissa kävi myöhäisinä tunteina melkoinen säpinä. Tulipa vain joskus mieleen miten mahtavatkaan suhtautua moiseen toimintaan monet – luultavasti – hoterot [sic], vanhat avioparit ja ulkolaiset turistit, joita ihme kyllä hotellissa näytti yöpyvän runsaasti. Vai oliko allekirjoittanut koko hotellissa ainoa ahdasmielinen, joka tunsi itsensä vaivautuneeksi tuon tuostakin!

Nykysuomalaisille YMCA on tuttu lähinnä Village Peoplen vuonna 1978 julkaistusta samannimisestä diskohitistä, joka on budjettimatkailun ylistykseksi verhotuttu  orgiaoodi. Kappale oli kuitenkin vain viimeinen sinetti NMKY:n hostellien vuosikymmeniä jatkuneelle homomaineelle.

George Chauncey toteaa Gay New York -kirjassaan, että hostellit perustettiin alun perin muualta muuttaneiden nuorten työläismiesten suojelemiseksi suurkaupungin paheilta. Niistä itsestään tuli kuitenkin  1. maailmansotaan mennessä paheen pesiä eli homomiesten sosiaalisen elämän ja seksielämän keitaita. Jopa New Yorkissa vakituisesti asuneet miehet kirjautuivat niihin sisään viikonlopuiksi voidakseen opastaa uusia tulokkaita kädestä pitäen osaksi alakulttuuria. Ei siis ihme, että homojen suussa YMCA vääntyi Chaunceyn mukaan usein muotoon Why I’m So Gay ja että hostelleja oli mainostettu jo Ysikutosen ensimmäisen New York -jutun kirjoittajalle ”poikabordelleina”.

It's fun to stay at the YMCA

they have everything for you men to enjoy

you can hang out with all the boys – –

Harlemin YMCA.

Vapautuksen ilosanomaa

Vaikka 1970-luvun New York oli rähjäinen ja kieliongelmat, univaje sekä käsittämätön julkinen liikenne vaivasivat, suomalaispoika Antinoosin rapakontakainen matka osoittautui lopulta ”loistavaksi elämykseksi”.

Näin 40 vuotta myöhemmin Antinoosin matkakertomus ja muut Ysikutosessa julkaistut New York -jutut ovat aikalaistodisteita siitä, miten rauhanomaiset homomielenosoitukset vaihtuivat villeihin vapautusmarsseihin. Jutut kertovat myös siitä, miten homojen voimaantuminen alkoi näkyä machotyylin ihailuna, miten homoudesta alkoi tulla populaarikulttuurin valtavirtaa ja miten tätä kaikkea tahditti uusi ja jännittävä diskomusiikki, jolle antauduttiin ikiomissa baareissa eikä missään nuhjuisissa mafian salakapakoissa.

Tätä kaikkea äimistelivät hyvin toisenlaisesta todellisuudesta saapuneet suomalaispojat, joiden kirjoittamat matkajutut levittivät aikanaan vapautuksen ilosanomaa aavan meren tällä puolen.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:

Onnen kaukoranta: homomatkailun historiaa

Down by the laituri – Leonard Fink ja rantojen miehet

Stonewall – katujen kuningattarien kapina
”Disco Discharge” paketoi homodiskon
”Hot, sticky, still so cool”: syntikkapopin pervot
Keskellä liljain ja ruoskien – Mapplethorpen halujen puutarha Kiasmassa

”Hänen vihansa, lämpönsä ja rakkautensa” – homomiehet kirjoittavat isäsuhteestaan

”Vuotta ennen kuolemaansa hän äänesti vasemmistopuoluettani ja me

teimme sovinnon
Uskalsin hänen eläessään alkaa rakastaa varovasti
sodan haavoittamaa isääni
Minussa on yhä hänen ruumiinsa jäänteitä
Hänen ruumiinsa hengittää minussa, nauraa ja itkee minussa
Tuhka, luujauho, hampaat ja tomu saviruukussa
ovat yhä minussa
Hänen poissaolonsa, hänen sotansa ovat yhä minussa
Hänen raskautensa, hänen vihansa, lämpönsä ja rakkautensa
ovat yhä minussa”

Nämä Jyrki Kiiskisen suomentamat Claes Anderssonin säkeet kaikuivat mielessä lukiessani Bruce Shenitzin toimittamaa antologiaa The man I might become (2002), jossa homomiehet kirjoittavat isäsuhteestaan.

Kirjasta löytyvät samat isät kuin runostakin: haavoitetut ja haavoittavat, poissaolevat ja läsnäolevat, raskasmieliset, vihaavat, lämpimät ja rakastavat isät. Isät, joiden kanssa tehdään sovinto ennen kuolemaa tai vasta kuoleman jälkeen. Isät, joiden kanssa ei tehdä sovintoa, mutta jotka kaikkien isien tavoin hengittävät, nauravat ja itkevät pojissaan ja ovat läsnä heidän käytöksessään, valinnoissaan ja parisuhteissaan.

Jokainen isän ja pojan suhde on erilainen, ja aivan samanlaisia isistä ja pojista tulee vasta, kun he molemmat ovat tuhkaa ja tomua.

”Hänen poissaolonsa, hänen sotansa”

”Ennen ajattelin, että isä–poika-suhdetta koskevien esseiden otsikkona tulisi olla joko ’En koskaan kopitellut isäni kanssa, ja sitten hän kuoli’ tai ’Kopittelin isäni kanssa, mutta hän kuoli kuitenkin’”, toteaa Bruce Shenitz The man I might become -antologian esipuheessa. Ensimmäinen on homomiehen ja jälkimmäinen heteromiehen kommentti.

Shenitzin ajatus oli kummunnut uskomuksesta, jonka mukaan heteromiehillä on lähtökohtaisesti paremmat eväät isäsuhteeseensa, koska heille on luontevampaa olla isän poika. Moni homopoika jakaa puolestaan kokemuksen siitä, että isän edustama miehinen maailma kopitteluineen päivineen tuntuu vieraalta.

Homopojan ja hänen isänsä vieraantumista on tavattu selittää sillä, että isä aavistaa poikansa erilaisuuden jo lapsena ja tiedostaa, että pojasta ei tulisi hänen kaltaistaan miestä. Tämä saa isän vetäytymään, minkä poika tulkitsee hylkäämiseksi, ja kierre on valmis.

Taidehistorian professori James M. Saslow kirjoittaa samasta kokemuksesta näin (oma käännös):

Kaksi useimmin kuulemaani ja eniten inhoamaani isällistä kommenttia olivat ”Olet liian herkkä” ja ”Ajattelet liikaa”. ”Herkkä” oli kiertoilmaus taiteellisuudelle ja homoseksuaalisuudelle, joita silloin pidettiin käytännössä synonyymeina. ”Ajattelu” taas tarkoitti kyseenalaistamista ja sitä, että olit kommari – –. Perinteinen urheiluhullu isäni ei kerta kaikkiaan tiennyt, mitä hän olisi tehnyt perinteisen tyttöpoikansa kanssa.

Vieraantuminen usein vain syvenee seksuaalisen heräämisen myötä: isää ja poikaa eivät yhdistä edes naiset äitiä ja muita perheen naisia lukuun ottamatta. Kumpikaan ei oikein saa kiinni toisen heittämästä pallosta, ja lähentymisyritykset päättyvät turhautumiseen ja vaivaantumiseen.

Isä–poika-kirjoittelua dominoineet valittavat heteromiehet olivatkin ärsyttäneet Bruce Shenitziä. Lopulta hän kuitenkin ymmärsi, että useimpien miesten isäsuhde on ihan yhtä mutkikas kopittelusta tai sen puutteesta huolimatta. Vieraantua voi muistakin syistä kuin vain seksuaalisen erilaisuuden vuoksi. Ja toisaalta: myös toisistaan vieraantuneet voivat ennen pitkää kohdata.

Seuraavassa tarkastelen The man I might become -antologian kahta keskeistä teemaa: isien ja poikien vieraantumista ja lähentymistä sekä ruumiillisuuden merkitystä oman isäsuhteen ja miehuuden hahmottamisessa.

”Hänen raskautensa, hänen vihansa”

Käytännössä kaikissa The man I might become -antologian esseissä käsitellään vieraantumista tai lähentymistä suhteessa kaapista tulemisen kokemukseen tai sen puutteeseen. Jälkimmäinen vaihtoehto, oman seksuaalisuuden kätkeminen isältä, oli aiempina vuosikymmeninä oletusasetus.

Esseensä kirjoitushetkellä yhdeksättäkymmenettä käynyt kirjailija Joseph Hansen tiivistää oman nuoruutensa käytännön näin:

Isälle tultiin kaapista vain yhdestä syystä: jos vihasit häntä ja halusit tuottaa hänelle kipua. – – Isäni ei koskaan loukannut minua, enkä minä halunnut loukata häntä, ja ennen kuin kohtalo salli minun tulla kaapista koko maailmalle, hän oli jo aikoja sitten kuollut.

Kirjailija Brian Malloyn isä kuoli pojan ollessa 15, joten hänkään ei ehtinyt kertoa homoudesta isälleen. Mielessään Malloy tapasi silti usein kuvitella riipaisevaan sovintoon huipentuvan kaapistatulon, joka sinetöi isän ja pojan välisen suhteen. Poika ei voinut olla kaipaamatta isänsä hyväksyntää, ”vaikka todennäköisyys siihen, että hän olisi halannut minua uutisen kuultuaan, on noin yksi miljoonasta”, Malloy kirjoittaa.

Todennäköisyys ei ollut myöskään libretisti Peter M. Kraskin puolella. Hänen isänsä kirjoitti pojalleen homouden paljastuttua 12-sivuisen kirjeen, jota poika ei pysty vieläkään kunnolla lukemaan saati heittämään pois. Se voidaan tiivistää lauseeseen: ”Koulukiusaajat olivat oikeassa: olet hinttari.”

Toimittaja Bob Moser ei saanut kerrottua homoudestaan isälleen tämän elinaikana, joten isän reaktio jäi kokematta. Isänsä muistopuhetta valmistellessaan hän löysi kuitenkin tämän Raamatun välistä muutaman muistiinpanon: ”Rakasta lähimmäistäsi.” ”Vaella nöyrästi Jumalasi edessä.” ”Homosextuaalisuus on kauhistus.”

”Olisit nyt edes kirjoittanut sen oikein”, Moser ajatteli ennen kuin purskahti itkuun, joka tuntui jatkuvan tuntikausia.

Moserin essee päättyy vierailuun isän haudalla. Hautakiveen oli äidin toiveesta kaiverrettu sateenkaari, jollainen ilmestyi taivaalle hetki isän kuoleman jälkeen. Kaikki paikalla olleet olivat pitäneet sitä merkkinä, mutta Bob Moserille se merkitsi jotain ihan muuta kuin muille perheenjäsenille. Haudalla Bob tuli lopulta kaapista isälleen, ”tuolle kuolleelle, jonka Raamatun välissä oli homovastaista propagandaa”, ja sai sanottua myös sen kaikkein vaikeimman: ”Rakastan sinua silti.”

Osalla kirjoittajista oli isä, joka oli itsekin homo tai jolla oli samasukupuolisia kokemuksia. Toimittaja-kirjailija Tom Steelen isä avautui poikansa suuntautumisesta kuultuaan myös omista homoseksuaalisista kokemuksistaan: ”Minulla oli laivastossa kaveri, johon olin rakastunut. Hän kuoli Tyynellämerellä. Tämä menee sinullakin ohi.”

Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun Tom kuuli isänsä sotakokemuksista. Ei ihme, että isä oli vaiennut niistä ja kuunnellut sen sijaan pakonomaisesti yltiösurullista rakkauslaulua, kunnes vinyyli oli mennyt käytännössä puhki. Poika ei kuitenkaan kehotuksista huolimatta valinnut isänsä tietä ja kieltänyt tunteitaan, mitä hänen isänsä ei tahtonut hyväksyä.

Matkailutoimittaja Eric Gutierrezin isä jätti perheensä toisen miehen takia, kun Eric oli pieni. Eric hylkäsi vastaavasti isänsä ja ymmärsi vasta tämän kuolinvuoteella, että hänen ei tarvitse olla ikuisesti se pikkupoika, joka odottaa turhaan isän saapumista sunnuntaitapaamisiin. Voisihan hän itsekin saapua isänsä luo tämän poikana ja päästää irti vihasta. Menneiden katumisen ei aina tarvitse olla turhaa, vaan se voi olla myös kasvattava kokemus, Gutierrez kirjoittaa.

”Hänen lämpönsä ja rakkautensa”

Toimittaja Kai Wrightin isä vastasi poikansa coming out -kirjeeseen näin ymmärtävästi:

Minulla ei ole minkäänlaista tietämystä tai ymmärrystä homona elämisestä. Uskon kuitenkin siihen, että rehellinen elämä on parasta elämää. Olemalla rehellinen olen menettänyt kaksi työpaikkaa ja vaimoa, mutta en voi valehdella itselleni enkä haluaisi asioiden olevan toisin.

”Myös epäonniset isät jättävät perintöä: lahjakkuutta, toteutumattomia toiveita tai molempia”, Joseph Hansen kirjoittaa muistellessaan 1930-luvun laman ja Keskilännen kuivuusvuosien kurjistamaa isäänsä. Isän intohimoihin kuului urheilu, mutta hän ei yrittänyt tuputtaa sitä pojalleen huomattuaan tämän epäurheilullisuuden: ”Isäni ajatteli, että hyvän isän ominaisuuksiin ei kuulunut jälkikasvun kiduttaminen.”

Sen sijaan isä oli vienyt Josephin taidenäyttelyyn, jossa vanhojen maalausten kultakehyksinen loisto oli tarjonnut pienelle pojalle ylimaallisen elämyksen. Kouluttamaton isä ei tiennyt taiteesta mitään, mutta hän oli opettanut pojalleen, miten tauluja – ja samalla maailmaa – katsotaan uteliain silmin. Homoudesta isä ja poika eivät keskustelleet koskaan, mutta omassa elämässään monesti takkiin saanut isä teki pojastaan henkisesti rikkaan:

Silloinkin, kun hänen tuurinsa (tai arvostelukykynsä) pettivät, hän sinnitteli ja teki parhaansa meidän hyväksemme. Hän rakasti lapsiaan varauksetta, kannusti meitä kaikessa, mihin ryhdyimme, ja valoi meihin uskoa, kun elämä kohteli kaltoin. Hän osasi rakastaa. Hän näytti meille, miten rakastetaan. Avioliittomme kestivät läpi elämän. Se oli hänen tärkein perintönsä.

”Hänen ruumiinsa jäänteitä”

Monet The man I might become -antologian esseistä tarkastelevat vieraantumista ja lähentymistä nimenomaan ruumiillisuuden näkökulmasta. Ruumiin siteet kietovat biologisen isän ja hänen poikansa vääjäämättä yhteen, kuten James M. Saslow pohti isänsä kuoleman jälkeen:

Kadun aina sitä, etten koskaan päässyt puhumaan hänen kanssaan ymmärryksestä, anteeksiannosta ja kiitollisuudesta. Ja muistamisesta, sillä hän on luonani aina. Hän elää minussa siten kuin isät ylipäätään ovat ruumiillisesti läsnä pohjissaan: näen peilistä hänen huulensa partaa ajaessani, ja näen hänen hiusrajansa, joka kohoaa DNA-vetoisen kuolemanmarssin edistyessä.

Monille isän vartalo – olipa se ex-urheilijan, työmiehen tai sotaveteraanin vartalo – edusti myös ristiriitaa. Joskus se oli yhtä tavoittamaton kuin isä itse.

Suomessa vanhempien näkeminen alastomana ei ole juttu eikä mikään, mutta toisin on saunattomassa amerikkalaisessa kulttuurissa. Kirjailija Gary Reed muisteleekin esseessään ensimmäistä ja ainoaa kertaa, jolloin hän viisi–kuusivuotiaana näki isänsä alastomana uimarannan pukukopissa. Näky oli mykistävä ja edusti varhaista vieraantumisen kokemusta:

– – en pystynyt katsomaan kunnolla. Silmäni tuntuivat liian pieniltä tai hänen vartalonsa liian suurelta, tai sitten häveliäisyyteni oli liian suuri ja reaktioni turhan pakahduttava. Vaivihkainen vilkaisu hänen alastomaan vartaloonsa teki isästäni entistä miehekkäämmän mutta ei yhtään vähemmän salaperäistä. Seistessäni hänen vieressään suihkussa oma kehonkuvani huuhtoutui viemäristä alas. En tiedostanut omaa yhteenkuuluvuuttani hänen kanssaan. Mikään geeni ei kuiskinut evolutiivisista pyrkimyksistä kohti hänen edustamaansa miehen mallia. En voinut kuvitellakaan, että minusta tulisi joskus moinen olento.

Lopulta biologia tekee silti tehtävänsä ja pojan on astuttava isänsä saappaisiin tavalla tai toisella. Isän malli tai perintö voi tuntua liian suurelta ja tukahduttavalta, ja oma samanlaisuus suhteessa isään voi järkyttää kaikkien niiden vuosien jälkeen, joita on hallinnut vieraantuminen.

Alexander Cheelle tämä tapahtui hyvinkin kirjaimellisesti, kun hän peri isänsä kuoleman jälkeen tämän mittapuvut ja -kengät. Ne sopivat hänelle pelottavan hyvin:

En ollut koskaan käyttänyt mittojen mukaan tehtyjä vaatteita, ja kun ensin kokeilin hänen puvuntakkejaan, ne tuntuivat liian tiukoilta. Peilistä näin kuitenkin, että puku istui täydellisesti. – – Tuntui kuin olisin pujahtanut isäni jättämään tilaan, mutta turhan helposti – tavalla, joka tuntui tunkkaiselta ja mitätöi meidän välisemme erot. – – Niinä kertoina, kun päädyin käyttämään hänen kenkiään, ryntäsin yleensä takaisin kotiin ottaakseni ne jalasta. Säikähdin sitä, miten saatoin tuntea hänen kävelytyylinsä ja kokea hänen kävelevän minun kauttani, miten tunsin kengissä hänen askeltensa tekemät painaumat ja käytöstä aiheutuneet kulumat. – – Koin, että käyttämällä isän kenkiä en antaisi hänen levätä rauhassa enkä voisi itse mennä eteenpäin. Niinpä lopetin niiden käytön.

Vaikka isän tapa olla ei tunnu omalta, isän tavoittelu ei silti lopu henkisesti eikä ruumiillisesti. Tästä kirjoittaa kirjallisuustoimittaja Daniel Mendelsohn, jolle ”normaalin miesvartalon” ajattelu tuo heti mieleen isän vartalon. Se on aina keskipituinen, käytännöllinen pikemmin kuin viehättävä ja varsinkin viikonloppuisin hien ja moottoriöljyn, hien ja ruohonkorsien tai hien ja sahanpurun peitossa. Sitä on mahdoton kuvailla, se vain on.

Mendelsohn pohtii esseessään sitä, miten isän tapa olla mies on automaattisesti luonteva ja aito, kun taas aikamme lihaksikkaan homomiehen vartalo tuntuu sen rinnalla koristellulta ja kaunistellulta. Liian laihoiksi, liian heikoiksi tai liian kömpelöiksi moititut lapset siinä vain pyrkivät ylpeästi osoittamaan riittävyyttään, valtaansa ja pätevyyttään.

”Homomiesten vartalot ovat sellaisten miesten vartaloita, jotka eivät halua hävetä isiensä edessä. Moista kehoa ei kuitenkaan saa, ellei sitä väsymättä rakenna, mitä taas isämme eivät koskaan olisi tehneet”, Mendelsohn summaa.

Isä ja minä

The man I might become oli monella tapaa avartava ja ravistelevakin lukukokemus, jossa on paljon tuttua. Kirjaa lukiessa havahduin esimerkiksi miettimään, miten olen itse aivan viime vuosiin asti hahmottanut omaa isäsuhdettani nimenomaan erilaisuuden kautta. Keskinäinen erilaisuutemme tuntuu jostain syystä kiteytyvän siihen, että vaikka isäni varttui radanvarren pienessä mökissä katsellen ohikiitäviä junia, vasta minun osakseni tuli nousta junaan ja lähteä. Tässä mielikuvassa isä jää nojaamaan kotimökkinsä seinään, kun juna ja elämä vievät minua – aivan isäni näköistä miestä – yhä kauemmaksi siitä maailmasta ja maailmankuvasta, jota isä ja kotiseudun miehet edustivat.

Vanhemmiten olen alkanut ymmärtää, että erojen korostaminen on ollut vain suojareaktio. Olen tiedostamattani vältellyt kohtaamasta sitä, miten paljon meissä lopulta on samaa – samaa rasittavaa ärhäkkyyttä ja ehdottomuutta, mutta myös samaa hyväsydämisyyttä ja suoraselkäisyyttä. Tässä iässä uskallan jo katsoa peiliin ja todeta, että olen isäni poika muutenkin kuin vain ulkoisesti ja että isä on auttanut minua matkallani enemmän kuin olen edes ymmärtänyt.

Ajattelen nyt niitä lukemattomia iltoja, jolloin isä piti hellassa lämpöä, keitti meille makaronivelliä tai paistoi munalättyjä ja luki minulle ääneen äidin ollessa iltavuorossa. Luki satuja, Viisikkoja, Neiti Etsiviä, Salaisuus-sarjaa ja mitä vain, missä riitti kutkuttavia käänteitä ja kukkuraisia koreja täynnä sisäkön pakkaamia herkkuja. Isä luki sinnikkäästi lukihäiriöstään huolimatta, ja minä korjasin yhtä sinnikkäästi. Hän luki vielä vuosia sen jälkeenkin, kun itse jo osasin lukea. Isä luki ja minä kuuntelin, ja nyt minun työnäni ja huvinani on kertoa ja välittää muiden tarinoita.

Nyt näen sen valokuvan uusin silmin. Sen, jonka äiti otti salaa asemalla, kun lähdin 20 vuotta sitten opiskelemaan. Kuvan, jossa minä olen jo junassa valmiina tarttumaan isän ojentamaan laukkuun.

Eihän se ei olekaan kuva siitä, miten minä valitsen elämässäni aivan toisen tien ja etäännyn pian yhä kauemmaksi isästä junan puhkoessa lakeutta matkalla etelään. Se on kuva siitä, miten minä jatkan yhdessä aloittamaamme matkaa.

Ojennan käteni tarttuakseni isän nostamaan laukkuun. Todellisuudessa se ehkä oli täynnä vaihtovaatteita, mutta mielessäni se pursuaa niitä isän lukemia ja minun korjaamiani tarinoita.

Isän suurin lahja minulle on suuri sanavarasto, joka nyt on iloni ja työni. Isä auttoi minut matkaan, ja etääntymisestä alkoi lähentymisemme. Isän käsi kirjoittaa tätäkin tekstiä.

Suomalaispoikia maailmalla: Matkalla rapakon takana 1/2

Vatsanpohjassa tuntui outoja väristyksiä, kun Manhattanin pilvenpiirtäjät putkahtivat pilvien lomasta näkyviin melkein suoraan PanAmin jetin alapuolella. Siinä se nyt oli: valtava New York, särkyneiden ja joskus täyttyneidenkin unelmien kaupunki, kuin tarjottimella! Mitäpä osaa tavallinen suomalaispoika suuressa maailmassa muuta kuin ihmetellä sekä ihastella ja yrittää omaksua kaikkea näkemäänsä mahdollisimman ennakkoluulottomasti!

Nimimerkki Antinoosin hehkutus on peräisin jutusta ”Matkalla rapakon takana”, joka julkaistiin 96-homolehdessä tasan 40 vuotta sitten vuonna 1976. Sitä ennen Ysikutosessa oli julkaistu jo useita muitakin New Yorkin -matkajuttuja, jotka vievät lukijan käytännössä seksilomalle aavan meren tuolle puolen. Yhdessä ne ovat hyviä esimerkkejä siitä, että homomatkailu on perinteisesti kytkeytynyt ”henkisten kotimaiden” etsimiseen sekä ennen kaikkea seksuaalisiin mahdollisuuksiin [ks. myös johdantojuttu Onnen kaukoranta: homomatkailun historiaa.]

Vanhojen homolehtien matkajutuissa kulttuuritarjonta tarkoittaa ruumiinkulttuuria, shoppailumahdollisuuksista puhutaan vain prostituution yhteydessä ja nähtävyydet ovat baareja ja saunoja. Siinä sivussa käsitellään toki myös sateenkaarikansan oikeuksia ja järjestötoimintaa, mutta tavanomaisista turistiaktiviteeteista ei yleensä sanota halaistua sanaa. Teksteistä välittyy vahvasti se, että lomalle on tultu elämään omaa seksuaalisuutta todeksi kaukana kotimaan rajoitteista.

Tässä ”Suomalaispoikia maailmalla” -sarjan ensimmäisessä osassa sukelletaan 1960–1970-lukujen New Yorkiin sellaisena kuin se näyttäytyy aikalaismatkailijoiden silmin. Teksti perustuu 96-lehdessä julkaistuihin matkajuttuihin ”Raportti USA:n itärannikolta” (3/69), ”New Yorkin kuuma kesä” (4/71), ”New York” (8/72), ”Matkalla rapakon takana” ja ”Raw sex in Eden” (10–11/1976).

Syrjintää ja seksiorgioita

Ysikutosen ensimmäisessä, vuonna 1969 julkaistussa New York -jutussa ”Raportti USA:n itärannikolta” kuvataan toisaalta yhdysvaltalaishomojen lainsuojattomuutta, toisaalta suurkaupungin tarjoamia rajattomia seksuaalisia mahdollisuuksia. Erityisen kiinnostavan jutusta tekee sen ajoittuminen kiihkeään yhteiskunnalliseen murrosvaiheeseen ja keskeiseen käännekohtaan globaalin homoliikkeen historiassa.

Kirjoittaja kertoo Yhdysvaltain syrjivästä lainsäädännöstä ja toteaa, että homoseksuaalien henkilöiden matkustaminen maahan oli tuolloin tarkkaan ottaen lainvastaista. Lisäksi hän mainitsee, että homoseksuaaliset teot olivat tässä ”vapaan maailman” johtavassa maassa sallittuja vain yhdessä sen 50 osavaltiosta. Ennen matkaa kirjoittajaa oli varoiteltu myös poliisien houkutuslintutoiminnasta: ”– – hyvännäköinen poliisi oli provosoinut rikokseen antamalla kutsua itsensä iltateelle kadulla tapaamansa miehen luo ja isännän ryhtyessä esileikkeihin vetänyt poliisikorttinsa esiin.”

Syrjivän lainsäädännön ja poliisin häirinnän vastapainoksi Ysikutosen matkajutun kirjoittajalle oli sadellut ennen matkaa anekdootteja siitä, miten kaikki Amerikan NMKY:t ovat poikabordelleja ja miten ”parilla dollarilla saa upean neekeripojan sänkyynsä”. Olipa hänelle väitetty jopa, että poliisit omistavat New Yorkissa saunoja, joissa järjestettiin seksiorgioita hyvään tarkoitukseen – tulot menivät kuulemma poliisien orpolastenkodille.

Homojen kansalaisoikeustaistelun kuvauksessa nykylukijan huomio kiinnittyy siihen, että kirjoittaja oli mitä ilmeisimmin ollut New Yorkissa juuri Stonewallin homomellakoiden aikoihin. Mellakoita jutussa ei käsitellä, mutta kirjoittaja mainitsee niiden jälkeisellä viikolla järjestetyn vuotuisen hiljaisen homomielenosoituksen, joka jäi lajissaan viimeiseksi. Näin ollen juttu tarjoaa viimeisen välähdyksen ”homofiilien” hiljaisesta vastarinnasta, joka oli vaihtumassa 1970-luvun radikaaliin järjestötoimintaan ja julkisesti elettyyn seksuaalisuuteen [ks. myös Stonewall – katujen kuningattarien kapina].

Times Squaren alue, kuten Eighth Avenuen ja 42nd Streetin risteys, oli aikanaan poikaprostituution keskus. Nyt kiihko näkyy vain elämänrytmissä.

”Hän saapui maasta suurten metsien / ja kulki iltaseuraa etsien”

Ysikutosessa 1960–1970-luvuilla julkaistut New York -jutut ohjaavat uuden tulokkaan suoraa päätä Times Squaren lehtikioskeille, jotka toimivat eräänlaisina homomaailman helmiportteina. Vuoden 1969 itärannikkoraportissa suomalaispoikaa neuvottiin näin:

New Yorkiin saapuva matkailija, joka haluaa saada nopeasti kontaktin seksuaalisiin vähemmistöihin, hankkii ensitöikseen jostakin Times Squaren lähistön kirjakaupasta pienen vihkosen (esim. Guide to the New York gay scene), josta saa sopivien baarien, klubien, saunojen, elokuvateattereiden ym. osoitteet.

Kirjoittaja valistaa myös, että Times Squaren ympärillä sijaitsevat kirjakaupat ovat erikoistuneet lehtiin, jotka sisältävät pelkästään nuorten alastomien miesten kuvia värillisinä ja mustavalkoisina. ”Näistä lehtikioskeista löytyy myös pornoa niin paljon, etteivät edes kuuluisat Tanskanmaan valikoimat vedä niille vartoja”, hehkuttaa puolestaan ”New Yorkin kuuma kesä” -jutun (1971) kirjoittaja.

Vuoden 1969 jutussa tarkennetaan, että julkisesti kaupan olevissa julkaisuissa ei siitin saa olla täydellisessä erektiossa. Vaan ei hätää: taitavat valokuvaajat onnistuvat kyllä kiinnittämään katsojan huomion pojan sukupuolielimiin, jotka usein ovat jopa luonnollista kokoa suuremmat.

Taiteellisia taipumuksia omaaville tai niistä haaveileville turisteille oli myös tarjolla harjoitusta ja virkistävää vaihtelua kotoisiin kansanopistokursseihin:

Kirjakaupat välittävät myös suoria kontakteja ilmieläviin kaunismuotoisiin nuorukaisiin. Viidellä dollarilla saa ostaa luettelon pojista, jotka ovat valmiita esiintymään ”alastonmalleina” mihin vuorokauden aikaan tahansa omassa tai tilaajan asunnossa. Toiset ilmoittavat antavansa maalata ruumistaan ja tuovansa värit tullessaan. ”Aikaisempi kokemus ei ole välttämätöntä”, mainitsee joku ilmoituksessaan. Keskihinta kotikäynnistä on kaksikymmentä dollaria eli noin kahdeksankymmentä markkaa – –. Jos pitää hintaa liian kalliina, voi 42. kadulta ostaa hyvinvarustetun neekeripojan tai tumman ja tulisen puertoricolaisen jopa viidellä dollarilla.

Yöllisellä Times Squarella kaupallista halua edustavat nyt vain alusvaatemainokset. 

42nd Street ja taustalla Bryant Park, joka tunnettiin ennen miestenmiesten ja sittemmin muotiväen temmellyskenttänä.

Kaupungin yössä

Nykyturistin näkökulmasta tämä kaikki kuulostaa perin oudolta jo siksi, että New York Timesin mukaan nimetty Times Square tunnetaan nyt lähinnä valomainoksistaan, joiden ikuistaminen someen on yhtä välttämätöntä kuin Eiffel-tornin oikeaksi todistaminen Pariisin-reissulla. Aukion muuttuminen harmittomaksi turistirysäksi alkoi kuitenkin vasta 1990-luvulla tehtyjen puhdistusten jälkeen – sitä ennen alueella oli 70 vuoden ajan maine paheen pesänä.

Historioitsija George Chauncey toteaa Gay New York -kirjassaan (1994), että Times Squaren kehityksen käännekohtana oli vuosina 1920–1933 voimassa ollut kieltolaki. Sen myötä alueen kunnialliset ravintolat joutuivat lopettamaan toimintansa ja tilalle tuli mafian tuella pyörineitä salakapakoita. Times Squaren nuhjuistumista edisti myös 1930-luvun lama, jonka kurimuksessa monet 42nd Streetin perinteiset teatterit muuttuivat halvoiksi burleski- tai elokuvateattereiksi, jotka alkoivat esittää miehiin vetoavaa ohjelmistoa. Homoja ja muita miehiä haluavia miehiä alueelle houkuttelivat runsas pienten asuntojen tarjonta, halvat ravintolat sekä miesprostituoidut.

Tähän alamaailmaan sukelletaan myös John Rechyn klassikkoromaanissa City of night (1963), jossa Rechy kuvaa omia kokemuksiaan Yhdysvaltain suurkaupunkien miesprostituutiosta 1950-luvulla. Suomeksi romaani ilmestyi vuonna 2006 nimellä Kaupunkien yössä, ja Times Squarea kuvataan Antti Eerikäisen upeassa suomennoksessa näin runollisen raadollisesti:

Jylisevän maan uumenista – New Yorkin maanalaisen sokkeloista – maailma purkautuu Times Squarelle. Newyorkilaiset puskevat kasvojaan ilmoille kuin kadotetut sielut, jotka sukeltavat esiin junien kiirastulesta (pimeät kolisevat tunnelit, haisevat pornovessat, lehtitiskit, jotka pirskottavat turhaan maanalaisiin harmaasyvyyksiin epätodellisia aikakauslehtivärejä). – – Antauduin Times Squaren maailmalle ja ravasin siellä kuin nisti, joka tarvitsee kamaa pysyäkseen käynnissä. En käynyt siellä enää pelkästään öisin, vaan nykyään myös aamuisin ja iltapäivisin… Se Times Squaren maailma, jonka otin omakseni, jatkuu 42nd Streetiltä suurin piirtein 45th Streetille ja saastaiselta Eight Avenuelta aina Bryant Parkiin, jonka reunamille varjot hakeutuvat öisin: yö peittää alleen miesten nälkäiset katseet, ja silloin tällöin varjoisat hahmot vaihtavat nopeasti muutaman sanan ja katoavat pareittain kirjaston edessä olevan patsaan taakse, kunnes ilmestyvät jälleen näkyviin kiihkeiden hetkien jälkeen, mutta tällä kertaa eri suunnista: intiimit ja nimettömät ventovieraat liittyvät toisiinsa ohikiitävän tuokion ajaksi. Aina silloin tällöin paikalle eksyy newyorkilaiskyttä, joka heiluttelee pamppuaan aggressiivisesti ja valaisee pusikkoa taskulampullaan, jolloin varjot hajaantuvat penkeiltä ja puiden alta ja kävelevät päämäärättömästi eri suuntiin.

Bryant Park varjojen hajaannuttua.

Hinttien pääkatu

Millaisia menomestoja Times Squaren lehtikioskien ”epätodellisia aikakauslehtivärejä pirskottavista” vihkosista sitten löytyi? Ysikutosen ensimmäisessä Nykin-jutussa ei mainita kuin pari saunaa, mutta ”New Yorkin kuuma kesä” -jutun (4/71) kirjoittaja suorastaan hekumoi kaupungin tarjonnalla:

New Yorkin hinttibaareja ei kannata ruveta luettelemaan, niitä on todella paljon. – – aluksi tulee ehkä ajelleeksi ikään kuin päämäärättä Manhattania ristiin rastiin, ennenkuin on löytänyt ne oikeat baarit, joita minun tielleni osui yli 80.

Kun kaupunki tuli kirjoittajalle tutummaksi, hän päätyi yhä useammin samaan paikkaan kuin mihin sateenkaarevat nykyturistitkin hakeutuvat – Greenwich Villageen:

Juuri siellä on yöelämä värikkäintä ja niin runsaasti mielenkiintoisia kohteita homofiileille, että en ole missään tavannut sellaista aikaisemmin. Sheridan Square on keskeinen paikka, jossa on myös hinttien ”pääkatu” Christopher Street. Se kulkee Avenue of the Americans’ilta Hudson-joen rantaan ja siellä on aina vilskettä ja vilinää. Vaikka menisit sinne aamuvarhaisella, iltapäivällä tai keskellä yötä, löydät aina juttukaverin.

Greenwich Villagen kehitys ”homosaarekkeeksi” alkoi historioitsija George Chaunceyn mukaan jo 1920-luvulla, jolloin kaupunginosan maine boheemina vapaan rakkauden tyyssijana alkoi vetää puoleensa myös sateenkaarikansaa Yhdysvaltojen ahdasmielisiltä pikkupaikkakunnilta. Alueen vetovoimatekijöitä olivat maineen lisäksi halvat kalustetut asunnot sekä huokeat ravintolat, aivan kuten Times Squaren alueella.

Kuusikymmenluvulle tultaessa Villageen oli syntynyt Yhdysvaltain suurin hlbt-getto, ja Ysikutosen jutun kirjoitusaikana vuonna 1971 elettiin Stonewallin mellakoiden jälkeistä gay libin kulta-aikaa. Kyseisen jutun kirjoittaja ei hänkään mainitse Stonewallia, mutta sivuaa homojen kansalaisoikeustaistelua ja mainitsee vuonna 1970 järjestetyn ”suuren mielenosoituksen”. Kyseessä oli Stonewallin mellakoiden ensimmäisenä vuosipäivänä 28.6.1970 järjestetty Christopher Street liberation day -marssi, joka on nykyisten Pride-kulkueiden kantaäiti [ks. myös Stonewall – katujen kuningattarien kapina]:

Amerikkalaiset ovat saavuttaneet vapautensa lujasti taistelemalla. Siellähän perustetaan kaikenlaisia yhdistyksiä valvomaan pienryhmien etuja normaalissa yhteiskunnassa, ja niinpä on myöskin lukuisia vilkkaasti toimivia homofiilien järjestöjä. Kaikkialla näkee ilmoituksia tanssitilaisuuksista, kokouksista jne. Viime vuonna pidettiin, kuten päivälehdet kertoivat, New Yorkissa suuri mielenosoitus, johon osallistui tuhansia eri vähemmistöihin kuuluvia. Iskulausein ja julistein haluttiin kiinnittää yleisön huomiota homofiilien ongelmiin. Marssi sujui rauhallisesti ja amerikkalaiseen tapaan hilpeästi, mistä syystä se sai paljon julkisuutta osakseen ja antoi marssille miellyttävän leiman. Siitä puuttui kaikki se yksitotisuus, joka olisi ollut tyypillistä vastaavanlaiselle tapahtumalle Euroopassa.

Vuoden 1970 Christopher Street liberation dayn monenkirjavia marssijoita Leonard Fink coming out -kirjassa.

Christopher Streetin Gay liberation -muistomerkki.

Mitä mielenkiintoisimpia tyyppejä

Tänne, kahleensa karistaneen homoelämän keskelle saapuivat myös 1970-luvun sateenkaarevat suomalaisturistit ja saivat unohtumattoman ensivaikutelman. Esimerkiksi Ysikutosen ”New Yorkin kuuma kesä” -jutun kirjoittaja mainitsee yli 80 baarin otannastaan ”Dennysin”, jolla hän viitannee Christopher Streetin ja Greenwich Streetin kulmassa sijainneeseen Danny’s-nimiseen baariin:

[Christopher Streetin] tunnetuimpia baareja on Dennys, jossa kokee hieman hämmentävän elämyksen kynnyksen yli astuessaan, kun huomaa lähes kahdensadan silmäparin tuijottavan tulijaa. Kolmionmuotoisen huoneen kaksi seinää ovat valoaläpäiseviä, kankain koristeltuja suuria ikkunoita, jotka saavat oudon kulkijan hämmästymään. Asiakkaat seisoskelevat hajallaan katse ovelle päin suunnattuna ja ovikellon kilahtaessa kaikki tuojottavat [sic] tulijaa kuin käskystä. Dennys’essä voi kuitenkin sanoa jopa viihtyvänsä! Tällaisia baareja siellä on useita. Ne ovat kaikki surkeasti sisustettuja ja viimeistä nurkkaa myöten täynnä kaikenlaista rojua – baareja, joissa mitä mielenkiintoisimmat tyypit oleskelevat.

”Mitä mielenkiintoisin” ei edes oikein riitä kuvaamaan 1970-luvun suomalaispojan kohtaamaa kirjavuutta ja vastakohtaisuutta. Sateenkaarevassa katukuvassa vuorottelivat miehekkyyttä lähes parodiaa hipovasti korostaneet kloonit sekä neitihomot, jotka tekivät ihan samaa janan toisessa äärilaidassa, kuten kirjoittaja toteaa:

Homofiilien ympäristö on täällä – ainakin siltä vaikuttaa – paljon miehekkäämpää kuin Euroopassa. Toisaalta en kuitenkaan ole missään aikaisemmin nähnyt niin aitoja ja huvittavasti pukeutuneita siskoja kuin Greenwich Villagessa.

Miehekkyyden (yli)korostamisesta ja vartalokultista kirjoitti myös Ruotsin Setan eli RFSL:n kansainvälisten asioiden sihteeri Ysikutosessa 8/72 julkaistussa matkajutussaan:

Lihakset ja voima ovat tärkeitä asioita myös amerikkalaiselle homoseksuaalille. Greenwich Village on täynnä voimistelusaleja, joissa miehet harjoittavat lihaksiaan vähintään pari tuntia viikossa, useimmat päivittäin. – – Homoseksuaalit miehet näyttävät pitävän tarkkaan huolta miehekkäästä käyttäytymisestä ja naisellisia piirteitä vältetään ehdottomasti. Tämä on jotenkin ärsyttänyt naisia, jotka ovat sitä mieltä, että homoseksuaalit miehet ovat samanlaisia chauvinisteja kuin heterot vastineensa.

Greenwich Villagen baarien ”chauvinistista” asiakaskuntaa Leonard Fink coming out -kirjassa.

New Yorkin ”Kirsikkapuistossa” Riverside Parkissa oli vuosikymmeniä kuhinaa varsinkin sotilaiden ja merimiesten muistomerkin luona.

Machofasismia

Harri Kalha käsittelee Tom of Finland: taidetta seksin vuoksi -kirjassaan (2012) sitä, miten homojen ruumiillinen minäkultti oli osa 1970-luvun laajempaa seksuaalista tiedostus-, vapautus- ja voimautusprosessia. Tyylin ja habituksen tasolla alettiin ihannoida samaa äijäilyä, johon feminismi opetti suhtautumaan kriittiseksi. Tämän ”neitiydestä vapautumisen” merkitys oli Kalhan mukaan kahtalainen: ”Ulkopuolisille viestitettiin ”miehistynyttä” itsetuntoa, voimaa ja kollektiivisuutta, samanmielisille taas päivitettyä seksuaalista latausta ja itsetuntemusta.”

Tyylin yksiulotteisuus – ja valtaisa suosio – sai sen kriitikot jo 1970-luvulla luonnehtimaan sitä termillä Macho Fascism. Haukkumasanalla viitattiin paitsi tyylin syrjivyyteen (ne, jotka eivät edustaneet samaa pukeutumistyyliä, torjuttiin) myös siihen, että tyyli toi mieleen fasismin mieltymyksen maskuliiniseen voimaan ja univormuihin.

Aiemmassa tyylijutussa pohdin jo homojen taipumusta yksilöllisyyden peittävään ”univormupukeutumiseen”, olipa kyse machovermeiden tai merkkivaatteiden suosimisesta. Ysikutosessa 4/71 julkaistun ”New Yorkin kuuma kesä” -jutun kirjoittaja päätyy hänkin siihen, että tuon ajan newyorkilaismiesten yltiömiehekkäässä pukeutumisessa  oli lopulta kyse eräänlaisesta työasusta, jonka säröistä vilahteli inhimillisyys:

New Yorkin katukuvaan kuuluvat myös nahkatakkien baarit. Ne ovat ”supermaskuliinisten” miesten oleskelupaikkoja, ja niissä on kaikki vähänkin naisellinen halveksittu, jopa kielletty asia. Täälläkin tapaa kaikenlaisia sekatyömiesten vaatteisiin pukeutuneita tyyppejä. On farmareita, nahkatakkeja, villapaitoja jne. – – Mitä enemmän baariin tulee väkeä, sitä intiimimmäksi ja välittömämmäksi tunnelma muuttuu. Tätä aikansa tarkkailtuaan huomaa, että nämä ”pehmustetutkin” mammutit ovat miellyttäviä, nuorekkaita, usein avuttomantuntuisia miehiä, jotka kaipaavat rakkautta ja ystävyyttä. Baarien tunnelma ei ole ollenkaan niin pingoittunut kuin täällä Euroopassa.

Ramrodin ja muiden Greenwich Villagen ”supermaskuliinisten” baarien asiakaskuntaa Leonard Fink coming out -kirjassa.

Nyt jäljellä ovat vain villit muistot menneisyydestä, kuten osoitteessa 384 West Street, jossa toimi aikanaan mm. Robert Mapplethorpen suosima nahkabaari Kellerbar.

Synkkä leikkikenttä

Nahkatakkien baarit olivat kiinteä osa Hudsonjoen rantaskeneä, joka kukoisti Christopher Streetin päässä pitkin West Streetiä [ks. myös aiempi kirjoitus Down by the laituri – Leonard Fink ja rantojen miehet]. Kirjailija Glenn O’Brienin mukaan alue muistutti viikonloppuisin moottoripyörämessuja – ilman niitä prätkiä. ”Monet kundit pukeutuivat farkkuihin ja prätkätakkeihin läpäistäkseen lähitienoon baarien, kuten Spiken, Ramrodin, Eagle’s Nestin, Cock Pitin, Anvilin ja Mineshaftin, pukukoodin”, O’Brien toteaa tuon ajan homoskeneä dokumentoivan The Piers -kirjan (2015) esipuheessa.

Kaksi Glenn O’Brienin mainitsemaa nahkabaaria on mainittu myös Ysikutosessa vuonna 1976 julkaistussa jutussa ”Matkalla rapakon takana”: Eagle’s Nest ja Ramrod. Niiden lisäksi mainitaan baarit nimeltä Last Call, Seesaw, Tijuana Cat (pieni mutta viihtyisä, väki keski-ikäistä, hinnat kalliimmasta päästä), Sideshow (merkillinen paikka, nahkaa ja länttä ja – tuoreet sahanpurut lattialla joka ilta!) sekä Boots and Saddles (nimensä mukainen, yhtä ainutta siskoa [neitihomoa] ei paikalla ollut! ”Kerrottakoon, että täällä oli parhaimman näköinen baarimikko koko Yhdysvaltain kierroksella!”).

Näistä baareista ovat painuneet historian hämärään kaikki muut, paitsi juuri Eagle’s Nest ja Ramrod, jotka ovat nahkabaariklassikoita. Eagle’s Nest (142 11th Avenue) perustettiin Stonewallin mellakoiden jälkeisenä vuonna 1970, ja se oli historiikkinsa mukaan ”maskuliinisuutta huokunut synkkä leikkikenttä”. Vuonna 1976 avattu Ramrod (394 West Street) taas oli Daniel Hurewitzin Stepping out -kirjan mukaan 1970-luvun loppupuolen suosituimpia nahka- ja prätkäbaareja, joka houkutteli asiakkaita milloin FF-illoilla, milloin halvalla sunnuntaibrunssilla (”pihvi, munia ja Bloody Mary”).

Ramrodilla oli Eagle’s Nestin tavoin näkyvä rooli William Friedkinin (mielestäni suotta) vihatussa Cruising-leffassa (1980), joka sijoittuu New Yorkin nahkaskeneen. Ilmeisesti juuri elokuvan provosoimana baari joutui marraskuussa 1980 tapahtuneen viharikoksen kohteeksi: entinen poliisi avasi tulen autostaan ja tappoi kaksi miestä sekä haavoitti kuutta. Baari joutui lopettamaan toimintansa pian tapauksen jälkeen, mutta tämä lähes unohdettu verilöyly nousi Yhdysvalloissa otsikoihin Orlandon joukkomurhan jälkeen.

Osoitteessa 407 West 43rd Street on tarjottu lohtua jo vuosikymmenet. Entinen baptistikirkko muuttui Sanctuary-homodiskoksi ja sittemmin WestSide Theatreksi, joka muistetaan penisdialogin sijasta Vaginamonologeistaan.

”Hän saapui diskoteekkiin kaukomaan / ja ryhtyi reppuansa aukomaan”

”Kun homomiehet taistelivat itselleen oikeuden tanssia intiimisti keskenään ilman poliisin pelkoa, diskobuumi ei mitenkään voinut olla kaukana”, kirjoittavat Alan Jones ja Jussi Kantonen kirjassaan Saturday night forever: the story of disco (2005, oma käännös). Toisin sanoen 1970-luvun homokulttuuri ja diskokulttuuri kuuluvat suorastaan elimellisesti yhteen. Joka puolelle putkahdelleista diskoista tuli kirjoittajia lainatakseni nautinnon temppeleitä ja jaetun halun tyyssijoja.

Maailman ensimmäisen homodiskon tittelistä kilpailee moni yrittäjä, joista Jones ja Kantonen hehkuttavat varsinkin vuosina 1969–1972 toiminutta New Yorkin Sanctuarya (407 West 43th Street). Sanctuaryyn päätyi tuoreeltaan myös Ysikutosen 4/71 ”New Yorkin kuuma kesä” -jutun kirjoittaja, joka raportoi näkemästään näin:

Sanctuary on vanha kirkko, joka on muutettu jättiläismäiseksi diskoksi. Levysoittimet on sijoitettu urkujen eteen ja musiikkia kuunnellaan kuorin vanhoilla tuoleilla istuen. Kaiken yläpuolella on Isää, Poikaa ja Pyhää henkeä esittävä rapistunut kiiltokuva. Makuasioista voidaan kyllä kiistellä, mutta paikka on joka tapauksessa ”in”, ja siellä voi tanssia hyvän musiikin tahdissa. Laitteet edustavat huippuluokkaa musiikintoiston alalla ja ilmastointi on hyvin järjestetty – viikonlopputungoksessakin ilma pysyy viileän raikkaana. Suosittelemme eurooppalaisille diskojen omistajille opintomatkaa Sanctuaryyn!

Jones ja Kantonen pistävät hehkutuksessaan vieläkin paremmaksi (oma käännös):

Sanctuary tarjosi täydelliset puitteet homodiskon juurtumiselle. Rakennus oli New Yorkin Hell’s Kitchenin alueen entinen baptistikirkko, missä Francis Grosso ja muut dj:t suolsivat alttarin levysoittimista homohymnejä lauantaimessuun kokoontuneille. Täällä öylätin korvasi Quaalude ja ehtoollisviinin Budweiser-tölkki. Ripittäytyminen tapahtui mitä ilmeisimmin klubin pimeissä sopukoissa – miksipä muutenkaan kuoripojat olivat polvillaan? – –

Kun Ysikutosen seuraava kotimaisin voimin tehty Nykin-juttu ”Matkalla rapakon takana” ilmestyi vuoden 1976 lopulla, diskomusiikki oli jo tarjonnut maailmalle sellaiset klassikot kuin Love’s theme (Barry White’s Love Unlimited Orchestra, 1974), Kung fu fighting (1974, Carl Douglas), Rock your baby (1974, George McCrae), Never can say goodbye (1974, Gloria Gaynor) sekä Love to love you baby (1975, Donna Summer).



Jutun kirjoittaja äimisteli kaupungin diskojen asiakaskuntaa, musiikkia ja menoa näin:

Discojen levysuosikkeina oli aivan outoa ja uutta musiikkia. Rytmit olivat mukaansatempaavia ja varmasti tulossa Eurooppaankin. Mukana oli Silver Conventionin Get up and boogie, Crow Heightsin Affair’n foxy lady [The Crown Heights Affair: Foxy lady], Diana Rossin Love hangover jne. New Yorkin discot ovat loistavia, värejä, tilaa ja ääntä on. Yleisö on pukeutunut erikoisesti, fantasiapukuja ja make up-eja on monilla. Discot ovat sikäli outoja meikäläisten näkövinkkelistä, että niissä hoterot [sic] ja hintit ovat sekaisin. Vai liekö sitten kyseessä biit! Vapaampaa kuitenkin joka tapauksessa kuin täälläpäin. Vauhti discoissa on melkoinen ja väki vaihtuu.

Vuoden 1976 kuumimmista diskoista kirjoittaja mainitsi Hollywoodin, joka suosivat ilmeisesti menevät nuoret, sekä The Gilded Grapen, Barefoot Boyn, Flamingon ja Omegan. Näistä Flamingo (599 Broadway) on mainittu myös Daniel Hurewitzin Stepping out -kirjassa, jonka mukaan se oli 1970-luvun the homodisko. Se oli muiden suosittujen diskojen tavoin avoin vain jäsenille, ja jonotuslista oli pitkä. Hurewitz siteeraa kirjailija Edmund Whitea, jonka luonnehdinnan mukaan Flamingossa kävi flaksi vain, jos omasi pohatan pokan, rattopojan viehätysvoiman ja maailmanmiehen suuren sydämen.

Kruisailun sijasta Flamingo tunnettiin nimenomaan tanssipaikkana, jossa paidattomien miesten armeija hytkyi kylki kyljessä. Hurewitz siteeraa erästäkin homolehteä, jossa Flamingon salaisuudeksi nimettiin vaatimattomasti ”diskoenergia, tuo ilmiömäinen inhimillinen voima, jonka valjastaminen mahdollistaa minkä tahansa todellisen tai kuvitellun kriisin selättämisen”.



Huh, tulipa hiki, eikä loppua näy, sillä jutun jälkimmäisessä osassa Suomi-poika saunoo.

Suomalaispoikia maailmalla: Matkalla rapakon takana 2/2

(Otsikoiden sitaatit ovat poimintoja Marionin levyttämästä käännösiskelmästä Disco Tango, san. Juha Vainio.)

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Down by the laituri – Leonard Fink ja rantojen miehet
Stonewall – katujen kuningattarien kapina
”Disco Discharge” paketoi homodiskon
”Hot, sticky, still so cool”: syntikkapopin pervot
Keskellä liljain ja ruoskien – Mapplethorpen halujen puutarha Kiasmassa