Vatsanpohjassa tuntui outoja väristyksiä, kun Manhattanin pilvenpiirtäjät putkahtivat pilvien lomasta näkyviin melkein suoraan PanAmin jetin alapuolella. Siinä se nyt oli: valtava New York, särkyneiden ja joskus täyttyneidenkin unelmien kaupunki, kuin tarjottimella! Mitäpä osaa tavallinen suomalaispoika suuressa maailmassa muuta kuin ihmetellä sekä ihastella ja yrittää omaksua kaikkea näkemäänsä mahdollisimman ennakkoluulottomasti!
Nimimerkki Antinoosin
hehkutus on peräisin jutusta ”Matkalla rapakon takana”, joka julkaistiin 96-homolehdessä tasan 40 vuotta sitten vuonna 1976. Sitä ennen Ysikutosessa
oli julkaistu jo useita muitakin New Yorkin -matkajuttuja, jotka vievät lukijan
käytännössä seksilomalle aavan meren tuolle puolen. Yhdessä ne ovat hyviä esimerkkejä
siitä, että homomatkailu on perinteisesti kytkeytynyt ”henkisten kotimaiden”
etsimiseen sekä ennen kaikkea seksuaalisiin mahdollisuuksiin [ks. myös johdantojuttu Onnen kaukoranta: homomatkailun historiaa.]
Vanhojen homolehtien matkajutuissa kulttuuritarjonta tarkoittaa ruumiinkulttuuria, shoppailumahdollisuuksista puhutaan vain prostituution yhteydessä ja nähtävyydet ovat baareja ja saunoja. Siinä sivussa käsitellään toki myös sateenkaarikansan oikeuksia ja järjestötoimintaa, mutta tavanomaisista turistiaktiviteeteista ei yleensä sanota halaistua sanaa. Teksteistä välittyy vahvasti se, että lomalle on tultu elämään omaa seksuaalisuutta todeksi kaukana kotimaan rajoitteista.
Vanhojen homolehtien matkajutuissa kulttuuritarjonta tarkoittaa ruumiinkulttuuria, shoppailumahdollisuuksista puhutaan vain prostituution yhteydessä ja nähtävyydet ovat baareja ja saunoja. Siinä sivussa käsitellään toki myös sateenkaarikansan oikeuksia ja järjestötoimintaa, mutta tavanomaisista turistiaktiviteeteista ei yleensä sanota halaistua sanaa. Teksteistä välittyy vahvasti se, että lomalle on tultu elämään omaa seksuaalisuutta todeksi kaukana kotimaan rajoitteista.
Tässä ”Suomalaispoikia maailmalla” -sarjan ensimmäisessä
osassa sukelletaan 1960–1970-lukujen New Yorkiin sellaisena kuin se näyttäytyy
aikalaismatkailijoiden silmin. Teksti perustuu 96-lehdessä julkaistuihin
matkajuttuihin ”Raportti USA:n
itärannikolta” (3/69), ”New Yorkin kuuma kesä” (4/71), ”New York” (8/72),
”Matkalla rapakon takana” ja ”Raw sex in Eden” (10–11/1976).
Syrjintää ja seksiorgioita
Ysikutosen
ensimmäisessä, vuonna 1969 julkaistussa New York -jutussa ”Raportti USA:n
itärannikolta” kuvataan toisaalta yhdysvaltalaishomojen lainsuojattomuutta,
toisaalta suurkaupungin tarjoamia rajattomia seksuaalisia mahdollisuuksia. Erityisen
kiinnostavan jutusta tekee sen ajoittuminen kiihkeään yhteiskunnalliseen
murrosvaiheeseen ja keskeiseen käännekohtaan globaalin homoliikkeen
historiassa.
Kirjoittaja kertoo Yhdysvaltain syrjivästä lainsäädännöstä
ja toteaa, että homoseksuaalien henkilöiden matkustaminen maahan oli tuolloin
tarkkaan ottaen lainvastaista. Lisäksi hän mainitsee, että homoseksuaaliset
teot olivat tässä ”vapaan maailman” johtavassa maassa sallittuja vain yhdessä
sen 50 osavaltiosta. Ennen matkaa kirjoittajaa oli varoiteltu myös poliisien
houkutuslintutoiminnasta: ”– – hyvännäköinen poliisi oli provosoinut rikokseen
antamalla kutsua itsensä iltateelle kadulla tapaamansa miehen luo ja isännän
ryhtyessä esileikkeihin vetänyt poliisikorttinsa esiin.”
Syrjivän lainsäädännön ja poliisin häirinnän vastapainoksi Ysikutosen matkajutun kirjoittajalle
oli sadellut ennen matkaa anekdootteja siitä, miten kaikki Amerikan NMKY:t ovat
poikabordelleja ja miten ”parilla dollarilla saa upean neekeripojan sänkyynsä”.
Olipa hänelle väitetty jopa, että poliisit omistavat New Yorkissa saunoja,
joissa järjestettiin seksiorgioita hyvään tarkoitukseen – tulot menivät kuulemma
poliisien orpolastenkodille.
Homojen kansalaisoikeustaistelun kuvauksessa nykylukijan
huomio kiinnittyy siihen, että kirjoittaja oli mitä ilmeisimmin ollut New
Yorkissa juuri Stonewallin homomellakoiden aikoihin. Mellakoita jutussa ei
käsitellä, mutta kirjoittaja mainitsee niiden jälkeisellä viikolla järjestetyn
vuotuisen hiljaisen homomielenosoituksen, joka jäi lajissaan viimeiseksi. Näin
ollen juttu tarjoaa viimeisen välähdyksen ”homofiilien” hiljaisesta
vastarinnasta, joka oli vaihtumassa 1970-luvun radikaaliin järjestötoimintaan
ja julkisesti elettyyn seksuaalisuuteen [ks. myös Stonewall – katujen kuningattarien kapina].
Times Squaren alue, kuten Eighth Avenuen ja 42nd Streetin risteys, oli aikanaan poikaprostituution keskus. Nyt kiihko näkyy vain elämänrytmissä. |
”Hän saapui maasta suurten metsien / ja kulki iltaseuraa etsien”
Ysikutosessa
1960–1970-luvuilla julkaistut New York -jutut ohjaavat uuden tulokkaan suoraa
päätä Times Squaren lehtikioskeille, jotka toimivat eräänlaisina homomaailman helmiportteina. Vuoden
1969 itärannikkoraportissa suomalaispoikaa neuvottiin näin:
New Yorkiin saapuva matkailija, joka haluaa saada nopeasti kontaktin seksuaalisiin vähemmistöihin, hankkii ensitöikseen jostakin Times Squaren lähistön kirjakaupasta pienen vihkosen (esim. Guide to the New York gay scene), josta saa sopivien baarien, klubien, saunojen, elokuvateattereiden ym. osoitteet.
Kirjoittaja valistaa myös,
että Times Squaren ympärillä sijaitsevat kirjakaupat ovat erikoistuneet
lehtiin, jotka sisältävät pelkästään nuorten alastomien miesten kuvia värillisinä
ja mustavalkoisina. ”Näistä lehtikioskeista löytyy myös pornoa niin paljon,
etteivät edes kuuluisat Tanskanmaan valikoimat vedä niille vartoja”, hehkuttaa
puolestaan ”New Yorkin kuuma kesä” -jutun (1971) kirjoittaja.
Vuoden 1969 jutussa
tarkennetaan, että julkisesti kaupan olevissa julkaisuissa ei siitin saa olla
täydellisessä erektiossa. Vaan ei hätää: taitavat valokuvaajat onnistuvat kyllä
kiinnittämään katsojan huomion pojan
sukupuolielimiin, jotka usein ovat jopa luonnollista kokoa suuremmat.
Taiteellisia taipumuksia
omaaville tai niistä haaveileville turisteille oli myös tarjolla harjoitusta ja
virkistävää vaihtelua kotoisiin kansanopistokursseihin:
Kirjakaupat välittävät myös suoria kontakteja ilmieläviin kaunismuotoisiin nuorukaisiin. Viidellä dollarilla saa ostaa luettelon pojista, jotka ovat valmiita esiintymään ”alastonmalleina” mihin vuorokauden aikaan tahansa omassa tai tilaajan asunnossa. Toiset ilmoittavat antavansa maalata ruumistaan ja tuovansa värit tullessaan. ”Aikaisempi kokemus ei ole välttämätöntä”, mainitsee joku ilmoituksessaan. Keskihinta kotikäynnistä on kaksikymmentä dollaria eli noin kahdeksankymmentä markkaa – –. Jos pitää hintaa liian kalliina, voi 42. kadulta ostaa hyvinvarustetun neekeripojan tai tumman ja tulisen puertoricolaisen jopa viidellä dollarilla.
Yöllisellä Times Squarella kaupallista halua edustavat nyt vain alusvaatemainokset. |
42nd Street ja taustalla Bryant Park, joka tunnettiin ennen miestenmiesten ja sittemmin muotiväen temmellyskenttänä. |
Kaupungin yössä
Nykyturistin näkökulmasta
tämä kaikki kuulostaa perin oudolta jo siksi, että New York Timesin mukaan
nimetty Times Square tunnetaan nyt
lähinnä valomainoksistaan, joiden ikuistaminen someen on yhtä välttämätöntä
kuin Eiffel-tornin oikeaksi todistaminen Pariisin-reissulla. Aukion muuttuminen harmittomaksi turistirysäksi alkoi
kuitenkin vasta 1990-luvulla tehtyjen puhdistusten jälkeen – sitä ennen
alueella oli 70 vuoden ajan maine paheen pesänä.
Historioitsija George
Chauncey toteaa Gay New York -kirjassaan (1994), että Times
Squaren kehityksen käännekohtana oli vuosina
1920–1933 voimassa ollut kieltolaki. Sen myötä alueen kunnialliset ravintolat
joutuivat lopettamaan toimintansa ja tilalle tuli mafian tuella pyörineitä
salakapakoita. Times Squaren nuhjuistumista edisti myös 1930-luvun lama, jonka
kurimuksessa monet 42nd Streetin perinteiset teatterit muuttuivat halvoiksi
burleski- tai elokuvateattereiksi, jotka alkoivat esittää miehiin vetoavaa
ohjelmistoa. Homoja ja muita miehiä haluavia miehiä alueelle houkuttelivat
runsas pienten asuntojen tarjonta, halvat ravintolat sekä
miesprostituoidut.
Tähän alamaailmaan
sukelletaan myös John Rechyn klassikkoromaanissa City of night (1963), jossa Rechy kuvaa
omia kokemuksiaan Yhdysvaltain suurkaupunkien miesprostituutiosta 1950-luvulla.
Suomeksi romaani ilmestyi vuonna 2006 nimellä Kaupunkien yössä, ja Times Squarea kuvataan
Antti Eerikäisen upeassa suomennoksessa näin runollisen raadollisesti:
Jylisevän maan uumenista – New Yorkin maanalaisen sokkeloista – maailma purkautuu Times Squarelle. Newyorkilaiset puskevat kasvojaan ilmoille kuin kadotetut sielut, jotka sukeltavat esiin junien kiirastulesta (pimeät kolisevat tunnelit, haisevat pornovessat, lehtitiskit, jotka pirskottavat turhaan maanalaisiin harmaasyvyyksiin epätodellisia aikakauslehtivärejä). – – Antauduin Times Squaren maailmalle ja ravasin siellä kuin nisti, joka tarvitsee kamaa pysyäkseen käynnissä. En käynyt siellä enää pelkästään öisin, vaan nykyään myös aamuisin ja iltapäivisin… Se Times Squaren maailma, jonka otin omakseni, jatkuu 42nd Streetiltä suurin piirtein 45th Streetille ja saastaiselta Eight Avenuelta aina Bryant Parkiin, jonka reunamille varjot hakeutuvat öisin: yö peittää alleen miesten nälkäiset katseet, ja silloin tällöin varjoisat hahmot vaihtavat nopeasti muutaman sanan ja katoavat pareittain kirjaston edessä olevan patsaan taakse, kunnes ilmestyvät jälleen näkyviin kiihkeiden hetkien jälkeen, mutta tällä kertaa eri suunnista: intiimit ja nimettömät ventovieraat liittyvät toisiinsa ohikiitävän tuokion ajaksi. Aina silloin tällöin paikalle eksyy newyorkilaiskyttä, joka heiluttelee pamppuaan aggressiivisesti ja valaisee pusikkoa taskulampullaan, jolloin varjot hajaantuvat penkeiltä ja puiden alta ja kävelevät päämäärättömästi eri suuntiin.
Bryant Park varjojen hajaannuttua. |
Hinttien pääkatu
Millaisia menomestoja Times Squaren lehtikioskien
”epätodellisia aikakauslehtivärejä pirskottavista” vihkosista sitten löytyi? Ysikutosen ensimmäisessä
Nykin-jutussa ei mainita kuin pari saunaa, mutta ”New Yorkin kuuma kesä” -jutun
(4/71) kirjoittaja suorastaan hekumoi kaupungin tarjonnalla:
New Yorkin hinttibaareja ei kannata ruveta luettelemaan, niitä on todella paljon. – – aluksi tulee ehkä ajelleeksi ikään kuin päämäärättä Manhattania ristiin rastiin, ennenkuin on löytänyt ne oikeat baarit, joita minun tielleni osui yli 80.
Kun kaupunki tuli kirjoittajalle tutummaksi, hän päätyi yhä
useammin samaan paikkaan kuin mihin sateenkaarevat nykyturistitkin hakeutuvat –
Greenwich Villageen:
Juuri siellä on yöelämä värikkäintä ja niin runsaasti mielenkiintoisia kohteita homofiileille, että en ole missään tavannut sellaista aikaisemmin. Sheridan Square on keskeinen paikka, jossa on myös hinttien ”pääkatu” Christopher Street. Se kulkee Avenue of the Americans’ilta Hudson-joen rantaan ja siellä on aina vilskettä ja vilinää. Vaikka menisit sinne aamuvarhaisella, iltapäivällä tai keskellä yötä, löydät aina juttukaverin.
Greenwich Villagen kehitys ”homosaarekkeeksi” alkoi
historioitsija George Chaunceyn mukaan jo 1920-luvulla, jolloin kaupunginosan
maine boheemina vapaan rakkauden tyyssijana alkoi vetää puoleensa myös
sateenkaarikansaa Yhdysvaltojen ahdasmielisiltä pikkupaikkakunnilta. Alueen
vetovoimatekijöitä olivat maineen lisäksi halvat kalustetut asunnot sekä
huokeat ravintolat, aivan kuten Times Squaren alueella.
Kuusikymmenluvulle tultaessa Villageen oli syntynyt
Yhdysvaltain suurin hlbt-getto, ja Ysikutosen
jutun kirjoitusaikana vuonna 1971 elettiin Stonewallin mellakoiden jälkeistä gay libin kulta-aikaa. Kyseisen jutun
kirjoittaja ei hänkään mainitse Stonewallia, mutta sivuaa homojen
kansalaisoikeustaistelua ja mainitsee vuonna 1970 järjestetyn ”suuren
mielenosoituksen”. Kyseessä oli Stonewallin mellakoiden ensimmäisenä vuosipäivänä
28.6.1970 järjestetty Christopher Street
liberation day -marssi, joka on nykyisten Pride-kulkueiden kantaäiti [ks. myös Stonewall – katujen kuningattarien kapina]:
Amerikkalaiset ovat saavuttaneet vapautensa lujasti taistelemalla. Siellähän perustetaan kaikenlaisia yhdistyksiä valvomaan pienryhmien etuja normaalissa yhteiskunnassa, ja niinpä on myöskin lukuisia vilkkaasti toimivia homofiilien järjestöjä. Kaikkialla näkee ilmoituksia tanssitilaisuuksista, kokouksista jne. Viime vuonna pidettiin, kuten päivälehdet kertoivat, New Yorkissa suuri mielenosoitus, johon osallistui tuhansia eri vähemmistöihin kuuluvia. Iskulausein ja julistein haluttiin kiinnittää yleisön huomiota homofiilien ongelmiin. Marssi sujui rauhallisesti ja amerikkalaiseen tapaan hilpeästi, mistä syystä se sai paljon julkisuutta osakseen ja antoi marssille miellyttävän leiman. Siitä puuttui kaikki se yksitotisuus, joka olisi ollut tyypillistä vastaavanlaiselle tapahtumalle Euroopassa.
Vuoden 1970 Christopher Street liberation dayn monenkirjavia marssijoita Leonard Fink coming out -kirjassa. |
Christopher Streetin Gay liberation -muistomerkki. |
Mitä mielenkiintoisimpia tyyppejä
Tänne, kahleensa karistaneen
homoelämän keskelle saapuivat myös 1970-luvun sateenkaarevat suomalaisturistit
ja saivat unohtumattoman ensivaikutelman. Esimerkiksi Ysikutosen ”New Yorkin kuuma kesä”
-jutun kirjoittaja mainitsee yli 80 baarin otannastaan ”Dennysin”, jolla hän
viitannee Christopher Streetin ja Greenwich Streetin kulmassa sijainneeseen
Danny’s-nimiseen baariin:
[Christopher Streetin] tunnetuimpia baareja on Dennys, jossa kokee hieman hämmentävän elämyksen kynnyksen yli astuessaan, kun huomaa lähes kahdensadan silmäparin tuijottavan tulijaa. Kolmionmuotoisen huoneen kaksi seinää ovat valoaläpäiseviä, kankain koristeltuja suuria ikkunoita, jotka saavat oudon kulkijan hämmästymään. Asiakkaat seisoskelevat hajallaan katse ovelle päin suunnattuna ja ovikellon kilahtaessa kaikki tuojottavat [sic] tulijaa kuin käskystä. Dennys’essä voi kuitenkin sanoa jopa viihtyvänsä! Tällaisia baareja siellä on useita. Ne ovat kaikki surkeasti sisustettuja ja viimeistä nurkkaa myöten täynnä kaikenlaista rojua – baareja, joissa mitä mielenkiintoisimmat tyypit oleskelevat.
”Mitä mielenkiintoisin” ei edes oikein riitä kuvaamaan
1970-luvun suomalaispojan kohtaamaa kirjavuutta ja vastakohtaisuutta. Sateenkaarevassa
katukuvassa vuorottelivat miehekkyyttä lähes parodiaa hipovasti korostaneet
kloonit sekä neitihomot, jotka tekivät ihan samaa janan toisessa äärilaidassa,
kuten kirjoittaja toteaa:
Homofiilien ympäristö on täällä – ainakin siltä vaikuttaa – paljon miehekkäämpää kuin Euroopassa. Toisaalta en kuitenkaan ole missään aikaisemmin nähnyt niin aitoja ja huvittavasti pukeutuneita siskoja kuin Greenwich Villagessa.
Miehekkyyden (yli)korostamisesta ja vartalokultista kirjoitti
myös Ruotsin Setan eli RFSL:n kansainvälisten asioiden sihteeri Ysikutosessa 8/72 julkaistussa
matkajutussaan:
Lihakset ja voima ovat tärkeitä asioita myös amerikkalaiselle homoseksuaalille. Greenwich Village on täynnä voimistelusaleja, joissa miehet harjoittavat lihaksiaan vähintään pari tuntia viikossa, useimmat päivittäin. – – Homoseksuaalit miehet näyttävät pitävän tarkkaan huolta miehekkäästä käyttäytymisestä ja naisellisia piirteitä vältetään ehdottomasti. Tämä on jotenkin ärsyttänyt naisia, jotka ovat sitä mieltä, että homoseksuaalit miehet ovat samanlaisia chauvinisteja kuin heterot vastineensa.
Greenwich Villagen baarien ”chauvinistista” asiakaskuntaa Leonard Fink coming out -kirjassa. |
New Yorkin ”Kirsikkapuistossa” Riverside Parkissa oli vuosikymmeniä kuhinaa varsinkin sotilaiden ja merimiesten muistomerkin luona. |
Machofasismia
Harri Kalha käsittelee Tom of Finland: taidetta seksin vuoksi -kirjassaan (2012) sitä, miten
homojen ruumiillinen minäkultti oli osa 1970-luvun laajempaa seksuaalista
tiedostus-, vapautus- ja voimautusprosessia. Tyylin ja habituksen tasolla
alettiin ihannoida samaa äijäilyä, johon feminismi opetti suhtautumaan
kriittiseksi. Tämän ”neitiydestä vapautumisen” merkitys oli Kalhan mukaan
kahtalainen: ”Ulkopuolisille viestitettiin ”miehistynyttä” itsetuntoa, voimaa
ja kollektiivisuutta, samanmielisille taas päivitettyä seksuaalista latausta ja
itsetuntemusta.”
Tyylin yksiulotteisuus – ja valtaisa suosio – sai sen
kriitikot jo 1970-luvulla luonnehtimaan sitä termillä Macho Fascism. Haukkumasanalla
viitattiin paitsi tyylin syrjivyyteen (ne, jotka eivät edustaneet samaa
pukeutumistyyliä, torjuttiin) myös siihen, että tyyli toi mieleen fasismin
mieltymyksen maskuliiniseen voimaan ja univormuihin.
Aiemmassa tyylijutussa pohdin jo homojen taipumusta
yksilöllisyyden peittävään ”univormupukeutumiseen”, olipa kyse machovermeiden
tai merkkivaatteiden suosimisesta. Ysikutosessa
4/71 julkaistun ”New Yorkin kuuma kesä” -jutun kirjoittaja päätyy hänkin siihen, että tuon ajan newyorkilaismiesten yltiömiehekkäässä
pukeutumisessa oli lopulta kyse
eräänlaisesta työasusta, jonka säröistä vilahteli inhimillisyys:
New Yorkin katukuvaan kuuluvat myös nahkatakkien baarit. Ne ovat ”supermaskuliinisten” miesten oleskelupaikkoja, ja niissä on kaikki vähänkin naisellinen halveksittu, jopa kielletty asia. Täälläkin tapaa kaikenlaisia sekatyömiesten vaatteisiin pukeutuneita tyyppejä. On farmareita, nahkatakkeja, villapaitoja jne. – – Mitä enemmän baariin tulee väkeä, sitä intiimimmäksi ja välittömämmäksi tunnelma muuttuu. Tätä aikansa tarkkailtuaan huomaa, että nämä ”pehmustetutkin” mammutit ovat miellyttäviä, nuorekkaita, usein avuttomantuntuisia miehiä, jotka kaipaavat rakkautta ja ystävyyttä. Baarien tunnelma ei ole ollenkaan niin pingoittunut kuin täällä Euroopassa.
Ramrodin ja muiden Greenwich Villagen ”supermaskuliinisten” baarien asiakaskuntaa Leonard Fink coming out -kirjassa. |
Nyt jäljellä ovat vain villit muistot menneisyydestä, kuten osoitteessa 384
West Street, jossa toimi aikanaan mm. Robert Mapplethorpen
suosima nahkabaari Kellerbar.
|
Synkkä leikkikenttä
Nahkatakkien baarit olivat kiinteä osa Hudsonjoen
rantaskeneä, joka kukoisti Christopher Streetin päässä pitkin West Streetiä [ks. myös aiempi kirjoitus Down by the laituri – Leonard Fink ja rantojen miehet]. Kirjailija
Glenn O’Brienin mukaan alue muistutti viikonloppuisin moottoripyörämessuja –
ilman niitä prätkiä. ”Monet kundit pukeutuivat farkkuihin ja prätkätakkeihin
läpäistäkseen lähitienoon baarien, kuten Spiken, Ramrodin, Eagle’s Nestin, Cock
Pitin, Anvilin ja Mineshaftin, pukukoodin”, O’Brien toteaa tuon ajan homoskeneä
dokumentoivan The Piers -kirjan
(2015) esipuheessa.
Kaksi Glenn O’Brienin
mainitsemaa nahkabaaria on mainittu myös Ysikutosessa
vuonna 1976 julkaistussa jutussa ”Matkalla
rapakon takana”: Eagle’s Nest ja Ramrod. Niiden lisäksi mainitaan baarit
nimeltä Last Call, Seesaw, Tijuana Cat (pieni mutta viihtyisä, väki
keski-ikäistä, hinnat kalliimmasta päästä), Sideshow (merkillinen paikka,
nahkaa ja länttä ja – tuoreet sahanpurut lattialla joka ilta!) sekä Boots and
Saddles (nimensä mukainen, yhtä ainutta siskoa [neitihomoa] ei paikalla ollut!
”Kerrottakoon, että täällä oli parhaimman näköinen baarimikko koko Yhdysvaltain
kierroksella!”).
Näistä baareista ovat
painuneet historian hämärään kaikki muut, paitsi juuri Eagle’s Nest ja Ramrod,
jotka ovat nahkabaariklassikoita. Eagle’s Nest (142 11th Avenue)
perustettiin Stonewallin mellakoiden jälkeisenä vuonna 1970, ja se oli
historiikkinsa mukaan ”maskuliinisuutta huokunut synkkä leikkikenttä”. Vuonna
1976 avattu Ramrod (394 West Street) taas oli Daniel Hurewitzin Stepping out -kirjan mukaan
1970-luvun loppupuolen suosituimpia nahka- ja prätkäbaareja, joka houkutteli
asiakkaita milloin FF-illoilla, milloin halvalla sunnuntaibrunssilla (”pihvi,
munia ja Bloody Mary”).
Ramrodilla oli Eagle’s Nestin tavoin näkyvä rooli William
Friedkinin (mielestäni suotta) vihatussa Cruising-leffassa
(1980), joka sijoittuu New Yorkin nahkaskeneen. Ilmeisesti juuri elokuvan
provosoimana baari joutui marraskuussa 1980 tapahtuneen viharikoksen kohteeksi:
entinen poliisi avasi tulen autostaan ja tappoi kaksi miestä sekä haavoitti
kuutta. Baari joutui lopettamaan toimintansa pian tapauksen jälkeen, mutta tämä
lähes unohdettu verilöyly nousi Yhdysvalloissa otsikoihin Orlandon joukkomurhan
jälkeen.
”Hän saapui diskoteekkiin kaukomaan / ja ryhtyi reppuansa aukomaan”
”Kun homomiehet taistelivat itselleen oikeuden tanssia
intiimisti keskenään ilman poliisin pelkoa, diskobuumi ei mitenkään voinut olla
kaukana”, kirjoittavat Alan Jones ja Jussi Kantonen kirjassaan Saturday night forever: the story of disco
(2005, oma käännös). Toisin sanoen 1970-luvun homokulttuuri ja diskokulttuuri
kuuluvat suorastaan elimellisesti yhteen. Joka puolelle putkahdelleista
diskoista tuli kirjoittajia lainatakseni nautinnon temppeleitä ja jaetun halun
tyyssijoja.
Maailman ensimmäisen homodiskon tittelistä kilpailee moni
yrittäjä, joista Jones ja Kantonen hehkuttavat varsinkin vuosina 1969–1972
toiminutta New Yorkin Sanctuarya (407 West 43th Street). Sanctuaryyn päätyi
tuoreeltaan myös Ysikutosen 4/71
”New Yorkin kuuma kesä” -jutun kirjoittaja, joka raportoi näkemästään näin:
Sanctuary on vanha kirkko, joka on muutettu jättiläismäiseksi diskoksi. Levysoittimet on sijoitettu urkujen eteen ja musiikkia kuunnellaan kuorin vanhoilla tuoleilla istuen. Kaiken yläpuolella on Isää, Poikaa ja Pyhää henkeä esittävä rapistunut kiiltokuva. Makuasioista voidaan kyllä kiistellä, mutta paikka on joka tapauksessa ”in”, ja siellä voi tanssia hyvän musiikin tahdissa. Laitteet edustavat huippuluokkaa musiikintoiston alalla ja ilmastointi on hyvin järjestetty – viikonlopputungoksessakin ilma pysyy viileän raikkaana. Suosittelemme eurooppalaisille diskojen omistajille opintomatkaa Sanctuaryyn!
Jones ja Kantonen pistävät hehkutuksessaan vieläkin
paremmaksi (oma käännös):
Sanctuary tarjosi täydelliset puitteet homodiskon juurtumiselle. Rakennus oli New Yorkin Hell’s Kitchenin alueen entinen baptistikirkko, missä Francis Grosso ja muut dj:t suolsivat alttarin levysoittimista homohymnejä lauantaimessuun kokoontuneille. Täällä öylätin korvasi Quaalude ja ehtoollisviinin Budweiser-tölkki. Ripittäytyminen tapahtui mitä ilmeisimmin klubin pimeissä sopukoissa – miksipä muutenkaan kuoripojat olivat polvillaan? – –
Jutun kirjoittaja äimisteli kaupungin diskojen asiakaskuntaa, musiikkia ja menoa näin:
Discojen levysuosikkeina oli aivan outoa ja uutta musiikkia. Rytmit olivat mukaansatempaavia ja varmasti tulossa Eurooppaankin. Mukana oli Silver Conventionin Get up and boogie, Crow Heightsin Affair’n foxy lady [The Crown Heights Affair: Foxy lady], Diana Rossin Love hangover jne. New Yorkin discot ovat loistavia, värejä, tilaa ja ääntä on. Yleisö on pukeutunut erikoisesti, fantasiapukuja ja make up-eja on monilla. Discot ovat sikäli outoja meikäläisten näkövinkkelistä, että niissä hoterot [sic] ja hintit ovat sekaisin. Vai liekö sitten kyseessä biit! Vapaampaa kuitenkin joka tapauksessa kuin täälläpäin. Vauhti discoissa on melkoinen ja väki vaihtuu.
Vuoden 1976 kuumimmista
diskoista kirjoittaja mainitsi Hollywoodin, joka suosivat ilmeisesti
menevät nuoret, sekä The Gilded Grapen,
Barefoot Boyn, Flamingon ja Omegan. Näistä Flamingo (599 Broadway) on mainittu myös Daniel
Hurewitzin Stepping out -kirjassa, jonka mukaan se oli 1970-luvun the
homodisko. Se oli muiden suosittujen diskojen tavoin avoin vain jäsenille, ja
jonotuslista oli pitkä. Hurewitz siteeraa kirjailija Edmund Whitea, jonka
luonnehdinnan mukaan Flamingossa kävi flaksi vain, jos omasi pohatan pokan,
rattopojan viehätysvoiman ja maailmanmiehen suuren sydämen.
Kruisailun sijasta
Flamingo tunnettiin nimenomaan tanssipaikkana, jossa paidattomien miesten
armeija hytkyi kylki kyljessä. Hurewitz siteeraa erästäkin homolehteä, jossa
Flamingon salaisuudeksi nimettiin vaatimattomasti ”diskoenergia, tuo
ilmiömäinen inhimillinen voima, jonka valjastaminen mahdollistaa minkä tahansa
todellisen tai kuvitellun kriisin selättämisen”.
Huh, tulipa hiki, eikä loppua näy, sillä jutun jälkimmäisessä osassa Suomi-poika saunoo.
Suomalaispoikia maailmalla: Matkalla rapakon takana 2/2
(Otsikoiden sitaatit ovat poimintoja Marionin levyttämästä käännösiskelmästä Disco Tango, san. Juha Vainio.)
Huh, tulipa hiki, eikä loppua näy, sillä jutun jälkimmäisessä osassa Suomi-poika saunoo.
Suomalaispoikia maailmalla: Matkalla rapakon takana 2/2
(Otsikoiden sitaatit ovat poimintoja Marionin levyttämästä käännösiskelmästä Disco Tango, san. Juha Vainio.)