”Se on hyvännäköinen, oikein hyvännäköinen” – homot ja tyyli

”Vaatteet eivät välttämättä ole kalliita, mutta hyvin valittuja, parturissa käyntiä ei ole unohdettu ja harvemmin deodoranttikaan pettää. Mikseivät heteroherrat voi olla edes puoliksi yhtä hoidettuja?” tuskaili Kansan uutiset -viikkolehden toimittaja Gay Gambrini -ravintolan yksivuotissynttäreillä heinäkuussa 1985.

Näin 30 vuotta myöhemmin homohemiehet tuskin erottuvat heteroherroista ainakaan kiepporaikasteen käytöllä, mutta käsitykset homojen tyylikkyydestä ovat silti sitkeässä. Kaapista tultuamme me olemme kuulemma linnoittautuneet walk-in closeteihimme ja jumittuneet kampauspöydän ääreen kuin genitaalilävistys huulikoruun.

Jos homoilla kerran on tyyliä, on aika pyytää kuvastinta kertomaan, millaista se on. Samalla on hyvä pohtia, mitä tyyli tai tyylikkyys ylipäätään tarkoittaa.

Kuin tippuri tai raha

Homoikoni Quentin Crisp (1908–1999) tekee tyylille ja tyylikkyydelle ruumiinavauksen Donald Carrollin (1940–2010) kanssa kirjoittamassaan teoksessa Tyylikirja (Doing it with style, 1981, suom. Juhani Lindholm). Miehet toteavat ykskantaan, että tyyli on kuin tippuri tai raha: ketään ei kiinnosta niiden olemassaolo sinänsä, vaan ainoastaan se, miten ne on hankittu.

Crisp ja Carroll vakuuttavat, että tyyli todella on hankittavissa, ja he määrittelevät sen näin: 

Tyyli on yksilöllinen ominaisuus, joka itsestään kumpuaa ihmisen persoonallisuudesta, mutta jota pidetään tietoisesti yllä. Tai toisin ilmaistuna: tyyliniekka on ihminen, joka on oma itsensä, mutta tarkoituksellisesti.

Tältä pohjalta Crispin ja Carrollin Tyylikirja tarjoaa seikkaperäisiä käytännön ohjeita, jotka liittyvät esimerkiksi tyylikkääseen pukeutumiseen, syömiseen ja juomiseen, parinmuodostukseen ja avioitumiseen, esiintymiseen työelämässä, vihamiesten hämmentämiseen, vehkeilyyn, köyhyyteen, rikkauteen ja vanhuuteen. Oppimista tehostavat kiperät monivalintakysymykset.

Syvennyn seuraavaksi Crispin ja Carrollin näkemyksiin tyyliniekan peruspiirteistä ja tyylikkäästä pukeutumisesta, minkä jälkeen pohdin homomiesten tyyli(ttömyytt)ä niiden näkökulmasta.

Sormet irti säätimistä

Voidakseen tulla tyyliniekaksi ihmisen on Quentin Crispin ja Donald Carrollin mukaan tunnettava itsensä ja omat vahvat puolensa (jotka eivät välttämättä ole parhaita puolia). Lisäksi pitäisi tuntea tarkoin rajoituksensa ja karttaa viimeiseen asti teeskentelyä. Laiska olkoon laiska, ja lukemista vieroksuva tyhjentäköön koko asuntonsa kaikesta luettavaksi kelpaavasta, ”jotta koko maailma saisi tietää teidän eläneen elämänne kokonaisuudessaan painetun sanan vaikutuspiirin ulkopuolella”.

Tyyliniekan ei myöskään tulisi matkia muita tai vertailla itseään muihin, koska jäljittely on paitsi imartelun vilpittömin muoto myös tyylittömyyden varmin tunnusmerkki. Kaikki on toki jo kertaalleen keksitty ja käytetty, mutta olennaista on yhdistellä tyylinsä lainatavarat niin, että ne sopivat omaan persoonaan ja korostavat sitä.

Tyyliniekan tulisi myös olla johdonmukainen ja pysyä tyylissään kohderyhmästä toiseen ja kansansuosiosta vähääkään piittaamatta: 

Ei pidä sormeilla säätimiä enää sen jälkeen, kun kerran on saanut itsensä terävyysalueen keskipisteeseen. Älkää langetko lisäämään volyymia – puhumattakaan että kytkisitte virran kokonaan pois – vaikka ette heti saavuttaisikaan sitä tunnustusta tai saisi houkutelluksi esiin niitä reaktioita, joihin katsotte olevanne tyylinne perusteella oikeutettu.

Seksi on muotia Out-lehdessä 3/2016.

Kauppatavaran mainostauluja

Tyylikäs pukeutuminen ja muodikkuus eivät ole missään tekemisissä keskenään, Quentin Crisp ja Donald Carroll muistuttavat: 

Muotia noudattavat ne ihmiset, jotka eivät tunne itseään, vaan yrittävät muodostaa itselleen identiteettiä muotilehtiin turvautumalla. – – Tiivistäen: tyylikästä pukeutumista voi verrata manifestin julkaisemiseen, muodikas pukeutuminen taas muistuttaa vetoomuksen allekirjoittamista.

Yhtä ongelmallista on itsensä vaatettaminen persoonallisuutta häivyttävään ”valeasuun” tai vastaavasti ”univormuun”, jolla kuulutetaan julki yhdenmukaisuutta oman ominaislaadun sijasta. Kyse voi olla vaikkapa liituraitapuvusta tai säntillisesti omaksutusta hippi- tai emo-tyylistä.

Omanlaisiaan kartettavia univormuja ovat myös vaatteet, joissa on näkyvästi esillä suunnittelijan nimi, nimikirjaimet tai tavaramerkki. ”Vaatteiden tehtävänä on mainostaa kantajaansa eikä toimia kenenkään muun kauppatavaran mainostauluna”, Crisp ja Carroll huomauttavat. Samoin kosmetiikan ainoana tarkoituksena on saada ihminen näyttämään entistä enemmän omalta itseltään, ei maalata umpeen julkisivun puutteita.

”Tyylinne vihollisia ovat kaikki seikat, jotka harhauttavat toisten ajatukset pois teidän kokonaisvaltaisesta olemuksestanne”, kuuluu Tyylikirjan tuomio.

Joukkovoimaa

Homot ja tyyli -aiheeseen on monta tulokulmaa, joista yksi on sangen keskeinen, vaikka se ei liity lainkaan homomiesten henkilökohtaiseen tyyliin. Tällä tarkoitan vankkumatonta asemaamme ”naisen jokapäiväisen teatterin puvustajina”. Luonnehdinta on peräisin Walter de Campin Ja homot loivat naisen -kirjasta (2015), joka kertoo kymmenestä homoseksuaalista muotisuunnittelijasta – noista anorektisen naisen parhaista ystävistä. You know. ”Big names. Dior, Lagerfeld, Gaultier, darling. Names, names, names!”

Yves Saint-Laurent (1936–2008) ja Karl Lagerfeld ovat myös itse tyyli-ikoneita, mutta se tuskin tekee meistä muista homoista kovin tyylikkäitä. Sitä paitsi YSL:n ja Lagerfeldin (tai hänen luotsaamansa Chanelin) nimissä suolletaan markkinoille loputtomasti logovaatteita ja -asusteita, joiden käytön Crisp ja Carroll jo totesivat yksilöllisyyttä pahasti samentavaksi. Jatkan siis etsintää.

Toinen tulokulma homoihin ja tyyliin voidaan kiteyttää käsitteeseen homotyyli. Sillä tarkoitan stereotyyppisiä käsityksiä homomiesten ulkoisesta olemuksesta. Homotyylin tunnetuimpia edustajia ovat Tom Fordilla kyllästetty kukkapaitainen keikari (tunnustan!), Pride-kulkueen keulahahmona keikkuva salibarbi sateenkaarispeedoissaan, homobaarien anonyymi Abercrombie-armeija, nahkahomo takamuksettomissa chapseissaan, Freddie Mercuryn kalapuikkoviikset ja George Michaelin ”silmät kiinni ja suu auki” -tyyppinen parta, joka tuo erehdyttävästi mieleen glory holen.

Crispin ja Carrollin teesien näkökulmasta homotyylille tunnusomaiset vaatteet ja erikoistehosteet ovat joko valeasuja ja univormuja, joiden käyttö liittyy asiaan, jolle halutaan antaa pontta joukkovoimalla. Vaikka Pride-kulkueet ovat määritelmällisesti hlbti-ihmisten moninaisuuden juhlaa, tyyligurujen näkökulmasta ne ovat massaan hukkumista – ellei siis ihminen pukeudu tyylilleen uskollisesti joka päivä niin kuin hän pukeutuu kulkueeseen.

Mokkakenkiä ja samettihattuja

Crisp ja Carroll jylisevät, että kunnon tyyliniekka ei kuolemakseenkaan suostu käyttämään esineitä, jotka yhdistävät kantajansa johonkin ryhmään. Kuitenkin juuri homomiehet ovat kautta maailman sivu käyttäneet erilaisia koodivaatteita viestittääkseen suuntautumistaan muille ja ilmentääkseen kaikkea sitä, minkä lain tai asenteiden vuoksi joutuivat kätkemään.

Punaiset solmiot, valkoiset hansikkaat, vihreät puvut, kukkakuvioiset uimahousut, sulkahatut sekä tummanruskeat tai harmaat mokkakengät. Muun muassa nämä seikat olivat George Chaunceyn Gay New York -teoksen (1994) mukaan miehiä haluavien miesten tunnusmerkkejä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alkupuolen New Yorkissa. Koodipukeutumista hyödynsivät varsinkin naisellisuudestaan ja huikentelevaisuudestaan tunnetut fairyt, jotka pyrkivät siten helpottamaan tunnistamista sateenkaariyhteisön sisällä ja suhteessa asiakkaisiin. Fairyt tunnettiin nimittäin prostituoituina, jotka palvelivat ”tavallisia”, etupäässä työväenluokkaisia miehiä.

Aikana, jolloin homoseksuaaliset teot olivat rikollisia, oli pakko varmistaa paitsi tavaran liikkuminen myös selusta ja oma turvallisuus. Tämä lienee pääsyy siihen, miksi erilaisten koodivaatteiden ja -asusteiden käyttö oli niin yleismaailmallinen ilmiö. Kansainvälisen homotyylin finessit tunnettiin myös 1930-luvun Helsingissä, kuten Seta-lehdessä 3/88 julkaistusta työläispojan muistelosta ilmenee:

Ainahan homot ovat vähän erikoisesti pukeutuneet. 30-luvulla oli värikkäitä kaulaliinoja kun muut käyttivät mustaa ja harmaata – sekä baskeri. Mutta ei se suinkaan ollut homojen merkki. Ja homoilla oli usein rusetti kaulassa kun toiset käyttivät kravattia. Ja samaten housumallit. Siihen aikaan oli muodissa sellainen samettihousu, jossa oli hyvin levät housunlahkeet ja nimenomaan homot suosivat niitä. Mutta silloin pukeutuminen oli paljon köyhempää. Rahaa ei ollut paljon käytettävissä. Ei ollut varaa olla erikoinen.

Neljäkymmentäluvun lopun Helsingissä elänyt opiskelijapoika mainitsee puolestaan New Yorkista tutut mokkakengät Seta-lehdessä 2/88:

Sodan jälkeen oli niin vaikea vaatetustilanne, että silloin pantiin päälle mitä saatiin. Ehkä jotain oli mitä joku oli Tukholmassa käynyt ja ostanut – mokkakengät tai turkoosin värisen samettihuopahatun. Niitä mokkakenkiä muuten pidettiin yhteen aikaan sellaisena merkkinä. Kaikki ei uskaltaneet laittaa niitä jalkaansa sen takia, että jos on mokkakengät niin luullaan homoksi. Sormukset ja muut korut olivat joidenkin heikkouksia.

Ystäväni ”Kari” puhisi taannoin siitä, miten vielä 1970-luvun Helsingissä uskottiin, että kaikki homot ovat kanoja, jotka ”sipsuttavat ja tipsuttavat” mokkakengät jalassa ja vihreiden takkien liepeet liehuen. Kieltämättä tuntuu perin uskomattomalta, että tällaiset 1800-luvun lopun metropolien alakulttuureissa syntyneet pukeutumiskoodit elivät niin sitkeinä vielä 1900-luvun jälkipuolen Helsingissä.

Muoti ja kauneus

Karin puheet mokkakengissä sipsuttavista kanoista pistävät miettimään, että varsinkin heterojen vaalimat stereotypiat homojen tyylikkyydestä ovat syntyneet paitsi naisten vaatettamisesta myös neitihomojen keikarimaisesta koodipukeutumisesta. Ajatelkaa vaikka sodanjälkeisen Helsingin katukuvaa ja sijoittakaa sinne mies, jolla on Tukholmasta hankittu turkoosi samettihuopahattu! Tyyligurujen mukaan se ei ehkä ollut tyylikäs, koska se yhdisti lakimiesliiton sormuksen, ylioppilaslyyran tai vapaamuurareiden rintaneulan tavoin kantajansa tiettyyn ryhmään. Mutta olihan se muodikas. Homojen oletettu tyylikkyys taitaakin olla lähinnä muodikkuutta, joka taas on Quentin Crispin ja Donald Carrollin mukaan lähtökohtaisesti tyylitöntä.

Muodikkuusvaikutelma vain vahvistuu, kun selailee homolehtiä 1960-luvulta eteenpäin: niiden muoti-, kauneus- ja sisustussivut eivät keskity yksilöllisyyteen, vaan avaimet käteen -tyyppisiin julkisivuremontteihin, joissa yksilöllisyys pyritään häivyttämään. Tässä pari esimerkkiä:

Suomen ensimmäisen homolehden 96:n ensimmäisessä numerossa 1/1969 on juttu ”Miehen hoito-ohjelma”, johon on haastateltu hiusten- ja kauneudenhoidon asiantuntijaa, rouva Airi Sulinia. Hiuksista kysyttäessä hän toteaa näin: ”Katsoisin, että mies joka joutuu jatkuvasti edustamaan, tarvitsee peruukin.”

Samaisen Ysikutosen numerossa 1/71 käsitellään kevään rohkeaa ja värikästä muotia ja suorastaan käsketään pitämään pussihihaiset paidat (”purjeet” ovat menneet pois muodista!) housujen päällä. Housujen taas kuuluu ehdottomasti olla ”tämän päivän nuorisolle” suunnitellut Friitalan mokkanahkaiset farmarihousut, joissa kengännauhakiinnitys molemmilla sivuilla.

Z-lehden 3/1997 muotisivuilla muistutetaan melko kryptisesti, että tuhlaajavuosien ja laman jälkeen painotus on asioiden sisimmässä laadussa: ”Poissa ovat rajatut roolit ja tilalla kypsä tietoisuus elämisen monimuotoisuudesta.” Tätä sisintä laatua ja monimuotoisuutta henkivät esimerkiksi pyöröharjattu metallisävyinen takki-housuyhdistelmä (1 500 markkaa), ”kesäisen kaupunkipojan klassisten Havaji-sävyjen uutta tulkintaa” edustava paita (615 markkaa) sekä kulta-teräsyhdistelmäinen Breitling Cosmonaute (noin 18 000 markkaa).

Out-lehden tuoreessa muotinumerossa 3/2016 surraan koko matka pankkiin sitä, että vaikka lähes puolet elämästämme kuluu makuuhuoneessa, ne vastaavat vain harvoin ”kotiemme muiden tilojen esittelykelpoista glamouria”. On siis aika herätä ja sirotella makuuhuoneeseen huomionarvoisia yksityiskohtia, jotta myös sängyssä jo vanhastaan olevat suuren lankatiheyden lakanat pääsisivät oikeuksiinsa. Päräyttävistä yksityiskohdista mainitaan esimerkkeinä Guccin silkkiaamutakki (5 800 $), Calvin Kleinin huopa (1 195 $), La Perlan pyjamatakki (1 784 $), Hermèsin tuoksukynttilä (450 $) ja marmorinen iPhone-laturi (295 $).

Tyylitietoinen mies voi toki poimia mainostajien miellyttämiseksi kuratoiduista tyylivinkeistä ideoita omaan yksilölliseen tyyliinsä, mutta samalla on syytä muistaa Quentin Crispin ja Donald Carrollin sanat: 

– – ennen parran kasvattamista, uuden kampauksen hankkimista, vaatevaraston vaihtamista, urheiluauton ostamista, imukkeen käytön aloittamista tai kotinsa uudelleensisustamista on kysyttävä itseltään, onko aiottu muutos tai lisäys sellainen, että se todella kuvastaa jotakin tekijänsä sisäistä ominaisuutta. Ellei se kuvasta, sitä tullaan pitämään teennäisyytenä. Jos se taas kuvastaa, sitä pidetään sinä mitä se onkin: tyylin uutena jalostusasteena.

Kloonien hyökkäys

Vaan ketä kiinnostaa tyylikkyys tai edes muodikkuus? Ei ainakaan homoja, jotka näyttävät ainakin ruotsalaiskriitikoiden mukaan nykyään kopiokoneen sylkäisemiltä.

Homokulttuurin tasapäisyyttä suomitaan esimerkiksi Bögjävlar-pamfletissa (2007), johon sisältyy muotitoimittaja Daniel Björkin essee ”I stället för mode (förvirring)”. Björkiä askarruttaa se, että jos homot kerran ovat vaatevirtuooseja, miksi tukholmalaisessa tai göteborgilaisessa homobaarissa näkee vain farkkuja ja t-paitoja tai enintään ”muoti on kuluttamista” -henkisiä brändinousukkaita. Poissaolollaan loistavat ne, joilla on leikkisyyttä ja pokkaa tempaista päälle vaikka YSL:n tunika ja kantaa se kuin mies. Björkin omakohtaisen kokemuksen mukaan tähän on vain yksi syy: jos pukeutumisessa on häivähdyskin riikinkukkoa tai leikkisyyttä, laukaiset toisissa naisellisuustrauman etkä taatusti saa munaa.

Aikamme homomaailmaa hallitsee Björkin mielestä anonyymius, joka on erilaista kuin aiempien vuosikymmenten univormutyyli pumpattuine vartaloineen sekä prätkä-, armeija-, cowboy-, poliisi- ja merimiesvaatteineen. Ne keskittyivät nimittäin miesvartalon seksikkyyden ja homopolitiikan korostamiseen, kun taas nyt suositaan valtavirran heteromiehiltä apinoitua tavistyyliä – sitä, joka meidän piti ennen stailata pimentoon ”sillä silmällä”. Minne hävisi halu erottua? Björk parahtaa.

Samoilla linjoilla on QX-lehden kulttuurikolumnisti Roger Wilson, joka tiivisti aikamme homotyylin taannoin näin (oma käännös):

Näin Tel Avivin Pridessa toistuvasti tuotteen, joka toi mieleen Star Wars Episodi II:n – siis sen, missä kloonit hyökkäävät. Koko Dizengoff Street oli kuin tank top -outlet tai alennusmyynti, josta kaikki olivat ostaneet samanlaisen tekoparran. Olen pyörinyt monenlaisissa homotapahtumissa, mutta olin onnistunut välttymään kloonifestivaaleilta, siis tähän saakka. – – Homma meni niin överiksi, että aina kun satuin näkemään yhdenkin kunnon muskeli-Maijan, joka oli vetänyt yliannoksen proteiinijauhetta ja steroideja ja muuttunut fantasiahahmoksi, teki mieli kiljaista: ”You go, girl!” Mieluummin muskeliöverit kuin se, että kaikki ovat yhdestä puusta veistettyjä.

Riikinkukkoja ja normiukkoja

Ruotsalaisten väitteet homojen degeneroitumisesta anonyymeiksi taviksiksi herättävät yhtä ristiriitaisia tuntoja kuin Quentin Crispin ja Donald Carrollin järkkymättömät tyyliteesit.

Mitä sitten, jos valtaosa homoista suosii farkkuja ja t-paitoja ja näyttää tavallisilta tallaajilta? Mitä sitten, jos suosimme merkki- ja fetissivaatteiden kaltaisia univormuja, jotka tekevät meistä kauppatavaran mainostauluja tai kuuluttavat julki yhdenmukaisuutta ominaislaadun sijasta? Mitä sitten, jos olemme enintään tyylittömän muodikkaita?

Ei yhtään mitään. Vaikka homoja pidettäisiin yleisesti tyyliniekkoina, se ei velvoita meitä millään tavalla. Muuten olisimme velvollisia uskomaan myös niitä, jotka pitävät meitä syntisinä, ja keskittymään kutemisen sijasta katumiseen.

Samalla on muistettava, että menneisyyteen pätee sama kuin havaintokykyymme ylipäätään: huomaamme ennen kaikkea ne asiat, jotka eniten silmiin pistävät. On helppoa heittää Oscar Wilde- tai David Hockney -kortti ja huokaista, että homomiehet olivat ennen paljon uskaliaampia ja tyylikkäämpiä. On myös helppoa haksahtaa ajattelemaan, että 1970-luvulla kaikki homomiehet olivat ”miehekkyydessään” ja seksikkyydessään kuin newyorkilaisen Mineshaft-fetissiklubin pukukoodin ilmentymiä (kuvattu teoksessa Greenwich Village – and how it got that way, 1990): 

EI hajuvettä tai parfyymia tai merkkipuseroita. EI pukuja, solmioita, puvunhousuja tai -takkeja. EI rugby-tyylisiä paitoja tai disko-dragia. EI takkeja temmellyskentälle.

Pukukoodit tulevat ja menevät, mutta yksi on varmaa: vaikka homojen joukossa riittää riikinkukkoja, suurin osa meikäläistä on ja on aina ollut pukeutumiseltaan normiukkoja. Harmaa massa on ehtymätön luonnonvara. Yhtä ehtymättömältä vaikuttaa tarpeemme suosia univormupukeutumista – olipa sitten kyse Abercrombien t-paidoista tai Vuittonin väskyistä. Miehiä haluavina miehinä me haemme samuutta myös pukeutumisessamme, ja himottavien brändien käyttö on samanlaista seksin ja seksuaalisuuden ulkoistamista kuin mitä fairyt harrastivat viime vuosisadan vaihteessa työmiehiä houkutellakseen ja nahkamiehet paljon heidän jälkeensä.

Mielestäni ongelmana ei ole se, jos suuri osa homoista näyttää tavallisilta tallaajilta tai yhdestä puusta veistetyiltä. Ongelmana on se, jos oma asuvalinta tehdään muiden ehdoilla esimerkiksi peläten ”naismaisuutta”, homoleimaa tai valtaväestön suhtautumista. Vielä pahempaa on, jos muilta edellytetään samaa häivytystaktiikkaa.

”Tajusin, että sä olet homo, koska sä olit pukeutunut liian harkitusti”, tunnusti eräs heteromies minulle kotibileiden pikkutunneilla. Otin tämän kultakenkiin, kukkapaitaan ja kananmunankokoisiin kalvosinnappeihini liittyvän kommentin kohteliaisuutena. Samalla tiedostin taas kerran, miksi niin moni valitsee mieluummin farkut ja t-paidan kuin lähtee työstämään omaa homo- tai naisellisuustraumaansa korostamalla sitä. Sitä paitsi korostamalla omaa neitihomouttaan tulee helposti lyöneeksi tietynlaisen leiman myös kaikkiin muihin ympärillä oleviin tuiki tavallisiin, joskin keskinäisiä kesähäitä suunnitteleviin, suomalaisiin miehiin. Miksi muiden pitäisi kärsiä siitä, että eräät ovat päätyneet näyttämään 1900-luvun alkupuolen newyorkilaiselta miesprostituoidulta?

Tulee mieleen eräskin twiitti, jossa toivotin hyvää homo- ja transfobian vastaista päivää ja tehostin sanomaa kuvalla, jossa Tyttökultien Rose ja Blanche olivat värikkäissä trikoissaan intohimoisen tanssin pyörteissä. Suosikointien lisäksi tämä poiki närkästyneen kommentin: ”Miksi muuten kaikki kuvittelevat, että HLBT-asialla on jotain tekemistä huomiotaherättävän pukeutumisen kanssa?”

Yhtä hyvin voisi kysyä näin: ”Miksi muuten joku kuvittelee, että hlbt-asialla ei saisi olla mitään tekemistä huomiota herättävän pukeutumisen kanssa?”

Tässä ollaan iänikuisten jakolinjojen äärellä: pitäisikö erottua vai assimiloitua, paljastaa vai peittää, lisätä camp-kierroksia vai hillitä itseään? Ei ihme, että skootteri tuntuu kerran vuodessa karkaavan käsistä ja Pride-kulkue täyttyy kaikesta sellaisesta, mitä homokulttuurissa ei juuri koskaan muuten näe.

Jatkuva juhlavalaistus

On aika tarttua vielä kerran Quentin Crispin ja Donald Carrollin Tyylikirjaan, joka ortodoksisuudestaan huolimatta tarjoaa lohdun sanoja joka iikalle.

Jos ajattelee tarvitsevansa vaatteita vain kehon peittämiseen tai lämmittämiseen ja keskittyy mieluummin kirjahyllyynsä tai puutarhaansa tai postimerkkeihinsä tai autoihinsa, olisi jo tyyligurujenkin mielestä tavattoman tyylitöntä teeskennellä jotakin ihan muuta. On siis parasta keskittää kaikki huomio sen kultivoimiseen, millainen todella on ihmisenä, ja olla vaikka kahdella jalalla kulkeva versio Babylonin riippuvista puutarhoista.

Jos taas ajattelee tarvitsevansa nimenomaan vaatteita voidakseen olla entistä enemmän oma itsensä, ei kannata antaa edes hlbt-asian estää. Mikäli turkoosinvärinen samettihuopahattu ja jokainen muu vaatekappale peilaa virheettömästi jotain oman luonteen ja persoonallisuuden särmää, se sopii ainakin Quentin Crispin ja Donald Carrollin mukaan käyttäjälleen täysin siitä riippumatta, ’käykö’ se jonkin muun niin ikään käyttäjälleen sopivan vaatekappaleen kanssa. Ysärituulipuvun ja Louboutinin korkkarien yhdistelmässä ei siis ole sinänsä mitään vikaa, jos yhdistelmä kertoo totuuden niitä kantavasta miehestä.

Tyyli on nimittäin Crispin ja Carrollin visiossa vapautta kilpailuhenkisyydestä, muodinmukaisuudesta sekä menestymisen ja hyväksytyksi tulemisen tarpeesta. Samalla se on vapautta esittää oma yksilöllisyys jatkuvassa juhlavalaistuksessa. Varmemmaksi vakuudeksi he siteeraavat ranskalaista filosofia Henri Bergsonia: 

Olemme vapaita silloin, kun tekomme kumpuavat kokonaispersoonallisuudestamme, kun ne ilmentävät sitä ja muistuttavat sitä samalla vaikeasti määriteltävällä tavalla jolla taideteos toisinaan muistuttaa tekijäänsä.

Quentin Crisp itse eli teesinsä todeksi jopa siinä määrin, että Sting teki hänestä kappaleen Englishman in New York (1987). Isoäidin viisautta huokuva Crisp nähdään myös kappaleen videossa elävänä esimerkkinä laulun ja samalla Tyylikirjan syvimmästä sanomasta: ”Takes more than combat gear to make a man / takes more than a license for a gun – – it takes a man to suffer ignorance and smile / be yourself no matter what they say.”

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
”Come on, Vogue!”: kun vähemmistöjen alakulttuurista tuli valtavirtaa

Homolehdet esittelyssä 5: QX

Homolehdet esittelyssä 4: Out

Homolehdet esittelyssä 3: DNA

Homolehdet esittelyssä 2: The Advocate

Homolehdet esittelyssä 1: Attitude

Kastanjoiden kukkiessa – vieraana Juhani Kirpilän hovissa

Kun nousee veräjähissillä töölöläistalon ylimpään kerrokseen ja astuu sisään kattohuoneistoon, tuntuu kuin olisi päätynyt Helvi Hämäläisen sivistyneistöromaanien kadonneeseen maailmaan.

Tervetuloa Taidekoti Kirpilään, joka on reumalääkäri Juhani Kirpilän (1931–1988) lahja meille kaikille. Kirpilän museoidussa kodissa riittää nähtävää, mutta kaltaiseni kieroutuneen kävijän huomio keskittyy ennen kaikkea siihen, mikä jää varjoihin – Kirpilän homouteen.

Henkeä ja ainetta

Taidekoti Kirpilän loputtomalta tuntuva huoneiden helminauha ulottuu juhlaolohuoneesta kirjaston, makuuhuoneen ja ruokasalin kautta arkiolohuoneeseen, joka ei ole lainkaan nimensä veroinen. En nimittäin tunne montakaan, jonka ”arki”olohuonetta koristavat näin kauttaaltaan öljyvärimaalatut seinät. 

Suorastaan epätodellisen huoneen Steinway-flyygelin ääreen on helppo kuvitella vaikkapa Helvi Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmän (1941) Naimi Saarinen – tuo mustan intohimon riuduttama lähes groteski hahmo, joka oli enemmän henkeä kuin ainetta:

Ja nyt hän istui isot keltaiset kädet helmassa flyygelin jäykistyneen siiven varjossa silmät kiintyneinä hollantilaiseen sitruunaan, jonka mehupisarat ja hedelmäliha olivat niin kirkkaat, ja mansikoihin, joilla ryömi ruskeita, kuultavia muurahaisia. – – Hän laski sormensa koskettimille, ja hänen sormenpäittensä lipuessa niillä kiersi sävel huonetta omituisen uinuvana, ikään kuin sinervänä nauhana, johon hänen sormensa olivat jättäneet himmeitä kysymysmerkkejä. – – Niiden vuosien maisemasta, jotka hän oli ollut yksin, vanhan intohimon muisto sydämessään, tuskallisen uskollisessa lippaassa, oli työ, taiteen ymmärtäminen ja palvominen, ollut hänen ainoa ilonsa. Työ, taide, kauneus, taide, joka kohosi kuin pieni marmorinen kellotorni yksinäisyyden maisemasta ja lähetti kelloistaan hopeisen parven, ikään kuin pienen hopeisen kelloketjun kaikkeen maailman ihmisten lohduttajaksi ja parantajaksi.

Tämän valtavan kattohuoneiston omistaja Juhani Kirpilä oli hänkin Naimi Saarisen tavoin hengen jättiläinen. Kuinka muuten kukaan kykenisi kokoamaan näin omaleimaista taidekokoelmaa ja vieläpä testamenttaamaan sen Suomen Kulttuurirahastolle ”ihmisten lohduttajaksi ja parantajaksi”? Naimista poiketen Kirpilä oli tosin jättiläinen muutenkin; elämänsä loppupuolella hän oli kuulemma 190-senttinen ja yli 150-kiloinen jässikkä.

Taidekoti Kirpilä -kirja ja -esite. Kirjaa on myynnissä taidekodissa.

Monta miestä

Juhani Kirpilän komeaan varteen mahtui monta miestä. Taidekoti Kirpilä -kirjasta (1998) voi lukea, että hän oli saksalais-savolais-karjalaisen perheen ainoa lapsi, josta tuli isänsä tavoin lääkäri. Hän oli myös taitava talousmies, mikä takasi omaisuuden ja taidekokoelman karttumisen sekä elämän ehtymättömistä antimista nauttimisen kulinaristina ja maailmanmatkailijana. Välähdyksiä kaikesta tästä Kirpilä tarjosi Kauneus ja terveys -lehden ”koirattomana, kissattomana ja vaimottomana” pakinoitsijana.

Oli kuitenkin vielä yksi Juhani, joka jää Taidekoti Kirpilän julkaisuissa ja esimerkiksi Kansallisbiografian Kirpilä-artikkelissa (1999) piiloon rivien väliin: hersyvä homoherra, joka piti täällä Hesperiankatu 7:ssä hoviaan. Hovi-sana ei ole omaa liioitteluani, vaan sitä käytettiin jo Vantaan kaupunginmuseon Sateenkaari-Suomi-näyttelyssä (2007). Siinä Juhani Kirpilän koti mainittiin esimerkkinä homoseurapiireistä, jotka kukoistivat varakkaan väen yksityiskodeissa proosallisten puistojen sijasta.

Enää Taidekoti Kirpilässä eivät hoviherrat homostele, ja tätä kuvastaa hyvin se, että Kirpilän entisestä makuuhuoneesta on poistettu sänky kokonaan. Ratkaisu on epäilemättä logistinen, mutta samalla johdonmukainen. Taidekodin julkaisuissa ja opastuksissa puhutaan vain hienotunteisesti ”elämänkumppanista”, jonka kanssa Kirpilä tähän huoneistoon muutti vuonna 1979. Kysyttäessä ystävällinen opas kertoi, että kumppanin nimi oli ”Kalle”.

Herää kysymys, miksi Juhani Kirpilän hovi on nyt niin homoton? Onko ratkaisulla haluttu kunnioittaa Kirpilän luonteen pidättyvää ja ujohkoa puolta, joka oli vastapainona hänen seurallisuudelleen? Vai kuvastaako ratkaisu kenties Kirpilän omaa tapaa peitellä homouttaan julkisuudessa? Onko museossa yksinkertaisesti haluttu mennä taide edellä ja välttää leimautumista ”homomuseoksi”?

Mene ja tiedä, mutta Kirpilä eli ja kuoli aikana, jolloin homous oli kansakunnan kaapissa eikä sen päällä, ja Taidekoti Kirpilä on tämän ajan kuva. Taideaarteiden lisäksi se tarjoaa siten myös museaalista arvomaailmaa, jossa Juhani Kirpilän homous on lähinnä julkinen salaisuus. Vaikenemisella on toki oma viehätyksensä tänä avoimuuden aikana, koska se houkuttaa tirkistelyyn, haluun kaivaa koko Jussi esiin rivien välistä ja taulujen takaa.

Heterotakuu

Kodistaan kadonnutta Kirpilää voi etsiä ainakin lukemalla hänen pakinoitaan, joita ilmestyi Kauneus ja terveys -lehdessä yli 300 kappaletta vuosina 1962–1988. Kymmenen ensimmäistä vuotta Kirpilä kirjoitti Ohimennen-palstaansa nimettömänä ja sen jälkeen omana itsenään. Itse olen toistaiseksi lukenut vain Matti Suurpään toimittamassa Ohimennen-pakinavalikoimassa (2006) julkaistut kirjoitukset, joten keskityn tässä niihin.

Pakinoissa pääsee ääneen ilmeisen konservatiivisen maailmankuvan omaksunut mies, joka laukoo ”lukijattarilleen” suorasukaisia mielipiteitä naisen asemasta, vanhustenhuollosta, holtittomasti lisääntyvien sterilisoinnista, opiskelijanuorison sivistymättömyydestä ynnä nykytaiteesta ”lankulle maalattuine hikisine rintaliiveineen”. Kokonaisuuden pelastaa kuitenkin kerta kerran jälkeen Kirpilän erinomainen huumorintaju.

Homoseksuaalisuus mainitaan valikoiman pakinoissa nimeltä vain kerran, ja tästä vuonna 1967 julkaistusta kirjoituksesta paistaa pirullisuuteen verhottu tuohtumus kirkon vanhakantaisuutta kohtaan:

Useimpien hiippakuntien piispat julkaisivat tuonnottain jossakin määrin kummallisen paimenkirjeen. Siinä esitettiin muutamia omalaatuisia toteamuksia, joiden mukaan mm. homoseksuaalisuus on sekä sairaus että synti (ynnä yhteiskunnan mielestä vielä rikos), mikä yhdistelmä synti-sairaus nostatti lääketieteellistä mieltäni. Mutta oli kirjassa jotakin hyvääkin. Itsetyydytyksen ei enää ilmoitettu oikopäätä johtavan helvettiin, vaan se – tosin häpeillen – todettiin olosuhteiden pakosta melko yleiseksi korvikekeinoksi. Ja syntyvyyden säännöstelystä todettiin, että se ehkä ja kenties joskus vastaisuudessa saattaa tulla aiheelliseksi ja hyväksytyksi.

Sairaus ei voi olla synti, Kirpilä viestittää kiistämättä kuitenkaan itse sairautta, joka toki vielä tuolloin oli sairausluokituksessa. Samalla hän suomii kirkon kyvyttömyyttä ymmärtää aikojen muuttumista ja siunailee ihmisten holtitonta lisääntymistä. Varmuuden vuoksi hän antaa itselleen vielä heterotakuun pohtimalla omia viettiyllykkeitään:

Kyllähän minäkin, jos joskus kesällä pellon pientareella satun tapaamaan neidon punapaulan, tunnen vastustamatonta halua pyöräyttää puolukan, mutta silti tunnen asian sopimattomaksi ja jopa vanhanaikaisen moraalikäsityksemme vastaiseksi – mutta eikö tätä vastuuntuntoa odottaisi aviopareiltakin.

Lukijattarille luotua heteromielikuvaa vahvistaa myös vuonna 1969 julkaistu Puolan-matkan kuvaus, jossa Kirpilä kertoo kokemistaan intiimistä hetkistä paikallisen ”daamin” kanssa. Arvailuksi jää, oliko Kirpilällä tähän aikaan myös naissuhteita, vai oliko daami sittenkin herra:

Varsovassa olin eräänä iltana joutunut ns. romanttiseen tilanteeseen divaanin äärellä, kun kesken kaiken radiosta alkoi kuulua Maamme-laulu. Kangasniemi oli voittanut kultamitalinsa. Mietin, pitäisiköhän tässä kokonaan nousta seisomaan vai riittääkö kun… – hys nyt, ei olla tuhmia.

Ohimennen-pakinavalikoima. Kirjaa on myynnissä taidekodissa.

Sillä silmällä

Varsinkin Kirpilän monista matkajutuista on havaittavissa merkkejä homoseksuaalisesta ”katseesta”, tavasta havainnoida maailmaa: milloin hän erikseen mainitsee lentokoneen ”shortsihousuiset stuertit”, milloin madagaskarilaisen museon ”kuninkaalliset kultaiset ympärileikkausinstrumentit” ja herkuttelee vielä seremonian yksityiskohdilla esinahan mutusteluineen kaikkineen. Tästä päästääkin sonninkiveksiin, joita Kirpilä ahmi ”ilman mitään moraalisia estoja” kreikkalaisen lempisaarensa kantatavernassa. Vaiheikkaasta Sansibarin-matkasta hän puolestaan mainitsee erikseen hotellin baarissa olleet ”molempaa sukupuolta olevat tiluliluliit, jotka sinä em. hämärähetkenä kovasti tekivät itseään tykö”.

Myöhempien pakinoiden kielenkäyttö on välillä suorasukaisen seksuaalista orkkuineen, stondiksineen ja kaksimielisyyksineen, kuten tässä vuonna 1980 julkaistussa kirjoituksessa: ”Astumisella on tunnetusti ainakin kaksi merkitystä, mutta nyt kaipasin sitä jaloin alaslaskeutumista tarkoittavaa.”

Samaisessa pakinassa otetaan lähituntumaa jopa Kirpilän takamukseen ja etumukseen:

– – vessan istuinrengas oli ohuinta mahdollista muovia ja runsaahkon peräpeilini yksi poimu nipistyi siihen väliin niin että minulta perkeleen lisäksi pääsi pieni huuto. – – Käännyin valtaistuimella toiselle kankulle, jolloin nipistys loppui, mutta ilmeni komplikaatio nro 2. En mitenkään halua kehuskella ulottuvuuksillani, varsinkin kun ne ovat ensisijaisesti asettuneet aivan vääriin kohtiin, mutta nyt ei auttanut muu kuin todeta, että ne lähinnä aivan tavallisen kokoiset kelluivat kääntymisen seurauksena vessan pöntön vedessä. – – Istuin siis kirkonkylän hotellin lavuaarin alla olevalla vessalla pallit kelluen.

Ohimennen-pakinavalikoiman teksteistä ei voi suoraan päätellä Kirpilän homoutta. Päinvastoin niistä löytyy automaattista hetero-olettamaa vahvistavia tarinoita, joskin tekstien ajoittaista seksuaalista suorasukaisuutta voidaan pitää eräänlaisena kätketyn korostamisena. Kirpilän itseironinen ja monimielinen tapa havainnoida maailmaa mahdollistaa kuitenkin sen, että homolukija löytää kirjoituksista ainakin haluamansa. Tästä on esimerkkinä Kirpilän uuvuttava Louvre-kokemus vuodelta 1987: 

Veistoskokoelmat todistavat erinomaisesta anatomian hallinnasta, mutta muuten ei loputon kavalkaadi alastomia figuureja milloin oikea, milloin vasen käsi pimpsan päällä enää oikein jaksanut värähdyttää.

Magnus Enckell: Alaston nuori mies. Taidekoti Kirpilän postikortti.

Makuuhuoneen miehet

Kirpilän kääntöpuolta voi etsiä pakinoiden lisäksi myös taideteoksista, joita hän kotiinsa hankki. Taidekoti Kirpilä -kirjassa mainitaan nimittäin, että Kirpilä osti kokoelmansa jokaisen teoksen täysin omien mieltymystensä mukaisesti asiantuntijoita kuulematta. On siis perusteltua olettaa, että Kirpilän homous on yksi tärkeä avain hänen taidevalintojensa ymmärtämiseen. Jos tämä puoli jätetään huomiotta, jäljelle jää toki teosten tarina osana taidehistoriaa, mutta niiden tarina osana Juhani Kirpilän kokoelmaa jää torsoksi.

Hyvä esimerkki tästä on Taidekoti Kirpilän nettisivuilta löytyvä analyysi Magnus Enckellin teoksesta Veljesvala (1912). En ollenkaan epäile, etteikö teos voisi näyttäytyä ”venäläisvastaisena poliittisena allegoriana”. Kirpilän kokoelman kannalta mielekkäämpi tulokulma on kuitenkin se, että homokeräilijä osti tässä homotaiteilijan teoksen, jossa kolme nuorukaista lyö luonnon helmassa kätensä yhteen ”veljesvalan” merkiksi. Kun otetaan huomioon se, että nuorukaiset vannovat yhteenkuuluvuuttaan alasti, homo-ostaja ja -katsoja ei todellakaan ajattele ensimmäisenä suurta ja mahtavaa äiti-Venäjää. Ateneumissa ulkotaiteellisilla seikoilla ei ehkä olisi väliä, mutta toisin on kotimuseossa, jossa keskiöön nousee nimenomaan teoksen ja keräilijän välinen suhde.

Kirpilälle uskollisena sivuutan siis seuraavassa kaikki taidehistorian asiantuntijat ja tarkastelen museon antia puhtaasti (eli likaisesti) homomiehen näkökulmasta kirpilämäisestä kaksimielisyydestä tinkimättä. Eli siirrytään suoraan makuuhuoneeseen, joka myös muotokuvahuoneena tunnetaan!

Marcus Collinin Rautatievaunussa Taidekoti Kirpilässä.

Juhani Kirpilän taidekokoelmassa on runsaat viisisataa teosta, joista kolmasosa on muotokuvia. Taidekoti Kirpilä -kirjassa niiden sanotaan kertovan Kirpilän ehtymättömästä kiinnostuksesta ihmiseen. Itse puhuisin pikemmin ehtymättömästä kiinnostuksesta miehiin – he nimittäin dominoivat teosluetteloa täysin. Jos naishahmoja on laskujeni mukaan noin 80 teoksessa, miehiä on jopa 220 teoksessa.

Naisia ja miehiä esittävät teokset eroavat toisistaan myös tyyliltään. Naiset ovat usein äitejä tai alastonkuvien kasvottomia ”willendorfin venuksia”, jotka ovat enemmän hedelmällisyyden jumalattaria kuin seksin ylipapittaria. Miesaiheisista teoksista taas erottuvat herkät tai haastavat hattuherrat sekä kestämättömän kuumat kollit, jotka uhkuvat nuoren miehen seksikkyyttä.

Muotokuvat täyttivät jo Kirpilän aikana hänen makuuhuoneensa lattiasta kattoon. Opas hieman kummasteli ratkaisua, mutta pidän tätä lähinnä osoituksena Kirpilän hyvästä huumorintajusta – saattoihan hän kehuskella hovilleen sillä, miten hänen makuuhuoneessaan oli miehiä päällekkäin lattiasta kattoon. 

Muotokuvahuone tuo myös yllättäen mieleen Tom of Finlandin leikekirjat, joihin voi tutustua Taidehallin The pleasure of play -näyttelyssä. Ne olivat Tompalle inspiraation lähde sekä ilmeistä wank bank -aineistoa, ja ehkä myös Kirpilän ”leikekirja” heijasteli hänen miesmakuaan tarjoten taidenautintojen lisäksi eroottista värinää. Omaa miesmakuani se ainakin heijastaa oikein hyvin, thank you very much!

Eroottisuudessaan erityisen kutkuttava on Marcus Collinin pastelli Rautatievaunussa (1930), jossa nähdään supisuomalaisen komea Elovena-mies. Taitaa olla kesä ja vaunussa kuuma, koska miehen pellavapaita on hieman auki. Junan monotoninen jyske on vaivuttanut komistuksen uneen, ja hän on siten alttiina ulkopuolisten katseille.

Yleensähän mies ei voi tuijotella toista miestä miten sattuu julkisessa tilassa, vaikka toinen olisi kuinka vetovoimainen. Nukkuvaa miestä voi kuitenkin silmäillä pidäkkeettömästi sovinnaisuussäännöistä piittaamatta, ja juuri tämä luo Rautatievaunussa-teoksen intiimin tunnelman. Taulun katsojasta tulee ikään kuin vastapäinen voyeuristi, joka voi ahmia komistuksen piirteitä ja antaa katseen lipua kosketuksen lailla kasvoista avonaiseen kaula-aukkoon ja edelleen sinne, minne itse taulu ei yllä.

Oppaan mukaan tämä oli Juhani Kirpilän lempityö, jota hän saattoi tuijottaa pitkiä aikoja. En epäile hetkeäkään. Konduktööri, eihän vielä olla perillä?

Suorastaan sietämättömän seksikäs on myös arkiolohuoneen paraatityö: Magnus Enckellin Alaston nuori mies (n. 1920-luku). Tässä oman miesmakuni prototyypissä nähdään lihaksensa työllä eikä taljalla kasvattanut vaalea viettelijä nojailemassa puuhun metsän siimeksessä. Vieno karvoitus ohjaa katseen suoraan kaikkein pyhimpään, jonka peittona on vain ohut kangaskaistale. Sen läpi erottuva paimensauva suorastaan kutsuu tiiraamaan Enckellin ”siveltimenjälkeä” vielä vähän lähempää. Tähänkin Juhani Kirpilän taidehankintaan on helppo yhtyä.

Ilmari Nylundin Nuori mies ja Miehen muotokuva Taidekoti Kirpilässä.

Elämäntaiteilijat

Vaan ei kaikki ole pelkkää kiimaa ja kiherrystä edes homonäkökulmasta. Kieron Kirpilä-kierroksen koskettavin parivaljakko löytyy arkiolohuoneesta, jonka taffelipianon yläpuolelta on ripustettu kaksi Ilmari Nylundin öljyvärityötä: Nuori mies ja Miehen muotokuva (1982). Vasemmanpuoleisen kuvan nuori mies istuu jakkaralla koulukuvamaisesti tukka otsalle kammattuna, kauluspaita ylös asti napitettuna ja kädet suojaavasti jalkovälissä. Iho on harmaahko ja ilme arka – ikään kuin poika kysyisi, onko näin hyvä. Oikeanpuoleisen maalauksen mies puolestaan huokuu keikarin itsevarmuutta: iho on ruskettunut, paita auki napaan asti ja istuma-asento suorastaan feminiininen: jalat ristissä siten, että takamus työntyy tyrkylle. Täysin blasé-ilme sanoo kaiken: ”Show me what you got!”

Maalausten koskettavuus syntyy niiden sijainnista pianon päällä olevien perhevalokuvien yläpuolella. Tuntuu kuin valokuvat kertoisivat Kirpilästä CV-kelpoisen kasvutarinan, kun taas maalaukset kertovat kasvusta ja vapautumisesta nimenomaan (homo)miehenä. 

Oman ulottuvuutensa maalauksiin tuo pojan ja miehen takana näkyvä maalaamaton kangas – kuin tyhjä taulu, jolle he alati elämäänsä maalaavat niin kuin jokainen meistä maalaa omaansa. Toiset tekevät sen varovaisin, toiset rohkein vedoin, toiset säästävät värejä, toiset tuhlaavat niitä. Juhani Kirpilä kuului mitä ilmeisimmin jälkimmäisiin, ja hyvä niin, sillä hän eli vain 56-vuotiaaksi.

Kastanjoiden kukkiessa

Juhani Kirpilän museoitu kulttuurikoti on Helsingin ihastuttavimpia museoita ja käyntikohteita ylipäätään. Se tarjoaa meno-paluulipun parempiin piireihin Töölön kattojen ylle ja helminauhallisen huoneita, joissa kuuluu nykyisin enemmän kuiskauksia kuin huutoja. Taidekoti Kirpilän tuntee niin valitettavan harva, että se on jo itsessään samanlainen julkinen salaisuus kuin Juhani Kirpilän homous tuntuu olevan.

Kirpilän yllä leijuvan salaperäisyyden verhon vuoksi hänen kotinsa, kokoelmansa ja julkisuuskuvansa välillä tuntuu olevan iso epäsuhta. Tätä kuvastaa hyvin museossa samaan aikaan olleiden hurmaavien leidien kommentti minulle: ”Tämä paikka sopisi enemmän sinun kodiksesi kuin tuon valokuvassa näkyvän miehen kodiksi. Kuka hän oikein oli?”

Kun Hesperian esplanadin hevoskastanjat kukkivat touko–kesäkuussa, Juhani Kirpilällä oli tapana järjestää hovilleen  suuret kastanjankukkajuhlat. Nyt toivon vain, että myös Taidekoti Kirpilässä juhlittaisiin ylpeänä Juhani Kirpilän koko perintöä, jotta hän tulisi näkyviin kokonaisena ja kotinsa näköisenä ihmisenä.

Museo voisi ottaa mallia esimerkiksi queer-henkisistä opastetuista kierroksista, joita Ateneum ja Sinebrychoffin taidemuseo ovat viime vuosina järjestäneet Pride-viikolla. Queer-näkökulma olisi hyvä huomioida myös teosesittelyissä ja taidekodin tulevissa julkaisuissa. Tarvitaan vain Harri Kalha tai Juha-Heikki Tihinen puhumaan ja kirjoittamaan, niin avot!

Upeiden kaupunkinäkymien, hienon huoneiston ja ainutlaatuisten teosten lisäksi Taidekoti Kirpilällä on nimittäin tarjota jotakin, mitä muilla museoilla ei ole: uniikki tarina omistajastaan, joka oli itse homo ja valitsi myös taidetta sen mukaisesti.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:

Valoa kohti – Eugène Janssonin elämä ja taide

Keskellä liljain ja ruoskien – Mapplethorpen halujen puutarha Kiasmassa

Seksuaalipakolainen muistelee: Olli Nuutisen ”Kommentteja kahteen elämään”

Valtakunnanhomo muistelee: Monsieur Mossen ”Voi pojat, kun tietäisitte!”

Voimalla seitsemän miehen: Sandra Hagmanin väitöstutkimus murskaa myyttejä

Homohistoriallinen Helsinki 10: Muistojen puistot