Yksi vihreä enkeli, kiitos! – syysretki Pirkanmaan pervopääkaupunkiin 2/2

Viime jaksossa tutustuimme asemanseutuun, Koskipuistoon, hotelli Tammeriin ja Työnpuistoon. Silmätkin seisoivat, kun vastaan tuli solttupoikia, atleettisankareita, korsettikuninkaallisia, metallimiehiä, vihreitä enkeleitä ja yksi todella ruma Suomi-neito. Postimuseon Tom of Finland -näyttelyn jälkeen matkamme jatkui homosetien saappaanjälkiä seuraillen Tillikkaan.

Kilttejä poikia ja sirittäviä sirkkusia

Olemme palanneet Kolmen kovan kullin kujalle eli Hämeensillalle taivastelemaan ”vanhaa klassillista” Tillikkaa, kuten 96-homolehti kirjoitti vuonna 1972 julkaistussa matkajutussaan ”Näe ja koe Tampere”. Tässä tapauksessa kyse ei ole ylisanoista, sillä Tampereen teatterin talossa sijaitsevan Tillikan paikalla on ollut ravintolatoimintaa jo yli 100 vuotta. Aiempina vuosikymmeninä Tillikka oli sivistys-Tampereen ehdoton keskipiste, kuten Seta-lehti kirjoitti numerossaan 3–4/93:

Ilta illan jälkeen ravintola täyttyi paitsi sankasta tupakansavusta myös teatteri-ihmisistä, kuva-, sana- ja elämäntaiteilijoista, vallankumousta juonineista radikaaliopiskelijoista ja tietenkin valtavasta siipijoukosta, joka halusi nähdä ja tuntea pienen kaupungin suuret julkkikset ja maailmanparantajat – tai ainakin saada muutaman senttilitran heidän gloriastaan. Tässä kulttuurin, edistyksen ja uusien aatteiden temppelissä lesbot ja homot saattoivat sujuvasti sulautua osaksi värikästä ehtoollisjoukkoa.

Tutkija Tuula Juvosen Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia -kirjasta (2002) selviää, että nykyisen Tillikan paikalla oli 1950-luvulla ravintola Napoli, joka muuttui myöhemmin Pusta-nimiseksi viiniravintolaksi ja edelleen Tillikaksi joulukuussa 1965. Juvonen toteaa, että hänen homoseksuaalisesti tuntevilla haastateltavillaan oli lämpimimmät muistot juuri Pustan ajoilta – ehkä siksi, että se oli ensimmäisiä meikäläisten omakseen ottamia tamperelaisravintoloita. Yhtenä selityksenä tälle puistoista sisätiloihin siirtymiselle Juvonen pitää ulkomaanmatkoilla saatuja vaikutteita. Tosin itse uskon, että mallia oli voitu ottaa myös Helsingistä, missä oli jo 1940–1950-luvuilla useitakin homojen suosimia ravintoloita [ks. Homohistoriallinen Helsinki 6: Cocktailit kahdelle].

Juvosen haastateltavat kuvailevat Pustan ja Tillikan homoelämää näkyväksi ja ilmapiiriä sallivaksi. Ravintoloiden monenkirjava kävijäkunta ei homoja karsastanut, ja henkilökuntakin suhtautui myötämielisesti ”kilteiksi pojiksi” kutsumiinsa homoihin – he kun eivät pahemmin ryypänneet ja räyhänneet. Juvosen mukaan henkilökunnan vaivatonta suhtautumista meikäläisiin edesauttoi sekin, että talon tarjoiluhenkilökuntaan kuului vuosien varrella joukko homoseksuaalisia työtovereita.

Juvonen mainitsee, että homomiehet levittäytyivät koko Tillikkaan, mutta erityisesti suosiossa oli ilmeisesti ravintolan peräosa. Tätä muistikuvaa tukee 96-lehden eli Ysikutosen edellä mainittu juttu, jossa kerrotaan Tillikan takasalin tarjonneen suorastaan orientaalista eksotiikkaa:

Kun pistäydyt Tillikan peräosan baaritiskille, et voi olla huomaamatta, missä seurassa olet, ja tunnelma tiivistyy joskus vallan itämaiseksi 20–30 sirkkusen sirittäessä ja pöyhiessä itseään baarissa.

Halonhakkaajia ja kulttuuripersoonia

Puheet sirittävistä sirkkusista sopivat hyvin siskoina tunnettuihin homomiehiin, jotka sokeerasivat usein käytöksellään rikkomalla mieheydelle asetettuja rajoja. Eräs Juvosen haastateltavista puhuu osuvasti joidenkin miesten ”tilulii-kaudesta”. Hänen puheistaan välittyy hyvin se, miten karsaasti ”naismaisuuteen” on suhtauduttu ja suhtaudutaan yhä myös homoyhteisön sisällä [siskoudesta ks. myös Homohistoriallinen Helsinki 1: Kaupungin illassa yksin ja Pelastakaa siskot ry: Michał Witkowskin Hutsula]:

Olihan se semmonen tilulii-kausi sillon joskus muunnoin. – – Semmosia, kun ne niin tyttömäisesti käyttäyty jotkut tyypit sillon yhteen aikaan. Se oli sillon joskus kuuskytlyvulla. Etten sanoisi kanamaisesti, mutta sitte se siitä on vähentyny aikalailla, että ei kai niitä oo muuta ku Hesassa enää. Sillonhan niillä joskus oli jotain huivia ja kaikennäköstä, meikkii vähäsen ja, no erittäin vähän, mut kumminki tämmöstä maalaamista ja kaikkee tämmöstä. – – No eihän se nyt oo mistää kotosin.

Siskouteen kuului myös humoristinen naistennimien käyttö, tosin homoseksuaaliset teot kieltäneen lain aikana lempinimiä käytettiin yleisemminkin heterojen hämäämiseksi ja yhteenkuuluvuuden luomiseksi. Juvosen haastateltavat olivat ottaneet nimiä esimerkiksi hyvin vanhasta kalenterista, joten Tampereen miesporukoissa pyöri Mantaa, Oliiviaa ja Sara Dagmaria. Vähemmän yleviä, mutta sitäkin kuvaavampia, nimiä olivat Mustahuora, Rotta ja Halonhakkaaja-Anne. Eräs Juvosen haastateltavista muistelee, että kun uudelle tulokkaalle oli keksitty nimi, ristiäiset saatettiin pitää Tillikassa.

Tampereen-tärppejä 96-lehdessä 3/73.

Aluksi Tampereen ravintoloihin siirtyivät homoseksuaalisesti tuntevat miehet, koska yksinäiset naiset eivät edes päässeet ravintoloihin ennen vuotta 1967. Syynä oli se, että alkoholitarkastaja saattoi tiputtaa anniskelupaikan luokitusta prostituutioepäilyjen vuoksi. Seitsemänkymmentäluvulla Tillikkaan alkoi lopulta tulla miesten seuraksi myös homoseksuaalisesti tuntevia naisia, ja Juvosella on hauska anekdootti miehestä, joka alkoi käydä Tillikassa ystävättärensä kanssa:

Tillikan henkilökunta kerran keräänty keittiöpiikoja myöten saliin katsomaan meitä, ku menimme teatterin jälkeen sinne paukulle. Ja minä olin parhaimmissani ja hän oli parhaimmissaan. Hänellä oli musta iltapuku päällä. Ja sitten kun hän kaivoi iltalaukustaan sikaarin ja rupes tupsuttelemaan sillä, niin sillon keittiöpiiat tuli salinpuolelle kattoon. Että siihen aikaan nainen polttaa sikaaria ravintolassa, niin sehän oli ihan hirvittävä näky.

Vaan niin ovat ajat muuttuneet, että nyt homous alkaa olla arkipäivää, kun taas ravintolapöydässä tupruttelusta on tullut hirvittävä näky sukupuoleen ja suuntautumiseen katsomatta. Tillikka kyllä porskuttaa yhä, ja ravintola mainostaa nettisivuillaan tarjoavansa ”rehtiä ruokaa ja kulttuuripersoonia”. Kiireisen aikataulun vuoksi emme ehtineet sisälle tarkastamaan mainoslauseen todenperäisyyttä, mutta Ysikutosen 5/72 maalailemaa itämaista tunnelmaa Tillikasta tuskin enää löytyy – kuvan pyrstötähdistä puhumattakaan. Niitä täytyy lähteä bongaamaan Eteläpuistoon kaukoputki tanassa.

Popparipoikia ja vagabondeja

Ylitämme kosken ja kuljemme Ysikutosen kuvailemaa reittiä Hämeenkadulta Keskustorille, jonka varrella komeilee Georg Schreckin suunnittelema uusrenessanssityylinen raatihuone vuodelta 1890. Ysikutonen mainostaa, että rakennuksen nurkilla pyörii ”nuoria uneksuvasilmäisiä popparipoikia, jos heistä pidät”. No toki, mutta harmi vaan, että mokomista ei näy nyt jälkeäkään. Sen sijaan olemme jäädä parkkipaikalla kahden amisviiksisen karvanoppaelviksen auton alle. Miten tyylitön tapa lähteä!

Kun glamoröösi jet set -elämä on aikansa vilissyt meikäpoikien silmissä ja säikähdyksestä pörhölleen nousseet sulat ovat asettuneet, jatkamme tepastelua Ysikutosen noottien mukaisesti Hämeenkadun päähän ja sieltä vasemmalle Hämeenpuistoa pitkin kohti Eteläpuistoa. 

Hyvä välietappi on osoitteessa Hämeenpuisto 28 sijaitseva Työväentalo, joka tunnetaan varsinkin Lenin-museostaan. Seta-lehden 3–4/93 matkajutun mukaan rakennuksessa voisi tosin olla myös homomuseo. Talon neljännen kerroksen Kerhoravintola oli nimittäin pitkään Tampereen ”perheettömien vapaa-ajanyhdistyksen” – eli vuonna 1973 perustetun Vagabondi-homojärjestön – vakipaikka. Ravintolassa pidettiin aluksi kerhoiltoja kerran kuussa ja sitten kahden viikon välein, kunnes Vagabondin tanssit siirtyivät taloon pysyvästi 1. lokakuuta 1977.

Seta-lehden jutussa todetaan, että Kerhoravintola oli toiminut siihen saakka lähinnä ammattiyhdistysten kokoontumistilana, joten se oli pahasti rappiolla: ”Yleisilme oli tuhansien ay-iltojen ja punaisten norttien jäljiltä nuhjuinen, kaikki pöydät olivat erikokoisia ja erikorkuisia.” Helpotusta silmäsärkyyn saatiin kuitenkin pian, kun homotanssit osoittautuivat suurmenestykseksi ja ravintoloitsija pisti paikan uuteen uskoon.

Loppuvuodesta 1982 ravintolassa tanssi joka lauantai satakunta sateenkaarevaa kävijää. Kolme vuotta myöhemmin hankittiin oikeat discovalot, ja ”hytkymistä” kokeiltiin myös keskiviikkoisin. Vuoden 1986 alusta Gay Disco Zip pyöri perjantaisin ja lauantaisin, kunnes Työväentaloon päätettiin siirtää yliopiston näyttelijäkoulutus. Haikeat jäähyväiset Työväentalolle jätettiin 31. joulukuuta 1986, mistä alkaneet Vagabondin vaellusvuodet päättyivät vasta oman sateenkaariravintolan Club Mixein perustamiseen Otavalankadulle 1990-luvun alussa.

Setan juttuun haastateltu ”homomamma” Hannele muistelee Työväentalon vuosia haikeana, mutta mukaan mahtuu toki ikäviäkin sattumuksia:

Työväentalon ajat oli kauheen kivaa. Siellä kävi hirveästi porukkaa eikä siellä oikeastaan koskaan sattunut mitään välikohtauksia. Mitä nyt lesbot joskus veti toisiaan tukasta… mutta sitä ne tekee kyllä joka paikassa. Se on rajua tuo rakkaus. En uskaltanut naisten vessassa käydäkään. – – [Työväentalolla] oli ihan kaikenlaista harmitonta hauskaa, naamiaisjuttuja ja arpajaisia. Henkilökunta sanoi, että se oli melkein tappelu, kuka pääsee sinne töihin. – – Yks tyyppi katosi tanssien jälkeen marraskuussa 82 ja löytyi seuraavana keväänä jäistä. Koko tanssimassa ollut porukka joutui käymään tanssien jälkeen Sorilla (poliisilaitoksella). Siellä kävi 40 teikäläistä ja minä. Jumalauta sentään, millaista on virkavalta! Narisevaääninen poliisi kysyi, että onko tämä Hannele semmoinen tyttö, jota te käytätte silloin jos ette toisianne saa. Poliisi kyseli multa että mitä siellä työväentalolla tehdään. Sanoin, että mitä nyt tansseissa tehdään – tanssitaan! Niillä oli ilmeisesti semmoinen käsitys, että siellä naidaan pöydillä.

Ruumiillisia ponnisteluja 

Helsingissä homomiehet tapasivat lähteä Ruusulankadun Sirkan tansseista jatkoille Stadionin kentälle ja Jennyn teehuoneelle [ks. Homohistoriallinen Helsinki 3: Käy tanssimaan]. Työväentalon 1970–1980-luvun homotansseista taas oli lyhyt matka läheiseen Eteläpuistoon, jonne mekin olemme nyt saapuneet voimalla neljän miehen.

Tampereen kaupungin julkaisemasta puistohistoriikista selviää, että Pyhäjärven rannassa sijaitseva Eteläpuisto rakennettiin kahdessa osassa vuosina 1915–1929. Homojen suosiossa Eteläpuisto oli Tuula Juvosen kirjan mukaan ainakin jo 1950-luvulla. Hänen haastateltavansa muistelevat, että puistossa pyöri vakituisen kymmenpäisen miesjoukon lisäksi parhaimmillaan kymmenestä kolmeenkymmeneen muuta kävelevää ja seisoskelevaa miestä. Toiset etsivät seksikumppania ja toiset ystävää, mutta kuten Juvonen kirjoittaa, puistossa liikkuvien miesten suuri määrä ja kirjo rohkaisivat hyvin erilaisia kävijöitä toteuttamaan omaa homoseksuaalisuuttaan:

Joukossa oli nuoria kokeilijoita, varttuneempia perheenisiä ja hyvin erilaisessa yhteiskunnallisessa asemassa olevia miehiä. Erityisesti julkisuudessa tunnettujen tai muuten merkittävissä asemissa olevien miesten, kuten näyttelijöiden, lääkäreiden, arkkitehtien tai johtajien kohtaaminen puistossa kohotti miesten itsetuntoa.

Puistossa pyörittiin kesät talvet, mutta Ysikutosen 5/72 mainostaa Eteläpuistoa ennen kaikkea ”kesäisen lemmen kuumimpana tantereena”. Tanner tömisi varsinkin Eteläpuiston suositussa pisuaarissa, joka sijaitsi Osuustoimintamuistomerkin liepeillä (kuva yllä). Wäinö Aaltosen suunnitteleman muistomerkin vastakkaisella sivulla on joukko suurta tukkia kantavia miehiä, jotka Tampereen taidemuseon mukaan ilmentävät yhteistoiminnan ruumiillisia ponnisteluja. Tirsk.

”Vanhojen aikojen muistoksi.” Eteläpuiston pisuaari sijaitsi ilmeisesti vasemmassa reunassa olevan kukkapenkin paikalla. 

Vihreitä miehiä

Netin homofoorumilta löysin kiintoisan keskusteluketjun, jossa muistellaan kaihoisasti tätä Eteläpuiston ”vihreää enkeliä”. Erään kirjoittajan mukaan se oli pystyssä 1980-luvun loppupuolelle saakka ja toimi milloin makuuhuoneena, milloin kapakkana, kuten moni tuon ajan helsinkiläinenkin pisuaari:

Voi sitä nainnin läiskettä, siellä moni poika sai parrua pakaroihinsa menneinä vuosikymmeninä. – – Pisuaari palveli heteroitakin, sinne mentiin ryyppäämään taskumateista pohjia ennen ravintoloihin menoa joskus 50- ja 60-luvuilla, jolloin julkisella paikalla juonti oli kielletty ja rikollista. Pisuaarin asiakkaiden kintut vaan näkyivät, koska pisuaari oli avoin alhaalta, ja ********** naipottelun ja imuttelun pystyi päättelemään jalkojen asennosta kuka tahansa ohikulkija.

Vaikka pisuaarin sijainti oli rauhallinen, homot kohtasivat alueella myös häirintää, kuten toinen netistä bongaamani kirjoitus osoittaa:

Silloin 80-luvun loppupuolella kun itse vielä jenkkiautolla tuolla kylillä pyörin, niin jo silloin eteläpuistoon kokoontui iltaisin näitä ”vihreitä miehiä”. Me tosin kutsuttiin niitä ihan tuttavallisesti hinttareiksi. Ilmeisesti niitä oli jotkut jenkkiautoilijat käyneet opastamassa terveempään seksuaalikäyttäytymiseen, koska aina kun me autoilamme saavuttiin sinne, niin puskista juoksenteli housut kintussa niitä pervoja ja osa lähti autoillaan pakoon. Oli meillä hauskaa, kun kesäiltaisin parin tunnin välein, käytiin niitä hinttareita säikyttelemässä.

Junansuorittajia

Enää homojen ei välttämättä tarvitse puistoilla, mutta osalle se on yhtä kaikki mieluisa harrastus. Helsingissä nykypuistoilu keskittyy Laaksoon [ks. Homohistoriallinen Helsinki 5: Balladi Robin Hoodista], kun taas Tampereella tapaillaan homofoorumien keskusteluista päätellen yhä Eteläpuistossa sekä esimerkiksi Tuomikalliolla Kaupin Urheilupuistossa ja Alasenjärven ympäristössä.

Eteläpuistoa mainostettiin foorumeilla vielä lokakuussa 2013 Tampereen parhaaksi ulkotapaamispaikaksi, jossa sattuu ja tapahtuu etenkin laivalaiturin läheisyydessä olevien veneiden ympäristössä. Myös kävelytien puskissa on tehty varmoja ”pyrstötähtihavaintoja”.

Tänä lauantai-iltapäivänä Eteläpuisto on meitä lukuun ottamatta hiljainen ja homoton, mikä on suorastaan enteellistä – suunnitteleehan Tampereen kaupunki rakentavansa koko puiston täyteen asuntoja. Aiheesta käydään tietysti netissä kiivaita keskusteluja, joissa homotkin vilahtelevat. Esimerkiksi nimimerkki ”Tehdään juna” agitoi syyskuussa 2014 käydyssä keskustelussa sen puolesta, että Eteläpuisto säilyisi viheralueena ja homopuistona:

Eteläpuiston puskissa vielä sentään kunnon teollisuus kukoistaa. Siellä tehdään junaa aika huuruissa – auton ikkunat, junansuorittajat ja puskat. Viheralueet kunniaan! Vaikka vaan perinteisessä metalliteollisuuskaupungissa eletään.

Enkelihoitoa

Keskustaan palattuamme ihailemme vielä Tammerkosken itärantaa Hotelli Ilveksen puolella. Myös tässä Hämeensillan pielessä lähellä entistä Verkatehdasta sijaitsi Tuula Juvosen haastateltavien mukaan yksi homomiesten suosimista ”peltienkeleistä”. Sen ovet – tai pikemminkin siivet – heiluivat kutsuvasti tuulessa aina siihen saakka, kunnes pömpeli purettiin 1960-luvulle tultaessa.

Kunnon enkelihoitoa ei siis ole enää tarjolla, mutta Tampereen homohistorian syventävät opinnot on suoritettu. Tälläkään kertaa emme toki opiskelleet koulua vaan elämää varten, joten nyt on aika siirtyä asemiin odottamaan, millainen vonkale tänään narahtaisi syöttiin.



Muualla verkossa:
Salaisuuksin suljettu – kirjeiden Tom of Finland -näyttely Postimuseossa
Se oikea Tampereen ”homomuseo”: Työväenmuseo Werstas

Yksi vihreä enkeli, kiitos! – syysretki Pirkanmaan pervopääkaupunkiin 1/2

”Juna jyskyttää vanhaa ystävää”, vai miten se Virven ralli nyt menikään? No, meni miten meni, mutta meillä Treelle menolippu on! Päätin nimittäin siipan kanssa tehdä pienen nostalgiatripin Pirkanmaan pervopääkaupunkiin, jossa etäsuhteemme kukoisti ensimmäiset kymmenen vuotta. Matkan tarkoituksena oli moikata (niitä junan jyskyttämiä) vanhoja ystäviä, katsastaa Postimuseon Tom of Finland -näyttely ja tehdä pieni homohistoriallinen Tampere-kävely. Matkaoppaiksi nappasin Tuula Juvosen sateenkaarevan Tampere-kirjan Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia (2002), 96-homolehdestä 5/72 löytämäni herkullisen vintage-matkajutun ”Näe ja koe Tampere” sekä vuoden 1993 Vapautuspäiviä edeltäneen Seta-lehden 3–4/93 jutun ”Koski ja kaksi rantaa: onko muinaisesta vesivahingosta hämäläisten homomekaksi?”.

No onko siitä? Lukemalla se selviää.

Sotilaita ja merimiehiä

”Naisvaltaisen teollisuuskaupungin leimastaan huolimatta Tampere on ollut aina tunnetusti iloluontoinen kaupunki ja pyhiinvaelluspaikka monelle kokemattomalle ja kokeneelle yrittäjälle.” Näin vihjailevasti alkaa 96-lehden eli Ysikutosen reilun 40 vuoden takainen juttu, jossa Tamperetta tehdään tutuksi niille vähemmän kokeneille ”yrittäjille”. Itsekin katson kuuluvani tähän joukkoon siitä huolimatta, että junailin Helsingin ja Tampereen väliä ahkerasti vuosina 1999–2009. Kokemattomuus johtuu kai siitä, että siipan Tampere-vuosina olimme huomattavasti kiinnostuneempia kaupoista ja kuppiloista kuin kotiseutumuseoista, mutta näin neljänkympin korvilla alkaa väistämättä kaivella ”isoisien hinttipusseja” ja hahmottaa omaa paikkaansa muutenkin kuin suhteessa syksyn muotitrendeihin. Tällä reissulla kaivelu alkaa asemalta.

”Useimmiten ensimmäinen silmäys Tampereeseen luodaan rautatieasemalta, joka öisin saattaa olla aika mielenkiintoinen paikka kuten rautatieasemat yleensäkin. Ravintoloiden sulkemisen jälkeen asemaravintola täyttyy asiakkaista, joista useimmat nauttivat Tampereen kuuluisaa aseman papusoppaa. Jos olet hulluna uniformuihin eli sotilaisiin ja merimiehiin, niin paikka on edullisin heidän päänmenokseen”, hehkuttaa Ysikutonen 5/72.

”Pitää paikkansa”, tuumii paikallinen ystävämme M., joka on tullut meitä vastaan miehensä J:n kanssa. Yllytyksestä huolimatta emme kuitenkaan jää ahmimaan solttupoikia tai papusoppaa, vaan jatkamme asemanseutuun tutustumista viereisestä Posteljooninpuistosta käsin. Se mainitaan myös tutkija Tuula Juvosen Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia -kirjassa homojen vanhana kohtauspaikkana.

Kengännauhoja kiristämässä.

Juvosen tutkimien poliisikuulustelupöytäkirjojen mukaan tamperelaiset miehet ovat menneinä vuosikymmeninä tavanneet toisiaan rautatieasemalla ja sen liepeillä ja harrastaneet seksiä joko aseman käymälässä tai läheisissä matkustajakodeissa. Homoseksuaaliset teot kieltäneen lain aikana näissä paikoissa piti kuitenkin varoa asemapoliisia tai henkilökuntaa, joten Juvonen uskoo Posteljooninpuistossa sijainneen käymälän vakiintuneen jo varhain yhdeksi miesten ulkotapaamispaikaksi.

Enää puistossa ei ole käymälää, ja se on muutenkin sen verran pieni ja huomaamaton, että kaupungissa pitkään asunut J. ei ollut edes noteerannut sen olemassaoloa. Pysähdymme siis toviksi ihailemaan ruskan värejä ja vuonna 1936 valmistuneen rautatieaseman kellotornia – tuota 50 metrin korkeuteen kohoavaa seisokkisymbolia, joka Wikipedian mukaan liitettiin funkisrakennuksen suunnitelmiin jälkikäteen Rautatiehallituksen vaatimuksesta. ”Kannatti. Iso on ja paksu!” toteamme ykskantaan ja suuntaamme Hämeenkadulle.

Atleetteja ja sankareita

Ysikutosen 5/72 matkajutussa hehkutetaan, miten Hämeenkatu kätkee monta huvia ja houkutusta ja miten sen varrelta löytyy takuulla ”jokaiselle jotakin suuhunpantavaa”. Jutun mukaan kadun ensimmäinen kriittinen piste on Hämeensilta – ”Kolmen kovan kullin kuja” –, jota reunustavat Aaltosen ”todella rumat Suomen neito ja kolme pronssista miehenpuolta”.

Tampereen taidemuseon sivuilta selviää, että Ysikutosen parjaamat Wäinö Aaltosen Pirkkalaisveistokset (1929) kuvaavat Suomi-neidon lisäksi keskiajan pirkkalaisia hahmoja: veronkantajaa, eränkävijää ja kauppiasta. Runollisen neidon täyteläiset muodot uhkuvat kuulemma tervettä elinvoimaa, kun taas sillan ”kolme kovaa kullia” ovat lihaksikkaita atleetteja ja vahvatahtoisia sankareita. ”Eli kuin suoraan homon päiväunesta”, kiherrämme tyytyväisinä atleettisankarien jalkojen juuressa.

Lihakauppias?

Ysikutonen maalailee myös, miten sillalta oikealle aukeaa Koskipuisto houkutuksineen ja edessä kimmeltää vanha klassillinen ravintola Tillikka. Tillikkaan tutustumme vähän myöhemmin, mutta ensin on koettava Koskipuisto. Ysikutosen mukaan se oli vuonna 1972 Tampereen vilkkaimpia ulkotapaamispaikkoja etenkin hotelli Tammerin – alkuperäiseltä nimeltään Grand Hotel Tammerin – tienoilla.

Vuonna 1929 valmistunut Tammer kuuluu nykyisin kovin epäseksikkäästi Sokos-ketjuun, mutta se mainostaa nettisivuillaan olevansa ”talo täynnä tarinoita”. Sitä sivuilta ei sentään selviä, että yksi herkullisimmista tarinoista liittyy hotellissa yöpyneeseen C. G. E. Mannerheimiin.

Korsettikuninkaallisia

Monet muistanevat homokohun nostattaneen Uralin perhonen -nukkeanimaation (2008), jossa marsalkka Mannerheim nähdään mm. sängyssä korsettiin pukeutuneena. Animaation ohjaaja Katariina Lillqvist kertoo Pispala.fi-sivustossa julkaistussa haastattelussa, että kohtaus perustuu hänen mummunsa omakohtaiseen Tammer-kokemukseen:

”Pispalassa on aina puhuttu Mannerheimin poikasuhteista, ja valtakunnallisestikin se on ollut puolijulkinen salaisuus. Mummuni on kertonut hotelli Tammerissa työskennellessään nähneensä Mannerheimin korsettiin pukeutuneena.”

Me pojat emme nyt lähde kiskomaan Mannerheimin luurankoa kaapista, vaan tyydymme toteamaan samoin kuin sota-ajan homoelämää muisteleva työläispoika Seta-lehdessä 3/88: ”Mannerheim käytti [liivejä] ryhtinsä vuoksi. Hän oli kuninkaallisen ja ylvään näköinen. Jos oli homo, niin olipas upea.”

Upea on kieltämättä myös 1930-luvulla nykymuotonsa saaneen Koskipuiston kansallismaisema, jota istahdamme hetkeksi ihailemaan. Ysikutonen mainostaa, että Koskipuistossa kelpaa tarkastella ”alkuperäispullotuksia”, mutta niitä ei nyt tule vastaan rantapromenadilla. Puiston kiinnostavimmaksi nähtävyydeksi jääkin Aimo Tukiaisen veistämä suomalaisen sotilaan muistomerkki Virvatulet (1971), jonka äärellä kelpaa muistella myös sodassa olleita homomiehiä. Yksi heistä oli Touko Laaksonen, jonka elämään ja taiteeseen tutustuisimme pian Postimuseossa.

Mummoja ja metallimiehiä

Pienen päivystyksen ja päivänpaistattelun jälkeen lampsimme hotelli Tammerin ohi, ylitämme Satakunnankadun ja päädymme pieneen puistoon, joka Työnpuistona tai Tampellan puistona tunnetaan. 

Ysikutonen 5/72 mukaan se oli kesät talvet Tampereen vilkkain tapaamispaikka Koskipuiston lisäksi. Syy tähän oli suorastaan taivaallinen, sillä tässä Satakunnansillan kupeessa sijaitsi aikanaan yksi Tampereen ”peltienkeleistä” tai ”vihreistä enkeleistä”, eli räikeänvihreäksi maalatuista yleisistä käymälöistä.

Pääkaupungin vilkas pömpelikulttuuri on jo tullut lukijoilleni tutuksi Homohistoriallinen Helsinki-juttusarjasta, mutta touhua ja tohinaa riitti siis myös Tampereen tualeteissa. Tuula Juvosen haastattelemien homoseksuaalisesti tuntevien miesten mukaan Tampereen keskeisillä paikoilla olleet yleiset käymälät olivat 1950–1960-luvuilla erittäin suosittuja tapaamispaikkoja.

Seitsemänkymmentäluvulle tultaessa moni peltienkeli oli kaikesta päätellen menettänyt siipensä, koska Työnpuiston pömpeli oli Ysikutosen mukaan niitä harvoja Tampereella pystyssä olevia ja kulttuurimuistomerkki sinänsä: ”Edelleenkin kerrotaan kaihoten joulusta, jolloin tytöt veivät kynttilän palamaan pömpeliin ja koristelivat sen kuusenhavuilla”, lehti tunnelmoi.

Tuula Juvosen kirjasta ei ilmene, koska Työnpuiston pömpeli lopulta purettiin, mutta hän toteaa sen olleen tapaamispaikkana ”vielä hyvin myöhään, poliisien mukaan oikeastaan niin kauan kuin se ylipäänsä oli pystyssä”. Eräs Juvosen haastattelema mies tietää tarkentaa, että puisto hiljeni sen jälkeen, kun sen valaistusta oli lisätty tv-sarja Mummon (1987–1989) päätähden Anja Räsäsen vaatimuksesta: ”[Anja] huolehti kaupungilla, että sinne Tampellan-puistoon pitää saada lisää valoja, kun siellä liikkuu niin paljon miehiä ja hän ei uskalla mennä töistä kotiin. (naurua)”

Hiljenemisestä huolimatta Tammerkosken itärannan puistoalueet mainitaan iltahämärän kohtauspaikkana vielä Seta-lehden Tampere-matkajutussa vuonna 1993. Samassa jutussa tarkastellaan myös Tampereen työväenkaupunki-imagoa hieman pervommasta näkökulmasta toteamalla, että tehtaitten kulta-aikoina kaupungissa asui maan teollisuustyöväestä 40 prosenttia – ja siten myös tilastollisesti keskimääräistä enemmän duunarihomoja.

Duunarihomoille voi osoittaa kunniaa tästä samaisesta Työnpuistosta löytyvän Tampere-veistoksen (1934) ääressä. Tampereen taidemuseon sivuston mukaan metallimiestä kuvaavassa veistoksessa ”voidaan nähdä voittaja, nykyajan David. Hänen Goljatinsa on Tammerkoski, jonka hän on kahlinnut ja pannut sen voiman akselin välityksellä palvelemaan teollisuutta, uutta aikaa”. Hmm, you go girl!

Saapasjalkasetiä

Työnpuistosta jatkamme Tampellan tehtaan entisessä verstaassa toimivaan Museokeskus Vapriikkiin ja katsastamme Postimuseon Salaisuuksin suljettu – Kirjeiden Tom ofFinland -näyttelyn. Kuten nimestä voi päätellä, näyttely keskittyy nimenomaan Touko Laaksosen kirjeenvaihtoon. Mukana on myös kiinnostavaa henkilökohtaista esineistöä, kuten asuja sekä piirustus-, maalaus- ja sävellystöitä aina lapsuudesta lähtien.

Näyttelystä päästyämme totesin, että aiempiin Tomppa-näyttelyihin (Jyväskylä 1999, Helsingin taidemuseo 2006 ja Turun Logomo 2011) verrattuna Postimuseon näyttely yllättää kesyydellään. Siksi myös näyttelyn nimen salaisuus-sana avautui eri tavalla kuin olin etukäteen ajatellut.

Näyttely ei suinkaan tarjoa meheviä paljastuksia à la Touko Laaksosen estottomat sota-ajan seksileikkailut, vaan juuri Laaksosen homoelämä on se salaisuus, joka on suljettu näyttelyssä nähtävien, etupäässä sisaruksille kirjoitettujen kirjeiden ulkopuolelle. Tarkoituksena on nostaa myytin takaa esiin se tavallinen Laaksonen: nuorukainen, sotilas, muusikko, mainospiirtäjä, veli, ystävä ja vanhus. Samalla näyttely kertoo siitä, miten valitettava ja toisaalta tärkeä seuralainen kaappi on homoille ollut ja on osittain yhä suhteessa työhön, perheeseen ja yhteiskuntaan. Näyttelyn kirjeitä voi muuten kuunnella myös Postimuseon sivustossa Ville Virtasen lukemina.

Yllättävintä Postimuseon Tomppa-näyttelyssä oli ehkä kuitenkin se, että myös Tom of Finlandin kuvien estoton seksuaalisuus jäi eräänlaiseksi julkiseksi salaisuudeksi. Suomeksi sanottuna en nähnyt vehkeen vehjettä – tosin siippa oli nähnyt yhden, kun oli sattunut oikeasta kulmasta katsomaan. Sitäkin intiimimpää oli tarkastella lähietäisyydeltä Laaksosen fetissivaatteita ja päästä kirjaimellisesti hänen nahkoihinsa. Nahkavermeitä jäi ihmettelemään myös takanani kävellyt utelias pikkupoika, jonka äiti sai haastavan selitystehtävän: ”Niin, siinä on sedän saappaat…”

Ja siinä on sedän takki.

Näyttelyn jälkeen päätimme tutustua ”klassilliseen” Tillikkaan, jotta ehtisimme huuhtoa historian pölyt kurkusta ennen Eteläpuisto-ekskursiota.

Osa 2

Homohistoriallinen Helsinki 8: Eikä me olla veljeksiä

Viime jaksossa teimme ylitöitä Pääkonttorilla keskellä sota-ajan pimennettyä Helsinkiä. Lopuksi hyvästelimme Espan penkeillä päivystäneen kikattajien komppanian ja lähdimme Touko Laaksosen jalanjäljissä Tähtitorninmäelle ”tosimiehiä” etsimään.

Jalka paljon ei sotapojan paina

kun me marssimme näin rivittäin

laulu raikkaana kaikuvi aina ja näin

matka reippaasti käy eteenpäin

(Jouko Kukkonen)

Tämä yhden miehen iskujoukko marssii pitkin Fabianinkatua kohti kesäillan viimeistä etappia, Tähtitorninmäen puistoa. Sitä kauemmas homohistoriaan Helsingissä ei juuri voi sukeltaa, sillä alue oli meikäläisten suosiossa jo 1800-luvulla. Selitys tähän löytyy aivan kivenheiton päästä.

Helsingissä Kasarmintorin eteläisellä laidalla kohoaa Engelin rakennustaiteellisesti tyylikäs ja ryhdikäs kasarmirakennus. Vuonna 1822 valmistunut kasarmi rakennettiin alkujaan Helsingin opetuspataljoonalle, joka muutamaa vuotta myöhemmin korotettiin keisarilliseksi henkivartiokaartiksi. Suomen kaarti eli Keisarillisen henkikaartin Suomen 3. tarkk’ampujapataljoona toimi kasarmissa runsaat 80 vuotta, ja sillä oli 1800-luvulla keskeinen sija Suomen kansallisessa tietoisuudessa.

Näin kirjoittaa Torsten Ekman teoksessaan Suomen kaarti 1812–1905 (suom. Martti Ahti). Ekman analysoi seikkaperäisesti kaartin poliittista ja symbolista merkitystä tuon ajan suomalaisille, mutta tyystin käsittelemättä jää sen merkitys helsinkiläisille homomiehille. Tätä puolta avaa tutkija Kati Mustola Ranneliike.net-sivustossa julkaistulla Pride-kävelyn tallenteella. Mustola toteaa, että useimpien armeijakaupunkien homopuistot ovat syntyneet nimenomaan kasarmien yhteyteen, koska sotilaat ovat aina olleet äärimmäisen köyhiä ja hankkineet sitten vähän lisätienestiä prostituutiolla. Puistoihin hakeutui varakkaita herroja ostamaan seksiä näiltä nuorilta miehiltä, jotka eivät kaikki välttämättä olleet homoja, mutta suostuivat homoseksuaalisiin tekoihin rahantarpeessaan. Näin tapahtui myös Helsingissä, missä 1800-luvun homoille avautui melkoiset ostajan markkinat Kaarin kasarmin kupeessa Tähtitorninmäellä.

”Härra tahtto pärsse”

Tähtitorninmäen homoliikennettä ja sotilasprostituutiota koskeva varhaisin kirjallinen lähde on jääkäriliikkeen taustahahmon Fritz Wetterhoffin (1878–1922) antama parin sivun pituinen Helsingin homoelämän kuvaus, joka sisältyy Magnus Hirschfeldin kirjaan Die homosexualität des Mannes und des Weibes (1914). Kati Mustola tituleeraakin Sateenkaari-Suomi-kirjan (2007) artikkelissaan Wetterhoffia Suomen ensimmäiseksi homohistorioitsijaksi. Artikkelissa Mustola myös siteeraa Wetterhoffin hersyvää kuvausta Helsingin 1900-luvun alkupuolen homoalakulttuurista:

Pelkästään minä tunnen Helsingin sivistyneistöpiireistä noin 200 aikuista homoseksuaalia miestä. – – Ja tähän vielä lisäksi yhteiskunnan keski- ja alimmat kerrostumat. Entä naiset? Jos näkisitte suomalaisen naisasialiikkeen johtohenkilöiden marssivan paikalle, tunnistaisitte jo kaukaa tuon tyypin, parrakkaat, leveäharteiset naiset nuorine ystävättärineen.

Tähtitorninmäen sotilasprostituutiosta Wetterhoff toteaa, että ”ennen vuonna 1905, kun Suomella oli vielä oma sotaväki, oli toiminta Kaartinkasarmin takana sijaitsevassa puistossa monipuolista ja ujostelematonta”. Samanlainen kuva välittyy herkullisesta anekdootista, joka sisältyy Seta-lehdessä 4/88 julkaistuun säätyläispojan omaelämäkerralliseen juttuun:

Itseäni huomattavasti vanhemmilta miehiltä kuulin, että tämä alue [Saksalaisen kirkon lähistö Tähtitorninmäen juurella], lähellä Kaartin kasarmia, oli suosittu siellä liikkuneiden kaartilaisten vuoksi – ainakin vuosisadan vaihteen tienoilla. Eräänkin huonosti suomea puhuneen, leskeksi jääneen, korkean Suomen Senaatin virkamiehen kerrottiin issikoineen ja tulkin tehtäviä hoitaneine ajureineen olleen tuttu näky noilla kulmilla. Herralleen vapaaehtoisia kaartilaisia värvätessään – näin kulttuurikaskuna minulle kerrottiin – ajuri oli toistellut: ”Härra tahtto pärsse, tuppikulli ei kelppa.”

Osoitteessa Kasarmikatu 15 sijaitseva Kaartin maneesi 14.6.2014. Kulttuuriympäristöportaali tietää kertoa, että rakennus valmistui vuonna 1877 ja sen suunnitteli Yleisten rakennusten ylihallituksen ylitirehtööri Axel Hampus Dalström.

Kymppi per laaki

Suomen sotilasprostituutiota ei käsittääkseni ole sen tarkemmin tutkittu, ja tiedot siitä ovat hyvin sirpaleisia. Aiheesta löytyy yksittäisiä mainintoja paitsi Wetterhoffin ja säätyläispojan muisteloista myös 1950–1960-lukujen sensaatiolehdistä, kuten Jallusta ja Viikon totuudesta, joita olemme lukeneet jo juttusarjan aiemmissa osissa. Esimerkiksi Jallussa 11/59 varoitellaan asevelvollisia, jotka ovat vieraalta paikkakunnalta olevina mitä mieluisinta saalista epänormaaleille herroille. Prostituutioon viitataan suoraan toteamalla, että ”pienet päivärahat eivät tahdo riittää iltalomien ohjelman järjestämiseksi ja tämän tietävät myös nämä pyydystäjät”.

Lisävaloa 1800–1900-lukujen sotilasprostituutioon saadaan hyppäämällä toviksi lahden taakse Tukholmaan. Erinomainen johdattaja aiheeseen on kirja Sympatiens hemlighetsfulla makt: Stockholms homosexuella 1860–1960 (1999), johon olen viitannut jo aiemmissa Tukholma-jutuissa. Kirjassa toimittaja Dodo Parikas kertoo tukholmalaisten sotilaiden salatuista elämistä tekemiensä haastattelujen sekä aikalaiskirjoittelun ja poliisiraporttien pohjalta.

Parikas kuvaa Tukholman sotilasprostituutiota ainakin vuosisadan kestäneeksi seksuaalisten ja sosiaalisten suhteiden kokonaisuudeksi. Ilmiön taustalla oli useita tekijöitä, joista keskeisimpiä oli varuskuntien sijainti aivan keskustan tuntumassa sekä ennen kaikkea iltalomien univormupakko. Kun univormupakosta luovuttiin 1960-luvulla, myös prostituutio hiipui, koska sotilaat eivät enää erottuneet katukuvasta. 

Jos univormu oli prostituution mahdollistaja, ilmiön kimmokkeena toimi jo aiemmin mainittu sotilaiden vähävaraisuus. Ruotsalaissotilaiden päiväraha oli esimerkiksi vuonna 1950 vain 1,50 kruunua, kun taas seksistä sai 10–15 kruunua per laaki. Sillä rahalla pääsi jo nauttimaan suurkaupungin houkutuksista, jotka toivat helpotusta kovaan kasarmielämään simputuksineen kaikkineen.

Parikas toteaa Kati Mustolan tapaan, että kaikki itseään myyneet sotilaat eivät välttämättä olleet homoja, mutta osa tietysti oli. Homosotilaille prostituutio tarjosi hyvän kulissin oman seksuaalisuuden toteuttamiseen. Heterosotilaille taas olennaista oli miehisen roolin säilyttäminen suhteessa homoasiakkaisiin. Homo-, hetero- ja bi-jaottelun sijaan rintamalinja kulki siis miehekkään ja naisellisen välillä. Nuoria ja hyväkroppaisia sotilaita pidettiin jo sinänsä miehisyyden perikuvina ja ”oikeina miehinä” verrattuna ”naisellisiin” homoasiakkaisiin. Toimijoiden välistä etäisyyttä vahvisti entisestään raha sekä se, että sotilasprostituutiossa asiakas maksoi yleensä siitä, että hän sai tyydyttää myyjää eikä toisinpäin.

Parikasin haastattelemat miehet korostivat sitä, että sotilaiden maksullisia homokontakteja ei pidetty outoina, kunhan harrasti seksiä myös naisten kanssa. Parikas kertoo jopa tapauksista, joissa iltalomalaiset saattoivat vuorotellen käydä tienaamassa muiden puolesta rahaa yhteisiin huvituksiin. Kaiken lisäksi tieto tästä ansaintamahdollisuudesta levisi usein alipäällystöltä uusille alokkaille.

Välillä sotilaiden liikkumista prostituutiokaduilla yritettiin toki myös suitsia, mutta vasta univormupakosta luopuminen pani bisneksille pisteen. Vuoden 1965 jälkeen merisotilaita ja prameissa univormuissa kulkeneita kaartilaisia ei enää voinut bongata Tukholman katukuvasta.

Saako herralle olla tupakkaa? Tupakan tai tulen pyytäminen oli takuuvarma tapa rikkoa jää ulkotapaamispaikoilla. 

Fennian tupakkarasian kansi vuodelta 1902. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo.

Upea univormunäytelmä

Arvailujen varaan jää se, missä määrin Parikasin tutkimustuloksissa on yleispätevyyttä, joka auttaisi ymmärtämään ilmiötä myös Suomen näkökulmasta. Täkäläisten skandaalilehtien kirjoittelusta selviää lähinnä vain se, että sotilaat olivat univormujensa vuoksi tunnistettavissa ja että osa heistä oli valmiita harrastamaan homojen kanssa seksiä rahasta. Ilmiön yleisyydestä antaa jonkinlaista osviittaa se, että poliisi katsoi asiakseen varoitella asevelvollisia homoista Jallun sivuilla.

Myös Torsten Ekmanin Suomen kaarti -kirjasta löytyy tiettyjä mainintoja, jotka ovat linjassa Dodo Parikasin Tukholma-kuvausten kanssa. Sotilaiden näkyvyydestä 1800-luvun Helsingissä Ekman toteaa näin:

Helsingin katukuvalle oli 1800-luvun lopulle saakka ominaista sotilaallinen leima, johon tavallisesti kuuluivat tyylikkäät univormut, marssivat joukot ja puhallinorkesterit. Paitsi kaupungin omaa varuskuntaa, jossa Suomen kaarti oli vain yksityiskohta venäläisten joukko-osastojen ohella, oli lisäksi Viaporin linnoitus ja sotalaivojen tukikohta, joiden miehistöt liikkuivat kaupungilla. – – Univormut, sotaväen harjoittelevat suorat rivistöt ja soitto tarjosivat upean näytelmän, joka samalla muistutti kaupunkilaisia keisarin ja Pietarin läheisyydestä.

Ekman puhuu myös kasarmielämän kuluttavuudesta ja yksitoikkoisuudesta, johon sotilaat hakivat vaihtelua juopottelemalla ja käyttäytymällä kaupungilla muutenkin epäsotilaallisesti. Sotilaita esimerkiksi kiellettiin anelemasta almuja kaupunkilaisilta, mikä puhuu paljon heidän heikosta rahatilanteestaan. Ekmanin kirjasta osui silmään myös tieto, jonka mukaan sotilaita ja alipäällystöä kiellettiin keväällä 1879 istumasta Esplanadin puiston penkeillä järjestyshäiriöiden ehkäisemiksi. Dodo Parikasin Tukholma-tutkimuksesta ilmeni nimittäin myös se, että sotilaiden liikkumisen rajoittamista perusteltiin usein nimenomaan juopottelun ja järjestyshäiriöiden ehkäisyllä, mutta sattumoisin kielletyt alueet olivat myös keskeisiä prostituutioreittejä. 

Tässä yhteydessä on mahdotonta muuta kuin spekuloida, missä määrin Espan penkeillä pyöri 1800-luvun loppupuolella myös homoja sotilaita riiaamassa, mutta Tähtitorninmäellä heitä ainakin riitti aikalaiskuvausten perusteella.

Eikä me olla veljeksiä

vaikka me ollaan kahden,

jalajallai jalajala vei vei vei

vaikka me ollaan kahden

(Reino Helismaa)

Saksalainen kirkko 14.6.2014.

Krouvia raakaa peliä

Vaikka Suomen kaarti lakkautettiin vuonna 1905, Tähtitorninmäki säilyi homojen suosiossa vielä vuosikymmeniä sen jälkeen. Se mainitaan suosittuna 1930–1950-lukujen ulkotapaamispaikkana esimerkiksi Seta-lehdessä 2, 3 ja 4/88 julkaistuissa opiskelijapojan, säätyläispojan ja työläispojan muisteloissa. 

Opiskelijapojan mukaan Tähtitorninmäki oli 1940-luvun lopulla kaupungin suosituin kohtauspaikka Hankkijan talon ympäristön [ks. juttusarjan 6. osa] ohella. Tähtitorninmäkeä suosittiin varsinkin alkusyksystä ja keväällä, kun siellä oli penkkejä ja puistoa mihin mennä, jos ei voinut kotiin ketään viedä. Homojen iltakierrosten vetonaulana oli täälläkin katiskamallinen peltipisuaari, joka sijaitsi Saksalaisen kirkon luona Ruotsalaista normaalilyseota vastapäätä.

Tähtitorninmäen homoelämän kuvauksia löytyy myös F. Valentine Hoovenin III:n kirjoittamasta Touko ”Tom of Finland” Laaksosen elämäkerrasta (1992, suom. Eeva-Liisa Jaakkola) sekä Laaksosen vuonna 1990 antamasta haastattelusta, josta Kati Mustola on julkaissut otteita Tom of Finland – ennennäkemätöntä -kirjan (2006) artikkelissaan. Viime jaksossa kuljimme jo Laaksosen jalanjäljissä sodanaikaisessa Espan puistossa, ja sieltä hänen kävelyretkensä johtivat usein Tähtitorninmäelle. Kansainväliselle lukijakunnalle tehdystä elämäkerrasta löytyy myös iltakierrosten tarkka reittikuvaus:

Pimennyksen aikaisista kävelyretkistä tuli vähitellen Tomille tapa. Hän kulki ensin pitkin Esplanadia, sen puiden alla. [– –] Sitten hän ylitti vanhan mukulakivillä päällystetyn Kauppatorin ja vaelsi rantaa pitkin kuunnellen veden liplatusta merimiehiä täynnä olevien laivojen kylkiä vasten. Ellei hän kohdannut ketään kiinnostavaa matkalla, hän saapui lopulta Helsingin eteläkärjessä kukkulalla sijaitsevaan puistoon. Siellä hän odotteli 1800-luvulta peräisin olevan vaalean observatorion rakennusten katveessa. Sitten joku tuli, niin kävi aina. [– –] ”Joskus jonain todella pilvisenä yönä ei edes huomannut että toinen seisoi siinä ennen kuin häntä kosketti tai tunsi hänen hengityksensä. Toisinaan ei sanottu yhtään mitään. Kuului vain hengitystä ja vyön avaamisesta johtuvaa kilinää.”

Laaksosen vuonna 1990 antamasta haastattelusta ilmenee, että Tähtitorninmäki osoittautui merkittäväksi paikaksi myös hänen taiteilijuutensa kannalta. Juuri täältä hän löysi kaipaamiaan ”tarpeessa olevia tosimiehiä”, joista tuli myöhemmin hänen tuotantonsa ydin:

Oli myös yks duunari, jonka kanssa mä kävelin jonnekkin Kaivopuiston varjoihin. Se oli ensimmäinen, joka sitten niinkun tavallaan raiskas mut. Mä ensin ajattelin, että kauheeta, mitä tässä tapahtuu, mutta se oli hyvin mutkaton jätkä. – – Ja se oli se tapaus, josta mä rupesin sitten piirtämään näitä fantasioitani, pyrin niistä tekemään miehen näköisiä.

Laaksoselle seksi oli seksiä ja politiikka politiikkaa. Sodan aikana hänellä oli Kaivopuistossa seksikokemus ”saakelin makeen näkösen” saksalaisen upseerin kanssa, ja kansainvälistä kyytiä hän sai myös Helsinkiin sodan jälkeen tulleilta valvontakomission sotilailta:

Tuli nää sovjetit sitte. Ne oli ilmeisesti tarkotuksella jostain Siperiasta, semmosia oikein krouveja, jotka ei osannu kieliä ollenkaan, ettei ne pystyny kommunikoimaan suomalaisten kans. Nää sotilaat partioi kadulla kaksittain ja vahti, ettei mitään mellakoita ja häiriöitä oo. Ja hyvin nopeasti ne rupes kiertään tuolla Tähtitorninmäellä, joka oli siihen aikaan homojen suosima paikka. Siel oli semmonen pisuaari, siel ne aina seisoskeli kalu kädessä. Eikä ne ollu mitään niinkun ammattilaisia siinä mielessä, mut ne oli jumalattoman kiihkeitä ja innokkaita kokeileen kaikenlaista. Se oli heille uutta ja jännää vieraassa maassa. Ja ne oli ihan mongolin näkösiä, mutta hemmetin miehekkäitä tyyppejä. Ne oli semmosia, jotka nai, ne ei harrastanu mitään pussailua eikä tämmöstä, se oli krouvia raakaa peliä. Mutta siihen aikaan sitä just haluskin tosi hommaa.

Elämäkerran mukaan Laaksosen päivystys Tähtitorninmäellä huipentui Helsingin olympialaisiin, joiden jälkeen hän alkoi kaivata miessuhteiltaan muutakin kuin vaihtelua. Maalaileva elämäkerta saa kieltämättä olympialaiset kuulostamaan melkoiselta puistouran huipentumalta:

Vuoden 1952 olympialaiset olivat suurimmat siihen saakka järjestetyistä. Niihin osallistui 69 kansakuntaa. Katsojia oli satoja tuhansia kaikkialta maailmasta. Homojen tavanomaiseen määrään suhteutettuna se merkitsi sitä että kaduilla kiertelisi yöaikaan tuhansia uusia kasvoja. Tomin ei tarvinnut muuta kuin nojata johonkin Tähtitorninmäen puuhun ja odottaa että he kävelisivät suoraan hänen syliinsä. Ja kuka tiesi vaikka joku noista Tomin syleilemistä anonyymeista hahmoista olisi ollut jonkun olympiavoittajan kultamitalivartalo!

Tom of Finland: Poika Tähtitorninmäellä, 1954–1955. Tom of Finland – ennennäkemätöntä -kirjan kuvitusta.

Alla Ilta-Sanomien kuva samaisen pisuaarin purkamisesta 9.12.1958.

Häätö hämärille tyypeille

Kaartilaisia, natseja, sovjetteja ja kultamitalivartaloita… Huh huh, ei ole Tähtitorninmäki kuin ennen! Tänä kesäkuisena lauantai-iltana puistossa on minun lisäkseni vain pari kännäävää teinipoikaa eikä yhtään mitään sutinaa.

Tähtitorninmäen homoelämä hiipui ilmeisesti 1950–1960-lukujen vaihteessa sen jälkeen, kun puiston pisuaari purettiin. Ilta-Sanomat jopa uutisoi purkamisesta 9.12.1958 otsikolla ”Pahennuksen pömpeli revittiin tänä aamuna”. Jutussa mainitaan, että käymälärakennus oli ollut jo pitemmän aikaa varsinkin vastapäisen Ruotsalaisen normaalilyseon opettajien ja rehtorin silmätikkuna, sillä sen paikkeille oli pesiytynyt runsaasti puliukkoja ja ”muita hämäriä tyyppejä”, joiden esiintyminen ei vaikuttane ainakaan kasvattavasti koulun oppilaisiin. Lehden mukaan purkamispäätös oli herättänyt toisissa vastustustakin, koska peltinen käymälä oli totuttu näkemään samalla paikalla yli puolen vuosisadan ajan. Jutussa todetaan niin ikään, että vanhoja käymälärakennuksia oli vuonna 1958 purettu jo Hesperian puistosta ja Pohjoisrannasta, ja syyn väitetään olleen sama: puliukkojen kerääntyminen niiden ympärille.

Muiden lähteiden perusteella on kuitenkin ilmeistä, että pisuaarien purkamiseen ei päädytty yksistään puliukkojen vuoksi, vaan ”muut hämärät tyypit” painoivat vaakakupissa vähintään yhtä paljon. Esimerkiksi edellä siteeratussa Jallu-lehdessä 11/59 kerrotaan, että Tähtitorninmäen pömpelin eriöiden väliin oli poliisin harhauttamiseksi porattu samanlaisia ”kalukoloja” kuin Hesperian puistossa [ks. juttusarjan 2. osa]. Homoihin viitataan myös Hesperian puiston pömpelien purkupäätöstä koskevassa uutisessa, jonka Helsingin Sanomat julkaisi 29.4.1958. Sen mukaan puiston kaksi ”häpeätahraa” poistetaan, koska ne ovat olleet viime vuosina monien, pääasiassa siveellisyysrikosten tapahtumapaikkana.

Kaikesta päätellen purkaminen teki tehtävänsä, koska Tähtitorninmäkeä saati Hesperian puistoa ei sen jälkeen enää juuri mainita homojen ulkotapaamispaikkoja koskevissa jutuissa. Liikenne siirtyi yksinkertaisesti muualle.

Tuomen ja syreenin välissä

Ruotsalaiset tapaavat sanoa, että alkukesän kiihkeä kasvukausi on hetken hurmaa tuomen ja syreenin välissä. Tuomi on näin kesäkuun puoliväliin mennessä jo tuoksunsa tuhlannut, mutta syreenipensaat kukkivat yhä, ja Tähtitorninmäen puistokäytävän asvaltti on paikoin kokonaan tuulen karistamien kukkien peitossa. Pysähdyn hetkeksi keskelle lilaa loistoa ja mietin, että tämäkin läpi talven, kevään ja kesän taitettu matka päättyy aikanaan syksyyn, jota koko kukkiva maa vielä niin itsepintaisesti uhmaa. Yhä on silti muutama tarina kerrottavana. 

Etäältä kuulen jo, miten meri ja ”Kirsikkapuisto” – tuo Helsingin hienostorannan harvinainen potenssimylly – kutsuvat. Sitä ennen pitää kuitenkin käydä tapaamassa Kivimiehiä ja oopperasiskoja.

Tuuli kuiskii hiljaa puissa,

ikkunaruudut tummentuu,

kun pisuaarin ritarikunta

pusikossa kokoontuu.

Kaupunki nukkuu,

ritarit valvoo,

yö on katettu nautintoon – –.

(Pirkko Saisio)

Osa 9

Tekstissä siteeratut laulut:

Sotapoika. Esittäjä Virta Olavi. Sanat Jouko Kukkonen. 1939.

Eikä me olla veljeksiä. Esittäjä Rautavaara Tapio. Sanat Reino Helismaa. 1969.

Pisuaarin ritarikunta. Esittäjä Vanhojen homojen kuoro. Pirkko Saisio. 2011.

Samasta aiheesta:

Homohistoriallinen Helsinki 1: Kaupungin illassa yksin
Homohistoriallinen Helsinki 2: Etsin kunnes löydän sun
Homohistoriallinen Helsinki 3: Käy tanssimaan
Homohistoriallinen Helsinki 4: Karuselli käy
Homohistoriallinen Helsinki 5: Balladi Robin Hoodista
Homohistoriallinen Helsinki 6: Cocktailit kahdelle
Homohistoriallinen Helsinki 7: Espa, helmi on Helsingin

Muualla verkossa:

Salaisuuksin suljettu – kirjeiden Tom of Finland -näyttely Postimuseossa 29.3.2015 saakka