Viisi biisitärppiä 4

Äänilevyjä Fazerin musiikkikaupan näyteikkunassa vuonna 1927.
Kuva: Olof Sundström / Helsingin kaupunginmuseo.

Hulivilipojan Hi(n)ttimittarissa ahmaistaan pääsiäisen kunniaksi viisi yllätysmunaa, joista paljastuu kevään kuumottavimmat kipaleet. Toivottavasti sateenkaari-Suomen alueraadit ovat valmiina jakamaan muutakin kuin vain pisteitä.

Tämänkertaiset tärpit saavat myös luvan toimia soivana postikorttina suoraan New Yorkista, missä Hulivilipoika oli juuri huvittelemassa ja huhkimassa tulevia blogijuttuja varten. Pysykää siis kuulolla!

Josef Salvat: Closer

”Minulla on mieshuoran sydän ja huoran häpeä, rakastajan vartalo ja masokistin aivot”, laulaa Josef Salvat ja erottuu taatusti formaattiradioiden lähetysvirrasta. Salvat on biseksuaali aussipoppari, joka sijoittuu musiikillisesti jonnekin Will Youngin ja Hurtsin poikien väliin, alle tai päälle, mutta brittimelankolian sijasta tarjolla on surua suoraan Sydneystä. 

Kun Salvatin tuoreen Night swim -levyn deluxe-versiosta karsitaan kaikki turha luksus, jäljelle jää kahdeksan laatulaulua. Niiden joukossa ovat edellä siteerattu Hustler-single sekä levyn päättävä kieroutunut Killing me softly -variaatio In the audience, jonka kertoja pystyy ilmoittamaan kumppanilleen suhteen päättymisestä vain laulamalla siitä kaikkien kuullen konsertissaan.

Levyn tanssittavampaa puolta edustaa nyt kuultava Closer-kappale. Se on globalisoitunutta maailmantuskaa uhkuva oodi etäsuhteelle, jossa suhteen toinen osapuoli pakenee kertojan lähentymisyrityksiä henkisesti ja maantieteellisesti. Jos et sä soita, jäljellä ei lopulta ole juuri muuta kuin etäisyys: ”But you're choosing Stockholm / you’re choosing New York / you touch down in Sydney / everywhere that I’m not / we’re going the distance / but how can’t you see / all this resistance / ain’t coming from me.”

Draco Draco: In the dark

Seuranhakupalvelu Grindr on yhyttänyt yhteen monta miestä, mutta harvemmin niin pitkäksi aikaa, että siitä ehtisi syntyä levy. Lontoolais-berliiniläinen duo Draco Draco saattaakin olla maailman ensimmäinen Grindr-bändi. Bändin laulaja Danny Polaris kertoo DNA-homolehden haastattelussa alkaneensa tylsistyneenä chattailla David Whitingin kanssa, koska tällä oli Grindr-profiilissa niin kiva kissapaita. Ruumiinnesteiden sijasta miehet olivat päätyneet vaihtamaan demoja, ja lopputuloksena oli Draco Dracon viime syksynä ilmestynyt esikois-EP River cry.

Bändin synkkäsävyisen hedonistinen pop on omiaan samoihin alusvaatebileisiin kuin vaikka Scissor Sistersin Night work -levyn kevätkiimaiset nylkytykset. Paras esimerkki tästä on nyt kuultava In the dark, jonka kertoja tulee nykäistyksi nahoistaan yön kuninkaan laserkatseen voimasta ja saa melkoisen kutkan nivusiin: ”Don’t leave me in the dark / don’t leave me with the lights turned out / don’t leave me in the dark / cause I’ll find you and turn you on.”

Bloc Party: Eden

Indierokki ei ole Hulivilipojan heiniä, joten ihmekö tuo, että tietämykseni brittibändi Bloc Partysta rajoittui lähinnä nokkamies Kele Okereken homouteen. Tilanteen muutti bändin viime syksynä julkaistu viides albumi Hymns, jolla juhlivat ennen muuta elektroniset vaikutteet.

Nyt kuultavassa ekstaattisessa Eden-kappaleessa pössytellään sätkää sen verran antaumuksellisesti, että paratiisin portit lävähtävät auki. Lisää vain 72 neitsyttä: ”Take me to the garden / stand with me naked by the tree / feed me poisoned apples / feed me till I forget everything / with each bite we take.”

Tämä huumeiden ja seksin yhdistelmä kytkee kappaleen osaksi maailman suurkaupunkien chemsex- eli seksihuumekulttuuria, jonka kielteisiä puolia on puitu kansainvälisissä homolehdissä viime kuukausina melkoisesti. Kannabista ei sinänsä lasketa chemsex-huumeeksi, mutta Eden-kappaleen chemsex-kytköksestä tekee ilmeisen sanoituksessa mainittava ”kristallikatseinen käärme”, joka on verhottu viittaus kaikkein pahamaineisimpana seksihuumeena pidettyyn metamfetamiiniin eli kristalliin.

Bright Light Bright Light: Happiness (solo piano)

Bright Light Bright Light -taiteilijanimellä esiintyvä brittiläinen elektropoppari Rod Thomas tunnetaan yhteistyöstä mm. Elton Johnin ja Scissor Sistersin Ana Matronicin kanssa. Hulivilipoika ei kuitenkaan suostunut häikäistymään tästä musiikillisesta kirkasvalolampusta ennen tämäntalvista Solo piano versions -albumia, jolla kuullaan ilkosilleen riisuttuja versioita Rodin aiemmista ralleista.

Levyn kermalistoa edustaa Life is easy -albumilta (2014) poimittu Happiness, jonka alkuperäisversio kuulostaa lähinnä Ace of Basen seitsemännen comeback-kokoelman uutuusraidalta. Pianoballadina laulun hieno teksti pääsee kuitenkin oikeuksiinsa.

Laulun minäkertoja muistelee mennyttä rakkautta vailla katumusta tai katkeruutta – eihän onni ole ollut kuollut, se on vain siirtynyt jonkun toisen huulille ja hyväilyihin. Kertojan kirkasotsaisuus kätkee kivun, joka odottaa vielä vapautumista vanhoista tunteista: ”Oh happiness hasn't left / just moved from my hands / to somebody else's / oh happiness isn't dead / just moved from my mouth / to somebody's breath / it's whispering, if you want to hear / it's all around, if you want to feel / it's everywhere – – in time scars will fade.”

Samir & Viktor: Bada nakna

”Torilla tavataan” -toteamus on tähän saakka vienyt ajatukset lähinnä Mantaa häpäiseviin makkaraniskoihin, jotka rientäisivät kyllä panemaan rajoja kiinni, jos vain känniltään pystyisivät. Vaan ei enää! Ruotsin tämänkeväisten viisukarsintojen jälkeen sanonta assosioituu lähinnä kahteen kiiltokuvankauniiseen salibarbiin Samiriin ja Viktoriin, jotka laulavat ikiteinipoppia ja julistavat tapaavansa Sergelin torilla – alasti! Mukaan ovat tervetulleita kaikki paitsi vihaajat, eli kaiken maailman katupartioiden on turha vaivautua.

Miten raikasta. Miten ruotsalaista. Miten hyväkroppaista! Vielä kun pojilta olisi nykäisty bokseritkin pois, homokansanjuhla olisi ollut kiistaton.

Samir & Viktor -duo onnistui harhauttamaan yliminääni jo viimevuotisella viisubiisillään Groupie, jossa he lanseerasivat meitsien rinnalle me-itsien käsitteen (”inga mera selfies / för vi ska ta en groupie”). Pojat eivät kaiketi ole sateenkaarikansalaisia, mutta toki heidän kanssaan voisi pienen ryhmäkuvan ottaakin. ”Ei se ole selfie-keppi. Olen vain iloinen nähdessäni teidät.”

Muista myös esityksen viitottu versio, joka entisestään korostaa kappaleen ”det finns plats för alla här / oavsett vem du än är” -sanomaa. Ja toki strippaavalle viittomakielen tulkille aina tilaa ja paikkoja riittääkin.

Samasta aiheesta:

Viisi biisitärppiä 3

Mun hölmö nuori sydän: matkaseurana Eva Dahlgren

”Kohtaloin oot sä kuin Waterloo”: viisufanin tunnustuksia

”Enkä suostu häpeemään”: Kikka homomiehen tuntojen tulkkina

”Et ole sellainen”: erilaisuus Antti Tuiskun tuotannossa

”Your voice can take me there”: Madonnasta, Carolasta ja heidän opetuslapsistaan

Vaasan farssi – pohjalaista pervohistoriaa 2/2

Viime jaksossa miss Laaja Aukee Pohjanmaa kamarineitoineen kihersi isänmaan sylissä tutustumalla Vaasan miestenmiesten entisiin ja nykyisiin ulkotapaamispaikkoihin. Farssiksi äitynyt marssimme manasi esiin myös liudan sateenkaarihistorian haamuja, jotka eivät suostuneet lähtemään ilman vastalahjaa: omaa tarinaani yhdestä heinäkuun illasta vuonna 1995, jolloin Vaasan veri ei vapissut, vaan lähinnä pakkautui.

Poikkeavien bileet

Äitini kertoi kerran siitä, miten hän oli nuorena ystävystynyt työpaikallaan homomiehen kanssa. Homous oli tullut ilmi tuosta vaan, kun suupaltti mies oli ilmoittanut olleensa viikonloppuna ”tällaisten poikkeavien bileissä”. Vai niin. Ja sitten oli jatkettu normaaliin tapaan leipien leipomista ja pullien paistamista – ikään kuin poikkeavien bileet olisivat olleet maailman tavallisin asia pimeimmällä Etelä-Pohjanmaalla vuonna 1977. Itse olin silloin pelkkä kumpu äidin vatsassa, mutta on lohduttavaa ajatella, että äiti oli tavallaan homoemo meille molemmille.

Äidin työkaveri oli ollut kotibileissä, mutta pohjalaishomoille oli jo tuohon aikaan myös järjestettyä tanssitoimintaa. Vaasan Setan nettisivuilla julkaistusta historiikista selviää, että yhdistyksen edeltäjä, vuonna 1972 perustettu Fenix-klubi, järjesti ensimmäiset tanssinsa kevätkesällä 1974. Paikkana oli Vaasan Palosaarella sijaitseva Työväen purjehdusseura, ja tilaisuus oli naamioitu häätilaisuudeksi. Tutkija Kati Mustolalta saamani ”Vaasan Psyken ja Setan historiaa” -jutun mukaan ensimmäiset purjehdusseuran tanssit järjestettiin tosin jo vuotta aiemmin 15.6.1973.

Aluksi purjehdusseuran majalla tanssittiin joka tapauksessa vain kesäaikaan, kun taas talvisin pidettiin kerhoiltoja Kotirannan työväentalolla. Vuosikymmenen vaihteessa purjehdusseuralla ryhdyttiin tanssimaan myös talvisin.

Vaasan työväen purjehdusseuran maja.

Ihan alasti

Tansseista itsestään ei ole juuri säilynyt tietoa muualla kuin Vaasan Setan nettisivuilla aiemmin olleessa aikalaismuistelossa. Sekin tarjoaa silti varsin elävän kuvan pohjalaisten poikkeavien 1970-luvun bileistä, joissa riitti paitsi viihdettä myös vieraita lahden takaa (kirjoitusvirheet samat kuin alkutekstissä):

Tapasin yhden kaverin Oravaisista, olimme yhdessä pari vuotta. Hän kertoi että Vaasassa on klubi missä miehet tapailevat. Tämä oli vuonna 1976 ja hän pyysi minua mukaan tansseihin. Olin vähän ujo mutta hänhän oli käynyt siellä ennen. – – Siellä soitettiin enimmäkseen diskomusiikkia mutta myös tavallista tanssimusiikkia. Tanssit olivat pari kertaa vuodessa, Uumajasta ja Sundsvallissa tuli laivoilla porukka käymään Vaasassa. Meitä oli joskus 60 henkeä bileissä. Saatiin paljon kavereita Ruotsista. Siihen aikaan tuli myös strippareina Tampereelta ja he tanssisivat ihan alasti.

”Vaasan Psyken ja Setan historiaa” -jutun mukaan purjehdusseuran tanssien todellinen luonne salattiin vuokraajalta pitkään. Kun se aikanaan selvisi heillekin, mitään ongelmia ei yllättävää kyllä ilmennyt. Sen sijaan ulkopuolisista alkoi olla yhä enemmän riesaa sekä purjehdusseuralla että Kotirannassa, kuten aikalaismuistelosta ilmenee:

Pari kertaa tanssipaikalle tuli pommiuhkauksia ja paikka piti evakuoida noin tunniksi. Ne olivat vaan uhkauksia mutta tuntui kuitenkin pelottavalta. Sitten ihmiset alkoivat sprejata maalia meidän autojen ikkunoihin ja oli hankala lähteä kotiin kun ensin piti puhdistaa ikkunat. – – Kotirannassa Vaasassa pikkupojat kävivät meidän kimppuun ja heittelivät kananmunia päälle.

Lopulta purjehdusseuran vuokraamisesta jouduttiin luopumaan häiriötekijöiden vuoksi ja siksi, että sitä ei enää lämmitetty talvisin. ”Vaasan Psyken ja Setan historiaa” -jutun mukaan uudeksi paikaksi saatiin vuonna 1983 VPK:n talo Vetokannaksella, mutta eri lähteissä on jälleen ristiriitaista tietoa siitä, kuinka pitkään tila oli käytössä. 

Samainen vuosi 1983 oli joka tapauksessa meikäläisille todella raskas kesällä puhjenneen aids-hysterian vuoksi. Tämä näkyi myös Vaasassa, kuten aikalaismuistelossa todetaan:

Kun aids tuli, tansseissa väheni porukkaa. Näinä vuosina tapahtui 15 itsemurhaa. Se oli surullista sillä minä tunsin heidät kaikki. Yhteiskunta oli niin vaikea silloin ja monet eivät jaksaneet elää. Myös sukulaisten ja lähiomaisten mielipiteet vaikuttivat.

”Toto, me ei taideta olla enää Pohjanmaalla.”

Fenix ja Albatross

Vaasalaishomot tekivät yhteistyötä paitsi riikinruotsalaisten kanssa myös kielirajan yli seinäjokisten kanssa. Vaasan Setan nettisivujen historiikista voi lukea, että Fenix-klubin tanssitoiminta laajeni Seinäjoelle vuonna 1976. Sen jälkeen tansseja pidettiin vuorokuukausin Seinäjoella ja Vaasassa.

Seinäjoen tanssipaikkana oli Rautatieläisten talo, jossa toimii nyt Hotelli-ravintola Alma. Sen ravintolassa voi nauttia mainion lounaan ja ihailla samalla kuusi metriä korkeaa jugend-juhlasalia. Tuntuu uskomattomalta ajatella, että siellä tanssahtelivat 1970-luvulla myös meikäläiset – jos nyt ylipäätään sattuivat löytämään tiensä paikan päälle. Tanssien mainostamista vaikeutti nimittäin se, että Ilkka ja Vasabladet kieltäytyvät toistuvasti ottamasta vastaan seksuaalivähemmistöihin viittaavia ilmoituksia.

Vuonna 1980 osa jäsenistä erosi Fenix-klubin hallituksesta ja perusti Seinäjoelle oman rekisteröidyn yhdistyksen nimeltä Albatross, epäilemättä ”komian tähären”. Bileitä järjestettiin silti yhä sekä Rautatieläisten talolla että Vaasassa.

Kahdeksankymmentäluvulla Seinäjoella juhlittiin myös Nuorisotalolla, ja vaasalaisten kanssa vietettiin välillä yhteisiä joulujuhlia. Yhdeksänkymmentäluvun alkupuolella tansseja järjestettiin kuukausittain Vaasassa ja joka toinen kuukausi Seinäjoella, mutta ne houkuttelivat paikalle yhä vähemmän väkeä.

Kyltti Vaasassa.

Postipankin Pride

Koitti vuosi 1995, jolloin minä liityin 17-kesäisenä homountuvikkona silloiseen Vaasan seudun Setaan. Jo liittyminen oli koettelemus sinänsä. Mitään nettipankkia ei tietysti ollut käytössä, vaan piti täyttää maksulappu ja pyöräillä sen kanssa Postipankkiin. Muihin pankkeihin en yksinkertaisesti kehdannut mennä, koska virkailijat olivat turhan tuttuja.

Postipankin täti otti lapun, tiirasi sitä hetken lukulasiensa takaa ja alkoi näpytellä. Kesti liian kauan. Näpyttely jatkui. Virkailijan otsa kurtistui. Hikoilin kuin huora kirkossa. Piti kutsua toinen virkailija apuun. Molemmat pyörittelivät kummastellen lappua, jossa tuntui lukevan kissankokoisilla kirjaimilla VAASAN SEUDUN SETA. 

”Tilinumero on virheellinen. Voitko pyytää saajalta oikean tilinumeron”, virkailija totesi lopulta ystävällisesti.

Aktivistin osa on kova, mietin haavojani nuollen. Oli pakko soittaa Setan neuvontapuhelimeen, pyytää oikea tilinumero ja palata postitätien eteen jatkamaan yhdenmiehen Pridea.

Lopulta tietokone sanoi ”kyllä”. Temppelin esirippu repesi. Pet Shop Boys alkoi laulaa Go Westiä, ja minä kuuluin Setaan.

Pian kotiin tuli Z-lehdeksi juuri muuttunut Seta-lehti sekä Vaasan seudun Setan jäsenlehti. Jälkimmäinen oli pahainen monistevihkonen, josta muistan vain rivon Königin sarjakuvan ja ilmoituksen siitä, että Vaasan Nuorisotalolla olisi tanssit lauantaina 1. heinäkuuta.

Ensimmäinen lukemani Z-lehti. Uudistunut lehti oli juuri aloittanut lyhytaikaiseksi jääneen kokeilun, jossa pervo-sanaa käytettiin kaikkien seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen yleisnimenä. Lehdessä leivottiin Kalliosta Helsingin pervojen omaa kaupunginosaa, sukellettiin sumuiseen San Franciscoon ja neljään muuhun pervomatkakohteeseen, vertailtiin Helsingin pervobaarien katukosteuttamoja eli terasseja ja esiteltiin kesän kuumimmat hiustyylit: ”Blondattuun pohjaan saatiin punaiset kertakäyttöraidat värillisellä muotovaahdolla – – ja citymiehen ’Yhden illan juttu’ oli valmis.” Sin City mainosti anustappeja (neljä eri kokoa, alk. 65 markkaa), ja Men's Room kaupitteli ”Suomen suurinta kontaktimonistetta homomiehille. Joka numerossa satoja rohkeita ilmoituksia.”

Mahdotonta mansikkakiisseliä

Toisin kuin useimmat ikäiseni, en ollut juuri ollut tansseissa. Tarjonta ei olisi kuitenkaan kohdannut kysyntää, eikä minua myöskään kiinnostanut aloittaa uutta kouluviikkoa aina nenä poskella. Oli siis paras hakeutua kaltaistensa luo.

Olin yhteydessä Vaasan seudun Setan puheenjohtajaan ja sovin, että voisin olla yötä hänen luonaan Nuorisotalon tanssien jälkeen. Ystävä puolestaan lupasi kyyditä minut asemalle.

Muistan yhä, että äiti teki sinä lauantaina mansikkakiisseliä, jota en kuitenkaan pystynyt syömään. Äiti tiesi, minne olin menossa, ja teki lohturuokaa, jota en peloissani, häpeissäni ja uhmakkaana mitenkään pystynyt sulattamaan. Yhä riipaisee, kun ajattelen sitä hetkenä, jolloin lapsuuden ja aikuisuuden välille repesi railo. Mansikkakiisseli kermavaahtonokareineen jäi kaappiin, kun minä tulin ulos.

Vaasassa oli vastassa tuulinen mutta aurinkoinen iltapäivä sekä Setan puheenjohtaja ja hänen pyylevä nuori tuttavansa. Jälkimmäinen oli tietysti haistanut veren ja tullut katsastamaan maakunnan uuden tulokkaan.

Onneksi olin piiloutunut telttaan: R-Collectionin ylisuureen vihreään huppariin, jonka alla oli jättikokoinen vihreäraitainen paita ja sen päällä ruskea liivi. Jalassa oli vaaleanruskeat lempisammarini ja korvan takana kolme tujausta liikaa Body Shopin Activist-hajuvettä. Minua ei todellakaan haitannut, vaikka kohta voisi mennä sian kanssa naimisiin – olinhan myös eläinaktivisti.

Madonnaa ja maitojauhetta

Ajoimme Nuorisotalolle, ja olen muistavinani aivan kaiken: salin hämärän ja pahvikupista juomani pahan kahvin. Siihen ei ollut maitoa, vain maitojauhetta, jota en osannut annostella oikein. Kahvin pinnalla kellunut kalvo etoi melkein yhtä paljon kuin koko paikalla olo.

Siirreltiin pöytiä, viriteltiin vehkeitä. Puheenjohtaja, tuo Fairy Godfather, lupasi pitää minua silmällä, etten joutuisi ikävien tyyppien kanssa tekemisiin. Mahtoi ajatella, että miten tuotakin sinisilmää suojelisi kaikilta niiltä virheiltä, jotka poika tekee joka tapauksessa kompastellessaan kohti sateenkaaren päätä.

Istuin pöytään odottamaan, kun sisään alkoi lappaa väkeä, kaikki vähintään kymmenen vuotta minua vanhempia. Viereiseen pöytään parkkeerasi kaksi miestä. Kiinnitin huomiota toiseen, kaljuun ja komeaan. Soitto soi, ja värivalot välkkyivät takanamme. Minä vähän vilkuilin ja hymyilin ujosti liian suurten silmälasieni takaa.

”Tule tänne istumaan”, kaljupää sanoi, ja minä menin. Hän osoittautui mukavaksi, mukavammaksi kuin vähän luihu kaverinsa. Kaikki se varmuus ja välittömyys, kaikki ne maailmanmiehen elkeet. Puhuivat Helsingistä ja sen homodiskoista, ja minä kurottauduin kuin seinäruusu kohti ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa. 

Kaljupää pyysi minua tanssimaan, ja tanssittiin, kunnes alkoivat hitaat. Sitten tanssittiin hitaita.

Oli kai sittenkin kannattanut odottaa kaikki ne vuodet kotona, kun ikätoverit lähtivät juhlimaan voidakseen kertoa juomisistaan taas maanantaina välitunnilla. Nyt juhlin minä, mutta välitunnilla en voisi puhua tästä mitään.

Madonna – tietenkin Madonna – lauloi Take a bow. Pääni rinnallens’ painui, suljin silmät, ja kaikki oli hetken siinä.

Entinen Nuorisotalo, nykyinen Kulttuuritalo Fanny heinäkuussa 2015.

Päiväkodin privaattibileet

Siitä kesästä on kulunut jo 20 vuotta. Kulttuuritalo Fannyksi muuttuneen Nuorisotalon piha on täynnä elämää, ja ikkunoista kurkkii pieniä tummia kiharapäitä. Muslimit ovat näemmä kokoontuneet taloon viettämään paastokuukauden päättymisen juhlaa.

Täällä se omakin paastoni aikanaan päättyi, näillä sisäpihan portailla, kun minua suudeltiin ensimmäisen kerran. Seisoessani taas tässä muistan ilta-auringon, oman kiivihuulirasvani maun ja pohjattoman kömpelyyteni, kun hampaamme kalahtivat yhteen. Muistan myös sen käsittämättömän tunteen, että joku halusi juuri minua ja että tästä pitäen kaikki olisi varmasti toisin. Että enää ei tarvitsisi vain kaivata jotakin, mitä ei koskaan tule – ei ainakaan Pohjanmaalla. Viis siitä, että minä olin rikkinäinen ruukku, sillä tämä kaljupää oli dreija.

Mitä jos olisin silloin tiennyt, että meitä katseltiin? Meitä nimittäin katseltiin.

Vaasalainen Reijo J. oli sattumalta liikkunut autollaan kyseisen päivän iltana Nuorisotalon läheisyydessä ja bongannut seinästä mustan nuolen, jonka yläpuolella oli teksti ”Private bileet!”. Tämä oli herättänyt miehessä kummastusta, koska Nuorisotalolla toimi myös keskustan koululaisten päiväkoti eli iltapäiväkerho.

Reijo oli kiinnostunut ”päiväkotibileistä” siinä määrin, että hän oli parkkeerannut autonsa lähistölle ja jäänyt tutkailemaan tilannetta. Kello puoli kymmenen maissa pihalla oli jo ollut melkoinen trafiikki. Taksia oli tullut ja mennyt, ja bileet olivat alkaneet toden teolla. Reijo oli saanut todistaa, miten taksin hämyisiltä takapenkeiltä oli noussut iloisesti hymyillen urospareja, jotka olivat tarkistaneet toistensa solmiot ja halailleet hieman – olipa joku miekkonen antanut samaa sukupuolta olevalle kaverilleen myös aivan aidon pusun. Kaiken lisäksi tilaisuuteen oli saapunut ainakin kaksi tummaihoista ”pariskuntaa”.

”Mukana tuntui olevan kaikenmaailman värivalotehosteita ja kun musiikki välillä taukosi, punaiset loistevalot vilkkuivat kuin paremmassakin maailmanluokan yökerhossa. Musiikki oli ammattimaisesti valittua irlantilaistyyppistä ”susikoiramusiikkia”, joka takuulla vaikuttaa lujaa soitettuna ihmisen mielentilaan villitsevästi ja sen rytmissä on helppo vaipua kumppaninsa kanssa onnen taivaaseen!” Reijo siunaili myöhemmin ensimmäisistä homotansseistani tehdyssä jutussa, joka julkaistiin SE!-skandaalilehdessä 9/1995.

SE!-lehti 9/95.

Pikkupoikien varjelua

SE!-lehden homobilejutun kärkenä on lapsiin liittyvä huoli, joka on tuttua varsinkin 1950–1960-lukujen suomalaisten sensaatiolehtien kirjoittelusta. Suomalaista homohistoriaa tutkinut Sandra Hagman on jäljittänyt huolen toisaalta agraariyhteiskunnan tapaan niputtaa kaikki samasukupuolinen halu yhteen kumppanin iästä riippumatta. Toisaalta taustalla olivat natsi-Saksasta omaksutut opit, joiden mukaan homoksi oli mahdollista oppia viettelyn myötä. Tämä oli tietysti erityinen uhka herkässä iässä oleville nuorille, joita piti suojella ”homoseksualismilta”.

Vuosisadan puolivälin asenteista oli pitkä matka vuoteen 1995, eikä edes SE!-lehden kaltainen kansan syvien rivien äänenkannattaja voinut enää vain suoralta kädeltä tuomita homoja. Jutun oikeutus oli siis perusteltava. Niinpä toimittaja käyttää ensin kappaletolkulla palstatilaa ilmiön selittämiseen lukijoille, joiden hän ei oleta tietävän asiaa, jonka kaikki jo tietävät: ”Kaikkihan me tiedämme, että kun kaksi miestä tuntee toisiinsa seksuaalista vetovoimaa, sitä kutsutaan homoudeksi. – –”

Toimittaja muistuttaa myös, että vielä joitakin vuosikymmeniä sitten homoudesta ja lesboudesta puhuttiin pahanlaatuisina sairauksina ja että homoseksuaaliset miehet ovat edelleenkin suurin ryhmä aidsin leviämisessä. Kuin hammasta purren toimittaja joutuu silti myöntämään, että ”ihmiskunta on tullut suvaitsevammaksi ja ikään kuin modernimmaksi. – – On ymmärretty, että ihmisiä on muunlaisiakin kuin tavallisia heteroita.”.

Lopuksi toimittaja vetää kuitenkin esiin lapsikortin ja vetoaa olettamansa kohderyhmän – eli raavaiden suomalaisten ”tavallisten” miesten – haluun varjella pikkupoikiaan, jotta nämä eivät näkisi kyseistä käyttäytymistä. Muutenhan riskinä on ihmissuvun sammuminen. Tämä epämääräisesti ilmaistu pelko on kuin yksi yhteen Sandra Hagmanin kuvaaman vanhan pedofiliapelon ja toisaalta opitun homoseksuaalisuuden pelon kanssa. Heteroseksuaalisuus oli jotain niin haurasta, että sitä oli suojeltava homoseksuaalisuudelta:

Ajat ovat muuttuneet, kuten todettiin, mutta totuus on vieläkin se, ainakin meillä kylmässä Pohjolassa, että suurimmalle osalle ihmisistä on sangen vierasta katseltavaa, kun kaksi karvaista miestä kävelee käsi kädessä kaupungilla ja silloin tällöin moiskauttaa märän pusun toisen poskelle. Onhan toki myönnettävä, etteivät homot ja lesbot tee kyseisellä käyttäytymisellään mitään suoranaista pahaa kenellekään ulkopuoliselle henkilölle. Mutta onhan selvää, että raavaat suomalaiset ”tavalliset” miehet varjelevat kaupungilla pikkupoikiaan, kun kyseistä käyttäytymistä näkevät. Ja saavat varjellakin, sillä onhan tunnettua, että elämä ei tällä huipputekniikan aikakaudellakaan vielä silti jatku homosuhteiden avulla.

Lastensuojelun nimissä SE!-lehden toimittaja pohtiikin sitä, mitä ”Olle” ja ”Pelle” mahtoivat puuhata päiväkodin tiloissa pidetyissä Setan bileissä. Juttuvinkin antaneella Reijo J:llä oli asiasta tietysti omat näkemyksensä:

Juhlien aikana porukka seilasi pitkin taloa, selvästi myös lasten päiväkodin puolella. Herra varjele, etteivät he vain olisi käyttäneet omiin touhuihinsa päiväkodin päiväunilla käytettäviä patjoja! – – Luulisi sitä nyt Vaasankin kokoisessa kaupungissa olevan muita kutupaikkoja kuin rakennus, jossa sijaitsee keskustan koululaisten päiväkoti!

Kehityksen kelkka oli vääjäämättä kääntynyt myös Suomessa, ja tämän tiedostaen SE!-lehti koetti oikeuttaa juttunsa ammentamalla siihen vielä kerran aivan kaikki kliseet. Vaasan Setan bileissä kävi (mitä ilmeisimmin Ruotsista homotartuntansa saaneita) ”olleja” ja ”pellejä”, jotka saattoivat vietellä pikkupoikia tai tartuttaa heihin päiväkodin patjojen kautta joko homouden, mikä merkitsi ihmissuvun loppua, tai aidsin, mikä merkitsisi loppua muuten vaan. Sinä heinäkuun iltana loppu tuli kuitenkin enintään Nuorisotalon tansseille.

17 again

SE!-lehti oli haastatellut juttuunsa Vaasan sosiaaliviraston päiväkotiasioiden osastosihteeriä, jolle päiväkodin private-bileet tulivat ”hyvänen aika!” täytenä yllätyksenä. Järin yllätyksellinen ei sen sijaan ole Vaasan Setan historiikin tieto, jonka mukaan kaupunki hääti jutun ilmestyttyä homot Nuorisotalolta. Sen jälkeen tanssit kiersivät taas talosta toiseen kuin piian äpärälapsi.

Itse en enää palannut Vaasaan tansseihin enkä uskomatonta kyllä edes tiennyt koko lehtijutusta ennen kuin törmäsin siihen tätä kirjoitusta valmistellessani. Jos olisin tiennyt, olisin todennäköisesti vetäytynyt kaapin kautta Narniaan. Nyt tunnen kuitenkin suoranaista ylpeyttä siitä, että olen osa suomalaisesta sateenkaarikulttuurista kertovien skandaalijuttujen pitkää jatkumoa, jonka nimekkäimpiä edustajia ovat Ilta-Sanomissa 10.8.1966 julkaistu ”Homoseksuaalipesä Helsingissä” sekä Hymylehden 5/1969 juttu ”Kielletyn rakkauden ravintola”. Ei sitä nyt ehkä CV:hen voi panna, mutta harva debytantti voi kehuskella astuneensa seurapiireihin nimenomaan päiväkodin homobileiden kautta.

Mietin nyt lähinnä vain sitä, näkikö Reijo J. autostaan myös minut ja sen toisen, jonka ajattelin muuttavan kaiken ja restauroivan rikkinäisen ruukkuni tavalla, josta Reijo ei yhtään mitään tajunnut. Reijoa tuskin myöskään kiinnosti se, että olin ensin odottanut 17 vuotta ja nöyryyttänyt itseäni sen jälkeen Postipankissa päästäkseni juuri tähän päiväkodin portaille pussattavaksi ja pysyvästi parannettavaksi.

Sinä iltana mikään mahti maailmassa ei olisi voinut varjella tätä pikkupoikaa, joka pani peliin koko elämän, vaikka karvainen mies tarjosi vain salmiakkia. Värivalot välkkyivät ja Madonna – tietysti Madonna – lauloi irlantilaistyyppistä susikoiramusiikkia, jonka rytmissä oli helppo vaipua kumppaninsa kanssa onnen taivaaseen. Silloin oltiin kuitenkin jo ihan muualla kuin päiväkodin patjoilla.

All those fake celebrities

And all those vicious queens

All the stupid papers

And the stupid magazines

Sweet dreams are made of anything

That gets you in the scene

And it feels like

I'm seventeen again

Feels like I'm seventeen

(Lennox/Stewart)

Samasta aiheesta:
Homohistoriallinen Helsinki 1–12
Yksi vihreä enkeli, kiitos! – syysretki Pirkanmaan pervopääkaupunkiin
Voimalla seitsemän miehen: Sandra Hagmanin väitöstutkimus murskaa myyttejä

Mun hölmö nuori sydän: matkaseurana Eva Dahlgren

”Kukapa olisi uskonut, että juuri minä polvistuisin sängyn viereen rukoilemaan? Kukapa olisi uskonut, että juuri minä kadottaisin kieleni, kääntäisin selkäni valolle ja lähtisin kävelemään poispäin?”

Eva Dahlgrenin uusi Säg mitt namn -single kertoo laulajan mukaan ihmisen tarpeesta tulla nähdyksi, ja ainakin minut se veti yhtä nöyräksi kuin laulun kertojan. Mielikuva vahvana pidetystä, sanavalmiista ja valoisasta ihmisestä, joka kadottaa voimansa, kielensä ja toivonsa tavoittanee myös monia muita, jotka ovat elämässään pudonneet riittävän korkealta.

Säg mitt namn on laulu elämän arvaamattomuudesta – asioista, joihin emme voi omilla valinnoilla vaikuttaa ja joiden edessä olemme voimattomia. Sitä kuunnellessa onkin vaikea tavoittaa aikaa, jolloin olin Evan rinnalla niin nuori ja ylpeä, että kaikki tuntui olevan itsestä ja omasta uskalluksesta kiinni.

”Oli buutsit ja niinku rock'n'roll”

Eva Dahlgren on minulle nyt ja aina yhtä kuin ”se punainen kokoelma”, För minnenas skull 1978–1992, joka julkaistiin laulajan suosituimman albumin En blekt blondins hjärtan (1991) jälkimainingeissa.

Olin silloin ysiluokalla, eikä ruotsintaitoni riittänyt vielä juuri muuhun kuin Titta på mej’n hyräilyyn, mutta alku se oli sekin. Ja se, että kokoelman majesteettinen punainen kansi kävi jo itsessään homoikonista. Niitä kyllä osasin jo palvoa ainakin alitajuisesti.

Eva Dahlgrenin lesbous oli julkinen salaisuus aina vuoteen 1996 saakka, jolloin hän tuli vaimoineen näyttävästi kaapista ja muuttui iltapäivälehtien vapaaksi riistaksi. Koko siihenastisen uransa ajan Dahlgren oli kuitenkin kirjoittanut kappaleita, jotka avautuvat vaivatta sateenkaariluennalle. Tämän tajusin minäkin selätettyäni riittävästi lukion sanakokeita ja herättyäni siihen, että ala-asteidolini Jason Donovan oli sittenkin ollut minulle enemmän seksiä kuin rock'n'rollia.

”Jotain gurua mä diggailin”

Evan ja minun suhteesta oli seksi kaukana. Eva oli henkinen kätilöni, ihan kuin Edith Södergran (1892–1923), jolla ei omana aikanaan ollut liiaksi asti ymmärtäjiä ja jonka toiseutta kuvaavat runot tarjoavat yhä tarttumapintaa kaikille vähemmistöille ja väärinymmärretyille.

Evan varhainen kappale Du (1980) on omistettu juuri Edithille, ja se on voimapuhetta sielunsiskolle yli sukupolvien ja valoi rohkeutta myös hölmöön nuoreen sydämeeni:

”Kuule, nyt on niitä, jotka ymmärtävät. Mutta mitäpä se sinua auttaa, kun et voi olla täällä. Haluan avata ajan portit, haluan lohduttaa ja pitää sinua kädestä. – – Olet tehnyt minusta vahvan. – – Tiedän, että voin pitää puoliani. Viis siitä, että jään ulkopuoliseksi.”

”Du, det finns dom som förstår nu. Men vad hjälper det när du inte får vara med. Du, jag vill öppna tidens portar. Jag vill trösta och hålla dej i hand. – – Du, du har gjort mej stark. – – För jag vet att jag kan stå för det jag gör. Det gör mej inget att bli lämnad utanför.”

”Mä tahdoin olla juuri sellainen”

Södergran-vaikutteet ovat ilmeisiä myös För minnenas skull -kokoelman kappaleessa Guldgrävarsång, joka on julkaistu alun perin levyllä Ett fönster mot gatan (1984). Sen kertoja aikoo rakentaa sillan merten yli uuteen maahan, jossa hän voi rakastaa siskojaan ja veljiään ja tulla kokonaiseksi saamistaan lahjoista.

Guldgrävarsång on niin ilmeinen sateenkaariutopian kuvaus, että jos sävellyksen korvaisi diskojumputuksella, tuloksena olisi Village Peoplen Go West. Samalla se on sisarteos Edith Södergranin runolle Suuri puutarha, jota olen käsitellyt myös homohautajaisia käsittelevässä jutussa esimerkkinä itse luodun ”ystäväperheen” korostamisesta suhteessa verisukuun:

”Olemme kaikki kodittomia vaeltajia
ja kaikki olemme sisaruksia. – –
Jos minulla olisi suuri puutarha
kutsuisin koko sisarusparveni sinne.
Jokainen toisi suuren aarteen tullessaan.
Kun ei meillä ole kotimaata, meistä voisi tulla kansa. – –”

(suom. Pentti Saaritsa)



Guldgrävarsångin eskapismi on helppo ymmärtää, kun ajatellaan sen ilmestymisaikaa. Aids-kriisi oli roihahtanut myös Ruotsissa vuonna 1983, ja iltapäivälehtien lööpeissä juhlivat arvokonservatiivit ja uskonnolliset fanaatikot, jotka jakelivat homoille tuomioita. Juuri heille tuntuu puhuvan Ett fönster mot gatan -levyllä ja För minnenas skull -kokoelmalla kuultavan En plats på jordenin (1984) kertoja:

”Minä viis veisaan ikuisuudesta. Anna minulle tilaa tässä ja nyt. – – Uneksin satumaista ja toisenlaisista arvoista, nurinkurisuudesta ja siitä, että oikeasta tulee väärää. Anna minulle paikka maan päällä, paikasta auringossa ei niin väliä. Anna kadunpuoleinen ikkuna, jonka voin avata ja sulkea mieleni mukaan.”

”Jag struntar i evigheten. Men ge mej plats här i verkligheten. – – Jag drömmer om sagovärldar. Om andra värden. Om upp och ned. Att rätt blir fel. Ge mej en plats på jorden. Inte nödvändigtvis i solen. Men ett eget fönster mot gatan. Jag kan öppna och stänga som jag behagar.”

En plats på jorden -laulussa korostuu toiveiden ja todellisuuden välinen ristiriita, halu elää erilaisena ja avata (kenties kaapinovea symboloiva) ikkuna suoraan kadulle – halu tulla nähdyksi. Kertoja on kuitenkin jumissa, ja laulu jää vetoomukseksi, joka entisestään korostuu, jos ge-verbin ajatellaan viittaavan yksilön sijasta ahdaskatseiseen yhteiskuntaan: antakaa minulle tilaa, antakaa paikka maan päällä, antakaa rauha.

”Me sankareista laulettiin”

Vuonna 1987 julkaistulla Ung och stolt -levyllä Eva Dahlgrenin lauluissa ei enää haikailla ja haaveilla. Nyt sävy on sanoituksia ja sovituksia myöten sotilaallinen, ja jo levyn nimi kytkee sen osaksi pride-perinteen pitkää jatkumoa.

För minnenas skull -kokoelmalla tämän levyn kappaleista kuullaan muun muassa väkevä Resan, joka on itselleni aina kertonut ennen kaikkea kaapista tulosta – puhutaanhan siinä ”kaikkien sisäisten ovien avaamisesta” ja ”myrskyn ylpeästä uhmaamisesta” samalla, kun sävellys äityy marssiksi:

”Voinko minä? Voinko vain avata kaikki ovet sisälläni ja hengittää ja nauttia, mihin ikinä päädynkään, uhmata ylpeänä myrskyä? – – Itse kullekin tulee joskus hetki, jolloin on otettava askel suuntaan tai toiseen, mutta ympärillä on vain pimeää. – – Minä voin, minä voin käydä tuulta päin ja seistä vahvana. Kun kaipaus syntyy, se ei koskaan kuole. Elämä menee menojaan ilman minuakin, mutta mieluummin valitsen itse.”

”Kan jag, kan jag öppna alla dörrar i mej, bara andas och njuta varhelst jag hamnar, med stolthet trotsa stormen utanför. – – Det kommer en tid till varje människa när ett steg ska tas åt något håll men mörker runt omkring – – Men jag, jag kan resa mej mot vinden och stå stark. När en längtan föds kan den aldrig dö. Och livet tar sej vägar även utan mej, hellre då väljer jag.”

”Se oli aikaa suuren rakkauden”

Entä ne asiat, joita ei voi valita, vaikka olisi kuinka kaikkivoipainen, nuori ja ylpeä? Niistä on tietysti kaikki romanttiset laulut tehty – niin myös För minnenas skull -kokoelman päättävä Eva Dahlgrenin suurin hitti Vem tänder stjärnorna (1991).

Kappaleen kertoja vakuuttaa, ettei hän usko kohtaloon. Samalla mieltä kaihertaa ajatus siitä, kuka sitten saa minut kulkemaan aivan uuteen suuntaan, kuka saa ajatukset lentämään pidemmälle kuin koskaan ja kuka sytyttää silmiisi tähdet, jotka vain minä voin nähdä. Ei tarvittu kuin ikuisuudelta tuntunut hetki, ja koko elämän suunta muuttui. Kuka sen valinnan teki? Joku muu kuin minä, kertoja pohtii ja toteaa lopuksi, että pitäisi uskaltaa olla kuin lapsi, joka antoi elämän valita, ja vain sanoa KYLLÄ.

”Det var evighetssekunder. Tre korta andetag. Hela livet vände. Vem valde? Inte jag. – – Måste våga bara vara. Med minnet av det barn. Som lät livet välja. Och våga säga JA.”

”Missä sä oot? Mä sinua tarvitsen”

Tästä kaikesta on pitkä matka Eva Dahlgrenin uuteen Säg mitt namn -singleen, niin ajallisesti kuin henkisestikin. Vaiti on hölmö nuori sydän, joka uskoo pystyvänsä uhmaamaan jokaista myrskyä pelkällä tahdonvoimalla. Kaukana on myös romantikko, joka haluaa uskoa kohtaloon tai johonkin korkeampaan voimaan enintään silloin, kun toisen ihmisen silmiin syttyvät tähdet, joita kukaan muu ei voi nähdä. Nyt ollaan karujen realiteettien äärellä, ja juuri siksi Eva onnistuu puhuttelemaan minua taas enemmän kuin pitkään aikaan.

”Kukapa olisi uskonut, että juuri minä polvistuisin sängyn viereen rukoilemaan?” kertoja kysyy ja luo kuvan niin voimakkaasta surusta ja epätoivosta, että sen rinnalla horjuu vankkumattominkin vakaumus tai vakaumuksettomuus.

”Kukapa olisi uskonut, että juuri minä kadottaisin kieleni, kääntäisin selkäni valolle ja lähtisin kävelemään poispäin?” kertoja kysyy kiteyttäen masennuksen koko sanattoman mielenmaiseman.

”Säg mitt namn”, vetoaa kertoja – ehkä sama, joka nuorena ja ylpeänä ei vedonnut vaan vaati ja joka nimesi itse itsensä ja uskoi, että aina voi valita itse. ”Säg mitt namn”, hän vetoaa kuin tiedostaen sen, että on asioita, joista ei selviä vain omalla tahdonvoimalla vaan enintään muiden ihmisten tuella. Sillä että muut sanovat yhä uudelleen nimesi ja kutsuvat sinut joukkoonsa, vaikka sinusta ei pitkään aikaan mihinkään olisikaan.

Entä ne, joita kukaan ei kutsu? Ne, joiden hätää ei haluta nähdä tai joiden hätää ei ole, koska kaikkihan on ihmisestä itsestään kiinni?

”Säg mitt namn. Säg mitt namn. Säg mitt namn”, Dahlgrenin laulun kertoja vetoaa ja tulee kenties myös kolmesti kielletyksi. Laulu päättyy kuvaan, joka on lukemattomien liikuntatuntien toisinto. Jumppapukuisten poikien ja tyttöjen rivistössä kun oli aina joku, joka joukkueita valitessa turhaan toisteli mielessään: ”Sanokaa nimeni.”

”Kukapa olisi uskonut, että juuri minut pyyhittäisiin pois, että minusta tulisi se reunimmainen, se taaimmainen, joka jätettiin valitsematta?” kertoja kysyy, ja laulu katoaa kuin askeleet pimeään.



Väliotsikot J. Karjalaisen kappaleesta Hölmö nuori sydän.

Samasta aiheesta:
”Kohtaloin oot sä kuin Waterloo”: viisufanin tunnustuksia
”Enkä suostu häpeemään”: Kikka homomiehen tuntojen tulkkina
”Your voice can take me there”: Madonnasta, Carolasta ja heidän opetuslapsistaan