"The secret in his past": (kaappi)homot Pet Shop Boysin tuotannossa

Homodisko? Ai niinku Village People tai Pet Shop Boys? No esimerkiksi. Tosin suosionsa huipulla 1980-luvun lopulla Pet Shop Boys oli ennen kaikkea valtavirtayhtye, joka tahkosi hittejä Atlantin molemmin puolin. Samaten bändin tuotannossa homot olivat pikemminkin kaapissa kuin kaduilla kulkueissa. Hyssyttely johtui toisaalta siitä, että bändin nokkamiehet Neil Tennant ja Chris Lowe eivät ole koskaan olleet saarnamiehiä. Toisaalta kylmä tosiasia oli, että valtavirran rakastaman popyhtyeen oli vaikea julistaa It gets better -sanomaa aids-tuhon ja homovainon vuosina. Tätä havainnollistaa hyvin se, että Pet Shop Boysin aiempi hieno menestys Yhdysvalloissa tyssäsi vuonna 1988 kuin seinään, koska heidän uusi musiikkivideonsa tulkittiin ”liian homoksi”. Ennen kyseistä videota jenkkeihin ja moniin muihin oli kuitenkin mennyt täydestä monta levyä ja hittiä, joissa homot olivat yhtä vahvasti läsnä ainakin rivien välissä. Tässä kirjoituksessa kaivetaan homomantelit esiin Pet Shop Boysin poppipuurosta.

I lived a quiet life

a stranger to champagne

I never dared to venture out

to cities of the plain

I'd heard about their way of life

took it with a pinch of salt

The freedom and the time to play

a life so easy

it intrigued me

when you called to say:

Are you gonna go

to the Sodom and Gomorrah Show?

Vuonna 1981 perustetun Pet Shop Boysin menestys oli osa 1980-luvun syntikkapop-buumia, jonka muita suuria brittinimiä olivat esimerkiksi Depeche Mode, Yazoo, Soft Cell, Erasure, Bronski Beat ja The Communards. Näistä Pet Shop Boysin, Erasuren ja Yazoon tuotanto oli lähimpänä radioystävällistä valtavirtapoppia, johon ei ollut ladattu vaikkapa Deppareille tai Soft Cellille tyypillistä rosoa, eroottisuutta ja paheellisuutta – puhumattakaan Bronski Beatille ja The Communardsille tyypillisestä avoimesta homoaktivismista.

Valtavirtasuosiosta huolimatta myös Pet Shop Boysin 1980-luvun ja 1990-luvun alkupuolen tuotannossa on vahva homoseksuaalinen pohjavire, joka on poliittisuuden sijasta pikemminkin henkilökohtainen. Tällä tarkoitan sitä, että lauluissa käsitellään esimerkiksi ystävien aids-kuolemia tai maalaillaan melankolisia ajankuvia tuon ajan homobaarien gay shame -tunnelmasta. Toistuva aihe on myös kaapistatulon vaikeus, mikä johtui osin omaelämäkerrallisista syistä: Neil Tennant karttoi oman seksuaalisuutensa kommentointia sinnikkäästi, kunnes tuli lopulta kaapista Attitude-lehden haastattelussa vuonna 1994. Chris Lowe taas ei ole vieläkään vaivautunut kommentoimaan seksuaalisuuttaan suuntaan eikä toiseen.

Vuosien myötä verhotut homoviittaukset ovat kuitenkin vaihtuneet Pet Shop Boysin tuotannossa puolihulvattomaan ja suorastaan raamatulliset mittasuhteet saavuttavaan homoilotteluun, kuten yllä siteeratussa kappaleessa The Sodom and Gomorrah show (2006). Tämä tarina on kuitenkin paras aloittaa aivan alusta. Napauta oheinen soittolista päälle ja tule mukaan.

Running down underground

to a dive bar in a West End town

Pet Shop Boysilla oli takanaan vasta pari haparoivaa singlejulkaisua, kun he osuivat vuonna 1985 todelliseen napakymppiin: bändi levytti uudelleen vuonna 1984 julkaisemansa West End girls -kappaleen, ja siitä tuli vuonna 1986 jättihitti ympäri maailmaa. Singleä seurasi samana vuonna ilmestynyt Please-albumi ja pitkä ketju hienoja hittejä. West End girls oli paitsi bändin ensimmäinen ykköshitti myös sen ensimmäinen julkaistu kappale, jonka sanoitukseen on kätketty homoviittaus. Yllä olevan sitaatin ”dive bar” tarkoittaa englannissa nuhjuista lähikuppilaa, mutta Neil Tennant kertoo Please-albumin uudelleenjulkaisun saatesanoissa, että tässä se viittaa Lontoon West Endin Gerrard Streetillä toimineeseen The Dive Bar -homobaariin, jossa hän ja Chris usein kävivät. Muutos erisnimestä yleisnimeksi ja määräisestä artikkelista epämääräiseksi on malliesimerkki siitä, miten kätkettyjä bändin homoviitteet olivat vielä tuolloin – käytännössä viittaus ei mitenkään avaudu ilman selitystä.

I don’t care whether it’s wrong or right

I want a lover tonight

Aiemmassa blogikirjoituksessa siteeraamani diskohistorioitsija Alan Jones on todennut, että yleensä homodiskon erottaminen muusta diskomusiikista perustuu joko artistiin (Village People, anyone?) tai kappaleiden aihepiiriin, kuten klubikulttuuriin ja sille tyypilliseen ”won’t you let me love you tonight” -tarinaan. Pet Shop Boysin alkutuotanto kuuluu ehdottomasti jälkimmäiseen kategoriaan, sillä useissa kappaleissa homous on läsnä juuri välillisesti baari- ja klubikulttuurin kautta.

Chris Lowe tykkää piilotella.
 Love comes quickly -singlen kansi.

West Endn girlsin ”a/the d/Dive barista” siirrytään jo Please-esikoislevyllä huomattavasti suorempaan toimintaan edellä siteeratussa kappaleessa I want a lover, joka nimensä mukaisesti kuvaa seksiseuran etsimistä baarista. Neil Tennantin saatesanojen mukaan kyse on nimenomaan homobaarista, vaikka sitä ei ole tekstissä suoraan sanotakaan. Homouteen vihjaa silti säe ”I don’t care whether it’s wrong or right”, jonka voidaan tulkita viittaavan homoihin kohdistuviin ennakkoluuloihin tai sitten yleisesti irtosuhteiden tuomittavuuteen. Kappaleen loppupuolella on Pet Shop Boysin tuotannolle hyvin suorasukaisen seksuaaliset säkeet: ”Put your arms around me, it doesn’t mean you love me / just that you want me and you need my company.”

Kruisailukulttuuria kuvaava I want a lover on selkeä aidsia edeltävän ajan laulu, mutta jo bändin vuonna 1987 julkaistu kakkoslevy Actually on aids-tietoisuuden läpäisemä. Sen kappale Hit music kertoo Neil Tennantin mukaan siitä, miten aids tappoi baarielämästä seksin, joka kuitenkin oli ollut sen ja varsinkin homoalakulttuurin olennainen osa. Kappaleessa kuunnellaan hittimusiikkia klubin sijaan radiosta ja tanssitaan yhdessä läpi yön luulotellen, että se on sama asia. Eräs aikakausi oli kuitenkin päättynyt, eivätkä radion hittikappaleiden iloiset soinnut voineet enää häivyttää kuolemanpelkoa, josta oli yhtäkkiä tullut osa ihmisen ikävää toisen luo: ”Live and die, it’s all that we know / I need a friend at the journeys end.”

Yesterday, remember how clear it seemed

in six-inch heels quoting magazines

Go all the way, you knew you could

– – Now it almost seems impossible

Klubikulttuurin lisäksi aids on toinen keskeinen teema, joka kytkee Pet Shop Boysin alkutuotannon osaksi homopopin jatkumoa. Actually-levyllä kuullaan Hit musicin ohella pari muutakin aidsiin viittaavaa kappaletta: It couldn’t happen here sekä King’s Cross. Viimeksi mainittu kuvaa Thatcherin ajan Englannin kovuutta symbolinaan silloin niin kovin nuhjuinen ja pahamaineinen King’s Crossin asema, jonne junat toivat kurjistuneen Koillis-Englannin nuoria etsimään parempaa tulevaisuutta – todennäköisesti turhaan. Toivottomuuden tunnetta syventävät entisestään kappaleen säkeet ”Dead and wounded on either side / you know it's only a matter of time”, jotka viittaavat Neil Tennantin mukaan aids-kriisiin ja tartuntapelkoon. Tämäkin on tosin niin kätkettyä, että se ei avaudu ilman selitystä.

Paninaro-singlen kansi.

It couldn’t happen here -kappaleen nimi taas viittaa Neilin ja hänen ystäviensä uskotteluihin siitä, että aids-kriisi ei mitenkään voisi toistua Englannissa samassa mittakaavassa kuin USA:ssa. Helvetti pääsi kuitenkin irti, ja kappale kuvaa aidsin vaikutusta homoyhteisöön ja yleistä homovastaisuutta – halua työntää homot takaisin kaappiin (”Someone asked: Who do you think you are?”). Kappaleessa on myös hyvin henkilökohtainen puoli: edellä siteeratut säkeet ”Yesterday, remember how clear it seemed– –” viittaavat Neil Tennantin mukaan hänen nuoruudenystäväänsä, joka oli saanut aids-diagnoosin. Poikien glam-ajan toiveikkaat nuoruudenmuistot yhdistyvät tekstissä karuun todellisuuteen, kun ystävä makaa sairaalassa parannellen taisteluarpiaan (”your battle scars”) eli toipuen keuhkokuumeesta. It couldn’t happen heren henkilökohtaisuus ja ylipäätään koko kappaleen aids-teema avautuvat jälleen vain Neil Tennantin myöhempien selitysten pohjalta.

I never dreamt that I would get to be

the creature that I always meant to be

but I thought in spite of dreams

you'd be sitting somewhere here with me

Aids-teema sisältyy myös It couldn’t happen heren sisarkappaleisiin, singlen b-puolella kuultavaan Your funny uncleen (1988) ja Being boringiin (1990), joka on bändin rakastetuimpia hittejä. Molemmat laulut kertovat Neilin mukaan hänen aidsiin kuolleesta lähiystävästään.

Yllä siteerattu Being boring seuraa poikien yhteistä taivalta alkaen hedonistiselta 1970-luvulta ja päättyen 1990-luvulle, jolloin ystävä oli jo kuollut. Kappaleesta ei tosin käy ilmi, että ystävä oli mies. Your funny uncle taas kuvaa saman ystävän hautajaisia, ja siitä ilmenee myös ystävän sukupuoli (”one mother's son”). Lisäksi siinä on homotulkinnan kannalta olennainen koodisana pride: ”Me and my friend / we lived our lives completely / from start to end – – with strength and pride.”

Pride-sanan ilmaantuminen homoteemaiseen sanoitukseen havainnollistaa hyvin sitä, että  kaapin ovet alkoivat 1980–1990-lukujen vaihteessa raottua Pet Shop Boysin tuotannossa. Esimerkiksi Being Boring -videon ohjaajaksi palkattiin muitta mutkitta eroottisista miespotreteistaan tunnettu muotikuvaaja Bruce Weber, ja lopputulos tarjosi sen verran paljasta takapuolta, että video joutui pannaan Yhdysvalloissa ja monilla brittiläisillä tv-kanavilla. 

Domino Dancing -videon monitulkintaisuutta.

Pet Shop Boys uskalsi kuitenkin jo ottaa tällaisia riskejä, koska heidän suurimman valtavirtasuosionsa aika oli ohi. Sitä paitsi bändi oli jo saanut Yhdysvalloissa lähtemättömän homoleiman vuoden 1988 Domino dancing -singlen musiikkivideon vuoksi. Video kuvaa kolmiodraamaa, jossa kaksi miestä taistelee saman naisen huomiosta, mutta katsojalle välittyy tunne siitä, että miehet ovat kiinnostuneet myös toisistaan. Kaiken kruunaa kohtaus, jossa nämä ”taistelevat metsot” painivat paidatta rannalla. Moinen homostelu oli amerikkalaisille liikaa, ja Domino dancing jäi bändin viimeiseksi top 20 -hitiksi Yhdysvaltain Billboard Hot 100 -singlelistalla.

Remember when you were more easily led

behind the cricket pavilion and the bicycle shed

Trembling as your dreams came true

you looked right into those blue eyes and knew

it was love and now you can't pretend

you've forgotten all the promises of that first friend

It's bad enough she knows how you feel

but she's not prepared to share you with a memory

Pet Shop Boysin vuonna 1993 julkaistu albumi Very oli ehdottomasti ”homompi” kuin yksikään sen edeltäjistä. Sävyn määrittivät jo levyn kaksi ensimmäistä singleä: kaappihomoudesta kertova Can you forgive her sekä Village People -coveri Go West muhkeine mieskuoroineen.

Can you forgive her on ensimmäinen Pet Shop Boys -single, jonka homoteema on pääteltävissä myös ilman selityksiä. Neil Tennant kuitenkin tarkentaa teemaa Very-levyn saatesanoissa toteamalla, että laulu kertoo miehestä, jonka tyttöystävä on ymmärtänyt miehen olevan homo. Mies on kuitenkin loukkaantunut tästä ja pyörii ahdistuneena kehää kieltäen tunteensa. Yllä siteeratut säkeet viittaavat miehen nuoruuden haparoiviin homokokeiluihin, jotka mainitaan toisaallakin laulussa hairahduksina ja joukkueesta toiseen hyppimisinä (”youthful follies and changing teams”). Muutenkin mies ”tanssii diskoa eikä pidä rokista” ja on saanut sängyssä kuulla tyttöystävänsä kaipaavan ”oikeaa miestä”. Kaiken kaikkiaan kappale maalaa melko ahdistavan kuvan itsensä kieltävästä homomiehestä.

We'll stand around forever

regardless of time or weather

ordering drinks at the bar

Looking for love and getting

nothing that's worth regretting

but wondering why we travelled so far

To speak is a sin

Sulkeutuneisuuden ja itsensä kieltämisen teema toistuu Very-albumin kappaleessa To speak is a sin, joka on oma suosikkini Pet Shop Boysin koko tuotannosta. Se on Neil Tennantin mukaan muisto kadonneesta ajasta: 1980-luvun alun homobaareista. Niissä ei todellakaan oltu out and proud, vaan istuttiin tuoppiin tuijottaen ja toisia varovaisesti pälyillen ja oltiin kiitollisia siitä, mistä kulloinkin satuttiin saamaan hetken helpotus. Laulun myöhemmissä saatesanoissa Neil toteaa, että hän ja Chris tapasivat aina käydä tämänkaltaisissa ”traagisissa homobaareissa”, joita ei nykyisenä avoimuuden aikana enää juuri ole ja joiden myötä on kadonnut kokonainen vaivihkaisten eleiden ja soidinmenojen koodisto: ”To speak is a sin / You look first, then stare / and once in a while / a smile, if you dare.”

Ironista on tosin se, että näin on tapahtunut myös bändille itselleen, kun heidän lyriikkojensa ja videoidensa homoviittaukset ovat muuttuneet yhä ilmeisemmiksi. Tämä kuvaa sitä, että kun kaapin ovi on kerran lentänyt taivaan tuliin, paluuta piilotteluun ei enää ole.

Tähdet ja meripojat

There where the air is free

we'll be (We'll be) what we want to be

Now if we make a stand

we'll find (We'll find) our promised land

Lohduttomuuden sijasta Very-levy päättyy kuitenkin melkoiseen homonostatukseen, jonka tarjoaa Pet Shop Boysin cover-versio Village Peoplen kappaleesta Go West. Niin huvittavalta kuin se kuulostaakin, kappaleen sanoittaja Victor Willis on kieltänyt kirjoittaneensa laulua homonäkökulmasta. Laulun nimikin on Wikipedian mukaan otettu 1800-luvun lentävästä lauseesta "Go West, young man", joka kannusti asuttamaan Yhdysvaltain länsiosia. Yleinen – ja Village Peoplen muun tuotannon kannalta ainoa järkevä – tulkinta on kuitenkin se, että teksti viittaa San Franciscoon, josta tuli 1970-luvulla todellinen homoutopia.

Omassa versiossaan Pet Shop Boys on entisestään alleviivannut homo-onnelan kuvausta lisäämällä lauluun edellä siteeratut neljä säettä, joita ei alkuperäisestä löydy. ”Löydämme yhdessä luvatun maan, jossa olemme sellaisia kuin haluamme olla”, Neil Tennant laulaa muhkean mieskuoron tuella. Chris Lowe on kuitenkin osuvasti todennut, että Neilin aina niin melankolinen ääni saa myös tämän laulun kuulostamaan surulliselta, koska Village Peoplen aikainen tosielämän homoutopia oli 1980-luvun aids-vuosien jälkeen muisto vain.

Pet Shop Boys pitää itse suurimpana saavutuksenaan sitä, että Go Westistä on jostain syystä tullut todellinen jalkapallo-anthem. Ja kieltämättä: pää menee vähemmästäkin pyörälle, kun ajattelee, että Village Peoplen ”heterokappale” on Pet Shop Boysin homokierrätyksenä päätynyt jalkapallokenttien miehisten maaliorgioiden tunnariksi.

Vesileikkejä Bruce Weberin tyyliin.

With time and age

I had to change

'cause my behaviour

was getting strange

People on the street

caught my eye

and I began to think

I might be their kind of guy

– – Something had to be done

Kun Pet Shop Boysin kuudes studioalbumi Bilingual ilmestyi syyskuussa 1996, Neil Tennant oli jo kertonut homoudestaan julkisuudessa. Tätä kuvastavat myös levyn sanoitukset, joissa kaapinovet suorastaan läväytetään auki. Esimerkiksi käy ohessa siteerattu Metamorphosis-kappale, joka Neilin mukaan on omaeläkerrallinen kuvaus kaappihomoudesta ja ulostulosta. Siinäkin kuvataan identiteettiristiriitoja, mutta tunnelma on paljon vähemmän ahdistunut kuin Very-levyn sisarkappaleessa Can you forgive her. Metamorphosis-laulun minä tietää jo, että paluuta vanhaan ei ole ja että se ehkä on ok.

Saman levyn singlekappale A red letter day taas on niin suoraviivainen homojen oikeuksien julistus ja kannustuslaulu kuin kuvitella saattaa. Siihen on hyvä päättää myös tämä tarina, koska kappale tiivistää niin oivallisesti Pet Shop Boysin tuotannossa ja sen nokkamiesten elämässä tapahtuneen kehityksen itsehillinnästä ja peittelystä vapautumiseen ja varmuuteen:

You can sneer or disappear

behind a veneer of self-control

but for all of those

who don't fit in

who follow their instincts

and are told they sin

this is a prayer for

a different way

All I want is what you want

I'm always waiting for a red letter day

like Christmas morning when you're a kid

Admit you love me and you always did

Baby, I'm hoping

for that red letter day

today


Soittolista kirjoituksessa mainituista kappaleista
Pet Shop Boysin sivusto

Homoelokuvan arkirealismia: "Weekend"

Vuosi 1993: Tom Hanks esittää aidsiin kuolevaa asianajajaa. Vuosi 2013: Michael Douglas esittää aidsiin kuolevaa huikentelevaista huippupianistia. Näiden ääripäiden välissä on nähty myös Colin Firth itsemurha-ajatuksia hautovana professorina, Sean Penn kiihkeänä aktivistina, Sacha Baron Cohen itävaltalaisena muotiguruna, Ewan McGregor polvillaan Jim Carreyn edessä sekä lehmipojat Heath Ledger ja Jake Gyllenhaal sylkäisemässä kouranpohjaan ja käymässä asiaan. Näin meillä Hollywoodissa.

Kaikki edellä mainitut elokuvat ovat kiistatta olleet tärkeitä, koska ne ovat tuoneet Hollywoodin nimitähtien tulkitsemia homohahmoja suuren yleisön silmien eteen. Usein tämä ulkoelokuvallinen seikka on kuitenkin ollut vähintään yhtä tärkeä kuin elokuva itse. ”Vau, siis miten toi supermacho Michael Douglas meneekään noin täydestä arkkihomo Liberacena!”

Vuosi 2011. Nottinghamilainen betonilähiö kalvaassa aamuvalossa. Mies kantaa yölliselle hoidolleen pikakahvit sänkyyn. Hoito kaivaa esiin nauhurin ja pyytää toista kuvailemaan heidän yhden illan juttuaan taideprojektia varten. Krapulaista avautumista. Ei nimitähtiä, ei erityisen viihdyttävää. Vain tavallista arkea – sitä, jota ilman ei ole juhlaakaan.

Parin viime vuoden aikana teattereihin on onneksi alkanut tulla myös varteenotettavien indieohjaajien homoelokuvia, jotka ovat tehneet yleisöön ja kriitikoihin vaikutuksen tarjoamalla aimo annoksen arkirealismia ilman Hollywoodin tähtisadetta. Niissä kuvataan hyvin suoraviivaisesti ja kaunistelematta ihmissuhteita ja seksiä sekä maailman suurkaupunkien homokulttuuriin vahvasti kuuluvaa huumeiden käyttöä.

Uuden arkirealistisen homoelokuvan merkkiteos ja koko buumin aloittaja on Andrew Haighin ohjaama brittiläinen Weekend (2011). Siinä teki läpimurtonsa myös näyttelijä Tom Cullen, joka on tänä syksynä tullut tunnetuksi Downton Abbey -sarjassa lady Marya kosiskelevana lordi Gillinghamina. Weekendin toista miespääosaa näyttelee Chris New.

Weekend sijoittuu Nottinghamiin ja kuvaa kahden miehen orastavaa suhdetta yhden viikonlopun aikana. Tom Cullenin vakuuttavasti tulkitsema Russell on klassinen ”heteronoloinen” homomies, joka on sinänsä sinut homoutensa kanssa mutta ei halua olla julkihomo. Chris New tekee hänkin uskottavan roolisuorituksen Russellin vastakohtana Gleninä – vihaisena poliittisena homona, joka tuputtaa seksuaalisuuttaan heterojen kurkusta alas. Russell jaksaa vielä uskoa romanttiseen rakkauteen, kun taas Glen on kyynistynyt ja kovettunut ihmissuhteissaan.

Miehet tapaavat baarissa, viettävät yön yhdessä ja tykästyvät toisiinsa. Glen on kuitenkin lähdössä viikonlopun päätteeksi Amerikkaan kahdeksi vuodeksi, ja tämä lyhyt aikajänne tekee suhteesta hyvin avoimen ja intiimin. Suuri osa viikonlopusta kuluu Russellin asunnossa, jossa miehet harrastavat seksiä ja käyvät huumepöllyssä kiivaita keskusteluja Russellin kaappihomoudesta ja Glenin sitoutumisen pelosta.

Weekendissä kaikki on periaatteessa karua: ollaan betonilähiön tuiki tavallisessa vuokra-asunnossa, vedetään viinaa ja huumeita, riidellään ja naidaan. Silti koin, että elokuva oli äärettömän herkkä ja kaunis samalla tavalla kuin heräävä ihminen voi olla kaunis. Ja juuri herääminen kuvaa hyvin sitä, mitä Russell ja Glen kokevat. Molemmat haastavat toisensa ja houkuttelevat toisistaan esiin sen, minkä he ovat kätkeneet kaikkein syvimmälle: uskalluksen olla oma itsensä muista välittämättä ja uskalluksen tuntea mitä tuntee ilman kyynisyyden kovaa kuorta.

Weekend on hieno elokuva pienistä ihmisistä ja isoista asioista. Eli miten olisi Hollywood, saisiko teiltäkin vaihteeksi tällaisen?

Homolyhytelokuvia maailmalta: "Boys on film"

Kauhua, kasvutarinoita, kohellusta ja karua arkirealismia. Tätä kaikkea ja paljon muuta tarjoaa moderni kansainvälinen homolyhytelokuva, jota saa nykyään myös kätevissä annospakkauksissa.

Brittiläinen Peccadillo Pictures julkaisee tässä kuussa jo kymmenennen Boys on film -dvd:n, jolle on koottu homoteemaisia lyhytelokuvia eri puolilta maailmaa. Elokuvien valinnassa on noudatettu milloin maantieteellistä, milloin temaattista lähestymistapaa. Jälkimmäistä edustaa hiljattain päihittämäni sarjan seitsemäs osa Bad romance.

Bad romancen lyhytelokuvissa puidaan rakastamisen vaikeutta monelta kantilta: toisissa kuvataan ihmissuhteen väljähtämistä, toisissa rakastavaisten pyristelyä ennakkoluuloisessa yhteiskunnassa. Muita aiheita ovat seksuaalinen herääminen, pettäminen, väkivalta ja hyväksikäyttö. Valikoiman maantieteellinen vaihtelu on suurta, sillä se sisältää elokuvia Koreasta, Israelista, Uudesta-Seelannista, Kanadasta, Saksasta, Sveitsistä ja Yhdysvalloista.

Kokoelman kaksi parasta lyhykäistä ovat mielestäni korealainen Just friends ja yhdysvaltalainen The strange ones. Kim Jho Kwang-soon ohjaama Just friends on kerta kaikkiaan hurmaava ja ajoittain hyvinkin camp kasvutarina. Se kuvaa kahta poikaa, jotka yrittävät elää yhdessä, vaikka toinen on armeijassa ja kaapissa äidiltään. Kaikkea täytyy salailla, kunnes totuus yhtäkkiä tulee päivänvaloon. Välillä puhjetaan kerrassaan hulvattomiin musiikkinumeroihin, ja koko leffa on muutenkin tehty niin myönteisessä ja iloisessa hengessä, että se sulattaa kyynisemmänkin homosedän sydämen. Pojat ovat rooleissaan luontevia, ja heidän välillään on kunnon kemiaa. Puolituntista Just friendsiä voisi kieli poskessa luonnehtia vanhaksi kunnon koko perheen It gets better -elokuvaksi.

Christopher Radcliffin ja Lauren Wolksteinin ohjaama The strange ones taas edustaa Bad romancen synkempää puolta. Se seuraa pojan ja miehen päämäärätöntä vaellusta jossain päin Yhdysvaltoja. Auton hajottua he päätyvät motelliin hakemaan apua, ja yhtäkkiä tunnelma muuttuu uhkaavaksi ja painostavaksi. Ovatko poika ja mies oikeasti veljeksiä, vai ovatko he kenties karkumatkalla ja miksi? Elokuva on malliesimerkki siitä, miten paljon jännitettä varttituntiin parhaimmillaan saadaan ladattua. Sama pätee Tomer Velkoffin ohjaamaan israelilaiseen The traitor -elokuvaan, jossa kahden miehen mustasukkaisuusriita kulminoituu väkivaltaan. Elokuva on hieman harjoitustyömäinen, mutta mielestäni se onnistuu kuvaamaan seksiä ja valtasuhteita melko intensiivisesti.

Monet tämän valikoiman elokuvista käsittelevät seksuaalista heräämistä. Tällainen on myös kokoelman avaava sveitsiläinen Cappuccino, joka kuvaa rohkaisevaan sävyyn koulupojan ihastusta luokkakaveriinsa ja seksuaalisen identiteetin aiheuttamaa hämmennystä. Kanadalaisessa Mirrors-elokuvassa taas seurataan teinipojan kesänviettoa ja identiteetin etsintää. Hyvän peilin tähän tarjoaa naapurissa asuva homomies poikaystävineen. Pienen elokuvan pinnan alta voi aistia monenlaisia ristiriitoja ja jännitteitä, eikä asioita todellakaan selitetä puhki. Nuoruus on vaikeaa, ja sitä on omalla tavallaan myös Mirrors. Kiinnostavin kasvutarina on ehkä kuitenkin Christopher Banksin uusiseelantilainen Communication, joka kuvaa juutalaispojan suhdetta vanhempaan opettajaansa, uskon ja homouden välistä ristiriitaa ja ylipäätään rohkeuden puutetta.

Rehellisyyden nimissä on sanottava, että osa Boys on film -sarjan elokuvista on pinnallista ja tekotaiteellista ihmissuhdehuttua, jonka olemassaolo on oikeutettu sopivalla määrällä paljasta pintaa ja väkinäisiä seksikohtauksia. Silti mukaan mahtuu hyvinkin kunnianhimoisia elokuvia tai elokuvia, joissa vahva tarina tai tunnelma pelastaa vaatimattoman toteutuksen.

Boys on film -kokoelmien suurin anti on minusta siinä, että ne sisältävät niin monen eri genren elokuvia. Ilman näitä kokoelmia en olisi hevin törmännyt esimerkiksi homoteemaiseen fantasia- ja kauhuelokuvaan, joka on ilmeisen vireä lajityyppi. Plussaa tulee myös siitä, että Boys on film -elokuvissa kuvataan homoutta kaikenlaisten, kaikenikäisten ja eri puolilla maailmaa elävien ihmisten näkökulmasta. Maailma pienenee kummasti, kun näkee, miten samanlaisten ongelmien kanssa homot painiskelevat kaikkialla Koreasta Kotkaan.

Jos homolyhytelokuva kiinnostaa, tutustu vielä oheiseen soittolistaan, johon olen koonnut Bad romance -kokoelman elokuvien trailereita ja pari elokuvaa kokonaan.

Boys on film Peccadillo Picturesin sivustossa 

Muistoja lopun ajoilta: Jonas Gardellin aids-trilogia

Sain hiljattain luettua loppuun Jonas Gardellin ylistetyn aids-trilogian Torka aldrig tårar utan handskar, jonka ensimmäisestä osasta Kärleken tuli vuonna 2012 Ruotsin puhutuin kirja. Trilogian toinen osa Sjukdomen ilmestyi tämän vuoden tammikuussa ja päätösosa Döden elokuussa. Näistä Kärleken on saatu myös suomeksi nimellä Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin 1: Rakkaus (suom. Otto Lappalainen). Useimmille trilogia on varmaankin tuttu FST:n talvella 2013 esittämästä kolmiosaisesta draamasarjasta.

Trilogiassa Jonas Gardell kertoo fiktion keinon omasta elämästään ja oikeista ystävistään 1970-luvun lopun ja 1980-luvun Tukholmassa. Tutustumme huikentelevaiseen homomammaan Pauliin sekä hänen seurapiiriinsä: Reineen, Lars-Åkeen, Seppoon, Bengtiin, Rasmukseen ja Benjaminiin, joka on Gardellin alter ego. Yhdessä pojat kokevat vapauden ja rakkauden ja lopulta sairauden ja kuoleman, kun aids alkaa niittää tuhoaan. Ennen pitkää ystäväpiiristä on jäljellä vain kaksi, Benjamin/Gardell toisena heistä. Trilogia onkin ennen kaikkea muistomerkki Gardellin kuolleille ystäville, koko tuolle omalaatuiselle perheelle. Samalla se on mitä poliittisinta kirjallisuutta, joka palauttaa mieliin aidsin alkuaikojen homovainon ja -vainoajat.

Trilogian taustana on seitsemänkymmentäluvun seksuaalinen vapautuminen ja homoliikkeen ottamat edistysaskeleet. Homojen maanalainen armeija alkoi vihdoin astua päivänvaloon, ja Ruotsin Setan RFSL:n Timmy-baarissakin päätettiin räväyttää ikkunaverhot auki, jotta ihmiset eivät luulisi paikkaa orgiaklubiksi. Kehityksen huipensi homouden sairausluokituksen poistaminen vuonna 1979. Käytännössä kaappien ovet pysyivät kuitenkin tiukasti kiinni, eikä läheskään kaikilla ollut mahdollisuutta, uskallusta tai edes halua käydä RFSL:n baarissa tai ryhtyä Gay Liberation -aktivistiksi. Niinpä homoelämä kukoisti Ruotsissakin siellä, missä se aina on kukoistanut: puistoissa, julkisissa käymälöissä ja hämärissä kadunkulmissa.

Tähän kahtia jakautuneeseen alakulttuuriin astuvat myös Gardellin kirjan keskushenkilöt: Tukholmaan muuttava maalaispoika Rasmus ja tukholmalainen Benjamin. Rasmuksen agenda on selvä: hän karistaisi ahdasmielisen kotikuntansa pölyt kengistään ja saapuisi Tukholmaan elämään vihdoinkin täyttä elämää homomiehenä. Kun Rasmuksen juna saapuu Tukholman keskusasemalle, hän kävelee sen kuuluisalle iskupaikalle Homoringille ja tietää olevansa vihdoinkin kotona. Siten hänestä tulee yksi lukemattomista homosiirtolaisista tai -pakolaisista, jotka ovat joutuneet lähtemään kotiseudultaan avarammille aloille.

Benjamin tekee hänkin pitkän matkan Homoringille – ei tosin fyysisesti vaan henkisesti, koska hänen on mahdotonta sovittaa yhteen homouttaan ja kuulumistaan Jehovan todistajiin. Pian Rasmus ja Benjamin päätyvät osaksi arkkihomo Paulin uusperhettä, löytävät toisensa ja muuttavat yhteen. Kaikilla ystäväpiirin pojilla on oma kasvutarinansa ja omat kipunsa, ja niitä kuvataan kirjoissa paljon tv-sarjaa syvällisemmin. Sarja keskittyy ymmärrettävää kyllä Rasmukseen ja Benjaminiin, mutta kirjoissa heräävät kunnolla henkiin myös Paul, Reine, Lars-Åke, Seppo ja Bengt.



Trilogian ensimmäinen osa Kärleken/Rakkaus kuvaa vuosia, jolloin poikien elämä oli vihdoinkin ihanaa. Sjukdomen- ja Döden-kirjoissa taas tiivistyy aidsin hirvittävä tragedia: se vähäinen edistys, mitä homojen ihmisoikeuksissa 1970-luvulla ja 1980-luvuilla tapahtui, otettiin korkojen kanssa takaisin aids-kriisin alkuvuosina. Monet ahdasmielisiltä kotipaikkakunniltaan paenneet homopojat joutuivat sittenkin palaamaan takaisin – kuolleina heteroina.

Trilogia on silti kronologinen vain hyvin löyhässä merkityksessä, sillä Gardellin kerronnalle on tyypillistä aikatasojen railakas sekoittaminen. Jo Kärleken/Rakkaus-kirjan ensi sivuilta tietää, että tarinalla ei ole onnellista loppua. Ilo vaihtuu seuraavassa hetkessä syvään suruun, kun poikien yhteisten onnenhetkien kuvausta seuraa pikakelaus muutaman vuoden päähän, jolloin he yksi toisensa jälkeen makaavat sairaalassa tekemässä kuolemaa.

Aikahyppyjen lisäksi Gardellin kerronnalle on tunnusomaista vahva symbolisuus, suorastaan hengellisyys. Hän sekoittaa uskonnollista ja maallista tavalla, jota harvoin näkee ja jossa harva onnistuu vaikuttamatta pateettiselta. Raamatulliset käsitteet saavat uusia ulottuvuuksia: luvattu maa on suurkaupunki, jonne jokainen homomies toi tarinansa ja jonne hyvin monen tarina myös päättyi aivan liian nuorena. Lopun ajat taas ovat niitä lohduttomia vuosia, jolloin pyhäpukua oli paras pitää työpaikan kaapissa, koska töiden jälkeen oli joka tapauksessa mentävä hautajaisiin kantamaan kaatuneita.

Trilogian vahva poliittisuus tulee selkeimmin näkyviin sen dokumentaarisissa osuuksissa, joissa Gardell käy läpi Ruotsin homoliikkeen kehitystä ja yhteiskunnan aids-hysteriaa, joka johti suorastaan fasistisiin kommentteihin mediassa ja politiikassa. Tässä Gardellilla on ollut selkeä agenda: saattaa tilille kaikki ne poliitikot, virkamiehet ja toimittajat, jotka julistivat homojen saaneen ansionsa mukaan tai vaativat aids-potilaiden pakkosijoittamista laitoksiin tartuntariskin pienentämiseksi. Se oli hirvittävää aikaa, jota ei pidä unohtaa. Siksi ei ole myöskään liioittelua kirjoittaa kolmea kirjaa siitä yksinkertaisesta tosiasiasta, että kukaan ei ansainnut kuolla – olipa aidsia edeltäneen vapautumisen ajan meno seksuaalisesti kuinka liberaalia tahansa. Gardell tekeekin miehen työn palauttamaan lukemattomien halveksuttuina kuolleiden homojen kunnian.

Trilogiaa lukiessa en voinut olla ajattelematta, että nykyhomojen näkökulmasta alkuvuosien loputtomat aids-uhrit olivat mitä suurimmassa määrin ruumiita, jotka ”on meidän edestämme annettu”. Tällä tarkoitan sitä, että juuri aids-kriisi johti paradoksaalisesti homojen aseman parantumiseen, kun yhteiskunta joutui tunnustamaan homojen olemassaolon ja tukeutumaan homoliikkeeseen kriisin taltuttamiseksi. Gardell vihjaa trilogiassaan jopa, että homojen oikeuksien parantaminen on osittain seurausta yhteiskunnan halusta ohjata homot kohti ”normaalimpaa elämää” pois saunaklubeilta ja puistoista. Homojen edustama seksuaalinen uhka on näin haluttu häivyttää.

Torka aldrig tårar utan handskar -trilogiasta huokuu välillä raivo ja välillä huumori. Keskeisin tunne on kuitenkin suru. Tähän viittasi myös draglegenda Christer Lindarw kiittäessään Gardellia Ruotsin tämänvuotisessa QX-homogaalassa: ”Sinun ansiostasi Jonas olen vihdoinkin voinut surra kaikkia niitä ystäviä, jotka menetin.” Myös Jonas Gardell menetti lähes kaikki ystävänsä. Onneksi hän itse jäi henkiin ja saattoi kertoa meille tämän tarinan, jossa he kaikki elävät niin väkevästi.

Trilogia Adlibris-verkkokaupassa: Rakkaus, Kärleken, Sjukdomen, Döden