Nuoruuden peilisaleissa: Honkasalon ja Saision ”Betoniyö”

Kylpyhuoneen höyry sumentaa peilin, eikä Simo näe itseään. Muita peilikuvia hän kylläkin näkee: vuoroin piinkovan isonveljensä, vuoroin vastapäisen talon halveksuttavan hintin. Jossain ääripäiden välissä on hänen oma miehisyytensä, välillä näkyvissä, välillä piilossa höyryn takana.

Pirjo Honkasalon elokuva Betoniyö (2013) kertoo hänen puolisonsa Pirkko Saision samannimisen romaanin pohjalta tarinan teini-ikäisestä lähiönuoresta Simosta, hänen isoveljestään ja poikien yksinhuoltajaäidistä. Simoa näyttelee elokuvassa Johannes Brotherus, veljeä Jari Virman ja äitiä Anneli Karppinen.

Isoveli on isähahmo, joka opettaa Simoa tappelemaan. Kaikkein tärkeintä on iskeä hengiltä toivo, koska vasta toivoton ihminen on täysin vapaa. Maailma ja ihminen kulkevat joka tapauksessa kohti tuhoa, joten mitä väliä millään on? Aika vähän Simolla onkin syitä toiveikkuuteen: veli on lähdössä vankilaan, äiti ryyppää ja valehtelee, ja Simo joutuu pitämään huolta molemmista, vaikka hän itse tarvitsisi huolenpitoa ja huolettomuutta kaikkein eniten.

Eletään viimeistä kohtalokasta vuorokautta ennen veljen linnareissun alkamista, ja Simo tempoilee lapsuuden ja aikuisuuden välimaastossa. Aina välillä näyttää siltä kuin Simolle olisi tarjolla muitakin maailmoja kuin lohduton betonilähiö – esimerkiksi silloin, kun hän lähtee hakemaan veljelleen kaljaa ja päätyykin kaverinsa kanssa uimaan. Silloin ei tarvitse taistella, vaan voi luopua asenteista ja naamioista ja juosta huolettomana ja alastomana kuin lapsi veteen. Taustalla rakentuvat Helsingin uudet asuinalueet kuin lupauksina paremmasta tulevaisuudesta.

Toista vaihtoehtoista maailmaa edustaa vastapäisessä talossa asuva mies (Juhan Ulfsak), jota Simo nimittelee hintiksi ja jonka menemisiä ja tulemisia hän seuraa pakkomielteenomaisesti. Tämä maailma on pelottavan kiinnostava, koska se edustaa niin toisenlaista miehisyyttä kuin hänen veljensä: pehmeää, avointa ja kulturellia. Simon jatkuva tempoilu kahden maailman ja ristiriitaisten miehenmallien välillä kiteytyy hienosti kohtaukseen, jossa isoveli virtsaa ryyppyreissulla Uspenskin katedraalin seinän vierelle ja yrittää sen jälkeen tunkeutua ovesta sisään. Hänelle ovi ei avaudu edes väkivalloin, mutta veljen huojuttua matkoihinsa Simo saa oven auki vain tarttumalla kahvaan. Ulos tulvii valoa ja ihmeellistä laulua, ääniä kuoroharjoituksista, joissa on mukana myös naapuritalon mies – aivan toisenlainen miehisyyden peili.

Myöhemmin illalla veljen häivyttyä jengiläisten matkaan Simo päätyy ”hintin” kotiin. Se on täynnä taidetta, kiehtovia esineitä ja kaunista musiikkia, ja miehen korkealentoinen puhe rakkaudesta ja sen vastakohdasta eli pelosta on kaukana isoveljen karuista elämänopetuksista. Jos veli on pyrkinyt panssaroimaan Simon miehisyyden, naapurin mies haluaa riisua Simon koko panssarin aivan kirjaimellisesti, riisua paidan pois ja kuvata nuoruuden paljaimmillaan. Sitä Simo ei kestä, ja pian hän on matkalla, jolta ei ole paluuta. Näin hän vertautuu homomiehen akvaarion pohjalla makaavaan hylkyyn – kerran niin uljaaseen alukseen, joka painuu myrskyn raivotessa synkkiin vesiin vieden aarteensa mukanaan.

Ainakin oma ennakkoluuloni on se, että suomalaisessa taide-elokuvassa kuuluu esittää asiat mahdollisimman rujosti ja realistisesti ja että kevennyksenä toimii enintään hurtti huumori tai kaurismäkeläinen puolimykkä tragikoomisuus. Betoniyö on siitä harvinainen kotimainen, että siinä kaikelle kauheudelle tarjoaa vastapainoa ennen kaikkea esteettisyys. Esteettistä vaikutelmaa luovat osaltaan lukuisat hienot unikohtaukset sekä jumalainen musiikki. Merkittävimmin esteettisyyteen vaikuttaa kuitenkin elokuvan kaunis mustavalkokuvaus. Mustavalkoisuus saattaa kuulostaa tekotaiteelliselta kikalta, mutta itse koin, että se suorastaan pakotti näkemään betonilähiön muuten niin ankeassa todellisuudessa syvyyttä, sävyjä ja symboliikkaa. Elokuvana Betoniyö ei siis ole mustavalkoinen, vaan täynnä harmaan sävyjä, ja se on yksinkertaisesti hienoin näkemäni kotimainen elokuva. Tämän vuoden Jussi-gaalassa se palkittiinkin vuoden elokuvana ja lisäksi viidellä muulla pystillä.

Harvemmin olen kokenut, että elokuva on kirjaa parempi, mutta Betoniyö teki suuremmin vaikutuksen nimenomaan valkokankaalla. Sinänsä Honkasalon elokuva ja Saision vuonna 1981 julkaistu kirja ovat hyvin samankaltaisia, koska kirja on dialogivetoinen ja koska naiset ovat käsikirjoittaneet elokuvan yhdessä. Kirjan ongelmana oli kuitenkin mielestäni se, että se ei tarjonnut kaiken karuuden vastapainoksi samanlaista henkisyyttä hipovaa esteettisyyttä kuin elokuva, vaikka elokuvan kaikki ainekset on kyllä ammennettu kirjasta. Elokuva vain tekee niistä näkyvämpiä ja korostaa selkeämmin, että Simolle olisi tarjolla myös toisenlainen maailma, jos hän vain uskaltaisi siihen astua.

Betoniyön lukukokemuksesta jäi vahvimpana mieleen eräänlainen tuskaisan hiostava mätäkuun tunnelma ja perussuomalainen lähiörealismi, jota alleviivaa oivallinen iskelmä- ja viihdeviittausten käyttö. Suomalaisessa iskelmässähän voidaan laulaa pohjattomasta toivottomuudesta niin, että kansa pystyy samalla hyräilemään tyytyväisesti mukana perunoita kuoriessaan. Kirjassa iskelmäviittauksista syntyy toisaalta tällainen oopiumia lähiökansalle -tunnelma, ja toisaalta ne toimivat eräänlaisina kohtalon tangoina, joita enteilevät tulevia tapahtumia: 

Tuuletin hämmensi savuista ilmaa. Tarjoilijat seisoivat mustavalkoisissaan kuin pääskyt langalla ja tuijottivat televisiota. Regina Linnanheimo oli painanut päänsä heinille, sierain värähti. Yksi tarjoilijoista kohensi lasejaan, toinen vilkaisi ympärilleen. Jukebox vakuutti tukahtuneesti: – Kuin kynttilä on elämämme tää. – Rakas, kuiskasi Regina Linnanheimo.

Jukeboxista soiva Jamppa Tuomisen Aamu toi, ilta vei kiteyttää kylmäävästi sen, miten tuhoavaa näköalattomuus ja toivottomuus voi olla nuorelle ihmiselle: ”Minkä aamu toi, sen ilta aina vei / näin elin nuoruuteni parhaimman.” Tämä on juuri sitä toivottomuutta, joka saattaa johtaa äärimmäisiin tekoihin – sellaisiin, joista Simokin haaveilee kirjan huvipuistokohtauksessa. Saision yli 30 vuotta vanhan teoksen lukeminen on itse asiassa varsin hätkähdyttävää, kun ajattelee viime vuosien koulusurmia ja tuoreita uutisia Helsingin yliopistoon suunnitteilla olleesta joukkomurhasta. 

Yö on helteinen ja musta. Mutta Linnanmäen kirjavat lamput syövät reiän pimeään. Tänä yönä Simo haluaa korkealle. Pelihallit, kummitusjunan, autoradan ja vedenneitotalon Simo ohittaa. Maailmanpyörän huipulta näkee koko huvipuiston. – – Ja humisevan, välkehtivän kuvun alla ihmiset risteilevät kuin muurahaiset, hikisinä ja kiihkeinä. – – Simo tuijottaa lumoutuneena alas. Käsi puristuu nyrkkiin, ojentuu ihmisjoukon ylle ja aukeaa. Kädestä putoaa pommi. Ihmiset hajaantuvat kirkuen. Kukaan ei pääse pakoon. Lihaa kerääntyy röykkiöiksi asfaltille, penkeille, karuselliin. Simoa naurattaa. Maailmanpyörä nytkähtää käyntiin. Alhaalle se sylkäisee Simon ulos. – – Simo tuijottaa mykkänä pimeään. Edessä tyhjää.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Homolyhytelokuvia maailmalta: ”Boys on film”
Homoelokuvan arkirealismia: ”Weekend”
Homoelokuvan parjattu kulttiklassikko: ”Cruising”
Vimmainen aids-näytelmä pian elokuvana: Larry Kramerin ”The normal heart”

Homohistoriallinen Helsinki 2: Etsin kunnes löydän sun

Viime jaksossa otimme Vanhan Kellarissa yhdet jos toisetkin ja jatkoimme Kalastavan kissan kujalle uistinta vetämään. Ehdimme myös todistaa melkoista kahakkaa Tornibaarin edustalla ennen kuin Museonpuisto kutsui.

Jos et tule tänä yönä

minut korjaa joku muu

ikävääni en vain kiellä:

valehtelee vieras suu

tule puistotielle jälleen

ota minut – esille

anna kätes, ole hellä

paina minut lähelles’

(”Paris”)

Kiroilen mielessäni, kun kävelen varpaat jäässä kohti Museokatua. Että pitikin taas valita kengät ulkonäön eikä sään mukaan! Museonpuiston jälkeen saisi luvan riittää. Se onkin sopivan pahamaineinen paikka illan viimeiselle tangolle, enkä nyt puhu tanssista. Puiston vilkkaasta homoelämästä kirjoitettiin nimittäin jo Jallu-lehden 11/59 jutussa, joka oli otsikoitu: Viranomaiset varoittavat: uhkaava kasvu.

Jutun mukaan Museonpuistosta tuli homojen kontaktinottopaikka sen jälkeen, kun läheisen Hesperian puiston suosittu pisuaari oli purettu huoltopoliisin vaatimuksesta vuonna 1958. Jallu kertaa samalla Hesperian puiston homohistoriaa yksityiskohdilla herkutellen ja viittaa myös Kissalankujaan, jolta juuri lähdimme:

Helsingin Hesperian puisto muodostui muutama vuosi sitten koko maan tämän tapaisen ”huvitteluelämän” keskuspaikaksi. Siellä ollut vedenheittopaikka oli oikea orgioitten juhlanäyttämö. Sen vaiheilla kävi kova kuhina jo kello 21 alkaen ja jatkui sitten aamupuoleen yötä. – – Toinen vastaavanlainen laitos on peltikäppyrä rautateiden tavara-aseman ulkopuolella Mannerheimintien notkossa, mutta se on enemmän valoisana vähemmän suosittu. – – Näihin laitoksiin on oudon syytä mennä varoen tai ei ollenkaan. Hetkessä saattaa toinen mies seurata jäljessä ja määrätyssä mielessä käydä kiinni kokonaan toiseen tarkoitukseen varattuun välineeseen.

Jutussa on erikseen mainittu myös Hesperian puiston pisuaarin glory hole, jonka paras näkemäni suomennos on Hymy-lehdessä 8/73 käytetty kalukolo: ”Hesperian puistossa olleessa pömpelissä oli erillisiä koppeja. Näiden väliseinät nämä kieroon kasvaneet miehet puhkoivat ja harrastivat tekosiaan eri kopeissa seisten. Tällöin oli kiinni joutumisen vaara vähäisempi, – poliisi ei aina saattanut todeta tapahtunutta varmasti.”

Muokkaa, muovaa vereni uuteen eloon saa

muokkaa, muovaa käytä kättä luovaa

menoa ei missään mahtavampaa

(Tuntematon)

Asiaa pähkäiltyään virkavalta oli kuitenkin keksinyt mustata reikien ympärystän samalla väriaineella, joka käytettiin painomusteen valmistukseen ja sormenjälkien ottamiseen. Ideariihessä oli kuulemma ehdotettu myös sitä, että reiät varustettaisiin partaterillä, mutta siihen ei sentään ollut lähdetty. Jallun jutun mukaan huoltopoliisin kirjoissa oli useita ”vakituisia” tämän alan kundeja ja viranomaiset varoittivat jo homo-ongelman ”uhkaavasta kasvusta”.

Se on tarttuvaa

Homous kuvataan Jallun jutussa siinä määrin tarttuvaksi taudiksi, että Suomi tuntui kärsivän homoruton pelosta jo kymmeniä vuosia ennen aidsia. Homohysterian lietsomisessa Jallu hyödyntää tilastoja, joiden mukaan huoltopoliisi oli pidättänyt 1950-luvulla vuosi vuodelta enemmän ”homoseksuaaliseen törmäilyyn syyllistyneitä”: vuonna 1950 pidätettyjä oli ollut Helsingissä 53, mutta vuonna 1959 määrä oli jo 218. Poliisin oli tosin resurssipulan vuoksi tyydyttävä vain ”tekemään puhdistuksia syöksyillä kerran yhteen, toisen toiseen paikkaan”.

Homotaudin leviämisellä kauhistelee myös skandaalilehti Viikon totuus, jonka numerossa 1/63 kannetaan huolta varsinkin Helsingin miesrauhasta:

Puhutaan katujemme naisrauhan olemattomuudesta, mutta harvemmin näytetään tuotavan julkisuuteen mitään Helsingin homofiilien harjoittamasta miesrauhan häirinnästä. Homojen mies- ja poikaseuran hakuyritykset öisellä Mannerheimintiellä ovat katukuvaa tahraava vastenmielinen ilmiö. Jotakin olisi tehtävä ja nopeasti näitten sairaalloisten yksilöiden parantamiseksi ja poistamiseksi kunnon ihmisiä häiritsemästä. Ellei asioihin tule parannusta, ryhtyy lehtemme julkaisemaan nimiluetteloita.

Samaisen lehden numerossa 7–8/63 messutaan aiheesta entistä pontevammin:

Yhteiskunnassamme olisi saatava herätettyä armoton taistelu homofiileja vastaan terveesti ajattelevien ja nuorisomme parasta tahtovien kansalaisten taholta, ellei viranomaisilla ole valtuuksia panna esteitä homofiilien, varsinkin Helsingissä esiintyvälle puolijulkiselle toiminnalle. Kaikille papeille ja opettajille, joiden käytöksestä, naisellisesta puhetavasta ja epänormaalista olemuksesta voi helposti todeta ketkä ovat homoja, pitäisi armotta antaa potkut. – – Kaikki nuo turmelevat ja levittävät saastaansa nuorison keskuuteen, vaikka eivät joutuisikaan rikoslain kanssa tekemisiin.

Viikon totuus 1/63.

Suomen skandaalilehdistön viljelemällä homohysterialla oli sekä kansalliset että kansainväliset juuret. Aiemmissa Tukholma-jutuissa olen jo todennut, että hysteriaa esiintyi myös Ruotsissa ja itse asiassa koko läntisessä maailmassa. Ruotsalaistutkija Göran Söderström yhdistää tämän Sympatiens hemlighetsfulla makt -kirjassa (1999) toisen maailmansodan jälkeiseen perusarvojen korostamiseen ja kansallisen vakauden vaatimukseen. Yhtenä sytykkeenä toimi myös vuonna 1948 ilmestynyt Kinseyn raportti, jonka myötä viimeistään kävi selväksi, että homoja on kaikissa kansankerroksissa ja että he eivät suinkaan aina ole helposti tunnistettavissa.

Kansainvälisen homovainon keskushahmo oli yhdysvaltalainen senaattori Joseph McCarthy, jonka johtama komitea selvitti ”homojen ja muiden pervertikkojen” aiheuttamia kansallisia turvallisuusuhkia. McCarthyn komitearaportin perusteella konservatiiviset kommentaattorit uskottelivat kansalle, että homoudesta oli tullut suoranainen epidemia, jota kommunistit aktiivisesti levittivät kansakunnan heikentämiseksi.

Huuliltas sun kun suuteloita juo

niin lailla viinin päihdyttääpi nuo

sun suuteloissas onni, autuus on

vaan veren näin myrkyttäin tuopi turmion
(Dagmar Parmas-Saarnio)

Suomessa homoseksuaaliset teot olivat olleet kiellettyjä rikoslaissa vuodesta 1894 lähtien, mutta tuomioiden määrä oli huipussaan nimenomaan 1950-luvulla ja 1960-luvun alkupuolella. Ilmiön kansallisista taustaa valottaa Kati Mustola artikkelissaan Criminal love, joka on julkaistu teoksessa Sexual minorities and society (1991). Mustola liittää tuon ajan homohysterian ennen kaikkea maaltamuuttoon ja kaupungistumiseen, jotka mahdollistivat homoseksuaalisten osakulttuurien synnyn ja tekivät siten homoudesta entistä näkyvämpää suomalaisessa yhteiskunnassa. Näkyvyyteen oli syynä varsinkin se, että kaupunkeihin tulvineilla työläisillä ei ollut samanlaista mahdollisuutta tavata salonkien suojissa kuin paremmilla taiteilija- ja muilla piireillä. Näin homoja alkoi näkyä yhä enemmän kaupunkien puistoissa, baareissa ja pisuaareissa.

Museokatu 18.1.2014

Puistokulttuurin painottumista työväenluokan homoihin tukee myös Jallun 11/59 juttu, jonka mukaan suurin osa huoltopoliisin haaviin jääneistä oli ruumiillisen työn tekijöitä. Lehti kuitenkin pitää ”epäilemättä varmana” sitä, että valtaosa homoseksualisteista on kotoisin paremmista piireistä. Esimerkiksi vuonna 1958 ruumiillisen työn tekijöitä oli pidätetty itse teossa 141 kappaletta (mm. 21 sekatyömiestä, 14 tehdastyömiestä, 4 karjakkoa, 4 leipuria ja 84 muita raskaan työn tekijöitä), kun taas henkisen työn tekijöitä – esimerkiksi konttoristeja, kauppiaita, taiteilijoita, opettajia, konttoripäällikköjä ja fil. maistereita – oli pidätetty yhteensä vain 77. Erityisen huolestuttavana Jallu piti sitä, että homoja oli myös elintarvikealalla: 

Eräs poliisimies poltti Kansallismuseon puistikosta [Museonpuistosta] muutamana aamuna näistä puuhista leipurin, jonka totesi olevan toimessa siinä leipomossa, josta hänen perheensä leipä ostettiin. Poliisin perhe muutti leipomoa, mutta onhan edellä esittämämme tilaston mukaan leipureita kokonaista neljä. Ja tilasto sitä paitsi puutteellinen…

Jallu muistuttaa, että Suomessa rangaistaan homoseksualisteja rikoslakimme 20 luvun 12 pykälän mukaan ja että enimmäistuomio on kaksi vuotta vankeutta: ”Ja nuorten miesten on muistettava, että tällaisesta teosta seuraa aina vankeusrangaistus. Se merkitään papinkirjoihin ja sinne viedään sakotkin 75 päiväsakosta ylöspäin. Muutamasta sadasta markasta ovat nuoret miehet myyneet itsensä porttojen tapaan – –.”

Erityisesti poliisi varoittaa sotilaita, asevelvollisia, jotka ovat homoille ”mitä mieluisinta saalista”, ja lehti muistuttaa hairahdusten moraalisista seurauksista: ”Millaiset ovat asevelvollisen tunteet seuraavan aamuhuudon aikaan? Hän tuntee alentuneensa prostituoitujen tasolle ja tavallaan vielä alemmaksikin.”

Kadotan mä täysin itsekontrollin

ja tulta on yön tunnit, tunnekin

mua vietit vie en tunne itseäin

on kuuma yö ja sinä vierelläin

kadotan mä täysin itsekontrollin

ja kadottaa sen kanssas tahdonkin

sä multa viet pois estot kahlinneet

ja kiellotkin ja pedon villin teet

(Vexi Salmi)

Ruotsalaista rakkautta

Suomalainen 1950–1960-lukujen homohysteria oli sikäli omaleimaista, että homotaudin leviämisestä oli tietysti mahdotonta syyttää kommunistien salajuonta. Sen sijaan homouden yleistymisen syyksi nähdään esimerkiksi Jallussa 11/59 läntisten sivistysmaiden rappeuttavat vaikutteet – siis samaan tapaan kuin Afrikassa nykyisin uskotellaan, että homous on tullut länsimaista. 

Jallu 11/59.

Viikon totuus -lehti sanoo asian suoremmin vuonna 1963 ja paikantaa tautilähteen nimenomaan läntiseen naapurimaahan:

Me suomalaiset kun emme ole ollenkaan kiinnostuneita tämäntapaisesta länsimaisuudesta, lähinnä tietenkin Ruotsista tänne levinneestä asiasta. Meillä Suomessa on jo ennestään yhtä ja toista mätää, me emme enää tarvitse homofiilejä keskuuteemme kaiken pahan lisäksi.

Homoseksuaalisuuden paikantamista nimenomaan ruotsalaisiin on analysoinut Tuula Juvonen väitöskirjassaan Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia (2002). Juvonen näkee myytin taustalla mm. sen, että homous poistui Ruotsin rikoslaista jo vuonna 1944, mikä oli tehnyt ilmiöstä näkyvämmän. Lisäksi taustalla väikkyvät Juvosen mukaan Suomen ja Ruotsin hankala suhde ja sotakokemukset:

[Ruotsalainen] näkyvämpi homoseksuaalisuus tarjosi helppoja tarttumakohtia täällä kehkeytymässä oleville uskomuksille. Kuten 1950-luvun skandaalilehdistä ja suomalaisista elokuvista saattoi lukea, naismaisista ruotsalaisista homomiehistä kehittyi vähitellen kuvitteellinen, mutta tervetullut vastinpari yhtä kuvitteelliselle miehekkäälle, sodan karaisemalle heteroseksuaaliselle suomalaiselle miehelle. – – Puhe ruotsalaisista homoista voidaan nähdä osana sekä sodan jälkeen käynnistynyttä suomalaisuutta koskevaa uudelleenneuvottelua että vastarintaa sitä hierarkkisesti alempaa asemaa kohtaan, jossa suomalaiset tunsivat olevansa suhteessa ruotsalaisiin. – – Homoseksuaalisuutta koskevan huomion kiinnittäminen ensin saksalaisiin ja sitten ruotsalaisiin miehiin oli lisäksi tehokas tapa välttää orastavaa keskustelua siitä, mitä suomalaiset miehet olivat tehneet rintamalla keskenään.

Skandaalilehtien kirjoittelua analysoiva Juvosen pioneerityö johdatti minutkin Jallun ja Viikon totuuden homojuttujen jäljille. Juvosen tutkimuksesta ilmenee hyvin, että paljastavan uutisoinnin myötä homoseksuaalisuus alkoi muuttua yhä julkisemmaksi asiaksi ja että lehdet paradoksaalisesti palvelivat kirjoituksillaan myös homoja, jotka saivat näin kätevästi tietoonsa pääkaupungin kohtaamispaikat. Tästä kertoo myös Viikon totuuden vuonna 1963 julkaisema lukijakirje, jossa kiitetään lehden kirjoittelua siitä, ”että myös ne nuoret miehet, jotka tahtovat löytää itsellensä poikakaverin tietävät mihinkä kääntyä”. Viikon totuuden numerossa 7–8/63 on julkaistu jopa lukijakirje, jossa luetellaan homofiilien kokoontumis- ja tapaamispaikkojen nimitykset. Edellisessä jutussa mainitsin jo, että Kissalankujan pisuaarista puhuttiin kirjoittajan mukaan ”Tornibaarina”, kun taas Museokadun pisuaari kulki nimellä ”Risola”.

Café Frisk Luft

Museonpuiston homoelämä oli täydessä kukoistuksessa vielä 1960–1970-lukujen vaihteessa, jolloin kieltolaki veteli jo viimeisiään ja opiskelija Valdemar Melanko keräsi täällä aineistoa homojen puistokulttuuria käsitelleeseen tutkimukseensa. Melangon Puistohomot-kirjan (2012) mukaan meikäläisten suosima alue käsitti tuolloin Museokadun ja Dagmarinkadun välisessä korttelissa olevan jyrkän kallion, kaksi pientä kenttää ja niiden välissä olevan pisuaarin. Sellainen löytyy puistosta yhä, tosin modernina versiona.

”Risola” 18.1.2014

Melangon aikana 1960-luvun loppupuolella Museokadun pisuaari oli kaupungin myöhäisin kontaktinottopaikka, jonne kokoontuivat seuraa vaille jääneet harhailijat. Puiston kallioita käytettiin pisuaariliikehdinnän tarkkailuun, ja alueen muuntajarakennuksen suojassa harrastettiin pikaisia akteja. Melanko totesi kierroksillaan, että täältä – samoin kuin Kissalankujalta – löytyivät rohkeimmat, värikkäimmät ja synkimmät puistohomot. Osa miehistä oli täällä käytännössä aina:

Muistan nähneeni hänet useita kertoja aikaisemminkin, olen jopa tarkkailut hänen edestakaista kulkemistaan kahden pömpelin välissä. Kyseessä on alueen kanta-asiakas, henkilö joka on paikalla harva se ilta. Hänen ikänsä on siinä neljänkymmenen, kasvultaan hän on pienikokoinen ja hän kulkee rauhattomana edestakaisin. Hänenlaisiaan pesii Helsingin pisuaarien tuntumassa kymmenkunta. – – Hänen pienet kosteat silmänsä toivat mieleen koiran, jota oli piesty ja joka ei tiedä, miksi sitä oli piesty. Joka kerta kun näen tuollaiset silmät ihmisellä, tunnen tavatonta sääliä häntä kohtaan. Tämäkin mies oli kuljeskellut alueella luultavasti useita tunteja ja kaikki, joihin hän oli tänä iltana yrittänyt ottaa kontaktia, olivat ajaneet hänet luotaan. Yritin keskustella hänen kanssaan, mutta en siinä onnistunut. Ainoa mitä sain hänestä selville, oli se, että myös hän halusi imeä.

Niin kylmä yksin mun on

yö jokainen yhtä rakkaudeton – –

jos katsot silmiini mun

näät kaipauksen

sen poistaa voi ihminen

ja rakkautein sinä saat

jos sen teet

kosketa, kosketa mua

tarvitsen sua

(Chrisse Johansson)

Persoonatonta aktia hakevien lisäksi Melanko tunnisti puistojen ja pisuaarien ympäristöstä kaksi muuta ryhmää: tarkkailijat ja tirkistelijät, jotka eivät solmineet kohtauspaikalla mitään kontaktia, sekä ne, jotka olivat tulleet paikalle löytääkseen itselleen ystävän. Melanko tosin korostaa jälleen, että puistoissa kulkemisesta oli tullut yhä enemmän itsetarkoitus: sen päämääränä ei ollut vain panokaverin löytäminen, vaan myös seurustelu ja ajatusten vaihtaminen muiden meikäläisten kanssa. Sympatiens hemlighetsfulla makt -kirjassa käytetäänkin puistoelämästä kuvaavaa nimeä Café Frisk Luft, ulkoilmakahvila.

Melanko toteaa Puistohomoissa, että pelkkää seksiä oli melkein aina saatavissa, mutta jos halusi itselleen todellisen ystävän, oli kulutettava kengänpohjia tuntikaupalla ja lukuisina iltoina peräkkäin. Se on helppo ymmärtää: olenhan itsekin talsinut tässä kylmyydessä jo aivan liian kauan. Kohta saisi riittää, mutta kävelen vielä Museokadun alkupäähän, missä puistohomoilla oli Melangon aikana tapana flaneerata ja seisoskella ”näyteikkunoita katsellen” – maailmalta tuttu seuranhakumuoto sekin.

Uppoudun kurkistelemaan puolipimeisiin liikkeisiin ja mietin iltaa ja näkemääni. Ajattelen Vanhaa oopperasiskoineen ja härkälesboineen, Kissalankujaa Itkumuureineen ja Tornibaareineen sekä tätä Museonpuistoa ja sen Risolaa, jota Viikon totuus 1/63 kutsui ”pahennuksen pömpeliksi”. Täällä kaltaiseni ovat pyörineet konttoristeista karjakoihin, opettajista leipureihin sekä taiteilijoita tehdastyömiehiin harjoittaen sitä kuuluisaa cruisingia eli kiertämistä, kuten ilmiötä on Suomen homoslangissa kutsuttu. 

Tässä pienessä ja tänään niin kovin kylmässä kaupungissa on kierretty yhtä sinnikkäästi kuin Tukholmassa, Kööpenhaminassa, Lontoossa, New Yorkissa ja ylipäätään kaikkialla maailmassa, missä miehet ovat kulkeneet etsien kaltaistaan kaupunkien yössä.

Etsin kunnes löydän sun

en lopettaa voi kuitenkaan

miten rauhaton oon yhä vain

jotain multa puuttunee – –

olet syy miksi luovuta en vaikka joskus tuntuu niin

sinuun tahdon uskoa ja etsin kunnes löydän sun

kuten aamuisin päivä ja yö suutelevat toisiaan

me jossain kohdataan

(Chrisse Johansson)

Säpsähdän, kun sora rasahtaa askelten alla. Nostan katseeni ja näen ikkunasta miehen, neli-viisikymppisen. Katseemme kohtaavat, hymyilen. Mies kaivaa taskustaan tupakka-askin ja kysäisee tulta. En polta. Tietenkin minulla on tulta. Hengityksen höyry nousee kuin lampun henki. En tarvitse kolmea toivomusta, yksikin riittää. Liekki nuolee sormia.

Osa 3

Tekstissä siteeratut laulut:
Homon ikävä. Sanat ”Paris”. Sävel Partisaanivalssi. 96-lehti 9/76.
Muokkaa muovaa. Esittäjä Markku Aro. Sanat Tuntematon. 1978.
Tappavat suudelmat. Esittäjä Eugen Malmstén. Sanat Dagmar Parmas-Saarnio. 1935.
Viet itsekontrollin. Esittäjä Meiju Suvas. Sanat Vexi Salmi. 1984.
Jos katsot silmiini. Esittäjä Seija Simola. Sanat Chrisse Johansson. 1980.
Etsin kunnes löydän sun. Esittäjä Markku Aro. Sanat Chrisse Johansson. 1976.

Homohistoriallinen Helsinki 1: Kaupungin illassa yksin

Millainen olisi homojen Kotikaupunkipolku? Tämä tuli mieleen, kun tutustuin netissä Kotikaupunkipolut-hankkeeseen, jossa luodaan valmiita kävelyreittejä ja esitellään niiden avulla kaupunginosien historiaa ja nykyisyyttä. 

Yhden vastauksen kysymykseen tarjosi vuoden 2013 Pride-viikolla järjestetty Sateenkaarikaupunkikävely, jonka aikana tutkija Kati Mustola tutustutti meitä Helsingin hlbti-historiaan. Kaksituntinen kierros rajoittui kuitenkin paljolti Helsingin keskustaan. Niinpä päätin kirjoittaa blogiin juttusarjan, jossa kävellään eri puolilla Helsinkiä ja tutustutaan puistoihin, baareihin ja pisuaareihin sekä muihin homohistorian merkkipaaluihin – sanan jokaisessa merkityksessä. Sarja on jatkoa alkuvuodesta ilmestyneille Tukholma-jutuille, ja muita kaupunkeja on luvassa tuonnempana. 

Helsinki-jutut ilmestyvät hiljalleen kevään, kesän ja syksyn aikana, ja ne perustuvat pääosin kirjallisiin lähteisiin, jotka on mainittu kussakin jutussa. Kyse on siis jo olemassa olevasta tutkimus- ja perimätiedosta, jonka olen koonnut yhteen, pukenut asiaviihteen kaapuun ja tuonut siten puistohomot some-aikaan. Osa tiedosta on helposti saatavissa kirjoista, mutta osan olen erikseen kaivanut Kansalliskirjaston lehtiarkistosta. Lisäksi olen haastatellut tuttavapiiriini kuuluvaa vanhempaa homomiestä hänen kokemuksistaan ja tehnyt pyhiinvaellusmatkoja kuvatuille paikoille. Niistä ovat muistoina kumppanini ottamat valokuvat. Tekstistä näkyy myös innostukseni vanhaan Suomi-iskelmään, sillä heräsin juttuja tehdessäni huomaamaan, miten herkullisen erilaiselta moni harmiton (hetero)iskelmä kuulostaa puskasta ja pisuaarista hyräiltynä.

Miksi haluan kirjoittaa puistokulttuurista? Eikö se vain vahvista yleisiä stereotypioita siitä, että homot ovat seksihulluja? Kukin ajatelkoon tavallaan. Itse ajattelen niin, että homona ei koskaan saa mitään verenperintönä, vaan kaikki on löydettävä itse. Itse olen syntynyt Pohjanmaalla, joten loputtomat peltolakeudet ovat mitä suurimmassa määrin isieni maita, ja myös paikalliset perinteet ovat iskostuneet mieleen jo pienenä. Homoperinteet ja ”alan paikat” taas on pitänyt löytää itse, ja oma homohistoria on täytynyt erikseen rakentaa. Ehkä juuri siksi tunnen yhtä lailla olevani isieni mailla, kun kuljen New Yorkin Greenwich Villagessa, kävelen Tukholmassa Humlegårdenin puistossa tai astelen Helsingissä Laakson kallioilla – kaikki paikkoja, joissa lukemattomat homomiehet ovat kulkeneet ennen minua, kuka rohkeana, kuka peloissaan. Tunnen yhteenkuuluvuutta heidän kanssaan ja tarvetta viedä osin katoavaa homokansanperinnettä eteenpäin. Perimmäisenä ajatuksena on, että kaupunki kuuluu kaikille ja että puistoissa voi muistaa muitakin kuin vain merkkihenkilöitä, jotka pönöttävät niissä patsaiksi vangittuina.

Keskusteluseura Psyken 96-lehden 6–8/76 lukijakirjeestä löytyy myös huomattavasti suorasukaisempi näkökulma asiaan:

Puistokulttuuri on osa kaupunkikulttuuria. – – On henkilöitä, jotka kieltävät tämän puistoilun hävettävänä ja epäilyttävänä, mutta samalla he kieltävät koko hinttikulttuurin historian, omien kaltaisten menneisyyden. On väitetty, että asia kaunistuu jos siirrytään puistoista ravintoloihin. Tämä on hyvin tyypillistä teennäistä moraalia ikään kuin satamahuoran ja hienostohuoran välillä olisi mitään eroa. – – Hinttien minätunne korostuu siinä vaiheessa, kun he huomaavat, että puisto on kaunis kuten hinttikin, ja että on kesäiltoja, jolloin on suorastaan synti mennä omankaan kultansa kanssa muualle kuin jonnekin rauhalliseen puistoon suojaan.

Vaan eipä suotta jäädä kinastelemaan. Ilta ehtii ja kaupunki kutsuu kulkijaa.

Jos mä tahdon vierellesi

yöhön täytyy mennä mun

sokkona ja onneen luottain

usvaan tyystin piiloudun

älä kysy minkätähden

luokses’ suoraan tule en

öisen puiston kätköön lähden

kohdataksein siellä sun

(”Paris”)

Menottaa, mutta minne mennä? Tämän päivän Helsingissä homomiehelle riittää valinnanvaraa: voi mennä Hugo’s Roomiin yhdelle ja sieltä Herkkuun tai Mamaan tai Ruusun kopin kautta kotiin. Vai pitäisikö mennä Streetin karaokeen leikkimään Miley Cyrusta? Täältä tulee murskauspallo, ja siltä se myös kuulostaa niin monen lonkeron jälkeen...

Tänään en mene mihinkään näistä paikoista, vaan palaan aikaan, jolloin uuden vuosituhannen iloiset illat olivat vielä kaukana edessäpäin. Reilut 40 vuotta sitten kaltaiseni rikollisia tekoja tekevän homomiehen menovinkit oli pian listattu: oli Vanhan Kellari – tuo Suomen ensimmäinen ”homobaari” – sekä puistot pisuaareineen.

Tällaisena hyytävän kylmänä tammikuun iltana Vanhan valot vetävät puoleensa, joten suuntaan Kaivopihalle. Nykyinen tanssiravintola Wanhan Kellari & Grilli on tyystin eri paikka kuin 1960–1970-lukujen vapautuvien homojen kantakapakka. Vanhan homohistoriasta kertoo tutkija Kati Mustola Sateenkaari-Suomi-kirjan artikkelissaan: 

1960-luvun mittaan homomiehet alkoivat kyllästyä vaivihkaiseen flirttiin heteroravintoloissa, ja kun ravintola Hansassa Uudella ylioppilastalolla istuneet homomiehet kuulivat, että Vanhan ylioppilastalon kellariin avataan uusi ravintola, he päättivät vallata sen. Kun ravintola Vanhan Kellari avattiin marraskuussa 1964, homomiehet ottivat sen heti omaksi paikakseen. Voi sanoa, että opiskelijoiden vallatessa oman talonsa maanpäälliset kerrokset marraskuussa 1968, se oli jo toinen, vaikkakin paljon äänekkäämpi ja tunnetumpi Vanhan valtaus.

Vanhalla istuskeli 1960–1970-lukujen vaihteessa myös opiskelija Valdemar Melanko, joka keräsi aineistoa Helsingin homoalakulttuuria käsitelleeseen tutkielmaansa. Tutkielma jäi kesken, mutta Melanko julkaisi aineistonsa vuonna 2012 ilmestyneessä kirjassa Puistohomot. Täällä Vanhalla Melanko jututti Gunnaria, 23-vuotiasta helsinkiläistynyttä pohjalaismiestä, joka kertoili paikan etiketistä:

Noin 50 % kaikista ravintolan asiakkaista kuuluu poikkeaviin. Grillin ja olutpuolen baaritiskien äärellä istuvat ovat sitä poikkeuksetta kaikki. Monet paikalla olevista tytöistä ovat lesboja. Poikkeaviin kuuluvat niin ikään ravintolan vanhempi naishovimestari ”Iita”, ainakin yksi mieshovimestareista sekä grillin kokki. – – Tarjoilijat tuntevat hyvin vakituiset asiakkaansa ja tietävät yleensä, mitä joukkoa he ovat.

Gunnarin mukaan iskeminen tapahtui silmillä, painamalla baaritiskin äärellä vierustoverin jalkaa tai kiertämällä pöytien välissä. Tämän jälkeen aloitettiin keskustelu, mutta takuita onnistumisesta ei ollut, sillä ”hyvistä miehistä on puutetta, nuoria lutkaajia paljon ja kilpailu tämän vuoksi tavattoman kova”.

Oopperasiskoja ja härkälesboja

Gunnar edusti Vanhan värikkäimpiä homoasiakkaita, naisellisesti käyttäytyä miehiä, jotka tunnettiin englannin homoslangin mukaisesti siskoina tai lutkina, kuten Suomi-siskot itse itseään leikkisästi kutsuivat. Gunnarin mukaan siskot olivat kaikki yksinäisiä nuoria miehiä, jotka illan suussa alkoivat kiihkeästi etsiä itselleen partneria, mutta eivät koskaan toisistaan. Jos Vanhalla ei tärpännyt, kisaaminen siirtyi ulkoilmaravintoloihin eli puistoihin.

Suomi-siskojen sielunelämään uppoudutaan antaumuksellisesti Keskusteluseura Psyken 96-lehden numerossa 1/70. Oopperasiskot-nimisen jutun aluksi todetaan, että siskouden käsite ei ole kovinkaan tarkkarajainen: ”Joillekin ”sisko” voi merkitä ketä tahansa homoseksuaalista poikaa tai miestä, joillekin se taas merkitsee ainoastaan jonkin pitkälle eriytyneen, oopperaa kantapaikkanaan pitävän ryhmän jäsentä.”

”He ovat myös niitä poikia ja miehiä, jotka ylläpitävät harhaisia käsityksiä homoseksuaalisista miehistä taiteellisesti  lahjakkaina, sipsuttelevasti kävelevinä, korkeaäänisinä vapaan ammatin harjoittajina.” 96-lehti 1/70.

Hykerryttävään juttuun on haastateltu operettidiivaksi itseään kutsuvaa opiskelijapoikaa, joka luonnehtii varsinkin teatteri- ja oopperasiskoja. Heistä monilla esiintyminen on siirtynyt näyttämöltä katsomoon. Pukeutumiseen kiinnitetään suurta huomiota, ja teatterimeikki on jäänyt monelle tavaksi. Siskouden taustalla operettidiiva näkikin huomatuksi tulemisen tarpeen: ”Jos kyvyt eivät riitä muuhun voi aina opetella teatterilaisen eleet, pukeutua huomiota herättävästi ja opetella [eliittisiskojen pöytäkieltä] ranskaa.”

96-lehden jutun mukaan siskoyhteisöjä oli 1970-luvun alussa monia ja niiden väliset rajat olivat liukuvia ja kytköksissä koulutustasoon: oli oopperaa harrastava ”luxus-siskojen” eliittijoukko, kun taas Vanhan Kellarin siskot pitivät itseään ”valistuneina” ja olivat hyvin paikkauskollisia. Siskojen käyttäytymiseen kuului erottamattomana osana väittely: ”Viimeisen osuvan sanan laukaisijaa kunnioitetaan ja tehokkaiden haukkumanimien keksijää arvostetaan.” Lisäksi siskot olivat erikoistuneet hätkähdyttämiseen ja ”kielletyillä asioilla koketeeraamiseen”, mikä ilmeni hyvin myös Valdemar Melangon haastatteleman Gunnarin tarinoista:

Kerran Vanhalla grillin tiskin ääressä istuessaan he toistelivat toinen toisensa perään: ”On ihanaa olla lutka! On ihanaa olla lutka!...” Tämän jälkeen Gunnar meni johonkin pöytään, jossa istui pari vierasta miestä ja lausui heille saman asian. ”Kavereilta oli pudota silmät päästä.” Tällainen ärsyttäminen oli varsin yleistä.

Gunnarin mukaan tunnetuimmat lutkat olivat ”Marilyn”, ”Perucita”, ”Sapiina”, ”Pikisilmä”, ”Kikkarapää” ja ”Tulisilmä”. Tällainen naistennimien ja lempinimien käyttö oli ollut hyvin yleistä aiempien vuosikymmenien homokulttuurissa niin meillä kuin muuallakin, koska oikeaa henkilöllisyyttä piti paljastumisen pelossa peitellä. Yhteiskunnan vapautuessa lempinimien käyttö ymmärrettävästi väheni, ja 1970-luvun alun Suomessa niiden käyttö oli ilmeisesti yleistä lähinnä siskojen keskuudessa.

Aiempien vuosikymmenten nimittelyperinteeseen johdattaa Seta-lehdessä 2/88 julkaistu Helsingin 1940-lukua käsittelevä juttu, johon haastateltu homomies listaa tuttavapiirinsä hykerryttäviä nimiä:

Olihan niitä kauniita ja rumia nimiä. ”Seslonki-Iidaksi” sanottiin jotain… se kai antoi liian helposti. Seslonki on sohva (…). ”Heklalla” oli mahtava siemensyöksy. Oli ”Kämpin jälkiruoka”, poika joka oli Kämpissä tarjoilijana – siis jälkiruoka, joka ei ole listalla. Joku oli ”Sokea Venus” (…) oli ”Maistraatin Mirja” ja ”Erottajan Fanny”. Ne oli aika sattuvia. Yksi poika oli ”Inga-Lunda Englund”. Toinen oli ”Maalaiskoree”, joka oli jollain lailla maalaisten makuun (…).

Vielä aiemmin, 1930-luvulla, melkein kaikilla homomiehillä oli lempinimi, ja ne olivat yleensä naistennimiä ja viittasivat usein ammattiin. Tämä ilmenee Seta-lehdessä 3/88 julkaistusta jutusta, johon haastateltu homomies muistaa ainakin ”Virsu-Iida”-nimisen kenkäkauppiaan, ”Kuparikolikko”-nimisen Suomen Pankin virkailijan sekä myöhään kaupungilla liikkuneen kelloliikkeen virkailijan, joka kulki nimellä ”Nattklockan”.

Kun kolme akkaa tuulettumaan pääsee kerrankin

on vauhti siinä sellainen jää toiseks herratkin

ja saati sitten narrit joita tarjolla ain on

ne omaan arvoon saada jäävät niin kuin katsomoon – –

se oli naisten kaljailta ja Ravintola Silta

tunnelman niin tulisen ja riehakkaankin loi

kuka sitä vastustaakaan voi

(Chrisse Johansson)

Kuusikymmentä- ja seitsemänkymmentäluvun vaihteessa Vanhan Kellarin valtasivat myös lesbonaiset, jotka tekivät ravintolan Karhukabinetista Suomen ensimmäisen lesbokapakan. Sielläkin nähtiin melkoisen värikästä porukkaa. Kati Mustola siteeraa Sateenkaari-Suomi-kirjassa nimimerkkiä Kaisa-Leena, jonka mukaan Vanhan piireihin tutustuminen vaati melkoista pokkaa:

Ensimmäiseksi törmää nimittäin ns. ”härkälesboihin”, joiden elämänmuoto muistuttaa entisajan Härmän häijyjen touhuja. – – Katselin järkyttyneenä ympärilläni pyöriviä aatteemme eturintamasotilaita. Tosiaan sotilaita, sillä yhdellä oli puukko vyöllään, toinen poltti piippua, kolmas ja neljäs kittasivat neloskaljaa kymmenen minuutin pullovauhdilla ja loppu sakki hymisti ympärillä ikään kuin yhtenä kuorona. – – Poistuin hiljaa joukosta enkä vieläkään voi unohtaa perässäni eteiseen tulleen humalaisen tytön kirkaisua: ”hei, se karkaa”!

Tavallisia homo-Virtasia

Härkälesboista ja lutkaavista siskoista saa monia meheviä tarinoita, mutta kuten Kati Mustola toteaa, he ovat kaikissa maissa lesbojen ja homojen vähemmistöä. Suuren enemmistön muodostavat ne tavalliset homo-Virtaset, joista yksi oli Suomen kielen tutkija Olli Nuutinen. Hän muistelee Vanhan Kellarin elämää vuonna 1995 julkaistuissa muistelmissaan Kommentteja kahteen elämään. Vuosi oli 1975, ja homojen vapautuminen oli jo päässyt hyvään vauhtiin sen jälkeen, kun ”kieltolaki” – eli homoseksuaalisten tekojen rangaistavuus – oli kumottu.

[Vanhan Kellarista] kehittyi tapaamis- ja iskupaikka, jonka kansoitti ilta illan jälkeen ensimmäisen vapautuvan sukupolven avantgardehinttien kirjo. Paikka oli aidon kaksinaismoraalinen: sinne voi tulla muka tietämättä, että paikka oli hinttipaikka. Se että nähtiin Vanhalla ei vielä automaattisesti merkinnyt leimautumista – ei ainakaan alussa eikä omassa mielessä. – – Iltaisin elin paljon Vanhan kellarin elämää. Vietin aikaa siellä joutavia juttelemassa – puhuimme paljon muustakin kuin hinttiydestä. Aika oli vahvan oluen aikaa, ja sulkemisaikana humalainen örinä oli samanlaista kuin muissakin sen ajan kapakoissa. Monet joivat saadakseen rohkeutta ottaa yhteyttä ja häpesivät aamulla. – – Kun vanhat opiskelutoverit elivät perhe-elämää ja olivat huolissaan lastensa koulunkäynnistä ja alkoivat erota, me jatkoimme nuoruutta ja istuimme kapakoissa, ”elämän lämpimissä taskuissa” – kuva on Matti Pulkkisen – ja jatkoimme etsimistä. Syntyi pareja ja piirejä. Vakioasiakkaat tunsivat toisensa, ainakin ulkonäöltä, yhteisö tunsi omansa ja henkilökunta tottui asiakkaisiin. Syntyi Vanhan kulttuuri, joka on nyt jäänyt historiaan. Sitä kesti parikymmentä vuotta, kuusikymmenluvun lopulta yhdeksänkymmenluvulle. Kun nyt käyn Helsingissä, tuntuu kummalliselta, että Vanhaa ei enää ole.

Muutos ei johtunut homoista, vaan siitä, että Vanhan Kellarin konseptia muutettiin vuonna 1994 ja homot käytännössä ajettiin ulos. Ulos yöhön täytyy meidänkin nyt lähteä, sillä 1970-luvulla Vanha sulki ovensa jo puolen yön maissa. Ja jos Vanhalla ei ollut tärpännyt, seuranhaku jatkui Valdemar Melangon mukaan ”Perunatorilla”, eli Vanhan ja uuden ylioppilastalon välisellä aukiolla. Lempinimi oli tullut siitä, että Helsingin yliopiston ylioppilaskunta harjoitti torilla tuottoisaa makkaran ja ranskanperunoiden myyntiä.

Seison purevassa pakkasessa katsellen illan iloihin suuntaavien ihmisten menoa ja mielessäni näen myös kaikki ne, jotka täällä kerran kiersivät ystävää tai iltaseuraa etsien.

On siirtynyt päivä iltaan

et myötä sen tullutkaan

nyt kaivaten täällä kuljen

mä virrassa näin ihmisten – –

ken tietäisi kuinka yksin

tänä iltana katuja kaupungin tään taas kuljen vaan

sen tuntea saan mä yksin

olen tuhanten ihmisten keskellä niin kuin varjo vaan

(Pauli Salonen)

Vaille seuraa jääneiden matka jatkui Perunatorilta muille ulkokohtaamispaikoille, kuten ”Kissalanpoikien kujalle”, Museonpuistoon tai Stadionin kentälle, joiden ympäristössä myös Valdemar Melanko seurasi homojen kontaktinottoa. Melanko toteaa Puistohomoissa, että kaikille kohtauspaikoille oli yhteistä alueella oleva pisuaari, joista käytettiin nimityksiä pömpeli ja kusiputka – aiemmissa lähteissä myös punkkeri: ”Luultavasti alun perin onkin ollut niin, että kohtaaminen on tapahtunut vain käymälöissä, mistä ”parveilu” on vähitellen siirtynyt ympäristöön.”

Tämä ei koske ei yksin Helsinkiä, vaan homojen puisto- ja pisuaarikulttuuri on universaali ilmiö, jota olen kuvannut aiemmin mm. Homohistoriallinen Tukholma -jutuissa. Niissä, kuten Melangonkin kirjassa, korostuu myös se, että seksin ja seuran lisäksi puistoista ja pisuaareista on aina haettu myös yhteisöllisyyttä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Ne ovat siis olleet homoille makuuhuoneiden lisäksi myös olohuoneita, kuten Seta-lehteen 2/88 haastateltu homomies tiivistää:

Muistan erään nyt jo kauan sitten kuolleen vanhan ”herran”. Yksi hänen aforismeistaan oli tämmöinen, että ”parhaat ystäväni olen löytänyt pisuaareista”. Se vaikuttaa tietysti kovin hätkähdyttävältä, mutta kyllä luulen, että minäkin voin sanoa ihan samaa. On tullut sellaisia ystävyyssuhteita, jotka ovat kestäneet suorastaan vuosikymmeniä, jotka ovat löytyneet ihan tosiaan kadulta – ja mitäs väliä sillä loppujen lopuksi on?

Kissalankujalle Tornibaariin

Kuljen Mannerheimintietä Sokoksen ohi Kiasmalle, ohitan Mannerheimin patsaan ja laskeudun alas Mannerheimintien suuntaista kujaa, joka homopiireissä tunnettiin ensin ”Kalastavan kissan kujana”, sitten ”Kissankujana”, ”Kissalankujana” ja ”Kissalanpoikien kujana”. Virallisesti se oli Ala-Mannerheimintie. Seta-lehden 4/88 jutun mukaan kujasta tuli homojen suosima ulkokohtaamispaikka 1940–1950-luvuilla. Pikkuhiljaa kujasta kehkeytyi Melangon sanoin ”ainoa todellinen huorakatu Helsingissä, vaikkei naisia ole mailla eikä halmeilla”:

Vilkkaimmillaan se on perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina klo 23–02. Toimii ympäri vuoden, kesäisin kuitenkin väkeä on liikkeellä paljon enemmän. – – Käyttäytyminen kujalla tapahtuu kulkemalla edestakaisin ja seisoskelemalla, usein lyhtypylväiden juurella. Olen tavannut kujalla seisoskelevia pahimman sadeilman aikana ja jopa 30 asteen pakkasella. Yöllä monet kulkijat ovat juovuksissa, mikä kertoo heidän istuneen tätä ennen ravintolassa.

Kissalankujan pisuaari 12.5.1971. Kuva: Nina Hackman / Helsingin kaupunginmuseo.

Kissalankujalla oli VR:n entisten makasiinien päässä eduskuntataloa vastapäätä ruostunut, haiseva ja ahdas peltinen pisuaari. Pömpelissä oli takaseinustalla matalat pilttuut viidelle henkilölle. Melangon aikana pisuaarilla ei ilmeisesti ollut enää lempinimeä, mutta vielä 1960-luvun alussa siitä käytettiin nimeä ”Tornibaari”. Tämän tiedon poimin Viikon totuus -skandaalilehteen 7–8/63 lähetetystä lukijakirjeestä, joka oli otsikoitu Homofiilien tapaamispaikkoja Helsingissä.

Kissalankujaa reunustavaa korkeaa muuria kutsuttiin Itkumuuriksi, ja se oli aiemmin Vanhalla tapaamamme Gunnarin mukaan ”kuullut monta huokausta”. Melangon mukaan Itkumuurin luona saattoi toisinaan seistä kymmenenkin kaveria rivissä, josta ohikulkija saattoi valita mieleisensä. Perinteitä kunnioittaen asetun itsekin nojaamaan muuria vasten kuvitteellisen jonon jatkoksi ja seuraan samalla mielessäni, miten kalastavat kissat ”vetävät uistinta”. Tätä termiä Melanko käyttää tilanteista, joissa iskettävä pyrkii saamaan peräänsä seuraajan:

Tilanteessa, jossa ”vedetään uistinta” muodostaa pisuaari usein paikan, minne seuraajia houkutellaan. Jos seuraaja uskaltautuu pömpeliin, on se myöntymisen merkki ja varsinainen kontaktinotto voi alkaa. Tavallisesti miehet seisovat vierekkäin ja ovat kusevinaan. Rohkeampi vilkaisee tällöin toista silmiin ja sukupuolielimiin. Jos toinen myöntyy, hän usein siirtyy lähemmäksi. Tällöin toinen yleensä tarttuu penikseen ja aloittaa persoonattoman aktin. Vasta tällöin keskustellaan jos yleensä keskustellaan.

Kun kahden näin hämyssä illoin

kanssasi olla mä saan

on sanat niin turhia silloin

hyväile hyväile vaan – –

ei sanat voi korvata mitkään

hetkiä hämyisen maan

kun kanssasi olla saan pitkään

hyväile, hyväile vaan

(Arvo Aallas)

Melangon mukaan Kissalankujalta ja Kansallismuseon vieressä sijaitsevasta Museonpuistosta löytyivät rohkeimmat, värikkäimmät ja synkimmät puistohomot. Kujan värikkäästä historiasta on tallentunut välähdyksiä myös Psyken 96-lehdessä julkaistuihin ”Bibinetten” kolumneihin. Seuraava on poimittu lehdestä 3/71, joka ilmestyi samoihin aikoihin, kun homoseksuaaliset teot kieltänyt laki kumottiin:

Mä kävin Kujalla vikana iltana ennen lainmuutosta tutustumassa svengiin ja oh my dears kuin siel jytäs! Meni niin lujaa ettei ollu pualeks tottakaa! Kansaa oli ku meren mutaa. Ainaski viis lehmäpappaa partioi ihan kusiputkan tuntumassa yhtenä ryhmänä, ja siin oli seinustalla tyrkyllä miästä niin vanhaa ku nuartaki, plus pari siskoo viäl hyvänä lisänä. Pömpelissä oli sil hetkel viis henkee sisällä, mä kuulin. Toinen niist dydyist oli yks mun vanha ystävätär, joten mä jäin vähän louskuttaan legendaa sen kanssa. Sit äkkii rupes pömpelist lappaan setää ku entisen Scalan portista sexleffan loputtua, ja joku rupes rähjään siel pisoaarissa. No mä käännyin kattoon et va fan nu, ja kas, siältä pyyhki yks semmonen yli-ikäinen charmööri nappejaa nypläillen ja huutaen kauheesti et mitä sen kuseminen kellekään kurkkijalle kuuluu ja et saatanan runkkarit tääl vaan kyylää lapsii et viedäänks leikki kytikselle asti niin, että linnaan menette kaikki runkkarit niin. Tyypit hiippaili hiljaa pois, ja toiset tsiikas viäressä mykkinä ku puujumalat. Tää madame jonka kanssa mä juarusin on yks todella upee persoona, aika pirstoina mut muuten NIIN veikee tyty ettei monta moista liene lainkaan. Se oli nauttinut jotain virvoketta pakkasta vastaa ja muutenki herkkähermosena ladyna silt katkes pinna ihan kokonaan ja se kävi aika … äh … KIIHKEEN sananvaihdon sen heterohärrän kanssa, itse asiassa siin huudettiin niin et koko Kuja kaiku, ja Luaja kuin se söstär on RIVO suustaan! Mä ihan melkein vähän hämmennyin siinä ja se sanoo jo jotain. Vaan kyllä härraki häippäs ku tuli haaskotuks kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. – – Sit se daami hymyili äkkii ku taivaan enkeli eli täys madonna ja julisti onnesta soikeena: ”Mu mä rakastan niit kaikkii, jokaista vanhaa lehmää ja nuarta huaraa ja hulluu siskoo ja kovaa kundii, oi kaikkii mä rakastan nii helvetisti! Hyvää yätä, mun rakkaat lapset, HYVÄÄ YÄTÄ, ny Mami haihtu!” Ja sit se heitti pari sarjaa lentopusui j[a] häiväs. Niinku mäkin nyt.

Ja mä. Enää Kissalankujalla ei ole uistimenvetäjiä, ja ”Tornibaarin”, tuon ruumiinkulttuurin temppelin, sijasta alueella komeilee nyt korkeakulttuurin pyhättö Musiikkitalo. Ujutan Itkumuurin kivien väliin viestin puujumalille ja jatkan matkaa.

Ellei nyt olisi niin jäätävän kylmä, seuraava luonteva etappi olisi Hakasalmen huvilalle johtava käytävä ja Kaupunginmuseon puisto. Melangon kirjan mukaan puiston suosituin aktipaikka oli Hakasalmen huvilan piharakennuksen suojassa. Muutenkin Kaupunginmuseon ympäristö oli ollut ennen muinoin – 1940–1950-luvuilta lähtien – erittäin vilkas kruisailualue aina Töölönlahdelle saakka. Sielläkin ruumiinkulttuuri sai ennen pitkää tehdä tilaa korkeakulttuurille, kun paikalle rakennettiin vuosina 1967–1971 Finlandia-talo.

Vain kylmän kangistamana jatkan suoraa päätä tämän lauantain viimeiseen määränpäähän, Kansallismuseon takana sijaitsevaan Museonpuistoon. Ja kas, siellä luikkii näemmä myös Jallu-lehden reportteri.

Osa 2

Kissalankuja 18.1.2014

Tekstissä siteeratut laulut:
Homon ikävä. Sanat ”Paris”. Sävel Partisaanivalssi. 96-lehti 9/76.
Naisten kaljailta. Esittäjä Eija Sinikka. Sanat Chrisse Johansson. 1980.
Kaupungin illassa yksin. Esittäjä Paula Koivuniemi. Sanat Pauli Salonen. 1969.
Hyväile, hyväile vaan. Esittäjä Tamara Lund. Sanat Arvo Aallas. 1966.

Larry Kramerin vimmainen aids-näytelmä: ”The normal heart”

Larry Kramerin aids-näytelmä The normal heart ravisteli New Yorkin homoyhteisöä huhtikuussa 1985. Nyt lähes 30 vuotta myöhemmin näytelmä tulee ruutuihin Ryan Murphyn ohjaamana HBO-elokuvana, jota tähdittää muiden muassa Julia Roberts.

The normal heart (1985) on Larry Kramerin vahvasti omaelämäkerrallinen näytelmä aidsin vastaisesta sodasta 1980-luvun alkupuoliskon New Yorkissa. Kirjanakin julkaistun näytelmän päähenkilö ja Kramerin alter ego on toimittaja-kirjailija Ned Weeks (elokuvassa Mark Ruffalo), josta tulee kovan luokan aids-aktivisti. Koska valtio, kaupunki tai media eivät halua korviaan lotkauttaa lukemattomien homomiesten kuolemalle, Weeks ystävineen ottaa ohjat käsiinsä ja aloittaa kansalaisjärjestötoiminnan. Vuosien saatossa kuuden miehen porukasta kasvaa 600 vapaaehtoisen ryhmä, joka tukee, tiedottaa ja taistelee tuulimyllyjä vastaan.

Näin tapahtui myös oikeassa elämässä, kun Kramer ystävineen perusti vuonna 1982 Yhdysvaltain ensimmäisen aids-järjestön nimeltä Gay Men’s Health Crisis. GMHC toimi Advocate-lehden mukaan myöhemmin esikuvana sille, miten aids-potilaiden palvelut ja aidsin torjunta järjestettiin koko maassa.

The normal heartista välittyvät päällimmäisinä pelko ja raivo. Yhtäkkiä kaikki tuntuvat kuolevan Weeksin ympäriltä, mutta kukaan ei tiedä syytä eikä Reaganin hallintoa tai New Yorkin pormestaria voisi vähempää kiinnostaa homojen asia. Henkistä tukea tai tutkimusrahoitusta ei siis heru.

Samaa surullista tarinaa kertovat lukemattomat muutkin aids-kirjat, -elokuvat ja -dokumentit. Kramerin näytelmästä tekee kuitenkin erityisen kipeän se, että se ei tarjoa pitkän aikajänteen tuomaa katarsista toisin kuin vaikka Jonas Gardellin aids-trilogia. Koska tietoa ei ole eikä rahaa sen tuottamiseen, ei ole myöskään hoitoa eikä lohtua. Ahdistus puristaa väistämättä lukijan otteeseensa, ja voi vain kuvitella, millaisen vaikutuksen näytelmä on tehnyt taudin kanssa kamppailevaan newyorkilaiseen homoyleisöön keväällä 1985.

Larry Kramer on ollut kiistelty hahmo, koska hän on kritisoinut voimakkaasti homokulttuurin seksikeskeisyyttä. Tässä ei kuitenkaan ole kyse mistään aidsin tuomasta jälkiviisaudesta: sama kritiikki huokuu jo Kramerin osittain omaelämäkerrallisesta ja aids-näkökulmasta suorastaan oraakkelimaisesta romaanista Faggots (1978). Faggotsin päähenkilö Fred Lemish yrittää epätoivoisesti löytää rakkautta kiemurtelevasta lihakasasta, ja The normal heartin Ned Weeks jatkaa samaa etsintää alati kasvavien ruumisröykkiöiden äärellä.

Näytelmän Weeks joutuu aids-järjestössään nopeasti poikkiteloin hillitymmän linjan edustajien kanssa. Taustatukenaan hänellä on lääkäri Emma Brookner (elokuvassa Julia Roberts), jonka tosielämän vastine oli New Yorkin ensimmäisiä aids-potilaiden hoitoon erikoistuneita lääkäreitä. Brookner lupaa pitää huolta kuolleista, kunhan Weeks varoittaisi eläviä, suojelisi terveitä ja auttaisi heitä jatkamaan elämäänsä. Lääkärin kannustamana Weeks haluaa järjestönsä sanovan homoille selvin sanoin, että nyt on aika lopettaa yletön naiminen ja bailaaminen. Järjestön muut jäsenet edustavat puolestaan perinteistä homovapautusnäkökulmaa, jonka mukaan saavutetuista edistysaskelista ei niin vain lähdetä tinkimään julistamalla pidättäytymisen tärkeyttä. Pidättäytymisen siksi, että aluksi ei tiedetty, suojaisiko taudilta edes kondomi.

Koko mahdoton valintatilanne ja homoyhteisön sisäinen ristiriita kiteytyvät koskettavasti Weeksin järjestökumppanin Mickey Marcusin (elokuvassa Joe Mantello) raivoisaan purkaukseen: 

”I've spent fifteen years of my life fighting for our right to be free and make love whenever, wherever... And you're telling me that all those years of what being gay stood for is wrong... and I'm a murderer. We have been so oppressed! Don't you remember how it was? Can't you see how important it is for us to love openly, without hiding and without guilt? We were a bunch of funny-looking fellows who grew up in sheer misery and one day we fell into the orgy rooms and we thought we’d found heaven. And we would teach the world how wonderful heaven can be. We would lead the way. We would be good for something new. Can’t you see that? Can’t you?”

The normal heart on kuvaus mahdottomasta paineesta, joka puristi hajanaisen homoyhteisön yhteen ja sai sen tarttumaan toimeen sillä aikaa, kun viranomaiset seisoivat tumput suorina. Samalla näytelmä kuvaa Ned Weeksin ja hänen veljensä vaikeaa suhdetta sekä Nedin ensimmäistä todellista rakkaussuhdetta, jota sitäkin joudutaan elämään kuoleman varjon maassa.

Näytelmälle on tehty jatko-osa The destiny of me (1992), mutta sitä en ole vielä lukenut. Itsensä Larry Kramerin käsikirjoittama The normal heart -elokuva tulee Yhdysvalloissa ensi-iltaan HBO-kanavalla 25. toukokuuta, ja sen traileri on jo katsottavissa netissä. Sen perusteella näyttäisi, että pelkistetty näytelmä on saanut kosolti lihaa luiden päälle ja että tarinaa on taustoitettu enemmän. Ennakkoarvioissa leffaa on jo suitsutettu vuoden tärkeimmäksi homoelokuvaksi – toivottavasti ei aivan suotta.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:

Muistoja lopun ajoilta: Jonas Gardellin aids-trilogia
Kirjoja rakastamisen vaikeudesta: Alain Claude Sulzerin "Väärään aikaan" ja Larry Kramerin "Faggots"

Minä olen (turhankin) monta: John Irvingin uutuus puntarissa

Seksuaalipakolainen muistelee: Olli Nuutisen "Kommentteja kahteen elämään"
"The secret in his past": (kaappi)homot Pet Shop Boysin tuotannossa

Homopornoa suomeksi 2: "Kädet ylös, housut alas!"

”Tiedätkös”, Greg sanoi ja heilautti toisen jalkansa tuolin käsinojan yli niin, että me saimme ahmia silmillämme hänen haarojaan, ”olen ollut poliisina paljon pidempään kuin kumpikaan teistä pojista, ja minä johdan joukkoa täällä. Jos haluan mennä sänkyyn vain Peten kanssa, Phil saa katsella. Ja jos haluan vain Philin, niin Pete katselee. Ja jos haluan teidät molemmat sänkyyn yhtä aikaa, minä teen niin. Ymmärrättekö?” Nyökkäsimme kumpikin yhtä aikaa.

Tämä käskynjako tiivistää Phil Androsin kirjan Kädet ylös, housut alas! (The boys in blue, 1970), jossa kirjaimellisesti koetaan kovia San Franciscon poliisivoimissa. Kirja on ensimmäinen Into Kustannuksen vuonna 2013 julkaisemasta kahdesta Andros-suomennoksesta, joista jälkimmäisen arvioin blogissa tammikuussa. Näistä salanimellä kirjoitetuista homopornoklassikoista vastasi todellisuudessa kirjallisuuden professori Samuel Steward.

Kädet ylös, housut alas! -kirjan minäkertoja Phil Andros on kutsumustyötään tekevä mieshuora, jolle tulee eteen alanvaihto, kun hän muuttaa yhteen viehättävän ja hyvinvarustellun liikennepoliisiin Gregin kanssa. Phil päättää itsekin hakea poliisiksi, ja oikeustalon vessasta mukaan tarttuu pienen suostuttelun jälkeen vielä kolmas pyörä Pete:

Hän näytti vähän hermostuneelta. ”Minä oikeastaan luovuin ryhmäseksistä, kun liityin poliisiin”, hän sanoi. ”Kuka puhui ryhmäseksistä?” töksäytin. En minäkään sellaisesta välitä. Mietin vain, että kolmistaan.”

Koko kirja pyörii enimmäkseen Philin, Gregin ja Peten karvakolmiodraaman ympärillä. Jännitys tulee siis siitä, mahtaako Philiä ja Peteä – noita ”paljasperseisiä lakeijoita” – alati tylyttävä Greg koskaan joutua kerrosvoileivässä keskimmäiseksi. Philillä toki on koko ajan omaa sutinaa työn ohessa, ja välillä roistotkin ovat kirjaimellisesti päästä poliisikokelaan niskan päälle.

Kreikkalainen naimajuttu -kirjan arviossa totesin jo, että Androsin/Stewardin teksti tuo vahvasti mieleen Tom of Finlandin kuvat, jotka niin ikään perustuvat valtasuhteilla leikittelyyn ja kaikkinaiseen ylettömyyteen ja liioitteluun. Käytännössä munat ovat aina aivan liian suuria, ja vastaanottava osapuoli on jäykkänä lähinnä kauhusta: ”Peten naama oli yhtä valkoinen kuin rasva hänen tähtiporttinsa ympärillä.”

Tompan kuvia ja Androsin/Stewardin tekstiä yhdistää lisäksi hulvaton huumori, joka välittyy hyvin myös ”Aulis Hårdin” iholle tulevasta suomennoksesta:

Työntelin hitaasti kuin kamelikaravaani enkä kiirehtinyt ulosvedoissakaan. – – Luulen, että hän vain luonnostaan oli kuuma kuin geysir. Ja kuumuus tuntui upealta. Aivan kuin kaluni ympärille olisi kiedottu lämpökääre, jonka termostaatti on rikki, tai kuin kaluni olisi juuttunut kuumavesiputkeen.

Kädet ylös, housut alas! työnsi jostain syystä mieleeni Forrest Gumpin teesin, jonka mukaan elämä on kuin suklaarasia – koskaan ei tiedä, mitä saa. Myös Phil Andros -kirjoissa elämä on yhtä kuin suklaarasia, eikä lukija voi koskaan tietää, kuka sitä tällä kertaa saa. 

”Jees”, kuului syvä murahdus, ”ja nyt meitsi painuu suoraan sisään.”

”Varmaan ymmärrät”, sanoin ja taitoin setelit, ”että naimattoman poliisin on hiukan vaikea saada tarpeeksi seksiä.”

Kuva Harri Kalhan kirjasta Tom of Finland: taidetta seksin vuoksi.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Homopornoa suomeksi: Phil Androsin "Kreikkalainen naimajuttu"
Kun katselen Tomppaa: Harri Kalhan "Tom of Finland – taidetta seksin vuoksi"
Homoelokuvan parjattu kulttiklassikko: "Cruising"
Kadonnutta pornoa etsimässä: James Francon "Interior. Leather bar"
Isieni mailla: "Gay sex in the 70s"