Voimalla seitsemän miehen: Sandra Hagmanin väitöstutkimus murskaa myyttejä

Painonnostajia Hietarannassa kesällä 1944. 

Kuva: Väinö Kannisto / Helsingin kaupunginmuseo.

Aina silloin tällöin tulee vastaan kirja, joka saa silmät avautumaan ja luonnonkarvasta valmistetut timanttikoristeiset irtoripset väpättämään ihastuksesta. Juuri tällaisen kokemuksen tarjoaa historiantutkija Sandra Hagmanin väitöskirja Seven queer brothers: narratives of forbidden male same-sex desires from modernizing Finland 1894–1971 (2014). Kirjan laajuuden ja kiinnostavuuden vuoksi esittelen sen kahdessa osassa.

Sandra Hagman tamppaa väitöskirjassaan suomalaisen homotutkimuksen perinnemattoja niin railakkaasti, että loimilangat katkeilevat ja monet myytit murskautuvat. Tarjolla on mittavaan lähdeaineistoon perustuvaa uutta tietoa esimerkiksi homoseksuaalisista teoista tuomittujen miesten pakkokastraatioista, sota-ajan väitetystä vapaamielisestä suhtautumisesta miesten välisiin sukupuolisuhteisiin, sodanjälkeisen homovainon ja tuomiopiikin syistä sekä siitä, milloin julkisessa homokeskustelussa oikein alettiin puhua synnistä ja miksi.

Samasukupuolista halua

Hagman käyttää queer-teoriaan nojautuvassa väitöksessään kattokäsitettä miesten samaan sukupuoleen kohdistuva halu. Näin hän välttää lukkiutumisen esimerkiksi homo(seksuaali)- ja homoseksuaalisuus-käsitteisiin, joiden käyttö historiallisissa yhteyksissä voi olla ongelmallista – onhan käsitteillä ollut eri aikoina hyvin erilainen merkityslaahus kuin nykyisin kaapista tuloineen, Pride-marsseineen ja avioliittolakeineen. Nykykäsitteissä pitäytyminen voi siten estää näkemästä samasukupuoliseen haluun liittyneitä historiallisia vivahteita ja niiden muuttumista.

Käytännössä Hagman tarkastelee tutkimuksessaan sitä, miten miesten samasukupuolinen halu ymmärrettiin ja miten sitä toteutettiin ja hallittiin modernisoituvassa Suomessa vuosina 1894–1971. Tuona aikana haureuden harjoittaminen toisen samaa sukupuolta olevan kanssa oli kielletty rikoslaissa. Pääasiallisena lähdeaineistona on yli sata oikeudenkäyntiasiakirjaa, joiden lisäksi Hagman analysoi laajasti muita aikalaislähteitä, kuten lääketieteellisiä ja oikeustieteellisiä tekstejä, poliisiasiakirjoja ja lehtijuttuja.

Tutkimuksen päähenkilöinä on Kiven veljeskatraan mukaisesti nimetyt seitsemän veljestä, eli seitsemän samasukupuolisesta haureudesta tuomittua miestä, joiden tarinat Hagman rekonstruoi. Viittauksella Kiven kanonisoituun teokseen Hagman haluaa viestittää, että kertomusta Suomesta ja suomalaisesta miehestä voidaan kirjoittaa myös toisin. Samalla Hagmanin seitsemän veljestä myös muistuttavat Kiven veljeksiä siinä, että hekään eivät täyttäneet yhteiskunnan heille asettamia vaatimuksia.

Hagmanin veljessarjan vanhin on opettaja ”Juhani”, jolla oli toistuvia sukupuolisuhteita muiden miesten kanssa Suomen maaseudulla 1900-luvun alussa. ”Tuomas” taas on kotkalainen viinatrokari, joka tuomittiin itsesaastutuksesta vuonna 1922. Kolmantena tutustumme oppineeseen ja paljon matkustelleeseen helsinkiläismieheen ”Aapoon”, joka majoitti kodittomia nuorukaisia asunnossaan keskellä suuren laman kurimusta vuonna 1932. Neljäs veljes ”Simeoni” kastroitiin vuonna 1936 samasukupuolisen halunsa vuoksi, ja ”Timo” tuomittiin sodan aikana kenttäoikeudessa sotilasrakkaudesta. Viisikymmentäluvun tuomiopiikki henkilöityy ”Lauriin”, joka tuomittiin rakastajansa kanssa olympiavuonna 1952. Veljessarjan viimeisestä, vuonna 1966 tuomitusta ”Eerosta”, tuli puolestaan Suomen ensimmäinen julkihomo. Siten hän henkilöi kehitystä, joka johti suomalaisen homoliikkeen nousuun ja homoseksuaalisten tekojen dekriminalisointiin. Seuraavassa viittaan vain satunnaisesti veljesten sinänsä kiinnostaviin tarinoihin ja keskityn tutkimuksen keskeisiin löydöksiin.

Rintamateatterin miehet esittävät oopperaa Rakkaus ja kuolema eli Maurin viimeinen huokaus Valkeasaarella 3.5.1944. Kuva: SA-kuva.

Miesrakastajia ja satunnaisia hairahtajia

Hagmanin väitöskirjan ensimmäinen tarkastelujakso ulottuu 1800-luvun lopusta 1930-luvulle. Siitä ilmenee kiinnostava tieto, jonka mukaan homoseksuaalisuus-sana suomen kieleen ennen vuotta 1910, kun täkäläisissäkin sanomalehdissä käsiteltiin Saksassa vuosina 1907–1909 riehunutta Eulenburg-sotilasskandaalia. Sen jälkeen kesti kuitenkin vuosikymmeniä ennen kuin käsite vakiintui yleiseen käyttöön.

Hagman toteaa, että kansan kielessä puhuttiin 1900-luvun alkupuolella miesrakastajista tarkoitettaessa miehiä, jotka olivat aktiivisimmin kiinnostuneita miesten välisestä seksistä. Käsitteen ulkopuolelle kuuluivat kuitenkin ne miehet, joille satunnaiset seksikokemukset miesten kanssa olivat lähinnä olosuhteiden pakosta johtuva ”paha tapa”. Sitä perusteltiin esimerkiksi oleskelulla miesvaltaisissa yhteisöissä (vankileirit, tukkikämpät ja sotaväki), joissa ei ollut naisia saatavilla.

Hagman toteaa, että kansanomainen jako miesrakastajiin ja ”satunnaisiin hairahtajiin” vastasi hyvin vuosisadan alkupuolen johtavan seksologin Magnus Hirschfeldin näkemyksiä, joiden mukaan homoseksuaalisuus oli joko sisäsyntyistä tai näennäistä. Jälkimmäisessä pseudohomoseksuaalisuudessa oli kyse ”vain” seksistä, eikä siihen hairahtaneiden miehisyyttä tai terveyttä pahemmin kyseenalaistettu. Miesrakastajat sen sijaan miellettiin sekä henkisesti että ruumiillisesti naisellisiksi, ja heitä pidettiin sairaina yksilöinä.

Hagman osoittaa lähdeaineistonsa pohjalta, että Hirschfeldin teoria hallitsi myös suomalaisten lääke- ja oikeustieteen auktoriteettien näkemyksiä miesten välisestä halusta aina 1930-luvun ensimmäiselle puoliskolle saakka. Teorian ansiosta Suomessakin alettiin 1920-luvulla keskustella muiden Pohjoismaiden tapaan rikoslain muuttamisesta, koska sisäsyntyisiä homoseksuaaleja ei katsottu voitavan vankilalla parantaa. Pseudohomoseksuaaleissa taas ei mitään parannettavaa ollut.

Hagmanin mukaan tavallisen kansan ja virkavallan suhtautuminen miesten samasukupuoliseen haluun oli ylipäätään varsin ongelmaton 1900-luvun ensivuosikymmeninä, ja koko ilmiön tunnettuus oli vieläkin vähäisempi kuin tähän saakka on oletettu. Selkeä osoitus tästä on se, että vuosina 1900–1920 syytettiin vain yhdeksää miestä haureuden harjoittamisesta toisen samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa. Oikeusjuttujen kimmokkeina olivat lisäksi useimmiten yhteisön sisäiset välienselvittelyt eikä henkilön seksuaalisuus sinänsä.

Tästä on esimerkkinä ”Juhanin” tapaus, jonka oikeuskäsittelyssä ei problematisoitu juuri millään tavalla sitä, että hänellä oli ollut sukupuolisuhteita oman yhteiskuntaluokkansa miesten kanssa. Ongelmallista oli vain se, että Juhani oli käyttänyt väärin asemaansa suhteessa köyhempiin kyläläisiin.

Saksan ja Suomen liput liehuvat sinistä kevättaivasta vasten Sohjanassa 1.5.1942. Kuva: SA-kuva.

Viettelyteorian pauloissa

Väitöskirjan toinen tarkastelujakso ulottuu 1930-luvulta toisen maailmansodan loppuun. Siinä Hagman osoittaa, miten siihenastinen melko liberaali suhtautuminen miesten välisiin sukupuolisuhteisiin tiukkeni nopeasti lääketieteen ja oikeustieteen asiantuntijoiden sekä virkavallan keskuudessa. Tähän vaikutti hänen mukaansa ensinnäkin se, että suhteet tulivat aiempaa näkyvämmäksi kaupunkitilassa, kun 1930-luvun suuri lama loi kysyntää ja tarjontaa miesten väliselle prostituutiolle [prostituutiosta ks. myös Homohistoriallinen Helsinki 6: Cocktailit kahdelle ja Homohistoriallinen Helsinki 8: Eikä me olla veljeksiä]. Näkyvyyden myötä aiheesta alettiin myös keskustella, mikä heijastui kielenkäyttöön ja slangiin. Esimerkiksi hintti- ja hinttapuli-sanat olivat käytössä jo 1930-luvulla.

Toisaalta asenteiden kovenemista vauhdittivat Hagmanin mukaan psykoanalyyttiset näkemykset ihmisen seksuaalisuuden häilyvyydestä. Keskiöön nousi niin sanottu viettelyteoria, jonka suomalaiset asiantuntijat omaksuivat tiiviin tieteellisen yhteistyön ansiosta suoraan natsi-Saksasta. Teoria lähti siitä, että ihmiset saattoivat nimenomaan oppimalla oppia homoseksuaaleiksi altistuttuaan viettelylle, mikä taas vaaransi perheinstituution ja nuoren kansakunnan väestönkasvun.

Hagman osoittaa, että viettelyteoriaa ei muissa Pohjoismaissa omaksuttu samalla tavalla kuin Suomessa, sillä niiden tieteellinen yhteistyö saksalaisten kanssa hiipui natsien valtaannousuun. Tämä selittää sitä, miksi homoseksuaaliset teot dekriminalisoitiin Tanskassa jo vuonna 1933 ja Ruotsissa vuonna 1944, kun taas meillä saatiin odottaa vuoteen 1971.

Viettelyteorian omaksumisen myötä Suomessa aiemmin vallinneet hirschfeldiläiset käsitykset sisäsyntyisistä homoseksuaaleista (miesrakastajista) ja satunnaista samasukupuolista seksiä harrastaneista pseudohomoseksuaaleista muuttuivat ongelmallisiksi, koska periaatteessa kuka tahansa mies oli vaarassa sairastua homoseksualismiin (vrt. alkoholismi). Miesten väliset satunnaiset seksuaaliset teot ja suhteet menettivät näin aiemman viattomuutensa, ja heteroseksuaalisuus muuttui asiaksi, jota piti toden teolla ruveta suojelemaan lailla ja poliisivoimin.

Homofiili on pedofiili

Viettelyteorian myötä alettiin kohdistaa erityistä huomiota poikiin, joiden ajateltiin psykoanalyyttisten teorioiden mukaisesti olevan tiettynä ikäkautena erityisen alttiita seksuaalisille vaikutteille. Homoseksuaalisuus ja poikien hyväksikäyttö linkittyivät näin ollen 1930-luvulla vahvasti toisiinsa, mutta tätä selitti Hagmanin mukaan myös toinen kiinnostava seikka: kansankielisen miesrakastaja-sanan käyttöala.

Mies- tai poikarakastajilla tarkoitettiin aikanaan paitsi aikuisia miehiä haluavia miehiä myös miehiä, joiden samasukupuolinen halu kohdistui alaikäisiin. Hagmanin mukaan seksisuhteita alaikäisten poikien kanssa ei uskomatonta kyllä problematisoitu Suomessa kunnolla ennen kuin vasta vuoden 1926 lakimuutoksen jälkeen, jolloin seksuaalista hyväksikäyttöä koskevat säännökset ulotettiin suojaamaan myös miespuolisia henkilöitä. Siihen asti oli keskitytty varjelemaan vain tyttöjen siveellisyyttä ja kunniaa, kun taas miesten välisiä sukupuolisuhteita oli pidetty sikäli ongelmattomina, että niistä ei syntynyt aviottomia lapsia. 

Hagman osoittaa, että tämä miesrakastaja-sanan kaksimerkityksisyys periytyi sittemmin uudelle homoseksuaali-sanalle, minkä vuoksi ”homofiilejä” pidettiin potentiaalisina pedofiileinä aina 1960-luvulle saakka. Ja toki väitettä on kuultu sittemminkin moneen kertaan erinäisten lakiuudistusten yhteydessä.

Viikon totuus 5/65.

Pakkokastraatiot

Kolmekymmentäluvun henkisen ilmapiirin synkin ilmentymä oli rodunjalostusoppiin perustunut sterilisoimislaki, joka tuli voimaan vuonna 1935 ja mahdollisti myös samasukupuolisesta haureudesta tuomittujen henkilöiden kastraation Lääkintöhallituksen päätöksellä. 

Aiemmissa tutkimuksissa on oletettu, että homoseksuaalit olisivat olleet lain pääasiallisena kohteena, mutta Hagman kumoaa tämän käsityksen uuden lähdeaineiston pohjalta. Lain perusteella kastroitiin ”vain” kaksi miestä, jotka oli tuomittu sukupuolisuhteista aikuisten miesten kanssa. 

Tämä ei silti vähennä ”Simeonin” tarinan traagisuutta. Se on kipeä esimerkki siitä, miten myönteisten seksuaali-identiteettien puute johtaa itseinhoon ja syrjinnän sisäistämiseen. ”Simeoni” yritti itsemurhaa ja antoi lopulta suostumuksensa kirurgiseen kastraatioon, mikä voidaan ajatella epäkelvoksi leimatun kansalaisen yritykseksi sopeutua yhteiskunnan vallitseviin normeihin.

Kuva: Väinö Kannisto / Helsingin kaupunginmuseo.

Osa 2

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Homohistoriallinen Helsinki 1–9

Yksi vihreä enkeli, kiitos! – syysretki Pirkanmaan pervopääkaupunkiin

Kun katselen Tomppaa: Harri Kalhan Tom of Finland – taidetta seksin vuoksi

Sateenkaari-Suomi: seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa

Viisi biisitärppiä

Musiikkikauppa Fazerin näyteikkuna vuonna 1929. 

Kuva: Olof Sundström / Helsingin kaupunginmuseo.

Alkuvuosi on palkintogaalojen kissankulta-aikaa, ja Hulivilipoikakin haluaa päästä jaolle. Seuraavassa levitän punaisen maton vuoden 2014 parhaille homorummutuksille, eli sateenkaarevien artistien kappaleille, yli maa-, genre-, sovinnaisuus- ja bikinirajojen.

Alvaro Estrella: Bedroom

”Kengät pois kadulla. Paidat pois ulko-ovella. Housut pois käytävässä. Kertalaaki keittiössä. Kertalaaki kahvipöydällä. Kolmas kerta kiellon päälle, eikä me päästy edes makkariin!” Siinä lyhykäisyydessään Ruotsin helmikuisissa euroviisukarsinnoissa kuultu Alvaro Estrellan pikapanobiisi Bedroom. Kappale tipahti jostain käsittämättömästä syystä jo alkukarsinnoissa, mutta Hulivilipoika antaa sille pitkän ja paksun pystin kiitokseksi vuoden vetävimmästä viisubiisistä.

Oh I'm losing track cause baby we don't stop

Is it your turn or my turn to be on top?

So come on!

Hercules & Love Affair ft. John Grant: I try to talk to you

Huomattavasti vakavampaa linjaa edustaa komeaäänisen karhuherran John Grantin ja Hercules & Love Affair -kokoonpanon yhteissingle I try to talk to you. Herculeksen nokkamiehen Andy Butlerin mukaan laulun sanoitus käsittelee Grantin hiv-tartunnan seurauksia. Grant on itse kertonut haastatteluissa siitä, miten hän oli siirtynyt päihderiippuvuudesta seksiriippuvuuteen ja ottanut tietoisia riskejä kuin rangaistakseen itseään siitä, ettei ole ihmisenä kyllin hyvä.

Tämä ajatus välittyy myös I try to talk to yousta. Kappaleen voi tulkita sairastuneen ja hänen elämänkumppaninsa väliseksi vuoropuheluksi, jossa kyseenalaistetaan toisen elämänvalinnat. ”Miksi annoit tämän tapahtua? Miksi annoit muiden käyttää itseäsi hyväksi? Ajatteletko ansainneesi tämän? Ei tämän tarvitse päättyä näin. Jos voisin, parantaisin kipusi ja poistaisin häpeän.” Kun rankka teksti yhdistyy house-perinteestä ammentavaan taustaan, lopputulos on tanssimusiikin melankoliaa syvimmillään.

Marc Almond: Death of a dandy

Musiikin monitaituri Marc Almond julkaisi kesäkuussa uuden albuminsa The dancing marquis, jolla hän tekee yhteistyötä mm. tuottajalegenda Tony Viscontin kanssa. Yhteistyön hienoimpia hedelmiä on kappale Death of a dandy, joka kertoo itsensä keikariksi julistaneesta ja huumeiden yliannostukseen kuolleesta brittitaiteilija Sebastian Horsleysta. Kappale kuvaa miestä myytin takana ja hurmaa nerokkailla lyriikoillaan aina ensimmäisen säkeen Dolly Parton -viittausta (”coat of many colors”) myöten. Kappaleen koko ajan kasvava tunnepaatos suorastaan pakottaa huokaisemaan: ”Keikari on kuollut. Eläköön keikari!”

Take off your coat of many colors

And throw it on the floor

Like your old discarded lovers

The ones you can’t recall

Lay your head down on the pillow

Place your hand upon your chest

Close your eyes and think of England

To take your final rest.

Jari Sillanpää: Kun Pariisi kuolee

It’s Siltsu, bitch! Jari Sillanpää onnistui vuonna 2014 lähes mahdottomassa tehtävässä, kun hän julkaisi tekstien puolesta vakavasti otettavan ja silti radiosoittoon kelpaavan iskelmälevyn homomiehen elämästä kohtaamisineen ja eroineen. Jälkimmäisistä kertoo vakuuttavasti Mikko Karjalaisen sanoittama Kun Pariisi kuolee. Tämä Pariisi–Helsinki-hitin (1996) isoveli kertoo, mitä se todella tarkoittaa, kun ”chanson d'amour nyt loppu on”. 

Pariisin maine rakkauden kaupunkina on armottomassa ristiriidassa laulun kertojan omien ajatusten kanssa, jotka ovat täynnä pelkoa ja tuhoa:

Vaikka tappaisin jokaisen muiston

pommittaisin pois kaupungin

puut ja pensaat ja jokaisen puiston

mitä sillä mä voittaisin?

Ikuisuuden päättyessä

me olemme tulta ja lunta

me olemme maallisen tiensä päähän

kulkenut valtakunta.

Romantiikan raunioilla kytee silti toivo pienellä liekillä. Ehkä tästä selvitään miehinä eikä vihamiehinä: ”Minä pyydän: pidä mut hereillä / ei tehdä tästä painajaisunta / ystävyys yhä henkiin jäähän / kun Pariisi kuolee.”



Ola Salo: Du växer upp

Viimeisenä tärppinä on Ruotsin Så mycket bättre- eli Vain elämää -sarjassa kuultu Love Antellin kappale Du växer upp. Sen tulkitsee glamkukko Ola Salo, joka vastasi myös Ruotsin vuoden 2014 Pride-kappaleesta I got you ja puhui jälleen mediassa biseksuaalisuudestaan. 

Salo on muokannut Antellin helposti unohtuvasta alkuperäisrallatuksesta komeasti paisuvan balladin ja työstänyt myös tekstiä omaan historiaansa sopivaksi. Laulun aiheena ovat elinikäiset kasvukivut, ja jo ensimmäisessä säkeistössä tehdään hurja aikahyppy kohdusta koulukiusatuksi: ”Aloitat potkimalla vatsassa, ja sittemmin saat potkia lisää. Ensimmäisessä juoppoputkassa ja koulun pihalla. Ne käytävät olivat sotatanner.” 

Tästä leikataan suoraan nuoruudenmuistoihin: suuriin haaveisiin, jotka hiipuivat hiljaa, ja sydänystäviin, jotka elämä sittenkin erotti: ”Meistä piti tulla suuria, mutta kaikki katosi niin nopeasti. Vain ydinjäte on ikuista – parhaat kaverit voivat lähteä vastakkaisiin suuntiin.”

Kertosäe sykkii silti toivoa, ymmärrystä ja rohkaisua sille pienelle ihmiselle meissä kaikissa: ”Lopulta kasvat aikuiseksi ja näet kaiken läpi. Kasvat aikuiseksi ja itket itkusi mutta et koskaan totu siihen.”

Du växer upp, du växer upp till slut

och ser igenom alltihop

du växer upp, du växer upp och du gråter ut

du vänjer dig aldrig vid att växa upp

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Hopeinen HBTkuu: Suomi-popin pervot eilen ja tänään 1–6
”Come on, Vogue!”: kun vähemmistöjen alakulttuurista tuli valtavirtaa
Da Bitchy -koodi: miksi homot aina tappelevat diivoistaan?
”The secret in his past”: (kaappi)homot Pet Shop Boysin tuotannossa

Ylpeyttä ja ennakkoluuloja: ”Pride”-elokuva ja ”Billy Elliot” -musikaali

Britanniaa 1980-luvun puolivälissä ravistellut kaivoslakko ei kuulosta kovin päivänpolttavalta aiheelta, mutta se on taas mitä ajankohtaisin jopa kahden kulttuurielämyksen vuoksi. Niistä toinen on parhaillaan teattereissa pyörivä Pride-elokuva (2014) ja toinen Helsingin kaupunginteatterin syksyllä ensi-iltansa saava Billy Elliot -musikaali (2005).

Billy Elliot perustuu samannimiseen elokuvaan ja kertoo koillisenglantilaisessa kaivosyhteisössä varttuvan herkän pojan kasvutarinan. Samalla kun Billyn isä, veli ja koko yhteisö osallistuvat kaivosmiesten toivottomaan taistoon taivaan valtoja – eli Thatcherin konservatiivihallitusta – vastaan, Billy aloittaa salaa tanssitunnit. Niillä hän ottaa kirjaimellisesti askelia kohti toisenlaista elämää ja kenties valoisampaa tulevaisuutta, jossa omaa miehisyyttä ei toteuteta nyrkein vaan näyttämöllä.

Näin Billy Elliotin Lontoossa vuonna 2009, ja se muutti tyystin aiemman käsitykseni musikaalista taiteenlajina, jonka yksinomaisena tavoitteena on viihdyttää turhia kiihdyttämättä. Billyn kasvutarinassa riitti uskottavia ja kipeitäkin samastumiskohteita myös aikuiselle miehelle, ja yksilön tarinaa syvensi kaivosyhteisön taistelu olemassaolon oikeudestaan. Kun tähän lisättiin vetoava musiikki, hurjat tanssikohtaukset, hienot lapsinäyttelijät ja taidokas tekninen toteutus, olin aivan myyty. 

Sanonkin nyt Helsingin kaupunginteatterille kuin RuPaul putoamisvaarassa olevalle kahdelle drag queenille, joiden pitää huulisynkata henkensä edestä: ”DON'T fuck it up!”

Billy Elliot kertoo sen tavallisemman tarinan: erilaisen nuoren on jätettävä kotiseutunsa ja lähdettävä suureen maailmaan saadakseen haluamansa elämän. Matthew Warchusin ohjaama Pride-elokuva taas kääntää asetelman päälaelleen tuomalla suuren maailman pieneen yhteisöön. Elokuvan keskiössä on joukko homoaktivisteja, jotka päättävät alkaa kerätä rahaa lakon kurimuksessa eläville kaivostyöläisille – yhdistäähän heitä vasemmistolaisuus ja yhteinen verivihollinen: rautarouva Thatcher.

Kaivostyöläisten ammattiliittoa ei homojen tuki kiinnosta, joten aktivistit valitsevat avustuskohteekseen summanmutikassa walesilaisen kaivoskylän. Seurauksena on luonnollisesti joukko värikkäitä ja kuohuttaviakin kohtaamisia. Joillekin kyläläisille Lontoon homoihin tutustuminen tarkoittaa oman erilaisuuden tunnustamista. Joillekin aktivisteille taas kyläläisten kohtaaminen merkitsee oman henkisen homopakolaisuuden loppumista ja oman kotiseudun löytämistä uudelleen. Näin elokuva muistuttaa, että suuria sydämiä ja pieniä mieliä löytyy yhtä lailla kaupungista kuin maaltakin.

Pride on vahvan tarinan kannattelema hyvän tuulen elokuva, joka ei saanut edes kaltaistani kyynisyyteen taipuvaa katsojaa pahalle tuulelle. Elokuva oli sanalla sanoen ihana: se nauratti ja itketti vilpittömästi, ja huolellisesti toteutettu kasariajankuva oli kerrassaan herkullista nähtävää. Kaiken kruunasi syntikkavetoinen soundtrack, joka sai homodiskojen haamut heräämään henkiin.

Jos miinuspuolia haluaa etsiä, niistä suurin oli ehkä se, että Priden henkilöhahmot jäivät tarinan jalkoihin ja siksi hieman karikatyyrimäisiksi. Heidän motiivejaan, sisäisiä ristiriitojaan ja keskinäisiä suhteitaan ei ehditty valottaa kovin tarkasti, mutta erinomaiset näyttelijät ottivat materiaalista silti kaiken irti. Jenkkinäyttelijä Ben Schnetzer suorastaan loisti aktivistiporukan karismaattisena ja pelottomana johtajana, ja kylän vahvoja naisia esittäneet Imelda Staunton, Jessica Gunning ja Menna Trussler näyttelivät täydellä sydämellä. Heidän hersyvät hahmonsa tarjosivat elokuvan ehdottomasti parhaat naurut.

Kyläläisten ja kaupunkilaishomojen yhteisrintama olisi täysin epäuskottava, ellei se olisi täyttä totta. Järjestö Lesbians and gays support the miners todella oli olemassa, ja sen aktivisteihin sekä kyläläisiin voi tutustua katsomalla oheisen aikalaisdokumentin All out! Dancing in Dulais.

Kaivosmiesten perheille saatiin lopulta kerättyä noin 20 000 puntaa, josta suuri osa kertyi kieli poskessa nimetystä Pits and perverts -hyväntekeväisyyskonsertista. Upeinta tässä epätodennäköisessä yhteistyössä oli kuitenkin se, että homojen oikeudet saatiin sen luomassa nosteessa ensimmäistä kertaa mukaan Britannian työväenpuolueen ohjelmaan.

Varsinkin viimeaikaisten maailmantapahtumien jälkeen tuntui todella hyvältä nähdä vaihteeksi tositarina siitä, miten elämän juoksuhaudoista voidaan nousta, panna pilkkakirves syrjään ja ojentaa toiselle auttava käsi. Se saattaa kuulostaa kuluneelta kliseeltä, mutta jos se todella olisi sitä, moista pitäisi nähdä vähintään päivästä ja uutislähetyksestä toiseen.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:

Kenkää menneisyydelle: Kinky Boots -musikaali

Nuoruuden peilisaleissa: Honkasalon ja Saision Betoniyö

Sutinaa suviyössä: Stranger by the lake

Homoelokuvan arkirealismia: Weekend

Muualla verkossa:
Billy Elliot Helsingin Kaupunginteatterin sivustossa
Pride Finnkinon sivustossa

Homohistoriallinen Helsinki 9: Muistojen Bulevardi

Viime jaksossa löysimme Tähtitorninmäeltä kesäyön, joka oli katettu nautintoon. Puisto ja sen peltipyhättö kuhisivat vuosikymmenten ajan kaartilaisia, natseja, sovjetteja ja kultamitalivartaloita, kunnes aisti-iloista jäi muistuttamaan vain syreenien raskaana leijuva tuoksu.

Hetkeksi junani pysähtyi

jossain luona pienen aseman

toisella raiteella huomasin

ikkunan aukeavan

sanaa kaksi vain lausuttiin

muuta ehditty ei

eri suunnilta saavuttiin

eri suuntiin matka vei

tunnen katseesi polttavan

sitä unhoita en

toivon teidemme kulkevan

luokse aseman sen

(Saukki)

Ilmala. Pasila. Perillä. Pari vaunullista matkustajia purkautuu lähijunasta lämpimään iltaan, joka jäisi sääennusteiden mukaan tämän kesän viimeiseksi. Ilma tuntuu olevana tiheänä lauantai-illan iloista ja uhmasta, joka niin usein syntyy juuri vääjäämättömän edessä: vielä tänään nautittaisiin valosta ja lämmöstä ennen pitkää pimeää.

Huomaan itsekin kokevani ilonsekaista haikeutta yhden matkan päättymisestä ja toisen alkamisesta – samaa haikeutta, jonka symboleina junat ja odotushallit ovat aina olleet. Siksi on enemmän kuin paikallaan kulkea kesän viimeisiin kiusauksiin nimenomaan aseman kautta.

Helsingin rautatieasema vuonna 1925. Kuva: Kalle Havas / Helsingin kaupunginmuseo.

Onko Helsinkiin mänijöitä?

Asemat ovat olleet puistojen ja pisuaarien ohella homomiesten perinteisiä kohtauspaikkoja. Aiemmissa Tukholma-jutuissa olen jo kirjoittanut keskusrautatieaseman legendaarisesta Homoringistä, ja Tampere-jutuissa oli puhetta siitä, miten homomiehet löysivät ennen muinoin helposti seuraa rautatieasemalta ja sen viereisestä Posteljooninpuistosta.

Helsingin päärautatieasema ei sekään ole poikkeus säännöstä. Homorinkiä täältä on turha etsiä, mutta aseman komeiden ja lihaksikkaiden Kivimiesten kannattelemat lyhdyt ovat silti johdattaneet monta suomalaista homosukupolvea kuin majakat yössä.

Asemien suosioon homomiesten kohtauspaikkoina on ollut ainakin kaksi syytä: ne ovat tarjonneet hyvän tekosyyn oleskeluun sekä hyvät apajat. Asemahallien penkkejä saattoi kuluttaa pitkiäkin aikoja asiaa sen kummemmin perustelematta, ja tätä mahdollisuutta hyödynsivät homomiesten lisäksi myös kodittomat ja alkoholistit, joista sai ainakin aikalaiskirjoitusten perusteella seuraa viinaa ja yösijaa tarjoamalla. Muutenkin asemilla oli jatkuvan ihmisvirran vuoksi aina uutta nähtävää ja koettavaa, joten paikalla pyöri monia kokeneita kalamiehiä.

Jälkimmäistä seikkaa havainnollistaa hyvin F. Valentine Hoovenin III:n kirjoittama Touko Laaksosen elämäkerta (1992, suom. Eeva-Liisa Jaakkola), jossa kuvataan Laaksosen ensikosketusta Helsingin homoskeneen nuorena ylioppilaana syksyllä 1939: 

Kun Tom astui junasta Helsingissä, hän jäi ensimmäiseksi ihailemaan jugendtyylisen asemarakennuksen näyttäviä tiilikaaria. Mutta kun komea poliisi marssi tiukasti istuvassa univormussaan hänen ohitseen, Eliel Saarisen arkkitehtuurin kauneus unohtui. – – Jo rautatieasemalla Tom siis havaitsi, että sellaisia seksiä uhoavia miehiä jotka niin kiehtoivat häntä maaseudulla oli aivan yhtä paljon kaupungissa. Hän näki vielä useita samanlaisia odotussalin tungoksessa. Kaksi heistä maleksi siellä yhdessä. Toisin kuin maalaispojat, nämä miehet osasivat asiansa. Kun toinen näki Tomin tuijottavan häntä, hän sysäsi hattunsa takaraivolle ja iski silmää. Toinen pyyhkäisi virnistäen sormillaan muodikkaiden, korkeavyötäröisten housujensa sepalusta. Tom ryntäsi kasvot punaisina ja sydän pamppaillen uuden kotikaupunkinsa liikenteeseen.

Samanlaisia punotus- ja tykytysreaktioita aiheutti myös Rautatientorin laidalla sijainnut katiskamallinen peltipisuaari. Kansallisarkistosta löytyy nimittäin Etsivälle keskuspoliisille vuonna 1935 lähetetty ilmiantokirje, jonka mukaan ”Rautatientorin katiskassa” oli aina ”niitä tyyppejä tuijottelemassa toisten yhteen ja toiseen paikkaan niin että hätäännyksissään voi tavallinen mieskansalainen laskea toisen taskuun!”.

Rautatientorin katiska veden varassa elokuussa 1934. Kuva: A. Savialoff / Helsingin kaupunginmuseo.

Sama kulmaus 20.9.2014. Katiska sijaitsi nykyisten ajokaistojen kohdalla.

Porttojen tapaan

Ilmiantokirjeen ja Hoovenin Tom of Finland -elämäkerran perusteella asemanseudun homosuosio oli siis vakiintunut jo 1930-luvulla. Sandra Hagmanin tuoreesta Seven queer brothers -väitöskirjasta (2014) ilmenee lisäksi, että sodan jälkeen alue oli Helsingin homojen suosituimpia tapaamispaikkoja Hesperian puiston, Esplanadin puiston ja Tähtitorninmäen ohella [ks. myös Homohistoriallinen Helsinki 2: Etsin kunnes löydän sun ja Homohistoriallinen Helsinki 7: Espa, helmi on Helsingin].

Hagmanin mukaan suuri osa oikeuteen johtaneista homomiesten pidätyksistä tehtiin tuolloin nimenomaan rautatie- ja linja-autoasemalla sekä niiden ympäristössä. Eniten pidätyksiä tehtiin Hesperian puistossa, mutta siellä pidätettiin kaikkiin yhteiskuntaluokkiin ja molempiin kieliryhmiin kuuluvia miehiä. Asemanseudun pidätyksille taas oli ominaista se, että varakkaat helsinkiläismiehet olivat jääneet nalkkiin houkuteltuaan maalaisnuoria aseman baariin ja sen jälkeen (maksulliseksi) seksiseuraksi. Tosin joissakin tapauksissa oli Hagmanin mukaan kyse myös maalta Helsinkiin tulleista ”seksituristeista”, jotka olivat ostaneet seksiä helsinkiläisiltä kodittomilta miehiltä ja nuorilta.

Juttusarjan aiemmissa osissa olen jo siteerannut Kallen, Jallun ja Viikon totuuden kaltaisia 1950–1960-lukujen sensaatiolehtiä, joissa varoiteltiin toistuvasti nuoria ja asevelvollisia saalistavista sedistä. Esimerkiksi Jallussa 11/59 kirjoitettiin aiheesta näin: 

Mitä homoseksualistien ikään tulee, ovat puntit jokseenkin tasan. Puolet on nuoria, jopa luvattoman nuoria sanalla sanoen. Tavallisesti he ovat olleet rahaa hankkimassa. Toinen puoli on tietysti maksava ja he ovat taas tavallisesti jo keski-iän sivuuttaneita, jopa vanhoja ukkoja. – – Muutamasta sadasta markasta ovat nuoret miehet myyneet itsensä porttojen tapaan – –.

Sandra Hagmanin analysoimat oikeudenkäyntiasiakirjat vahvistavat sen, että lehtikirjoittelulla oli tiettyä totuuspohjaa. Toisaalta on ilmeistä, että kirjoittelun painopiste oli tarkoitushakuisesti prostituutiossa eikä niinkään tasavertaisten aikuisten välisessä kanssakäymisessä, joka oli tyypillistä muille tapaamispaikoille. Juttusarjan aiemmista osistahan on jo käynyt ilmi, että maksutonta seksiä oli yllin kyllin tarjolla esimerkiksi Espalla ja Tähtitorninmäellä.

Asemaravintolan asiakkaita noin 1949–1950. Kuva: Hugo Sundström / Helsingin kaupunginmuseo. 

Olen muokannut kuvaa sumentamalla kasvot.

Vaarallista elämää

Aikalaiskirjoittelusta voi päätellä, että asemalta iskemiseen liittyi monia muitakin riskejä kuin pidätetyksi tuleminen. Välillä oli suorastaan epäselvää, kuka käytti ketäkin hyväksi. Esimerkiksi Viikon totuus -lehdessä 1/63 kerrotaan seuraa ostavien homojen höynäyttämisestä:

Useinkin ”viilataan homoa linssiin” – Rautatieaseman lätät antavat homofiilin houkutella itsensä ravintolaan, naukkivat päänsä täyteen tarjottuja aineksia ja ottavat ulkona kadulla jyrkkäsanaisen eron lähentelemään pyrkivästä miekkosesta.

Viikon totuuden numerossa 5/65 kerrotaan myös nuorisosakeista, joiden jäsenet menevät vanhempien homoseksuaalien kanssa, kiristävät heitä ja ryöstävät heidät, elleivät muuten saa vaatimaansa rahaa tai muuta omaisuutta. Lehti kehittää ilmiöstä melkoisen porttiteorian, jolta ei säästy edes Jumalainen näytelmä: 

Vanhemmat ”homot” ovat helpointa saalista, mutta heidän pariinsa joutuminen merkitsee joutumista rikosten poluille ja tietä vankilan muurien taa. Homoseksualismi on vankilan muuri tai mielisairaalan portti, ja niin kuin kuulu italialainen Dante sanoo: ”Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää!” 

Vastaavista varkauksista kirjoitti myös Valdemar Melanko, joka raportoi 1960–1970-lukujen vaihteen Helsingin homokulttuurista kirjassaan Puistohomot (2012). Melangon mukaan alttiimpia varkauksille olivat ”vaarallista elämää” viettävät poikamiehet, jotka eivät aina olleet kovinkaan tarkkoja partnerin valinnassa:

Näille herroille, joista useat ovat liikkeellä ollessaan seksuaalisesti hyvin kiihkeitä, sattuu mitä milloinkin. Kun tällainen kaveri ei saa partneria ravintolasta eikä kohtauspaikalta (tai ei halua saada), saattaa hän mennä asemalle, missä on runsaasti kodittomia ja viinalle persoja liikkujia, jotka lähtevät mielellään mukaan. Näin syntyneellä suhteella voi toisinaan olla hyvin ikäviä seurauksia. Eräs tuntemani ”aktiivinen poikamies” kertoi, että ”aseman pojat” ovat vieneet häneltä useita matkaradioita, kirjoituskoneen, magnetofonin, rahaa ja lukemattoman määrän kaikenlaista pikkutavaraa. Kerran yksi kaveri yritti viedä jopa olohuoneen kristallikruunun. – – Kaveri oli ottanut kruunun alas katosta ja kääri sitä parhaillaan paperiin.

Pidätyksistä ja muista riskeistä huolimatta Rautatieasema oli Helsingin homomiesten suosiossa ainakin vielä 1970-luvun alussa, koska se mainitaan kohtauspaikkana 96-homolehden 3/70 jutussa ”Niitä Helsingin paikkoja”. Ja toki asemalla on helppo bongata kaltaisiaan yhä myös ilman Grindria – tarvitsee vain istahtaa yhdelle Minuuttibaariin ja antaa silmän levätä ihmisvirrassa.

Retroväriä bongaukseen saa lukemalla Valdemar Melangon varhaista homoteemaista romaania Kristian (1967), jonka identiteettiongelmainen päähenkilö kulutti aikaansa juuri täällä, elämänsä pääteasemalla. Kristianin kohtalo liitetään myös tuon ajan lehtikirjoitteluun, ennen kaikkea Ilta-Sanomien ”Homoseksuaalipesä Helsingissä” -kohujuttuun, joka oli julkaistu edellisvuonna ja jonka tiedetään johtaneen itsemurhiin [ks. Homohistoriallinen Helsinki 3: Käy tanssimaan]: 

Aseman hallit olivat täynnä märkiä ihmisiä. He seisoivat jonoissa lippukassojen edessä, kulkivat junille ja tulivat junilta ja istuivat odottaen junaa. Koko rakennuksen läpi ulottuvan salin seinustoilla oli kioskeja, joista sai ostaa leipää, maitoa, hedelmiä, makkaraa, kahvia, makeisia, hammastahnaa, kukkia, paitoja, kirjoja ja kaupungin vaakunalla varustettuja matkamuistoja. Suurin tungos oli leipäkioskin luona kun taas paitapuodin edessä oli ihmisiä vähemmän. Matkaravintolaan johtavan oven luona penkillä istui vanha mies syöden voileipää. – – Pieni mustalaispoika, joka piti kädellään kiinni äitinsä koreasta hameenhelmasta, katseli miehen syöntiä. Kristian pysähtyi keskelle asemasalia ja seisoi paikallaan. – – Ihmiset olivat sanoneet hänelle: Tiedätkö sinä kuka sinä olet, Kristian? Olet hintti, Eos-man [Eos oli tanskalainen homolehti, jonka nimeä käytettiin koodina Helsingin Sanomien seuranhakuilmoituksissa], kiimainen mehiläinen. Sotilaspoikien pyydystäjä, alttiiden alivuokralaisten hakija, ruotsalaisten saarnamiesten iskijä! Sinun pelehtimisesi tuon Maijan kanssa on irvokasta. Ja tämän vuoksi Kristian oli kuollut.

Helsingin rautatieasema vuonna 1971. Kuva: Matti Honkavaara / Helsingin kaupunginmuseo.

Hyvästelen Kivimiehet silmää iskien ja lähden kohti Bulevardia ja illan seuraavaa etappia: Aleksanterin teatteria. Jos olisi enemmän aikaa, Vanhankirkon puiston kohdalla voisi pysähtyä muistelemaan Suomen ensimmäistä, vuonna 1974 järjestettyä, homomielenosoitusta, josta kerrotaan Seta-lehdessä 1/75.

Mielenosoituksen taustalla oli Ilta-Sanomissa julkaistu juttu, jossa seurakunnan nuoriso-ohjaaja oli tilittänyt itseään nimimerkin suojissa. Lehti oli kuitenkin vuotanut työntekijän henkilöllisyyden Vanhankirkon seurakunnalle, mikä johti lopulta työntekijän erottamiseen. Kun kirkkoneuvosto kokoontui tekemään päätöstään asiassa, Vanhankirkon puistoon kokoontui kolmisensataa mielenosoittajaa – joukko, josta paisui 40 vuodessa 20 000 hengen Pride-kulkue.

Ookko käynny oopperassa?

Ookko käynny oopperassa, ookko kunnon ihminen?
juhlaviikko Junttilassa sulle antaa leiman sen
siellä jopa kuppiloissa laulut klassilliset soi
artistit kun nenä voissa illoin jodlaa ”hiiohoi” – –
kaikki jotka Junttilassa jotain merkitsee
näin irroittelee illanvietoissaan
näet monta elliä ja miestä kyltyrelliä
mut ulos sieltä lennä ei b-kansalainenkaan
(Juha Vainio)

Astellessani Bulevardin lehmusten katveessa ajattelen Junnun pilkkaamia ”miehiä kyltyrellejä” ja pohdin kestokliseetä, jonka mukaan homot ovat oopperafriikkejä. Se on vähintään yhtä katteeton yleistys kuin se, että homot ovat tyylitaitureita. Osa toki on, mutta suurin osa on kaikkea muuta. Pikemminkin voidaan todeta, että ooppera on tyylitaituruuden tavoin aina ollut eliittilaji myös homoille. 

Vanhoja homolehtiä lukemalla selviää kuitenkin, että ooppera- ja balettinäytännöt ovat tarjonneet asiaan vihkiytyneille yhtä hyvän tekosyyn muiden samanhenkisten kohtaamiseen kuin asemat, puistot ja pisuaarit. Puitteet ovat vain olleet huomattavasti hulppeammat.

Aleksanterin teatteri 20.9.2014.

Suomen ensimmäisen homopainatteen, Ihminen ja yhteiskunta – Homo et Societas -lehden numerossa 2/68 neuvotaan ”ystävän” etsijöitä suuntaamaan nimenomaan Vanhan Kellariin, ravintola Adloniin tai Oopperaan, joka toimi Aleksanterin teatterissa vuosina 1919–1993. Jutussa oopperan ja baletin suosiota selitetään taiteenlajiin kohdistuvan kiinnostuksen lisäksi sen mahdollistamalla sosiaalisella kanssakäymisellä: 

Bulevardin varrella on Ooppera. Musiikin ja baletin harrastajien [määrä] ei ole kovin suuri, ja uudet kasvot tuovat piristävää vaihtelua seurapiiriin. Väliajalla voi nauttia viiniä ja keskustella ohjelmasta. – – Ystävyyssuhteiden solmimiseen ooppera on sopiva paikka; yleisöllä on yhteinen harrastus, joka kokoaa sen yhä uudelleen pariinsa.

Oopperan, baletin ja ylipäätään taiteiden suosiota homojen keskuudessa pohtii myös säätyläispoika, joka muistelee Helsingin 1940–1950-lukujen homoelämää Seta-lehdessä 4/88. Hän pitää suosion keskeisenä selityksenä taiteilijapiirien vapaaksi miellettyä asennoitumista homoseksuaalisuuteen.

Baletti ja kenties muukin taide-elämä vaikutti minuun ainakin piilotajuisesti. Ehkä yksi syy tähän oli se, että juuri näissä piireissä minun nuoruudessani uskottiin – oikein tai väärin – olevan suhteellisesti enemmän homoja kuin monilla muilla aloilla. Ainakin näiden piirien katsottiin suhtautuvan homoseksuaalisuuteen muita luontevammin ja ennakkoluulottomammin. Ja onhan koko kansainvälisen baletin historia samalla enemmän tai vähemmän myös taiteellisesti lahjakkaiden homojen henkilöhistoriaa. Ainakin Helsingin balettinäytöksissä sodan jälkeen ja 1950-luvulla tapasi runsaasti homoja.

Oman elämänsä primadonnat

Erityisen intohimoisia oopperan ja baletin harrastajia olivat ”oopperasiskoiksi” tituleeratut elitistiset homomiehet. Heistä kerrotaan jo aiemmin siteeraamassani 96-lehden 1/70 jutussa ”Oopperasiskot ja muut siskot”, johon on haastateltu operettidiivaksi itseään kutsuvaa opiskelijapoikaa [ks. myös Homohistoriallinen Helsinki 1: Kaupungin illassa yksin ja Pelastakaa siskot ry: Michał Witkowskin ”Hutsula”].

Opiskelijapoika kommentoi oopperasiskojen lukumäärää toteamalla, että yksistään balettitähti Maija Plisetskajan vierailunäytännössä oli ollut noin viisikymmentä siskoa ja että nämä kaikki olivat olleet melko rajoitetusta piiristä: balettia harrastavan ja Plisetskajaa idolinaan pitävien yhteisöstä. Lisäksi opiskelijapoika tarjoaa homojen ooppera- ja balettiharrastukselle lisää vaihtoehtoisia selityksiä. Hänen mukaansa harrastus tyydytti estetiikan ja romantiikan nälkää, tarjosi ”siskojen” koketeeraavalle käyttäytymiselle sopivat kulissit ja antoi oman elämänsä primadonnille mahdollisuuden erottautua masentavasta massasta:

[Siskot] etsivät kauniita ihmisiä, ja kun eivät niitä raitiovaunusta löydä, menevät katsomaan balettia. Romanttisuus on toinen harrastusten valintaa määräävä tekijä. – – Oopperaan menoa tuskin kenellekään määräävät väliajan tapahtumiset, mutta myönnän, että koen pettyneeni, jos oopperaan mentyäni en tapaa ketään tuttavaani. Ja niin vain on, etteivät siskot käy taidenäyttelyissä: siellä on kovin vaikeata esiintyä. Ooppera toimii meillä jonkinlaisena klubin korvikkeena. – – Harrastusten valintaa ohjannee siskoilla melkoisesti oman arvon korostus. Eliittitaiteen harrastaja voi aina halveksuvasti tuhahtaa niille, jotka tyytyvät elokuviin ja popmusiikkiin.

Viittaus popmusiikkiin on osuva, koska nykyisin homomiesten intohimoisin fanitus kohdistuu nimenomaan pop- ja rocktähtiin eikä oopperan lavalla tunteiden palossa räytyviin diivoihin [ks. esim. Da Bitchy-koodi: miksi homot aina tappelevat diivoistaan?]. Aikojen muuttumisesta kertoo sekin, että myös Aleksanterin teatteri tarjoaa nykyisin kosolti kevyempää viihdettä. Muistan itse kokeneeni siellä ainakin Showhatin drag show’n ja Antti Tuiskun tähdittämän Altar Boyz -musikaalin. 

Ja kuin sattuman oikusta juuri tänään talossa saa ensi-esityksensä Marika Krookin ja Helena Lindgrenin Passione-konsertti, joka tarjoaa mainostekstin mukaan italialaisia ja napolilaisia lauluja, rakkautta, intohimoa, eroja ja kohtaamisia – sekä vierailijana Jorma Uotisen… Pääovella pyörii itse Lenita Airisto seuralaistaan odottamassa, joten esityksestä ei enää puutu kuin deus ex machina -käänne, jossa Aino Ackté ja Ella Eronen saapuvat haudan takaa mutapainimaan kaikkien edellä mainittujen kanssa.

Fazerin katiska

Oopperasta ja baletista puhuttaessa on mainittava myös Suomen Kansallisoopperan edeltäjän eli Suomalaisen Oopperan johtaja Edvard Fazer (1861–1943). Wikipedian mukaan Fazer oli pianisti ja impressaari, joka kuului suomalaisen oopperaelämän keskeisimpiin hahmoihin. Harvempi kuitenkin tietää, että Fazer jätti lähtemättömän jäljen myös Helsingin homoalakulttuuriin.

Itseäni askarrutti pitkään ”Jennyn teehuone” -pisuaaria koskeneessa Wikipedia-artikkelissa ollut maininta siitä, että yksi Helsingin vanhoista homopisuaareista kulki nimellä ”Fazerin katiska”. Ajattelin ensin, että se liittyi Fazerin kahvilaan, joka myös oli homomiesten suosiossa, kunnes vastaus löytyi tämän jutun alussa siteeraamastani Etsivän keskuspoliisin ilmiantokirjeestä vuodelta 1935. 

Homoihin suorastaan pakkomielteisesti suhtautuva ja aihepiiriin epäilyttävän perusteellisesti syventynyt ilmiantaja suomii kirjeessä varsinkin teatteriväkeä, josta suurin osa on hänen mukaansa ”vaseliinimaestroja”. Puheidensa vakuudeksi hän kertoo muun muassa seuraavan ”Oopperassa kulkevan vitsin”, joka on julkaistu sittemmin myös Seta-lehdessä 5/93: 

Oopperan kulmalla (vastap. ryssän konsulaattia) oli pisuaari ja kävi niin että sinne ”poikkesi” eräänä iltana [eräs tunnettu professori] ja kai sitten siellä yritti ”seurustella” parin nuoren miehen kanssa. Jätkät seurustelivat [professorin] pyörryksiin ja veivät kalliin kultaisen muistokellon mutta Professori ei nostanut mitään melua ymmärrettävistä syistä! Siis poliisi sai olla rauhassa. Nyt kun oopperan johtaja Fazer kuuli asiasta oli hän vahingoniloisena hihittänyt ja sanonut: Mitäs menee minun kalavesilleni, äikkis [professorille]. Siitä alkain pisuaari sai nimen ”Fazerin Katiska”!

Neuvostoliiton suurlähetystö sijaitsi kuvassa näkyvän virastotalon paikalla, ja se vaurioitui talvisodan ensimmäisissä pommituksissa 30.11.1939. Fazerin katiska sijaitsi tällä puolen pihaa.

Toinen Edvard Fazeriin liittyvä anekdootti löytyy edellä siteeratusta säätyläispojan haastattelusta:

Ja opiskeluaikana kuulin eräältä tunnetulta helsinkiläiseltä seurapiirihomolääkäriltä, että Suomalaisen Oopperan kunnioitetulle johtajalle ja kansallisen balettimme luojalle eräät hänen läheiset ystävänsä olisivat lähettäneet sanaleikin muotoon puetun intiimin syntymäpäiväonnittelun: ”Alla stadens pederatser, gratulera Edward Fazer.”

Kansallisbiografian Edward Fazer -artikkelissa ei mainita sanallakaan hänen yksityiselämäänsä. Tässä kierrättämäni homokaskut jäävät siis kertomaan omaa tarinaansa, joka voi perustua totuuteen tai sitten ei. Anekdooteilla ja juoruillakin oli joka tapauksessa oma funktionsa, sillä Tuula Juvosen Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia -tutkimuksen (2002) mukaan ne vahvistivat homoseksuaalisesti tuntevien miesten yhteenkuuluvuuden tunnetta. Käsitys homoseksuaalisesta identiteetistä rakentui siis miesten tuottamissa kertomuksissa.

Paitsi osa homokulttuuria Fazeria koskevat kaskut ovat myös osa muistojen Bulevardia, josta Laila Kinnunenkin lauloi ikivihreäksi muuttuneessa euroviisussaan. Sitä hyräillen päätän lähteä ihailemaan ”Kirsikkapuistoa”. Tällä en nyt viittaa siihen Tšehovin klassikkoon, vaan siihen huomattavasti proosallisempaan, joka löytyy Merenkulkijoiden muistomerkin läheltä ja jossa alkaisi kohta illan ja koko tämän pitkän Helsinki-matkan viimeinen näytös.

Hei pojat, te siellä menneisyydessä! Tulkaahan pois sieltä katiskasta ja yhtykää vaihteeksi vaikka lauluun!

Taas kuljen Bulevardilla Helsingin

sadat kerrat kuljin kanssasi sun, oi rakkain

pois leijaa lehdet kuihtuvain lehmusten,

syksy saapuu sua odottaen – –

kaupungin silloin näimme kehtona rakkauden

kevätilloin valo täytti myös sydämen

taas kuljen Bulevardilla muistojen

niin kuin ennen sua odottaen

(Saukki & Börje Sundgren)

Bulevardi vuonna 1923. Kuva: Eric Sundström / Helsingin kaupunginmuseo.

Osa 10

Tekstissä siteeratut laulut:

Kohtaus asemalla. Esittäjä Eija Merilä. Sanat Saukki.1964.

Ookko käynny oopperassa. Esittäjä Juha Vainio. Sanat Juha Vainio. 1988.

Muistojen Bulevardi. Esittäjä Laila Kinnunen. Sanat Saukki & Börje Sundgren. 1966.

Samasta aiheesta:

Homohistoriallinen Helsinki 1: Kaupungin illassa yksin
Homohistoriallinen Helsinki 2: Etsin kunnes löydän sun
Homohistoriallinen Helsinki 3: Käy tanssimaan
Homohistoriallinen Helsinki 4: Karuselli käy
Homohistoriallinen Helsinki 5: Balladi Robin Hoodista
Homohistoriallinen Helsinki 6: Cocktailit kahdelle
Homohistoriallinen Helsinki 7: Espa, helmi on Helsingin

Homohistoriallinen Helsinki 8: Eikä me olla veljeksiä