Pajtim Statovcin
palkitusta esikoisteoksesta Kissani
Jugoslavia (2014) jäi lähtemättömästi mieleen vanha jugoslavialainen hääperinne:
hääyönä aviomies saattoi tuoda tuoreen morsiamensa eteen kissan ja tappaa sen
paljain käsin osoittaakseen morsiamelleen ylivaltansa, opettaakseen tämän
pelkäämään miestään.
Kirjan toinen kertoja,
sopimusavioliittoon valmistautuva albaanityttö Emine välttyy tältä
koettelemukselta, mutta pelkäämään hän kyllä oppii omaa Bajramiaan. Ja niin
oppii myös kirjan toinen kertoja, pariskunnan homopoika Bekim. Hän on varttunut
Suomessa, jonne perhe aikanaan pakeni Jugoslavian 1990-luvun julmia
hajoamissotia.
Kuri-sanasta on vain muutama kirjain kuristamiseen,
joten ei ole ihme, että Bekim pelkää pienenä kuollakseen käärmeitä –
kalkkarokäärmeitä, valtavia kuristajakäärmeitä ja mustia pikkukäärmeitä, jotka
osaavat puhua ja uhkailla. Pelkää aina siihen saakka, kunnes hän lopulta
uskaltaa sanoa äitiä hakkaavalle isälle: ”Älä koske häneen. Tapan sinut
muuten.”
Henkinen kamppailu isän ja äidin välillä kuitenkin jatkuu. Aikuisena Bekim ostaa lemmikikseen kuningasboan,
ja homobaarista löytyy elämänkumppaniksi kissa – sietämättömän omahyväinen yksilö,
jota Bekim kuitenkin palvelee yhtä nöyrästi kuin äiti isää aikanaan. Lopulta
käärme yrittää kuristaa kissan, kunnes Bekim tulee väliin – jälleen kerran.
Jotta menneisyys hellittäisi
kunnolla otteestaan, Bekimin on kohdattava verenperintönsä ja palattava maahan,
jota ei enää ole: hänen äitinsä ja isänsä Jugoslaviaan.
Pajtim Statovcin symbolisesti
ladattu esikoisteos kertoo siitä, miten kovalla työllä oma nahka on luotava eri
kulttuurien, sukupuoliroolien ja parisuhdemallien ristipaineissa. Bekimin isä
oli tiennyt paikkansa perinteisessä sukupuolijärjestyksessä, mutta
maahanmuuttajan homopoika ei saa valmiina mitään käyttökelpoista, paitsi ehkä
vapauden etsiä itsensä näköistä miehuutta. Ja hyvä niin – valmiit vastaukset kun
sopivat vain niille, joilla ei ole mitään kysyttävää.
Kirjan vahvassa maahanmuuttokuvauksessa
pakolaisuus vertautuu Eminen ja Bajramin pakkoavioliittoon.
Kotona Jugoslaviassa miehen ylivalta oli selviö, mutta
Suomessa järjestelmä
ottaa myös perheen autoritaariselta isältä luulot pois kuin sulhanen
morsiamelta hääyönä. Aivan kuten Emine ei koskaan saa mieheltään kiitosta
siitä, miten täydellisesti hän hoitaa velvollisuutensa vaimona, myöskään suomalainen
yhteiskunta ei suotta selkään taputtele niitä, jotka vessojamme siivoavat:
Vittu jos ette osaa olla ihmisiksi, painukaa sinne mistä tulitte. – – Me jäimme eristyksiin – kahteen erilaiseen maailmaan, jotka jollakin tavalla kuitenkin alkoivat muistuttaa toisiaan, emmekä me enää kuuluneet kumpaankaan. Olimme irtolaisia, marginaaliin työnnettyjä kiertolaisia, ihmisiä vailla kotimaata, identiteettiä ja kansallisuutta.
Kissani Jugoslavia on moderni eläinsatu, jonka tärkein opetus on
ehkä se, että vanhemmilta
omaksuttujen roolien ja kulttuurisen painolastin ei tarvitse antaa loputtomiin määrittää myöhempiä
ihmissuhteita. Esimerkiksi kaikki homobaareista löytyvät kollit eivät
näennäisestä suloisuudestaan huolimatta ole yhtä viattomia ja yhtä sinnikkään
suojelun tarpeessa kuin ne kissanpennun kaltaiset nuoret morsiamet, jotka joutuvat
käärmeen kanssa naimisiin.
Itseäni jäi erityisesti
mietityttämään se, miten paljon yhteistä patriarkaalisissa kulttuureissa
elävillä naisilla sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöillä voi olla perinteiden puristuksessa. Toisaalta
mietin pakolaisuuden ja homopakolaisuuden yhtymäkohtia: lukemattomat homot ovat
varsinkin menneinä vuosikymmeninä päätyneet lähtemään avarammille aloille
väsyttyään ainaiseen sotimiseen. Bekim-poika onkin äärimmäisen kiinnostava
päähenkilö, koska hänessä henkilöityvät kaikki nämä asiat. Samalla kotimainen maahanmuuttokirjallisuus
täydentyy, kun Anja Snellmanin Parvekejumalien
(2010) Anis ja Jari Tervon Layla
(2011) saavat rinnalleen muslimiperheessä kasvavan erilaisen mieshahmon.
Hienointa Pajtim
Statovcin kirjassa on kuitenkin se, että se jää lukemisen jälkeenkin elämään ja
hengittämään, etten sanoisi kehräämään. Juuri tämän vuoksi se ansaitsi mielestäni Helsingin Sanomien
kirjallisuuspalkinnon paremmin kuin Tommi Kinnusen sinänsä erinomainen Neljäntienristeys (2014), jossa siinäkin on kiinnostava homoteema: perheenisä Onnin seksuaalinen kipuilu jälleenrakennuskauden
Suomen armottomassa asenneilmapiirissä. Kinnusen kirja innosti minua vähemmän
siksi, että se oli kerronnallisesti huomattavasti perinteisempi ja että sen rakenne tuntui suorastaan
liian harkitulta. Neljäntienristeyksen
lukeminen vertautui palapelin kokoamiseen: lopputulos ei ollut niin kiinnostava
kuin itse prosessi.
Samasta aiheesta: