Yksi vihreä enkeli, kiitos! – syysretki Pirkanmaan pervopääkaupunkiin 1/2

”Juna jyskyttää vanhaa ystävää”, vai miten se Virven ralli nyt menikään? No, meni miten meni, mutta meillä Treelle menolippu on! Päätin nimittäin siipan kanssa tehdä pienen nostalgiatripin Pirkanmaan pervopääkaupunkiin, jossa etäsuhteemme kukoisti ensimmäiset kymmenen vuotta. Matkan tarkoituksena oli moikata (niitä junan jyskyttämiä) vanhoja ystäviä, katsastaa Postimuseon Tom of Finland -näyttely ja tehdä pieni homohistoriallinen Tampere-kävely. Matkaoppaiksi nappasin Tuula Juvosen sateenkaarevan Tampere-kirjan Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia (2002), 96-homolehdestä 5/72 löytämäni herkullisen vintage-matkajutun ”Näe ja koe Tampere” sekä vuoden 1993 Vapautuspäiviä edeltäneen Seta-lehden 3–4/93 jutun ”Koski ja kaksi rantaa: onko muinaisesta vesivahingosta hämäläisten homomekaksi?”.

No onko siitä? Lukemalla se selviää.

Sotilaita ja merimiehiä

”Naisvaltaisen teollisuuskaupungin leimastaan huolimatta Tampere on ollut aina tunnetusti iloluontoinen kaupunki ja pyhiinvaelluspaikka monelle kokemattomalle ja kokeneelle yrittäjälle.” Näin vihjailevasti alkaa 96-lehden eli Ysikutosen reilun 40 vuoden takainen juttu, jossa Tamperetta tehdään tutuksi niille vähemmän kokeneille ”yrittäjille”. Itsekin katson kuuluvani tähän joukkoon siitä huolimatta, että junailin Helsingin ja Tampereen väliä ahkerasti vuosina 1999–2009. Kokemattomuus johtuu kai siitä, että siipan Tampere-vuosina olimme huomattavasti kiinnostuneempia kaupoista ja kuppiloista kuin kotiseutumuseoista, mutta näin neljänkympin korvilla alkaa väistämättä kaivella ”isoisien hinttipusseja” ja hahmottaa omaa paikkaansa muutenkin kuin suhteessa syksyn muotitrendeihin. Tällä reissulla kaivelu alkaa asemalta.

”Useimmiten ensimmäinen silmäys Tampereeseen luodaan rautatieasemalta, joka öisin saattaa olla aika mielenkiintoinen paikka kuten rautatieasemat yleensäkin. Ravintoloiden sulkemisen jälkeen asemaravintola täyttyy asiakkaista, joista useimmat nauttivat Tampereen kuuluisaa aseman papusoppaa. Jos olet hulluna uniformuihin eli sotilaisiin ja merimiehiin, niin paikka on edullisin heidän päänmenokseen”, hehkuttaa Ysikutonen 5/72.

”Pitää paikkansa”, tuumii paikallinen ystävämme M., joka on tullut meitä vastaan miehensä J:n kanssa. Yllytyksestä huolimatta emme kuitenkaan jää ahmimaan solttupoikia tai papusoppaa, vaan jatkamme asemanseutuun tutustumista viereisestä Posteljooninpuistosta käsin. Se mainitaan myös tutkija Tuula Juvosen Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia -kirjassa homojen vanhana kohtauspaikkana.

Kengännauhoja kiristämässä.

Juvosen tutkimien poliisikuulustelupöytäkirjojen mukaan tamperelaiset miehet ovat menneinä vuosikymmeninä tavanneet toisiaan rautatieasemalla ja sen liepeillä ja harrastaneet seksiä joko aseman käymälässä tai läheisissä matkustajakodeissa. Homoseksuaaliset teot kieltäneen lain aikana näissä paikoissa piti kuitenkin varoa asemapoliisia tai henkilökuntaa, joten Juvonen uskoo Posteljooninpuistossa sijainneen käymälän vakiintuneen jo varhain yhdeksi miesten ulkotapaamispaikaksi.

Enää puistossa ei ole käymälää, ja se on muutenkin sen verran pieni ja huomaamaton, että kaupungissa pitkään asunut J. ei ollut edes noteerannut sen olemassaoloa. Pysähdymme siis toviksi ihailemaan ruskan värejä ja vuonna 1936 valmistuneen rautatieaseman kellotornia – tuota 50 metrin korkeuteen kohoavaa seisokkisymbolia, joka Wikipedian mukaan liitettiin funkisrakennuksen suunnitelmiin jälkikäteen Rautatiehallituksen vaatimuksesta. ”Kannatti. Iso on ja paksu!” toteamme ykskantaan ja suuntaamme Hämeenkadulle.

Atleetteja ja sankareita

Ysikutosen 5/72 matkajutussa hehkutetaan, miten Hämeenkatu kätkee monta huvia ja houkutusta ja miten sen varrelta löytyy takuulla ”jokaiselle jotakin suuhunpantavaa”. Jutun mukaan kadun ensimmäinen kriittinen piste on Hämeensilta – ”Kolmen kovan kullin kuja” –, jota reunustavat Aaltosen ”todella rumat Suomen neito ja kolme pronssista miehenpuolta”.

Tampereen taidemuseon sivuilta selviää, että Ysikutosen parjaamat Wäinö Aaltosen Pirkkalaisveistokset (1929) kuvaavat Suomi-neidon lisäksi keskiajan pirkkalaisia hahmoja: veronkantajaa, eränkävijää ja kauppiasta. Runollisen neidon täyteläiset muodot uhkuvat kuulemma tervettä elinvoimaa, kun taas sillan ”kolme kovaa kullia” ovat lihaksikkaita atleetteja ja vahvatahtoisia sankareita. ”Eli kuin suoraan homon päiväunesta”, kiherrämme tyytyväisinä atleettisankarien jalkojen juuressa.

Lihakauppias?

Ysikutonen maalailee myös, miten sillalta oikealle aukeaa Koskipuisto houkutuksineen ja edessä kimmeltää vanha klassillinen ravintola Tillikka. Tillikkaan tutustumme vähän myöhemmin, mutta ensin on koettava Koskipuisto. Ysikutosen mukaan se oli vuonna 1972 Tampereen vilkkaimpia ulkotapaamispaikkoja etenkin hotelli Tammerin – alkuperäiseltä nimeltään Grand Hotel Tammerin – tienoilla.

Vuonna 1929 valmistunut Tammer kuuluu nykyisin kovin epäseksikkäästi Sokos-ketjuun, mutta se mainostaa nettisivuillaan olevansa ”talo täynnä tarinoita”. Sitä sivuilta ei sentään selviä, että yksi herkullisimmista tarinoista liittyy hotellissa yöpyneeseen C. G. E. Mannerheimiin.

Korsettikuninkaallisia

Monet muistanevat homokohun nostattaneen Uralin perhonen -nukkeanimaation (2008), jossa marsalkka Mannerheim nähdään mm. sängyssä korsettiin pukeutuneena. Animaation ohjaaja Katariina Lillqvist kertoo Pispala.fi-sivustossa julkaistussa haastattelussa, että kohtaus perustuu hänen mummunsa omakohtaiseen Tammer-kokemukseen:

”Pispalassa on aina puhuttu Mannerheimin poikasuhteista, ja valtakunnallisestikin se on ollut puolijulkinen salaisuus. Mummuni on kertonut hotelli Tammerissa työskennellessään nähneensä Mannerheimin korsettiin pukeutuneena.”

Me pojat emme nyt lähde kiskomaan Mannerheimin luurankoa kaapista, vaan tyydymme toteamaan samoin kuin sota-ajan homoelämää muisteleva työläispoika Seta-lehdessä 3/88: ”Mannerheim käytti [liivejä] ryhtinsä vuoksi. Hän oli kuninkaallisen ja ylvään näköinen. Jos oli homo, niin olipas upea.”

Upea on kieltämättä myös 1930-luvulla nykymuotonsa saaneen Koskipuiston kansallismaisema, jota istahdamme hetkeksi ihailemaan. Ysikutonen mainostaa, että Koskipuistossa kelpaa tarkastella ”alkuperäispullotuksia”, mutta niitä ei nyt tule vastaan rantapromenadilla. Puiston kiinnostavimmaksi nähtävyydeksi jääkin Aimo Tukiaisen veistämä suomalaisen sotilaan muistomerkki Virvatulet (1971), jonka äärellä kelpaa muistella myös sodassa olleita homomiehiä. Yksi heistä oli Touko Laaksonen, jonka elämään ja taiteeseen tutustuisimme pian Postimuseossa.

Mummoja ja metallimiehiä

Pienen päivystyksen ja päivänpaistattelun jälkeen lampsimme hotelli Tammerin ohi, ylitämme Satakunnankadun ja päädymme pieneen puistoon, joka Työnpuistona tai Tampellan puistona tunnetaan. 

Ysikutonen 5/72 mukaan se oli kesät talvet Tampereen vilkkain tapaamispaikka Koskipuiston lisäksi. Syy tähän oli suorastaan taivaallinen, sillä tässä Satakunnansillan kupeessa sijaitsi aikanaan yksi Tampereen ”peltienkeleistä” tai ”vihreistä enkeleistä”, eli räikeänvihreäksi maalatuista yleisistä käymälöistä.

Pääkaupungin vilkas pömpelikulttuuri on jo tullut lukijoilleni tutuksi Homohistoriallinen Helsinki-juttusarjasta, mutta touhua ja tohinaa riitti siis myös Tampereen tualeteissa. Tuula Juvosen haastattelemien homoseksuaalisesti tuntevien miesten mukaan Tampereen keskeisillä paikoilla olleet yleiset käymälät olivat 1950–1960-luvuilla erittäin suosittuja tapaamispaikkoja.

Seitsemänkymmentäluvulle tultaessa moni peltienkeli oli kaikesta päätellen menettänyt siipensä, koska Työnpuiston pömpeli oli Ysikutosen mukaan niitä harvoja Tampereella pystyssä olevia ja kulttuurimuistomerkki sinänsä: ”Edelleenkin kerrotaan kaihoten joulusta, jolloin tytöt veivät kynttilän palamaan pömpeliin ja koristelivat sen kuusenhavuilla”, lehti tunnelmoi.

Tuula Juvosen kirjasta ei ilmene, koska Työnpuiston pömpeli lopulta purettiin, mutta hän toteaa sen olleen tapaamispaikkana ”vielä hyvin myöhään, poliisien mukaan oikeastaan niin kauan kuin se ylipäänsä oli pystyssä”. Eräs Juvosen haastattelema mies tietää tarkentaa, että puisto hiljeni sen jälkeen, kun sen valaistusta oli lisätty tv-sarja Mummon (1987–1989) päätähden Anja Räsäsen vaatimuksesta: ”[Anja] huolehti kaupungilla, että sinne Tampellan-puistoon pitää saada lisää valoja, kun siellä liikkuu niin paljon miehiä ja hän ei uskalla mennä töistä kotiin. (naurua)”

Hiljenemisestä huolimatta Tammerkosken itärannan puistoalueet mainitaan iltahämärän kohtauspaikkana vielä Seta-lehden Tampere-matkajutussa vuonna 1993. Samassa jutussa tarkastellaan myös Tampereen työväenkaupunki-imagoa hieman pervommasta näkökulmasta toteamalla, että tehtaitten kulta-aikoina kaupungissa asui maan teollisuustyöväestä 40 prosenttia – ja siten myös tilastollisesti keskimääräistä enemmän duunarihomoja.

Duunarihomoille voi osoittaa kunniaa tästä samaisesta Työnpuistosta löytyvän Tampere-veistoksen (1934) ääressä. Tampereen taidemuseon sivuston mukaan metallimiestä kuvaavassa veistoksessa ”voidaan nähdä voittaja, nykyajan David. Hänen Goljatinsa on Tammerkoski, jonka hän on kahlinnut ja pannut sen voiman akselin välityksellä palvelemaan teollisuutta, uutta aikaa”. Hmm, you go girl!

Saapasjalkasetiä

Työnpuistosta jatkamme Tampellan tehtaan entisessä verstaassa toimivaan Museokeskus Vapriikkiin ja katsastamme Postimuseon Salaisuuksin suljettu – Kirjeiden Tom ofFinland -näyttelyn. Kuten nimestä voi päätellä, näyttely keskittyy nimenomaan Touko Laaksosen kirjeenvaihtoon. Mukana on myös kiinnostavaa henkilökohtaista esineistöä, kuten asuja sekä piirustus-, maalaus- ja sävellystöitä aina lapsuudesta lähtien.

Näyttelystä päästyämme totesin, että aiempiin Tomppa-näyttelyihin (Jyväskylä 1999, Helsingin taidemuseo 2006 ja Turun Logomo 2011) verrattuna Postimuseon näyttely yllättää kesyydellään. Siksi myös näyttelyn nimen salaisuus-sana avautui eri tavalla kuin olin etukäteen ajatellut.

Näyttely ei suinkaan tarjoa meheviä paljastuksia à la Touko Laaksosen estottomat sota-ajan seksileikkailut, vaan juuri Laaksosen homoelämä on se salaisuus, joka on suljettu näyttelyssä nähtävien, etupäässä sisaruksille kirjoitettujen kirjeiden ulkopuolelle. Tarkoituksena on nostaa myytin takaa esiin se tavallinen Laaksonen: nuorukainen, sotilas, muusikko, mainospiirtäjä, veli, ystävä ja vanhus. Samalla näyttely kertoo siitä, miten valitettava ja toisaalta tärkeä seuralainen kaappi on homoille ollut ja on osittain yhä suhteessa työhön, perheeseen ja yhteiskuntaan. Näyttelyn kirjeitä voi muuten kuunnella myös Postimuseon sivustossa Ville Virtasen lukemina.

Yllättävintä Postimuseon Tomppa-näyttelyssä oli ehkä kuitenkin se, että myös Tom of Finlandin kuvien estoton seksuaalisuus jäi eräänlaiseksi julkiseksi salaisuudeksi. Suomeksi sanottuna en nähnyt vehkeen vehjettä – tosin siippa oli nähnyt yhden, kun oli sattunut oikeasta kulmasta katsomaan. Sitäkin intiimimpää oli tarkastella lähietäisyydeltä Laaksosen fetissivaatteita ja päästä kirjaimellisesti hänen nahkoihinsa. Nahkavermeitä jäi ihmettelemään myös takanani kävellyt utelias pikkupoika, jonka äiti sai haastavan selitystehtävän: ”Niin, siinä on sedän saappaat…”

Ja siinä on sedän takki.

Näyttelyn jälkeen päätimme tutustua ”klassilliseen” Tillikkaan, jotta ehtisimme huuhtoa historian pölyt kurkusta ennen Eteläpuisto-ekskursiota.

Osa 2