keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Homohistoriallinen Helsinki 7: Espa, helmi on Helsingin


Viime jaksossa löysimme onnen Olavinkadulta ja teimme baarikierroksen Hokista Hansan kautta Alcazariin, missä tarjoilija toi drinkin salaiselta ihailijalta. Jatkoille päädyttiin Espan puistoon.

Vaikka perähäs kääntyy päät
ja vaikka muita näät
sä vierellein kai jäät – –
muiden mukana tuskin vaan
mä sua kai laskisinkaan
näin Espaa kulkemaan
(Kari Tuomisaari)

Esplanadin puisto on Helsingin homojen vanhimpia kohtauspaikkoja Tähtitorninmäen ohella. Varhaisin maininta Espan homoelämästä löytyi Etsivälle keskuspoliisille vuonna 1935 lähetetystä ilmiantokirjeestä, joka on luettavissa Kansallisarkistossa. Sydämistynyt ilmiantaja mainitsee ”Espalla pyydystelevät homosecxualit” ja kertoo, että Espan ja Mikonkadun kulmaa lähellä olevat penkit ovat ”apajoita joissa hyvin helposti joku pappa tai tirehtööri pyytää ryypylle – etenkin sotilaita!”. Ilmiantajan mukaan ”niihin pitäisi panna joku syötiksi – ja sitten”.

Sisäpiirin tietoa Espan 1930–1950-lukujen homoelämästä löytyy Seta-lehden numeroissa 2–4/88 julkaistuista opiskelijapojan, säätyläispojan ja työläispojan nuoruusmuisteloista, joihin tutustuimme jo viime jaksossa. Neljäs keskeinen lähde on Touko ”Tom of Finland” Laaksosen vuonna 1990 antama haastattelu, josta Kati Mustola on julkaissut otteita Tom of Finland – ennennäkemätöntä -kirjan (2006) artikkelissaan.

Pääkonttorin pojat


Kiertelen tänä kesäkuisena lauantai-iltana Teatteriesplanadilla, eli Ruotsalaisen teatterin ja Korkeavuorenkadun välisellä alueella, jolle Espan homoliikenne aikanaan keskittyi. Kuten juttusarjasta on ilmennyt, homojen ulkokohtaamispaikkojen magneettina toimi yleensä käymälä, ja niin oli myös Espan puistossa. Espan suorastaan legendaarinen pömpeli mainitaan opiskelijapojan, säätyläispojan ja työläispojan muisteloissa, ja sen perään haikailee myös Touko Laaksonen.

Laaksonen mainitsee haastattelussaan ”Ruotsalaisen teatterin takana olleen pyöreän pömpelin”, ja Seta-lehdessä 2/88 julkaistusta opiskelijapojan muistelosta löytyi sille nimikin: ”Pääkonttori”. Kaupunginmuseon kuva-arkistosta onnistuin kaivamaan pari 1920–1930-luvuilla otettua kuvaa Teatteriesplanadin yleisökäymälästä, mutta pyöreää pömpeliä siitä ei saa tekemälläkään. Pikemminkin se oli komea kivilinna, ja yhdessä kuvatekstissä rakennuksen piirtäjäksi mainittiin kaupunginarkkitehti Theodor Höijer. 

En malta olla ajattelematta, että Pääkonttori-nimi oli alun perin annettu nimenomaan Höijerin suunnittelemalle käymälälle, joka purettiin kaiketi joskus 1930-luvulla. Ainakin myöhäisin rakennuksesta löytämäni kuva oli ajoitettu noin vuoteen 1930. Oma veikkaukseni on, että Höijerin Pääkonttorin tilalle tullut peltipömpeli peri vanhan nimen, vaikka siltä puuttuivat kaikki edeltäjänsä arkkitehtoniset meriitit. Asiansa nimi kyllä ajoi, koska tällaiset humoristiset lempinimet olivat omiaan helpottamaan homojen kanssakäymistä. Ympärillä olevat heterot tuskin ymmärsivät paheksua, kun kaksi herraa sopi tapaamisesta ”pääkonttorilla”.

Theodor Höijerin piirtämä Teatteriesplanadin yleisökäymälä vuonna 1924 otetussa kuvassa. Taustalla Eteläesplanadi 20 ja vasemmalla soittolava. Eeva Maija Viljon vuonna 1985 ilmestyneen Höijer-tutkimuksen mukaan ”Pääkonttori” rakennettiin vuosina 1888–1889. Tarkka purkuaika ei ole tiedossa. Kuva: A. Rönnberg / Helsingin kaupunginmuseo.

Suomen verisin paikka


Touko Laaksosen vuoden 1990 haastattelusta ja Seta-lehdessä 4/88 julkaistusta säätyläispojan muistelosta ilmenee, että Espan pömpelin homomaine oli myös heterojen tiedossa. Säätyläispoikaa jopa varoitettiin paikasta kouluvuosina 1930-luvulla:
Ollessani koulupoika kriminalistiikasta kiinnostunut isäni sanoi minulle kerran, osoittaen Esplanadin puistossa olevaa pisoiria, että se on Suomen verisin paikka ja ettei missään niin pienellä pinta-alalla ole tehty niin monta verityötä kuin siellä. Vasta vuosia jälkeen päin, tultuani tietoiseksi siitä, että se oli homojen ehkä tunnetuin ulkotapaamispaikka Helsingissä, aavistin todennäköisen syyn tähän…
Väite on hurja, enkä ole löytänyt sille tukea muista lähteistä. Esimerkiksi 1930-luvun homoelämää muisteleva työläispoika mainitsee Seta-lehdessä 3/88, että punkkereissa – kuten pisuaareja silloin kutsuttiin – sai yleensä tutustua melko rauhassa poliisin harjoittamaa häirintää lukuun ottamatta:
Mutta kyllä poliisi usein ratsioi niissä, milloin siviilipukuiset, milloin virkapukuiset. Usein ne olivat siviilipukuisia eikä ne suinkaan olleet niin helläkätisiä. Aina otettiin tiedot ja joitakin kutsuttiin kuulusteltavaksi. Jos siellä tavattiin työskentelemässä niin silloin oli aina kuulustelu tiedossa. – – Sitä paitsi poliisit olivat monta kertaa hyvin ärsyttäviä. Ne jopa näyttivät oman tavaransa siellä punkkerissa ja tällä tavalla sitä eksyi tekemään vähän lähempää tuttavuutta.
Varsinkin sota-aikana Teatteriesplanadia pidettiin yleisesti homojen reviirinä, jonka mukavuuslaitoksen heteromiehet kiersivät kaukaa, eikä poliisikaan ilmeisesti pahemmin hätyytellyt. Touko Laaksonen toteaa haastattelussaan, että pömpeli oli ”joka ilta täynnä homoja”:
Kaikki heterot tiesi, ettei sinne pidä mennä kuselle, että siellä on kymmenen kättä heti kiinni. Heterot meni puistoon, ne kusi jonnekin puunjuurelle. Siis kaupunkilaiset tiedosti sen, että toi on homojen paikka, mutta kukaan ei tehnyt mitään, ei mikään poliisi käyny koskaan pitämässä ratsioita tai muuta.
Vastaavia muistoja on työläispojalla, joka palveli sota-aikana Suomenlinnan varuskunnassa:
Sota-aikana yöllä nimenomaan Esplanadin ruljanssi oli menossa. Siellähän oli ihan kymmeniä miehiä. Ja siinä vastapäätä oli ravintola Bensowin talossa – ikkunat laudoitettuina, niin että ne ei nähneet sisältä mitään. – – Kyllä se [homoseksuaaliset teot kieltänyt] laki voimassa oli, mutta en tiedä että koskaan sota-aikana poliisi olisi tullut sinne punkkereihin. Ei ainakaan silloin kun minä olin siellä. Ja minä siellä aika paljon olin. Eihän sitä voinut mennä Suomenlinnan lautalle ettei olisi kiertänyt. 
Bensowin talo vuonna 1949. Kuva: Hugo Sundström / Helsingin kaupunginmuseo.

Yö kerran unhoa annoit

Sota-ajan homoelämää ja heterojen suhtautumista siihen kuvaillaan useissakin muisteloissa hyvin vapaamieliseksi ja lähes karnevalistiseksi. Useimmiten tätä selitetään sillä, että ihmisillä oli paljon suurempiakin huolia kuin homojen edesottamukset ja että sota-aika ylipäätään horjutti moraalikäsityksiä, kuten säätyläispoika kertoo Seta-lehdessä 4/88:
Sodan aikana seksuaalisuus eli voimakkaana ainakin ankeista rintamaolosuhteista lomalle päässeiden elämänjanoisten poikamiesten keskuudessa; ukkomiehistä en tiedä. Sodan aikana oltiin myös seksuaalisuuden toteuttamisen nähden – ainakin rintamamiesten kyseessä ollen – epäilemättä sallivampia ja suurpiirteisempiä kuin rauhanajan oloissa. Elettiinhän tuolloin usein kuolemanvaaran läheisyydessä olosuhteissa, joihin toisten yksityiselämän moralisoinnit eivät oikein sopineet.
Tämän sai huomata myös Touko Laaksonen, joka palveli Tom of Finland – ennennäkemätöntä -kirjan mukaan mm. Pitäjänmäen Pajakukkulan ilmatorjuntapattereissa ja oli suunnilleen joka toinen ilta iltalomalla pimennetyssä Helsingissä:
Joka ilta kaupunki pimeni. Ah, ei voi millään tietää millaista se oli, ellei ole koskaan kokenut suurta kaupunkia, jonka kaikki kadut on täysin pimeät! Se oli mulle jostain syystä seksuaalisesti kiihottavaa – ehkä vaan siksi että mä olin nuori – ja mulla oli tapana lähteä ilta illan jälkeen ulos ja risteillä sysipimeillä kaduilla seksiä etsien. En mä ollut ainoa, jonka mielestä se oli kiihottavaa. Sain seksiä niin paljon kuin halusin. Siellä pimeydessä hiippaili paljon muitakin kuin sotilaita ja merimiehiä. Seksi se veti sinne kaduille miehiä iskemään. Kukaan ei tiennyt elääkö sitä huomenna ja tuleeko huomista aamua ylipäätään ollenkaan. Niin sitä sitten elettiin kuin viimeistä päivää. Otettiin kaikki irti. Se oli estotonta touhua se! – – Stockan edessä oli ratikkapysäkki, jonain sumuisena iltana – kaikki valot oli vekka kadulta pommitusten takia – keskellä ratikkapysäkkiä, keskellä katua naitiin jonkun kaverin kanssa. Jotkut hahmot oli siinä vähän matkan päässä, eikä ne tullut lähelle kun ne huomas, että siellä oli jotain tällästä tapahtumassa.
Pimennetyn Helsingin ilot avautuivat myös Paavo-nimiselle homomiehelle, jonka muisteloja voi lukea Ihminen sodassa -kirjassa (2006) julkaistusta Kati Mustolan artikkelista:
Täällä Helsingissähän oli aivan loistavat markkinat sitten, ku mä pääsin sairaalasta ja kykenin ulos. Ruotsalaisen teatterin päädyssä oli semmonen peltitoosa ja se oli täynnä kun oli pimennyksen aika. Sinne ei mahtunu, ei millään, vaikka ois koittanu. Se oli ihan täynnä sotilaita. Niitoli joka paikassa.
Joillekin, kuten Touko Laaksoselle, seksuaalisuus kytkeytyi vahvasti kaikkialla näkyviin vallan ja miehisyyden symboleihin:
Univormufetissi tuli mulle sodan aikana hyvin voimakkaaks, se liitty aina semmoseen miestyyppiin, jota halus tavottaa. – – Se kytkeyty mulla jollain tavalla koko homma aina asepukuun. Ja jos sillä sattu olee vielä omat saappaat, jotka oli vähän killtävämmät kun armeijan saappaat, jotka oli sellaista rasvanahkaa, ni se kiihotti vielä enemmän.
Myös säätyläispoika uskoo sota-ajan lisänneen sotilasidoleihin kohdistunutta arvostusta:
Ja kyllähän sotilaspukuinen nuorukainen aina siviilin voitti. Erityisesti housuissaan ns. luukkulaitteet omanneet matruusit ja ratsuväen punahousut sekä nätit soitto-oppilaat olivat suosittuja. Ja olihan sodanaikainen uniformu muutenkin saappaineen, nahkavöineen ja joskus kannuksineenkin paljon puoleensa vetävämpi kuin nykyinen sotilaspukumme – –.
Unhoittui lantut ja voikukkakorvikkeet
ruisjauholeivokset, vadelmanlehtiteet
mieleni hurmasi huulesi auenneet
ruskeat silmäsi yöhön jo rauenneet
muistatko mennehen?
(Veikko Lavi)

Bensowin talo 14.6.2014.

Kollektiivinen muistinmenetys


Touko Laaksonen toteaa haastattelussaan, että hän ei muista mitään protesteja heterojen taholta sota-ajalta. Vasta sodan jälkeen ”ruvettiin moralisoimaan kauheesti ja nää lait tuli korostetusti esille”. Tämä näkyi mm. sensaatiomaisena lehtikirjoitteluna ja homoseksuaalisista teoista langetettujen tuomioiden huomattavana kasvuna, kuten juttusarjan 2. osassa oli jo puhetta.

Sodan poikkeusluonnetta korostaa sekin, että sodan päätyttyä kaikki vetäytyivät takaisin omiin leireihinsä. Touko Laaksonen kertoo siitä, miten sodan jälkeen tuli usein kadulla vastaan miehiä, joiden kanssa hän oli ollut sodan aikana seksihommissa. Nyt miehillä oli vaimot ja lapset ympärillään. ”Kun sodan aikana ei ollut naisia saatavilla, nämä aviomiehet ja isät olivat hakeneet iloja meikäläisten maisemista”, Laaksonen toteaa.

Kati Mustola puhuu Ihminen sodassa -kirjan artikkelissaan suoranaisesta kollektiivisesta muistinmenetyksestä, joka koski sota-aikaista homoseksuaalisuutta. Sota vinksautti monet asiat uusille ja erilaisille raiteille, ja tavanomaiset kontrollimekanismit murtuivat. Kuolemanpelko sai miehet hakemaan turvaa ja läheisyyttä toisistaan, ja rintamalla ja kaupungeissa tapahtui paljon sellaista, mistä hetero- ja homoveteraanit eivät myöhemmin halunneet puhua.

”Sodanaikaisista homokokemuksista vaikenemisessa oli jotain paniikinomaista, samoin kuin kouristuksenomaisessa tarrautumisessa heteronormiin. Näin silloinkin, kun heteromuottiin asettautuminen on ollut väkivaltaista ihmiselle itselleen ja hänen läheisilleen”, Mustola kirjoittaa. Tuore kaunokirjallinen esimerkki tästä löytyy Tommi Kinnusen kirjasta Neljäntienristeys (2014), jossa seurataan perheenisä Onnin kipuilua oman seksuaalisuutensa kanssa jälleenrakennuskauden Suomen armottomassa asenneilmapiirissä.

Kontrollin tiukentuminen johti 1940–1950-luvuilla myös homojen suosimien pisuaarien purkamiseen. Juttusarjan 2. osassa oli jo puhetta Hesperian puiston pisuaarista, joka purettiin huoltopoliisin vaatimuksesta vuonna 1958. Espan puiston pömpelille purkutuomio tuli huomattavasti aikaisemmin, ja veikkaan, että tarkoituksena oli nimenomaan homotrafiikin suistsiminen. Pääkonttorin tarkka purkuaika ei ole tiedossa, mutta sitä ei ollut pystyssä ainakaan enää syksyllä 1946, kun Seta-lehdessä 2/88 muisteleva opiskelijapoika muutti Helsinkiin. Homojen keskuudessa kiersi tuolloin vain hauska anekdootti yhdestä kuopiolaisesta alan miehestä, joka kaupunkiin tultuaan oli mesonnut ja kironnut sitä, ”kun Piäkonttori hävitettiin”.

Minä kaipaan Espalle takaisin
elämän kevääseen
minä kaipaan Espalle takaisin
siihen hukattuun nuoruuteen
(Jukka Virtanen)


Kikattajia ja tosimiehiä


Pääkonttorin sulkeminen ei kuitenkaan merkinnyt loppua homojen bisneksille, vaan Teatteriesplanadin homoelämä jatkui vilkkaana myös sodan jälkeen. Seta-lehdessä 4/88 muisteleva säätyläispoika kertoo, että tunnetuin homojen ja heistä kiinnostuneiden ulkokohtaamispaikka oli sodan jälkeen Pohjoisesplanadin puistonpuoleinen katuosuus penkkeineen. Alueella oli vilkasta varsinkin myöhäiskesän ja syksyn tummina iltoina. 

 Ehkä Kalle-lehden toimittajat vakoilivat juuri täällä kerätessään aineistoa kaksiosaiseen juttuunsa ”Inhottu, halveksittu ja paljon puhuttu Kolmas sukupuoli”, joka julkaistiin numeroissa 7–8/51:
Hämärtyvässä illassa istuu puiston penkillä kaksi keskusteluun vaipunutta ihmistä. Toinen miehistä sytyttää savukkeen, jonka hehkuva kärki jää valokärpäsen lailla kimaltelemaan tummaa taustaa vasten. He keskustelevat kuin kaksi iltakävelyllään hetkeksi huoahtamaan istahtanutta ”tavallista ihmistä”, kunnes toinen miehistä kietoo käsivartensa toisen kaulan ympärille ja suutelee häntä kuiskaten samalla hehkuvia rakkaudentunnustuksia. Saastaista!
Nenäänsä nyrpisti myös Touko Laaksonen, joka oli sodan aikana elänyt Espan yössä kiihkeää elämää. Kun univormut riisuttiin, niiden alta tuntui Laaksosen kauhuksi kuoriutuvan komppaniallinen kikattajia:
Mä olin kävelemässä pitkin Espaa ja rupesin huomaamaan, et ne oli suurin piirtein kaikki näit tämmösiä kikattajia, mitä siellä liikku siihen aikaan. Ja mä tajusin, et noiden täytyy olla homoja, koska mä ite uskoin kanssa siihen, taikka mulla oli jonkinlainen mielikuva, että pitää olla naismainen jos kerran on homo. – – Ja pitkän aikaa mä yritin matkia sitä samaa linjaa ja pääsinkin niitten seuraan. Muuten ei päässy, jollei pelannu heidän ehdoillansa. Penkit oli täynnä homoja ja sit ne sipsuttelivat penkiltä toiselle, ja ”hei siellä” ja muuta. Mulla oli kauhee sätky, pelkäsin, et jos mä oon joskus siellä ja joku siviilituttava sattuu menemään ohi ja näkee mut siellä penkillä leikkimässä jotain tämmöstä leikkiä, niin mul on hätä kädessä. Pitkän aikaa yritin tätä linjaa eikä se oikein niinku istunu mulle. Mä en viihtyny niissä kuvioissa, eikä se tuntunu aidolta. Tähtitorninmäeltä mä löysin sitten semmosia tarpeessa olevia tosimiehiä.
Ennen pitkää Espalta lähtivät muutkin homot, kun homoliikenne alkoi siirtyä yhä kauemmaksi keskustasta [ks. juttusarjan 4. osa]. Viimeinen löytämäni merkintä Espan kukoistuksesta on vuodelta 1963, jolloin Viikon totuus -skandaalilehti kehotti ”siviilipuvussa liikkuvia huoltopoliisin miehiä seuraamaan myöhemmin illalla Esplanadin penkeillä rietasta peliään harjoittavia homofiilejä”. 

 Kuusikymmentäluvun lopulla Espan kultaiset vuodet olivat jo auttamatta ohi. Tästä kertoo se, että puistoa ei mainita enää Suomen ensimmäisen homopainatteen, vuonna 1968 ilmentyneen kaksinumeroisen Ihminen ja yhteiskunta -lehden seuranhakujutussa. Maininnat ovat harvassa myös Valdemar Melangon Puistohomot-kirjassa (2012), joka perustuu hänen vuosina 1969–1970 keräämäänsä aineistoon.

Tänä viileähkönä kesäiltana Espa on ylipäätään kovin hiljainen. Päivystyspaikaltani olen nähnyt vain satunnaisia päämäärättömiä turisteja ja kuunnellut lehmusten huokailua ja supinaa. Osa niistä on nähnyt jopa alkuperäisen Pääkonttorin rakentamisen 1800-luvun lopulla ja vielä useampi on todistanut sota-ajan yöllisiä kohtaamisia. Osa puuvanhuksista saatetaan kuulemma pian joutua kaatamaan, koska ne alkavat olla vaarallisia. Taitavat vain tietää liikaa, tuumin itsekseni ja lähden sipsuttelemaan Tähtitorninmäelle niitä Tompan mainitsemia tosimiehiä etsimään.

Osa 8


Tekstissä siteeratut laulut:
Espa, helmi on Helsingin. Esittäjät Brita Koivunen ja Eino Virtanen. Sanat Kari Tuomisaari. 1960.
Muistatko. Esittäjä Tapio Rautavaara. Sanat Veikko Lavi. 1964.

Lähettänyt klo
Tunnisteet: , , , , , , , , , , ,

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)