Kesä 1981. Täpötäysi lautta ajaa satamaan, ja laiturille
purkautuu hilpeitä lomalaisia: taviksia, drag queeneja ja lihaskimppuja pikku
speedoissaan. Oho, tuossa taisi vehjekin vilahtaa… Siis tervetuloa
maanpäälliseen homoparatiisiin, jossa kuuluu nauttia kesästä ja pesästä!
Siinä tiivistys Ryan Murphyn tuoreen The normal heart -elokuvan alkukohtauksesta, jossa päähenkilöt
saapuvat lomailemaan New Yorkin Long Islandin edustalla sijaitsevalle Fire
Islandin saarelle. Saari on Yhdysvaltain homojen legendaarisimpia
kesänviettopaikkoja, ja sinne pelmahtaa lomakaudella tuhansia ”teikäläisiä”.
Alun perin homot löysivät tiensä Fire Islandin Cherry Grove -lomakohteeseen
1930-luvun lopulla ja ottivat sen ennen pitkää omakseen. Antropologi Esther
Newton kutsuukin Grovea Yhdysvaltain ensimmäiseksi ”homokaupungiksi”.
Viisikymmentäluvulla sen tuntumaan alettiin rakentaa perheille tarkoitettua Fire
Island Pinesin lomakohdetta, jota alkoivat kuitenkin pian kansoittaa Groven
homomainetta karsastaneet varakkaat (kaappi)homot.
The normal
heartin alku sijoittuu juuri Fire Island Pinesin kesäidylliin ja tarjoaa
fiktiivisen välähdyksen sen hedonistisesta homoelämästä aids-aikakauden kynnyksellä.
Autenttista Pines-tunnelmaa taas tarjoaa kuvataitelija Tom Bianchin valokuvakirja Fire Island
Pines – Polaroids 1975–1983. Kesäkuvien katselu näin syyspäiväntasauksen
jälkeen on aina katkeransuloista, ja Bianchin teos varsinkin on suoranaista
haikeuden taidetta. Se on elämäniloinen kunnianosoitus kuolleille ystäville,
kadonneelle ajalle ja menneiden kesien muistolle.
Viisikymmentäluvun Chicagossa varttunut Tom Bianchi
muistelee kirjansa esipuheessa, miten hän luki ensimmäistä kertaa Fire
Islandista kirjaston kehonrakennuslehdestä. ”Tulisaari” kuulosti kutkuttavan
epätodelliselta, ja hänen mielessään koko paikka väikkyi ihanana utopiana
keskellä homovihamielistä arkitodellisuutta. Bianchille utopiasta tuli myös
totta 1970-luvulla, kun hän vuokrasi Fire Island Pinesista kesämökin ystäviensä
kanssa. Tuolloin hän ei ollut vielä nimekäs kuvaaja vaan nuori elokuvayhtiön
lakimies, joka oli sattumalta saanut liikelahjaksi upouuden Polaroid SX-70 -kameran.
Se oli aloittelijalle täydellinen väline, ja Bianchi ryhtyi innokkaasti
ikuistamaan Fire Islandin kesiä ja kesäpoikia. Näin hän löysi pikkuhiljaa
luovuutensa ja ryhtyi kokopäiväiseksi kuvataiteilijaksi.
Bianchin esipuhe pursuaa hauskoja anekdootteja Fire
Island Pinesin elämästä. Paikalliset roskakuskitkin olivat kuulemma kuin suoraan mallitoimiston
listoilta, ja lähikauppa ristittiin uudelleen jalokiviliike
Tiffanyn mukaan, koska tuotevalikoima oli niin ylellinen. Asiakaskunnan
valikoivasta mausta kertoi kaiken se, että myynnissä oli 13:a eri sinappia mutta
vain yhdenlaista ketsuppia. Pinesin päättymättömissä kotibileissä saattoi olla
”alkudrinkkinä ”bilehuume Quaaludea ja ”jälkkärinä” poppersia. Juhlien viihdepuolesta
vastasivat saarella lomaansa viettäneet eri alojen taiteilijat, ja vieraiden
joukossa pyöri huippunimiä Calvin Kleinista Diane von Fürstenbergiin. Vuosien
myötä kotibileet vaihtuivat valtaviin rantabileisiin, joissa tuhannet ihmiset
tanssivat senhetkisen diskotähtösen tahdittamina. Aika moni vieraista päätyi
jossain vaiheessa iltaa ”Meat Rackille”, eli Groven ja Pinesin välissä
sijainneelle homojen ulkotapaamispaikalle, jossa vietettiin loputtomia yöllisiä
orgioita.
Monille Fire Islandin huume-, seksi- ja vartalofiksaatio
oli Bianchin mukaan aivan liikaa, ja koko paikka vaikutti lähinnä helvetin
esikartanolta. Sellaisena se näyttäytyy myös Larry Kramerin Faggots-kirjassa, jonka päähenkilö saa
yliannostuksen hupihomostelusta ja tajuaa kaipaavansa ennen kaikkea rakkautta.
Rakkauden kaipuusta puhuu myös Bianchi toteamalla, että Pinesin homot eivät aina
tienneet, mitä he oikein etsivät, mutta ainakin he toivoivat löytävänsä
rakkauden – iltapäiväksi, yöksi tai koko elämäksi. Pines-elämä oli todellista hetken
juhlaa: ”Pitkä rantakävely iltapäiväihastuksen kanssa saattoi tarjota
ikuisuuden verran ihanuutta”, Bianchi kirjoittaa.
Kahdeksankymmentäluvun alussa Fire Islandin loputtomat
bilekutsut vaihtuivat yhtä loputtomilta tuntuneisiin hautajaiskutsuihin, ja saaresta tuli yksi aids-tuhon keskuspaikoista – homoyhteisön ground zero. Suuri osa Bianchin
polaroideihin tallentuneesta elämästä pyyhkiytyi pois kuin hiekkalinna
aaltoihin, ja hänen iloisia muistoja pursuavasta kuvalaatikostaan tuli
mausoleumi. Bianchi itse selvisi tartunnasta hengissä, mutta kesti kauan ennen kuin henkinen kipu hellitti ja teki tilaa kiitollisuudelle elettyä elämää kohtaan.
Kun hän vuosikymmenten jälkeen uskaltautui raottamaan kuvalaatikkonsa kantta, sieltä löytyi joukko nauravia ja leikkiviä ystäviä ja poikaystäviä – kaikki elossa taas. Nyt nämä miehet jatkavat ikuista nuoruuttaan Bianchin kauniissa kirjassa. Sen kuvista välittyy mielestäni samanlainen tarttuva ja puoliuhmakas elämänilo kuin oheisesta Claes Anderssonin runosta, jonka on suomentanut Jyrki Kiiskinen.
Kun hän vuosikymmenten jälkeen uskaltautui raottamaan kuvalaatikkonsa kantta, sieltä löytyi joukko nauravia ja leikkiviä ystäviä ja poikaystäviä – kaikki elossa taas. Nyt nämä miehet jatkavat ikuista nuoruuttaan Bianchin kauniissa kirjassa. Sen kuvista välittyy mielestäni samanlainen tarttuva ja puoliuhmakas elämänilo kuin oheisesta Claes Anderssonin runosta, jonka on suomentanut Jyrki Kiiskinen.
[– –]
Tällaisena päivänä kaikki tajuavat että elämä on saatu
elettäväksi ja
huolet maton alle lakaistaviksi
Avasimme kahdeksantoistavuotiaan mallasviskin
ja kippasimme sen tavallisen kraanaveden kanssa kurkkuun
Oli upeaa tulla känniin ja löytää itsensä
tänä erityisenä päivänä
Arki kyllä rikkoo aikanaan ilomme (aavistimme)
ja pimentää ystävyyden ja lumon
Joka tekee siitä elämisen arvoista
Olepa hyvä! :)
VastaaPoista