Onnen kaukoranta: homomatkailun historiaa

”Matkoille kotimaisin matkavarustein!” Matkalaukkuja Helsingin Stockmannin näyteikkunassa 1930-luvulla. 

Kuva: Foto Roos / Helsingin kaupunginmuseo.

”Niin no, tietysti otin osani maailman iloistakin. Siinä suhteessa olen tavattoman paljon tyytyväisempi Berliiniin kuin Pariisiin; noita kaupunkeja ei voi ollenkaan verrata keskenään; minä suorastaan kaipaan takaisin Berliiniin – olen koko ajan kaivannut. Muudan minussa kauan elänyt kuvitelma ei olisi voinut toteutua ihanteellisempana todellisuuselämyksenä kuin se Berliinissä toteutui. Hän oli lapsi ja enkeli, koko olemukseltaan pieni ihme, rakastettava ensi silmänräpäyksestä viimeiseen. – – Pääkaupungeista puheen ollen mainittakoon myös Tukholma. – – Kun kaupunki oli vallan tylsä ja aikaa oli, otin kadulta ensimmäisen työttömän konttoristin, vein hänet parhaisiin ravintoloihin, syötin ja juotin koko päivän sekä annoin joukon kruunuja, että hän taas pääsisi tanssimaan tyttönsä kanssa, jonka kuvan hän näytti minulle. Tylsää!”

Oheinen sitaatti on peräisin runoilija Uuno Kailaan 13.12.1932 päivätystä kirjeestä, jota Kalle Achté siteeraa teoksessaan Uuno Kailas: runoilija psykiatrin silmin (2001). Sitaatti on mitä hätkähdyttävin esimerkki suomalaisen sateenkaarimatkailun historiasta – aiheesta, jota ei tietääkseni ole juuri tutkittu.

Kirje kertoo ensinnäkin siitä, miten maailman metropolit – nuo onnen kaukorannat – ovat tarjonneet suomalaismiehille tilaisuuksia elää omaa seksuaalisuutta todeksi tavalla, josta saattoi kotipuolessa vain haaveilla. Samalla kirje kertoo siitä, että seksuaalisuuden toteuttamiseen saattoi liittyä myös raadollinen puoli. ”Maksettu rakkaus ja ostetut orkut on perverssiä kulutusjuhlaa”, kiteytti Irwin vuosikymmeniä myöhemmin.

Tässä kirjoituksessa tarkastelen homomiesten ja muiden miehiä haluavien miesten matkailua kansainvälisestä ja kotimaisesta näkökulmasta. Ensiksi mainittua tarjoaa Gordon Waittin ja Kevin Markwellin kirja Gay tourism: culture and context (2006), ja jälkimmäistä löytyy sateenkaarevien suomalaismiesten elämästä ja taiteesta.

Wilhelm von Gloeden: Kaksi alastonta nuorukaista (1900). Kuva: Wikimedia Commons.

Jospa kerran sinne…

Gordon Waitt ja Kevin Markwell toteavat Gay tourism -kirjassaan, että homomiesten matkailun kehitykseen vaikuttivat samat tekijät kuin muunkin matkailun: liikennevälineiden kehitys, keskiluokan liikkuvuuden lisääntyminen vaurastumisen ansiosta ja lopulta massaturismin synty.

Niiden lisäksi homomatkailua edistivät tietyt erityistekijät, kuten eurooppalaisten stereotyyppiset käsitykset ”etelän” ihmisten primitiivisyydestä ja pervoudesta sekä ulkomailla asuneiden homokirjailijoiden ja -taiteilijoiden tuotanto. Keskeinen merkitys oli myös Pohjois-Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan syntyneillä urbaaneilla homoyhteisöillä ja niiden ympärille kehkeytyneellä matkailubisneksellä.

Waitt ja Markwell huomauttavat, että homomatkailua on hallinnut eräänlainen Ihmemaa Oz -ajattelu: henkisen kotimaan etsiminen sateenkaaren tuolta puolen, kun varsinaisessa kotimaassa on jouduttu elämään ”abnormeina sukupuolielostelijoina” syrjivän lainsäädännön ja heteronormatiivisuuden ikeessä.

Suomalaisittain voisi todeta, että kansallistangossamme kuvattu satumaa on edustanut sateenkaarikansalle aivan toisenlaista onnelaa kuin heteroille – onnelaa, jossa ei vain voi, vaan jossa on myös lupa rakastaa. ”Siivetönnä en voi lentää / vanki olen maan” on ollut kaikkea muuta kuin haihattelua niille suomalaisille, jotka ovat istuneet vankeusrangaistusta tai eläneet sen pelossa samasukupuolisen halunsa vuoksi.

Ajat ovat muuttuneet, mutta Waittin ja Markwellin mukaan myös nykyinen kaupallinen homomatkailu perustuu kuvitteellisten ’’kotimaiden” ja homoutopioiden kaupitteluun. Ennen muinoin pyhiinvaellettiin Etelä-Italiaan, Kreikkaan, Pohjois-Afrikkaan ja tropiikkiin; nykyisenä avoimuuden aikana suunnataan esimerkiksi kansainvälisiin Pride-tapahtumiin.

Vaikka kohteet ovat vaihdelleet, homomatkailu on kautta vuosisatojen kytkeytynyt vahvasti oman ja yhteisöllisen identiteetin rakentamiseen sekä seksuaalisiin mahdollisuuksiin. Jälkimmäisiä ovat tarjonneet esimerkiksi puistot, baarit, saunat, nakurannat ja seksityöläisten palvelut, kuten myös Uuno Kailaan kirjeestä voi päätellä.

Wilhelm von Gloeden: Huilukonsertti (1905). Kuva: Wikimedia Commons.

Etelän hedelmät

Gay tourism -kirjasta selviää, että nykymuotoisen homomatkailun juuret ovat etelänmatkailussa, johon vauraat eurooppalaiset ja pohjoisamerikkalaiset miehet hurahtivat 1800-luvulla. ”Etelä” on tässä hyvin häilyvä käsite, koska se kattoi Välimeren alueen – varsinkin Etelä-Italian ja Kreikan –, Lähi-idän, Pohjois-Afrikan, Kaakkois-Aasian sekä Etelä-Amerikan.

Italian ja Kreikan suosioon vaikutti luonnollisesti antiikin ajan homoseksuaalinen perintö. Orientin ja tropiikin ei-länsimaiset yhteiskunnat taas miellettiin kolonialistisessa ajattelussa primitiivisiksi ja niiden tummahipiäiset asukkaat lähtökohtaisesti perversseiksi, koska he elivät länsimaisen ”sivistyksen” ulkopuolella.

Etelä väikkyi pohjois- ja keskieurooppalaisten silmissä vapaan seksuaalisuuden temmellyskenttänä, vaikka siihen vahvasti yhdistetyt ilmiöt – prostituutio, avioliiton ulkopuolinen seksi ja samasukupuolinen halu – olivat aivan yhtä yleisiä pohjoisempana.

Stereotypioiden lisäksi etelän suosioon vaikuttivat lainsäädännölliset erot. Englannissa, Saksassa ja Alankomaissa homoseksuaalisista teoista saattoi 1800–1900-luvuilla seurata kuolemantuomio tai elinikäinen vankeus, kun taas Italiassa, Ranskassa ja Espanjassa niitä ei ollut kriminalisoitu. Etelään matkustamisesta tuli siten vauraille miehille vastarinnan muoto: tapa paeta sortolakeja ja nauttia sosiaalisista ja seksuaalisista mahdollisuuksista, joita kotimaassa ei ollut tarjolla.

Kuten edellä totesin, etelän homoutopioiden markkinoinnista huolehtivat varsinkin niihin asettuneet kirjailijat ja taiteilijat. Heidän suosiossaan oli 1800-luvulla Etelä-Italia, jossa ykköskohteena oli Capri. Vähemmistöjä vetivät puoleensa myös Sisilian Palermo ja Taormina, joiden poikarakkausmainetta lietsoivat esimerkiksi saksalaisvalokuvaaja Wilhelm von Gloedenin (1856–1931) antiikkikliseitä pursuavat alastonkuvat.

Magnus Enckell: Fauni (1895). Kuva: Uuden taiteen lähteillä (1966).

Italialainen hoito

Etelän hedelmät vetosivat myös sateenkaareviin suomalaismiehiin, kuten Harri Kalhan Tapaus Magnus Enckell -kirja (2005) paljastaa. Kalha pohtii Välimeren alueen ”eksoottisen” nuoren miehen fetisointia ja siihen liittyvää seksiturismia Enckellin Fauni-teoksen (1895) näkökulmasta.

Enckell maalasi Faunin vuosina 1894–1895 tekemänsä Italian-matkan innoittamana, ja Kalha näkee teoksessa ”ilkikurisen, kaksineuvoisen hahmon, jossa kohtaavat taiteilijan esteettiset unelmat ja arkinen miehen halu”.

Kalha korostaa, että emme toki tiedä, mistä Enckell löysi faunin mallina toimineen miehen tai mitä ateljeen suojissa tapahtui matkan aikana. Sen kuitenkin tiedämme, että Enckell maalasi erityisen intohimoisella otteella miehiä ja että miesten välinen eroottinen kulttuuri ja prostituutio kukoistivat tuon ajan välimerellisessä Euroopassa. Kalhan mukaan voidaan siis hyvällä syyllä kysyä, oliko ”Faunin” mallina istunut italialaissatyyri katupoika, ehkäpä maksettu seuralainen – ”italialainen hoito”.

Aivan oma lukunsa on se, että Enckell toi vuonna 1905 Italiasta Suomeen Giovanni-nimisen miehen, joka oli maalauksen faunin elävän elämän vastine. Giovanni oli Enckellin ”malli-autonkuljettaja-miespalvelija”, mutta ehkä myös kept boy, kuten Kalha asian ilmaisee.

Orientin orit

Gordon Waitt ja Kevin Markwell toteavat Gay tourism -teoksessa, että Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän vetovoimaa homomatkakohteena lietsoi Tuhannesta ja yhdestä yöstä ammennettu orientalistinen homoerotiikka. Sen osatekijöitä olivat oliivinruskea iho, kylpylät, haaremit, orjamarkkinat ja oletettu ainainen seksihelle.

Maabrändistä tuli vahva – puolin ja toisin. ”Eurooppalaiset vakuuttuivat siitä, että Pohjois-Afrikka oli homojen paratiisi, ja pohjoisafrikkalaiset oppivat, että kaikki länsimaalaiset olivat homoja,” summaa Jaakko Hämeen-Anttila teoksessaan Tuhannen ja yhden yön erotiikka (2011).

Gay tourism -kirjan mukaan Pohjois-Afrikan ensimmäiseksi kruisailutantereeksi muodostui jo 1830-luvulla Ranskan siirtomaa Algeria. Siellä viihtyivät varakkaat länsimaalaiset miestenmiehet, kuten kirjailijat Oscar Wilde ja André Gide.

Viime vuosisadan alkupuolella suosioon nousi Algerian naapurimaa, Ranskan ja Espanjan kesken jaettu Marokko. Sen pääkaupungin Tangerin sanotaan olleen 1950-luvulle tultaessa suoranainen homomaailman napa, jossa varakkaat herrat nauttivat poikaprostituoitujen palveluista ja idealisoivat ilmiötä tavalla, joka saa nykylukijan kulmakarvat nousemaan.

Wilhelm von Gloeden: Nuori arabi (n. 1895). Kuva: Wikimedia Commons.

Suomalainen sulttaani

Pohjois-Afrikka veti puoleensa myös sateenkaarevia suomalaismiehiä, joista tunnetuin oli Edward Westermarck (1862–1939). Kansallisbiografian artikkelissa häntä luonnehditaan kansainvälisesti tunnetuksi sosiaaliantropologian pioneeriksi, joka toimi professorina Helsingin yliopistossa, Åbo Akademissa ja London School of Economicsissa. Artikkelissa todetaan myös, että Westermarck oli ensimmäisiä akateemisia oppineita, jotka vaativat suvaitsevaa suhtautumista homoseksuaalisuuteen ja ylipäätään seksuaalisiin poikkeavuuksiin.

Antu Sorainen puolestaan kertoo Sateenkaari-Suomi-kirjan (2007) artikkelissaan, että Westermarckin oma homoseksuaalisuus oli aikakauteen nähden harvinaisen avointa. Hän huomauttaa myös, että queer-antropologille kenttätyömatkat ovat voineet merkitä aktiivista ja avointa seksuaalielämää poissa kuristavan länsimaisen lainsäädännön ja kulttuurin piiristä. Tässä mielessä on kuvaavaa, että Westermarckin kenttätyömatkat suuntautuivat tuon ajan homoutopiaan Marokkoon.

Vuoden 1898 kenttätyömatkan aikana Westermarck tutustui artikkelin mukaan paikalliseen nuorukaiseen nimeltä Shereef, ja tästä alkoi yli 40-vuotinen palvelus- ja mitä ilmeisimmin myös rakkaussuhde. Shereef hoiti Westermarckin Tangerin-huvilaa, oli mukana tämän kaikilla Marokon-matkoilla ja seurasi herraansa myös Lontooseen, Roomaan ja Suomeen.

Suhde oli molemmille miehille erittäin merkittävä, mistä on jäänyt kertomaan parin kirjeenvaihto ja Westermarckin kirjallinen tuotanto. Kun Westermarck lähti Marokosta viimeisen kerran Suomeen vuonna 1939, jo kuusissakymmenissä ollut Shereef avioitui vähän sen jälkeen. Hän kirjoitti Westermarckille, että huvila ilman Westermarckia oli kuin palatsi ilman sulttaania ja että heillä tulisi paratiisissa olemaan sama status.

Aero Oy:n lentokone OH-LCA (”Sotka”) Malmin lentokentällä vuonna 1947.

Kuva: Väinö Kannisto / Helsingin kaupunginmuseo.

Kaupunkikeitaat: Berliini ja Pariisi

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen myös monet Euroopan kaupungit alkoivat Gay tourism -kirjan mukaan saada matkailijoiden keskuudessa mainetta homokeitaina. Berliinistä tuli 1920-luvulla pyhiinvaelluskohde, jossa oli sähäkkä ja kukoistava kaupallinen homoalakulttuuri. Vuonna 1932 siellä oli lähes 300 homobaaria ja -ravintolaa, kunnes syöksykierre alkoi natsien noustua valtaan.

Pariisin ja varsinkin Montmartren kaupunginosan homomaine kehittyi Berliiniä hitaammin, eikä vetänyt sille vertoja, kuten Uuno Kailaskin kirjeessään huokaisi: ”Ei voi verrata Berliiniä ja Pariisia suhteissa, joita tiedät minun tarkoittavan.” Toisen maailmansodan jälkeen asetelma oli kuitenkin kääntynyt Pariisin hyväksi ja vasemman rannan Saint-Germain-des-Prés’n kaupunginosasta tuli kansainvälisesti vetovoimainen kierouden keskittymä.

Kailaan ja vaikkapa kosmopoliittikirjailija Olavi Paavolaisen esimerkit osoittavat, että myös sateenkaarevat suomalaismiehet osasivat hakeutua Euroopan homometropoleihin. Kolmas kiinnostava esimerkki on Sandra Hagmanin Seitsemän kummaa veljestä -teoksen (2016) ”rikas vanha hinttari”, helsinkiläinen lakimies ”Aapo”, joka tuomittiin vuonna 1934 homoseksuaalisista suhteista työväenluokkaisten nuorukaisten kanssa.

Aapon tarinan rekonstruoiva Hagman toteaa, että Aapo oli aikalaisekseen matkustellut paljon – ainakin Venäjällä, Baltian maissa, Unkarissa, Sveitsissä sekä Ranskassa ja Italiassa. Majoittamilleen kodittomille nuorukaisille Aapo oli poliisiasiakirjojen mukaan kertonut, että Euroopassa miesten väliset suhteet olivat yleisiä ja että esimerkiksi Ranskassa ja Italiassa miehet eivät enää käyttäneet naisia ”sukupuolisiin tarkoituksiinsa”. Matkoillaan Aapo oli siis omaksunut juuri sen käsityksen (homo)seksuaalisesti vapaasta etelästä, jota tässäkin jutussa olen kuvannut.

Tavallisten pervopulliaisten huvia moinen Euroopan-matkailu ei ollut, mutta heille oli tarjontaa huomattavasti lähempänäkin – esimerkiksi Kailaan mainitsemassa Tukholmassa tai vielä lähempänä Tallinnassa.

Volkswagen Kupla-autoa nostetaan laivaan tai laivasta matkalla Kööpenhaminaan 1950-luvulla.

Kuvan henkilöt eivät liity juttuun. Kuva: Juha Jernvall / Helsingin kaupunginmuseo.

Tavallisen kansan Tallinna, Tukholma ja Kööpenhamina

Seta-lehdessä 3/88 on julkaistu kolmekymmentäluvun homoelämää käsittelevä haastattelu, jossa ”työläispoika” kertoo Tallinnan olleen Viron ensimmäisen itsenäisyyden aikana (1918–1940) varsinainen meikäläismagneetti. Hän kuvaa Viron-matkailua näin:

30-luvulla liikuttiin Tallinnassa, kun sinne pääsi ilman passia niin sanotulla pohjoismaisella matkakortilla. Se oli homojen Mekka. Sinne meni viikonloppuisin monta laivaa eikä sieltä mitään asuntoa varattu vaan oltiin koko yö kadulla, jos ei päässyt jonkun luokse yöksi. Tallinna oli joka suhteessa vapaa. Siellä oli alkoholia kun meillä oli kieltolaki ja ravintoloissa tarjoilijat saivat tanssia asiakkaiden kanssa, mikä meillä ei kai ole koskaan tullut kysymykseen. Tallinna oli kansainvälinen kaupunki. Siellä puhuttiin saksaa ja muitakin kieliä. Suosituin tapaamispaikka oli Musumäki – suomeksi kai Pusumäki. Tietysti Tallinnaan mentiin talvisinkin mutta etenkin kesäisin, kun oli helppo olla ulkona. Sinne mentiin kaverin kanssa tai useampien ja olen saanut sieltä pysyviä suhteita, jotka ovat jatkuneet näihin päivin asti.

Tallinnan jälkeen tavallisten meikäläismatkailijoiden suosiossa olivat Ruotsi ja Tanska. Tanskassahan homoseksuaalisten tekojen rangaistavuus poistui rikoslaista jo vuonna 1933 ja Ruotsissa vuonna 1944, kun Suomessa saatiin odottaa ihmettä tapahtuvaksi vuoteen 1971 saakka.

Ruotsin- ja Tanskan-matkoista löytyy joitakin mainintoja Tuula Juvosen Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia -kirjasta (2002). Eräs hänen haastattelemansa tamperelaismies kiteyttää Pohjoismaiden-matkailun merkityksen sanoilla, jotka olisivat sopineet myös ”etelään” suunnanneiden rikkaiden herrojen suuhun: sinne mentiin purkamaan.

Silloin mentiin sinne purkamaan ja lähdettiin ihan kaverin kans ulkomaille. Ja siellä oli vapaampaa. – – Ja meillä kummallaki oli [vuonna 1962] ensimmäinen ulkomaanmatka sitte. Me käytiin Tukholmassa ja Kööpenhaminassa. Oli tietenki saatu paikoista tietoja niiltä, jokka oli aikasemmin käyneet. Tukholmassa Bernsin baarissa poikettiin ja sitte Kööpenhaminassa oli useitaki paikkoja.

Keihäsmatkoja

Kuusikymmentäluvun viimeisistä hengenvedoista alkanut gay liberation teki homomatkailusta lopullisesti teollista toimintaa. Gordon Waittin ja Kevin Markwellin Gay tourism -kirjan mukaan sen osatekijöitä olivat homojen pyörittämät majoituspalvelut, homoihin keskittyneet matkakohteet ja matkanjärjestäjät sekä Pride-festivaalit ja muut vuotuiset tapahtumat.

Kuva: Suomen Rautatiemuseo.

Waitt ja Markwell toteavat, että homomatkailubisneksen kohderyhmäksi valikoituivat valkoiset, anglosaksiset ja keskiluokkaiset kaupunkilaishomot. Heillä kun oli suhteellisen suuret käytettävissä olevat tulot ja edellytyksiä ylläpitää uutta keskiluokkaiseen kulutusideologiaan pohjautuvaa gay lifestylea, homoelämäntapaa, jonka olennaisena osana nähtiin matkailu.

Teollisen homomatkailun raamatuksi muodostui vuodesta 1970 julkaistu Spartacus international gay guide. Sen ja homolehdissä julkaistujen mainosten ja matkajuttujen avulla homomiehet pystyivät kätevästi suunnittelemaan ”gettolomia” kohteisiin, joissa saattoi yöpyä homohotelleissa, syödä homoravintoloissa ja -kahviloissa, tanssia homoyökerhoissa ja tavata toisia miehiä seuranhakupaikoilla tai bordelleissa.

Seitsemänkymmentäluvun loppuun mennessä oli syntynyt kokonainen infrastruktuuri matkatoimistoineen, majoitusvarauspalveluineen, matkapaketteineen ja kiertomatkoineen sekä matkakohteineen. Nämä homojen omistamat tai pyörittämät yritykset pystyivät tyydyttämään homomatkailijoiden tarpeet huomattavasti Keihäsmatkoja paremmin, vaikka firman nimi sinänsä lupaili paljon.

Kahdeksankymmentäluvulla homomatkailuyritysten määrä jatkoi Waittin ja Markwellin mukaan nopeaa kasvuaan osana länsimaisen homokulttuurin yleistä kaupallistumista. Ei siis ihme, että tätä pinkkiä rahaa alkoivat 1990-luvun alussa tavoitella homoyrittäjien lisäksi myös ”homomyönteiset” toimijat: lentoyhtiöt, hotelliketjut ja kaupunkien matkailuorganisaatiot. Seurauksena oli homoturismin osittainen valtavirtaistuminen.

Helsinki-Vantaan lentokentän matkustajaterminaali ja Finnairin matkustajakone DC-10 (”Iso Antti”) vuonna 1977. 

Kuvat: Volker von Bonin / Helsingin kaupunginmuseo.

Suomalaispoikia maailmalla

Myös sateenkaareville suomalaispojille oli seitsemänkymmentä- ja kahdeksankymmentäluvuilla oli jo omaa ryhmämatkatarjontaa, kuten vanhoista suomalaisista homolehdistä voi päätellä.

”Keväällä matkaamme Amsterdamiin ja Etelä-Eurooppaan. Lisätietoja puh. 320 679”, mainosti Club Cabaret -homotanssien järjestäjä Seta-lehdessä 1/83. Teoksessa Karanteeni: kuinka aids tuli Suomeen (2014) mainitaan myös Amsterdamiin, Länsi-Berliiniin, New Yorkiin sekä Välimeren rantakohteisiin tehdyt homojen ryhmämatkat.

Näistä matkoista minulla ei ole tarkempaa tietoa, mutta suomalaispoikien maailmanmatkailua on dokumentoitu monipuolisesti 96-homolehdessä (1969–1986) tiuhaan ilmestyneissä matkajutuissa. Ysikutosessa julkaistiin myös ”matkaoppaita”, joissa listattiin esimerkiksi Euroopan homoimpia kesälomakohteita.

Vanhoja Ysikutosia lehteilemällä on helppo allekirjoittaa jutun alussa mainitsemani Gordon Waittin ja Kevin Markwellin teesi: homomatkailu on kytkeytynyt vahvasti nimenomaan seksuaalisiin mahdollisuuksiin. Ennen muinoin homoja eivät tuntuneet lainkaan kiinnostavan shoppailuvinkit, vaan lomasuunnittelun helpottamiseksi laaditut lehtijutut toimivat kirjaimellisesti puskaradioina. Ne listasivat siis kaupunkien homobaareja, -saunoja ja -puistoja ja antoivat suomalaispojille käytännön eloonjäämisvinkkejä.

Esimerkiksi Ysikutosessa 6–8/77 ilmestyneessä oppaassa ”Kesä-Eurooppa” varoitetaan ensikertalaisia ottamasta mukaan kalliita esineitä tai suuria rahasummia. Nolojen tilanteiden välttämiseksi muistutetaan myös, että ”viimekesäinen jytädisko saattaa olla tänä kesänä rauhallinen kaikkien suosima ruokapaikka”. ”Puistovahteja” varoitetaan puolestaan suorasanaisesti yöllisten homopuistojen ja rautatieasemien rikollisesta menosta: ryöstöistä ja jopa murhista. Suositut baarit mainitaan yleensä turvallisiksi kohteiksi, mutta ”kaverin kanssa matkustavia” varoitetaan suuren maailman houkutuksista siteeraamalla erästä kitkerää lukijakirjettä:

– – eikä oltu vielä kuin Tukholmassa, niin tuo vuoden kotona tiiviisti istunut ”nunna” alkoi elää tavalla, jota en ollut osannut kuvitella etukäteen. Kun Piperska Murenin henkilökuntaankin kuuluvat joutuivat hänen laajan mielenkiintonsa kohteeksi, mittani oli täysi. Sitten otimme lujasti yhteen ja sain kuulla fraasit vapaudesta, omistamisesta jne. Saatoin hänet rautatieasemalle, tyrkkäsin Hampuriin menevään junaan ja itse ajoin suorinta tietä Värtaniin odottamaan seuraavan laivan lähtöä Suomeen. Tällä kertaa opin, ettei ”häämatkaa” ja kuherruskuukautta pidä viettää mannermaan meikäläispaikoissa.

”Martti houkuttelee pojat malleiksi taiteilijalle, joka sanoo tekevänsä suomalaisten muistomerkkiä Skeppsbrolle. Taiteilijan ateljeessa Antti hermostuu miehen ilmeisistä homoseksuaalisista lähentelyistä ja lähtee. Martti ottaa taiteilijalta väkisin tämän lupaamat rahat ja iskee miehen maahan niin, että tämä satuttaa itsensä.”
Still-kuva Kaarlo Nuorvalan elokuvasta Viettelysten tie (1955) ja teksti: Elonet.

First we take Manhattan

Blogissa alkaa seuraavaksi uusi juttusarja ”Suomalaispoikia maailmalla”, joka pohjautuu Ysikutosen matkajuttuihin ja niitä taustoittaviin teksteihin. Juttusarjassa Hulivilipoika vierailee maailman metropoleissa ja katselee katukuvaa 1960–1980-lukujen suomalaisten homomatkailijoiden silmin.

Juttusarjan otsikko viittaa Kaarlo Nuorvalan ohjaamaan elokuvaan Viettelysten tie (1955), jonka homoseksuaalista sivujuonnetta Tuula Juvonen analysoi Varjoelämää-kirjassaan. Elokuvan työnimenä oli Suomalaispoikia Tukholmassa, ja siihen sisältyy kohtaus, jossa miehekkäät suomalaispojat joutuvat naismaisen ruotsalaistaiteilijan lähentelemiksi. Tästä tukalasta tilanteesta selvittiin luonnollisesti vain väkivalloin.

Nyt asetelma kääntyy päälaelleen, kun tutustumme suomalaispoikiin, jotka lähtivät maailmalle nimenomaan löytääkseen samasukupuolista seuraa. Unohtakaa siis nyrkit ja perkeleet, kiinnittäkää istuinvyöt ja varautukaa elämänne kyytiin. First we take Manhattan…

Suomalaispoikia maailmalla: Matkalla rapakon takana 1/2

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Homohistoriallinen Tukholma – puistot, baarit ja pisuaarit

Down by the laituri – Leonard Fink ja rantojen miehet (1970-luvun New Yorkista)

Isieni mailla: ”Gay sex in the 70s” (1970-luvun New Yorkista)

Menneiden kesien muistolle: Tom Bianchin ”Fire Island Pines – polaroids 1975–1983” (Fire Islandin lomakohteesta)