Tunnetko Leonard Finkin (1930–1992)? Tuskin.
Fink on nimittäin eräänlainen homovastine valokuvaaja Vivian Maierille, jonka
merkittävä tuotanto löydettiin vasta kuoleman jälkeen. Finkinkään kuvia ei
juuri nähty hänen elinaikanaan lukuun ottamatta satunnaisia otoksia, jotka
päätyivät ystäville lähetettyihin joulukortteihin. Laajemman yleisön kuvat
saivat vasta, kun Fink kuoli aidsiin ja hänen kumppaninsa luovutti kuvat homohistoriaa
tallentavalle arkistolle.
Finkin yhteensä 5 000 valokuvaa ja 20
000 negatiivia ovat ainutlaatuisia dokumentteja 1970–1980-lukujen New Yorkin homoalakulttuurista.
Niiden parhaimmistosta on koottu myös kirja Leonard Fink coming out:
photographs of gay liberation and the New York waterfront (2014), joka toimi
Berliinin Schwules Museumissa vuosina 2014–2015 nähdyn Fink-näyttelyn
katalogina.
Aktivismia ja hedonismia
Kuvien taustoittamiseksi on hyvä
palata viime blogikirjoitukseen, jossa käsittelin Stonewallin mellakoita
ja niiden vaikutusta uudenlaisen militantin homoaktivismin nousuun. Aktivismi
ei silti ollut ainoa asia, mikä 1970-luvun homokulttuurissa nousi. Kuten Daniel
Hurewitz toteaa Stepping out
-kirjassaan (1994), homoelämän näkyvimpiä muutoksia Stonewallin jälkeen oli
seksuaalisuuden avoin ja aggressiivinen ilmentäminen julkisessa tilassa.
Hlbt-aktivistit jatkoivat toki vaikuttamistyötään, mutta
muuten gay liberationin energia
kanavoitui kaapista tulon korostamiseen, tanssisosiaalisuuteen ja hedonistiseen
seksuaalisuuteen. Kahta viimeksi mainittua lietsoi diskokuumeen lisäksi huumeiden
yleistyminen. Historioitsija Charles Kaiser puhuu The gay metropolis -kirjassaan (1997) ”psykedeelisestä vallankumouksesta”,
jonka myötä puritanismi vaihtui promiskuiteettiin. Jointti sinne, toinen tänne.
Sitten vähän kokaiinia, metakvalonia, enkelipölyä, MDA:ta, THC:tä ja
etyylikloridilla kostetuttu nenäliina hampaisiin... Ei ihme, että eräs Kaiserin
siteeraama aikalainen toteaa seksin olleen tässä pöllyssä yhtä iso juttu kuin
kättely.
Lihaa pakkaamassa
Hedonismi versoi paitsi 1970-luvun uusissa hyperseksuaalisissa
homobaareissa (esim. Zoo ja Glory Hole) myös kaupungin hylätyissä taloissa ja
autioilla pihoilla. Molempia löytyi Greenwich Villagesta, Chelseasta ja
nykyiseltä ökyalueelta Meatpacking Districtiltä, joka oli tuolloin syrjässä ja
hiljeni iltaisin alueen lihayritysten suljettua ovensa. Daniel Hurewitz toteaa Stepping out -kirjassaan, että kun
oikeat lihanpakkaajat lähtivät kotiin, homot jatkoivat samaa hommaa joenrantaan
ja Washington Streetille parkkeerattujen liharekkojen avonaisissa perävaunuissa.
”The Trucks” on New Yorkin 1970-luvun homokulttuurin kuvauksissa yhtä myyttinen
käsite kuin ”The Piers”, jolla tarkoitetaan Hudsonjoen varren rappeutuneita
satamalaitureita ja -makasiineja.
Thomas Schoenberger kertoo Leonard
Fink coming out -kirjan artikkelissaan, että laiturien kautta vyöryi
1800-luvun puolivälistä 1960-luvu puoliväliin ihmisiä, tavaraa ja karjaa,
kunnes rahtitavaraliikenne siirtyi New Jerseyyn. Laiturit ja makasiinit
jätettiin rappeutumaan, ja miestenmiehet ottivat ne ennen pitkää omakseen. Tänne
tultiin seurustelemaan, ottamaan aurinkoa ja jatkamaan paikan kunniakkaita
perinteitä: uutteraa lastien purkamista.
Miellyttävää ja rasvaista työtä
Satamat ovat olleet kautta maailman sivu samasukupuolisen
halun tyyssijoja, ja myös Hudsonjoen laitureilla oli varmasti ollut sutinaa jo
kauan ennen 1960-lukua. Daniel Hurewitzin kirjasta löytyykin kiinnostava tieto,
jonka mukaan täällä työskenteli 19 vuotta tullitarkastajana myös eräs Herman Moby Dick Melville (1819–1891). Melville
oli kyllä naimisissa, mutta jäljelle jääneiden rakkauskirjeiden perusteella hänen
todellisena intohimonaan taisivat olla merimiehet. Tähän tulkintaan houkuttelee
myös klassikkoromaani Moby Dick (1851),
jota voi paikoin lukea miesvaltaisissa yhteisöissä kukoistaneen
samasukupuolisen halun kuvauksena.
Moby Dickin päähenkilö
Ishmael saa Suihkuttavan valaan majatalossa (tirsk!) huonetoverikseen ja
vuodekumppanikseen harppuunamies Queeguegin, ja miehistä tulee sydänystäviä
(suom. Antero Tiusanen):
En tiedä mistä johtuu että sänky on ylivoimaisesti paras paikka ystävien luottamuksellisille paljastuksille. Väitetään että vuoteessa mies ja vaimo avaavat sielunsa toisilleen pohjia myöten, ja jotkin vanhat avioparit juttelevat maatessaan vanhoista ajoista lähes aamunkoittoon asti. Siinä vuoteessa mekin olimme, minä ja Queequeg, sydämemme kuherruskuukauden alettua – herttainen, rakastava pari. – – Niin me makasimme sängyssä, juttelimme ja torkahtelimme vähän väliä, ja Queequeg heitti aina joskus ruskeat tatuoidut jalkansa hellästi minun jalkojeni päälle ja veti ne sitten pois – näin kerrassaan seurallisia, vapaita ja luontevia me olimme.
Aivan omiin sfääreihinsä tarina nousee, kun Ishmael kuvaa
valaanruhon käsittelyä merellä. Miehistön yhtenä tehtävänä on valaan otsatyynyn
tyhjennys, jotta tyynyssä oleva kallisarvoinen spermaseettiöljy saataisiin
talteen. Ishmael äityy puristelemaan kokkareiksi paakkuuntunutta öljyä niin
antaumuksellisesti, että voi vain kuvitella, miten tullitarkastaja Melvillen
mielikuvitus mahtoi laukata hänen katsellessaan Hudsonjoen laitureilla hääränneitä
merimiehiä:
Miten miellyttävä ja rasvainen työ! Ei ole ihme että ennen vanhaan tämä sperma oli suosittu kauneudenhoitoaine. Miten kirkkaaksi se tekeekään! Miten viehättäväksi! Miten pehmeäksi! Miten ihanan rauhoittavaa se onkaan! Olin pitänyt käsiäni siinä vasta muutaman minuutin kun sormeni tuntuivat jo ankeriailta, alkoivat kuin luikerrella ja kieruilla. – – Koko aamun minä puristelin spermaa kunnes itsekin miltei sulin siihen. Puristelin spermaa kunnes jouduin merkillisen mielettömyyden valtaan. Ja huomasin tarkoittamattani puristelevani siinä kumppanieni käsiä, sillä luulin niitä pehmeiksi pallosiksi. Puuha nostatti niin ylenpalttisen tunteen, synnytti sellaista hellyyttä, ystävällisyyttä ja rakkautta, että lopulta puristelin yhtenään toisten käsiä ja katselin tunteilevasti heitä silmiin, aivan kuin sanoakseni: ”Voi rakkaat lähimmäiset, miksi kantaisimme enää kaunaa toisillemme… pois vähäisimmänkin kiukun ja kateuden siemenet! Puristakaamme toistemme käsiä – ei, vaan puristakaamme toisiamme niin että sekoitumme toisiksemme, puristakoot kaikki ihmiset kautta maailman toisensa ystävyyden maidoksi ja spermaksi!
Jos Herman Melville olisi elänyt vielä 1970-luvulla, hän
olisi saanut nähdä, miten miehet tekivät hänen entisellä työpaikallaan juuri
sitä.
Christopher Streetin pormestari
Hudsonjoen laitureilla ja lähialueen
baareissa viihtyi kameroineen myös New Yorkin liikennelaitoksen lakimies Leonard
Fink (kuvan sortseihin pukeutunut mies), joka piti varjoelämänsä ja kuvausharrastuksensa visusti salassa
ulkopuolisilta. Finkistä tuli alueella niin keskeinen kasvo, että hänet
ristittiin Christopher Streetin pormestariksi. Hän kuvasi Pride-kulkueita,
baarien asiakaskuntaa sekä laiturien auringonottajia ja seksinharrastajia,
minkä lisäksi hän esiintyi itse rohkeissa seksikuvissa. Kuvaamalla ympäristöään
hän tuli samalla tallentaneeksi teoksia, joita nykytaiteilijat olivat toteuttaneet hylättyjen satamarakennusten seinille. Osa heistä – kuten David
Wojnarowicz (1954–1992) – oli myös vapaan ulkoilmaseksin faneja.
Fink ikuisti kamerallaan tuhoutuvien
kaupunkirakenteiden keskellä kukoistanutta iloa, joka sekin tuhoutui muutamassa
vuodessa aids-kriisin myötä. Finkin kuvat iloisista auringonottajista
herättävätkin helposti samanlaista outoa haikeutta kuin muut aidsia edeltävän
ajan dokumentit, esimerkiksi Tom Bianchin Fire Island -valokuvat. Samalla ne
pistävät miettimään, voisiko kaikki tämä toistua.
Minä ja muuttokuorma
Seisoessani Hudsonjoen rannassa koen
kirjaimellisesti olevani välitilassa. Edessäni on vedestä törröttäviä mustuneita
tukkeja, jotka aikanaan kannattelivat miljoonakaupunkia ruokkinutta
satamalaituria ja joiden varassa kaltaiseni miehet myöhemmin elivät
seksuaalisuuttaan todeksi. Takanani on musta puolikaarenmuotoinen
graniittipenkki – vuonna 2008 paljastettu aids-muistomerkki, johon on
kaiverrettu sanat: ”I can sail without wind, I can row without oars, but I
cannot part from my friend without tears.” Siinäpä se olennaisin: mikään ei
kanna niin kuin sokea usko, eikä mikään ole niin mahdotonta kuin menetys.
Yritän kuvitella itseni tänne
1970-luvulla enkä oikein pysty siihen. Olen niin turvallisuushakuinen ja
helposti kiintyvä ihminen, että häärättyäni jonkin romukasan päällä tai rekan
perävaunussa polvet ruvella olisin varmasti tullut seuraavana iltana paikalle
muuttokuorman kanssa. Omassa elämässäni pelkkien vartaloiden kohtaamiset ovat harvoja
poikkeuksia lukuun ottamatta jääneet hiekanjyviksi, jotka vain hiertävät
muuttumatta koskaan helmiksi. Mutta ehkä olisin silti kiertänyt illasta toiseen
näissä raunioissa rakkautta etsien ja tullut lopulta saman hyökyaallon
nielaisemaksi, joka huuhtoi Finkin ja niin monta muuta kaltaistani pois tästä
elämästä.
Mieleen palautuu Fink-kirjaan sisältyvä
taidehistorioitsija Jonathan Weinbergin essee, jonka näkemykset ovat
kaukana aids-kirjoittelun nostalgisoivasta valtavirrasta. Weinbergin mielestä
Finkin kuvia katsellessa tulisi torjua ajatukset siitä, että aids-epidemia
oli vain väistämätön valomerkki 1970-luvun bileille. Pikemminkin Weinberg näkee
Finkin kuvien raunioituneet rakenteet vanhan moralistisen maailmanjärjestyksen
symboleina ja niiden keskellä kukoistaneen rakkauden osana yhä jatkuvaa
seksuaalista vapautumista. Näin nähtyinä Finkin kuvat eivät edusta murskautunutta
seksuaalista utopiaa, vaan yhä elävää unelmaa – seksuaalista vallankumousta,
joka kenties aikanaan koittaa hivin ja aidsin jäätyä historiaan.
Minä en taida muuttokuormani kanssa
mahtua siihenkään, ja mitäpä tuosta, kun olen jo turvasatamani löytänyt. Nyt seison tässä ja tyydyn mielessäni katselemaan Leonard Finkiä ja kaikkia muita rantojen
miehiä, jotka Ishmaelin tapaan puristivat toisiaan niin että he
sekoittuivat toisikseen. Aika velikultia.
Stonewall – katujen kuningattarien kapina
Nimi ja kirja ovat kyllä tiedossa. Leonard Fink Coming Out kirjan saaminen omaan kirjahyllyyn tuoreeltaan oli kuitenkin yllättävän konstikas prosessi. Useimmat myyjät eivät toimittaneet (kyseistä?)kirjoja Euroopan puolelle. Onnistui kuitenkin erinäisten yritysten jälkeen. Erittäin hieno ja mielenkiintoinen blogi! Kiteytän: Carry on! :)
VastaaPoistaIso kiitos palautteesta. Se on omiaan antamaan rohkaisua tähän hommaan, joka tuntuu välillä ihan älyttömältä yksinäiseltä puurtamiselta. Olen aidosti iloinen jokaisesta lukijasta. :) Kiva kuulla myös, että onnistuit hankkimaan opuksen vaikeuksista huolimatta. Itse tilasin sen kustantajalta, mutta ei sekään erityisen helppoa ollut.
VastaaPoista