”Marssin niiden puolesta, jotka eivät itse voi.” Tämä
iskulause tuli monta kertaa vastaan viime Pride-viikolla, ja se tulee mieleen
myös katsoessa David Weissmanin ja Bill Weberin kiitettyä dokumenttia We were here (2011). Se on syvästi
henkilökohtainen kuvaus kaatuneista, selviytyjistä
ja San Franciscon homoyhteisön uskomattomasta solidaarisuudesta aids-kriisin
vaikeina vuosina. Verenpunaisena lankana on ajatus siitä, että perheestä on
pidettävä huolta – sekä siitä, johon on syntynyt, että siitä, jonka suojissa olet
syntynyt uudelleen.
Dokumentti toistaa aluksi tuttua tarinaa 1970-luvun
villeistä vapaan rakkauden vuosista ja seksivetoisesta urbaanista homokulttuurista.
Haastateltavat muistelevat, miten he käänsivät selkänsä ahdasmielisille
kotikonnuilleen ja saapuivat joukoittain San Franciscoon nimenomaan elämään
homoina. Tästä homopakolaisten ja outsiderien yhteisöstä tuli useimmille kuin
uusi perhe ja Castrosta uusi kotikylä. Kylän keskellä oli useampikin ”kirkko”,
kuten homosaunoja tavattiin kutsua, ja niissä palvottiin antaumuksellisesti
kreikkalaisia jumalia.
Eräs We were heren
haastateltavista summaa ajan hengen osuvasti: ”Jos nuoria miehiä kehotetaan harrastamaan seksiä mielensä mukaan, paljonko he sitä harrastaisivat? No
PALJON!” Toinen haastateltavista toteaa, että seksuaalisessa
hillittömyydessä oli myös aimo annos kapinaa: homojen vapautusliikkeen nosteessa ajateltiin,
että enää kukaan ei sanelisi sitä, kuinka meikäläisten kuuluu elää.
Kaikki homot eivät toki olleet kotonaan 1970-luvun
hedonistisessa homokulttuurissa. We were
here -dokumenttiin haastateltu Ed kuvaa sitä, miten hänestä ei oikein ollut
mihinkään San Franciscon kuppikuntaan: ei nahkahomoksi, ei mod-mieheksi eikä
lehmipojaksi. Hänen suhdehaaveensa tuntuivat valuvan hiekkaan, koska harvaa huvitti tutustua muuten kuin lakanoiden välissä. Ja jos Edin
hoidot karttoivat esittäytymistä, vielä anonyymimpänä pysytteli hi-virus, joka
teki tuhojaan jo vuosia ennen aids-kriisin puhkeamista.
Kun äkkikuolemien aalto alkoi vuonna 1981, San Franciscon homoyhteisö
kokosi rivinsä kuin
perhe auttaakseen sairaitaan. Oman merkittävän panoksensa antoi dokumentin
ainoa nainen, sairaanhoitaja Eileen. Hän oli entinen homoemo ja
miessairaanhoitajien bailukaveri, jonka osaksi jäi yhtäkkiä lukemattomien
ystävien ja kollegojen saattohoito.
96-lehti kertoi ulkomaisista aids-tapauksista numerossa 3/82. |
Toiset kantoivat kortensa kekoon keräämällä rahaa,
vaikuttamalla poliittisesti, organisoimalla ruokapankkitoimintaa ja huolehtimalla
sairastuneiden lemmikeistä. Hyvin keskeiseksi nousi lesbonaisten panos: he
auttoivat veljiään varauksetta, vaikka homot olivat siihen saakka suhtautuneet
lesboihin varsin nuivasti.
Myös ihmissuhteissaan takunneella Edillä tärppäsi vihdoin, ja hän löysi oman paikkansa homoyhteisöstä nimenomaan muiden auttajana. Aiempia seksikumppaneita ei ollut kiinnostanut kättely ja esittäytyminen, mutta kun Ed meni aids-sairaan kotiin auttamaan tätä arkielämän askareissa, mikään ei ollut niin tärkeää kuin henkinen kohtaaminen ja ne pienet sanat: ”Hei, minä olen Ed, kuka sinä olet?”
Myös ihmissuhteissaan takunneella Edillä tärppäsi vihdoin, ja hän löysi oman paikkansa homoyhteisöstä nimenomaan muiden auttajana. Aiempia seksikumppaneita ei ollut kiinnostanut kättely ja esittäytyminen, mutta kun Ed meni aids-sairaan kotiin auttamaan tätä arkielämän askareissa, mikään ei ollut niin tärkeää kuin henkinen kohtaaminen ja ne pienet sanat: ”Hei, minä olen Ed, kuka sinä olet?”
Vaikka We were here
kuvaa aids-kriisiä San Franciscon näkökulmasta, siinä on vahvaa
yleispätevyyttä. Muuallakin maailmassa homoyhteisö joutui kehittämään oman
tapansa vastata kriisiin, koska yhteiskunta vitkutteli ja vältteli. San
Franciscossa etuna oli se, että yhteisö oli jo ennestään niin vahva – aivan
kuten New Yorkissa, jossa Gay Men's Health Crisis- ja myöhemmin Act Up
-järjestöstä tuli vahvoja aids-vaikuttajia. Tätä poliittista puolta kuvataan
tyhjentävästi dokumentissa How to survive a plague (2012), jonka Yle lähetti viime Priden aikaan nimellä Aids-pioneerit.
How to survive a
plaguen ja We were heren erona on
se, että jälkimmäinen on huomattavasti henkilökohtaisempi. Kaikille kaatuneille
se on hieno muistomerkki, ja eloonjääneille se on surutyötä ja kunnianosoitus, jonka
itse ainakin koin syvästi liikuttavaksi. Kun yhdistelmälääkkeet saivat taudin
lopulta hallintaan, moni saattoi lakata odottamasta kuolemaa ja opetella taas
uskomaan, toivomaan ja rakastamaan. Päällimmäisenä mielessä oli kuitenkin vain yksi
kysymys: millainen maailma oikein olisi, jos kaikki ystäväni olisivat vielä
täällä?
Huomaan kirjoittaneeni blogiin jo aika monta surullista
aids-juttua. Taustalla on varmasti se, että aids-hysteria oli minulle yksi
keskeisimmistä homoksi kasvamisen taustatarinoista. Tai pikemminkin se oli lapsuudessani
ainoa konteksti, jossa homoista ylipäätään puhuttiin. Sittemmin aihe on kulkenut
mukana synnyttäen milloin pelkoa, milloin surua ja milloin kiukkua – viimeksi
ennen kaikkea Jonas Gardellin aids-trilogian yhteydessä. Välillä pieni kevennys
voisi olla paikallaan, mutta voiko aidsille ylipäätään nauraa?
Tätä pohtii toimittaja Jesse Archer kesä–heinäkuun Out-lehteen kirjoittamassaan jutussa Did you hear the one... – turning AIDS into a punchline,
joka käsittelee aids-huumoria ja sen hyödyntämistä turvaseksikeskustelussa. Kun
Archer kyseli jutunteon ohessa Twitterissä aids-vitsien perään, moni lakkasi
seuraamasta häntä tai blokkasi hänet kokonaan. Aiemmassa blogikirjoituksessa
olen jo kertonut, että yhtä kylmää kyytiä sai menestyskirjailija Bret Easton
Ellis, joka joutui hirtehishumorististen aids-tviittiensä vuoksi
yhdysvaltalaisen homojärjestön mustalle listalle.
Homot tapaavat olla hyviä nauramaan itselleen, mutta aids on yhä melkoinen tunnelmantappaja. Turvaseksikeskustelussa Jesse Archer uskoo kuitenkin kiusallisen huumorin voimaan enemmän kuin siihen, että luemme kyynelsilmin tilastoja homomiesten hiv-tartuntojen yleistymisestä. Tästä voi olla monta mieltä, mutta Archerin toiseen väitteeseen on helppo yhtyä: kaikkein kovimpia kolhuja kokeneilla tuntuu aina olevan se hurtein huumorintaju. Vai mitä sanotte seuraavasta 1980-luvun alun aids-osastoilla heitetystä huulesta?
Homot tapaavat olla hyviä nauramaan itselleen, mutta aids on yhä melkoinen tunnelmantappaja. Turvaseksikeskustelussa Jesse Archer uskoo kuitenkin kiusallisen huumorin voimaan enemmän kuin siihen, että luemme kyynelsilmin tilastoja homomiesten hiv-tartuntojen yleistymisestä. Tästä voi olla monta mieltä, mutta Archerin toiseen väitteeseen on helppo yhtyä: kaikkein kovimpia kolhuja kokeneilla tuntuu aina olevan se hurtein huumorintaju. Vai mitä sanotte seuraavasta 1980-luvun alun aids-osastoilla heitetystä huulesta?
Miksi aids-potilaat ovat lopen kyllästyneitä pizzaan?
No kun se on ainoa ruoka, joka mahtuu sairaalahuoneen oven alta.
"Kertokaa siitä lapsillenne." Tietänet varmasti kulttuuri-ihmisenä ja lukeneena tuon lauseen alkuperän. Miksi sitä ei voisi soveltaa kaikkeen historiaan sortoon, vääryyteen ja suruun. Sinä teet juuri sitä oikeaa työtä, kun blogissasi kirjoitat usein myös AIDS:sta. Se on osa historiaa, ja ja jos vertaa holokaustiin, niin osa aika lyhyttä historiaa. AIDS ei toistaiseksi yllä enemmistön sympatioiden tasolle verrattuna mm. holokaustiin ja apartheidiin - mutta joskus kyllä. Lisäksi kaikkia näitä kolmea ilmiötä tapahtuu muodossa jos toisessa edelleen.
VastaaPoistaSuomessa HIV:n suhteen on kannalla se vakava, huolestuttava mentaliteetti: en suojaudu, en mene testeihin, jos olen hetero, niin saan tartunnan Eestistä, Venäjän rajapinnalta tai Thaimaasta.
Hieno kirjoitus, terkuin Mari.
Paljon kiitoksia Mari rohkaisusta ja tosi hyvistä pointeista! Olen täysin samaa mieltä. Tartunnat ovat tosiaan lisääntyneet huolestuttavasti, ja osittain se johtuu ehkä tästä "historiattomuudesta". Viime vuosina aidsia on onneksi käsitelty paljon, mutta unohtaa ei sovi koskaan. Paradoksi on, että juuri aids teki monista homojärjestöistä - kuten Setasta - arvostettuja yhteiskunnan toimijoita ja vaikuttajia. Aikamoinen uhrilahja piti antaa ennen kuin siinä onnistuttiin.
VastaaPoista