Viisi biisitärppiä 5

Fazerin musiikkikaupan näyteikkunassa haettiin kesällä 1932 Delicious-elokuvalle suomen- ja ruotsinkielistä nimeä. Kuva: Olof Sundström / Helsingin kaupunginmuseo.

Hulivilipojan Hi(n)ttimittarin kesälähetys antaa loma-Suomen alueraadeille viisi hyvää syytä virittää matka-tv:t kierolle kanavalle. Tämänkertaiset homorummutukset tuovat ihmeteltäväksi kehrääviä kolleja, epätoivoisia start-up-yrittäjiä, Lizan tahtiin laulavia poikia ja voimaannuttavia äitihahmoja. 

Baby Alpaca: Teenage Graceland

Saanko esitellä uuden ylisöpön lemmikkini: alpakanpennun. Nykiläis-losilainen Baby Alpaca on Chris Kittrellin ja Zach McMillanin luotsaama bändi, jonka musiikkityyli on kirjaimellisesti ufolta kuulostavaa ”space folkia”. Itse en ole vielä osannut päättää kumpi oikeastaan on eteerisempi: bändin loppukeväästä ilmestynyt esikoislevy Under water vai Kittrellin kiharapilvessä keikkuva pää. Molemmat ovat joka tapauksessa oikein muumimukiinmeneviä.

Chris Kitrellin avuihin voi tutustua vaikka Baby Alpacan Instagram-tilillä, ja Under waterin parhaimmistoa ovat iki-ihana Soaring highways sekä tässä kuultava levyn ensimmäinen single Teenage Graceland. Kappale kumpuaa Kitrellin mukaan hänen omista kokemuksistaan koulukiusattuna homonuorena, mutta sanoituksesta tätä on vaikea päätellä. Pikemmin sitä voisi luonnehtia kaikille eksyneille nuorille suunnatuksi voimapuheeksi ja vastineeksi kadotettua sukupolvea kritisoivalle The Whon kappaleelle Teenage wasteland (1971).

Baby Alpacan Teenage Graceland viestittää, että on ok olla vähän hukassa, että se on osa nuoruuden kauneutta. Joutomaalle voi vielä nousta Graceland, jos siitä yhdessä sellainen tehdään: ”It's our Graceland if we make it graceful.”



Pet Shop Boys: Twenty-something

Pet Shop Boysin, tuon höyhenpuuhkaisen Kraftwerkin, levyt ovat viime vuosina pelkistyneet tavalla, joka tuo mieleen Helene Schjerfbeckin myöhäiskauden omakuvat. Muutama siveltimenveto tai sana riittää sanomaan saman, mikä ennen vaati suurta palettia ja värssytolkulla vakuuttelua. 

Esimerkiksi PSB:n viimekeväisen Super-levyn alkupalana tarjoiltu Inner sanctum sisältää tasan neljä säettä musiikin mindfulnessia: ”In the inner sanctum / you’re a star / the girls, the guys / they all know who you are.” Puhut vähän, mutta asiaa, sanoisi ystäväni H. 

Pet Shop Boys voisi koska tahansa heittäytyä nostalgia-aktiksi, mutta toistaiseksi heidän viljelemänsä nostalgiakin on ollut edistyksellistä. Esimerkiksi Super-levyn kakkossingle Pop kids on kuin jatko-osa ysärihitti Being boringille – omaelämäkerralliselle kappaleelle kahden ystävyksen päätymisestä Lontooseen, missä toisesta tuli julkkis ja toinen kuoli aidsiin. 

Pop kids kertoo sekin Lontooseen muuttavista ja sen klubiskeneen heittäytyvistä fukseista. Nyt eletään kuitenkin 1990-luvun alkua, eikä aids enää päätä näiden kaverusten bileitä. Molemmat ovat elossa vielä parikymmentä vuotta myöhemmin, kun laulun kertoja huokaisee niin monen muun entisen nuoren tavoin ystävälleen: ”Muistatko kun…”

Remember those days

the early 90s?

we both applied for places

at the same university

ended up in London

where we needed to be

to follow our obsession

with the music scene – –

we were the Pop Kids

I loved you

PSB-tyylistä päivitettyä nostalgiaa edustaa myös Super-levyn uusin single Twenty-something, joka on 2010-luvun pyrkyrioodi à la Opportunities (let’s make lots of money). Alkuperäisessä, vuonna 1985 julkaistussa kasarikappaleessa toinen opportunisti houkuttelee toista hämäräbisneksiin sillä perusteella, että toisella on älliä ja toisella ulkonäköä. Nappikauppa saisi luvan riittää, ja nyt me pojat tehtäisiin rahaa!

Twenty-somethingissa eletään aivan yhtä materialistisessa maailmassa kuin Opportunitiesissa, mutta kertojana ei ole wannabe-juppi, vaan pikemmin hänen isänsä tai setänsä. Hän puhuttelee ironisesti 20 ja risat -kundia, jolla on pallokalaksi paisunut ego, rahantuloa vailla oleva start-up-bisnes ja kosolti ideoita, jotka trendaisivat toivottavasti ihan kohtsillään. ”Sellaista elämä on dekadentissa kaupungissa ahneuden aikakaudella. Voit toki kuvitella, että se riittää. Ota älypuhelimesi ja hankkiudu poika omin neuvoin kotiin”, kertoja toteaa.

That's how you are

or have to be
in a decadent city
at a time of greed
you can make believe
that it’s all you need
take your smart phone
and make your way home
on your own

Laulun päivitetty nostalgisuus kuuluu myös musiikista, joka tuo herkullisesti mieleen 1980-luvun suomalaisen diskoiskelmän. Miinusta ansaitsee vain kliseinen musiikkivideo, jossa yhteiskunta ei anna vankilasta vapautuvalle latinomiehelle mahdollisuutta kaidalla polulla kulkemiseen.



Andy Bell: We were singing along to Liza (Shelter remix)

Biisitärppien kolmannessa osassa tutustuttiin jo Andy Bellin uuteen reinkarnaatioon Torsteniin – puolikuolemattomaan polyseksuaaliin ”paljaalla panemisen pyhimykseen” ja ihanaan irstailijaan, joka on kokenut kaiken eikä kavahda siitä kertomista.

Torsten-hahmon ympärille on rakennettu jo kaksi kabareeta ja neljä levyä. Niistä uusin, Variance II, ilmestyi hiljattain. Levyn sykähdyttävin veto on tässä kuultava We were singing along to Liza (Shelter remix), joka osoittaa sen, että kaikkein armottomin klubijyystökin voi pohjimmiltaan olla hyvin koskettava.

Laulu keskittyy Torstenin 30 vuoden takaiseen lapsuudenmuistoon: hän oli huulisynkannut ystävänsä kanssa Liza Minnellin tahtiin, kun äiti oli pyyhältänyt sisään ja saanut pojat kiinni itse teosta. Tästä ei silti seurannut tragediaa, vaan läpi elämän voimaannuttava kokemus äidin rakastavasta ja hyväksyvästä suhtautumisesta poikansa ja tämän ystävän erilaisuuteen. Äiti oli todennut, että rakkautta ei voi hallita, ja toivonut, että he voisivat elää täyttä elämää vielä 30 vuoden päästäkin. 

She said, ”love is where it falls

God willing, the thrills of your lives are just beginning
I hope it will all be just as fulfilling
thirty years from now”

Nyt, 30 vuotta myöhemmin, äitiä ei enää ole ja Lizakin on hiipumassa. Sama sydänystävä kulkee silti Torstenin rinnalla kaikkena kaikessa, ja niin kulkee myös äidin muisto. Äidin avarakatseisuuden vuoksi pojat eivät aikanaan saaneet siipeensä tai tulleet nöyryytetyiksi, ja siitä päivästä lähtien Torstenilla ei ollut muuta elämää kuin se ainoa, joka oli tosi. 

That she was so enlightened

stopped me from being frightened
of all the feelings that I had
I couldn’t change
and though she’s long gone
my love for her remains
of an understanding mother
who said that nothing could surprise her
and that she’d really seen it all
when we were singing along to Liza

We were singing along to Liza on remix-versiona melkoisen timanttista jyystöä. Sanoitukseltaan se taas on suorastaan myyttinen korostaessaan äiti- ja diivasuhteen merkitystä hbtjne-miesten identiteettikehityksessä. Kun tukena ovat mamma ja Minnelli, älä kuule tule Räsänen mulle puhumaan!

Years & Years: Worship

Years & Yearsin Olly Alexanderista on syystäkin tullut homolehdistön lemmikki. Onhan hän tämän hetken kuumimpiin kuuluvan popyhtyeen keulakuva, joka ei ole peitellyt homouttaan, vaan tehnyt siitä politiikkaa.

Viimekeväisen Desire-videon julkistuksen yhteydessä Olly purki turhautumistaan kommentteihin, joiden mukaan homoutta ei pitäisi tuputtaa. ”Ja totta hitossa tuputan sitä, jos siltä tuntuu – niinhän heteropopparitkin tuputtavat omaa seksuaalisuuttaan”, hän totesi.

Desire-videossa tuputus on sitä, että katsoja viedään transhahmon hameen alle ja sieltä edelleen panseksuaalisiin orgioihin, joissa Ollyn esittämä mies pyörii kuin broilerin rintafilee lihamyllyssä. Tässä paratiisissa rakkaudella ei ole rajoja eikä siten myöskään Rajat kiinni -kansanliikettä.

Desiren propagandistisessa hengessä jatkaa Years & Yearsin uuden Worship-singlen video, joka on kesän tähän mennessä sateenkaarevin seksihellekuvaus. Kappale kertoo alisteisesta ihmissuhteesta, jossa minäkertoja palvoo sokeasti toista ihmistä ja vannoo kulkevansa tämän perässä pimeyteen. Kunhan palvonnan kohde vain sanoisi miten, kertoja veisi tämän taivaisiin ja palvonnasta tulisi molemminpuolista.

Just tell me how I can prove

I'm the one for your fire
and I'll take you higher
I'll do it for you
and you can worship me too

Worship-video sijoittuu yölliseen autohalliin, jossa Olly Alexanderin esittämä poikaprostituoitu tanssii rujoa soidintanssia autossa istuvalle vanhalle miehelle. Konepellillä keimailevat naiset ovat autonäyttelyiden vakiokalustoa, mutta tuulilasia nuolevan Ollyn rinnalla he näyttävät lähinnä Pikku Kakkosen postineideiltä.

Automiehen lisäksi Ollyn esittämälle hahmolle tarjoavat vastusta mieshuorakollegat, joiden kanssa hän jatkaa väkivaltaisia soidinmenojaan, kunnes kaikki päätyvät sisälle autoon ikkunoita huurruttamaan. Loppukuvassa Olly istuu konepellillä rapsuttamassa kalapuikkoviiksistä kollikissaa moottorin kehrätessä taustalla.

Miten tätä kaikkea pitäisi tulkita? Olly Alexander on itse kommentoinut videota toteamalla, että hän haluaa tuijottaa queer-katseellaan pelkoa ja suvaitsemattomuutta suoraan silmiin. Auto ja vanha mies ovat siten ehkä perinteisen maskuliinisuuden ja miehisen (väki)vallan symboleita, joita Ollyn esittämä hahmo tarttuu uhmakkaasti vaihdekepistä ja saa ne hyrisemään nautinnosta. 

Hevosvoimia Ollylla kaikesta päätellen riittää, mutta pakki – se puuttuu onneksi kokonaan.

Markus Feehily: Love is a drug

Sopivan draamakuninkaallisen päätöksen tämänkertaisille tärpeille tarjoaa irkkupoppari Markus Feehily. Hän tuli homona kaapista vuonna 2005, jolloin hän lauloi vielä Westlifen riveissä. Musiikillista kaapistatuloa saatiin kuitenkin odottaa syksyyn 2015 saakka. Silloin ilmestyi Feehilyn esikoislevy Fire, jonka rappioromanttinen paisuttelu on kaukana Westlifen puleeratusta poikabändipopista.

Haastatteluissa Feehily on kertonut levyn laulujen syntyneen synkässä elämänvaiheessa, jota leimasivat pitkän suhteen päättyminen ja toistuvat pettymykset uusissa yrityksissä. Tämä välittyy myös jylhästä ensisinglestä Love is a drug, jonka kertoja on henkisessä katuojassa hurmion muututtua turmioksi. Tuhoisasta ihmissuhteesta on tullut kuin huume, johon ei ole vieroitusta tarjolla.

Love is a drugin perään voi katsoa Feehilyn maaliskuussa julkaistun Sanctuary-singlen videon,  jossa kaksilla korteilla pelaava kaappihomo saa kylmää kyytiä entiseltä poikaystävältään.



Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
”Hot, sticky, still so cool”: syntikkapopin pervot

”The secret in his past”: (kaappi)homot Pet Shop Boysin tuotannossa

Viisi biisitärppiä 1–4

”Kohtaloin oot sä kuin Waterloo”: viisufanin tunnustuksia

”Enkä suostu häpeemään”: Kikka homomiehen tuntojen tulkkina

Mun hölmö nuori sydän: matkaseurana Eva Dahlgren

”Your voice can take me there”: Madonnasta, Carolasta ja heidän opetuslapsistaan

Stonewall – katujen kuningattarien kapina

Katastrofielokuvista tunnetun Roland Emmerichin viimesyksyinen Stonewall-leffa synnytti sateenkaarikansan keskuudessa melkoisen maailmojen sodan. Elokuva kuvaa Yhdysvaltain gay liberationin alkusysäyksenä pidettyjä Stonewallin monipäiväisiä mellakoita, jotka politisoivat hlbt-yhteisön ennennäkemättömällä tavalla.

Elokuvan sytyttämän sodan keskiössä oli puuhkanveto siitä, ketkä oikeastaan ovat Stonewallin veteraaneja – niitä, jotka saivat lopulta tarpeekseen poliisin ainaisesta häirinnästä ja ryhtyivät väkivaltaiseen vastarintaan New Yorkin Greenwich Villagessa Stonewall Inn -nimisen baarin edustalla lauantaina 28. kesäkuuta 1969.

Onko kahakasta kiittäminen drag queeniä, joka legendan mukaan heitti ensimmäisen korkkarin päin poliisisetää? Vai kenties homoikoni Judy Garlandia, jonka perjantaiset hautajaiset olivat nostaneet sateenkaariyhteisön tunteet pintaan? Vai pitäisikö uskoa Emmerichin elokuvaversiota, jonka pelkkä traileri raivostutti aktivistit, koska siinä kapina tuntuu henkilöityvän keskiluokkaiseen valkoiseen homonuorukaiseen?

Hlbt-lyhenteen joka kirjaimen edustajat haluavat omia Stonewallin perinnön itselleen, kun taas Hollywood haluaa vedota massoihin. Totuus on huomattavasti monisyisempi, kuten voidaan päätellä historioitsija David Carterin kiitetystä kirjasta Stonewall: the riots that sparked the gay revolution (2004). Se pyrkii kokoamaan yhteen kaiken olemassa olevan tiedon paitsi Stonewall Inn -kapakasta myös itse mellakoista, mellakoitsijoista ja poliisin toiminnasta.

Sortoa ja vastarintaa

Stonewallin mellakoiden, kuten muidenkin historian käännekohtien, ymmärtäminen edellyttää niiden kontekstin ymmärtämistä. Tutkimuksensa aluksi Carter kuvaakin 1960-luvun yhdysvaltalaisten homojen, lesbojen ja transihmisten karua arkitodellisuutta. He olivat kolmasti kiellettyjä: rikollisia, sairaita ja syntisiä.

Toisen maailmansodan jälkeen kukoistanut laitaoikeistolainen arvomaailma teki homoseksuaaleista valtion vihollisia ja johti vuoteen 1961 mennessä siihen, että Yhdysvaltain homolait olivat tiukempia kuin Kuubassa, Neuvostoliitossa ja Itä-Saksassa. Homoseksi oli kiellettyä lähes kaikissa osavaltioissa, ja 20 osavaltiossa oli mahdollista sulkea ihmisiä mielisairaalaan homoseksuaalisten tekojen vuoksi. Homojen ja lesbojen palkkaaminen julkisiin virkoihin oli kielletty, ja ”seksuaalinen perversio” oli irtisanomis- ja häätöperuste. Myös ristiinpukeutuminen oli kiellettyä.

New Yorkiin ja sen boheemimaineessa olleeseen Greenwich Villageen oli 1960-luvulle tultaessa syntynyt Yhdysvaltain suurin hlbt-getto, mutta paradoksaalisesti kaupungin viranomaiset kohtelivat homomiehiä kaikkein aggressiivisimmin ja järjestelmällisimmin rikollisina. Poliisi harjoitti määrätietoista houkutuslintutoimintaa, jonka seurauksena yksin vuonna 1966 pidätettiin satakunta miesseuraa hakenutta miestä joka viikko.

Sateenkaarikansan elämän reunaehdoista 1960-luvun lopun Yhdysvalloissa saa hyytävän kuvan yllä olevasta CBS:n dokumentista The homosexuals (1967). Dokumentti sivuaa myös syrjinnän synnyttämää järjestäytynyttä vastarintaa, josta Carterkin kirjassaan kirjoittaa. Vastarinnan pioneerina oli vuonna 1950 perustettu homofiilijärjestö Mattachine Society, joka levisi Los Angelesista muualle maahan. Lesbojen vastaava järjestö oli samoihin aikoihin perustettu Daughters of Bilitis.

New Yorkin Mattachine onnistui panemaan lopun poliisilaitoksen houkutuslintutoiminnalle vuonna 1966, ja heti seuraavaksi se kävi osavaltion alkoholiviraston SLA:n kimppuun. SLA tulkitsi nimittäin lakeja niin, että pelkkä homoseksuaalien läsnäolo oli peruste anniskeluravintolan sulkemiselle. Poliisi ratsasi ravintoloita jatkuvasti, ja laillinen homobaaritoiminta oli vuosikymmeniä käytännössä mahdotonta.

Maaliskuussa 1967 New Yorkin korkein oikeus lopulta linjasi, että SLA ei voinut perua ravintolan anniskelulupaa pelkästään homojen seuranhaun perusteella. Kesti silti vielä muutaman vuoden ennen kuin laillinen homobaaritoiminta pääsi kunnolla vauhtiin. Siihen saakka sateenkaarikansa tapasi mafiavetoisissa paikoissa, joita pyöritettiin näennäisesti yksityisklubeina oma pullo mukaan -periaatteella. Käytännössä ne olivat kuitenkin salakapakoita, joiden olemassaolo oli kiinni poliisien lahjonnasta.

Mikä ihmeen Stonewall?

Yksityisklubina ja lahjusten varassa toimi myös Yhdysvaltain 1960-luvun suurin homobaari, Greenwich Villagen Christopher Streetille maaliskuussa 1967 perustettu Stonewall Inn. Baarin perusti Läski-Tony-niminen mafioso, ja David Carterin siteeraamaan aikalaiskuvauksen mukaan paikka näytti siltä kuin se olisi muutettu autotallista kabareeksi kahdeksassa tunnissa ja 50 dollarilla.

Stonewallin vetonaulana oli se, että se oli aikansa ainoa newyorkilaisbaari, jossa sallittiin miesten ja naisten keskinäinen tanssiminen. Stonewall oli myös sikäli poikkeuksellinen paikka, että se tarjosi tuon ajan mittapuulla huomattavan kattavan läpileikkauksen koko sateenkaarikansasta. Siitä tulikin toinen (tai ainoa) koti kaikenkarvaisille kulkijoille aina bisnesmiehistä katupoikiin.

Erään aikalaisen sanoin Stonewall Inn oli kantapaikka kaikille liian nuorille, liian köyhille ja liian ylettömille, jotka eivät päässet mihinkään muualle. Tämä loi asiakaskunnassa uskollisuutta paikkaa kohtaan, vaikka toiminta pohjimmiltaan oli riistobisnestä ja turvallisuus- ja hygienianäkökulmasta katastrofaalista. Baarin epähygieenisyyden on mm. kerrottu aiheuttaneen hepatiittiepidemian asiakaskunnan keskuudessa.

Stonewall Inn oli ilmeisesti myös keskuspaikka mafian kiristysoperaatiolle, joka kohdistui etenkin Wall Streetin finanssitaloissa työskennelleisiin vaikutusvaltaisiin homomiehiin ja johti kansainvälisen tason arvopaperihuijaukseen. David Carterin näkemyksenä on, että juuri tämä huijausvyyhti oli pääsyy siihen, miksi poliisijohto päätti lopettaa Stonewallin ja muutamien muiden mafiavetoisten salakapakoiden toiminnan kesäkuun lopussa 1969 tekemillään ratsioilla ja pidätyksillä.

Miten mellakat alkoivat?

Yhdysvaltain gay liberationin alkusysäyksenä nähdyt monipäiväiset mellakat saivat alkunsa ratsiasta, joka tehtiin Stonewall Inniin lauantaina 28. päivä kesäkuuta aamuyöllä. Baari oli jo kertaalleen ratsattu saman viikon tiistaina, ja vaikka kaikki meni silloin käsikirjoituksen mukaan, toisella kerralla sateenkaarikansan mitta tuli täyteen.

Juhlaillan keskeytyminen herätti baarin noin 200 asiakkaassa kränää heti alusta lähtien, ja ihmiset alkoivat hangoitella vastaan. Baarista ulos marssitettu väki ei myöskään normaalikäytännön mukaisesti luikkinut nopeasti tiehensä, vaikka poliisi niin kehotti. Pihalle alkoi kerääntyä kiukkuinen lauma, joka purki turhautumistaan jatkuviin ratsioihin ja hurrasi ulos raahattaville asiakkaille kuin tähdille ikään.

Alun perin poliisin tarkoituksena oli ollut pidättää vain ravintolan henkilökunta ja omistajat, mutta transvestiittien (Carterin käyttämä tuon ajan yleistermi) vastahankaisuus sisällä baarissa johti myös heidän pidättämiseensä.

Illan ensimmäinen väkivaltaisen vastarinnan ilmaus oli, kun eräs maijaan raahatuista transvestiiteista huitaisi poliisia laukullaan ja sai pampusta. Vastarintaan äityi myös eräs poliisin pidättämä butch-lesbo, joka vaati sivustakatsojia tekemään jotakin. Naisen reaktio sähköisti koko porukan. Poliiseja alettiin nimitellä, ja ”lahjuskolikot” lentelivät ilmassa. Joku tarttui mukulakiveen ja heitti sillä poliisiautoa.

Kun pidätettyjä kuljettavat poliisiautot kaasuttivat pois paikalta, loput poliisit linnoittautuivat apujoukkoja odottaessaan sisälle baariin. Tämä sai orastavan  vastarinnan äitymään varsinaiseksi mellakaksi. Väkijoukko riehaantui ja alkoi heitellä baaria roskiksilla, tiilillä, kivillä ja kaikella, mikä irti lähti. Väkijoukko sytytteli myös tulipaloja ja yritti murtautua maasta kiskomansa pysäköintimittarin avulla sisään baariin.

Poliisi ei ollut koskaan kokenut mitään vastaavaa nyhveröinä pidettyjen homojen taholta, joten he eivät ratsian alkuvaiheessa edes ymmärtäneet pelätä. Heillä oli stereotyyppinen käsitys siitä, että homobaareissa istui neulepuseroihin pukeutuneita pelokkaita keski-ikäisiä miehiä tuoppeihinsa tuijottaen, mutta Stonewall oli asiakaskuntansa huomattavan kirjavuuden vuoksi toista maata: paikka kuhisi läheiseen Christopher Parkiin asettuneita kodittomia katunuoria, joilla ei ollut mitään hävettävää eikä varsinkaan hävittävää.

Tänä nimenomaisena yönä Amerikka sai turpiin hylkäämiltään lapsilta, eikä operaatiosta vastannut poliisi ollut omien sanojensa mukaan koskaan pelännyt yhtä paljon. Ja hän oli sentään laatinut Yhdysvaltain armeijan lähitaisteluoppaan ja ollut mukana Ardennien taistelussa.

Edes paikalle saapunut mellakkapoliisi ei tahtonut saada tilannetta hallintaansa, vaan mellakka muuttui Villagen kehämäisillä kaduilla leikityksi kissa ja hiiri -leikiksi. Aikakirjoihin on jäänyt unohtumaton kuvaus neitihomoista, jotka äityivät mellakkapoliisien edessä cancan-tyyliseen säärien sätkyttelyyn ja hulvattomaan lauluun: ”We are the Stonewall girls / We wear our hair in curls / We wear no underwear / We show our pubic hairs.” 

Aamun valkeneminen sai mellakoinnin ensimmäisen aallon tyyntymään, mutta sanan levittyä paikalle vyöryi heti seuraavana iltana tuhansia ihmisiä. Siitä lauantaista tuli Yhdysvaltain siihenastisen mittaushistorian kuumin päivä, ja kuumana kävi myös väkijoukko. Taas oli hälytettävä mellakkapoliisi paikalle, ja sama toistui vielä seuraavana keskiviikkona, jolloin väki jälleen vyöryi Villageen protestoimaan Village Voice -lehden mellakoista kirjoittamaa pilkallista juttua. Viesti oli selvä: enää ei suostuttaisi häpeämään, vaan mellakoiden yhteydessä lanseeratusta Gay power -iskulauseesta oli tullut totta. 

Mellakoihin johtaneesta kollektiivisesta voimaantumisesta ja sisuuntumisesta saa elävän kuvan Carterin kirjan pohjalta tehdystä dokumentista Stonewall uprising (2010), jonka trailer on katsottavissa ohessa.

Keitä mellakoitsijat olivat?

Stonewallin mellakoiden alkaminen on totuttu laskemaan joidenkin yksittäisten ihmisten ansioksi, mutta David Carter kyseenalaistaa perinpohjaisten tutkimustensa perusteella tämän näkemyksen. Hän korostaa, että kenellekään yksittäiselle ihmiselle tai ryhmälle ei voida antaa kunniaa niin monien ihmisten kollektiivisesti ja samanaikaisesti synnyttämästä prosessista.

Carter puhuukin vastarinnan jatkumosta: oli hiljaisia sivustakatsojia, jotka kieltäytyivät lähtemästä paikalta poliisin vaatimuksista huolimatta, ja sitten oli niitä, jotka äityivät väkivaltaisiksi. Nimenomaan paikalle jääneiden runsaslukuisuuden vuoksi poliisin oli vaikea saada väkivaltaisimpia tekijöitä kuriin, joten kyse oli mitä suurimmassa määrin yhteisestä vastarinnasta. Carter toteaa myös, että kiukun yltyminen ja sen purkautuminen tapahtui asteittain illan aikana ja käännekohtia oli monia.

Kun nämä varaukset otetaan huomioon, Stonewallin mellakoiden keskeisimpiä käynnistäjiä olivat Carterin mukaan Christopher Parkin kodittomat katunuoret – joista suuri osa oli tavallista naisellisempia miehiä –, transvestiitit sekä poliisin kanssa tapellut butch-lesbo, jonka henkilöllisyyttä ei ole pystytty varmistamaan. Heille kaikille oli yhteistä sukupuolirajojen rikkominen ja kuuluminen hlbt-yhteisön pohjasakkaan.

Kodittomien nuorten ja transvestiittien keskeisimpiä edustajia olivat Jackie Hormona, Marsha P. Johnson (1945–1992) ja Zazu Nova, kun taas mellakoiden yhdeksi keulakuvaksi myöhemmin noussut Sylvia Rivera (1951–2002) ei Carterin mukaan todistetusti edes ollut ensimmäisenä mellakkailtana paikalla korkkareitaan heittelemässä.

Koko mellakoiden onnistumisesta on Carterin mukaan kiittäminen ennen kaikkea kodittomia katunuoria, joista suurin osa oli vallitsevan käsityksen vastaisesti valkoihoisia. Mukana oli myös jonkin verran latinoja, mutta transihmisiä ei juuri ollut. Etulinjassa ei myöskään nähty niitä kuuluisia ”heteronoloisia” homomiehiä, vaan neitihomoja, joista melko suuri osa tuli keskiluokkaisista perheistä.

Kun Roland Emmerichin tyrmätyn ja pahasti flopanneen Stonewall-elokuvan traileria katsoo Carterin päätelmien valossa, se ei mielestäni näytä erityisen vääristelevältä. Elokuvan keskushenkilö Danny päätyy Christopher Parkin monirotuisten  ja sukupuoleltaan liukuvien katunuorten ja drag queenien keskuuteen lähdettyään maaseudulta homopakolaiseksi. Hän ystävystyy Ray/Ramona-nimisen katunuoren kanssa, ja he viettävät iltaa Stonewallissa. Ratsiakuvauksessa nähdään toimintaan kehottava butch-lesbo, kollektiivinen kapina ja myös Dannyn rohkaistuminen väkivaltaiseen vastarintaan muiden kannustamana. Ei siis mitään, mikä ei sopisi Carterin kuvaukseen mellakoista.

Miksi juuri Stonewall?

David Carter korostaa tutkimustensa pohjalta, että Stonewallin valikoituminen mellakkakohteeksi ei ollut sattumanvaraista. Yhtä vaikuttavaan vastarintaan ei olisi myöskään hevin kyetty muualla. Tätä Carter perustelee sillä, että baari sijaitsi New Yorkin kaltaisen suurkaupungin hlbt-getossa, jossa tieto kulki nopeasti ja joka sijaitsi strategisesti liikenteellisessä solmukohdassa. Baarin edustalla oli myös paljon avointa tilaa, mikä mahdollisti suuren ihmisjoukon kokoontumisen. Greenwich Villagen ruutukaavaa karttava asemakaava kapeine katuineen taas heikensi poliisin mahdollisuuksia ottaa alue hallintaansa.

Oma roolinsa oli myös Stonewall Innillä itsellään, joka oli aikansa suurin ja vuosia toiminnassa ollut homobaari. Siten se oli saanut tavallista uskollisemman ja poikkeuksellisen kirjavan asiakaskunnan. Uskollisuutta vahvisti entisestään se, baari oli kaupungin ainoa paikka, jossa koko kirjava sateenkaarikansa saattoi tanssia vapaasti ja intiimisti keskenään. Näin ollen poliisiratsia oli hyökkäys koko yhteisöä vastaan, mutta erityisesti se kohdistui yhteisön marginaalisimpiin ryhmiin, kuten kodittomiin katunuoriin, jotka pitivät baaria ja vastapäistä Christopher Parkia kotinaan.

Mellakoiden syntyyn vaikutti Carterin mukaan myös ratsian ajoittuminen kesän ensimmäiseen kuumaan viikonloppuun ja perjantain ja lauantain väliseen yöhön, jolloin baari oli täpötäynnä ja asiakkaat olivat jo varsin humaltuneita. Takana oli myös viikko, jonka aikana sateenkaarikansan kärsivällisyyttä oli koeteltu useilla ratsioilla – Stonewalliinkin rynnäköitiin jo toistamiseen.

Olennaista oli niin ikään se, että mellakat ajoittuivat suuren sosiaalisen muutoksen ja suurten levottomuuksien aikaan, jolloin kansalaisoikeus- ja sodanvastainen liike olivat olleet toistuvasti otsikoissa ja ottaneet erävoittoja. Ajan henkeen kuului seksuaalisuuteen liittyvän perinteisen ajattelun kyseenalaistaminen, mikä antoi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille lisää pontta omaan taisteluunsa. Myös homofiilijärjestöt olivat saavuttaneet edistysaskeleita haastaessaan syrjiviä käytäntöjä, ja Yhdysvaltain länsirannikolla oli jo luotu perusta hlbt-yhteisön väkivaltaiselle vastarinnalle. Esimerkiksi San Franciscossa  oli ennen Stonewallia ehditty mellakoida katunuorten, mieshuorien ja transvestiittien suosimassa Compton’s-kahvilassa vuonna 1966 ja Black Cat Tavern -baarissa vuonna 1967.

Sen sijaan Carter tyrmää loputtomasti toistetun legendan siitä, että Stonewallin mellakoiden sytykkeenä olisivat olleet homoikoni Judy Garlandin hautajaiset. Carterin mukaan kyseessä on heteroseksuaalisen toimittajan pilkkakirjoituksesta alkunsa saanut myytti, jolla koko kapina haluttiin leimata neitien sentimentaaliseksi tunteenpurkaukseksi. Missään Carterin analysoimissa hlbt-ihmisten aikalaiskirjoituksissa ei mainittu Garlandia kapinan yhteydessä sanallakaan. Ja mikä tärkeintä: Garlandia ihailivat ennen kaikkea vanhemmat polvet – eivät kodittomat rocksukupolven kasvatit, jotka kapinan etulinjassa taistelivat. Perustellumpaa onkin todeta, että Garlandin mukana haudattiin vanha homomaailma ja uusi aika alkoi.

Mitä sitten tapahtui?

Uuden ja vanhan homomaailman suhdetta kuvaa osuvasti se, että vanhojen partojen hallitsema homofiilijärjestö Mattachine Society teki New Yorkin poliisin ja pormestarin kanssa yhteistyötä Stonewallin mellakoiden lopettamiseksi. Vanha polvi oli pyrkinyt saamaan heterojen hyväksynnän luomalla sateenkaarikansasta mahdollisimman tavallista kuvaa. Nuori polvi taas tuntui vaativan valtaväestöltä kunnioitusta. Monet vanhemmat aktivistit olivat suivaantuneita siitä, että vuosien valtavirtaistumisyritykset valuivat hiekkaan, kun lehtien palstoilla komeilivat nyt kaiken maailman kahakoivat street queenit.

Aikojen muuttuminen näkyi myös Itärannikon homofiilijärjestöjen yhteistyöelimen ERCHOn vuotuisessa hiljaisessa mielenosoituksessa, joita oli järjestetty vuodesta 1965 lähtien. Philadelphiassa pidettyjen Annual reminder -mielenosoitusten tarkoituksena oli muistuttaa amerikkalaisia siitä, että homoilla ja lesboilla ei ollut perustavia kansalaisoikeuksia. Viimeinen näistä mielenosoituksista järjestettiin välittömästi Stonewallin mellakoiden jälkeen 4. heinäkuuta 1969, ja eräs kulkueessa mukana ollut naispari järkytti homofiililiikkeen vanhoja partoja pitämällä sääntöjen vastaisesti toisiaan kädestä. Tästä alkoi kärhämä, jonka jälkeen hiljainen mielenosoitus ei enää ollut kovin hiljainen.

Ei siis ihme, että New Yorkissa järjestettiin jo 27. heinäkuuta ensimmäinen uudentyyppinen mielenosoitus, Gay power -marssi. Siinä marssittiin 500 ihmisen voimin homopuistona tunnetulta Washington Squarelta Stonewallille, jonka edessä laulettiin kansalaisoikeusliikkeen tunnuslaulu We shall overcome. Samana päivänä esiteltiin myös Gay power -liikkeen tunnus: kaksi päällekkäistä naarassymbolia ja kaksi päällekkäistä koirassymbolia laventelinsinisellä pohjalla.

Mattachinen alaisuudessa kokoontuneesta ensimmäisen marssin järjestelykomiteasta sikisi uusi laitavasemmistolainen (epä)järjestö Gay Liberation Front (GLF), joka pyrki liittoutumaan muiden kapitalismin sortamien ryhmien kanssa. GLF hajosi pian sisäisiin ristiriitoihinsa, mutta siitä irtautuneet jäsenet perustivat 21.12.1969 uuden, pelkästään homokysymykseen keskittyneen järjestön nimeltä Gay Activists Alliance (GAA).

Stonewallista alkunsa saaneen liikkeen voimaa kuvastaa hyvin se, että hlbt-järjestöjen määrä nousi Yhdysvalloissa yhdessä vuodessa noin 60:stä 1 500:aan. Seitsemänkymmentäluvun alussa New Yorkiin perustettiin myös roppakaupalla laillisia homobaareja, mutta itse Stonewall sulki ovensa pian mellakoiden jälkeen. Nykyisin osittain samoissa tiloissa toimii samanniminen, vuonna 1990 avattu baari.

Melkoisen kasvupyrähdyksen koki lisäksi Christopher Street liberation day -marssi, jonka itärannikon homofiilijärjestöt järjestivät Stonewallin mellakoiden ensimmäisenä vuosipäivänä 28.6.1970. Tämä parituhatta osallistujaa houkutellut marssi vei Greenwich Villagen Sheridan Squarelta Keskuspuistoon, ja vuosien kuluessa siitä paisui New Yorkin Priden miljoonan ihmisen kulkue.

Kansakunnan kaapin päälle

Parin viime vuosikymmenen aikana Stonewallin mellakat ovat vihdoin saanut myös monenlaista julkista tunnustusta. Tästä ovat esimerkkeinä Stonewallin edustalle Christopher Parkiin vuonna 1992 pystytetty kuvanveistäjä George Segalin Gay liberation -muistomerkki (kuva ylempänä ja alla) sekä Yhdysvaltain sisäministeriön vuonna 1999 tekemä päätös Stonewallin tapahtumapaikkojen lisäämisestä kulttuurihistoriallisesti merkittävien kohteiden luetteloon.

Lopullisesti katujen kuningattarien kapina nostettiin kansakunnan kaapin (!) päälle vuonna 2013, kun presidentti Obama rinnasti sen toisessa virkaanastujaispuheessaan Yhdysvaltain kansalaisoikeustaistelun muihin merkkipaaluihin. Puheessaan Obama totesi näin (oma käännös):

Amerikan kansana me julistamme tänään, että kaikkien yhdenvertaisuus on totuuksista tärkein ja tähti, joka johdattaa meitä yhä, aivan kuin se johdatti esivanhempamme [naisasialiikkeen syntysijoilta] Seneca Fallsista [mustien äänioikeusmarssille] Selmaan ja sieltä edelleen Stonewalliin. – – Matkamme ei ole päätepisteessä ennen kuin homoveljemme ja -sisaremme ovat yhdenvertaisia lain edessä. Sillä jos meidät todella on luotu yhdenvertaisiksi, eikö myös keskinäisen rakkautemme pidä olla yhdenvertaista?

Roland Emmerichin Stonewall-elokuvan aiheuttama kahakka on hyvä esimerkki siitä, miten moni on halukas pääsemään jaolle yhteisestä perinnöstä ja kierrättämään myyttejä ja legendoja parhaaksi katsomallaan tavalla. Tähän prosessiin osallistun nyt itsekin kirjoittaessani Carterin kirjasta, joka on toistaiseksi perusteellisin mellakoista tehty tutkimus ja silti vain yksi tulkinta. Kirja on yhtä kaikki avartava lukuelämys, koska se kohdistaa huomion niihin, joihin kukaan ei uskonut, mutta jotka uskoivat itseensä, näyttivät sen ja muuttivat maailmaa.

”Älä huoliasi huoli, pidä puoliasi, kukaan ei sitä tee sun puolestasi. Pidä pintasi ja tee selväksi ettet ole mikään nyrkkisäkki, tökittäväksi tehty sätkynukke, etkä kauppatavara. Vapauttaan ei voi myydä, ostaa, ei omistaa, ei vaihtaa, varastaa. Kylvä siemenet, jotain voi kasvaa. Elämäs' on taistelun arvoinen, oi, rakas veljeni muistathan sen. Jokainen polku ja jokainen tie, kivinen olkoon, mutta eteenpäin vie. Hei, se on taistelun arvoinen, oi, rakas siskoni muistathan sen.” (Jukka Poika)

Keskellä liljain ja ruoskien – Mapplethorpen halujen puutarha Kiasmassa

Mitä yhteistä on nahkahomolla ja tulppaanilla? Tätä sopii ihmetellä Kiasmassa, jossa on meneillään sukupolvensa parhaana studiokuvaajana pidetyn Robert Mapplethorpen näyttely. Tuhtia taustalukemista näyttelylle tarjoaa Patricia Morrisroen kirjoittama virallinen elämäkerta Mapplethorpe: a biography (1995). Niin tuhtia, että se teki näyttelykokemuksesta turhankin raskaan.

Tosimiestä etsimässä

Patricia Morrisroe ehti haastatella Robert Mapplethorpea (1946–1989) yhteensä 16 kertaa ennen kuin taiteilija kuoli aidsiin. Näistä ja Mapplethorpen läheisten haastatteluista syntyy kuva keskiluokkaisesta katolisesta pojasta, joka kipuili miehisyytensä ja seksuaalisuutensa kanssa ja löysi kuvataiteesta väylän tämän kaiken kanavoimiseen.

Nuorena Mapplethorpe yritti kaikin tavoin käydä heteroseksuaalisesta ”tosimiehestä”, mutta tunsi usein ulkopuolisuutta suhteessa isäänsä, veljeensä sekä koulu- ja opiskelukavereihinsa. Orastavat homoseksuaaliset tunteet taas aiheuttivat uskonnosta kummunnutta syyllisyyttä, kunnes kuusikymmentäluvun radikalismi, hippikulttuuri huumeineen ja ystävystyminen rokkarirunoilija Patti Smithin kanssa saivat Mapplethorpen vapautumaan. Smith oli Mapplethorpelle kaikkea yhtä aikaa: tyttöystävä, kollega, elättäjä ja kaksoisolento.

Kun Smithin ja Mapplethorpen symbioosi purkautui vuonna 1968, jäljelle jäi elinikäinen ystävyys ja Mapplethorpen homous pääsi valloilleen. Seuraavan vuoden Stonewallin homomellakoista alkoivat gay liberationin kultaiset vuodet, ja myös Mapplethorpelle vapautuminen oli yhtä kuin vapaa seksi. Poikavuosien miehisen ulkopuolisuuden vastapainoksi Mapplethorpe suorastaan sukelsi alati machoutuvaan homokulttuuriin ja alkoi koluta New Yorkin West Villagen baareja seitsemänä iltana viikossa. Hänen suosikkipaikoikseen valikoituvat ennen pitkää pahamaineinen seksibaari Mineshaft sekä Kellerbar, jota kansoittivat hänen fetissoimansa mustat homomiehet.

Mapplethorpen Ajitto (1981) ja Jean-Hippolyte Flandrinin Jeune homme nu assis au bord de la mer (1835–1836).

The homoerotic photograph -kirjan (1992) kuvitusta.

Hetkien herra

Mapplethorpen ensimmäiset taidekokeilut olivat installaatioita ja lehtien pornokuvista koostettuja kollaaseja. Saatuaan kameran hän alkoi kuitenkin napsia valloituksistaan kuvia, joista muodostui vuosien saatossa hänen seksuaaliseikkailujensa päiväkirja ja tuotantonsa kova ydin.

Homojen SM-kulttuuria dokumentoivia otoksia ei ollut kovin helppo myydä keräilijöille, ja Mapplethorpen tuotantoa täydensivätkin alusta lähtien myös muotokuvat ja aistikkaat kuvat leikkokukka-asetelmista. Toisin sanoen porno toi Mapplethorpelle pahan pojan maineen, ja muut kuvat toivat hänelle rahaa.

Morrisroen mukaan Mapplethorpe ei pitkään aikaan pitänyt valokuvausta kummoisenakaan taiteenlajina, mutta siitä tuli hänelle luonteva ilmaisumuoto kahdesta syystä: hän ei osannut maalata eikä ylipäätään jaksanut keskittyä mihinkään kovin pitkään. Mapplethorpe oli hetkien herra niin taiteessaan kuin seksielämässäänkin.

Jos Morrisroeta on uskominen, Mapplethorpe ei myöskään ollut kulttuurisesti järin sivistynyt, vaan hän oli kiinnostunut lähinnä itsestään ja urastaan. Taitavana kiipijänä hän kuitenkin onnistui ujuttautumaan rikkaisiin taidepiireihin ja syvensi niiden avulla tietämystään valokuvauksen tekniikasta ja valokuvataiteen historiasta.

Mapplethorpen läpimurto oli vuonna 1977 pidetty kahden gallerian näyttely, joka koostui toisaalta mutkattomista muotokuvista, toisaalta hätkähdyttävistä SM-tutkielmista. Tästä alkoi taiteilijan kymmenvuotinen nousu valokuvan kaanoniin. Uransa aikana hän loi hyvin tunnistettavan tyylin, jota on sittemmin kopioitu loputtomasti populaarikulttuurissa muotikuvia ja Madonnan SEX-kirjaa (1992) myöten.

Mapplethorpen uran tähtihetki oli joulukuussa 1988 avautunut retrospektiivinen The perfect moment -näyttely, jonka myöhempi Yhdysvaltain-kiertue nostatti niin suuren kohun, että julkiselle taiderahoitukselle yritettiin runnoa senaatissa teosten sensurointia koskevia pykäliä. Tätä kohua Mapplethorpe ei kuitenkaan ehtinyt nähdä, sillä aids – tuo ankarin mestari kaikista – nujersi hänet maaliskuussa 1989.

Eloton elämäkerta

Mapplethorpe piti elämäänsä valokuviakin kiinnostavampana, mutta itselleni Mapplethorpeen tutustuminen oli yllättävän vastenmielinen kokemus – olkoonkin, että kyse on Morrisroen tulkinnasta. Elämäkerran luettuani toivoin, että tietäisin sittenkin vähemmän hänen narsismistaan, rahanahneudestaan, rasismistaan, pyrkyryydestään ja petipuuhistaan.

Morrisroen hahmottelema taiteilijakuva jätti minut jääkylmäksi. Vaikka elämäkerturi kuinka yrittää psykologisoida Mapplethorpea tulkitsemalla hänen rankempaa tuotantoaan lapsuuden ja nuoruuden syyllisyyden- ja häpeäntunteista käsin, vaikutelma jää ontoksi ja karikatyyrimaiseksi. Morrisroen Mapplethorpe oli mestarikuvaaja, mutta itsekäs ja inhottava ihminen – ”värikäs taiteilijapersoona”, kuten poliittisesti korrekti luonnehdinta kuuluu.

Taiteilijan ei tietysti tarvitse olla hieno ihminen, jotta hän voisi olla hieno taiteilija. Silti vähältä piti, ettei Morrisroen elämäkerran kasaama pa(i)nolasti pilannut myös kokemustani Kiasman näyttelystä. Näytteillä olleet kuvat kun tuntuivat pikemmin vahvistavan kuin liennyttävän kerryttämääni Mapplethorpe-antipatiaa.

Kalla, Kulli. Kalla. Ja sama venäjäksi Kiasmassa.

Halujen puutarha

Kiasman Mapplethorpe-näyttelystä tarvitsee nähdä vain ensimmäinen huone, ja se on sillä selvä: kuvat ovat äärimmäisen estetisoituja, etäännyttäviä ja esineellistäviä. Ihmisruumis ei ole marmoripatsasta kummempi, ja se typistyy usein pelkiksi raajoiksi tai elimiksi vailla henkeä ja elämää.

Näyttely jakautuu Mapplethorpen tuotannon tavoin muoto-, kukka- ja seksikuviin, mutta kaikesta välittyy yhtenäinen näkemys: joka raajastaan kahlehdittu nahkahomo on lopultakin vain kuin seuraavan huoneen säntillisesti sommiteltu kukka-asetelma Mapplethorpen kalujen puutarhassa. Julkkismuotokuvat taas tuntuvat useimmiten staattisilta ja hengettömiltä lukuun ottamatta Patti Smithistä otettuja kuvia, joissa on herkkyyttä, hallitsemattomuutta ja hienoa hulluutta. Smith ei ollut marmoria Mapplethorpen taltan alla, vaan lihaa ja verta.

Muotokuvien rivistöstä erottuu myös pilke silmässä katsova Touko ”Tom of Finland” Laaksonen – Mapplethorpen veroinen homoikoni, joka myös ikuisti omaan tuotantoonsa nahka- ja SM-skeneä. Taiteilijoina Touko ja Robert olivat kuitenkin tyystin erilaisia. 

Oman näyttelykokemukseni pelastukseksi koitui yllättäen heidän tuotantonsa vertaaminen sekä näyttelyn päättävä dark room -tyyppinen osio, johon on koottu Mapplethorpen pahamaineisen X Portfolion (1978) kuvia.

Mapplethorpe myy. Balettitanssija Peter Reedin muotokuva (1980) Scissor Sistersin Night work -levyn (2010) kannessa.

Munasuoja ja menopaussi

Harri Kalha puhuu Tom of Finland – taidetta seksin vuoksi -kirjassaan (2012) Tom of Finlandin ironisoivasta huumorista; Tompan kuvien yltiömaskuliinisilla kloonimiehillä on aina hauskaa, vaikka kuvattu seksiakti olisi kuinka brutaali ja mahdoton. Kuvista välittyvä ilo houkuttelee myös katsojaa osallistumaan tähän piirrettyyn fantasiaan – vaikka lakanakaupassa.

Mapplethorpe taas dokumentoi aitoja seksiakteja eikä turhia houkuttele. Pikemminkin hän pakottaa alistumaan ja katsomaan: tässä on halu paljaimmillaan ilman vapauttavaa naurua. Äijä raudoissa. Nyrkki takapuolessa. Virtsaa suussa. Penis verillä.

Oksettaako? Hävettääkö? Kiihottaako? Pelottaako? Hyvä. Mapplethorpe oli sittenkin radikaalimpi taiteilija kuin Touko Laaksonen, ja tätä rohkeutta ja ehdottomuutta on pakko arvostaa.

Kujanjuoksumaisen ripustuksen loppuvaiheilla silmiin osuu kuva miehestä, jolla on kovin käytetyn näköinen munasuoja hengityssuojana. Jostain syystä mieleeni tulee parhaillaan leviävän MERS-viruksen torjunta ja Mapplethorpe-elämäkerran nippelitieto, jonka mukaan kuolevan SM-kuninkaan lempiohjelma oli Tyttökullat. 

Ja tuleehan se sieltä sentään: nauru.

Jutun Mapplethorpe-vaikutteiset kuvat otti rakas siippani. Ei tarvinnut edes piiskata.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:

Isieni mailla: ”Gay sex in the 70s”

Homoelokuvan parjattu kulttiklassikko: ”Cruising”

Kadonnutta pornoa etsimässä: James Francon ”Interior. Leather bar”

Kun katselen Tomppaa: Harri Kalhan ”Tom of Finland – taidetta seksin vuoksi”

Larry Kramerin vimmainen aids-näytelmä: ”The normal heart”

Menneiden kesien muistolle: Tom Bianchin ”Fire Island Pines – polaroids 1975–1983”

Muualla verkossa:
Mapplethorpe-näyttely Kiasmassa 13.9.2015 saakka

Menneiden kesien muistolle: Tom Bianchin ”Fire Island Pines – polaroids 1975–1983”

Kesä 1981. Täpötäysi lautta ajaa satamaan, ja laiturille purkautuu hilpeitä lomalaisia: taviksia, drag queeneja ja lihaskimppuja pikku speedoissaan. Oho, tuossa taisi vehjekin vilahtaa… Siis tervetuloa maanpäälliseen homoparatiisiin, jossa kuuluu nauttia kesästä ja pesästä!

Siinä tiivistys Ryan Murphyn tuoreen The normal heart -elokuvan alkukohtauksesta, jossa päähenkilöt saapuvat lomailemaan New Yorkin Long Islandin edustalla sijaitsevalle Fire Islandin saarelle. Saari on Yhdysvaltain homojen legendaarisimpia kesänviettopaikkoja, ja sinne pelmahtaa lomakaudella tuhansia ”teikäläisiä”. Alun perin homot löysivät tiensä Fire Islandin Cherry Grove -lomakohteeseen 1930-luvun lopulla ja ottivat sen ennen pitkää omakseen. Antropologi Esther Newton kutsuukin Grovea Yhdysvaltain ensimmäiseksi ”homokaupungiksi”. Viisikymmentäluvulla sen tuntumaan alettiin rakentaa perheille tarkoitettua Fire Island Pinesin lomakohdetta, jota alkoivat kuitenkin pian kansoittaa Groven homomainetta karsastaneet varakkaat (kaappi)homot.

The normal heartin alku sijoittuu juuri Fire Island Pinesin kesäidylliin ja tarjoaa fiktiivisen välähdyksen sen hedonistisesta homoelämästä aids-aikakauden kynnyksellä. Autenttista Pines-tunnelmaa taas tarjoaa kuvataitelija Tom Bianchin valokuvakirja Fire Island Pines – Polaroids 1975–1983. Kesäkuvien katselu näin syyspäiväntasauksen jälkeen on aina katkeransuloista, ja Bianchin teos varsinkin on suoranaista haikeuden taidetta. Se on elämäniloinen kunnianosoitus kuolleille ystäville, kadonneelle ajalle ja menneiden kesien muistolle.

Viisikymmentäluvun Chicagossa varttunut Tom Bianchi muistelee kirjansa esipuheessa, miten hän luki ensimmäistä kertaa Fire Islandista kirjaston kehonrakennuslehdestä. ”Tulisaari” kuulosti kutkuttavan epätodelliselta, ja hänen mielessään koko paikka väikkyi ihanana utopiana keskellä homovihamielistä arkitodellisuutta. Bianchille utopiasta tuli myös totta 1970-luvulla, kun hän vuokrasi Fire Island Pinesista kesämökin ystäviensä kanssa. Tuolloin hän ei ollut vielä nimekäs kuvaaja vaan nuori elokuvayhtiön lakimies, joka oli sattumalta saanut liikelahjaksi upouuden Polaroid SX-70 -kameran. Se oli aloittelijalle täydellinen väline, ja Bianchi ryhtyi innokkaasti ikuistamaan Fire Islandin kesiä ja kesäpoikia. Näin hän löysi pikkuhiljaa luovuutensa ja ryhtyi kokopäiväiseksi kuvataiteilijaksi.

Bianchin esipuhe pursuaa hauskoja anekdootteja Fire Island Pinesin elämästä. Paikalliset roskakuskitkin olivat kuulemma kuin suoraan mallitoimiston listoilta, ja lähikauppa ristittiin uudelleen jalokiviliike Tiffanyn mukaan, koska tuotevalikoima oli niin ylellinen. Asiakaskunnan valikoivasta mausta kertoi kaiken se, että myynnissä oli 13:a eri sinappia mutta vain yhdenlaista ketsuppia. Pinesin päättymättömissä kotibileissä saattoi olla ”alkudrinkkinä ”bilehuume Quaaludea ja ”jälkkärinä” poppersia. Juhlien viihdepuolesta vastasivat saarella lomaansa viettäneet eri alojen taiteilijat, ja vieraiden joukossa pyöri huippunimiä Calvin Kleinista Diane von Fürstenbergiin. Vuosien myötä kotibileet vaihtuivat valtaviin rantabileisiin, joissa tuhannet ihmiset tanssivat senhetkisen diskotähtösen tahdittamina. Aika moni vieraista päätyi jossain vaiheessa iltaa ”Meat Rackille”, eli Groven ja Pinesin välissä sijainneelle homojen ulkotapaamispaikalle, jossa vietettiin loputtomia yöllisiä orgioita.

Monille Fire Islandin huume-, seksi- ja vartalofiksaatio oli Bianchin mukaan aivan liikaa, ja koko paikka vaikutti lähinnä helvetin esikartanolta. Sellaisena se näyttäytyy myös Larry Kramerin Faggots-kirjassa, jonka päähenkilö saa yliannostuksen hupihomostelusta ja tajuaa kaipaavansa ennen kaikkea rakkautta. Rakkauden kaipuusta puhuu myös Bianchi toteamalla, että Pinesin homot eivät aina tienneet, mitä he oikein etsivät, mutta ainakin he toivoivat löytävänsä rakkauden – iltapäiväksi, yöksi tai koko elämäksi. Pines-elämä oli todellista hetken juhlaa: ”Pitkä rantakävely iltapäiväihastuksen kanssa saattoi tarjota ikuisuuden verran ihanuutta”, Bianchi kirjoittaa.

Kahdeksankymmentäluvun alussa Fire Islandin loputtomat bilekutsut vaihtuivat yhtä loputtomilta tuntuneisiin hautajaiskutsuihin, ja saaresta tuli yksi aids-tuhon keskuspaikoista – homoyhteisön ground zero. Suuri osa Bianchin polaroideihin tallentuneesta elämästä pyyhkiytyi pois kuin hiekkalinna aaltoihin, ja hänen iloisia muistoja pursuavasta kuvalaatikostaan tuli mausoleumi. Bianchi itse selvisi tartunnasta hengissä, mutta kesti kauan ennen kuin henkinen kipu hellitti ja teki tilaa kiitollisuudelle elettyä elämää kohtaan.

Kun hän vuosikymmenten jälkeen uskaltautui raottamaan kuvalaatikkonsa kantta, sieltä löytyi joukko nauravia ja leikkiviä ystäviä ja poikaystäviä – kaikki elossa taas. Nyt nämä miehet jatkavat ikuista nuoruuttaan Bianchin kauniissa kirjassa. Sen kuvista välittyy mielestäni samanlainen tarttuva ja puoliuhmakas elämänilo kuin oheisesta Claes Anderssonin runosta, jonka on suomentanut Jyrki Kiiskinen.

[– –]

Tällaisena päivänä kaikki tajuavat että elämä on saatu elettäväksi ja

huolet maton alle lakaistaviksi

Avasimme kahdeksantoistavuotiaan mallasviskin

ja kippasimme sen tavallisen kraanaveden kanssa kurkkuun

Oli upeaa tulla känniin ja löytää itsensä

tänä erityisenä päivänä

Arki kyllä rikkoo aikanaan ilomme (aavistimme)

ja pimentää ystävyyden ja lumon

Joka tekee siitä elämisen arvoista

Kaatuneiden muistopäivä: ”We were here” -dokumentti

”Marssin niiden puolesta, jotka eivät itse voi.” Tämä iskulause tuli monta kertaa vastaan viime Pride-viikolla, ja se tulee mieleen myös katsoessa David Weissmanin ja Bill Weberin kiitettyä dokumenttia We were here (2011). Se on syvästi henkilökohtainen kuvaus kaatuneista, selviytyjistä ja San Franciscon homoyhteisön uskomattomasta solidaarisuudesta aids-kriisin vaikeina vuosina. Verenpunaisena lankana on ajatus siitä, että perheestä on pidettävä huolta – sekä siitä, johon on syntynyt, että siitä, jonka suojissa olet syntynyt uudelleen.

Dokumentti toistaa aluksi tuttua tarinaa 1970-luvun villeistä vapaan rakkauden vuosista ja seksivetoisesta urbaanista homokulttuurista. Haastateltavat muistelevat, miten he käänsivät selkänsä ahdasmielisille kotikonnuilleen ja saapuivat joukoittain San Franciscoon nimenomaan elämään homoina. Tästä homopakolaisten ja outsiderien yhteisöstä tuli useimmille kuin uusi perhe ja Castrosta uusi kotikylä. Kylän keskellä oli useampikin ”kirkko”, kuten homosaunoja tavattiin kutsua, ja niissä palvottiin antaumuksellisesti kreikkalaisia jumalia.

Eräs We were heren haastateltavista summaa ajan hengen osuvasti: ”Jos nuoria miehiä kehotetaan harrastamaan seksiä mielensä mukaan, paljonko he sitä harrastaisivat? No PALJON!” Toinen haastateltavista toteaa, että seksuaalisessa hillittömyydessä oli myös aimo annos kapinaa: homojen vapautusliikkeen nosteessa ajateltiin, että enää kukaan ei sanelisi sitä, kuinka meikäläisten kuuluu elää.

Kaikki homot eivät toki olleet kotonaan 1970-luvun hedonistisessa homokulttuurissa. We were here -dokumenttiin haastateltu Ed kuvaa sitä, miten hänestä ei oikein ollut mihinkään San Franciscon kuppikuntaan: ei nahkahomoksi, ei mod-mieheksi eikä lehmipojaksi. Hänen suhdehaaveensa tuntuivat valuvan hiekkaan, koska harvaa huvitti tutustua muuten kuin lakanoiden välissä. Ja jos Edin hoidot karttoivat esittäytymistä, vielä anonyymimpänä pysytteli hi-virus, joka teki tuhojaan jo vuosia ennen aids-kriisin puhkeamista.

96-lehti kertoi ulkomaisista aids-tapauksista numerossa 3/82.

Kun äkkikuolemien aalto alkoi vuonna 1981, San Franciscon homoyhteisö kokosi rivinsä kuin perhe auttaakseen sairaitaan. Oman merkittävän panoksensa antoi dokumentin ainoa nainen, sairaanhoitaja Eileen. Hän oli entinen homoemo ja miessairaanhoitajien bailukaveri, jonka osaksi jäi yhtäkkiä lukemattomien ystävien ja kollegojen saattohoito.

Toiset kantoivat kortensa kekoon keräämällä rahaa, vaikuttamalla poliittisesti, organisoimalla ruokapankkitoimintaa ja huolehtimalla sairastuneiden lemmikeistä. Hyvin keskeiseksi nousi lesbonaisten panos: he auttoivat veljiään varauksetta, vaikka homot olivat siihen saakka suhtautuneet lesboihin varsin nuivasti.

Myös ihmissuhteissaan takunneella Edillä tärppäsi vihdoin, ja hän löysi oman paikkansa homoyhteisöstä nimenomaan muiden auttajana. Aiempia seksikumppaneita ei ollut kiinnostanut kättely ja esittäytyminen, mutta kun Ed meni aids-sairaan kotiin auttamaan tätä arkielämän askareissa, mikään ei ollut niin tärkeää kuin henkinen kohtaaminen ja ne pienet sanat: ”Hei, minä olen Ed, kuka sinä olet?”

Vaikka We were here kuvaa aids-kriisiä San Franciscon näkökulmasta, siinä on vahvaa yleispätevyyttä. Muuallakin maailmassa homoyhteisö joutui kehittämään oman tapansa vastata kriisiin, koska yhteiskunta vitkutteli ja vältteli. San Franciscossa etuna oli se, että yhteisö oli jo ennestään niin vahva – aivan kuten New Yorkissa, jossa Gay Men's Health Crisis- ja myöhemmin Act Up -järjestöstä tuli vahvoja aids-vaikuttajia. Tätä poliittista puolta kuvataan tyhjentävästi dokumentissa How to survive a plague (2012), jonka Yle lähetti viime Priden aikaan nimellä Aids-pioneerit.

How to survive a plaguen ja We were heren erona on se, että jälkimmäinen on huomattavasti henkilökohtaisempi. Kaikille kaatuneille se on hieno muistomerkki, ja eloonjääneille se on surutyötä ja kunnianosoitus, jonka itse ainakin koin syvästi liikuttavaksi. Kun yhdistelmälääkkeet saivat taudin lopulta hallintaan, moni saattoi lakata odottamasta kuolemaa ja opetella taas uskomaan, toivomaan ja rakastamaan. Päällimmäisenä mielessä oli kuitenkin vain yksi kysymys: millainen maailma oikein olisi, jos kaikki ystäväni olisivat vielä täällä?

Huomaan kirjoittaneeni blogiin jo aika monta surullista aids-juttua. Taustalla on varmasti se, että aids-hysteria oli minulle yksi keskeisimmistä homoksi kasvamisen taustatarinoista. Tai pikemminkin se oli lapsuudessani ainoa konteksti, jossa homoista ylipäätään puhuttiin. Sittemmin aihe on kulkenut mukana synnyttäen milloin pelkoa, milloin surua ja milloin kiukkua – viimeksi ennen kaikkea Jonas Gardellin aids-trilogian yhteydessä. Välillä pieni kevennys voisi olla paikallaan, mutta voiko aidsille ylipäätään nauraa?

Tätä pohtii toimittaja Jesse Archer kesä–heinäkuun Out-lehteen kirjoittamassaan jutussa Did you hear the one... – turning AIDS into a punchline, joka käsittelee aids-huumoria ja sen hyödyntämistä turvaseksikeskustelussa. Kun Archer kyseli jutunteon ohessa Twitterissä aids-vitsien perään, moni lakkasi seuraamasta häntä tai blokkasi hänet kokonaan. Aiemmassa blogikirjoituksessa olen jo kertonut, että yhtä kylmää kyytiä sai menestyskirjailija Bret Easton Ellis, joka joutui hirtehishumorististen aids-tviittiensä vuoksi yhdysvaltalaisen homojärjestön mustalle listalle.

Homot tapaavat olla hyviä nauramaan itselleen, mutta aids on yhä melkoinen tunnelmantappaja. Turvaseksikeskustelussa Jesse Archer uskoo kuitenkin kiusallisen huumorin voimaan enemmän kuin siihen, että luemme kyynelsilmin tilastoja homomiesten hiv-tartuntojen yleistymisestä. Tästä voi olla monta mieltä, mutta Archerin toiseen väitteeseen on helppo yhtyä: kaikkein kovimpia kolhuja kokeneilla tuntuu aina olevan se hurtein huumorintaju. Vai mitä sanotte seuraavasta 1980-luvun alun aids-osastoilla heitetystä huulesta?

Miksi aids-potilaat ovat lopen kyllästyneitä pizzaan?

No kun se on ainoa ruoka, joka mahtuu sairaalahuoneen oven alta.

Humoristista seksivalistusta 96-lehdessä vuonna 1977.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:

Vimmainen aids-näytelmä pian elokuvana: Larry Kramerin ”The normal heart”
Muistoja lopun ajoilta: Jonas Gardellin aids-trilogia

Isieni mailla: ”Gay sex in the 70s”

Seksuaalipakolainen muistelee: Olli Nuutisen ”Kommentteja kahteen elämään”
Minä olen (turhankin) monta: John Irvingin uutuus puntarissa