Kun olin nuori – Hulivilipoika muistelee murrosikää

”Uskoitko Jumalaan, kun olit nuori? Poltitko tupakkaa, kun olit nuori? Lauloitko mukana Forever Youngia? Itkitkö hulluna, kun olit nuori?”

”Ehkä. En. En. Kai, sisäisesti.”

Näin voisin vastata kysymyksiin, jotka Iisa esittää kappaleessaan Kun olit nuori (2017). Sen kertoja toteaa potevansa jo noin kolmatta murrosikää ja omaksuneena sen yhteydessä filosofian, joka saisi luvan jäädä viimeiseksi: ”Oon pelkkä irtokarkki kauhaistuna sekaan erilaatuisten / onnekas jos kohtaan, toisen samankaltaisen.”

Samaiset säkeet kelpaisivat motoksi antologiaan Queer 13 (1998), jossa sateenkaarevat kirjoittajat muistelevat murrosikäänsä ja seitsemännen luokan alkamista. Kirja on juuri niin ihanaa ja kamalaa luettavaa kuin arvata saattaa: täynnä tarinoita siitä, miten erilaatuisten sekaan kauhaistut irtokarkit tekevät kaikkensa näyttääkseen samanlaatuisilta kuin muutkin samanlaatuista teeskentelevät erilaatuiset.

Tässä kirjoituksessa sivuan Queer 13 -kirjaa ja kerron sen rohkaisemana myös omasta murrosiästäni.

Seitsemän vitsausta

”Seiskaluokka tarkoitti ihan kaikkeen – hiuksiin, vaatteisiin, ihoon, koruihin – liittyvää kyttäystä, joka päättyi aina jonkinlaiseen julkiseen nöyryytykseen”, kirjoittaa Regina Gillis Queer 13 -kirjan esseessään ”The number line”. Sitaatti tiivistää murrosikäisen pahimman pelon: joukosta erottumisen ja siitä automaattisesti seuraavan hylätyksi tulemisen.

Paarialuokkaan päätyminen oli todellinen uhka varsinkin aiempien sukupolvien sateenkaarinuorille, joiden oli turha haaveilla Skamin tai edes Queer as Folkin kaltaisista sarjoista voimaannuttavine roolimalleineen.

Queer 13 -kirjan toimittanut Clifford Chase kiteyttää entisten sateenkaarinuorten ongelman näin: ”On olemassa sweet sixteen, ja sitten on queer 13.” Ja jos jollekin jäi vielä epäselväksi, kumpi on parempi, Chase toteaa sateenkaarevan seiskaluokan herättävän hänessä mielikuvia tuomiopäivän seitsemännen pasuunan törähdyksestä, Egyptin seitsemästä vitsauksesta ja ainakin muutamasta kuolemansynnistä.

Kivuliaista kokemuksista huolimatta Chase muistaa tämän elämänvaiheen myös yhtenä oman maailmansa seitsemästä ihmeestä. Sillä juuri murrosiässä alkavat itää kaikki ne siemenet, joista voi myöhemmin kasvaa hyvä ja omannäköinen elämä.

Queer 13 -kirjassa onkin ehkä kiinnostavinta seurata, miten kirjoittajat onnistuivat kuin ihmeen kaupalla ruokkimaan juuri sitä osaa itsestä, jonka moni olisi suonut näivettyvän pysyvästi. Kun sateenkaarevan pojan tai tytön silmää ei miellyttänyt kaikki se, minkä periaatteessa kuului miellyttää jokapojan tai -tytön silmää, oli omaksuttava vino katse ja etsittävä toista totuutta.

Joillekin kirjoittajista tämä tarkoitti Playboyn sivuilla satunnaisesti vilahdelleiden miesten takapuolien ihailua, kun taas toiset ahmivat kaunokirjallisuutta tai tapittivat äiteliä heteronormatiivisia tv-sarjoja ironista asennetta kultivoiden. Jotkut rakastuivat toivottomasti toiseen koulupoikaan tai -tyttöön, ja joistakin tuli vielä toivottomampia opettajiensa stalkkaajia. Onnekkaimmille kävi kuin Iisan laulussa: he kohtasivat toisen samankaltaisen tai edes jonkun, joka ymmärsi.

Kun tarjolla ei ollut kunnon esikuvia, matka oman itsen hyväksymiseen oli pitkä joskaan ei päättymätön, kuten Singaporessa varttunut kirjailija Justin Chin kuvaa esseessään ”The beginning of my worthlessness” [oma käännös]:

Tiesin homoseksuaalisuudesta sen verran, että se on syntiä. Tiesin, että homomiehet halusivat sukupuolenvaihdosleikkauksiin päästäkseen eroon peniksistään. Että Bugis Streetin ja Rochor Canalin transvestiitit olivat pahoja ihmisiä. Ja että köyhillä transvestiiteilla ei ollut varaa sukupuolensa vaihtamiseen ja hormoneihin, joten he käyttivät tisseinä sanomalehtitolloja ja notkuivat öisin pimeillä parkkipaikoilla huoraamassa. Tiesin, että homomiehen piti olla naisellinen ja että siitä tehtiin pilkkaa. Tiesin, että näytelmäkerhon pojat olivat sellaisia ja että sellaiset eivät voineet saada lapsia. Tiesin, että homosuhteessa toinen olisi nainen ja toinen mies. Ja että homoseksuaalisuus tarkoittaisi elinikäistä kärsimystä, yksinäisyyttä, pelkoa, salailua ja häpeää. – – Nyt tiedän homoseksuaalisuudesta tämän: Se on ok. Jos toimii homona väärin, se on syntiä. Ja jos toimii juuri oikein, se on vielä parempaa syntiä. Tiedän, että näytelmäkerhoon liittyvät pojat ovat yhä homoja ja että heidän edeltäjänsä pärjäävät ihan hyvin. Tiedän, että homoseksuaalisuus tarkoittaa elinikäistä pelkoa, joka ei liity paljastumiseen vaan hakatuksi tai tapetuksi tulemiseen. Se tarkoittaa rohkeaa elämistä, vastoinkäymisiä ja todellisen perheen löytämistä. Se haastaa jatkuvasti käsitykseni rakkaudesta. Se on auttanut minua löytämään itseni jollakin tavalla ja se teki lopun arvottomuudestani.

”Ensimmäiset päivät uudessa koulussa”

Sydämmen tykytystä, kävelyvauhti kiihtyy vaikka eikö olisikin järkevää kävellä hitaasti? Huvittaa hirveästi mennä ylä-asteelle, mutta pelko kalvaa mieltä: Mitähän siellä nyt tehdään? Jo monta vuotta on hoettu että: sitten kun tulet ylä-asteelle niin saat selkään. Käännyn kirjastoon johtavalle tielle. Kohta olen torilla. ”Laguunin” edustalla on suuri joukko koululaisia. Ne huutelevat jotain. En välitä olen tullut immuuniksi haukkumisille koska olen kuullut niitä koko pienen elämäni ja kaikki vain sen takia että joskus 3-4 vuotiaana leikin tyttöjen kanssa nukeilla, eikä sellaisista asioista tarvitsisi ihmistä leimata koko loppu elämäksi. Talonmies sanoo huomenta. Vastaan jäykästi takaisin. Nyt ovelle ovi auki ja sisään. Kaikki tuijottavat ja puheensorina lakkaa - kammottava hiljaisuus kunnes kuuluu: ”Katsokaas kuka tuli!”

Näin alkoi (huolimattomuusvirheineen päivineen) yläasteen ensimmäinen äidinkielen aineeni elokuussa 1990. Oikeastaan ei ole mikään ihme, että se on yhä tallella, koska koko aika on muutenkin iskostunut niin lähtemättömästi mieleen. Muistan sen ensimmäisen koulupäivän, elokuun auringon, pelon maun suussani ja ylläni olleen epämääräisen farkkuasun, jonka alla tunsin olevani ylipainoinen ja muutenkin liikaa.

Olen juuri täyttänyt 40, mutta yläasteen ensimmäisistä päivistä kertovan aineen lukeminen aiheuttaa saman reaktion kuin käynti vanhassa kotikylässä: kutistun silmissä. Olen nähnyt ne kuuluisat New Yorkin talot, mutta missään en koe olevani yhtä pieni kuin Ylihärmän keskustassa. Päämajantien (koska, you know, sen varrella oli Mannerheimin päämaja yhtenä sunnuntaina vuonna 1918) varrelle sirotellut rakennukset kurkottavat mielessäni taivaisiin kuin mykkäajan ekspressionistisen kauhuklassikon kulissit.

Päämajantien varrella heti torin takana oli myös yläaste, joka tarjosi tälle 13-vuotiaalle pelkkää kauhua vailla klassikon aineksia. Reppuni revittiin ja pyöräni rikottiin toistuvasti. Päälleni syljettiin, kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti. Kohtasin lukemattomia kertoja henkistä ja fyysistä väkivaltaa.

Selvitäkseni siitä sulkeuduin ja käyttäydyin ikään kuin minulla ei olisi normaalien ihmisten tarpeita. Kesti puolitoista vuotta ennen kuin kävin koulussa syömässä tai vessassa. Kävelin mieluummin ruokatunnilla kotiin. Välitunnit vietin omasta halustani usein yksin ja varsinkin talvella seisoin suolapatsaan tavoin juuri ja juuri lumipalloalueen ulkopuolella, jotta minua ei saisi heittää ainakaan luvan perästä.

Heittää, koska juuri minuun henkilöityi se, millaista rajaa kukaan poika ei saisi ylittää muuttumatta tytöksi. Ei ainakaan ilman rangaistusta.

Pystymetsää ja laakeeta peltoo
maisema herättää jumalanpelkoo
Täällä taivas roikkuu uhkaavana
päittemme yllä
Oot nuori ja rauhaton sydän
kyllästyny tähän kuolleeseen kylään
Kun maltat mielesi
pääset maailmaan kyllä – –
Käy koulut ja hanki pätevyys
et voi panna sitä päihteiden syyks
ettet pystynyt pitämään rotia
Vaikket nyt kestä sun kotia
mee eteenpäi ku sotilas
(Jukka Poika)

Pohjanmaan Skam

Kouluaikainen ystäväni sanoi kerran ihailleensa minua siitä, että en koskaan antanut kiusaajilleni periksi, vaan sanoin vastaan. Se on totta. Kielsin heidän totuutensa ja oikeutensa määritellä minua. Kielsin heidät kerran, kahdesti, kolmesti. Minä en ole teille mitään, mutta ette tekään ole minulle mitään, ajattelin.

Se oli tietenkin vain puolitotuus, koska jokainen haluaa pohjimmiltaan kuulua joukkoon. Toinen puoli totuudesta oli se, että minulla todella oli uskottavampiakin auktoriteetteja kuin kiusaajat – enimmäkseen naisia, koska ”mies” ja ”auktoriteetti” olivat mielestäni käsitteinä täysin yhteensopimattomia. Kysykää vaikka isältäni, jonka kanssa riitelin aikanaan kiintiön täyteen.

Yläasteen miehisistä auktoriteeteista muistan”Vesilinnun”, äidinkielen sijaisopettajan, joka oli niin lempeä ja kannustava, että ymmärsin hänen avullaan omaavani kirjallisia lahjoja. Kirjoitin aineisiin kaiken maailman noloja paljastuksia ja itsetilityksiä. ”Vesilintu” korjasi huolimattomuusvirheet ja antoi kiitosta ja hyviä arvosanoja levittäen siten balsamia haavoihin.

Joskus kuvittelin, miten painaisin pääni ”Vesilinnun” villapaitaa vasten ja miten kyyneleet kierisivät suurten metallisankaisten nörttilasieni takaa – niiden, joita nykyisin näkee suurkaupunkien baristoilla. Olin kai ihastunutkin häneen kaiken sen vuoksi, mitä hänellä oli minulle tarjota tuiki harvinaisena hyvänä miehisenä esikuvana.

Mitään näitä miehiin kohdistuneita romanttis-seksuaalisia tunteita en osannut hävetä. En edes ala-asteen loppupuolella, kun aloin asioista jotain ymmärtää. Jason Donovan ja New Kids on the Block olivat toisin sanoen elämäni ensimmäisiä seksileluja, joilla leikin vailla syyllisyyden häivää, koska muunlaiset lelut eivät kiinnostaneet.

Läpi yläasteen seksuaalisuus oli minulle pelkkiä tekoja, enkä osannut hahmottaa sitä identiteettinäkökulmasta. Vaan eivät osanneet muutkaan, sillä minua ei käytännössä koskaan homoteltu. Homous oli 1990-luvun alun Etelä-Pohjanmaalla lähinnä tyttömäisyyden epämääräinen alalaji, jota meillä ei esiintynyt. Toki olin kuullut homoista, ja Madonnan – tuon kaikkien kouluterveydenhoitajien äidin – ansiosta tiesin myös, että homoilla oli oikeus olla siinä missä muillakin.

Muistan, miten tulin seiskaluokan syyslukukauden lopulla koulusta kotiin ja näin silloisesta pää-äänenkannattajastani NoTV-ohjelmasta Madonnan Justify my love -videon ensiesityksen. Mutustelin välipalaa kermanvärisen nahkasohvamme syövereissä ja nyökkäilin hyväksyvästi: kyllä, ei ole mitään ihmeellistä saati hävettävää siinä, että Madonna pyörii noiden ruoskaa heiluttavien miehen ja naisen sekoitusten kanssa jossain hotellissa ja nauraa makeasti päälle.



”Poor is the man whose pleasures depend on the permission of another”, luki videon lopussa. Sen verran minäkin osasin jo englantia, että tiesin Kikan sanoneen saman suomeksi: ”Enkä suostu häpeemään, kun oikeeks tajuun tään.” Tosiuskovaisena kuuntelin hartaasti molempia ja elin heidän kauttaan erilaisuuttani todeksi.

Ihan niin kuin elin parhaan ystäväni, minua pari vuotta vanhemman naapurintytön, kautta todeksi tavallisten nuorten elämää tansseineen, ihastumisineen ja yleisine sekoiluineen. Itsehän en käynyt missään muualla kuin niissä maailmoissa, joita muiden tarinat avasivat. Ahmin kauhukirjoja varmistuakseni siitä, että joissain todella on vielä hirveämpää kuin Ylihärmän yläasteella. Loppuajan ahmin ystäväni vaiheikkaita viikonloppukuulumisia, joita voidaan pitää Skam-sarjan varhaisena pohjalaisena edeltäjänä ajalta, jolloin tosi-tv:tä ei vielä tunnettu. Tunnettiin vain häpeä.

Sen kanssa minua auttoi kaikista naisista eniten äitini, jonka rakkaus ja hyväksyntä ovat kantaneet läpi elämän. Vielä nytkin, kun äiti saattaa sanoa minulle – mitä epäortodoksisimman elämän eläneelle pojalleen: ”Olen ylpeä sinusta”, liikutun syvästi. Ne ovat sanoja, jotka ompelevat revityn repun, korjaavat rikotun pyörän, kuivattavat sylkinorot kasvoilta ja taikovat mustelmista muistelmia.

Nyt nelikymppisenä ajattelen 13-vuotiasta itseäni, tuota Madonnaa maanisesti fanittavaa farkkuasuista pullukkaa, hellin tuntein.

Kuule Klaus, olit ihan helvetin rohkea. Kaikki se, mikä elämässäni on parasta nyt, oli juuri sitä, minkä vuoksi jouduit silloin eniten kärsimään. Tästä ensimmäisestä koulupäivästä viimeiseen me mennään aina yhdessä, ja minä pidän sinusta huolta.

Hulivilipoika on nähnyt Madonnan Vogue-videon kesällä 1990.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
”Hänen vihansa, lämpönsä ja rakkautensa” – homomiehet kirjoittavat isäsuhteestaan
”Enkä suostu häpeemään”: Kikka homomiehen tuntojen tulkkina
Mun hölmö nuori sydän: matkaseurana Eva Dahlgren
Vaasan farssi – pohjalaista pervohistoriaa

”Sen tango kansainvälinen ja kaunis on”: Pajtim Statovcin ”Kissani Jugoslavia”

Pajtim Statovcin palkitusta esikoisteoksesta Kissani Jugoslavia (2014) jäi lähtemättömästi mieleen vanha jugoslavialainen hääperinne: hääyönä aviomies saattoi tuoda tuoreen morsiamensa eteen kissan ja tappaa sen paljain käsin osoittaakseen morsiamelleen ylivaltansa, opettaakseen tämän pelkäämään miestään.

Kirjan toinen kertoja, sopimusavioliittoon valmistautuva albaanityttö Emine välttyy tältä koettelemukselta, mutta pelkäämään hän kyllä oppii omaa Bajramiaan. Ja niin oppii myös kirjan toinen kertoja, pariskunnan homopoika Bekim. Hän on varttunut Suomessa, jonne perhe aikanaan pakeni Jugoslavian 1990-luvun julmia hajoamissotia.

Kuri-sanasta on vain muutama kirjain kuristamiseen, joten ei ole ihme, että Bekim pelkää pienenä kuollakseen käärmeitä – kalkkarokäärmeitä, valtavia kuristajakäärmeitä ja mustia pikkukäärmeitä, jotka osaavat puhua ja uhkailla. Pelkää aina siihen saakka, kunnes hän lopulta uskaltaa sanoa äitiä hakkaavalle isälle: ”Älä koske häneen. Tapan sinut muuten.”

Henkinen kamppailu isän ja äidin välillä kuitenkin jatkuu. Aikuisena Bekim ostaa lemmikikseen kuningasboan, ja homobaarista löytyy elämänkumppaniksi kissa – sietämättömän omahyväinen yksilö, jota Bekim kuitenkin palvelee yhtä nöyrästi kuin äiti isää aikanaan. Lopulta käärme yrittää kuristaa kissan, kunnes Bekim tulee väliin – jälleen kerran.

Jotta menneisyys hellittäisi kunnolla otteestaan, Bekimin on kohdattava verenperintönsä ja palattava maahan, jota ei enää ole: hänen äitinsä ja isänsä Jugoslaviaan.

Pajtim Statovcin symbolisesti ladattu esikoisteos kertoo siitä, miten kovalla työllä oma nahka on luotava eri kulttuurien, sukupuoliroolien ja parisuhdemallien ristipaineissa. Bekimin isä oli tiennyt paikkansa perinteisessä sukupuolijärjestyksessä, mutta maahanmuuttajan homopoika ei saa valmiina mitään käyttökelpoista, paitsi ehkä vapauden etsiä itsensä näköistä miehuutta. Ja hyvä niin – valmiit vastaukset kun sopivat vain niille, joilla ei ole mitään kysyttävää.

Kirjan vahvassa maahanmuuttokuvauksessa pakolaisuus vertautuu Eminen ja Bajramin pakkoavioliittoon. Kotona Jugoslaviassa miehen ylivalta oli selviö, mutta

Suomessa järjestelmä ottaa myös perheen autoritaariselta isältä luulot pois kuin sulhanen morsiamelta hääyönä. Aivan kuten Emine ei koskaan saa mieheltään kiitosta siitä, miten täydellisesti hän hoitaa velvollisuutensa vaimona, myöskään suomalainen yhteiskunta ei suotta selkään taputtele niitä, jotka vessojamme siivoavat: 

Vittu jos ette osaa olla ihmisiksi, painukaa sinne mistä tulitte. – – Me jäimme eristyksiin – kahteen erilaiseen maailmaan, jotka jollakin tavalla kuitenkin alkoivat muistuttaa toisiaan, emmekä me enää kuuluneet kumpaankaan. Olimme irtolaisia, marginaaliin työnnettyjä kiertolaisia, ihmisiä vailla kotimaata, identiteettiä ja kansallisuutta.

Kissani Jugoslavia on moderni eläinsatu, jonka tärkein opetus on ehkä se, että vanhemmilta omaksuttujen roolien ja kulttuurisen painolastin ei tarvitse antaa loputtomiin määrittää myöhempiä ihmissuhteita. Esimerkiksi kaikki homobaareista löytyvät kollit eivät näennäisestä suloisuudestaan huolimatta ole yhtä viattomia ja yhtä sinnikkään suojelun tarpeessa kuin ne kissanpennun kaltaiset nuoret morsiamet, jotka joutuvat käärmeen kanssa naimisiin.

Itseäni jäi erityisesti mietityttämään se, miten paljon yhteistä patriarkaalisissa kulttuureissa elävillä naisilla sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöillä voi olla perinteiden puristuksessa. Toisaalta mietin pakolaisuuden ja homopakolaisuuden yhtymäkohtia: lukemattomat homot ovat varsinkin menneinä vuosikymmeninä päätyneet lähtemään avarammille aloille väsyttyään ainaiseen sotimiseen. Bekim-poika onkin äärimmäisen kiinnostava päähenkilö, koska hänessä henkilöityvät kaikki nämä asiat. Samalla kotimainen maahanmuuttokirjallisuus täydentyy, kun Anja Snellmanin Parvekejumalien (2010) Anis ja Jari Tervon Layla (2011) saavat rinnalleen muslimiperheessä kasvavan erilaisen mieshahmon.

Hienointa Pajtim Statovcin kirjassa on kuitenkin se, että se jää lukemisen jälkeenkin elämään ja hengittämään, etten sanoisi kehräämään. Juuri tämän vuoksi se ansaitsi mielestäni Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon paremmin kuin Tommi Kinnusen sinänsä erinomainen Neljäntienristeys (2014), jossa siinäkin on kiinnostava homoteema: perheenisä Onnin seksuaalinen kipuilu jälleenrakennuskauden Suomen armottomassa asenneilmapiirissä. Kinnusen kirja innosti minua vähemmän siksi, että se oli kerronnallisesti huomattavasti perinteisempi ja että sen rakenne tuntui suorastaan liian harkitulta. Neljäntienristeyksen lukeminen vertautui palapelin kokoamiseen: lopputulos ei ollut niin kiinnostava kuin itse prosessi.

Kissani Jugoslavia taas on kuin perintömatto – rispaantunut mutta rakas, monenkirjavista muistoista kudottu.

Samasta aiheesta:

Seksuaalipakolainen muistelee: Olli Nuutisen Kommentteja kahteen elämään

Nuoruuden peilisaleissa: Honkasalon ja Saision ”Betoniyö”

Kylpyhuoneen höyry sumentaa peilin, eikä Simo näe itseään. Muita peilikuvia hän kylläkin näkee: vuoroin piinkovan isonveljensä, vuoroin vastapäisen talon halveksuttavan hintin. Jossain ääripäiden välissä on hänen oma miehisyytensä, välillä näkyvissä, välillä piilossa höyryn takana.

Pirjo Honkasalon elokuva Betoniyö (2013) kertoo hänen puolisonsa Pirkko Saision samannimisen romaanin pohjalta tarinan teini-ikäisestä lähiönuoresta Simosta, hänen isoveljestään ja poikien yksinhuoltajaäidistä. Simoa näyttelee elokuvassa Johannes Brotherus, veljeä Jari Virman ja äitiä Anneli Karppinen.

Isoveli on isähahmo, joka opettaa Simoa tappelemaan. Kaikkein tärkeintä on iskeä hengiltä toivo, koska vasta toivoton ihminen on täysin vapaa. Maailma ja ihminen kulkevat joka tapauksessa kohti tuhoa, joten mitä väliä millään on? Aika vähän Simolla onkin syitä toiveikkuuteen: veli on lähdössä vankilaan, äiti ryyppää ja valehtelee, ja Simo joutuu pitämään huolta molemmista, vaikka hän itse tarvitsisi huolenpitoa ja huolettomuutta kaikkein eniten.

Eletään viimeistä kohtalokasta vuorokautta ennen veljen linnareissun alkamista, ja Simo tempoilee lapsuuden ja aikuisuuden välimaastossa. Aina välillä näyttää siltä kuin Simolle olisi tarjolla muitakin maailmoja kuin lohduton betonilähiö – esimerkiksi silloin, kun hän lähtee hakemaan veljelleen kaljaa ja päätyykin kaverinsa kanssa uimaan. Silloin ei tarvitse taistella, vaan voi luopua asenteista ja naamioista ja juosta huolettomana ja alastomana kuin lapsi veteen. Taustalla rakentuvat Helsingin uudet asuinalueet kuin lupauksina paremmasta tulevaisuudesta.

Toista vaihtoehtoista maailmaa edustaa vastapäisessä talossa asuva mies (Juhan Ulfsak), jota Simo nimittelee hintiksi ja jonka menemisiä ja tulemisia hän seuraa pakkomielteenomaisesti. Tämä maailma on pelottavan kiinnostava, koska se edustaa niin toisenlaista miehisyyttä kuin hänen veljensä: pehmeää, avointa ja kulturellia. Simon jatkuva tempoilu kahden maailman ja ristiriitaisten miehenmallien välillä kiteytyy hienosti kohtaukseen, jossa isoveli virtsaa ryyppyreissulla Uspenskin katedraalin seinän vierelle ja yrittää sen jälkeen tunkeutua ovesta sisään. Hänelle ovi ei avaudu edes väkivalloin, mutta veljen huojuttua matkoihinsa Simo saa oven auki vain tarttumalla kahvaan. Ulos tulvii valoa ja ihmeellistä laulua, ääniä kuoroharjoituksista, joissa on mukana myös naapuritalon mies – aivan toisenlainen miehisyyden peili.

Myöhemmin illalla veljen häivyttyä jengiläisten matkaan Simo päätyy ”hintin” kotiin. Se on täynnä taidetta, kiehtovia esineitä ja kaunista musiikkia, ja miehen korkealentoinen puhe rakkaudesta ja sen vastakohdasta eli pelosta on kaukana isoveljen karuista elämänopetuksista. Jos veli on pyrkinyt panssaroimaan Simon miehisyyden, naapurin mies haluaa riisua Simon koko panssarin aivan kirjaimellisesti, riisua paidan pois ja kuvata nuoruuden paljaimmillaan. Sitä Simo ei kestä, ja pian hän on matkalla, jolta ei ole paluuta. Näin hän vertautuu homomiehen akvaarion pohjalla makaavaan hylkyyn – kerran niin uljaaseen alukseen, joka painuu myrskyn raivotessa synkkiin vesiin vieden aarteensa mukanaan.

Ainakin oma ennakkoluuloni on se, että suomalaisessa taide-elokuvassa kuuluu esittää asiat mahdollisimman rujosti ja realistisesti ja että kevennyksenä toimii enintään hurtti huumori tai kaurismäkeläinen puolimykkä tragikoomisuus. Betoniyö on siitä harvinainen kotimainen, että siinä kaikelle kauheudelle tarjoaa vastapainoa ennen kaikkea esteettisyys. Esteettistä vaikutelmaa luovat osaltaan lukuisat hienot unikohtaukset sekä jumalainen musiikki. Merkittävimmin esteettisyyteen vaikuttaa kuitenkin elokuvan kaunis mustavalkokuvaus. Mustavalkoisuus saattaa kuulostaa tekotaiteelliselta kikalta, mutta itse koin, että se suorastaan pakotti näkemään betonilähiön muuten niin ankeassa todellisuudessa syvyyttä, sävyjä ja symboliikkaa. Elokuvana Betoniyö ei siis ole mustavalkoinen, vaan täynnä harmaan sävyjä, ja se on yksinkertaisesti hienoin näkemäni kotimainen elokuva. Tämän vuoden Jussi-gaalassa se palkittiinkin vuoden elokuvana ja lisäksi viidellä muulla pystillä.

Harvemmin olen kokenut, että elokuva on kirjaa parempi, mutta Betoniyö teki suuremmin vaikutuksen nimenomaan valkokankaalla. Sinänsä Honkasalon elokuva ja Saision vuonna 1981 julkaistu kirja ovat hyvin samankaltaisia, koska kirja on dialogivetoinen ja koska naiset ovat käsikirjoittaneet elokuvan yhdessä. Kirjan ongelmana oli kuitenkin mielestäni se, että se ei tarjonnut kaiken karuuden vastapainoksi samanlaista henkisyyttä hipovaa esteettisyyttä kuin elokuva, vaikka elokuvan kaikki ainekset on kyllä ammennettu kirjasta. Elokuva vain tekee niistä näkyvämpiä ja korostaa selkeämmin, että Simolle olisi tarjolla myös toisenlainen maailma, jos hän vain uskaltaisi siihen astua.

Betoniyön lukukokemuksesta jäi vahvimpana mieleen eräänlainen tuskaisan hiostava mätäkuun tunnelma ja perussuomalainen lähiörealismi, jota alleviivaa oivallinen iskelmä- ja viihdeviittausten käyttö. Suomalaisessa iskelmässähän voidaan laulaa pohjattomasta toivottomuudesta niin, että kansa pystyy samalla hyräilemään tyytyväisesti mukana perunoita kuoriessaan. Kirjassa iskelmäviittauksista syntyy toisaalta tällainen oopiumia lähiökansalle -tunnelma, ja toisaalta ne toimivat eräänlaisina kohtalon tangoina, joita enteilevät tulevia tapahtumia: 

Tuuletin hämmensi savuista ilmaa. Tarjoilijat seisoivat mustavalkoisissaan kuin pääskyt langalla ja tuijottivat televisiota. Regina Linnanheimo oli painanut päänsä heinille, sierain värähti. Yksi tarjoilijoista kohensi lasejaan, toinen vilkaisi ympärilleen. Jukebox vakuutti tukahtuneesti: – Kuin kynttilä on elämämme tää. – Rakas, kuiskasi Regina Linnanheimo.

Jukeboxista soiva Jamppa Tuomisen Aamu toi, ilta vei kiteyttää kylmäävästi sen, miten tuhoavaa näköalattomuus ja toivottomuus voi olla nuorelle ihmiselle: ”Minkä aamu toi, sen ilta aina vei / näin elin nuoruuteni parhaimman.” Tämä on juuri sitä toivottomuutta, joka saattaa johtaa äärimmäisiin tekoihin – sellaisiin, joista Simokin haaveilee kirjan huvipuistokohtauksessa. Saision yli 30 vuotta vanhan teoksen lukeminen on itse asiassa varsin hätkähdyttävää, kun ajattelee viime vuosien koulusurmia ja tuoreita uutisia Helsingin yliopistoon suunnitteilla olleesta joukkomurhasta. 

Yö on helteinen ja musta. Mutta Linnanmäen kirjavat lamput syövät reiän pimeään. Tänä yönä Simo haluaa korkealle. Pelihallit, kummitusjunan, autoradan ja vedenneitotalon Simo ohittaa. Maailmanpyörän huipulta näkee koko huvipuiston. – – Ja humisevan, välkehtivän kuvun alla ihmiset risteilevät kuin muurahaiset, hikisinä ja kiihkeinä. – – Simo tuijottaa lumoutuneena alas. Käsi puristuu nyrkkiin, ojentuu ihmisjoukon ylle ja aukeaa. Kädestä putoaa pommi. Ihmiset hajaantuvat kirkuen. Kukaan ei pääse pakoon. Lihaa kerääntyy röykkiöiksi asfaltille, penkeille, karuselliin. Simoa naurattaa. Maailmanpyörä nytkähtää käyntiin. Alhaalle se sylkäisee Simon ulos. – – Simo tuijottaa mykkänä pimeään. Edessä tyhjää.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Homolyhytelokuvia maailmalta: ”Boys on film”
Homoelokuvan arkirealismia: ”Weekend”
Homoelokuvan parjattu kulttiklassikko: ”Cruising”
Vimmainen aids-näytelmä pian elokuvana: Larry Kramerin ”The normal heart”

Homopornoa suomeksi 2: "Kädet ylös, housut alas!"

”Tiedätkös”, Greg sanoi ja heilautti toisen jalkansa tuolin käsinojan yli niin, että me saimme ahmia silmillämme hänen haarojaan, ”olen ollut poliisina paljon pidempään kuin kumpikaan teistä pojista, ja minä johdan joukkoa täällä. Jos haluan mennä sänkyyn vain Peten kanssa, Phil saa katsella. Ja jos haluan vain Philin, niin Pete katselee. Ja jos haluan teidät molemmat sänkyyn yhtä aikaa, minä teen niin. Ymmärrättekö?” Nyökkäsimme kumpikin yhtä aikaa.

Tämä käskynjako tiivistää Phil Androsin kirjan Kädet ylös, housut alas! (The boys in blue, 1970), jossa kirjaimellisesti koetaan kovia San Franciscon poliisivoimissa. Kirja on ensimmäinen Into Kustannuksen vuonna 2013 julkaisemasta kahdesta Andros-suomennoksesta, joista jälkimmäisen arvioin blogissa tammikuussa. Näistä salanimellä kirjoitetuista homopornoklassikoista vastasi todellisuudessa kirjallisuuden professori Samuel Steward.

Kädet ylös, housut alas! -kirjan minäkertoja Phil Andros on kutsumustyötään tekevä mieshuora, jolle tulee eteen alanvaihto, kun hän muuttaa yhteen viehättävän ja hyvinvarustellun liikennepoliisiin Gregin kanssa. Phil päättää itsekin hakea poliisiksi, ja oikeustalon vessasta mukaan tarttuu pienen suostuttelun jälkeen vielä kolmas pyörä Pete:

Hän näytti vähän hermostuneelta. ”Minä oikeastaan luovuin ryhmäseksistä, kun liityin poliisiin”, hän sanoi. ”Kuka puhui ryhmäseksistä?” töksäytin. En minäkään sellaisesta välitä. Mietin vain, että kolmistaan.”

Koko kirja pyörii enimmäkseen Philin, Gregin ja Peten karvakolmiodraaman ympärillä. Jännitys tulee siis siitä, mahtaako Philiä ja Peteä – noita ”paljasperseisiä lakeijoita” – alati tylyttävä Greg koskaan joutua kerrosvoileivässä keskimmäiseksi. Philillä toki on koko ajan omaa sutinaa työn ohessa, ja välillä roistotkin ovat kirjaimellisesti päästä poliisikokelaan niskan päälle.

Kreikkalainen naimajuttu -kirjan arviossa totesin jo, että Androsin/Stewardin teksti tuo vahvasti mieleen Tom of Finlandin kuvat, jotka niin ikään perustuvat valtasuhteilla leikittelyyn ja kaikkinaiseen ylettömyyteen ja liioitteluun. Käytännössä munat ovat aina aivan liian suuria, ja vastaanottava osapuoli on jäykkänä lähinnä kauhusta: ”Peten naama oli yhtä valkoinen kuin rasva hänen tähtiporttinsa ympärillä.”

Tompan kuvia ja Androsin/Stewardin tekstiä yhdistää lisäksi hulvaton huumori, joka välittyy hyvin myös ”Aulis Hårdin” iholle tulevasta suomennoksesta:

Työntelin hitaasti kuin kamelikaravaani enkä kiirehtinyt ulosvedoissakaan. – – Luulen, että hän vain luonnostaan oli kuuma kuin geysir. Ja kuumuus tuntui upealta. Aivan kuin kaluni ympärille olisi kiedottu lämpökääre, jonka termostaatti on rikki, tai kuin kaluni olisi juuttunut kuumavesiputkeen.

Kädet ylös, housut alas! työnsi jostain syystä mieleeni Forrest Gumpin teesin, jonka mukaan elämä on kuin suklaarasia – koskaan ei tiedä, mitä saa. Myös Phil Andros -kirjoissa elämä on yhtä kuin suklaarasia, eikä lukija voi koskaan tietää, kuka sitä tällä kertaa saa. 

”Jees”, kuului syvä murahdus, ”ja nyt meitsi painuu suoraan sisään.”

”Varmaan ymmärrät”, sanoin ja taitoin setelit, ”että naimattoman poliisin on hiukan vaikea saada tarpeeksi seksiä.”

Kuva Harri Kalhan kirjasta Tom of Finland: taidetta seksin vuoksi.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Homopornoa suomeksi: Phil Androsin "Kreikkalainen naimajuttu"
Kun katselen Tomppaa: Harri Kalhan "Tom of Finland – taidetta seksin vuoksi"
Homoelokuvan parjattu kulttiklassikko: "Cruising"
Kadonnutta pornoa etsimässä: James Francon "Interior. Leather bar"
Isieni mailla: "Gay sex in the 70s"

Homolehdet esittelyssä 5: QX

Miksi jättäisit pakkoruotsin kertaamisen vain Melodifestivalen varaan ja pähkäilisit loppuvuoden, onko se ”pappas ny pojkvän” vai ”pappas nya pojkvän”? QX-lehti tarjoaa markkinoiden pervoimman ruotsinkurssin – eikä maksa äyriäkään.

Vuodesta 1995 ilmestynyt ruotsalainen ilmaisjakelulehti QX on Pohjoismaiden suurin homolehti. Nimensä se on saanut vuonna 1992 perustetulta brittilehdeltä, mutta ne eroavat toisistaan kuin iskemätön ja käytetty kortsu. Brittiläinen QX Magazine keskittyy Lontoon menovinkkeihin ja klubielämään ja sen ”pikkuveli” QX Men pornoon. Ruotsalainen QX taas on juuri sellainen kuin ruotsalaisen homolehden voi olettaakin olevan: freesi, pirtsakka ja tasa-arvoinen lehti homppeleille, lepakoille, bisseille, transuille ja rättisouvareille (bögar, flator, bin, transor, drugor) sekä kaikille hen-pronominin käyttäjille. QX:ää kustantava QX Förlag pyörittää myös uutisportaalia ja Qruiser-yhteisöä sekä järjestää Ruotsissa isoja gay-gaaloja. Tänä talvena homogaala tuotiin pienimuotoisena myös Suomeen.

QX:n painopiste on viihteessä ja kulttuurissa: julkkishaastatteluissa, levy-, kirja-, leffa- ja tv-arvosteluissa sekä muoti-, kauneus- ja sisustusjutuissa. Lehdessä käsitellään myös kansainvälisiä asioita, mutta ennen kaikkea se on erinomainen kanava ruotsalaisen kulttuurin seuraamiseen. Kulttuurin saralla QX syyllistyy tosin välillä samaan helmasyntiin kuin useimmat muutkin homolehdet: liioitteluun ja pakonomaiseen trendien perässä juoksenteluun. Homoleffat ja homoikonien tuotokset saavat lehden kriitikoilta usein paljon anteeksi, ja kahden tähden tuotokset kerrotaan varmuuden vuoksi pärstäkertoimella. Tyylipalstalla taas listataan milloin mitäkin asioita, jotka ovat tässä kuussa aivan out. Esim. take away -kahvin kanssa ei sitten saa kulkea kadulla kiireisenä, koska sinä et ole Carrie Bradshaw! Enimmäkseen QX antaa kuitenkin onneksi vähemmän takakireän vaikutelman.

Parhaan kuvan QX:n kepeästä julkkisvetoisesta linjasta saa selailemalla viimeisimpiä numeroita, joihin on haastateltu mm. Ruotsin naisten maajoukkueessa pelaavaa lesbojalkapalloilijaa, Ruotsin Idolsissa menestynyttä homopoikaa, lesbo- ja homoikoni Marie Fredrikssonia, kotinsa joulukoristeilla kuorruttanutta homopariskuntaa, Koko Ruotsi leipoo -sarjan homo-osallistujia ja Mr Gay Swedeniä. Kaiken kivan ja kepeän keskeltä erottuu kaksi juttua, joista toiseen on haastateltu kahta Ruotsiin muuttanutta venäläistä homopakolaista ja toiseen irakilaistaustaista ruotsalaisjuristia ja -poliitikkoa, joka on saanut sukulaisiltaan tappouhkauksia tultuaan kaapista ja uhmattumaan ns. kunniakulttuureja.

QX:n helmikuun no-no: susirumat kännykkäkotelot.

Euroviisufanille QX on pakollista lukemista varsinkin helmikuussa, jolloin lehti julkaisee jokavuotisen Melodifestivalen-numeronsa. Siinä kunkin vuoden viisutyrkyt on haastateltu ja tällätty esimerkiksi elokuvahahmojen näköisiksi. Tämän vuoden Mello-numeron teemana ovat homoikonit ja HBT-kansan suosikit: Sanna Nielsen on Kylie Minogue, Martin Stenmarck Freddie Mercury ja Shirley Clamp Britneyn kanssa suuteleva Madonna – hauskaa ja harmitonta, kuten aina.

Viisutähdet Elisa Lindström ja Shirley Clamp kanavoivat Britneya ja Madonnaa lipstick lesbian -hengessä.
QX:n Melodifestivalen-numeron kuvitusta.

Pimperosormus kruunaa sukupuolineutraalin avioliiton.
 QX:n lokakuun tärppipalstan antia.

QX:n kieli on rentoa ja puhekielimäistä, mikä saattaa avautua hieman nihkeästi kouluruotsin pohjalta, mutta pieni vaivannäkö kannattaa. Tuskin mistään muualta saa näin paljon meikäläisten elämään kuuluvaa sanastoa, jolla voi sitten briljeerata seuraavalla Tukholman-reissulla. Hyvänä esimerkkinä on helmikuun numeron Kanarian-matkajuttu, jonka voisi tiivistää näin:

Yumbo-ostoskeskuksessa on tunnetusti jokaiselle jotakin. Jos tykkäät karvaisesta, björnpub on sinun paikkasi. Kovempaa menoa kaipaavien taas kannattaa valita cruisig sexbar, joka saattaa olla suorastaan snuskig (ruokoton). Lesboille Yumbossa ei ole kauheasti valinnanvaraa, joten he päätyvät usein homovaltaisiin (bögtät) paikkoihin. Osa rannoista on gaypoppis (homojen suosiossa), ja pieni nakenflirtande piristää päivää. Rannan jälkeen gayhänget (homohengailu) jatkuu kahvilassa, kunnes on taas aika aloittaa barhänget Yumbossa. Hotelleissa on kosolti valinnanvaraa niille, jotka haluavat asua mitt i bögsmeten (homohulinan keskellä), ja monet hotelleista ovat på krypavståd (ryömimisetäisyydellä) Yumbosta. Jos pyllistelee hotellin uima-altaalla piskuisissa speedoissa, saa helposti muilta auringonottajilta lystna blickar (himokkaita katseita). QX:n mukaan Kanarialla on siis tarjota paljon muutakin kuin vain sika(ilu)juhlia (galna grisfester), pilipaliturismia (tingeltangelturism) ja Uuno Epsanjassa -tavismia (Sällskapsresan-svennigheter).

Kenelle?

QX on täydellinen valinta kaikille, jotka haluavat ilmaisen ruotsin preppauskurssin rutinoituneen homo-opettajan johdolla. Oman alan kielitaidon kartuttamisen lisäksi QX lisää tietämystä naapurimaan menosta ja mielenkiinnon kohteista, ja se on siten myös erinomainen homomatkaajan Tukholma-opas. QX on esittelemistäni homolehdistä ainoa, joka sisältää paljon myös lesboille suunnattua luettavaa: kolumneja, haastatteluja ja kulttuurivinkkejä. Paljasta pintaa lehdessä ei pahemmin ole, mutta se ei myöskään ole erityisen siloteltu tai poliittisesti korrekti. Sanalla sanoen se on sopivasti lagom. Suomalaisen näkökulmasta QX on Viikkari-mainoksineen kotoinen ja piristää päivää kuin mini-Munaristeily Vaasasta Uumajaan.

Laulaja Martin Stenmarck taipuu myös nahkahomoksi QX:n Melodifestivalen-numerossa.

QX:n Melodifestivalen-numero (PDF) ja aiemmat numerot
QX:n ruotsinkielinen sivusto ja suomenkielinen blogi

Homolehdet esittelyssä 4: Out

Homolehdet esittelyssä 3: DNA

Homolehdet esittelyssä 2: The Advocate

Homolehdet esittelyssä 1: Attitude

Homopornoa suomeksi: Phil Androsin "Kreikkalainen naimajuttu"

"Peräaukkojen asiantuntijana saatoin sanoa, että Peräkylän Texillä oli kenties kuumin ja kirein tunneli, johon olin koskaan sallinut päivänvalon paistaa. Tunnustelin tietäni eteenpäin kuin sokea yksisilmäinen tutkimusmatkailija kapeassa railossa, ja lopulta tupsahdin vasten eturauhasta."

Jos Tom of Finland olisi kirjoittanut satuja, ne olisivat epäilemättä kuulostaneet juuri tältä. Sanailun takana on kuitenkin Tompan aikalainen Samuel Steward, joka julkaisi muun muassa Phil Andros -salanimellä homopornoa 1960–1980-luvuilla. Helsinkiläinen laatukustantamo Into Kustannus teki vuonna 2013 pienen homokulttuuriteon julkaisemalla suomeksi kaksi Andros-romaania: Kädet ylös, housut alas (The boys in blue) ja Kreikkalainen naimajuttu (Greek ways). Sain itse juuri kaluttua viimeksi mainitun, joka tarjoaa täyden lastin hykerryttävää homostelua suoraan 1970-luvulta.

Phil Andros -romaanien samanniminen minäkertoja hyödyntää kreikkalaisen puolijumalan avujaan sanfranciscolaisena prostituoituna ja pornotähtenä. Hän on todellinen sänkykamarin Fil Antrooppi, joka peräänantavasti julistaa vapaan seksin ilosanomaa ja kommentoi edesottamuksiaan reippaalla camp-otteella.

Kreikkalainen naimajuttu sijoittuu pääosin bordelliin, jossa Phil on yksi bordelliemäntä Jerryn monista suojateista. Välillä palvellaan asiakkaita ja välillä kuvataan pornoleffaa, mutta koskaan ei tarvitse kovin kauaa etsiä aasinsiltoja ennen kuin päästään itse asiaan. Ulkomaailmaa ja yhteiskuntaa edustaa lähinnä virkavalta, joka yrittää kovasti tunkea lonkeroitaan Jerryn ja hänen poikiensa bisneksiin. Onneksi sankarimme Phil on paitsi komea myös viisas, ja ei aikaakaan, kun poliisia pamputetaan taas.

Kreikkalainen naimajuttu on kursailematonta homopornoa, jossa herkutellaan yllin kyllin myös erilaisilla fetisseillä. Suurta osaa niistä ei tee mieli kokeilla kotona, mutta kerronnan hulvaton humoristisuus ja liioitteleva camp-henki tarjoavat silti huomattavasti suuremman nautinnon kuin useimpien valtavirran pornoelokuvien iloton gay for pay -jyystö. Androsin teksti tuokin elävästi mieleen Tom of Finlandin piirrokset, joissa karjuilla on aina virne suupielissä, vaikka he kärvistelisivät vähintään kahden seipään nokassa. Toisena vertailukohtana on Larry Kramerin klassikkoteos Faggots, joka on seksuaalisesti aivan yhtä suorasukainen kuin Androsin teos mutta astetta korkeakirjallisempi ja paljon pirullisempi.

Androsin teksti etenee kuin siivellä, ja ilmailuvertaus on sikälikin paikallaan, että joltakulta kyllä lentää ihan joka luvussa. Liukkaasta lukukokemuksesta on toki kiittäminen myös Aulis Hårdin – heh heh – suomennosta, jossa alkutekstin nokkelat ruokottomuudet on väännetty kunnon niska-perseotteella selvälle suomelle.

”Älä makaa miehen kanssa niin kuin naisen kanssa maataan, sillä se on kauhistuttava teko. No, lakeja ei koskaan laadita, ellei ”rikos” ole niin yleinen, että on pakko. Mooseksen pojat taisivat olla melkoisia homostelijoita. Joka tapauksessa laki ei koskenut minua. Minä en maannut miehen kanssa. Minä seisoin. Suljin silmäni, sillä en erityisemmin välittänyt nähdä superkyttää edessäni pitelemässä kiinni nilkoistaan hölmön näköisenä univormun takki pään yli vedettynä, perse paljaana ja housut myttynä linkoissa. Sen sijaan katselin lukemattomia nuoria kenturioita, jotka loputtomassa suorassa rivissä odottivat itse kukin Herran koston iskevän takaapäin. Käteni ja paimensauvani ovat suojeleva teitä…”

Kreikkalainen naimajuttu iskee lukijaan kuin kymmenen tuuman taikakaulin, eikä mikään elämää pienempi tietysti sopisikaan kuvaamaan 1970-luvun San Franciscon homoutopiaa. Niin liioittelevalta kuin kirjan seksikohtaukset tuntuvatkin, en voi olla ajattelematta Gay sex in the 70’s -dokumenttia. Siinä eräältä aikalaiselta kysyttiin pornon suhteesta tuon ajan todellisiin seksitapoihin, ja vastaus kuului: ”Porno jäi kakkoseksi – elämä oli pornoelokuva.”

”Hitto soikoon”, urahdin ja katsoin kallistetusta asennosta hänen ylleni kohoavaa hahmoaan. ”Kalusi sopisi paremmin metrotunneliin.”

Into Kustannuksen toinen Andros-kirja. Lue arvio. 

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Isieni mailla: ”Gay sex in the 70s”
”Disco Discharge” paketoi homodiskon
Kirjoja rakastamisen vaikeudesta: Alain Claude Sulzerin ”Väärään aikaan” ja Larry Kramerin ”Faggots”

Minä olen (turhankin) monta: John Irvingin uutuus puntarissa

 ”Mä olen Uuden-Englannin nahkamies / aina ilosta syntyvä uudestaan.” Nämä J. Karjalaisen säkeet summaavat täydellisesti myös John Irvingin viimeisimmän kirjan In one person eli Minä olen monta (2013, suom. Kristiina Rikman).

Kirja seuraa biseksuaalisen minäkertojan Billy Abbottin varttumista 1950-luvun Uudessa-Englannissa ja hänen rakkauselämäänsä, jossa toivottomat ihastukset seuraavat toistaan. Irving toteaa Helsingin Sanomien haastattelussa käsittelevänsä romaanissaan seksuaalisen suuntautuneisuuden synnyttämää vihaa. Tarinaan mahtuukin Billyn lisäksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen koko: on ristiinpukeutuvaa isoisää, epäilyttävän leveäharteista kirjastontätiä ja yhtä sun toista pervoa, joiden kautta Irving tarkastelee identiteettikysymyksiä ja seksuaalista suvaitsemattomuutta eri vuosikymmenillä. Kirjassa riittää aikatasoja ja mitä erikoisimpia juonenkäänteitä siinä määrin, että tunnelma on kuin turboahdetussa telenovelassa. Kaiken lisäksi Irving viittaa väsymättä näytelmäkirjallisuuden klassikkoihin ja luo tapahtumille siten vielä yhden metatason.

Olen jostain syystä aina vieroksunut John Irvingin tuotantoa. Muistan joskus aloittaneeni yhtä kirjaa, mutta se ei imaissut mukaansa ja jäi sitten kesken. Minä olen monta -kirjan aihepiiristä kuullessani ajattelin, että nyt tai ei koskaan. Kirjan luettuani jouduin valitettavasti toteamaan: ei koskaan enää. Luulisi, että vähemmistöihin kohdistuvan syrjinnän kuvaus puhuttelisi juuri vähemmistöön kuuluvaa, mutta itselleni koko kirja jäi jotenkin ulkokohtaiseksi. Tähän oli varmaankin pääsyynä se, että en voinut sietää Billyn muka nokkelaa ja satiirista kertojanääntä, jonka ansiosta kokonaisuus alkoi muistuttaa valmiiksi naurettua komediaa ja joka hyvin tehokkaasti esti eläytymisen kirjan tapahtumin ja henkilöihin. Toisaalta kirjallisuusviitteiden jatkuva viljely tuntui teennäiseltä ja teki lukukokemuksesta monin paikoin tappavan tylsän.

Sain kiinni aidoista tunteista oikeastaan vasta kirjan loppupuolella, jossa kuvataan aids-kriisin aamunkoittoa ja ystävien kuoleman aiheuttamaa surua. Autenttisen tuntuisissa välähdyksissä kerrotaan myös New Yorkin tuolloisesta homoalakulttuurista, jota olen käsitellyt myös aiemmassa blogikirjoituksessani.

Irvingin kirjassa riittää kritisoitavaa, mutta kiertoilmauksien viljelystä häntä ei voi syyttää.
Kääntäjäkin on tyylille uskollinen.

Kustantaja kuvaa ”tragikoomista” Minä olen monta -teosta Irvingin uskaliaimmaksi ja kunnianhimoisimmaksi romaaniksi, enkä oikein tiedä, mitä tästä ajattelisin. Samoihin kansiin on kyllä saatu mahdutettua sateenkaaren koko värikirjo, mutta kokonaisuus ei vakuuta. En tiedä, viittaako uskaliaisuus seksikohtauksiin, mutta jostain syystä koin ne suorastaan vastenmielisiksi – kuin joutuisin seuraamaan ikävien ihmisten touhuamista. Tämä oli uusi kokemus, koska kynnykseni näissä asioissa on todella korkea. Ehkä tässäkin oli pohjimmiltaan ongelmana kertojan muka nokkela sävy, joka tappaa tehokkaasti kaiken aidon eläytymisen.

Minä olen monta -kirjassa oli loppujen lopuksi kiinnostavinta aihepiiri, muutamat mehevät juonenkäänteet, Timo Mänttärin suunnittelema hykerryttävä kansi ja Irvingin hovikääntäjän Kristiina Rikmanin loistavan hyvä ja toimiva suomennos. Irvingiin ei kyllä huvita toiste tarttua, sillä hänen tyylinsä ei kerta kaikkiaan uppoa minuun. Loppukin vaatii siis J. Karjalaista: ”Sä revit lehden muistokirjasta / oon sun mielestä poissa kokonaan.”

Minä olen monta Adlibris-verkkokaupassa

Se mehevämpi "Mennyt maailma": Alan Hollinghurstin "Vieraan lapsi"

Brittiläinen Alan Hollinghurst on ehdottomasti yksi suosikkikirjailijoistani. Hollinghurst tuli suuren yleisön tietoisuuteen viimeistään Booker-palkinnon saaneella The line of beauty -romaanillaan (2004), joka on häikäisevän hieno Thatcherin ajan Englannin, luokkayhteiskunnan ja aidsin alkuaikojen kuvaus. The line of beautya ei valitettavasti ole vielä suomennettu, mutta viime syksynä saatiin sentään pää auki, kun Otava julkaisi Hollinghurstin tuoreimman romaanin The stranger’s child (2011) eli Vieraan lapsi. Käännöksestä vastaa Markku Päkkilä.

Vieraan lapsi tapahtuu monella aikatasolla ja kertoo nuorena kuolleesta runoilijasta Cecil Valancesta, jonka salaisuudet polttelevat vuosikymmenestä toiseen ja vaikuttavat ratkaisevasti hyvin monen ihmisen elämään. Romaanin alku on minusta todella kiehtova ja mehukas "vastine" Evelyn Waugh’n Mennyt maailma -romaanille – hieno ja kutkuttava kartanoelämän kuvaus. Siinä seurataan Cecil Valancen viikonlopunviettoa opiskelijatoverinsa George Sawlen perheen kartanossa ja Valancen runollis-lihallista suhdetta Georgeen ja tämän sisareen Daphneen. Tuona viikonloppuna Cecil kirjoittaa Daphnen muistikirjaan isänmaallisen rakkausrunon, ja kun Cecil myöhemmin kaatuu sodassa, runosta tulee koko kansakunnan yhteistä omaisuutta.

Romaanin muissa osissa kuvataan myöhempien tulkitsijoiden ja elämäkertureiden epätoivoisia yrityksiä pureutua Cecilin yksityiselämään ja ymmärtää runon puheita ”varjoissansa salaisuuksiaan supattavasta lemmenparista”. Kuka tämä lemmenpari oikeasti oli: Cecil ja George vai Cecil ja Daphne? Yksi näistä Cecil-intoilijoista on elämäkerturi Paul Bryant, joka yrittää tonkia salaisuuksia 1970–1980-lukujen vaihteessa haastattelemalla sekä Georgea että Daphnea. Homoseksuaalina Bryant on luonnollisesti kiinnostunut juuri Georgen ja Cecilin mahdollisesta homosuhteesta.

Pohjimmiltaan Vieraan lapsi kirja kertoo siitä, miten ihmiset haluavat muistaa asiat itselleen sopivalla tavalla ja miten tutkijat ja elämäkerturit pyrkivät pöyhimään ruumiskasoja ja tuomaan salaisuuksia päivänvaloon – tai vastaavasti jatkamaan niiden peittelyä. Elämäkertoja kuvataan ”runolliseksi ennallistamiseksi”, mikä on tietysti seksuaalivähemmistöjen kohdalla tarkoittanut usein homouden tai lesbouden häivyttämistä milloin mistäkin syystä. Suomalaisia esimerkkejä tästä ovat runoilijat Uuno Kailas ja Kaarlo Sarkia, kuten Sateenkaari-Suomi-kirjassa kerrotaan. Erityisen ilmeistä tämä peittely on ollut, jos henkilö on jollain tapaa nostettu kansakunnan kaapin päälle pyhimyksen asemaan. Myyttinen runoilija Cecil Valance on isänmaallisen runonsa ansiosta tämän kirjan Marski.

Hollinghurst on kerrassaan virtuoosimainen kertoja, joka tekee tarinasta kuin tarinasta kiehtovan punomalla siihen historiaa, arkkitehtuuria, musiikkia ja muita taiteita sekä brittiläisen luokkayhteiskunnan ja homoelämän kuvausta. Myös Vieraan lapsi oli minusta juuri oikealla tavalla korkeakirjallinen lukukokemus. Tällä tarkoitan sitä, että kirjan lukeminen kiehtoo kuin kartanokierros puolirasvaisia juttuja kertovan esteetikon kanssa. Juonenkuljetuksen lisäksi kirjassa on nautittavinta Hollinghurstin psykologinen tarkkanäköisyys, joka riisuu ihmiset paljaaksi ja asettaa heidät ironiseen valoon. Tästä on hyvänä esimerkkinä elämäkerturi Paul Bryantin tuskailu:

”Oli käsittämätöntä miten huonosti ihmiset muistivat asioita; kaikki hänen avaintodistajansa olivat 80-vuotiaita ja hänen mielikuvissaan he olivat juuttuneet paikalleen tai laukkasivat oravanpyörässä tavoitellen jääräpäisesti yhtä ja samaa ajan silottamaa muistijälkeä kuono ja käpälät ojossa.”

Markku Päkkilän käännös välittää hienosti Hollinghurstin tyylin, joka on milloin karkeaa, milloin tavattoman kaunista, milloin kaikkea yhtä aikaa: 

”Mieleen alkoi nousta kuvia siitä oikeasta Cecilistä, alastomana ja vettä valuvana Camjoen rannalla – –. Kauniita kuvia kaikki, mutta sekalaisia ja jälkikäteen korjailtuja ja retusoituja. Hän oli tallettanut mieleensä muutakin, yksityisiä ja lumottuja kuvia, jotka eivät olleet niinkään silmin nähtyjä kuin tuntemuksia, käsissä säilyneitä muistoja Cecilin ruumiinlämmöstä, ihon hiuksianostattavasta kauneudesta, lämpimästä vyötäröstä paidan alla ja karheista kiharoista vyötärön alapuolella. Georgen rukoukseen liitetyt sormet avautuivat varovaiseen muistinvaraiseen hyväilyyn. Ja sitten tietysti vielä se maineikas… maineikas membrum virile, joka oli nyt ikuisesti tavoittamattomissa marmoritakin alla, mutta kerran niin malttamattoman eloisa ja innokas… Ja se miten Cecil oli siitä puhunut, juhlallisesti ja vastuuntuntoisesti – sananvalinnoista olisi voinut luulla, että aiheena on Magna Carta.”

Toivon kovasti, että Otava julkaisisi Hollinghurstin tuotannosta seuraavaksi The line of beautyn. Kääntämistä odottavat myös esikoisteos The swimming-pool library (1988) sekä romaanit The folding star (1994) ja The spell (1998).

Vieraan lapsi kustantajan verkkosivuilla
Vieraan lapsi Adlibris-verkkokaupassa: pokkari ja kovakantinen

Homolehdet esittelyssä 1: Attitude

Brittiläinen Attitude oli Setan julkaiseman Z-lehden jälkeen ensimmäinen homolehti, jota aloin lukea 2000-luvun alussa. Nyt lehti on tullut minulle jo kymmenisen vuotta, ja se on kehittynyt tänä aikana melkoisesti. Aluksi Attitude oli varsin tyypillinen homojen lifestyle-lehti julkkishaastatteluineen, vähäpukeisine miehineen ja näyttävine muotijuttuineen. Viimeisimmän päätoimittajan Matthew Toddin aikana lehti on kuitenkin monipuolistunut ja politisoitunutkin aika tavalla. Erityistä huomiota on kiinnitetty tuiki tavallisten homomiesten esittelyyn, hiv-kirjoitteluun sekä nuorten tukemiseen ”It gets better” -hengessä. Kokonaisuudesta syntyy muihin maailman homolehtiin verrattuna ehkä täysipainoisin ja siinä mielessä lihallisin kuva nykyhomojen elämästä.

Lehden alun ”Edit”-osio on omistettu kulttuurille, mielipiteille ja uutisille. Mukana on ”Things we love this month” -tyyppisiä listauksia, huumoripainotteisia vakiokolumneja, musiikin, elokuvien ja kirjojen esittelyjä sekä kulttuuripersoonien haastatteluja. Oma suosikkipalstani on Matthew Cainin ”Culture club”, jossa esitellään kiinnostavasti homokulttuurin pieniä ja suuria merkkipaaluja: Madonnan Blond ambition -kiertuetta, Erasuren Ship of fools -singleä, homokirjallisuuden klassikoita ja niin edespäin.

Culture Clubin kulttuurikattaus.

Tämän jälkeen seuraa erilaisia teema-artikkeleja ja julkkishaastatteluja. Esimerkiksi heinäkuun numero oli tulevaisuus-teemanumero, jonka artikkeleissa pohdittiin hiv-tutkimuksen uusia läpimurtoja, homoskenen mullistumista deittailun siirryttyä erilaisiin kännykkäsovelluksiin sekä muotihuume gamman (GBL) vaaroja ja yhä kovempien huumeiden tuloa osaksi homoalakulttuuria.

Asiaa ihmissuhteista.

Lehden loppuosan ”Active”- ja ”Context”-osiot keskittyvät ”oikeiden ihmisten” esittelyyn ja tosielämän ongelmiin ja haasteisiin. Mukana on homolehdille tyypillisen terveys- ja ravitsemusneuvonnan sekä treenivinkkien lisäksi myös ”Real bodies” -palsta, jolla nähdään tavallisia miesvartaloita kaikkien pumpattujen salibarbien vastapainoksi. Ihmissuhdepalstalla pohditaan lukijoiden monenkirjavia ongelmia – viimeksi sitä, miksi pelkästään heteronoloiset miehet kiinnostavat. ”My story” -palstalla taas kuullaan kiinnostavia elämäntarinoita, esimerkiksi heinäkuun numerossa pappi Ray Andrews kertoi kaapistatulokokemuksistaan. Elokuun numerossa lehden kannustava ja elämänläheinen linja täydentyi entisestään uudella ”Life lessons” -palstalla, jolla vanhemmat homomiehet jakavat elämänohjeita nuoremmille.

Kenelle?
Kokonaisuutena Attitudea voi suositella niille, jotka kaipaavat ennen kaikkea homomiesten elämään keskittyvää yleislehteä. Attitude on täysipainoinen yhdistelmä asiaa ja silmäkarkkia – eli pohdiskelevia artikkeleja ja siinä välissä lisämausteena vähäpukeisia miehiä, julkkiksia ja muuta ”kaunista turhuutta”. Ei siis ihme, että Attitude on Euroopan myydyin homolehti.

Attituden sivusto
Attitude Twitterissä

Muotia ja mieskauneutta elokuun numerossa.

Kirjoja rakastamisen vaikeudesta: Alain Claude Sulzerin "Väärään aikaan" ja Larry Kramerin "Faggots"

Luin hiljattain peräkanaa kaksi romaania, jotka edustavat homohistorian kahta ääripäätä: toinen kuvaa 1950-luvun äärimmäistä salailun kulttuuria ja toinen 1970-luvun seksuaalisen vapautumisen huippuvuosia.

Salailun ja häpeän aikaa kuvaa sveitsiläisen Alain Claude Sulzerin Väärään aikaan (2010, suom. Raija Nylander), jossa nuorimies alkaa selvittää kauan sitten oman käden kautta kuolleen isänsä tarinaa. Johtolankana on vain isän valokuvassa oleva rannekello, joka aikakoneen tavoin johdattaa pojan menneisyyteen isän jäljille. Takautumajaksoissa maailmaa päästään seuraamaan myös isän silmin. Hitaasti salaisuutensa paljastava tarina on rakennettu taidokkaasti ja hienovireisesti, ja suomennoskin toimii hyvin. Ajoittaisesta sivulausevyörytyksestä voi tosin päätellä, että saksankielisen alkutekstin kiemurat ovat varmasti nostattaneet hien kääntäjän otsalle.

Väärään aikaan kertoo yhden homomiehen traagisen elämäntarinan ja toimii samalla lukemattomien homosukupolvien kohtalon vertauskuvana. Samalla se kertoo ahdasmielisyyden keskelläkin aina sitkeästi eläneestä kaipuusta, nykyhetkestä, joka ”oli niin vahva, ettei se sietänyt rinnallaan mitään muuta”.

Seitsemänkymmentäluvun villejä vapautumisen vuosia taas kuvaa Larry Kramerin klassikkoteos Faggots (1978). Muutaman päivän aikana tapahtuva yltiösatiirinen Faggots kuvaa henkilöidensä kautta aikansa homokulttuurin suorastaan pakonomaista seksikeskeisyyttä ja estottoman seksuaalisen nautiskelun koko kirjoa. Romaanista on toistaiseksi julkaistu suomeksi vain herkullinen muutaman sivun katkelma Hinttarit Jukka O. Miettisen toimittamassa homoantologiassa Miesten kesken (1993). Katkelman on suomentanut Juhani Lindholm:

”Kevätkauden viimeiset kaupunkiorgiat pidettiin Garfield Toyen luona. – – Nähdessään niin paljon mustaa lihaa Blaze, joka oli New Yorkin hallitseva musta transsu, oli vähällä tikahtua odotukseensa; Garfield kyllä tiesi, missä hänen suunsa ja/tai perseensä olisi, kun valot sammutettaisiin. Morrisonilla ja Hubiella oli kummallakin peesissä söpö valkoinen poju, joita he kiskoivat perässään kuin näyttelymopseja hihnassa; Morryn poju oli nimeltään Wilder ja Hubien poju Slim. Slim kuului juuri tulleen länsirannikolta, missä hän toimi matikanopettajana, ja oli tutustunut Hubieen ja tämän ihanaan yhdentoista tuuman melaan Keskuspuistossa. Morry sanoi maininneensa tilaisuudesta muutamalle mustalle ystävälleen Kansan lakipalvelussa, joten Garfieldillä olisi lähiaikoina odotettavissa vielä lisääkin mustaa lihaa.”

Kaikilla romaanin henkilöillä tuntuu olevan hirveä kiire ottaa menetetyt häpeän vuodet takaisin korkojen kera, ja vain rakkautta janoava päähenkilö Fred Lemish tuntuu pohtivan, ettei elämä voi jatkua näin, että pelkkä irrallinen lihallisuus ilmaan mitään tunteita on henkisesti tuhoavaa. Jälkiviisaana on helppo pitää Krameria eräänlaisena oraakkelina, joka osasi ennustaa koko tämän orgastisen vapautumisen ajan loppua. Se koitti 5.6.1981, kun Yhdysvaltain terveysviranomaiset ensimmäisen kerran raportoivat viiden homomiehen oudoista tautitapauksista, jotka osoittautuivat myöhemmin aidsiksi. Kramerin kirjaa on mahdotonta lukea ilman, että koko ajan ajattelisi, mitä sitten tapahtui, ja lopun rantakohtaus on tämän vuoksi suorastaan hyytävä:

”The beach is filled with all my friends. All dressed in white.  – – Yes, all my friends are here. It’s hard to leave you. All this beauty. Such narcotic beauty. Yes, it’s hard to leave.”

Kaiken kaikkiaan kirja on kuitenkin todella hykerryttävä lukukokemus ja herkullinen ajankuva, jossa sen ajan New Yorkin oikeat homoklubit ja julkkikset on vain kepeästi verhottu fiktion kaapuun ja joka kaikessa uskomattomuudessaan on kuulemma hyvin totuudenmukainen kuvaus sen ajan urbaanista homoelämästä.

Sulzerin ja Kramerin kirjat edustavat ääripäitä, joiden välissä koko homokulttuuri osittain yhä tempoo. Ja jossain siinä keskivaiheilla yhä suurempi joukko elää normaalia arkielämäänsä avoimesti siinä missä kaikki muutkin.

Väärään aikaan Adlibris-verkkokaupassa
Faggots Adlibris-verkkokaupassa

"Sateenkaari-Suomi: seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa"

Kirja-alesta tarttui taannoin mukaan Kati Mustolan ja Johanna Pakkasen toimittama suomalaisten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiateos Sateenkaari-Suomi (2007), joka liittyy Vantaan kaupunginmuseossa vuonna 2007 järjestettyyn samannimiseen näyttelyyn. Sateenkaari-Suomea luonnehditaan ”kokonaisvaltaiseksi johdatukseksi seksuaalisen suuntautumisen ja sukupuolten moninaisuuteen”. Teos on nimensä veroinen, sillä aiheiden kirjo ulottuu dragista urheiluun ja kristillisyydestä Euroviisuihin. Kiinnostavan knoppitiedon määrä saa pään pyörälle. Tiesitkö esimerkiksi, että suomalaisen kaunokirjallisuuden ensimmäinen homokuvaus on vuodelta 1892 tai että drag show’sta käytettiin aikanaan myös nimitystä rättisouvi? Millaista oikein oli sota-ajan rintamadrag? Entä mitkä tekijät ovat urheilun heteronormin tai Euroviisujen homokulttuurisuosion taustalla? Sateenkaari-Suomi vastaa näihin ja moniin muihin kysymyksiin asiantuntevasti ja viihdyttävästikin.

Kirjan johdanto-osion kiinnostavimpia artikkeleita on Kati Mustolan kirjoittama ”Suomalaisten lesbo- ja homoliikkeiden historiaa”, joka analysoi kehitystä 1960-luvulta meidän päiviimme. Kesän 2013 Pride-viikon aikana pääsin tutustumaan samaan aiheeseen Mustolan vetämällä hyvin mielenkiintoisella sateenkaarikaupunkikävelyllä, jonka aikana Helsingin tuttuja paikkoja katseltiin vaaleanpunaisten silmälasien läpi. Kävelyllä kuulimme artikkelistakin mainittavan kiinnostavan tiedon: ensimmäisestä ”Vanhan valtauksesta” vastasivat homomiehet, jotka päättivät vuonna 1964 ottaa omaksi kantakapakakseen vasta avatun Vanhan Kellarin. Pari vuotta tämän jälkeen alkoi varsinainen järjestäytyminen, kun vuonna 1967 perustettiin Suomen ensimmäinen homojärjestö Toisen säteen ryhmä. Sitä seurasi Keskusteluseura Psyke vuonna 1968 ja edelleen Seta vuonna 1974. Kuten Mustola kiinnostavasti toteaa Suomen lesbo- ja homoliikkeen kehitys lähti siis käyntiin jo muutama vuosi ennen New Yorkissa vuonna 1969 tapahtuneita Stonewallin homomellakoita. Yleensähän Stonewallia tavataan pitää eräänlaisena modernin homoliikkeen käännekohtana, mistä kertoo sekin, että presidentti Obama mainitsi mellakat tammikuisessa virkaanastujaispuheessaan muiden kansalaisoikeusliikkeen merkkipaalujen rinnalla.

Kirjan kenties kiinnostavinta antia ovat osiot ”Kulttuuria” ja ”Kuka kukin on”, jotka esittelevät useita suomalaisen homo- ja lesbohistorian merkkihenkilöitä ja -teoksia. ”Kulttuuria”-osiossa käsitellään erityisesti homoseksuaalisuuden kuvaamisista suomalaisessa kertoma- ja näytelmäkirjallisuudessa sekä runoudessa. Tutuksi tulevat muiden muassa runoilija Isa Asp ja työväenkirjailija Elvira Willman, joista en ollut itse aikaisemmin kuullutkaan. Asp (1853–1872) oli ensimmäinen nainen, jonka suomen kielellä kirjoittamia runoja julkaistiin painettuna. Vähemmän tunnettu asia on se, että vain 19-vuotiaana kuollut Asp oli myös lesbo, mistä ovat jääneet todisteeksi Aspin kaihontäyteiset runot ja kirjeet rakastetuilleen: ”Saankohan enää koskaan kiertää käsivarteni sinun liljamaisen vartalosi ympärille?” Työväenkirjailija Elvira Willman (1875–1925) puolestaan kuvasi 1900-luvun alun tuotannossaan miestenvälistä rakkautta yllättävänkin neutraalisti. Esimerkkinä on Kellarikerroksessa-näytelmä vuodelta 1907, jossa kahden miehen välisestä suhteesta todetaan: ”Aa'. – Se on sitä fiinimpää sorttia.” Homoseksuaalisuus oli siis ilmiönä jo sen verran tuttu, että sitä voitiin käsitellä erityisesti työläisyleisölle suunnatussa näytelmässä.

”Kulttuuria”-osio sisältää myös Juha-Heikki Tihisen mielenkiintoisen artikkelin ”Hurmaavat homot”, jossa hän esittelee kirjallisuuden Tulenkantajat-ryhmän ja muiden kirjailijoiden kuvauksia miesten homoseksuaalisuudesta 1920-luvulta eteenpäin. Jälleen on suorastaan hämmästyttävää, miten paljon homoudesta on kirjoitettu viime vuosisadan ensikymmeninä, joskin useimmiten kyse on pelkästä eksoottisesta lisämausteesta. Tihinen tarkastelee artikkelissaan Olavi Paavolaisen – dandyn, kulttuurikriitikon ja maailmanmatkaajan – lisäksi esimerkiksi runoilijoita Uuno Kailas ja Kaarlo Sarkia, joita joiden homous on pitkään yritetty sivuuttaa tai häivyttää kirjallisuushistoriassa. Tihinen raottaa ansiokkaasti kaapin ovia muun muassa siteeraamalla Kailaan kirjeissä vilahtelevia hykerryttäviä kuvauksia homoseksuaalisista kokemuksista Berliinissä, Pariisissa ja Tukholmassa. Myös Kailaan ja Sarkian lyhyt parisuhde tulee käsiteltyä.

Sateenkaari-Suomen kuvitusta.

”Kuka kukin on” -osiossa tutustutaan yleisemmin suomalaisen homo- ja lesbohistorian tuttuihin ja vähemmän tunnettuihin merkkihenkilöihin. Esimerkkeinä mainittakoon juristi ja jääkäriliikkeen aktivisti Fritz Wetterhoff, Suomen ensimmäisiin ammattimaisiin naiskirjailijoihin kuulunut Hanna Ongelin sekä tunnetummista nimistä Edith Södergran, Magnus Enckell ja Tove Jansson.

Itselleni kiinnostavin uusi tuttavuus oli Fredrik Cygnaeus (1807–1881), joka toimi muun muassa Helsingin yliopiston estetiikan ja kirjallisuuden professorina sekä pohjalaisten osakuntien kuraattorina. Wikipedian mukaan ”Suomen kulttuurielämän viimeiseksi romantikoksi sanottu Cygnaeus esiintyi värikkäästi eikä koskaan mennyt naimisiin”. Sateenkaari-Suomessa sama sanotaan huomattavasti suoremmin: Cygnaeuksen koti oli homososiaalinen ja -seksuaalinen salonki, jossa opiskelijanuorukaiset seurustelivat perimätiedon mukaan vapaasti ja ujostelematta. Tämä antaakin melkoista lisäväriä 1840-luvulta peräisin olevaan kaskuun, jonka mukaan eräs opiskelija oli huudahtanut pohjalaisosakunnan jäsenluettelokääröä kantaneesta Cygnaeuksesta: ”Kas, tuolla tulee rehtori Cygnaeus niin ylpeänä, pohjalaiset kultapojat kainalossaan.” Nykyisin Cygnaeus tunnetaan lähinnä Cygnaeuksen galleriasta, joka on hänen entiseen Kaivopuiston-huvilaansa perustettu pölyinen ja uinuva museo. Kävijän ei tosin tarvitse kuin ajatella 1800-luvun opiskelijanuorukaisten vapaata ja ujostelematonta seurustelua, ja talon hirret tuntuvat suorastaan natisevan nautinnosta!

Sateenkaari-Suomen esipuheessa lukija toivotetaan tervetulleeksi matkalle unohdettujen ja vaiennettujen historiaan, jota vielä vähän aikaa sitten ei näyttänyt olevan olemassakaan. Ja toden totta: kirja on suuri kulttuuriteko, jota lukiessa tekee toistuvasti mieli huudahtaa: ”Enpä tiennyt tätäkään!”

Vantaan kaupunginmuseon Sateenkaari-Suomi verkkonäyttelynä