Näytetään tekstit, joissa on tunniste musiikki. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste musiikki. Näytä kaikki tekstit

tiistai 4. huhtikuuta 2017

”There's someone else I've got to be” – George Michael 1963–2016

Kuva: georgemichael.com

Joulupäivänä 2016 kuollut George Michael aloitti uransa miljoonien teinityttöjen seksisymbolina. Myös sen jälkeen seksi hallitsi usein hänen julkisuuskuvaansa joko tahallisesti tai tahattomasti. Tahallisuutta edusti se, miten artisti itse ratsasti seksillä läpi uransa ja varsinkin sen jälkeen, kun hän tuli julkisesti ulos eriöstä. Niin, eriöstä. George Michaelhan ei ollut koskaan suoraan sanonut olevansa homo ennen kuin houkutuslintuna toiminut poliisi pidätti hänet puiston vessassa vuonna 1998.

Tästä nöyryytyksestä alkoi myös se tahaton puoli: koko George Michaelin loppuelämän jatkunut repostelu keltaisessa lehdistössä, jolle artistin seksi- ja päihdeongelmat tuottivat tasaiseen tahtiin likapyykkiä. Vielä tähden kuoleman jälkeenkin tabloidilehdet jaksoivat päivitellä hänen seksikumppaneidensa runsaslukuisuudella (”500 miestä seitsemässä vuodessa!”). Entisestä seksisymbolista oli tullut seksihullu tai ”sexual freeek”, kuten George Michael itse lauloi vuoden 2006 singlessään.

Monille homomiehille George Michael oli paitsi varoittava esimerkki myös esikuva, jonka laulut rohkaisivat ja lohduttivat sekä suoraan että epäsuorasti rivien välissä. Tähän puoleen keskittyy seuraava kirjoitus, jossa tarkastelen George Michaelin tuotannon homoteemoja.




”Explore monogamy”

Oma suhteeni George Michaeliin alkoi Madonnasta ja huipentui Jeesukseen. Tämä sinänsä loogiselta kuulostava kehityskaari alkoi syksyllä 1987, jolloin otin kymmenvuotiaana ensiaskeleitani puberteettiin. Kuten niin monilla, porttina toimi popkulttuuri, ja heti kynnyksellä kohtasin Madonnan. Madonnan, joka lauloi La isla bonitaa ja Who’s that girliä ja komeili R-Kioskin lehtihyllystä löytämäni saksalaisen musiikkilehden kannessa.

Kuusitoista markkaa oli tuolloisilla tuloillani kova raha, mutta se lehti oli saatava. Eikä se kovin huono investointi ollut, koska lehden välissä ollut Madonnan jättijuliste on olemassa yhä – vuosikymmenten, ultraviolettisäteilyn ja sinitarran runtelemana, mutta onpa kuitenkin. Samaa ei voi sanoa George Michaelista, jonka kohtasin ensimmäisen kerran samaisen lehden sivuilla.

En oikein tiennyt, mitä se oli, mutta ainakin se oli kamalan noloa. Mies ja nainen sillä tavoin alasti sängyssä. Ja sitten tuo sex-sana, joka oli kai jotain vähän likaista. Jotain tuollaista, että ollaan sängyssä muutenkin kuin nukkumassa. Ja sitten naisella on vielä side silmillä.

Popcorn-lehdessä näkemäni häiritsevät kuvat olivat peräisin George Michaelin uudesta musiikkivideosta I want your sex. Se oli hänen ensimmäisen sooloalbuminsa Faithin ensimmäinen single, ja jos some olisi ollut jo olemassa, video olisi aiheuttanut melkoisen pöhinän. Näin jälkeenpäin videossa herättää tosin eniten huomiota se, että George Michael pelehtii siinä elämänsä ainoan varsinaisen tyttöystävän Cathy Jeungin kanssa ja kirjoittaa tämän selkään huulipunalla ”Explore monogamy”. Se oli kauan ennen niitä 500:aa miestä.

”Olin aika hämmentynyt poika noihin aikoihin”, George Michael myöntää Gay Times -lehdessä vuonna 2007 ilmestyneessä avomielisessä haastattelussa. Hän kertoo lisänneensä videoon monogamiavetoomuksen levy-yhtiön vaatimuksesta, koska seksiä kinuavan kappaleen sijoittaminen parisuhdekontekstiin teki siitä vähemmän vaarallisen aids-kriisin velloessa ympärillä.

”Oikeasti olin kirjoittanut sen biisin yhdestä kundista, jota en saanut millään kellistettyä, vaikka hän oli selvästi hulluna minuun. Olin rakastunut häneen ollessani yhdessä Cathyn kanssa, ja Cathy puolestaan oli taatusti rakastunut minuun. Kappale oli siis hyvin omaelämäkerrallinen”, George Michael kertoo ja toteaa, että samasta ranskalaismiehestä kertoo myös hänen kakkoslevynsä Listen without prejudice vol. 1:n (1990) single Cowboys and angels.

Kappaleiden suurin ero on siinä, että I want your sex kertoo täyttymättömästä lihallisesta rakkaudesta, kun taas Cowboys and angels kertoo henkisestä kaipuusta. I want your sexin sanoituksessa kaipuun kohde jää lisäksi sukupuolettomaksi, ja homotematiikka rajoittuu Raamatun opetusten uhmaamiseen (”I don't need no bible / just look in my eyes”) ja tiettyihin homotulkinnalle avautuviin säkeisiin (”I'm not your father / I'm not your brother”). Cowboys and angelsin kertoja ei sen sijaan jätä rakastetun sukupuolen suhteen tulkinnanvaraa, vaan toteaa: ”I know you think that you're safe, mister.”

Jokin oli selvästi muuttunut näiden kahden levyn välillä. 




”Lose the face now”

Faith- ja Listen without prejudice -levyt kertovat monin tavoin George Michaelin kamppailusta kätketyn homoseksuaalisuuden kanssa. Faith julistaa nimeään ja nimikappalettaan myöten uskoa omaan asiaan, mutta levyn kansi kuvastaa pikemmin uskon puutetta. Laulaja on kääntänyt katseensa, ja silmät jäävät jonnekin mustan nahkatakin varjoihin. Syntyy mielikuva miehestä, joka ei halua kohdata maailmaa silmästä silmään.

Faith myi 25 miljoonaa kappaletta, poiki neljä Yhdysvaltain ykköshittiä ja teki George Michaelista lopullisesti supertähden. Menestys ei kuitenkaan tuonut artistille tyydytystä, koska se lukitsi hänet valheelliselta tuntuvaan julkisuuskuvaan: Elviksen lailla perää keikuttavaksi seksisymboliksi ja naistenmieheksi, joka oikeasti piti miehistä. Laulajan korvassa tuolloin heilunut kultainen risti tuntuu näin jälkikäteen kärsimyksen kuvalta pikemmin kuin uskon symbolilta.

Ei siis ihme, että kakkoslevynsä Listen without prejudice vol. 1 -levyn aikaan George Michael katosi kuvasta kokonaan. Hän toisin sanoen kieltäytyi valokuvista ja lakkasi esiintymästä omissa musiikkivideoissaan, koska nyt hän halusi tulla nimenomaan kuulluksi. Levyn kolmas ja tunnetuin singlejulkaisu Freedom! ’90 julistaa valheellisesta julkisuuskuvasta vapautumisen sanomaa säkeillä, joista on kaikki coming out -oodit tehty:

I think there's something you should know
I think it's time I told you so
there's something deep inside of me
there's someone else I've got to be – –
I'll hold on to my freedom
may not be what you want from me
just the way it's got to be
lose the face now
I've got to live

Freedom! ’90:n kertoja laulaa olleensa kerran nuori ja hämmentynyt poika, josta tuli kaikkien nälkäisten koulutyttöjen silmänilo. Maine ja mammona tyydyttivät aikansa, mutta nyt sai riittää. Oli tullut aika ajatella omaa onnellisuutta eikä sitä, miltä kaikki näyttää ulospäin.

Laulun huippumalleilla lastatussa musiikkivideossa tätä ulkokuoren hylkäämistä havainnollistetaan siten, että Faithin musiikkivideosta tuttu nahkatakki poltetaan poroksi ja siinä nähty jukeboksi ja kitara räjäytetään kappaleiksi.

Julkisuuskuvaan kyllästymisen syyt eivät silti olleet yksin Faith-albumin aikaisessa imagossa, vaan paljon kauempana. Tästä viestivät Freedom! ’90 -kappaleen nimi ja sen monet säkeet, jotka viittaavat George Michaelin tähteyteen sinkauttaneeseen Wham!-duoon (1981–1986). Whamin kakkoslevyllä Make it big (1984) on myös Freedom-niminen laulu, ja samaisen levyn jättimenestystä on syyttäminen siitä, että George Michael päätti alun perin luopua vapaudesta olla oma itsensä.




”Death by matrimony”

George Michaelin ja Andrew Ridgeleyn muodostama Wham! muistetaan nyt sokerihuurretusta joululaulusta ja näyttävästi föönatuista kuontaloista. Niitä kuunnellessa ja katsellessa on helppo unohtaa, että debyyttilevyllään Fantastic (1983) yhtye ammensi vielä ahkerasti homokulttuurista pukeutumalla nahkavermeisiin ja laulamalla monimielisyyksiä.

Homovaikutteilla ratsastaminen ei ollut ennen aidsin nostattamaa moraalipaniikkia minkäänlainen este listamenestykselle, kuten Depeche Mode, Soft Cell ja muut tuon ajan suositut syntikkapopyhtyeet olivat osoittaneet (ks. ”Hot, sticky, still so cool”: syntikkapopin pervot). Listoilla juhli myös Whamin kakkossingle Young guns (go for it!) (1983), vaikka sen kertoja kyseenalaistaa mieskaverinsa naissuhteen sekä luisumisen kohti poroporvarillista perheidylliä ja ”aviokuolemaa” (”death by matrimony”).

Kertoja muistuttaa poikien olleen aikanaan ”rikoskumppaneita”, joilla oli tosi hauskaa yhdessä. Tämän ilmeisen homoviittauksen jälkeen kertoja vaatii ystäväänsä myöntämään, onko heidän juttunsa nyt ohi.

I remember when we used to have a good time
partners in crime
tell me that's all in the past and I will gladly walk away
tell me that you're happy now
turning my back
nothing to say!

Yhtä pidäkkeetöntä homososiaalista ja -seksuaalista propagandaa tarjoilee Whamin vuonna 1982 julkaistu esikoissingle Wham rap! (enjoy what you do), joka ylsi Young gunsin vanavedessä listamenestykseen vuonna 1983. Tämänkin kappaleen sanoituksessa uhmataan sovinnaista yhdeksästä viiteen -elämäntapaa ja puolustetaan oikeutta pitää hauskaa poikien kanssa. Sanoituksen ”I choose to cruise” -säe tuo hauskanpitoon siekailemattoman homoeroottisen sävyn. Kokonaisuutena kappale on kuitenkin naamioitu luokka- ja sovinnaisuusrajat ylittävän rakkauden oodiksi.

Party nights and neon lights
we hit the floors we hit the heights
dancing shoes and pretty girls
boys in leather kiss girls in pearls
hot-damn, everybody let's play

Whamin esikoislevyn suursuosio johti siihen, että nahkatakit vaihtuivat Make it big -kakkoslevyllä (1984) pikkutakkeihin ja uhmakas räp sai väistyä ylipirteän poikabändipopin tieltä. Wake me up before you go-go ylsi listaykköseksi Atlantin molemmin puolin, ja George Michael kertoo Gay Timesin vuoden 2007 haastattelussa ymmärtäneensä, että hänen olisi valittava joko jättimenestys tai julkihomous. Molempia ei ollut tuolloin mahdollista saada varsinkaan Amerikassa.

Niinpä George Michael pysyi koko Whamin ajan ja myös suuren osan soolourastaan kaapissa. Videoissaan hän saattoi pelehtiä naisten kanssa, mutta muuten hän kirjoitti sukupuolettomia ja monitulkintaisia lauluja, joiden sytykkeenä oli hänen rakkautensa miehiin. I want your sexin ja Cowboys and angelsin lisäksi mieleen tulee ainakin Faith-levyn hittisingle Father figure (1988), jonka sanoituksen isukki-teemassa on sivumerkitys poikineen.

Gay Timesin
haastattelussa George Michael kertoo kaksoiselämän ylläpitoa helpottaneen se, että hän tunsi jossain määrin vetoa myös naisia kohtaan. Toinen ylläpitävä tekijä oli aids-pelko, koska se yksinkertaisesti esti häntä harrastamasta seksiä juuri kenenkään kanssa vuodesta 1983 vuoteen 1991. Tuolloin elämä mullistui, kun hän tapasi 27-vuotiaana ensimmäisen suuren rakkautensa Anselmo Feleppan. Sen Jeesuksen, johon jo jutun alussa viittasin.




”You will always be my love”

Se oli abikevät 1996 ja aurinkoinen pääsykoepäivä Vaasassa, jonne olin palannut vuosi ensimmäisten homotanssieni jälkeen (ks. Vaasan farssi – pohjalaista pervohistoriaa). Kokeiden jälkeen ostin Sokoksesta George Michaelin juuri ilmestyneen kolmannen soololevyn Older.

Levyn kannessa hän katsoo viimeinkin kameraan, varjoista kuin Hulivilipoika, mutta katsoopa kuitenkin – ikään kuin hän olisi nyt valmis kohtaamaan maailman omana itsenään. Julkisesti hän ei ollut vieläkään tullut kaapista, mutta kuten hän itse sanoo Gay Timesissa, Olderin kaltaista levyä ei julkaisisi kukaan, joka ei olisi valmis siihen.

Minäkin ostin levyn juuri siksi, että se puhutteli minua homomiehenä. Levyllä on myös itselleni tärkein George Michaelin kappale, albumin ensimmäinen singlelohkaisu Jesus to a child. Se antoi tuona talvena ja keväänä omalle epämääräiselle kaipaukselleni äänen.

Olin jo kertonut homoudestani joillekin läheisille ja tutustunut ensimmäisiin kaltaisiini kantapään kautta. Lukemattomien itseään etsivien nuorten tavoin murehdin silti sitä, löytäisinkö koskaan ketään, joka näkisi ja ymmärtäisi kerralla senkin, mitä itse en ymmärtänyt. Ja jos löytäisin, saisinko myös pitää hänet. Toisin kuin George Michael, jonka Anselmo kuoli aidsiin keväällä 1993.

Jesus to a child -laulussa Anselmo saa Jeesuksen rakastavan ja kärsivän hahmon, joka seisoo tyynenä ja lempeänä kirkkauden keskellä kuin seurakunnan päiväkerhon pastellinsävyisessä huoneentaulussa. Laulun Jeesus oli nähnyt kertojan silmissä olleen surun, jota kukaan muu ei ollut osannut tai edes yrittänyt nähdä. Kuoleman jälkeenkin tämän rakkauden muisto lohdutti syvästi lohdutonta.

Sadness
in my eyes
no one guessed
or no one tried
you smiled at me
like Jesus to a child – –
when you've been loved
when you know it holds such bliss
then the lover that you kissed
will comfort you when there's no hope in sight – –
for every single memory
has become a part of me
you will always be
my love

Vaikka Jesus to a child on kyllästetty uskonnollisilla vertauksilla, sitä on vaikea tulkita mitenkään muuten kuin kuvauksena kahden miehen rakkaudesta. Henkinen ja hengellinen rakkaus sekoittuvat sanoituksessa lihalliseen, kun kertoja puhuu Jeesuksestaan samalla rakastajana, jota hän suuteli ja joka on aina hänen rinnallaan. Ei ihme, että George Michaelkin uskalsi vihdoin nähdyksi tulleena katsoa levynsä kannessa meitä suoraan silmiin ja esiintyä taas videoissaan.

”Searchin' for some peace of mind”

Uuden avoimuuden lisäksi Older-levy ilmensi myös uudenlaista häpeämättömyyttä, josta on esimerkkinä levyn kakkossingle ja suurin hitti Fastlove. Jos Jesus to a child kuvaa syvää sitoutumista toiseen ihmiseen ja menetyksestä johtuvaa surua, Fastlove typistää rakkauden pikaruoaksi, jota ahmitaan surutta ja sitoumuksetta sukupuolielämän drive in -kaistalla.

Fastloven kertoja laulaa yön iloista ja yrittää vakuuttaa laulun ”sinän” siitä, että puhuminen on turhaa ja että hänestä ei ole suhteeseen. Kertoja kyllä kuulee Cupidon kutsun, mutta tällä on tyhjä katse. Kertoja on kärsinyt rakkaudessa, ja mielenrauhaa saadakseen hän etsii yöstä hetken helpotusta.

In the absence of security
made my way into the night
stupid Cupid keeps on calling me
but I see nothing in his eyes
I miss my baby, oh yeah
I miss my baby, tonight
so why don't we make a little room
in my BMW babe
searchin' for some peace of mind
hey, I'll help you find it
I do believe that we are practicing the same religion

Viimeinen säe ”I do believe that we are practicing the same religion” rinnastaa laulun Jesus to a childin uskonnolliseen tematiikkaan, mutta nyt palvotaan lihan temppelissä. Rakkaus oli aiheuttanut suunnatonta kipua, jota laulun kertoja ja mitä ilmeisimmin myös artisti itse lääkitsi ahkerasti seksillä. Tämä itsehoito kulminoitui vuoden 1998 pisuaaripidätykseen.

Gay Timesin haastattelussa George Michael myöntää puistoissa juoksemisen olleen puhdasta itsetuhoisuutta, joka oli seurausta myös hänen äitinsä kuolemasta syöpään vuonna 1997. Hän koki päättäneensä alitajuisesti tulla kaapista mahdollisimman itsetuhoisella tavalla ja onnistui siinä. ”Zip me up before you go go”, ilkkui keltainen lehdistö.

George Michael vastasi tilanteeseen itseironisella Outside-singlellä, jonka vapaan ulkoilmaseksin ylistys on suoraa jatkoa Fastlovelle. Kappaleessa viitataan myös yhdyskuntapalveluun, johon George Michael tuomittiin vessaepisodin vuoksi. ”Palvelisin kyllä yhteisöä, mutta olen jo palvellut”, kertoja toteaa ja lausuu samaan hengenvetoon myös, ettei ollut koskaan aiemmin myöntänyt ääneen tätä (homo)asiaa: ”I never really said it before”.

Kappaleen video vie sanoman uusiin sfääreihin ja tarjoaa kerrassaan katarttisen vessakokemuksen pisuaaridiskossa tanssivine poliisisetineen.




”I’m bad to the bone, I'm just a little stoned”

Joulupäivänä 2016 George Michael oli poissa, mutta omasta elämästäni hän oli poistunut jo kauan sitä ennen. Hänestä oli tullut minulle Michael Jacksonin ja Whitney Houstonin kaltainen surullinen hahmo, jolta tiesi aina odottaa pahinta.

Vasta George Michaelin kuoltua ymmärsin kuitenkin, että hän oli minulle näitä kahta muuta legendaa tärkeämpi. Omistan kaikkien levyjä, ja minulla on kaikilta myös suosikkikappaleita, mutta kun helmiportti kolahti kiinni Michael Jacksonin ja Whitney Houstonin takana, jäljelle jäi hiljaisuus. George Michaelin kuoltua päässäni käynnistyi sen sijaan kokonainen jukeboksi – ehkä juuri se Faithista tuttu ja sittemmin räjäytetty.

Nyt käsittelemieni laulujen lisäksi mielen jukeboksi soitti myös laulun My mother had a brother, joka on peräisin George Michaelin viimeiseltä studiolevyltä Patience (2004). Gay Timesin haastattelussa George toteaa kappaleen kertovan hänen enostaan, joka teki itsemurhan samana päivänä, kun George syntyi. Enosta, jollaiseksi Georgen äiti aina pelkäsi poikansakin muuttuvan. Ja enosta, jonka George myöhemmin ymmärsi olleen homo. 

Kuten siskonpoikansa myöhemmin, kenties enokin oli kaivannut kipeästi vapautta. Hän vain ei ollut uskonut löytävänsä tässä elämässä.

My mother had a brother
over-sensitive and kind
seems it all became much too much for him
it seems he took his own life – –
I guess he had to wait until my momma had me
I guess he couldn't wait another moment to be free
in endless sky

Kertosäkeessä minäkertoja kohdistaa sanansa suoraan kuolleelle äidilleen ja kehottaa tätä sanomaan enolle, että ajat ovat muuttuneet. Homoliike oli vahvistunut, ja kertoja nautti nyt avoimuuden iloista.

But mama will you tell him from your boy
the times they changed
I guess the world wasn’t getting warmer
but we got stronger
mother will you tell him about my joy

Laulun loppupuolella minäkertoja myös suree sitä, että hän hukkasi niin paljon aikaa odottamalla rakkautta. Nyt kun vapaus on täällä, hän vannoo maistavansa sitä enonsakin puolesta: ”I’m gonna taste it all for you boy.” Tätä seuraa vielä uhmakkaan hedonistinen julistus, jossa kertoja vaatii kaikkia niitä, joilla ei ole mitään pelättävää, pitämään huolen siitä, että elämä on elämisen arvoista: ”We’ve got to make damn sure that it was worth it.” Samaan hengenvetoon kertoja toteaa kuitenkin olevansa läpeensä paha ja vähän pilvessä ja harrastavansa todella paljon seksiä, mikä viittaa mieltä jäytävään syyllisyyteen.

So those of us who have nothing to fear
we’ve got to make damn sure that it was worth it
I’m bad to the bone, I'm just a little stoned
I’m making so much love

Viimeisessä säkeistössä minäkertoja toteaa olleensa vanki, kunnes ”hän” pelasti minut, tuli uniini ja sanoi: ”Mitä väliä?” Tämä saattaa olla viittaus Anselmoon, jonka rakkaus antoi George Michaelille rohkeuden homona elämiseen ja seksuaalisuuden pidäkkeettömään toteuttamiseen. ”Olin vanki, joten häpäiskää minut. Tuntuu hyvältä olla kotona”, kertoja jatkaa, mikä viitannee toisaalta ”kodin” löytämiseen homoyhteisöstä, toisaalta keltaisen lehdistön toistuviin seksuaalisiin nöyryytysyrityksiin.

I was a prisoner, but he saved me
broke into my dreams and said, "Who cares?"
I was a prisoner, so disgrace me
I'm glad to be home




”I've got so much more that I want to give”

My mother had a brotheria voidaan pitää George Michaelin testamenttina, koska se on juuri yhtä ristiriitainen kuin esittäjänsä. Se kertoo enosta, joka päätti elämänsä seksuaalisuutensa takia, ja siskonpojasta, joka yritti elää ja vapautua molempien edestä ja toimi siksi välillä hyvin itsetuhoisesti.

Itsetuhoisuutta käsitellään myös George Michaelin vuonna 2012 ilmestyneessä singlessä White light, joka kertoo hänen vuonna 2011 kokemistaan kuolemanrajakokemuksista. Laulun alussa kertoja puhuu viinan ja pillerien viemästä naistähdestä (mahdollisesti Amy Winehousesta tai Whitney Houstonista), jonka kuolemaa revitellään sydämettömästi tv:ssä. ”Vaihda kanavaa, se olisin voinut olla minä”, kertoja pohtii ja toteaa: ”Ehkä hän vain halusi olla vapaa.”

One more pill just one more beer
one less star in the atmosphere for us
but maybe she just wanted to be free
heartless pictures on TV
change that channel that could have been me I said
maybe she just wanted to be free

Viimeisen säkeen vapauspuhe vie ajatukset My mother had a brother -kappaleeseen, jossa enon itsemurhasta puhutaan samalla tavoin vapautumisena: “I guess he couldn't wait another moment to be free.” Se on hyvin toisenlaista vapautta kuin mistä George Michael oli laulanut parikymmentä vuotta aiemmin voimaannuttavassa ja elämänmyönteisessä Freedom ’90 -hitissään.

Sitä seuranneina vuosina vapaus tarkoitti George Michaelille usein oman seksuaalisuuden piilottelun täyttä vastakohtaa: päihteiden vauhdittamaa seksuaalista pidäkkeettömyyttä. Ja jos lukemattomia homomiehiä hoitanutta terapeuttia Alan Downsia on uskominen, George Michael ei ollut tässä häpeän ja häpeämättömyyden vuorottelussa yksin.

Downs kirjoittaa The velvet rage -kirjassaan (2005/2012) homomiehen eri elämänvaihteista, joiden ytimenä on häpeän kohtaaminen. Ensimmäisessä vaiheessa ollaan kaapissa häpeän vallassa ja keskitytään pakoilemaan sitä keinolla millä hyvänsä. Äärimmillään tämä voi johtaa itsemurhaan, kuten George Michaelin enon tapauksessa, mutta yleisempää on seksuaalisuuden kieltäminen ja elämän lohkominen julkiseen ja salattuun.

Julkinen minä voi olla hyvinkin kaunis, rohkea ja menestynyt, mutta tästä on vaikea tuntea tyydytystä, jos ei tule nähdyksi koko ihmisenä ja jos kaikki energia kuluu piilotteluun. Myös George Michaelin kipuilu Faithin aikaisen jättimenestyksen ja sitä seuranneen oman julkisuuskuvan kieltämisen kanssa voidaan ymmärtää tästä näkökulmasta. Hän ei halunnut esiintyä enää kuvissa ja videoissa, koska hän ei halunnut ylläpitää valheellista julkisuuskuvaa. Rohkeus ei vain vielä riittänyt siihen, että hän olisi esiintynyt julkisuudessa kokonaisena itsenään.

Lohkomisen ja epärehellisyyden lisäksi muita ykkösvaiheessa opittuja häpeänhallintakeinoja ovat Downsin mukaan päihteiden käyttö ja anonyymi seksi. Ne kulkevat usein mukana myös homomiehen kehityksen kakkosvaiheeseen, jossa häpeää pyritään kaikin tavoin kompensoimaan. Sen taustalla on usein syvään juurtunut käsitys omasta vaillinaisuudesta miehenä.

Häpeän kompensointi päihteillä ja pikaista itsetuntoboostia tarjoavalla irtoseksillä kuitenkin vain pahentaa noidankehää, koska ne aiheuttavat vuorostaan lisää häpeää. Tästä ovat esimerkkeinä George Michaelin vessaepisodi ja hyvin julkiset päihdeongelmat.

Kompensointiajattelu auttaa ymmärtämään paremmin myös My mother had a brother -kappaletta, jossa kertoja toisaalta vakuuttaa elävänsä vapaasti enonsakin puolesta ja toisaalta potee syyllisyyttä puhumalla pahuudestaan, pössyttelystään ja ylettömästä sekstailustaan. Voidaan sanoa, että häpeää suorastaan itsetuhoisesti kompensoiva mies puhuttelee siinä miestä, joka vältteli häpeää lopettamalla oman elämänsä.

White light -laulussa näiden kahden strategian rinnalle nousee vahva halu elää aitona omana itsenä – ”prouder than ever baby / louder than ever maybe” ja luoda tuhoamisen sijasta: ”I've got so much more that I want to do with the music.” Koska valkoista valoa ei näkynyt, mies ei ollut vielä mennyttä ja oli jatkettava hengittämistä. Singlen kannessa hän katsoo suoraan kameraan ja virnistää.

So I just kept breathing my friends
waiting for some god to choose
saying this ain’t the day that it ends
there’s no white light
and I'm not through
I’m alive I'm alive – –
and I've got so much more that I want to give
was it music
was it science that saved me?
or the way that you prayed the prayed for me
well I thank you
I’m alive

George Michael sai muutaman vuoden jatkoaikaa, mutta uutta studiolevyä ei enää syntynyt. Hänen viimeiseksi albumikseen jäi livetaltioinneista koostuva Symphonica (2014).

Levyn kannessa artisti on laskeutunut lavalta konserttisalin tyhjään ja hämärään katsomoon, jossa hän istuu mustat aurinkolasit päässään. Lavalla ei ole mitään nähtävää, eikä salissa ole ketään näkemässä, miten kamerasta poispäin kääntynyt George Michael nauraa itsekseen mustien lasien takana. Ehkä se oli sitä vapautta, valoa tunnelin päässä.

maanantai 18. heinäkuuta 2016

Viisi biisitärppiä 5

Fazerin musiikkikaupan näyteikkunassa haettiin kesällä 1932 Delicious-elokuvalle suomen- ja ruotsinkielistä nimeä. Kuva: Olof Sundström / Helsingin kaupunginmuseo.

Hulivilipojan Hi(n)ttimittarin kesälähetys antaa loma-Suomen alueraadeille viisi hyvää syytä virittää matka-tv:t kierolle kanavalle. Tämänkertaiset homorummutukset tuovat ihmeteltäväksi kehrääviä kolleja, epätoivoisia start-up-yrittäjiä, Lizan tahtiin laulavia poikia ja voimaannuttavia äitihahmoja. 

Baby Alpaca: Teenage Graceland

Saanko esitellä uuden ylisöpön lemmikkini: alpakanpennun. Nykiläis-losilainen Baby Alpaca on Chris Kittrellin ja Zach McMillanin luotsaama bändi, jonka musiikkityyli on kirjaimellisesti ufolta kuulostavaa ”space folkia”. Itse en ole vielä osannut päättää kumpi oikeastaan on eteerisempi: bändin loppukeväästä ilmestynyt esikoislevy Under water vai Kittrellin kiharapilvessä keikkuva pää. Molemmat ovat joka tapauksessa oikein muumimukiinmeneviä.

Chris Kitrellin avuihin voi tutustua vaikka Baby Alpacan Instagram-tilillä, ja Under waterin parhaimmistoa ovat iki-ihana Soaring highways sekä tässä kuultava levyn ensimmäinen single Teenage Graceland. Kappale kumpuaa Kitrellin mukaan hänen omista kokemuksistaan koulukiusattuna homonuorena, mutta sanoituksesta tätä on vaikea päätellä. Pikemmin sitä voisi luonnehtia kaikille eksyneille nuorille suunnatuksi voimapuheeksi ja vastineeksi kadotettua sukupolvea kritisoivalle The Whon kappaleelle Teenage wasteland (1971).

Baby Alpacan Teenage Graceland viestittää, että on ok olla vähän hukassa, että se on osa nuoruuden kauneutta. Joutomaalle voi vielä nousta Graceland, jos siitä yhdessä sellainen tehdään: It's our Graceland if we make it graceful.



Pet Shop Boys: Twenty-something

Pet Shop Boysin, tuon höyhenpuuhkaisen Kraftwerkin, levyt ovat viime vuosina pelkistyneet tavalla, joka tuo mieleen Helene Schjerfbeckin myöhäiskauden omakuvat. Muutama siveltimenveto tai sana riittää sanomaan saman, mikä ennen vaati suurta palettia ja värssytolkulla vakuuttelua. 

Esimerkiksi PSB:n viimekeväisen Super-levyn alkupalana tarjoiltu Inner sanctum sisältää tasan neljä säettä musiikin mindfulnessia: ”In the inner sanctum / you’re a star / the girls, the guys / they all know who you are.” Puhut vähän, mutta asiaa, sanoisi ystäväni H. 

Pet Shop Boys voisi koska tahansa heittäytyä nostalgia-aktiksi, mutta toistaiseksi heidän viljelemänsä nostalgiakin on ollut edistyksellistä. Esimerkiksi Super-levyn kakkossingle Pop kids on kuin jatko-osa ysärihitti Being boringille – omaelämäkerralliselle kappaleelle kahden ystävyksen päätymisestä Lontooseen, missä toisesta tuli julkkis ja toinen kuoli aidsiin. 


Pop kids kertoo sekin Lontooseen muuttavista ja sen klubiskeneen heittäytyvistä fukseista. Nyt eletään kuitenkin 1990-luvun alkua, eikä aids enää päätä näiden kaverusten bileitä. Molemmat ovat elossa vielä parikymmentä vuotta myöhemmin, kun laulun kertoja huokaisee niin monen muun entisen nuoren tavoin ystävälleen: ”Muistatko kun…”

Remember those days
the early 90s?
we both applied for places
at the same university
ended up in London
where we needed to be
to follow our obsession
with the music scene – –
we were the Pop Kids
I loved you

PSB-tyylistä päivitettyä nostalgiaa edustaa myös Super-levyn uusin single Twenty-something, joka on 2010-luvun pyrkyrioodi à la Opportunities (let’s make lots of money). Alkuperäisessä, vuonna 1985 julkaistussa kasarikappaleessa toinen opportunisti houkuttelee toista hämäräbisneksiin sillä perusteella, että toisella on älliä ja toisella ulkonäköä. Nappikauppa saisi luvan riittää, ja nyt me pojat tehtäisiin rahaa!


Twenty-somethingissa eletään aivan yhtä materialistisessa maailmassa kuin Opportunitiesissa, mutta kertojana ei ole wannabe-juppi, vaan pikemmin hänen isänsä tai setänsä. Hän puhuttelee ironisesti 20 ja risat -kundia, jolla on pallokalaksi paisunut ego, rahantuloa vailla oleva start-up-bisnes ja kosolti ideoita, jotka trendaisivat toivottavasti ihan kohtsillään. ”Sellaista elämä on dekadentissa kaupungissa ahneuden aikakaudella. Voit toki kuvitella, että se riittää. Ota älypuhelimesi ja hankkiudu poika omin neuvoin kotiin”, kertoja toteaa.

That's how you are
or have to be
in a decadent city
at a time of greed
you can make believe
that it’s all you need
take your smart phone
and make your way home
on your own

Laulun päivitetty nostalgisuus kuuluu myös musiikista, joka tuo herkullisesti mieleen 1980-luvun suomalaisen diskoiskelmän. Miinusta ansaitsee vain kliseinen musiikkivideo, jossa yhteiskunta ei anna vankilasta vapautuvalle latinomiehelle mahdollisuutta kaidalla polulla kulkemiseen.



Andy Bell: We were singing along to Liza (Shelter remix)

Biisitärppien kolmannessa osassa tutustuttiin jo Andy Bellin uuteen reinkarnaatioon Torsteniin – puolikuolemattomaan polyseksuaaliin ”paljaalla panemisen pyhimykseen” ja ihanaan irstailijaan, joka on kokenut kaiken eikä kavahda siitä kertomista.

Torsten-hahmon ympärille on rakennettu jo kaksi kabareeta ja neljä levyä. Niistä uusin, Variance II, ilmestyi hiljattain. Levyn sykähdyttävin veto on tässä kuultava We were singing along to Liza (Shelter remix), joka osoittaa sen, että kaikkein armottomin klubijyystökin voi pohjimmiltaan olla hyvin koskettava.

Laulu keskittyy Torstenin 30 vuoden takaiseen lapsuudenmuistoon: hän oli huulisynkannut ystävänsä kanssa Liza Minnellin tahtiin, kun äiti oli pyyhältänyt sisään ja saanut pojat kiinni itse teosta. Tästä ei silti seurannut tragediaa, vaan läpi elämän voimaannuttava kokemus äidin rakastavasta ja hyväksyvästä suhtautumisesta poikansa ja tämän ystävän erilaisuuteen. Äiti oli todennut, että rakkautta ei voi hallita, ja toivonut, että he voisivat elää täyttä elämää vielä 30 vuoden päästäkin. 

She said, ”love is where it falls
God willing, the thrills of your lives are just beginning
I hope it will all be just as fulfilling
thirty years from now”

Nyt, 30 vuotta myöhemmin, äitiä ei enää ole ja Lizakin on hiipumassa. Sama sydänystävä kulkee silti Torstenin rinnalla kaikkena kaikessa, ja niin kulkee myös äidin muisto. Äidin avarakatseisuuden vuoksi pojat eivät aikanaan saaneet siipeensä tai tulleet nöyryytetyiksi, ja siitä päivästä lähtien Torstenilla ei ollut muuta elämää kuin se ainoa, joka oli tosi. 

That she was so enlightened
stopped me from being frightened
of all the feelings that I had
I couldn’t change
and though she’s long gone
my love for her remains
of an understanding mother
who said that nothing could surprise her
and that she’d really seen it all
when we were singing along to Liza

We were singing along to Liza on remix-versiona melkoisen timanttista jyystöä. Sanoitukseltaan se taas on suorastaan myyttinen korostaessaan äiti- ja diivasuhteen merkitystä hbtjne-miesten identiteettikehityksessä. Kun tukena ovat mamma ja Minnelli, älä kuule tule Räsänen mulle puhumaan!



Years & Years: Worship

Years & Yearsin Olly Alexanderista on syystäkin tullut homolehdistön lemmikki. Onhan hän tämän hetken kuumimpiin kuuluvan popyhtyeen keulakuva, joka ei ole peitellyt homouttaan, vaan tehnyt siitä politiikkaa.

Viimekeväisen Desire-videon julkistuksen yhteydessä Olly purki turhautumistaan kommentteihin, joiden mukaan homoutta ei pitäisi tuputtaa. ”Ja totta hitossa tuputan sitä, jos siltä tuntuu – niinhän heteropopparitkin tuputtavat omaa seksuaalisuuttaan”, hän totesi.

Desire-videossa tuputus on sitä, että katsoja viedään transhahmon hameen alle ja sieltä edelleen panseksuaalisiin orgioihin, joissa Ollyn esittämä mies pyörii kuin broilerin rintafilee lihamyllyssä. Tässä paratiisissa rakkaudella ei ole rajoja eikä siten myöskään Rajat kiinni -kansanliikettä.


Desiren propagandistisessa hengessä jatkaa Years & Yearsin uuden Worship-singlen video, joka on kesän tähän mennessä sateenkaarevin seksihellekuvaus. Kappale kertoo alisteisesta ihmissuhteesta, jossa minäkertoja palvoo sokeasti toista ihmistä ja vannoo kulkevansa tämän perässä pimeyteen. Kunhan palvonnan kohde vain sanoisi miten, kertoja veisi tämän taivaisiin ja palvonnasta tulisi molemminpuolista.

Just tell me how I can prove
I'm the one for your fire
and I'll take you higher
I'll do it for you
and you can worship me too

Worship-video sijoittuu yölliseen autohalliin, jossa Olly Alexanderin esittämä poikaprostituoitu tanssii rujoa soidintanssia autossa istuvalle vanhalle miehelle. Konepellillä keimailevat naiset ovat autonäyttelyiden vakiokalustoa, mutta tuulilasia nuolevan Ollyn rinnalla he näyttävät lähinnä Pikku Kakkosen postineideiltä.

Automiehen lisäksi Ollyn esittämälle hahmolle tarjoavat vastusta mieshuorakollegat, joiden kanssa hän jatkaa väkivaltaisia soidinmenojaan, kunnes kaikki päätyvät sisälle autoon ikkunoita huurruttamaan. Loppukuvassa Olly istuu konepellillä rapsuttamassa kalapuikkoviiksistä kollikissaa moottorin kehrätessä taustalla.

Miten tätä kaikkea pitäisi tulkita? Olly Alexander on itse kommentoinut videota toteamalla, että hän haluaa tuijottaa queer-katseellaan pelkoa ja suvaitsemattomuutta suoraan silmiin. Auto ja vanha mies ovat siten ehkä perinteisen maskuliinisuuden ja miehisen (väki)vallan symboleita, joita Ollyn esittämä hahmo tarttuu uhmakkaasti vaihdekepistä ja saa ne hyrisemään nautinnosta. 

Hevosvoimia Ollylla kaikesta päätellen riittää, mutta pakki – se puuttuu onneksi kokonaan.



Markus Feehily: Love is a drug

Sopivan draamakuninkaallisen päätöksen tämänkertaisille tärpeille tarjoaa irkkupoppari Markus Feehily. Hän tuli homona kaapista vuonna 2005, jolloin hän lauloi vielä Westlifen riveissä. Musiikillista kaapistatuloa saatiin kuitenkin odottaa syksyyn 2015 saakka. Silloin ilmestyi Feehilyn esikoislevy Fire, jonka rappioromanttinen paisuttelu on kaukana Westlifen puleeratusta poikabändipopista.

Haastatteluissa Feehily on kertonut levyn laulujen syntyneen synkässä elämänvaiheessa, jota leimasivat pitkän suhteen päättyminen ja toistuvat pettymykset uusissa yrityksissä. Tämä välittyy myös jylhästä ensisinglestä Love is a drug, jonka kertoja on henkisessä katuojassa hurmion muututtua turmioksi. Tuhoisasta ihmissuhteesta on tullut kuin huume, johon ei ole vieroitusta tarjolla.


Love is a drugin perään voi katsoa Feehilyn maaliskuussa julkaistun Sanctuary-singlen videon,  jossa kaksilla korteilla pelaava kaappihomo saa kylmää kyytiä entiseltä poikaystävältään.



Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
”Hot, sticky, still so cool”: syntikkapopin pervot

lauantai 26. maaliskuuta 2016

Viisi biisitärppiä 4

Äänilevyjä Fazerin musiikkikaupan näyteikkunassa vuonna 1927.
Kuva: Olof Sundström / Helsingin kaupunginmuseo.

Hulivilipojan Hi(n)ttimittarissa ahmaistaan pääsiäisen kunniaksi viisi yllätysmunaa, joista paljastuu kevään kuumottavimmat kipaleet. Toivottavasti sateenkaari-Suomen alueraadit ovat valmiina jakamaan muutakin kuin vain pisteitä.

Tämänkertaiset tärpit saavat myös luvan toimia soivana postikorttina suoraan New Yorkista, missä Hulivilipoika oli juuri huvittelemassa ja huhkimassa tulevia blogijuttuja varten. Pysykää siis kuulolla!

Josef Salvat: Closer


”Minulla on mieshuoran sydän ja huoran häpeä, rakastajan vartalo ja masokistin aivot”, laulaa Josef Salvat ja erottuu taatusti formaattiradioiden lähetysvirrasta. Salvat on biseksuaali aussipoppari, joka sijoittuu musiikillisesti jonnekin Will Youngin ja Hurtsin poikien väliin, alle tai päälle, mutta brittimelankolian sijasta tarjolla on surua suoraan Sydneystä. 

Kun Salvatin tuoreen Night swim -levyn deluxe-versiosta karsitaan kaikki turha luksus, jäljelle jää kahdeksan laatulaulua. Niiden joukossa ovat edellä siteerattu Hustler-single sekä levyn päättävä kieroutunut Killing me softly -variaatio In the audience, jonka kertoja pystyy ilmoittamaan kumppanilleen suhteen päättymisestä vain laulamalla siitä kaikkien kuullen konsertissaan.

Levyn tanssittavampaa puolta edustaa nyt kuultava Closer-kappale. Se on globalisoitunutta maailmantuskaa uhkuva oodi etäsuhteelle, jossa suhteen toinen osapuoli pakenee kertojan lähentymisyrityksiä henkisesti ja maantieteellisesti. Jos et sä soita, jäljellä ei lopulta ole juuri muuta kuin etäisyys: ”But you're choosing Stockholm / you’re choosing New York / you touch down in Sydney / everywhere that I’m not / we’re going the distance / but how can’t you see / all this resistance / ain’t coming from me.”


Draco Draco: In the dark


Seuranhakupalvelu Grindr on yhyttänyt yhteen monta miestä, mutta harvemmin niin pitkäksi aikaa, että siitä ehtisi syntyä levy. Lontoolais-berliiniläinen duo Draco Draco saattaakin olla maailman ensimmäinen Grindr-bändi. Bändin laulaja Danny Polaris kertoo DNA-homolehden haastattelussa alkaneensa tylsistyneenä chattailla David Whitingin kanssa, koska tällä oli Grindr-profiilissa niin kiva kissapaita. Ruumiinnesteiden sijasta miehet olivat päätyneet vaihtamaan demoja, ja lopputuloksena oli Draco Dracon viime syksynä ilmestynyt esikois-EP River cry.

Bändin synkkäsävyisen hedonistinen pop on omiaan samoihin alusvaatebileisiin kuin vaikka Scissor Sistersin Night work -levyn kevätkiimaiset nylkytykset. Paras esimerkki tästä on nyt kuultava In the dark, jonka kertoja tulee nykäistyksi nahoistaan yön kuninkaan laserkatseen voimasta ja saa melkoisen kutkan nivusiin: ”Don’t leave me in the dark / don’t leave me with the lights turned out / don’t leave me in the dark / cause I’ll find you and turn you on.”



Bloc Party: Eden


Indierokki ei ole Hulivilipojan heiniä, joten ihmekö tuo, että tietämykseni brittibändi Bloc Partysta rajoittui lähinnä nokkamies Kele Okereken homouteen. Tilanteen muutti bändin viime syksynä julkaistu viides albumi Hymns, jolla juhlivat ennen muuta elektroniset vaikutteet.

Nyt kuultavassa ekstaattisessa Eden-kappaleessa pössytellään sätkää sen verran antaumuksellisesti, että paratiisin portit lävähtävät auki. Lisää vain 72 neitsyttä: ”Take me to the garden / stand with me naked by the tree / feed me poisoned apples / feed me till I forget everything / with each bite we take.”

Tämä huumeiden ja seksin yhdistelmä kytkee kappaleen osaksi maailman suurkaupunkien chemsex- eli seksihuumekulttuuria, jonka kielteisiä puolia on puitu kansainvälisissä homolehdissä viime kuukausina melkoisesti. Kannabista ei sinänsä lasketa chemsex-huumeeksi, mutta Eden-kappaleen chemsex-kytköksestä tekee ilmeisen sanoituksessa mainittava ”kristallikatseinen käärme”, joka on verhottu viittaus kaikkein pahamaineisimpana seksihuumeena pidettyyn metamfetamiiniin eli kristalliin.



Bright Light Bright Light: Happiness (solo piano)


Bright Light Bright Light -taiteilijanimellä esiintyvä brittiläinen elektropoppari Rod Thomas tunnetaan yhteistyöstä mm. Elton Johnin ja Scissor Sistersin Ana Matronicin kanssa. Hulivilipoika ei kuitenkaan suostunut häikäistymään tästä musiikillisesta kirkasvalolampusta ennen tämäntalvista Solo piano versions -albumia, jolla kuullaan ilkosilleen riisuttuja versioita Rodin aiemmista ralleista.

Levyn kermalistoa edustaa Life is easy -albumilta (2014) poimittu Happiness, jonka alkuperäisversio kuulostaa lähinnä Ace of Basen seitsemännen comeback-kokoelman uutuusraidalta. Pianoballadina laulun hieno teksti pääsee kuitenkin oikeuksiinsa.

Laulun minäkertoja muistelee mennyttä rakkautta vailla katumusta tai katkeruutta – eihän onni ole ollut kuollut, se on vain siirtynyt jonkun toisen huulille ja hyväilyihin. Kertojan kirkasotsaisuus kätkee kivun, joka odottaa vielä vapautumista vanhoista tunteista: ”Oh happiness hasn't left / just moved from my hands / to somebody else's / oh happiness isn't dead / just moved from my mouth / to somebody's breath / it's whispering, if you want to hear / it's all around, if you want to feel / it's everywhere – – in time scars will fade.”



Samir & Viktor: Bada nakna


”Torilla tavataan” -toteamus on tähän saakka vienyt ajatukset lähinnä Mantaa häpäiseviin makkaraniskoihin, jotka rientäisivät kyllä panemaan rajoja kiinni, jos vain känniltään pystyisivät. Vaan ei enää! Ruotsin tämänkeväisten viisukarsintojen jälkeen sanonta assosioituu lähinnä kahteen kiiltokuvankauniiseen salibarbiin Samiriin ja Viktoriin, jotka laulavat ikiteinipoppia ja julistavat tapaavansa Sergelin torilla – alasti! Mukaan ovat tervetulleita kaikki paitsi vihaajat, eli kaiken maailman katupartioiden on turha vaivautua.

Miten raikasta. Miten ruotsalaista. Miten hyväkroppaista! Vielä kun pojilta olisi nykäisty bokseritkin pois, homokansanjuhla olisi ollut kiistaton.

Samir & Viktor -duo onnistui harhauttamaan yliminääni jo viimevuotisella viisubiisillään Groupie, jossa he lanseerasivat meitsien rinnalle me-itsien käsitteen (”inga mera selfies / för vi ska ta en groupie”). Pojat eivät kaiketi ole sateenkaarikansalaisia, mutta toki heidän kanssaan voisi pienen ryhmäkuvan ottaakin. ”Ei se ole selfie-keppi. Olen vain iloinen nähdessäni teidät.”



Muista myös esityksen viitottu versio, joka entisestään korostaa kappaleen ”det finns plats för alla här / oavsett vem du än är” -sanomaa. Ja toki strippaavalle viittomakielen tulkille aina tilaa ja paikkoja riittääkin.

Samasta aiheesta:

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Mun hölmö nuori sydän: matkaseurana Eva Dahlgren


”Kukapa olisi uskonut, että juuri minä polvistuisin sängyn viereen rukoilemaan? Kukapa olisi uskonut, että juuri minä kadottaisin kieleni, kääntäisin selkäni valolle ja lähtisin kävelemään poispäin?”

Eva Dahlgrenin uusi Säg mitt namn -single kertoo laulajan mukaan ihmisen tarpeesta tulla nähdyksi, ja ainakin minut se veti yhtä nöyräksi kuin laulun kertojan. Mielikuva vahvana pidetystä, sanavalmiista ja valoisasta ihmisestä, joka kadottaa voimansa, kielensä ja toivonsa tavoittanee myös monia muita, jotka ovat elämässään pudonneet riittävän korkealta.

Säg mitt namn on laulu elämän arvaamattomuudesta – asioista, joihin emme voi omilla valinnoilla vaikuttaa ja joiden edessä olemme voimattomia. Sitä kuunnellessa onkin vaikea tavoittaa aikaa, jolloin olin Evan rinnalla niin nuori ja ylpeä, että kaikki tuntui olevan itsestä ja omasta uskalluksesta kiinni.

”Oli buutsit ja niinku rock'n'roll”


Eva Dahlgren on minulle nyt ja aina yhtä kuin ”se punainen kokoelma”, För minnenas skull 1978–1992, joka julkaistiin laulajan suosituimman albumin En blekt blondins hjärtan (1991) jälkimainingeissa.

Olin silloin ysiluokalla, eikä ruotsintaitoni riittänyt vielä juuri muuhun kuin Titta på mej’n hyräilyyn, mutta alku se oli sekin. Ja se, että kokoelman majesteettinen punainen kansi kävi jo itsessään homoikonista. Niitä kyllä osasin jo palvoa ainakin alitajuisesti.

Eva Dahlgrenin lesbous oli julkinen salaisuus aina vuoteen 1996 saakka, jolloin hän tuli vaimoineen näyttävästi kaapista ja muuttui iltapäivälehtien vapaaksi riistaksi. Koko siihenastisen uransa ajan Dahlgren oli kuitenkin kirjoittanut kappaleita, jotka avautuvat vaivatta sateenkaariluennalle. Tämän tajusin minäkin selätettyäni riittävästi lukion sanakokeita ja herättyäni siihen, että ala-asteidolini Jason Donovan oli sittenkin ollut minulle enemmän seksiä kuin rock'n'rollia.



”Jotain gurua mä diggailin”


Evan ja minun suhteesta oli seksi kaukana. Eva oli henkinen kätilöni, ihan kuin Edith Södergran (1892–1923), jolla ei omana aikanaan ollut liiaksi asti ymmärtäjiä ja jonka toiseutta kuvaavat runot tarjoavat yhä tarttumapintaa kaikille vähemmistöille ja väärinymmärretyille.

Evan varhainen kappale Du (1980) on omistettu juuri Edithille, ja se on voimapuhetta sielunsiskolle yli sukupolvien ja valoi rohkeutta myös hölmöön nuoreen sydämeeni:

”Kuule, nyt on niitä, jotka ymmärtävät. Mutta mitäpä se sinua auttaa, kun et voi olla täällä. Haluan avata ajan portit, haluan lohduttaa ja pitää sinua kädestä. – – Olet tehnyt minusta vahvan. – – Tiedän, että voin pitää puoliani. Viis siitä, että jään ulkopuoliseksi.”

”Du, det finns dom som förstår nu. Men vad hjälper det när du inte får vara med. Du, jag vill öppna tidens portar. Jag vill trösta och hålla dej i hand. – – Du, du har gjort mej stark. – – För jag vet att jag kan stå för det jag gör. Det gör mej inget att bli lämnad utanför.”


”Mä tahdoin olla juuri sellainen”


Södergran-vaikutteet ovat ilmeisiä myös För minnenas skull -kokoelman kappaleessa Guldgrävarsång, joka on julkaistu alun perin levyllä Ett fönster mot gatan (1984). Sen kertoja aikoo rakentaa sillan merten yli uuteen maahan, jossa hän voi rakastaa siskojaan ja veljiään ja tulla kokonaiseksi saamistaan lahjoista.

Guldgrävarsång on niin ilmeinen sateenkaariutopian kuvaus, että jos sävellyksen korvaisi diskojumputuksella, tuloksena olisi Village Peoplen Go West. Samalla se on sisarteos Edith Södergranin runolle Suuri puutarha, jota olen käsitellyt myös homohautajaisia käsittelevässä jutussa esimerkkinä itse luodun ”ystäväperheen” korostamisesta suhteessa verisukuun:

”Olemme kaikki kodittomia vaeltajia
ja kaikki olemme sisaruksia. – –
Jos minulla olisi suuri puutarha
kutsuisin koko sisarusparveni sinne.
Jokainen toisi suuren aarteen tullessaan.
Kun ei meillä ole kotimaata, meistä voisi tulla kansa. – –”
(suom. Pentti Saaritsa)



Guldgrävarsångin eskapismi on helppo ymmärtää, kun ajatellaan sen ilmestymisaikaa. Aids-kriisi oli roihahtanut myös Ruotsissa vuonna 1983, ja iltapäivälehtien lööpeissä juhlivat arvokonservatiivit ja uskonnolliset fanaatikot, jotka jakelivat homoille tuomioita. Juuri heille tuntuu puhuvan Ett fönster mot gatan -levyllä ja För minnenas skull -kokoelmalla kuultavan En plats på jordenin (1984) kertoja:

”Minä viis veisaan ikuisuudesta. Anna minulle tilaa tässä ja nyt. – – Uneksin satumaista ja toisenlaisista arvoista, nurinkurisuudesta ja siitä, että oikeasta tulee väärää. Anna minulle paikka maan päällä, paikasta auringossa ei niin väliä. Anna kadunpuoleinen ikkuna, jonka voin avata ja sulkea mieleni mukaan.”

Jag struntar i evigheten. Men ge mej plats här i verkligheten. – – Jag drömmer om sagovärldar. Om andra värden. Om upp och ned. Att rätt blir fel. Ge mej en plats på jorden. Inte nödvändigtvis i solen. Men ett eget fönster mot gatan. Jag kan öppna och stänga som jag behagar.”

En plats på jorden -laulussa korostuu toiveiden ja todellisuuden välinen ristiriita, halu elää erilaisena ja avata (kenties kaapinovea symboloiva) ikkuna suoraan kadulle – halu tulla nähdyksi. Kertoja on kuitenkin jumissa, ja laulu jää vetoomukseksi, joka entisestään korostuu, jos ge-verbin ajatellaan viittaavan yksilön sijasta ahdaskatseiseen yhteiskuntaan: antakaa minulle tilaa, antakaa paikka maan päällä, antakaa rauha.


”Me sankareista laulettiin”


Vuonna 1987 julkaistulla Ung och stolt -levyllä Eva Dahlgrenin lauluissa ei enää haikailla ja haaveilla. Nyt sävy on sanoituksia ja sovituksia myöten sotilaallinen, ja jo levyn nimi kytkee sen osaksi pride-perinteen pitkää jatkumoa.

För minnenas skull -kokoelmalla tämän levyn kappaleista kuullaan muun muassa väkevä Resan, joka on itselleni aina kertonut ennen kaikkea kaapista tulosta – puhutaanhan siinä ”kaikkien sisäisten ovien avaamisesta” ja ”myrskyn ylpeästä uhmaamisesta” samalla, kun sävellys äityy marssiksi:

”Voinko minä? Voinko vain avata kaikki ovet sisälläni ja hengittää ja nauttia, mihin ikinä päädynkään, uhmata ylpeänä myrskyä? – – Itse kullekin tulee joskus hetki, jolloin on otettava askel suuntaan tai toiseen, mutta ympärillä on vain pimeää. – – Minä voin, minä voin käydä tuulta päin ja seistä vahvana. Kun kaipaus syntyy, se ei koskaan kuole. Elämä menee menojaan ilman minuakin, mutta mieluummin valitsen itse.”

Kan jag, kan jag öppna alla dörrar i mej, bara andas och njuta varhelst jag hamnar, med stolthet trotsa stormen utanför. – – Det kommer en tid till varje människa när ett steg ska tas åt något håll men mörker runt omkring – – Men jag, jag kan resa mej mot vinden och stå stark. När en längtan föds kan den aldrig dö. Och livet tar sej vägar även utan mej, hellre då väljer jag.”


”Se oli aikaa suuren rakkauden”


Entä ne asiat, joita ei voi valita, vaikka olisi kuinka kaikkivoipainen, nuori ja ylpeä? Niistä on tietysti kaikki romanttiset laulut tehty – niin myös För minnenas skull -kokoelman päättävä Eva Dahlgrenin suurin hitti Vem tänder stjärnorna (1991).

Kappaleen kertoja vakuuttaa, ettei hän usko kohtaloon. Samalla mieltä kaihertaa ajatus siitä, kuka sitten saa minut kulkemaan aivan uuteen suuntaan, kuka saa ajatukset lentämään pidemmälle kuin koskaan ja kuka sytyttää silmiisi tähdet, jotka vain minä voin nähdä. Ei tarvittu kuin ikuisuudelta tuntunut hetki, ja koko elämän suunta muuttui. Kuka sen valinnan teki? Joku muu kuin minä, kertoja pohtii ja toteaa lopuksi, että pitäisi uskaltaa olla kuin lapsi, joka antoi elämän valita, ja vain sanoa KYLLÄ.

”Det var evighetssekunder. Tre korta andetag. Hela livet vände. Vem valde? Inte jag. – – Måste våga bara vara. Med minnet av det barn. Som lät livet välja. Och våga säga JA.”



”Missä sä oot? Mä sinua tarvitsen”


Tästä kaikesta on pitkä matka Eva Dahlgrenin uuteen Säg mitt namn -singleen, niin ajallisesti kuin henkisestikin. Vaiti on hölmö nuori sydän, joka uskoo pystyvänsä uhmaamaan jokaista myrskyä pelkällä tahdonvoimalla. Kaukana on myös romantikko, joka haluaa uskoa kohtaloon tai johonkin korkeampaan voimaan enintään silloin, kun toisen ihmisen silmiin syttyvät tähdet, joita kukaan muu ei voi nähdä. Nyt ollaan karujen realiteettien äärellä, ja juuri siksi Eva onnistuu puhuttelemaan minua taas enemmän kuin pitkään aikaan.

”Kukapa olisi uskonut, että juuri minä polvistuisin sängyn viereen rukoilemaan?” kertoja kysyy ja luo kuvan niin voimakkaasta surusta ja epätoivosta, että sen rinnalla horjuu vankkumattominkin vakaumus tai vakaumuksettomuus.

”Kukapa olisi uskonut, että juuri minä kadottaisin kieleni, kääntäisin selkäni valolle ja lähtisin kävelemään poispäin?” kertoja kysyy kiteyttäen masennuksen koko sanattoman mielenmaiseman.

”Säg mitt namn”, vetoaa kertoja – ehkä sama, joka nuorena ja ylpeänä ei vedonnut vaan vaati ja joka nimesi itse itsensä ja uskoi, että aina voi valita itse. ”Säg mitt namn”, hän vetoaa kuin tiedostaen sen, että on asioita, joista ei selviä vain omalla tahdonvoimalla vaan enintään muiden ihmisten tuella. Sillä että muut sanovat yhä uudelleen nimesi ja kutsuvat sinut joukkoonsa, vaikka sinusta ei pitkään aikaan mihinkään olisikaan.

Entä ne, joita kukaan ei kutsu? Ne, joiden hätää ei haluta nähdä tai joiden hätää ei ole, koska kaikkihan on ihmisestä itsestään kiinni?

”Säg mitt namn. Säg mitt namn. Säg mitt namn”, Dahlgrenin laulun kertoja vetoaa ja tulee kenties myös kolmesti kielletyksi. Laulu päättyy kuvaan, joka on lukemattomien liikuntatuntien toisinto. Jumppapukuisten poikien ja tyttöjen rivistössä kun oli aina joku, joka joukkueita valitessa turhaan toisteli mielessään: ”Sanokaa nimeni.”

”Kukapa olisi uskonut, että juuri minut pyyhittäisiin pois, että minusta tulisi se reunimmainen, se taaimmainen, joka jätettiin valitsematta?” kertoja kysyy, ja laulu katoaa kuin askeleet pimeään.



Väliotsikot J. Karjalaisen kappaleesta Hölmö nuori sydän.

Samasta aiheesta:
”Kohtaloin oot sä kuin Waterloo”: viisufanin tunnustuksia
”Enkä suostu häpeemään”: Kikka homomiehen tuntojen tulkkina
Your voice can take me there”: Madonnasta, Carolasta ja heidän opetuslapsistaan

keskiviikko 17. helmikuuta 2016

”Kohtaloin oot sä kuin Waterloo”: viisufanin tunnustuksia


Euroviisut assosioituvat homoihin vähintään yhtä tiiviisti kuin takapuoli, teatraalisuus ja tapainturmelus, mutta mistä homojen viisukuume oikein johtuu? Tätä miettii joka kevät myös moni homo, jota ei voisi vähempää kiinnostaa taas yksi entisen Jugoslavian tasavallan Makedonian ex-missi, joka on lähetetty ”laulamaan” maailmanrauhasta perspaljaana parhaaseen katseluaikaan.

Turhien yleistysten välttämiseksi tutkiskelen tässä jutussa ennen kaikkea oman viisukuumeeni etiologiaa. Avukseni olen kutsunut pari asiantuntijaa, jotka ovat tutkimuksissaan selittäneet homojen viisufaniutta lähinnä camp-henkisen maailmankatsomuksen, kulttuurisen vastarinnan ja yhteisöllisyyden avulla.

Campia

Euroviisujen ja campin liitosta kirjoittaa tutkija Mari Pajala Sateenkaari-Suomi-kirjan (2007) artikkelissa ”Eurovision laulukilpailu – eurooppalaisen homokulttuurin instituutio”. Camp-käsite on tunnetusti yhtä kerroksellinen ja ehtymätön kuin drag show’n Leidit lavalla -hittipotpurin asukokonaisuus. Omassa kirjoituksessaan Pajala tarkoittaa sillä mieltymystä tyyliin ja ylettömyyteen sekä hallitsevien makunormien hylkäämistä.

”Eurovision laulukilpailussa suositut musiikkityylit (tunteellinen iskelmä, eurodisko, dramaattiset ’etnokappaleet’), suuriääniset naisartistit ja näyttävät esiintymisasut ovat tarjonneet runsaasti aineksia camp-nautinnoille”, Pajala summaa. Uppoutuminen matalasti arvostettuun viihdespektaakkeliin taas tarjoaa tilaisuuden kapinoida hallitsevan heteroseksuaalisen kulttuurin konventioita ja mieskuvaa vastaan.

Vastarintaa

Viisukulttuurista homomiesten vastarinnan muotona kirjoittaa myös professori Tiina Rosenberg teoksessa Queersverige (2005). Hän toteaa artikkelissaan ”Schlager, känslor och svensk homokultur”, että modernille länsimaiselle mieskuvalle on tyypillistä itsehillintä. Sentimentaalisuuden valtaan joutumista pidetään siis osoituksena heikkoudesta, naisellisuudesta ja perverssiydestä. (Paitsi jos on juuri sattunut voittamaan olympiakultaa ja kerta kaikkiaan murtuu siniristilipun katveessa kesken Maamme-laulun.)

Iskelmämusiikki, jota myös euroviisut useimmiten edustavat, on tunnetusti sentimentaalisuuden tyyssija. Ja mikä pahinta: kulttuurielitistien mielestä iskelmistä ja euroviisuista puuttuu lisäksi oikealta taiteelta vaadittava sosiaalinen ja taiteellinen edistyksellisyys – ne ovat vain tanssilavahieltä haiskahtavaa unelmahöttöä, jossa kaikki näytetään yhtä paljaasti ja laskelmoidusti kuin pornossa: kolme minuuttia yhtä ja samaa rynkytystä lähikuvassa. Aah, ojennatko nenäliinan!

Kun siis mies menettää itsehillintänsä siinä määrin, että hän kuuntelee viiden pennin viisudiivan voimaballadia kyyneleet silmissä, hän on perverssi sekä miehenä että kuuntelijana. Tiina Rosenbergin mielestä homomiesten viisukulttuuri voidaankin nähdä uhmakkaana sentimentaalisen kulttuurin puolustuksena. Samalla se on yhteisöllisyydestä syntyvän voiman ja ilon lähde.

”Viisukuumetta alentava lääke. Säilytettävä kunnon diivojen ulottumattomissa.”

Yhdessä 


Viisufanien sosiaalisuuteen ja yhteisöllisyyteen pureutuu sosiologi Katri Nieminen tutkimuksessaan Euroviisuja ei pahat ihmiset seuraa (2013). 

Niemisen haastattelemat viisufanit kertoivat, että heidän faniutensa oli yleensä kehittynyt yksityisestä harrastuksesta sosiaaliseksi. Monelle yhteisöllisyys ja sitä ilmentävät fanitapahtumat olivat muotoutuneet jopa yhtä tärkeäksi osaksi faniutta kuin itse musiikki ja koko kilpailu – fanittamisesta sai yksinkertaisesti enemmän irti, kun sen jakoi muiden samanmielisten kanssa.

Niemisen haastateltavat puhuivat avoimesti viisufaniuteen liittyvästä outoudesta, jota he olivat alkaneet suorastaan syleillä faniyhteisön kannustamina. Outouden kokeminen ja siihen läheisesti liittyvä camp-henkinen ”nauru elämälle” näyttäisikin Niemisen mukaan olevan keskeinen faneja – niin homoja kuin heterojakin – yhdistävä tekijä. Kaikki ovat omalla tavallaan outoja, ja tämä toimii yhdistävänä siltana erilaisten mutta silti samanhenkisten fanien välillä.

”Euroviisufanien yhteisössä seksuaalivähemmistöt ovat laajasti edustettuina, ja sen myötä fanien on helppoa olla avoimia myös oman suuntautumisensa suhteen. – – Discon, glitterin ja campin sävyttämä euroviisumaailma on myönteinen ja avoin paikka myös homo-identiteetin ilmaisulle”, Nieminen summaa.

Jos iskelmälle itkevä ja campille ehdoitta antautuva homo on kaksin verroin perverssi, viisuyhteisö tarjoaa hänelle vastapainoksi kaksinkertaista yhteisöllisyyttä, jossa yhdistyvät sekä fanitus että seksuaalisuus ja jossa outous on hyve.

Suomen ja sydämen asialla

Meillä ei koskaan katsottu Euroviisuja. Ne alkoivat liian myöhään, kestivät liian kauan, eikä Suomi kuitenkaan pärjännyt. Vaan kuten laulussa: kerran usko lapsuuden mulla oli suloinen. 

Vuosi oli 1987, minä olin yhdeksän, ja sata salamaa iski tulta. Kun äiti ja isä menivät nukkumaan, minä lähdin hakemaan viisuvoittoa ja kohtasin tietysti waterlooni – ensimmäisen monista.

Pettymyksestä huolimatta en liittynyt seuraavanakaan vuonna nukkuvien puolueeseen. Lapsen uskon lisäksi tätä selittänee jonkinlainen alitajuinen ymmärrys siitä, että Eurovision laulukilpailussa oli kyse paljon muustakin kuin niistä lauluista ja voitosta. Kuten esimerkiksi juontaja Viktor Lazlon iltapuvusta. En nyt varsinaisesti halunnut omistaa sitä mekkoa, vaan halusin olla se mekko: iso, ihana, vaaleanpunainen ja korvakoruista kantapäähän camp.



Vuotta myöhemmin istuin siis taas sohvannurkassa kuunnellen isän kuorsausta ja seuraten samalla, miten totaalisesti nauravat silmät unohdettiin. Kolme pistettä ja 20. sija! Mitäs pässit lähettivät Dubliniin väärän viisun.

Jo Suomen-karsintojen jälkeen ilmoitin koulussa ylpeänä, että oikea valinta olisi ollut Ami Aspelundin Amor Amor. Opettaja katsoi minua pilke silmässä ja kysyi kaikkien kuullen, tiesinkö mitä Amor tarkoittaa. Punastuin. Tuntui kuin minut olisi paljastettu.

Lapsuuteni Suomessa Eurovision laulukilpailu ei edustanut sentimentaalista nautintoa. Pikemminkin se edusti kapeaa ”me vastaan muut” -tyyppistä kansallismielisyyttä, jossa Suomen kunnia oli omia intohimoja tärkeämpi. Euroviisut ei ollut mikään hilpeä homojuhla vaan viihteen talvisota, jossa oli vastassa ylivertainen vihollinen: koko muu Eurooppa, joka ei ymmärtänyt kamalalta kuulostavaa kieltämme. Maastopukuiseen massaan ei mahtunut montakaan vaaleanpunaista iltapukua.

”Amor tarkoittaa rakkautta”, opettaja sanoi. Minä laskin vaivihkaa jousen ja sydänteräiset nuoleni pulpetin alle ja painoin pääni pienten siipieni suojaan.



Välillä toki Suomen ja sydämen asia kohtasivat, ja ne häviöt jättivät arpia. Pahimpina muistan CatCatin (1994) ja Jasminen (1996) mahtavat mahalaskut.

Vuonna 1994 olin juuri tullut kaapista parhaalle kaverilleni, joten CatCatin härmäläinen homohumppa Bye bye baby oli minulle jonkinlainen emansipaation ehtoollishymni. Olin voimissain, eikä sekään tietysti haitannut, että suomalaisten varmasta voitosta kuhisi kuulemma koko Dublin. Muistan lukeneeni, miten tyttöjä oli mainostettu jopa lentokoneen perään kiinnitetyllä bannerilla. Muita some-palveluitahan ei silloin vielä ollut käytössä.

Liekö se banneri vielä tallella jossain arkistossa – vieressään 11. pistettä, 22. sija sekä Katja ja Virpi Kätkän esiintymisasut, joita brittikommentaattori Terry Wogan nimitti ”äidin vanhoiksi alusvaatteiksi”? CatCatin seksuaalisen vapautumisen anthem ylsi yhdessä yössä homomarttyyrien hall of fameen. Kaikki kunnia Suomen kunnialle, mutta tämä oli henkilökohtaista.



Vielä CatCatia karumman kohtalon koki kaksi vuotta myöhemmin Jasmine. En ole tähän päivään mennessä löytänyt itseni ja äitini lisäksi ketään, joka Jasminen kappaleesta pitäisi. Paljon sanoo sekin, että kun olin 2000-luvun alussa työmatkalla Islannissa, paikalliset vanhemmat kollegani muistivat Suomesta spontaanisti vain kaksi asiaa: Kekkosen ja Jasminen. ”The girl with the guitar…”

Jasmine todella teki kaikkensa jättääkseen viisuhistoriaan tahmaisen tassunjäljen. Legendan mukaan artisti oli niin tyytymätön norjalaisen kampaajan työhön, että hän työnsi juuri ennen omaa lauluvuoroaan päänsä vesihanan alle ja viimeisteli kokonaisuuden omilla kemikaaleillaan. Maa ja taivas saattavat olla kauniita, mutta Jasminen kampaus ei sitä ollut. Itse esitystäkin leimasi niin kova hermostuminen, että jopa ajovaloihin jähmettynyt peura olisi näyttänyt Jasminen rinnalla tankotanssijalta.

Itse olin juuri pettynyt kaukorakkaudessa, joten Jasminen päätyminen koko Euroopan hylkäämäksi kouraisi syvältä. Minullakin oli ollut niillä treffeillä karmea fleda, huono vire ja heikko menestys: 9 pistettä ja 23. sija.



Opiskeluaikana viisuinnostukseni hiipui vuosiksi, kunnes ymmärsin vuonna 2004 vaihtaa Ruotsin kanavalle. Olihan meilläkin tietysti Siltsu (bitch!), mutta ruotsalaisilla oli niin paljon enemmän: oli mikrofonitelinettä häpäisevä Lena Philipsson, oli muhkean rintavarustuksensa jäätanssieleganssiin vain vaivoin ahtanut Shirley Clamp ja oli drag-legenda After Dark, jonka numero oli tyrmäävä toisinto Fellinin La dolce vita -elokuvan suihkulähdekohtauksesta.

Ruotsissa Eurovision laulukilpailu ei ollut kansallinen häpeätahra vaan kansallisylpeys, jonka sietämättömästä keveydestä osattiin nauttia naurussa suin. Tämä ei ollut mitään kansakunnan kunniavartio, vaan kunnon karnevaali, jossa kansallisuutta tärkeämpää oli kuuluminen kirjavaan joukkoon. 

Vasta homo- ja hittimyönteisten ruotsalaisten avulla löysin viisuilun yhteisöllisyyden, koska ruotsalaisten tarinassa oli tilaa minullekin: olin kultakengissäni ja kukkapaidassani iloisesti suomalainen.



Kului pari vuotta siitä, kun olin ajanut Ahlgrenin autolla länsinaapuriin. Tuli 20. toukokuuta 2006 ja koitti ilta, jona helvetti ei suinkaan jäätynyt – se vain oli lyömässä pyrojen muodossa lieskaa Ateenan Olympic Indoor Hallin lavalla varmistaakseen sen, että Lordi toi lopulta viisuvoiton kotiin.

Siihen asti kaikki jääkiekkohurmat ja muut olivat menneet minulta täysin ohi. Pakonomainen tarve voittaa nimenomaan ruotsalaiset rinnastui kai mielessäni punaniskojen haluun siivota hintit – nuo henkiset hurrit – ja muut iskelmille itkevät miehet pois Suomi-kuvasta. Torilla oli tilaa vain tosimiehille, jotka kaatuvat kännissä suihkulähteeseen tuotuaan Pojan kotiin saunomaan.

Moinen edusti minulle samanlaista ahdasta kansallismielisyyttä kuin Suomen siihenastinen viisuhistoria ja vei kaiken henkisen pidon, vaikka kuinka olisin lisännyt havuja perkele!

Mutta Lordin voiton jälkeen saatoin henkisesti ekspatriaattina suomalaisena homona ja viisufanina sanoa: ”Kotimainen drag-ryhmä on voittanut Euroviisut ja vieläpä todella campilla esityksellä. Torilla tavataan!” Vai oliko se saunan takana? En muista, mutta sen muistan, että tanssin sinä voitokkaana yönä ensimmäistä kertaa hitaita heteronaisen kanssa homobaarissa. Laulu oli Valoa ikkunassa.

Jossain kaukana muistoissa pieni poikakin tanssi yksin tv:n ääressä yllään vaaleanpunainen iltapuku, iso ja ihana. Amor, Amor oli elossa ja antoi täydet 12.



Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Viisi biisitärppiä 3
Hopeinen HBTkuu: Suomi-popin pervot eilen ja tänään 1–6
Your voice can take me there”: Madonnasta, Carolasta ja heidän opetuslapsistaan
Da Bitchy -koodi: miksi homot aina tappelevat diivoistaan?
The secret in his past”: (kaappi)homot Pet Shop Boysin tuotannossa