”You and me together, fighting for our love”: syntikkapopin pervot 2/2

Depeche Mode, Visage ja Soft Cell pääsivät ääneen tämän jutun ensimmäisessä osassa, jossa tutustuttiin 1980-luvun brittiläiseen syntikkapoppiin lähinnä synti edellä. Fetissiklubien kellareista ja pornoteatterien välkkeestä päädyttiin vuoteen 1984, jolloin Blancmange lauloi kaiken muuttaneesta tuntemattomasta Abba-coverissa The day before you came.

Tämä yltiöromanttinen mutta samalla pohjattoman surumielinen laulu vie ajatukset toiseen uuteen tulokkaaseen, joka muutti samoihin aikoihin kaiken. Aids ja sen laukaisemat asenteet pakottivat homoyhteisön kokomaan rivinsä ja tarttumaan uudelleen aseisiin, jotka oli 1970-luvun alun gay liberationin jälkeen osin unohdettu sängyn alle. 

Muutos kuuluu hyvin myös tuon ajan syntikkapopista, jossa painopiste siirtyi kellareista kaduille ja panemisesta politiikkaan.

Bronski Beat

Jimmy Somervillen, Steve Bronskin ja Larry Steinbachekin Bronski Beat (1983–1995) ei vaivautunut kätkemään homoagendaansa kielikuviin toisin kuin vaikka Pet Shop Boys (kuvassa Neil Heart-singlen kannessa vuonna 1988). Bronski Beatin suunta oli selvä jo ensisinglestä Smalltown boy (1984) lähtien: tarvittaessa jätetään vaikka koko entinen elämä taakse, jotta voitaisiin elää itselle rehellisesti.

Laulun pikkukaupungin pojan pakomatkan tulos jää avoimeksi, mutta kappaleen musiikkivideo [ks. Hopeinen HBTkuu: Suomi-popin pervot eilen ja tänään 4/4] päättyy lohdulliseen kuvaan, jossa poika kohtaa perillä Lontoossa kaltaisiaan. He tarjoavat vuosien yksinäisyyden tilalle lupauksen yhteisyydestä ja taistelutoveruudesta. 

Kovin ruusuista tulevaisuutta pojille on silti vaikea ennustaa, sillä 1980-luku oli sateenkaariyhteisölle kirjaimellisesti veristä taistelua. Tällä taistelutantereella toiset kaatuivat taudin voimasta, toiset nyrkistä.

Taisteluasemista lähtee myös Bronski Beatin kakkossingle Why? (1984), jonka kertoja on joutunut pahoinpidellyksi suudeltuaan toista miestä. Hän makaa häväistynä maassa ja osoittaa sanansa sille, joka ensin oli luonut pariskuntaan halveksuvan katseen ja jolla nyt on nyrkki veressä: ”Sano, miksi. Miksi haluat tuhota elämäni, tuomita minut, haukkua tautiseksi, nimitellä syntiseksi – järkkymättä ja ilman syyllisyyttä. Miksi?”

Can you tell me why

you in your false securities

tear up my life

condemning me

name me an illness

call me a sin

never feel guilty

never give in

tell me why?

Aids-kriisin synnyttämä taudinpelko kanavoituu laulussa homovihaan ja väkivaltaan, mutta kertoja valaa uskoa kumppaniinsa ja samalla koko sateenkaariyhteisöön kutsuen tovereita aseisiin: ”You and me together, fighting for our love.” Laulu päättyy toistuvaan hätähuutoon, jonka voidaan ajatella kohdistuvan pahoinpitelijän lisäksi koko yhteiskuntaan: ”Sano, miksi!”

Bronski Beatin aloituskokoonpanon yhteinen taistelu jäi kovin lyhyeksi, sillä laulaja Jimmy Somerville lähti bändistä kesällä 1985 ja perusti uuden yhtyeen. Siitä kohta lisää, mutta ensin sananen Erasuresta.

Erasure

Jutun ensimmäisessä osassa listasin jo Erasure-duon toisen puoliskon Vince Clarken saavutuksia homopopin kummisetänä. Vaikka umpihetero Clarke teki pervoa poppia jo Depeche Moden esikoislevylle, vuonna 1985 perustetussa Erasuressa siitä jalostui suoranainen kutsumustyö. Asiaan vaikutti varmasti duon avoimesti homo laulaja Andy Bell.

Bell korosti jo varhain haastatteluissa, että Erasure teki sanoituksistaan tahallaan sukupuolineutraaleja ja että häntä ei koskaan nähtäisi musiikkivideoissa leikkimässä heteroa. Asia tuli harvinaisen selväksi jo bändin Wonderland -esikoisalbumin (1986) kappaleessa Pistol, joka kertoo kaksimielisin sanakääntein seksistä poliisin (”blue boy”) kanssa.

Blue boy go get your gun

hands together we can have some fun

out tonight and the beat goes on

what a criminal situation

Otan kuitenkin ensin tarkasteluun Erasuren kakkoslevyn The circus (1987) kappaleen Hideaway, koska se on eräänlainen Bronski Beatin Smalltown boyn velipuoli. Molemmat laulut kertovat kotoaan lähtevästä pojasta, mutta Hideawayssa kyse ei ole karkulaisesta, vaan poika on tullut perheensä hylkäämäksi homouden paljastumisen jälkeen.

Homo-sanaa ei kappaleessa suoraan mainita, mutta asia on ilmaistu coming out -tarinoista tutuilla sanakäänteillä: ”Poika päätti kertoa perheelleen, mitä hän sydämessään tunsi. Hän ei enää kestänyt peittelyä, ei kyennyt salaamaan totuutta. Äiti puhkesi itkuun, isä vaikeni kuin muuri.”

Ensimmäisen säkeistön puolivälissä ulkopuolinen kertoja muuttuu yhtäkkiä minäkertojaksi, mikä tuo tarinan iholle: ”Isä, mikset enää puhu minulle. Äiti, vieläkö itket itsesi uneen? Vieläkö olet ylpeä pikkupojastasi?

One day the boy decided

to let them know the way he felt inside

he could not stand to hide it

his mother she broke down and cried

oh my father

why don't you talk to me now

oh my mother

do you still cry yourself to sleep

are you still proud of your little boy

Tämän jälkeen ulkopuolisen kertojan ja minäkertojan vuorottelu jatkuu luoden vaikutelman siitä, että ulkopuolisen kertojan puhe on pojan rohkaisevaa sisäistä puhetta omalle itselle: ”Älä pelkää. Piilottelu on ohi. Uusi maailma odottaa, ja pärjäät kyllä omillasi. – – Rakkaus parantaa, aika parantaa, pitää vain karaistua.”

Don't be afraid

you don't have to hide away

there's a new world

you can make it on your own – –

love will mend your broken wing

time will slip away

learn to be brave

Kaapista tulo on keskiössä myös Erasuren esikoislevyn cd-painoksella kuultavassa laulussa March on down the line. Bronski Beatin Why-kappaleen tavoin kertoja valaa omasta sisuuntumisesta kumpuavaa uskoa kanssaveljiin ja -sisariin ja kutsuu heitä yhteiselle marssille taistelemaan rakkauden puolesta: ”Tee kulta tilaa. Piilottelu saa riittää, tuli mitä tuli. – – Uusi päivä, uudet kujeet. Tällä kertaa tulen ulos. Pelataan tätä peliä ja marssitaan eteenpäin.”

Lover out my way

I'll stand up to anything – –

a new day, a new way

I'm coming out this time

a new name, let's play the game

and march on down the line

Myöhemmin kertoja toteaa, että ”taistelun voittamisen” jälkeen voi seistä jälleen pää pystyssä. Tulkitsen tämän niin, että kertoja viittaa kaapista tuloa edeltäneeseen jaakopinpainiinsa ja sitä seuranneeseen voimaantumiseen. Ulkoista taisteluahan ei ollut voitettu millään tavoin, koska ennakkoluulot kukoistivat ja omaa rautanyrkkiään heristi myös Thatcherin luotsaama konservatiivihallitus.

March on down the linessa huomio kiinnittyy erityisesti säkeisiin: ”God is on our side / dance on up to heaven.” Mielikuva Jumalan armosta taivaaseen tanssivista homoista on väkevä vastalause aids-kriisin ruokkimille synti- ja helvettipuheille ja samalla osoitus uhmakkaasta elämänilosta yhteisössä, joka jatkuvasti menetti omiaan. Tanssisosiaalisuudesta tulee näin politiikan ja vastarinnan ilmentymä.

Vastaavaa voimapuhetta tarjoaa Erasuren kolmannen albumin The innocents (1988) singlelohkaisu Chains of love, josta välittyy samalla miestappioiden ja homovihan aiheuttama suru ja lamaannus. 

Kappaleen kertojaminä kysyy kumppaniltaan, vieläkö tämä muistaa ajan, jolloin kadulla saattoi kävellä käsi kädessä, jutella säästä ja suunnitella tulevaa. Ajan, jolloin aikaa tuntui olevan rajattomasti.

Do you remember

there was a time

when people on the street

were walking hand in hand in hand

they used to talk about the weather

making plans together

days would last forever

Vapaan rakkauden ja huolettomuuden aika oli ohi, ja hiv oli ehkä aloittanut myös kertojan parisuhteessa viimeisen lähtölaskennan. Mahdottoman edessä kertoja hakee turvaa kumppanistaan ja kokoaa voimansa vakuuttaakseen: ”Yhdessä me murramme nämä rakkauden kahleet. Periksi ei anneta.”

Come to me, cover me, hold me

together we'll break these chains of love

don't give up

don't give up

together with me and my baby
break these chains of love

Rakkauden kahleet -kielikuva summaa sen, miten pahasti aids-kriisi homoyhteisöä orjuutti. Rakkautta ei voinut enää ilmaista avoimesti, jos ei halunnut löytää itseään kadulta makaamasta naama verissä. Rakkaudesta ei saanut enää myöskään puhua julkisesti, koska Thatcher runnoi The innocents -levyn ilmestymisvuonna 1988 paikallishallintolakiin homopropagandapykälän nro 28. Pykälä kielsi hallintoa edistämästä homoseksuaalisuutta julkaisuissa tai muuten tai edistämästä kouluopetusta homoseksuaalisuuden hyväksyttävyydestä.

Chains of lovessa rakkauden kahleet viittaavat myös siihen, että aids-kriisin aikana mitään ei voinut enää suunnitella, koska niin monella sairastuneella oli niin vähän aikaa jäljellä. Samalla yhteisön sisäiset jännitteet kasvoivat ja entiset veljet ja sisaret vetivät rintamalinjoja puolin ja toisin.  Kun pelkkä oma uhma tai ylpeys ei enää tunnu riittävän, Chains of loven kertoja löytää toivoa kahden kahlekuninkaan yhteisestä kohtalosta.

The Communards

Kovinta huutia Thatcherin politiikalle ja ajan asenneilmastolle antoi The Communards -duo (1985–1988), jonka Bronski Beatista lähtenyt Jimmy Somerville perusti yhdessä Richard Colesin kanssa. Bändin radikaaliutta kuvasti myös sen nimi, joka oli lainattu Pariisin kommuunin vallankumouksellisilta, kommunardeilta.



The Communardsin lauluntekstit ovat koko yhteisölle sateenkaariyhteisölle suunnattua voimapuhetta, jossa puututaan vihaan ja syrjintään ja sanallistetaan yhteistä surua. Esimerkiksi käy singlekappale There’s more to love (1988), jossa kertoja perustelee rakkaussuhteestaan vaikenemista väkivallan uhalla ja viittaamalla epäsuorasti vaikenemispykälä 28:aan:

I would like to shout it from the highest mountain
to tell the world I've found love and what it means to me
but all around there’s violence and laws
to make me think again
maybe one day they will understand
there's more to love than boy meets girl

Lopussa laulun sävy muuttuu uhmakkaaksi, kun kertoja sanoo kipuavansa vuorelle ja huutavansa totuuden julki: ”Minua ei nujerreta koskaan. Jonakin päivänä niiden on pakko tajuta.”

Kappaleen musiikkivideosta uhmaa on tosin vaikea huomata, koska tekstin purevuus peittyy siinä puskafarssin alle. Samaa myyntitaktiikkaa bändi käytti monissa muissakin videoissaan.



There’s more to loven kaltaista meikäläisten mentaalivalmennusta edustaa myös The Communardsin esikoislevyllä Communards (1986) kuultava Disenchanted. Sen kertoja puhuttelee ”pettynyttä ja vihaista nuorukaista”, joka on joutunut syrjinnän kohteeksi. Samalla kertoja korostaa taistelutoveruutta vakuuttamalla olevansa miehen ystävä ja pysyvänsä tämän rinnalla tukena kaikessa.

Hey there boy, what is wrong with you
no future, no hope, just broken dreams
you spend your days wondering why
I'll be your friend, I'll be around
I'll be everything you need

Lopussa kertoja vielä valaa poikaan uskoa ja vakuuttaa, että vielä on toivoa ja tulevaisuutta, jos vain uskoo itsensä. ”Pride is something good for you”, hän korostaa kutsuen poikaa näin mukaan ylpeään homoaktivismiin.



The Communardsin kakkoslevy Red (1987) jatkaa esikoisen uhmakasta linjaa, mutta laulujen taustalla kummitteleva aids-aave tuo voimapuheeseen usein lohduttoman sävyn. Enää ei taistella liikkumatilasta, vaan hengissä selviämistä yksilöinä ja yhteisönä.

Tämä on ilmeistä esimerkiksi kappaleessa Victims, jonka nuori päähenkilö Billy on irtisanottu sairautensa vuoksi. Hänellä on jäljellä vain muutama luottoystävä, jotka eivät ”pese käsiään ja petä”. Tien pää häämöttää, mutta ainakaan Billy ei kuolisi yksin. Kertoja suomii vihapuhetta syytäviä tekopyhiä ihmisiä ja korostaa kerta toisensa jälkeen: ”Syyllisiä ei ole, on vain uhreja.”

Billy's young and Billy's dying
fighting every day
the few he trusts will give him strength
they will not walk away
love will never wash its hands
and never will betray
Billy can't escape the truth
but he won't die alone
no-one to blame
there's only victims



Red-levyn puhuttelevin laulu on kuitenkin For a friend. Se on omistettu homoaktivisti Mark Ashtonille, joka perusti ystävänsä kanssa Pride-elokuvasta (2014) tutun Lesbians and gays support the miners -järjestön. Ashton oli myös Jimmy Somervillen ja Richard Colesin sydänystävä, ja laulu kertoo menetyksen mykistävyydestä: ”Kenenkään vuoksi en itkenyt niin kuin sinun vuoksesi”, kertoja toteaa laulun alussa.

The Communardsin lauluissa ylpeys ja aktivisti olivat usein ratkaisuja toivottomuuteen, mutta nyt ne muistuttavat kertojaa vain ystävän menetyksestä: kesä tulee, mutta enää ei ole toista rinnalla marssimassa rakkauden puolesta. Surusta nousee viha, jonka voimalla kertoja vakuuttaa jatkavansa yhteisten unelmien toteuttamista.

Summer comes
I remember how we'd march
we'd march for love and pride
together arm in arm
tears have turned
turned to anger and contempt
I'll never let you down
a battle I have found
and all the dreams we had
I will carry on



Ajatus ystävien muistosta voimaannuttavana tekijänä tuo yllättäen syvällisyyttä myös Red-levyn suurimpaan hittiin – cover-versioon Gloria Gaynorin höyhenenkevyestä diskorallista Never can say goodbye. Tässä kontekstissa laulu tuntuu viestittävän, että kaveria ei jätetä eikä kaatuneita unohdeta. Marssi jatkuu ”sinun kanssasi sinua ilman”, ja päällimmäisenä on sama kiitollisuus jaetuista iloista ja suruista kuin Red-levyn kappaleessa Lovers and friends. 

Lovers and friendsiin on hyvä lopettaa, sillä tämän aidsista kertovan laulun sanoma kaikuu vahvana myös nyt, kun maailmalla vietetään kesän Pride-juhlia ja sateenkaariyhteisö marssii muistellen samalla Orlandon joukkomurhan uhreja:

You'll never know
how much it came to mean to me
to have you by my side
in battles lost and won



Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Ylpeyttä ja ennakkoluuloja: Pride-elokuva ja Billy Elliot -musikaali

Viisi biisitärppiä 3 (Andy Bellin uutta tuotantoa)

La dolce vita – äänioikeudeton suru ja elämäkeskeiset hautajaiset

Kaatuneiden muistopäivä: We were here -dokumentti

Seksuaalipakolainen muistelee: Olli Nuutisen Kommentteja kahteen elämään

Stonewall – katujen kuningattarien kapina

Homohistoriallinen Helsinki 3: Käy tanssimaan

Viime jaksossa pyörimme varpaat jäässä Museonpuiston ”Risolan” ympärillä potien ruotsalaista rakkautta. Välillä luettiin Jallua ja Viikon totuutta, jotka olivat huolissaan Helsingin miesrauhasta, ja sitten vain etsittiin, kunnes löydettiin sut. Lopuksi liekki leimahti.

Taas on kevät tuonut uskon uuteen huomiseen

taas on mieli altis vaikka rakkauteen

sen vaistoaa niin kuin uudestisyntynyt ois

kun on taittunut talvinen sää

ja on murtunut hanki ja jää

se villitsee ja nyt vaikkapa flirttailla vois

(Vexi Salmi)

Katri Helenan laulun säkeet kaikuvat mielessäni, kun kuljen kepein askelin keväisen Helsingin katuja. Säkeet ovat kuvaavia myös sikäli, että homoseksuaalisten tekojen poistuminen rikoslaista vuonna 1971 lopetti pitkän kylmän talven myös suomalaisessa homohistoriassa.

Ulf Månsson toteaa Rakkauden monet kasvot -kirjan (1984) artikkelissaan, että homoseksuaalisuuden dekriminalisointiin vaikutti 1960-luvulla käynnistynyt seksuaalipoliittinen keskustelu sekä Ilta-Sanomien ja Hymyn kaltaisten sensaatiolehtien harjoittama homovaino. Vuonna 1967 mietintönsä jättänyt seksuaalirikoskomitea katsoi, että moniarvoisessa yhteiskunnassa ei voida asettaa absoluuttista sukupuolimoraalia lainsäädännön ainoaksi lähtökohdaksi ja että rikoslaki ei ollut tarkoituksenmukainen keino ohjata seksuaalista käyttäytymistä.

Ilta-Sanomat uutisoi Helsingin Vallilan ”homoseksuaalipesästä” 10.8.1966 ja vauhditti osaltaan lainmuutosta.
Tapauksen tarkempi kuvaus löytyy täältä.

Kotoinen homopropagandalaki

Homoseksuaaliset teot kieltänyt laki oli ollut voimassa tsaarin ajoilta vuodesta 1894 lähtien, ja sen perusteella tuomittiin yksistään vuosina 1924–1971 yhteensä 1 009 ihmistä, viimeiset kolme vielä vuonna 1970. Meillä, toisin kuin monessa muussa Euroopan maassa, oli kriminalisoitu myös naisten väliset homoseksuaaliset teot, ja heidän osuutensa vuosien 1924–1971 tuomituista oli 49. Nämä tiedot ilmenevät Kati Mustolan artikkelista (Re)production of silence by production of limited noice, joka on julkaistu teoksessa Silence, discourse and deprivation (1994).

Mustola toteaa osuvasti, että tuhannen tuomitun kokemat nöyryytykset ja heidän elämänsä pilaaminen oli uhraus, joka mahdollisti Suomen lesbojen ja homojen näkyvyyden ja sitä kautta identiteetin vahvistumisen. Poikkeuksellisen konkreettinen tämä uhrilampaan osa oli kahdelle aikuisten välisestä homoseksistä tuomitulle miehelle, jotka kastroitiin vuonna 1935 voimaan tulleen sterilisoimislain perusteella. Tapauksista kirjoittaa Sandra Hagman väitöskirjassaan Seven queer brothers (2014).

Homoseksuaalisten tekojen dekriminalisoinnin vastapainoksi homoseksille säädettiin vuonna 1971 korkeampi suojaikäraja kuin heteroseksille (18 vs. 16 vuotta). Rikoslakiin tuli lisäksi ns. kehotuskielto, joka kielsi kehottamasta julkisesti ”samaa sukupuolta olevien henkilöiden välisen haureuden harjoittamiseen”. Kehotuskiellon säätämiseen vaikutti Ulf Månssonin artikkelin mukaan mm. korkeimman oikeuden mietintö. Siinä vaadittiin korostettavaksi ”ilmiön poikkeavuutta ja sairaalloisuutta”, jotta homoseksuaalit ymmärtäisivät hakeutua hoitoon – homoushan oli luokiteltu mielisairaudeksi aina vuoteen 1981 saakka.

Suomen homopropagandalaki norjalaisten hampaissa.
Seta-lehti 2/79. 

Ulf Månsson huomauttaa, että kehotuskieltoa käytettiin nimenomaan Ylen asiaohjelmia vastaan, mikä johti ohjelmien lähetyskieltoihin sekä toimittajien itsesensuuriin. Ylen ohjelmajohtaja Pekka Silvola myönsikin Seta-lehden 1/79 haastattelussa, että laki rajoitti tiedottamisen vapautta ja että tieto homoseksuaalisuudesta oli Ylessä ”tapetin ja seinän välissä”. Esimerkkinä kielletystä ohjelmasta voidaan mainita ohjelma Oletko sinä? Oletko sinäkin? (1969), joka esitettiin vasta 1999, jolloin kehotuskielto ja korkeampi suojaikäraja lopulta kumottiin. 

Venäjän nykytilannetta pohtiessa tuntuu uskomattomalta ajatella, että meillä oli ikioma homopropagandalaki vielä aivan äskettäin ja että sitä vastaan kampanjoitiin muualla Pohjolassa kuin itänaapuria vastaan nykyisin. Oheisessa Seta-lehden 2/79 kuvassa näkyy norjalaisessa Dagbladet-lehdessä 28.6.1979 julkaistu paikallisen homojärjestön adressi, jossa vaaditaan kehotuskieltopykälän kumoamista: ”Vaadimme, että Suomen toimivaltaiset viranomaiset kumoavat viipymättä homovastaisen lakipykälän, jotta Suomi saataisiin samalle linjalle muiden Pohjoismaiden kanssa.”

Suurjytä tänään!

Hei tulkaa tänne täällä tanssitaan

ja rytmin tuntee täällä suonissaan

on kenenkään nyt turha vastustaa

se rytmi kaikki mukaan saa – –

sen sinä tunnet niin kuin minäkin

se meidän on, käy tanssimaan

(Saukki)

Tällaisena lauantai-iltana 1970-luvun puolivälissä kaltaiseni homomies ei ehkä kauheasti ehtinyt murehtia Suomen homohistorian hangen ja jään aikaa, sillä tarjolla oli poikkeuksellisen paljon menoa. Ensin mentäisiin Ruusulankadulle Sirkan tansseihin ja sieltä jatkettaisiin tietysti ”Jennyn teehuoneelle”, kuten Messukentän eli nykyisen Mäntymäen kentän pisuaaria kutsuttiin.

Sirkan tansseja järjesti kieltolain aikana vuonna 1968 perustettu Keskusteluseura Psyke, joka edelsi Setaa suomalaisena seksuaalipoliittisena järjestönä. Yhdistyksellä oli kerhohuoneisto Kalevankatu 45:n kellarissa, puhelinneuvontaa sekä lehti nimeltä 96 (Ysikutonen), jota olenkin jo siteerannut aiemmissa jutuissa. Psyken tanssi- ja ravintolatoiminta alkoi Sateenkaari-Suomi-kirjan mukaan jo vuoden 1969 alussa, eikä aikaakaan, kun siitä tuli Hymylehden ansiosta maankuulua.

Hymylehden toimittaja soluttautui helsinkiläisessä Lucci-ravintolassa 5.4.1969 pidettyihin Psyken tansseihin, ja hänen kokemuksistaan saatiin lukea toukokuun lehdestä. Toimittaja kuvailee ”miehisiä latteakeuhkoisia tyttötyttöjä”, asiallisilta virkamiehiltä näyttäviä tai vaihtoehtoisesti punastelevia ja kikattavia ”poikapoikia” sekä niitä, joilta löytyi pili kaikki mutta jotka käyttivät hametta ”muuten vaan mukavikseen”. Välillä toimittaja maalailee, miten lainsuojaton rakastelu tiivistyi kynttilöiden valossa, kun orkesteri viritti tanssiinkutsun ja jengi painui karkeloimaan parta partaa tai hame hametta hangaten. Julkisen inkvisiittorin roolilleen uskollisena Hymylehti mainitsee jutussa vieraita nimellä tai siten, että he ovat helposti tunnistettavissa.

Hymylehti 5/1969.

Skandaalijutusta huolimatta Psyken tanssit jatkuivat, ja niiden nimeksi vakiintui ennen pitkää Sirkan tanssit yhdistyksen voimanaisen Sirkka Vähä-ahon mukaan. Psyken tanssien tunnelmasta saa elävän kuvan 96-lehden 1–2/74 jutusta Tiistaitanssit (kirjoitusvirheet samat kuin lehdessä):

Psyke ry:n järjestämät jytä- tanssi- ja ravintolaillat ovat pyörineet jo koko syyskauden. Kevätkaudella jatketaan samalla tavalla, siis joka toinen tiistai klo 19–01 (joskus jopa kello kolmeen). Paikka on siisti ja viihtyisä ja tarjoaa monia mahdollisuuksia. On disko, on pari baaritiskiä, on ravintolasali, on tanssimusiikkia, on jokaiselle jotakin. Kävijämäärä vaihtelee 100–200 ja keskimäärin ravintola on aina täynnä. – – Ilolla olen havainnut, että tiistai-illoissa käy hyvin monenlaista yleisöä. On kiiltokuvapoikia, nahkatakki kavereita, pitkätukkaisia hippityyppejä, lesboja, transvestiitteja on biseksuaalipoika vaimonsa kanssa ja luetteloa voisi jatkaa. Näissä illoissa käy sirosti sipittäviä siskoja ja karskiotteisia karjuja, mutta ennenkaikkea niissä käy aivan tavallisia ihmisiä. – – Pois turhat ja aiheettomat pelot. Rohkeasti vain joukkoon mukaan, vaikkapa jo ensi tiistaina.

”Tässä eräänä iltana tapasin pojan, joka oli kuin Sirkan tanssit: sijoitus oli vapaa, ah, niin vapaa”, leukaili nimimerkki Paris 96-lehdessä. Kuvassa on lehdessä julkaistuja Sirkan tanssien mainoksia vuosilta 1974 ja 1977. 

Ei köyhiä eikä kipeitä

Seitsemänkymmentäluvun puolivälissä Psyken tanssipaikaksi vakiintui Ruusulankadun ravintola Mercur, joka on yhä toiminnassa. Sitä edeltäneistä paikoista mainitaan Seta-lehdessä 3–4/94 Fleminginkadun Cella, Ratakadun Senaattori-klubi ja vanha Gambrini.

Seison tänä tuulisena kevätiltana Mercurin edessä ystäväni ”Karin” kanssa. Karin muistikuvien mukaan Sirkan tansseissa oli vähän samanlainen tunnelma kuin nykyisessä Mann’s Street -ravintolassa, eikä mieleen ole jäänyt mitään negatiivista. Väkeä riitti, ja erityisesti Kari muistaa verkkosukkiin pukeutuneet transvestiitit meikattuine kasvoineen ja maalattuine kynsineen. Näky oli tuolloin melkoisen hätkähdyttävä, kun esimerkiksi drag queenit eivät olleet vielä tehneet ristiinpukeutumisesta koko kansan huvia. Musiikista Kari muistaa sen, että suurin piirtein joka toinen kappale oli perinteistä tanssimusiikkia ja joka toinen jytää.

Mercurin Sirkan tansseihin löysi tiensä myös kielentutkija Olli Nuutinen, joka muistelee kokemuksiaan kirjassaan Kommentteja kahteen elämään. Kuvauksesta välittyy kirjalle ominainen surumielinen havainnointi ja painiskelu pelon ja häpeän kanssa:

Levysoittimesta soi sen ajan musiikki: Kesän lapsi mä oon ja Ruusuja hopeamaljassa tuovat samanlaiset assosiaatiot kuin muillekin sen ajan ravintolatansseissa käyneille. Jonotimme lauantai-iltoina tanssimaan kuin aikoinaan nuorisoseuran talolle, samoissa tunnelmissa ja odotuksissa. Vanhalla [Vanhan Kellarissa] ja Sirkan tansseissa oli paljon pelokkaita ihmisiä, joille nopeasti juotu vahva olut antoi hilpeän illan. Jokaisella oli takanaan oma yksinäinen ja vaikea kehityskulkunsa.

Oli arki mitä oli, mutta Sirkan tansseissa ei oltu köyhiä eikä kipeita. Tämän vaikutelman sinetöi Standinrakki-nimimerkin blogikirjoituksesta löytämäni täysin posketon muistelo, joka uhkuu camp-henkistä neukkunostalgiaa:

– – kuvitelkaa 1970-luvun alun Teknograd, Kvikkjokk tai Makhinogorsk johon joku vinksahtanut keijukaiskuningatar on taikasauvallaan huitaissut pystyyn homobaarin ja sen täyteen työn sankareita läheiseltä sovhoosilta ja teräskombinaatilta, kaikki uuden muotidrinkki ”Lonkeron” viimeisistäkin estoistaan vapauttamina. Keski-ikäisiä kansanmiehiä niin maalta kuin kaupungistakin, ynnä nuorempia ja iäkkäämpiä ihailijoitaan viihtymässä yhdessä yhteisessä onnelassaan, voi jumankauta sitä fiilistä – aa, halleluja, muuta ei enää voinut pyytää kuin pitkää ikää! (E. Joenpelto). Paljon annan anteeksi Psyke Ry:n kaapanneelle kalkkunakoplalle siitä hyvästä että sitä mestaa pyörittivät, sillä totiseen tarpeeseen se tuli, mitään vastaavaa tuolle homopopulaatiolle ei aiemmin ollut tarjolla. – – Ikinä en unohda sitä sateista syysiltaa jolloin kiipesin portaat yläsaliin jossa koko jengi veti hihkuen tiputanssia sydämensä kyllyydestä. Uskomaton näky! Ja sitten vielä puhutaan suomalaisista jäyhinä jässiköinä, hah.

Kansainvälistä huomiota

Ranneliike.net-sivuston Moni vanhempi muistaa ”Sirkan tanssit” -jutun mukaan Mercurin tanssit jäivät pikkuhiljaa vanhemman polven huviksi. Nuorempi väki siirtyi vuonna 1974 perustetun Setan diskoon ja myöhemmin Gay Gambriniin eli ”Kampsuun”, josta tuli 1984 Suomen ensimmäinen varsinainen homoravintola.

Nimimerkki ”valtsu_Kalliossa” kertoo samaisen Ranneliikkeen jutun keskusteluketjussa hykerryttävän anekdootin vuodelta 1987, jolloin Sirkan tanssit olivat jo tulossa tiensä päähän – Mercur oli nimittäin vaihtanut omistajaa, eikä ravintoloitsijalle sopinut enää entinen konsepti. Valtsu kertoo törmänneensä nuoreen ”engelsmanniin”, joka osoittautui The Communards- ja Bronski Beat -yhtyeistä tutuksi Jimmy Somervilleksi, ja sopineensa hänen kanssaan seuraavaksi päiväksi radiohaastattelun:

Jimmy oli kuitenkin vielä niin tohkeissaan edellisen illan Sirkantansseista, ettei jaksanut kauaa jutella omasta Tavastiankeikastaan, vaan jatkoi Sirkan tanssien kehumista. Jimmy oli ollut myös Gay Gambrinissa, mutta totesi sellaisia kapakoita mahtuvan 13 tusinaan. Jimmy oli täysin myyty kun oli aikansa katsellut mammojen ja pappojen jenkan tahdissa hyppelemistä ja varsinkin romanien kansallisasusteita, joita Brittein saarilla ei ole aikoihin näkynyt vuosisatoihin.

Iltalypsylle

Kun 1970-luvun puolivälin Sirkan tanssit loppuivat yhdeltä, homomiesten luontevia jatkopaikkoja olivat Messukenttä, sen puistikossa pönöttänyt pisuaari eli ”Jennyn teehuone” sekä itse Mäntymäki, joista Valdemar Melangon Puistohomot-kirjassa käytetään myös nimityksiä ”Venuskukkula” ja ”Kyrpävuori”. Kävellessäni Karin kanssa sinne mieleen tulee Psyken 96-lehdessä 6–8/76 julkaistu juttu Puistoelämää, johon on tallentunut hersyvä kuvaus alueelle saapumisesta:

Yö oli tumma, minä kaunis ja Toivonkatu johti puistoon, jonka ylle kohosi stadionin penissymboli. Sen pääalueet, etualalle työntyvä puistikko ja taaempana kohoavat kaipuun kalliot [Mäntymäki], kykenisivät ilmeisesti tällaisena yö[n]ä täyttämään kohtuulliset vaatimukset. On iltoja, jolloin sinne tulevat märehtimään entisiä passioitaan otteensa menettäneet miehet, ja on iltoja, jolloin siellä liikkuu pelkkiä pikkupoikia, vielä kyvyttömiä muihin tunteisiin kuin niihin, joiden paras tuottaja on mekaaninen lypsykone. Tänään taivas oli musta, puisto vihreä ja ilma syvän kostea. Tänään oli hyvin todennäköistä, että oli myös miehiä asialla. – – Puistoon päästessäni etsin aluksi tukevan puunrungon turvakseni. Mietin pistäytyykö Hän tänne ensi yönä. Katselin ympärilleni yrittäessäni ensi hämmingissä olla mistään mitään tietämättömän näköisenä kuin rippikoulupoik[a] odottaessaan suuhun työnnetyn leivän lihaksi muuttumista. – – Parveilupuolella ei ollutkaan niin paljon väkeä kuin olin illan lämmöstä ja kuun muodosta päätellyt. Kaipuun kallioilla näkyi muutama yksinäisen ylpeä silhuetti ja oletettavasti kallioiden juuressa olevassa notkelmassa, Vulvassa, miekkailtiin enemmänkin halusta kuin kunniasta. Puiston vessa tuntui kuitenkin jälleen kerran osoittavan tarpeellisuutensa.

Osa 4

Ravintola Mercur 29.4.2014.

Tekstissä siteeratut laulut:
Kevät. Esittäjä Katri Helena. Sanat Vexi Salmi. 1979.
Käy tanssimaan. Esittäjä Hanne. Sanat Saukki. 1978.

Samasta aiheesta:
Homohistoriallinen Helsinki 1: Kaupungin illassa yksin
Homohistoriallinen Helsinki 2: Etsin kunnes löydän sun