Kastanjoiden kukkiessa – vieraana Juhani Kirpilän hovissa

Kun nousee veräjähissillä töölöläistalon ylimpään kerrokseen ja astuu sisään kattohuoneistoon, tuntuu kuin olisi päätynyt Helvi Hämäläisen sivistyneistöromaanien kadonneeseen maailmaan.

Tervetuloa Taidekoti Kirpilään, joka on reumalääkäri Juhani Kirpilän (1931–1988) lahja meille kaikille. Kirpilän museoidussa kodissa riittää nähtävää, mutta kaltaiseni kieroutuneen kävijän huomio keskittyy ennen kaikkea siihen, mikä jää varjoihin – Kirpilän homouteen.

Henkeä ja ainetta

Taidekoti Kirpilän loputtomalta tuntuva huoneiden helminauha ulottuu juhlaolohuoneesta kirjaston, makuuhuoneen ja ruokasalin kautta arkiolohuoneeseen, joka ei ole lainkaan nimensä veroinen. En nimittäin tunne montakaan, jonka ”arki”olohuonetta koristavat näin kauttaaltaan öljyvärimaalatut seinät. 

Suorastaan epätodellisen huoneen Steinway-flyygelin ääreen on helppo kuvitella vaikkapa Helvi Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmän (1941) Naimi Saarinen – tuo mustan intohimon riuduttama lähes groteski hahmo, joka oli enemmän henkeä kuin ainetta:

Ja nyt hän istui isot keltaiset kädet helmassa flyygelin jäykistyneen siiven varjossa silmät kiintyneinä hollantilaiseen sitruunaan, jonka mehupisarat ja hedelmäliha olivat niin kirkkaat, ja mansikoihin, joilla ryömi ruskeita, kuultavia muurahaisia. – – Hän laski sormensa koskettimille, ja hänen sormenpäittensä lipuessa niillä kiersi sävel huonetta omituisen uinuvana, ikään kuin sinervänä nauhana, johon hänen sormensa olivat jättäneet himmeitä kysymysmerkkejä. – – Niiden vuosien maisemasta, jotka hän oli ollut yksin, vanhan intohimon muisto sydämessään, tuskallisen uskollisessa lippaassa, oli työ, taiteen ymmärtäminen ja palvominen, ollut hänen ainoa ilonsa. Työ, taide, kauneus, taide, joka kohosi kuin pieni marmorinen kellotorni yksinäisyyden maisemasta ja lähetti kelloistaan hopeisen parven, ikään kuin pienen hopeisen kelloketjun kaikkeen maailman ihmisten lohduttajaksi ja parantajaksi.

Tämän valtavan kattohuoneiston omistaja Juhani Kirpilä oli hänkin Naimi Saarisen tavoin hengen jättiläinen. Kuinka muuten kukaan kykenisi kokoamaan näin omaleimaista taidekokoelmaa ja vieläpä testamenttaamaan sen Suomen Kulttuurirahastolle ”ihmisten lohduttajaksi ja parantajaksi”? Naimista poiketen Kirpilä oli tosin jättiläinen muutenkin; elämänsä loppupuolella hän oli kuulemma 190-senttinen ja yli 150-kiloinen jässikkä.

Taidekoti Kirpilä -kirja ja -esite. Kirjaa on myynnissä taidekodissa.

Monta miestä

Juhani Kirpilän komeaan varteen mahtui monta miestä. Taidekoti Kirpilä -kirjasta (1998) voi lukea, että hän oli saksalais-savolais-karjalaisen perheen ainoa lapsi, josta tuli isänsä tavoin lääkäri. Hän oli myös taitava talousmies, mikä takasi omaisuuden ja taidekokoelman karttumisen sekä elämän ehtymättömistä antimista nauttimisen kulinaristina ja maailmanmatkailijana. Välähdyksiä kaikesta tästä Kirpilä tarjosi Kauneus ja terveys -lehden ”koirattomana, kissattomana ja vaimottomana” pakinoitsijana.

Oli kuitenkin vielä yksi Juhani, joka jää Taidekoti Kirpilän julkaisuissa ja esimerkiksi Kansallisbiografian Kirpilä-artikkelissa (1999) piiloon rivien väliin: hersyvä homoherra, joka piti täällä Hesperiankatu 7:ssä hoviaan. Hovi-sana ei ole omaa liioitteluani, vaan sitä käytettiin jo Vantaan kaupunginmuseon Sateenkaari-Suomi-näyttelyssä (2007). Siinä Juhani Kirpilän koti mainittiin esimerkkinä homoseurapiireistä, jotka kukoistivat varakkaan väen yksityiskodeissa proosallisten puistojen sijasta.

Enää Taidekoti Kirpilässä eivät hoviherrat homostele, ja tätä kuvastaa hyvin se, että Kirpilän entisestä makuuhuoneesta on poistettu sänky kokonaan. Ratkaisu on epäilemättä logistinen, mutta samalla johdonmukainen. Taidekodin julkaisuissa ja opastuksissa puhutaan vain hienotunteisesti ”elämänkumppanista”, jonka kanssa Kirpilä tähän huoneistoon muutti vuonna 1979. Kysyttäessä ystävällinen opas kertoi, että kumppanin nimi oli ”Kalle”.

Herää kysymys, miksi Juhani Kirpilän hovi on nyt niin homoton? Onko ratkaisulla haluttu kunnioittaa Kirpilän luonteen pidättyvää ja ujohkoa puolta, joka oli vastapainona hänen seurallisuudelleen? Vai kuvastaako ratkaisu kenties Kirpilän omaa tapaa peitellä homouttaan julkisuudessa? Onko museossa yksinkertaisesti haluttu mennä taide edellä ja välttää leimautumista ”homomuseoksi”?

Mene ja tiedä, mutta Kirpilä eli ja kuoli aikana, jolloin homous oli kansakunnan kaapissa eikä sen päällä, ja Taidekoti Kirpilä on tämän ajan kuva. Taideaarteiden lisäksi se tarjoaa siten myös museaalista arvomaailmaa, jossa Juhani Kirpilän homous on lähinnä julkinen salaisuus. Vaikenemisella on toki oma viehätyksensä tänä avoimuuden aikana, koska se houkuttaa tirkistelyyn, haluun kaivaa koko Jussi esiin rivien välistä ja taulujen takaa.

Heterotakuu

Kodistaan kadonnutta Kirpilää voi etsiä ainakin lukemalla hänen pakinoitaan, joita ilmestyi Kauneus ja terveys -lehdessä yli 300 kappaletta vuosina 1962–1988. Kymmenen ensimmäistä vuotta Kirpilä kirjoitti Ohimennen-palstaansa nimettömänä ja sen jälkeen omana itsenään. Itse olen toistaiseksi lukenut vain Matti Suurpään toimittamassa Ohimennen-pakinavalikoimassa (2006) julkaistut kirjoitukset, joten keskityn tässä niihin.

Pakinoissa pääsee ääneen ilmeisen konservatiivisen maailmankuvan omaksunut mies, joka laukoo ”lukijattarilleen” suorasukaisia mielipiteitä naisen asemasta, vanhustenhuollosta, holtittomasti lisääntyvien sterilisoinnista, opiskelijanuorison sivistymättömyydestä ynnä nykytaiteesta ”lankulle maalattuine hikisine rintaliiveineen”. Kokonaisuuden pelastaa kuitenkin kerta kerran jälkeen Kirpilän erinomainen huumorintaju.

Homoseksuaalisuus mainitaan valikoiman pakinoissa nimeltä vain kerran, ja tästä vuonna 1967 julkaistusta kirjoituksesta paistaa pirullisuuteen verhottu tuohtumus kirkon vanhakantaisuutta kohtaan:

Useimpien hiippakuntien piispat julkaisivat tuonnottain jossakin määrin kummallisen paimenkirjeen. Siinä esitettiin muutamia omalaatuisia toteamuksia, joiden mukaan mm. homoseksuaalisuus on sekä sairaus että synti (ynnä yhteiskunnan mielestä vielä rikos), mikä yhdistelmä synti-sairaus nostatti lääketieteellistä mieltäni. Mutta oli kirjassa jotakin hyvääkin. Itsetyydytyksen ei enää ilmoitettu oikopäätä johtavan helvettiin, vaan se – tosin häpeillen – todettiin olosuhteiden pakosta melko yleiseksi korvikekeinoksi. Ja syntyvyyden säännöstelystä todettiin, että se ehkä ja kenties joskus vastaisuudessa saattaa tulla aiheelliseksi ja hyväksytyksi.

Sairaus ei voi olla synti, Kirpilä viestittää kiistämättä kuitenkaan itse sairautta, joka toki vielä tuolloin oli sairausluokituksessa. Samalla hän suomii kirkon kyvyttömyyttä ymmärtää aikojen muuttumista ja siunailee ihmisten holtitonta lisääntymistä. Varmuuden vuoksi hän antaa itselleen vielä heterotakuun pohtimalla omia viettiyllykkeitään:

Kyllähän minäkin, jos joskus kesällä pellon pientareella satun tapaamaan neidon punapaulan, tunnen vastustamatonta halua pyöräyttää puolukan, mutta silti tunnen asian sopimattomaksi ja jopa vanhanaikaisen moraalikäsityksemme vastaiseksi – mutta eikö tätä vastuuntuntoa odottaisi aviopareiltakin.

Lukijattarille luotua heteromielikuvaa vahvistaa myös vuonna 1969 julkaistu Puolan-matkan kuvaus, jossa Kirpilä kertoo kokemistaan intiimistä hetkistä paikallisen ”daamin” kanssa. Arvailuksi jää, oliko Kirpilällä tähän aikaan myös naissuhteita, vai oliko daami sittenkin herra:

Varsovassa olin eräänä iltana joutunut ns. romanttiseen tilanteeseen divaanin äärellä, kun kesken kaiken radiosta alkoi kuulua Maamme-laulu. Kangasniemi oli voittanut kultamitalinsa. Mietin, pitäisiköhän tässä kokonaan nousta seisomaan vai riittääkö kun… – hys nyt, ei olla tuhmia.

Ohimennen-pakinavalikoima. Kirjaa on myynnissä taidekodissa.

Sillä silmällä

Varsinkin Kirpilän monista matkajutuista on havaittavissa merkkejä homoseksuaalisesta ”katseesta”, tavasta havainnoida maailmaa: milloin hän erikseen mainitsee lentokoneen ”shortsihousuiset stuertit”, milloin madagaskarilaisen museon ”kuninkaalliset kultaiset ympärileikkausinstrumentit” ja herkuttelee vielä seremonian yksityiskohdilla esinahan mutusteluineen kaikkineen. Tästä päästääkin sonninkiveksiin, joita Kirpilä ahmi ”ilman mitään moraalisia estoja” kreikkalaisen lempisaarensa kantatavernassa. Vaiheikkaasta Sansibarin-matkasta hän puolestaan mainitsee erikseen hotellin baarissa olleet ”molempaa sukupuolta olevat tiluliluliit, jotka sinä em. hämärähetkenä kovasti tekivät itseään tykö”.

Myöhempien pakinoiden kielenkäyttö on välillä suorasukaisen seksuaalista orkkuineen, stondiksineen ja kaksimielisyyksineen, kuten tässä vuonna 1980 julkaistussa kirjoituksessa: ”Astumisella on tunnetusti ainakin kaksi merkitystä, mutta nyt kaipasin sitä jaloin alaslaskeutumista tarkoittavaa.”

Samaisessa pakinassa otetaan lähituntumaa jopa Kirpilän takamukseen ja etumukseen:

– – vessan istuinrengas oli ohuinta mahdollista muovia ja runsaahkon peräpeilini yksi poimu nipistyi siihen väliin niin että minulta perkeleen lisäksi pääsi pieni huuto. – – Käännyin valtaistuimella toiselle kankulle, jolloin nipistys loppui, mutta ilmeni komplikaatio nro 2. En mitenkään halua kehuskella ulottuvuuksillani, varsinkin kun ne ovat ensisijaisesti asettuneet aivan vääriin kohtiin, mutta nyt ei auttanut muu kuin todeta, että ne lähinnä aivan tavallisen kokoiset kelluivat kääntymisen seurauksena vessan pöntön vedessä. – – Istuin siis kirkonkylän hotellin lavuaarin alla olevalla vessalla pallit kelluen.

Ohimennen-pakinavalikoiman teksteistä ei voi suoraan päätellä Kirpilän homoutta. Päinvastoin niistä löytyy automaattista hetero-olettamaa vahvistavia tarinoita, joskin tekstien ajoittaista seksuaalista suorasukaisuutta voidaan pitää eräänlaisena kätketyn korostamisena. Kirpilän itseironinen ja monimielinen tapa havainnoida maailmaa mahdollistaa kuitenkin sen, että homolukija löytää kirjoituksista ainakin haluamansa. Tästä on esimerkkinä Kirpilän uuvuttava Louvre-kokemus vuodelta 1987: 

Veistoskokoelmat todistavat erinomaisesta anatomian hallinnasta, mutta muuten ei loputon kavalkaadi alastomia figuureja milloin oikea, milloin vasen käsi pimpsan päällä enää oikein jaksanut värähdyttää.

Magnus Enckell: Alaston nuori mies. Taidekoti Kirpilän postikortti.

Makuuhuoneen miehet

Kirpilän kääntöpuolta voi etsiä pakinoiden lisäksi myös taideteoksista, joita hän kotiinsa hankki. Taidekoti Kirpilä -kirjassa mainitaan nimittäin, että Kirpilä osti kokoelmansa jokaisen teoksen täysin omien mieltymystensä mukaisesti asiantuntijoita kuulematta. On siis perusteltua olettaa, että Kirpilän homous on yksi tärkeä avain hänen taidevalintojensa ymmärtämiseen. Jos tämä puoli jätetään huomiotta, jäljelle jää toki teosten tarina osana taidehistoriaa, mutta niiden tarina osana Juhani Kirpilän kokoelmaa jää torsoksi.

Hyvä esimerkki tästä on Taidekoti Kirpilän nettisivuilta löytyvä analyysi Magnus Enckellin teoksesta Veljesvala (1912). En ollenkaan epäile, etteikö teos voisi näyttäytyä ”venäläisvastaisena poliittisena allegoriana”. Kirpilän kokoelman kannalta mielekkäämpi tulokulma on kuitenkin se, että homokeräilijä osti tässä homotaiteilijan teoksen, jossa kolme nuorukaista lyö luonnon helmassa kätensä yhteen ”veljesvalan” merkiksi. Kun otetaan huomioon se, että nuorukaiset vannovat yhteenkuuluvuuttaan alasti, homo-ostaja ja -katsoja ei todellakaan ajattele ensimmäisenä suurta ja mahtavaa äiti-Venäjää. Ateneumissa ulkotaiteellisilla seikoilla ei ehkä olisi väliä, mutta toisin on kotimuseossa, jossa keskiöön nousee nimenomaan teoksen ja keräilijän välinen suhde.

Kirpilälle uskollisena sivuutan siis seuraavassa kaikki taidehistorian asiantuntijat ja tarkastelen museon antia puhtaasti (eli likaisesti) homomiehen näkökulmasta kirpilämäisestä kaksimielisyydestä tinkimättä. Eli siirrytään suoraan makuuhuoneeseen, joka myös muotokuvahuoneena tunnetaan!

Marcus Collinin Rautatievaunussa Taidekoti Kirpilässä.

Juhani Kirpilän taidekokoelmassa on runsaat viisisataa teosta, joista kolmasosa on muotokuvia. Taidekoti Kirpilä -kirjassa niiden sanotaan kertovan Kirpilän ehtymättömästä kiinnostuksesta ihmiseen. Itse puhuisin pikemmin ehtymättömästä kiinnostuksesta miehiin – he nimittäin dominoivat teosluetteloa täysin. Jos naishahmoja on laskujeni mukaan noin 80 teoksessa, miehiä on jopa 220 teoksessa.

Naisia ja miehiä esittävät teokset eroavat toisistaan myös tyyliltään. Naiset ovat usein äitejä tai alastonkuvien kasvottomia ”willendorfin venuksia”, jotka ovat enemmän hedelmällisyyden jumalattaria kuin seksin ylipapittaria. Miesaiheisista teoksista taas erottuvat herkät tai haastavat hattuherrat sekä kestämättömän kuumat kollit, jotka uhkuvat nuoren miehen seksikkyyttä.

Muotokuvat täyttivät jo Kirpilän aikana hänen makuuhuoneensa lattiasta kattoon. Opas hieman kummasteli ratkaisua, mutta pidän tätä lähinnä osoituksena Kirpilän hyvästä huumorintajusta – saattoihan hän kehuskella hovilleen sillä, miten hänen makuuhuoneessaan oli miehiä päällekkäin lattiasta kattoon. 

Muotokuvahuone tuo myös yllättäen mieleen Tom of Finlandin leikekirjat, joihin voi tutustua Taidehallin The pleasure of play -näyttelyssä. Ne olivat Tompalle inspiraation lähde sekä ilmeistä wank bank -aineistoa, ja ehkä myös Kirpilän ”leikekirja” heijasteli hänen miesmakuaan tarjoten taidenautintojen lisäksi eroottista värinää. Omaa miesmakuani se ainakin heijastaa oikein hyvin, thank you very much!

Eroottisuudessaan erityisen kutkuttava on Marcus Collinin pastelli Rautatievaunussa (1930), jossa nähdään supisuomalaisen komea Elovena-mies. Taitaa olla kesä ja vaunussa kuuma, koska miehen pellavapaita on hieman auki. Junan monotoninen jyske on vaivuttanut komistuksen uneen, ja hän on siten alttiina ulkopuolisten katseille.

Yleensähän mies ei voi tuijotella toista miestä miten sattuu julkisessa tilassa, vaikka toinen olisi kuinka vetovoimainen. Nukkuvaa miestä voi kuitenkin silmäillä pidäkkeettömästi sovinnaisuussäännöistä piittaamatta, ja juuri tämä luo Rautatievaunussa-teoksen intiimin tunnelman. Taulun katsojasta tulee ikään kuin vastapäinen voyeuristi, joka voi ahmia komistuksen piirteitä ja antaa katseen lipua kosketuksen lailla kasvoista avonaiseen kaula-aukkoon ja edelleen sinne, minne itse taulu ei yllä.

Oppaan mukaan tämä oli Juhani Kirpilän lempityö, jota hän saattoi tuijottaa pitkiä aikoja. En epäile hetkeäkään. Konduktööri, eihän vielä olla perillä?

Suorastaan sietämättömän seksikäs on myös arkiolohuoneen paraatityö: Magnus Enckellin Alaston nuori mies (n. 1920-luku). Tässä oman miesmakuni prototyypissä nähdään lihaksensa työllä eikä taljalla kasvattanut vaalea viettelijä nojailemassa puuhun metsän siimeksessä. Vieno karvoitus ohjaa katseen suoraan kaikkein pyhimpään, jonka peittona on vain ohut kangaskaistale. Sen läpi erottuva paimensauva suorastaan kutsuu tiiraamaan Enckellin ”siveltimenjälkeä” vielä vähän lähempää. Tähänkin Juhani Kirpilän taidehankintaan on helppo yhtyä.

Ilmari Nylundin Nuori mies ja Miehen muotokuva Taidekoti Kirpilässä.

Elämäntaiteilijat

Vaan ei kaikki ole pelkkää kiimaa ja kiherrystä edes homonäkökulmasta. Kieron Kirpilä-kierroksen koskettavin parivaljakko löytyy arkiolohuoneesta, jonka taffelipianon yläpuolelta on ripustettu kaksi Ilmari Nylundin öljyvärityötä: Nuori mies ja Miehen muotokuva (1982). Vasemmanpuoleisen kuvan nuori mies istuu jakkaralla koulukuvamaisesti tukka otsalle kammattuna, kauluspaita ylös asti napitettuna ja kädet suojaavasti jalkovälissä. Iho on harmaahko ja ilme arka – ikään kuin poika kysyisi, onko näin hyvä. Oikeanpuoleisen maalauksen mies puolestaan huokuu keikarin itsevarmuutta: iho on ruskettunut, paita auki napaan asti ja istuma-asento suorastaan feminiininen: jalat ristissä siten, että takamus työntyy tyrkylle. Täysin blasé-ilme sanoo kaiken: ”Show me what you got!”

Maalausten koskettavuus syntyy niiden sijainnista pianon päällä olevien perhevalokuvien yläpuolella. Tuntuu kuin valokuvat kertoisivat Kirpilästä CV-kelpoisen kasvutarinan, kun taas maalaukset kertovat kasvusta ja vapautumisesta nimenomaan (homo)miehenä. 

Oman ulottuvuutensa maalauksiin tuo pojan ja miehen takana näkyvä maalaamaton kangas – kuin tyhjä taulu, jolle he alati elämäänsä maalaavat niin kuin jokainen meistä maalaa omaansa. Toiset tekevät sen varovaisin, toiset rohkein vedoin, toiset säästävät värejä, toiset tuhlaavat niitä. Juhani Kirpilä kuului mitä ilmeisimmin jälkimmäisiin, ja hyvä niin, sillä hän eli vain 56-vuotiaaksi.

Kastanjoiden kukkiessa

Juhani Kirpilän museoitu kulttuurikoti on Helsingin ihastuttavimpia museoita ja käyntikohteita ylipäätään. Se tarjoaa meno-paluulipun parempiin piireihin Töölön kattojen ylle ja helminauhallisen huoneita, joissa kuuluu nykyisin enemmän kuiskauksia kuin huutoja. Taidekoti Kirpilän tuntee niin valitettavan harva, että se on jo itsessään samanlainen julkinen salaisuus kuin Juhani Kirpilän homous tuntuu olevan.

Kirpilän yllä leijuvan salaperäisyyden verhon vuoksi hänen kotinsa, kokoelmansa ja julkisuuskuvansa välillä tuntuu olevan iso epäsuhta. Tätä kuvastaa hyvin museossa samaan aikaan olleiden hurmaavien leidien kommentti minulle: ”Tämä paikka sopisi enemmän sinun kodiksesi kuin tuon valokuvassa näkyvän miehen kodiksi. Kuka hän oikein oli?”

Kun Hesperian esplanadin hevoskastanjat kukkivat touko–kesäkuussa, Juhani Kirpilällä oli tapana järjestää hovilleen  suuret kastanjankukkajuhlat. Nyt toivon vain, että myös Taidekoti Kirpilässä juhlittaisiin ylpeänä Juhani Kirpilän koko perintöä, jotta hän tulisi näkyviin kokonaisena ja kotinsa näköisenä ihmisenä.

Museo voisi ottaa mallia esimerkiksi queer-henkisistä opastetuista kierroksista, joita Ateneum ja Sinebrychoffin taidemuseo ovat viime vuosina järjestäneet Pride-viikolla. Queer-näkökulma olisi hyvä huomioida myös teosesittelyissä ja taidekodin tulevissa julkaisuissa. Tarvitaan vain Harri Kalha tai Juha-Heikki Tihinen puhumaan ja kirjoittamaan, niin avot!

Upeiden kaupunkinäkymien, hienon huoneiston ja ainutlaatuisten teosten lisäksi Taidekoti Kirpilällä on nimittäin tarjota jotakin, mitä muilla museoilla ei ole: uniikki tarina omistajastaan, joka oli itse homo ja valitsi myös taidetta sen mukaisesti.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:

Valoa kohti – Eugène Janssonin elämä ja taide

Keskellä liljain ja ruoskien – Mapplethorpen halujen puutarha Kiasmassa

Seksuaalipakolainen muistelee: Olli Nuutisen ”Kommentteja kahteen elämään”

Valtakunnanhomo muistelee: Monsieur Mossen ”Voi pojat, kun tietäisitte!”

Voimalla seitsemän miehen: Sandra Hagmanin väitöstutkimus murskaa myyttejä

Homohistoriallinen Helsinki 10: Muistojen puistot

Valoa kohti – Eugène Janssonin elämä ja taide

Iltahämy. Usvaan kietoutunut ranta. Taustalla kaupungin valot. Kutkuttavan salaperäinen taulu, joka vie ajatukset kaikkeen siihen, minkä pimeä kohta kätkisi.

Ateneumin Symbolismin maisema -näyttelyssä (2012–2013) kohtaamassani Eugène Janssonin maalauksessa oli jotakin selittämätöntä ja silti niin tuttua. Riddarfjärden i Stockholm (1898) oli kuin homojen ikivanhan puistokulttuurin alttaritaulu täynnä yöllistä odotusta, kaipausta, jännitystä ja pelkoa – kaikkea sitä, mistä olen paljon kirjoittanut esimerkiksi Helsinki-jutuissani. Pikainen googlaus paljasti, että Jansson oli kuin olikin homo. Hänen tuotantoonsa syventyminen taas luo kuvan taiteilijasta, joka lopulta löysi tiensä varjoista valoon.

Riddarfjärden i Stockholm (1898) ja Hornsgatan nattetid (1902). Ketään ei näy, mutta ehkä joku tulee tänäkin yönä.
Eugène Jansson: blå skymning och nakna atleter -kirjan kuvitusta.

Hyvän johdatuksen Eugène Janssonin (1862–1915) elämään ja uraan tarjoaa Göran Söderlundin ja Patrik Steornin kirjoittama näyttelyjulkaisu Eugène Jansson: blå skymning och nakna atleter (2012). Kirjasta selviää, että Jansson oli köyhän tukholmalaisperheen poika, joka pääsi opiskelemaan Ruotsin kuninkaalliseen taideakatemiaan, omaksui vahvoja vaikutteita Edvard Munchilta, sai nimeä sinisävyisten tunnelmamaisemien maalarina ja keskittyi 1900-luvun alussa suurimpaan intohimon kohteeseensa: henkilömaalaukseen ja miesvartalon kuvaamiseen.

Yö sai vaihtua päiväksi, ja kaihoisien kaupunkimaisemien tilalle tuli elinvoimaa puhkuvia nuoria, alastomia miehiä, jotka henkilöivät tuon ajan muotisuuntauksia: vitalismia ja nudismia. Eugène Janssonin siirtyminen maisemamaalauksesta henkilö- ja alastonmaalaukseen voidaan myös nähdä osana homoseksuaalisen identiteetin läpimurtoa Ruotsissa, kuten Greger Eman toteaa Sympatiens hemlighetsfulla makt -teoksen (1999) artikkelissaan. Homoseksuaaliset teot olivat toki laittomia, mutta niitä koskevat skandaalijutut ja seksologian opit lisäsivät tuskan lisäksi tietoa, joka antoi homoseksuaalisesti tunteville miehille eväitä erilaiseen elämään.

Emanin mukaan Eugène Janssonin tuotannon käännekohtaa edelsi henkilökohtainen kriisi sairasteluineen ja taloushuolineen. Kriisin mahdollista yhteyttä Janssonin seksuaalisuuteen on mahdoton arvioita, mutta koettelemusten jälkeen taiteilijasta kuoriutui joka tapauksessa kunnon keikari, joka alkoi viettää yhä enemmän aikaa alastomien sotilaiden ja sekatyömiesten kanssa ateljeessaan sekä lempipaikassaan, Tukholman Skeppsholmenilla sijainneessa laivaston uimalassa (ks. jutun alussa oleva omakuva vuodelta 1910).

Sinussa on roimaa voimaa. Kaksi Atleter-nimistä maalausta (1912). 

Janssonin ensimmäisiä uuden kauden maalauksia oli Naken yngling (1907), jossa nuorukainen poseeraa alasti salin oviaukossa kuin jonkin uuden kynnyksellä. Nuorukaisen takana salin seinällä roikkuu kolme Janssonin aiempaa sinisävyistä tunnelmamaisemaa, jotka nähdään nyt eroottisessa yhteydessä. Oma Ateneum-kokemukseni palautuu mieleen lukiessani tutkijoiden pohdintoja siitä, miten Janssonin autioita kaupunkimaisemia voidaan tämän maalauksen perusteella tarkastella eroottisen kaipuun symboleina – kaipuun, jonka alastomat atleetit lopulta täyttivät.

Naken yngling (1907). Käsityöläinen Knut Nyman oli Janssonin muusa. 

Janssonin henkilömaalauksissa miehet ovat keskittyneet katselemaan ja ihailemaan toisiaan, milloin uimaloissa ja milloin puistoissa. Niiden takia Janssonia on kutsuttu jopa Ruotsin homoseksuaalisen taiteen uranuurtajaksi, mutta riippuu katsojasta, haluaako työt nähdä homososiaalisuuden vai homoeroottisuuden kuvauksina. Tähän aikaan vuodesta Janssonin tuotanto kertoo joka tapauksessa aina niin lohdullista tarinaa siitä, miten varjot ennen pitkää väistyvät ja pimeys vaihtuu valoon. Toivottavasti myös niillä, joiden kaamos on ollut henkistä.

Se päivä kukki niinkuin ilmava lumi

auringosta leijui hiutaleita yksitellen

tiaisten salamia välähteli siellä täällä

kaikkeudessa kävi vilkas liike

vaikka huomaamaton, kun vuosi kallistui

kohti lyhyitä öitä; siitä päivästä

jäi pieniä myyrien polkuja

ja onnen pitkän sinisen liu'un vana.

(Solveig von Schoultz ”Kevätpäiväntasaus”,

suom. Helena Anhava)

Badtavla (1908). Homososiaalisuutta laivaston uimalassa.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:

Homohistoriallinen Tukholma – puistot, baarit ja pisuaarit 1–2
Homohistoriallinen Helsinki 1–10
Keskellä liljain ja ruoskien – Mapplethorpen halujen puutarha Kiasmassa
Menneiden kesien muistolle: Tom Bianchin ”Fire Island Pines – polaroids 1975–1983”

Keskellä liljain ja ruoskien – Mapplethorpen halujen puutarha Kiasmassa

Mitä yhteistä on nahkahomolla ja tulppaanilla? Tätä sopii ihmetellä Kiasmassa, jossa on meneillään sukupolvensa parhaana studiokuvaajana pidetyn Robert Mapplethorpen näyttely. Tuhtia taustalukemista näyttelylle tarjoaa Patricia Morrisroen kirjoittama virallinen elämäkerta Mapplethorpe: a biography (1995). Niin tuhtia, että se teki näyttelykokemuksesta turhankin raskaan.

Tosimiestä etsimässä

Patricia Morrisroe ehti haastatella Robert Mapplethorpea (1946–1989) yhteensä 16 kertaa ennen kuin taiteilija kuoli aidsiin. Näistä ja Mapplethorpen läheisten haastatteluista syntyy kuva keskiluokkaisesta katolisesta pojasta, joka kipuili miehisyytensä ja seksuaalisuutensa kanssa ja löysi kuvataiteesta väylän tämän kaiken kanavoimiseen.

Nuorena Mapplethorpe yritti kaikin tavoin käydä heteroseksuaalisesta ”tosimiehestä”, mutta tunsi usein ulkopuolisuutta suhteessa isäänsä, veljeensä sekä koulu- ja opiskelukavereihinsa. Orastavat homoseksuaaliset tunteet taas aiheuttivat uskonnosta kummunnutta syyllisyyttä, kunnes kuusikymmentäluvun radikalismi, hippikulttuuri huumeineen ja ystävystyminen rokkarirunoilija Patti Smithin kanssa saivat Mapplethorpen vapautumaan. Smith oli Mapplethorpelle kaikkea yhtä aikaa: tyttöystävä, kollega, elättäjä ja kaksoisolento.

Kun Smithin ja Mapplethorpen symbioosi purkautui vuonna 1968, jäljelle jäi elinikäinen ystävyys ja Mapplethorpen homous pääsi valloilleen. Seuraavan vuoden Stonewallin homomellakoista alkoivat gay liberationin kultaiset vuodet, ja myös Mapplethorpelle vapautuminen oli yhtä kuin vapaa seksi. Poikavuosien miehisen ulkopuolisuuden vastapainoksi Mapplethorpe suorastaan sukelsi alati machoutuvaan homokulttuuriin ja alkoi koluta New Yorkin West Villagen baareja seitsemänä iltana viikossa. Hänen suosikkipaikoikseen valikoituvat ennen pitkää pahamaineinen seksibaari Mineshaft sekä Kellerbar, jota kansoittivat hänen fetissoimansa mustat homomiehet.

Mapplethorpen Ajitto (1981) ja Jean-Hippolyte Flandrinin Jeune homme nu assis au bord de la mer (1835–1836).

The homoerotic photograph -kirjan (1992) kuvitusta.

Hetkien herra

Mapplethorpen ensimmäiset taidekokeilut olivat installaatioita ja lehtien pornokuvista koostettuja kollaaseja. Saatuaan kameran hän alkoi kuitenkin napsia valloituksistaan kuvia, joista muodostui vuosien saatossa hänen seksuaaliseikkailujensa päiväkirja ja tuotantonsa kova ydin.

Homojen SM-kulttuuria dokumentoivia otoksia ei ollut kovin helppo myydä keräilijöille, ja Mapplethorpen tuotantoa täydensivätkin alusta lähtien myös muotokuvat ja aistikkaat kuvat leikkokukka-asetelmista. Toisin sanoen porno toi Mapplethorpelle pahan pojan maineen, ja muut kuvat toivat hänelle rahaa.

Morrisroen mukaan Mapplethorpe ei pitkään aikaan pitänyt valokuvausta kummoisenakaan taiteenlajina, mutta siitä tuli hänelle luonteva ilmaisumuoto kahdesta syystä: hän ei osannut maalata eikä ylipäätään jaksanut keskittyä mihinkään kovin pitkään. Mapplethorpe oli hetkien herra niin taiteessaan kuin seksielämässäänkin.

Jos Morrisroeta on uskominen, Mapplethorpe ei myöskään ollut kulttuurisesti järin sivistynyt, vaan hän oli kiinnostunut lähinnä itsestään ja urastaan. Taitavana kiipijänä hän kuitenkin onnistui ujuttautumaan rikkaisiin taidepiireihin ja syvensi niiden avulla tietämystään valokuvauksen tekniikasta ja valokuvataiteen historiasta.

Mapplethorpen läpimurto oli vuonna 1977 pidetty kahden gallerian näyttely, joka koostui toisaalta mutkattomista muotokuvista, toisaalta hätkähdyttävistä SM-tutkielmista. Tästä alkoi taiteilijan kymmenvuotinen nousu valokuvan kaanoniin. Uransa aikana hän loi hyvin tunnistettavan tyylin, jota on sittemmin kopioitu loputtomasti populaarikulttuurissa muotikuvia ja Madonnan SEX-kirjaa (1992) myöten.

Mapplethorpen uran tähtihetki oli joulukuussa 1988 avautunut retrospektiivinen The perfect moment -näyttely, jonka myöhempi Yhdysvaltain-kiertue nostatti niin suuren kohun, että julkiselle taiderahoitukselle yritettiin runnoa senaatissa teosten sensurointia koskevia pykäliä. Tätä kohua Mapplethorpe ei kuitenkaan ehtinyt nähdä, sillä aids – tuo ankarin mestari kaikista – nujersi hänet maaliskuussa 1989.

Eloton elämäkerta

Mapplethorpe piti elämäänsä valokuviakin kiinnostavampana, mutta itselleni Mapplethorpeen tutustuminen oli yllättävän vastenmielinen kokemus – olkoonkin, että kyse on Morrisroen tulkinnasta. Elämäkerran luettuani toivoin, että tietäisin sittenkin vähemmän hänen narsismistaan, rahanahneudestaan, rasismistaan, pyrkyryydestään ja petipuuhistaan.

Morrisroen hahmottelema taiteilijakuva jätti minut jääkylmäksi. Vaikka elämäkerturi kuinka yrittää psykologisoida Mapplethorpea tulkitsemalla hänen rankempaa tuotantoaan lapsuuden ja nuoruuden syyllisyyden- ja häpeäntunteista käsin, vaikutelma jää ontoksi ja karikatyyrimaiseksi. Morrisroen Mapplethorpe oli mestarikuvaaja, mutta itsekäs ja inhottava ihminen – ”värikäs taiteilijapersoona”, kuten poliittisesti korrekti luonnehdinta kuuluu.

Taiteilijan ei tietysti tarvitse olla hieno ihminen, jotta hän voisi olla hieno taiteilija. Silti vähältä piti, ettei Morrisroen elämäkerran kasaama pa(i)nolasti pilannut myös kokemustani Kiasman näyttelystä. Näytteillä olleet kuvat kun tuntuivat pikemmin vahvistavan kuin liennyttävän kerryttämääni Mapplethorpe-antipatiaa.

Kalla, Kulli. Kalla. Ja sama venäjäksi Kiasmassa.

Halujen puutarha

Kiasman Mapplethorpe-näyttelystä tarvitsee nähdä vain ensimmäinen huone, ja se on sillä selvä: kuvat ovat äärimmäisen estetisoituja, etäännyttäviä ja esineellistäviä. Ihmisruumis ei ole marmoripatsasta kummempi, ja se typistyy usein pelkiksi raajoiksi tai elimiksi vailla henkeä ja elämää.

Näyttely jakautuu Mapplethorpen tuotannon tavoin muoto-, kukka- ja seksikuviin, mutta kaikesta välittyy yhtenäinen näkemys: joka raajastaan kahlehdittu nahkahomo on lopultakin vain kuin seuraavan huoneen säntillisesti sommiteltu kukka-asetelma Mapplethorpen kalujen puutarhassa. Julkkismuotokuvat taas tuntuvat useimmiten staattisilta ja hengettömiltä lukuun ottamatta Patti Smithistä otettuja kuvia, joissa on herkkyyttä, hallitsemattomuutta ja hienoa hulluutta. Smith ei ollut marmoria Mapplethorpen taltan alla, vaan lihaa ja verta.

Muotokuvien rivistöstä erottuu myös pilke silmässä katsova Touko ”Tom of Finland” Laaksonen – Mapplethorpen veroinen homoikoni, joka myös ikuisti omaan tuotantoonsa nahka- ja SM-skeneä. Taiteilijoina Touko ja Robert olivat kuitenkin tyystin erilaisia. 

Oman näyttelykokemukseni pelastukseksi koitui yllättäen heidän tuotantonsa vertaaminen sekä näyttelyn päättävä dark room -tyyppinen osio, johon on koottu Mapplethorpen pahamaineisen X Portfolion (1978) kuvia.

Mapplethorpe myy. Balettitanssija Peter Reedin muotokuva (1980) Scissor Sistersin Night work -levyn (2010) kannessa.

Munasuoja ja menopaussi

Harri Kalha puhuu Tom of Finland – taidetta seksin vuoksi -kirjassaan (2012) Tom of Finlandin ironisoivasta huumorista; Tompan kuvien yltiömaskuliinisilla kloonimiehillä on aina hauskaa, vaikka kuvattu seksiakti olisi kuinka brutaali ja mahdoton. Kuvista välittyvä ilo houkuttelee myös katsojaa osallistumaan tähän piirrettyyn fantasiaan – vaikka lakanakaupassa.

Mapplethorpe taas dokumentoi aitoja seksiakteja eikä turhia houkuttele. Pikemminkin hän pakottaa alistumaan ja katsomaan: tässä on halu paljaimmillaan ilman vapauttavaa naurua. Äijä raudoissa. Nyrkki takapuolessa. Virtsaa suussa. Penis verillä.

Oksettaako? Hävettääkö? Kiihottaako? Pelottaako? Hyvä. Mapplethorpe oli sittenkin radikaalimpi taiteilija kuin Touko Laaksonen, ja tätä rohkeutta ja ehdottomuutta on pakko arvostaa.

Kujanjuoksumaisen ripustuksen loppuvaiheilla silmiin osuu kuva miehestä, jolla on kovin käytetyn näköinen munasuoja hengityssuojana. Jostain syystä mieleeni tulee parhaillaan leviävän MERS-viruksen torjunta ja Mapplethorpe-elämäkerran nippelitieto, jonka mukaan kuolevan SM-kuninkaan lempiohjelma oli Tyttökullat. 

Ja tuleehan se sieltä sentään: nauru.

Jutun Mapplethorpe-vaikutteiset kuvat otti rakas siippani. Ei tarvinnut edes piiskata.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:

Isieni mailla: ”Gay sex in the 70s”

Homoelokuvan parjattu kulttiklassikko: ”Cruising”

Kadonnutta pornoa etsimässä: James Francon ”Interior. Leather bar”

Kun katselen Tomppaa: Harri Kalhan ”Tom of Finland – taidetta seksin vuoksi”

Larry Kramerin vimmainen aids-näytelmä: ”The normal heart”

Menneiden kesien muistolle: Tom Bianchin ”Fire Island Pines – polaroids 1975–1983”

Muualla verkossa:
Mapplethorpe-näyttely Kiasmassa 13.9.2015 saakka

Yksi vihreä enkeli, kiitos! – syysretki Pirkanmaan pervopääkaupunkiin 2/2

Viime jaksossa tutustuimme asemanseutuun, Koskipuistoon, hotelli Tammeriin ja Työnpuistoon. Silmätkin seisoivat, kun vastaan tuli solttupoikia, atleettisankareita, korsettikuninkaallisia, metallimiehiä, vihreitä enkeleitä ja yksi todella ruma Suomi-neito. Postimuseon Tom of Finland -näyttelyn jälkeen matkamme jatkui homosetien saappaanjälkiä seuraillen Tillikkaan.

Kilttejä poikia ja sirittäviä sirkkusia

Olemme palanneet Kolmen kovan kullin kujalle eli Hämeensillalle taivastelemaan ”vanhaa klassillista” Tillikkaa, kuten 96-homolehti kirjoitti vuonna 1972 julkaistussa matkajutussaan ”Näe ja koe Tampere”. Tässä tapauksessa kyse ei ole ylisanoista, sillä Tampereen teatterin talossa sijaitsevan Tillikan paikalla on ollut ravintolatoimintaa jo yli 100 vuotta. Aiempina vuosikymmeninä Tillikka oli sivistys-Tampereen ehdoton keskipiste, kuten Seta-lehti kirjoitti numerossaan 3–4/93:

Ilta illan jälkeen ravintola täyttyi paitsi sankasta tupakansavusta myös teatteri-ihmisistä, kuva-, sana- ja elämäntaiteilijoista, vallankumousta juonineista radikaaliopiskelijoista ja tietenkin valtavasta siipijoukosta, joka halusi nähdä ja tuntea pienen kaupungin suuret julkkikset ja maailmanparantajat – tai ainakin saada muutaman senttilitran heidän gloriastaan. Tässä kulttuurin, edistyksen ja uusien aatteiden temppelissä lesbot ja homot saattoivat sujuvasti sulautua osaksi värikästä ehtoollisjoukkoa.

Tutkija Tuula Juvosen Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia -kirjasta (2002) selviää, että nykyisen Tillikan paikalla oli 1950-luvulla ravintola Napoli, joka muuttui myöhemmin Pusta-nimiseksi viiniravintolaksi ja edelleen Tillikaksi joulukuussa 1965. Juvonen toteaa, että hänen homoseksuaalisesti tuntevilla haastateltavillaan oli lämpimimmät muistot juuri Pustan ajoilta – ehkä siksi, että se oli ensimmäisiä meikäläisten omakseen ottamia tamperelaisravintoloita. Yhtenä selityksenä tälle puistoista sisätiloihin siirtymiselle Juvonen pitää ulkomaanmatkoilla saatuja vaikutteita. Tosin itse uskon, että mallia oli voitu ottaa myös Helsingistä, missä oli jo 1940–1950-luvuilla useitakin homojen suosimia ravintoloita [ks. Homohistoriallinen Helsinki 6: Cocktailit kahdelle].

Juvosen haastateltavat kuvailevat Pustan ja Tillikan homoelämää näkyväksi ja ilmapiiriä sallivaksi. Ravintoloiden monenkirjava kävijäkunta ei homoja karsastanut, ja henkilökuntakin suhtautui myötämielisesti ”kilteiksi pojiksi” kutsumiinsa homoihin – he kun eivät pahemmin ryypänneet ja räyhänneet. Juvosen mukaan henkilökunnan vaivatonta suhtautumista meikäläisiin edesauttoi sekin, että talon tarjoiluhenkilökuntaan kuului vuosien varrella joukko homoseksuaalisia työtovereita.

Juvonen mainitsee, että homomiehet levittäytyivät koko Tillikkaan, mutta erityisesti suosiossa oli ilmeisesti ravintolan peräosa. Tätä muistikuvaa tukee 96-lehden eli Ysikutosen edellä mainittu juttu, jossa kerrotaan Tillikan takasalin tarjonneen suorastaan orientaalista eksotiikkaa:

Kun pistäydyt Tillikan peräosan baaritiskille, et voi olla huomaamatta, missä seurassa olet, ja tunnelma tiivistyy joskus vallan itämaiseksi 20–30 sirkkusen sirittäessä ja pöyhiessä itseään baarissa.

Halonhakkaajia ja kulttuuripersoonia

Puheet sirittävistä sirkkusista sopivat hyvin siskoina tunnettuihin homomiehiin, jotka sokeerasivat usein käytöksellään rikkomalla mieheydelle asetettuja rajoja. Eräs Juvosen haastateltavista puhuu osuvasti joidenkin miesten ”tilulii-kaudesta”. Hänen puheistaan välittyy hyvin se, miten karsaasti ”naismaisuuteen” on suhtauduttu ja suhtaudutaan yhä myös homoyhteisön sisällä [siskoudesta ks. myös Homohistoriallinen Helsinki 1: Kaupungin illassa yksin ja Pelastakaa siskot ry: Michał Witkowskin Hutsula]:

Olihan se semmonen tilulii-kausi sillon joskus muunnoin. – – Semmosia, kun ne niin tyttömäisesti käyttäyty jotkut tyypit sillon yhteen aikaan. Se oli sillon joskus kuuskytlyvulla. Etten sanoisi kanamaisesti, mutta sitte se siitä on vähentyny aikalailla, että ei kai niitä oo muuta ku Hesassa enää. Sillonhan niillä joskus oli jotain huivia ja kaikennäköstä, meikkii vähäsen ja, no erittäin vähän, mut kumminki tämmöstä maalaamista ja kaikkee tämmöstä. – – No eihän se nyt oo mistää kotosin.

Siskouteen kuului myös humoristinen naistennimien käyttö, tosin homoseksuaaliset teot kieltäneen lain aikana lempinimiä käytettiin yleisemminkin heterojen hämäämiseksi ja yhteenkuuluvuuden luomiseksi. Juvosen haastateltavat olivat ottaneet nimiä esimerkiksi hyvin vanhasta kalenterista, joten Tampereen miesporukoissa pyöri Mantaa, Oliiviaa ja Sara Dagmaria. Vähemmän yleviä, mutta sitäkin kuvaavampia, nimiä olivat Mustahuora, Rotta ja Halonhakkaaja-Anne. Eräs Juvosen haastateltavista muistelee, että kun uudelle tulokkaalle oli keksitty nimi, ristiäiset saatettiin pitää Tillikassa.

Tampereen-tärppejä 96-lehdessä 3/73.

Aluksi Tampereen ravintoloihin siirtyivät homoseksuaalisesti tuntevat miehet, koska yksinäiset naiset eivät edes päässeet ravintoloihin ennen vuotta 1967. Syynä oli se, että alkoholitarkastaja saattoi tiputtaa anniskelupaikan luokitusta prostituutioepäilyjen vuoksi. Seitsemänkymmentäluvulla Tillikkaan alkoi lopulta tulla miesten seuraksi myös homoseksuaalisesti tuntevia naisia, ja Juvosella on hauska anekdootti miehestä, joka alkoi käydä Tillikassa ystävättärensä kanssa:

Tillikan henkilökunta kerran keräänty keittiöpiikoja myöten saliin katsomaan meitä, ku menimme teatterin jälkeen sinne paukulle. Ja minä olin parhaimmissani ja hän oli parhaimmissaan. Hänellä oli musta iltapuku päällä. Ja sitten kun hän kaivoi iltalaukustaan sikaarin ja rupes tupsuttelemaan sillä, niin sillon keittiöpiiat tuli salinpuolelle kattoon. Että siihen aikaan nainen polttaa sikaaria ravintolassa, niin sehän oli ihan hirvittävä näky.

Vaan niin ovat ajat muuttuneet, että nyt homous alkaa olla arkipäivää, kun taas ravintolapöydässä tupruttelusta on tullut hirvittävä näky sukupuoleen ja suuntautumiseen katsomatta. Tillikka kyllä porskuttaa yhä, ja ravintola mainostaa nettisivuillaan tarjoavansa ”rehtiä ruokaa ja kulttuuripersoonia”. Kiireisen aikataulun vuoksi emme ehtineet sisälle tarkastamaan mainoslauseen todenperäisyyttä, mutta Ysikutosen 5/72 maalailemaa itämaista tunnelmaa Tillikasta tuskin enää löytyy – kuvan pyrstötähdistä puhumattakaan. Niitä täytyy lähteä bongaamaan Eteläpuistoon kaukoputki tanassa.

Popparipoikia ja vagabondeja

Ylitämme kosken ja kuljemme Ysikutosen kuvailemaa reittiä Hämeenkadulta Keskustorille, jonka varrella komeilee Georg Schreckin suunnittelema uusrenessanssityylinen raatihuone vuodelta 1890. Ysikutonen mainostaa, että rakennuksen nurkilla pyörii ”nuoria uneksuvasilmäisiä popparipoikia, jos heistä pidät”. No toki, mutta harmi vaan, että mokomista ei näy nyt jälkeäkään. Sen sijaan olemme jäädä parkkipaikalla kahden amisviiksisen karvanoppaelviksen auton alle. Miten tyylitön tapa lähteä!

Kun glamoröösi jet set -elämä on aikansa vilissyt meikäpoikien silmissä ja säikähdyksestä pörhölleen nousseet sulat ovat asettuneet, jatkamme tepastelua Ysikutosen noottien mukaisesti Hämeenkadun päähän ja sieltä vasemmalle Hämeenpuistoa pitkin kohti Eteläpuistoa. 

Hyvä välietappi on osoitteessa Hämeenpuisto 28 sijaitseva Työväentalo, joka tunnetaan varsinkin Lenin-museostaan. Seta-lehden 3–4/93 matkajutun mukaan rakennuksessa voisi tosin olla myös homomuseo. Talon neljännen kerroksen Kerhoravintola oli nimittäin pitkään Tampereen ”perheettömien vapaa-ajanyhdistyksen” – eli vuonna 1973 perustetun Vagabondi-homojärjestön – vakipaikka. Ravintolassa pidettiin aluksi kerhoiltoja kerran kuussa ja sitten kahden viikon välein, kunnes Vagabondin tanssit siirtyivät taloon pysyvästi 1. lokakuuta 1977.

Seta-lehden jutussa todetaan, että Kerhoravintola oli toiminut siihen saakka lähinnä ammattiyhdistysten kokoontumistilana, joten se oli pahasti rappiolla: ”Yleisilme oli tuhansien ay-iltojen ja punaisten norttien jäljiltä nuhjuinen, kaikki pöydät olivat erikokoisia ja erikorkuisia.” Helpotusta silmäsärkyyn saatiin kuitenkin pian, kun homotanssit osoittautuivat suurmenestykseksi ja ravintoloitsija pisti paikan uuteen uskoon.

Loppuvuodesta 1982 ravintolassa tanssi joka lauantai satakunta sateenkaarevaa kävijää. Kolme vuotta myöhemmin hankittiin oikeat discovalot, ja ”hytkymistä” kokeiltiin myös keskiviikkoisin. Vuoden 1986 alusta Gay Disco Zip pyöri perjantaisin ja lauantaisin, kunnes Työväentaloon päätettiin siirtää yliopiston näyttelijäkoulutus. Haikeat jäähyväiset Työväentalolle jätettiin 31. joulukuuta 1986, mistä alkaneet Vagabondin vaellusvuodet päättyivät vasta oman sateenkaariravintolan Club Mixein perustamiseen Otavalankadulle 1990-luvun alussa.

Setan juttuun haastateltu ”homomamma” Hannele muistelee Työväentalon vuosia haikeana, mutta mukaan mahtuu toki ikäviäkin sattumuksia:

Työväentalon ajat oli kauheen kivaa. Siellä kävi hirveästi porukkaa eikä siellä oikeastaan koskaan sattunut mitään välikohtauksia. Mitä nyt lesbot joskus veti toisiaan tukasta… mutta sitä ne tekee kyllä joka paikassa. Se on rajua tuo rakkaus. En uskaltanut naisten vessassa käydäkään. – – [Työväentalolla] oli ihan kaikenlaista harmitonta hauskaa, naamiaisjuttuja ja arpajaisia. Henkilökunta sanoi, että se oli melkein tappelu, kuka pääsee sinne töihin. – – Yks tyyppi katosi tanssien jälkeen marraskuussa 82 ja löytyi seuraavana keväänä jäistä. Koko tanssimassa ollut porukka joutui käymään tanssien jälkeen Sorilla (poliisilaitoksella). Siellä kävi 40 teikäläistä ja minä. Jumalauta sentään, millaista on virkavalta! Narisevaääninen poliisi kysyi, että onko tämä Hannele semmoinen tyttö, jota te käytätte silloin jos ette toisianne saa. Poliisi kyseli multa että mitä siellä työväentalolla tehdään. Sanoin, että mitä nyt tansseissa tehdään – tanssitaan! Niillä oli ilmeisesti semmoinen käsitys, että siellä naidaan pöydillä.

Ruumiillisia ponnisteluja 

Helsingissä homomiehet tapasivat lähteä Ruusulankadun Sirkan tansseista jatkoille Stadionin kentälle ja Jennyn teehuoneelle [ks. Homohistoriallinen Helsinki 3: Käy tanssimaan]. Työväentalon 1970–1980-luvun homotansseista taas oli lyhyt matka läheiseen Eteläpuistoon, jonne mekin olemme nyt saapuneet voimalla neljän miehen.

Tampereen kaupungin julkaisemasta puistohistoriikista selviää, että Pyhäjärven rannassa sijaitseva Eteläpuisto rakennettiin kahdessa osassa vuosina 1915–1929. Homojen suosiossa Eteläpuisto oli Tuula Juvosen kirjan mukaan ainakin jo 1950-luvulla. Hänen haastateltavansa muistelevat, että puistossa pyöri vakituisen kymmenpäisen miesjoukon lisäksi parhaimmillaan kymmenestä kolmeenkymmeneen muuta kävelevää ja seisoskelevaa miestä. Toiset etsivät seksikumppania ja toiset ystävää, mutta kuten Juvonen kirjoittaa, puistossa liikkuvien miesten suuri määrä ja kirjo rohkaisivat hyvin erilaisia kävijöitä toteuttamaan omaa homoseksuaalisuuttaan:

Joukossa oli nuoria kokeilijoita, varttuneempia perheenisiä ja hyvin erilaisessa yhteiskunnallisessa asemassa olevia miehiä. Erityisesti julkisuudessa tunnettujen tai muuten merkittävissä asemissa olevien miesten, kuten näyttelijöiden, lääkäreiden, arkkitehtien tai johtajien kohtaaminen puistossa kohotti miesten itsetuntoa.

Puistossa pyörittiin kesät talvet, mutta Ysikutosen 5/72 mainostaa Eteläpuistoa ennen kaikkea ”kesäisen lemmen kuumimpana tantereena”. Tanner tömisi varsinkin Eteläpuiston suositussa pisuaarissa, joka sijaitsi Osuustoimintamuistomerkin liepeillä (kuva yllä). Wäinö Aaltosen suunnitteleman muistomerkin vastakkaisella sivulla on joukko suurta tukkia kantavia miehiä, jotka Tampereen taidemuseon mukaan ilmentävät yhteistoiminnan ruumiillisia ponnisteluja. Tirsk.

”Vanhojen aikojen muistoksi.” Eteläpuiston pisuaari sijaitsi ilmeisesti vasemmassa reunassa olevan kukkapenkin paikalla. 

Vihreitä miehiä

Netin homofoorumilta löysin kiintoisan keskusteluketjun, jossa muistellaan kaihoisasti tätä Eteläpuiston ”vihreää enkeliä”. Erään kirjoittajan mukaan se oli pystyssä 1980-luvun loppupuolelle saakka ja toimi milloin makuuhuoneena, milloin kapakkana, kuten moni tuon ajan helsinkiläinenkin pisuaari:

Voi sitä nainnin läiskettä, siellä moni poika sai parrua pakaroihinsa menneinä vuosikymmeninä. – – Pisuaari palveli heteroitakin, sinne mentiin ryyppäämään taskumateista pohjia ennen ravintoloihin menoa joskus 50- ja 60-luvuilla, jolloin julkisella paikalla juonti oli kielletty ja rikollista. Pisuaarin asiakkaiden kintut vaan näkyivät, koska pisuaari oli avoin alhaalta, ja ********** naipottelun ja imuttelun pystyi päättelemään jalkojen asennosta kuka tahansa ohikulkija.

Vaikka pisuaarin sijainti oli rauhallinen, homot kohtasivat alueella myös häirintää, kuten toinen netistä bongaamani kirjoitus osoittaa:

Silloin 80-luvun loppupuolella kun itse vielä jenkkiautolla tuolla kylillä pyörin, niin jo silloin eteläpuistoon kokoontui iltaisin näitä ”vihreitä miehiä”. Me tosin kutsuttiin niitä ihan tuttavallisesti hinttareiksi. Ilmeisesti niitä oli jotkut jenkkiautoilijat käyneet opastamassa terveempään seksuaalikäyttäytymiseen, koska aina kun me autoilamme saavuttiin sinne, niin puskista juoksenteli housut kintussa niitä pervoja ja osa lähti autoillaan pakoon. Oli meillä hauskaa, kun kesäiltaisin parin tunnin välein, käytiin niitä hinttareita säikyttelemässä.

Junansuorittajia

Enää homojen ei välttämättä tarvitse puistoilla, mutta osalle se on yhtä kaikki mieluisa harrastus. Helsingissä nykypuistoilu keskittyy Laaksoon [ks. Homohistoriallinen Helsinki 5: Balladi Robin Hoodista], kun taas Tampereella tapaillaan homofoorumien keskusteluista päätellen yhä Eteläpuistossa sekä esimerkiksi Tuomikalliolla Kaupin Urheilupuistossa ja Alasenjärven ympäristössä.

Eteläpuistoa mainostettiin foorumeilla vielä lokakuussa 2013 Tampereen parhaaksi ulkotapaamispaikaksi, jossa sattuu ja tapahtuu etenkin laivalaiturin läheisyydessä olevien veneiden ympäristössä. Myös kävelytien puskissa on tehty varmoja ”pyrstötähtihavaintoja”.

Tänä lauantai-iltapäivänä Eteläpuisto on meitä lukuun ottamatta hiljainen ja homoton, mikä on suorastaan enteellistä – suunnitteleehan Tampereen kaupunki rakentavansa koko puiston täyteen asuntoja. Aiheesta käydään tietysti netissä kiivaita keskusteluja, joissa homotkin vilahtelevat. Esimerkiksi nimimerkki ”Tehdään juna” agitoi syyskuussa 2014 käydyssä keskustelussa sen puolesta, että Eteläpuisto säilyisi viheralueena ja homopuistona:

Eteläpuiston puskissa vielä sentään kunnon teollisuus kukoistaa. Siellä tehdään junaa aika huuruissa – auton ikkunat, junansuorittajat ja puskat. Viheralueet kunniaan! Vaikka vaan perinteisessä metalliteollisuuskaupungissa eletään.

Enkelihoitoa

Keskustaan palattuamme ihailemme vielä Tammerkosken itärantaa Hotelli Ilveksen puolella. Myös tässä Hämeensillan pielessä lähellä entistä Verkatehdasta sijaitsi Tuula Juvosen haastateltavien mukaan yksi homomiesten suosimista ”peltienkeleistä”. Sen ovet – tai pikemminkin siivet – heiluivat kutsuvasti tuulessa aina siihen saakka, kunnes pömpeli purettiin 1960-luvulle tultaessa.

Kunnon enkelihoitoa ei siis ole enää tarjolla, mutta Tampereen homohistorian syventävät opinnot on suoritettu. Tälläkään kertaa emme toki opiskelleet koulua vaan elämää varten, joten nyt on aika siirtyä asemiin odottamaan, millainen vonkale tänään narahtaisi syöttiin.



Muualla verkossa:
Salaisuuksin suljettu – kirjeiden Tom of Finland -näyttely Postimuseossa
Se oikea Tampereen ”homomuseo”: Työväenmuseo Werstas

Yksi vihreä enkeli, kiitos! – syysretki Pirkanmaan pervopääkaupunkiin 1/2

”Juna jyskyttää vanhaa ystävää”, vai miten se Virven ralli nyt menikään? No, meni miten meni, mutta meillä Treelle menolippu on! Päätin nimittäin siipan kanssa tehdä pienen nostalgiatripin Pirkanmaan pervopääkaupunkiin, jossa etäsuhteemme kukoisti ensimmäiset kymmenen vuotta. Matkan tarkoituksena oli moikata (niitä junan jyskyttämiä) vanhoja ystäviä, katsastaa Postimuseon Tom of Finland -näyttely ja tehdä pieni homohistoriallinen Tampere-kävely. Matkaoppaiksi nappasin Tuula Juvosen sateenkaarevan Tampere-kirjan Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia (2002), 96-homolehdestä 5/72 löytämäni herkullisen vintage-matkajutun ”Näe ja koe Tampere” sekä vuoden 1993 Vapautuspäiviä edeltäneen Seta-lehden 3–4/93 jutun ”Koski ja kaksi rantaa: onko muinaisesta vesivahingosta hämäläisten homomekaksi?”.

No onko siitä? Lukemalla se selviää.

Sotilaita ja merimiehiä

”Naisvaltaisen teollisuuskaupungin leimastaan huolimatta Tampere on ollut aina tunnetusti iloluontoinen kaupunki ja pyhiinvaelluspaikka monelle kokemattomalle ja kokeneelle yrittäjälle.” Näin vihjailevasti alkaa 96-lehden eli Ysikutosen reilun 40 vuoden takainen juttu, jossa Tamperetta tehdään tutuksi niille vähemmän kokeneille ”yrittäjille”. Itsekin katson kuuluvani tähän joukkoon siitä huolimatta, että junailin Helsingin ja Tampereen väliä ahkerasti vuosina 1999–2009. Kokemattomuus johtuu kai siitä, että siipan Tampere-vuosina olimme huomattavasti kiinnostuneempia kaupoista ja kuppiloista kuin kotiseutumuseoista, mutta näin neljänkympin korvilla alkaa väistämättä kaivella ”isoisien hinttipusseja” ja hahmottaa omaa paikkaansa muutenkin kuin suhteessa syksyn muotitrendeihin. Tällä reissulla kaivelu alkaa asemalta.

”Useimmiten ensimmäinen silmäys Tampereeseen luodaan rautatieasemalta, joka öisin saattaa olla aika mielenkiintoinen paikka kuten rautatieasemat yleensäkin. Ravintoloiden sulkemisen jälkeen asemaravintola täyttyy asiakkaista, joista useimmat nauttivat Tampereen kuuluisaa aseman papusoppaa. Jos olet hulluna uniformuihin eli sotilaisiin ja merimiehiin, niin paikka on edullisin heidän päänmenokseen”, hehkuttaa Ysikutonen 5/72.

”Pitää paikkansa”, tuumii paikallinen ystävämme M., joka on tullut meitä vastaan miehensä J:n kanssa. Yllytyksestä huolimatta emme kuitenkaan jää ahmimaan solttupoikia tai papusoppaa, vaan jatkamme asemanseutuun tutustumista viereisestä Posteljooninpuistosta käsin. Se mainitaan myös tutkija Tuula Juvosen Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia -kirjassa homojen vanhana kohtauspaikkana.

Kengännauhoja kiristämässä.

Juvosen tutkimien poliisikuulustelupöytäkirjojen mukaan tamperelaiset miehet ovat menneinä vuosikymmeninä tavanneet toisiaan rautatieasemalla ja sen liepeillä ja harrastaneet seksiä joko aseman käymälässä tai läheisissä matkustajakodeissa. Homoseksuaaliset teot kieltäneen lain aikana näissä paikoissa piti kuitenkin varoa asemapoliisia tai henkilökuntaa, joten Juvonen uskoo Posteljooninpuistossa sijainneen käymälän vakiintuneen jo varhain yhdeksi miesten ulkotapaamispaikaksi.

Enää puistossa ei ole käymälää, ja se on muutenkin sen verran pieni ja huomaamaton, että kaupungissa pitkään asunut J. ei ollut edes noteerannut sen olemassaoloa. Pysähdymme siis toviksi ihailemaan ruskan värejä ja vuonna 1936 valmistuneen rautatieaseman kellotornia – tuota 50 metrin korkeuteen kohoavaa seisokkisymbolia, joka Wikipedian mukaan liitettiin funkisrakennuksen suunnitelmiin jälkikäteen Rautatiehallituksen vaatimuksesta. ”Kannatti. Iso on ja paksu!” toteamme ykskantaan ja suuntaamme Hämeenkadulle.

Atleetteja ja sankareita

Ysikutosen 5/72 matkajutussa hehkutetaan, miten Hämeenkatu kätkee monta huvia ja houkutusta ja miten sen varrelta löytyy takuulla ”jokaiselle jotakin suuhunpantavaa”. Jutun mukaan kadun ensimmäinen kriittinen piste on Hämeensilta – ”Kolmen kovan kullin kuja” –, jota reunustavat Aaltosen ”todella rumat Suomen neito ja kolme pronssista miehenpuolta”.

Tampereen taidemuseon sivuilta selviää, että Ysikutosen parjaamat Wäinö Aaltosen Pirkkalaisveistokset (1929) kuvaavat Suomi-neidon lisäksi keskiajan pirkkalaisia hahmoja: veronkantajaa, eränkävijää ja kauppiasta. Runollisen neidon täyteläiset muodot uhkuvat kuulemma tervettä elinvoimaa, kun taas sillan ”kolme kovaa kullia” ovat lihaksikkaita atleetteja ja vahvatahtoisia sankareita. ”Eli kuin suoraan homon päiväunesta”, kiherrämme tyytyväisinä atleettisankarien jalkojen juuressa.

Lihakauppias?

Ysikutonen maalailee myös, miten sillalta oikealle aukeaa Koskipuisto houkutuksineen ja edessä kimmeltää vanha klassillinen ravintola Tillikka. Tillikkaan tutustumme vähän myöhemmin, mutta ensin on koettava Koskipuisto. Ysikutosen mukaan se oli vuonna 1972 Tampereen vilkkaimpia ulkotapaamispaikkoja etenkin hotelli Tammerin – alkuperäiseltä nimeltään Grand Hotel Tammerin – tienoilla.

Vuonna 1929 valmistunut Tammer kuuluu nykyisin kovin epäseksikkäästi Sokos-ketjuun, mutta se mainostaa nettisivuillaan olevansa ”talo täynnä tarinoita”. Sitä sivuilta ei sentään selviä, että yksi herkullisimmista tarinoista liittyy hotellissa yöpyneeseen C. G. E. Mannerheimiin.

Korsettikuninkaallisia

Monet muistanevat homokohun nostattaneen Uralin perhonen -nukkeanimaation (2008), jossa marsalkka Mannerheim nähdään mm. sängyssä korsettiin pukeutuneena. Animaation ohjaaja Katariina Lillqvist kertoo Pispala.fi-sivustossa julkaistussa haastattelussa, että kohtaus perustuu hänen mummunsa omakohtaiseen Tammer-kokemukseen:

”Pispalassa on aina puhuttu Mannerheimin poikasuhteista, ja valtakunnallisestikin se on ollut puolijulkinen salaisuus. Mummuni on kertonut hotelli Tammerissa työskennellessään nähneensä Mannerheimin korsettiin pukeutuneena.”

Me pojat emme nyt lähde kiskomaan Mannerheimin luurankoa kaapista, vaan tyydymme toteamaan samoin kuin sota-ajan homoelämää muisteleva työläispoika Seta-lehdessä 3/88: ”Mannerheim käytti [liivejä] ryhtinsä vuoksi. Hän oli kuninkaallisen ja ylvään näköinen. Jos oli homo, niin olipas upea.”

Upea on kieltämättä myös 1930-luvulla nykymuotonsa saaneen Koskipuiston kansallismaisema, jota istahdamme hetkeksi ihailemaan. Ysikutonen mainostaa, että Koskipuistossa kelpaa tarkastella ”alkuperäispullotuksia”, mutta niitä ei nyt tule vastaan rantapromenadilla. Puiston kiinnostavimmaksi nähtävyydeksi jääkin Aimo Tukiaisen veistämä suomalaisen sotilaan muistomerkki Virvatulet (1971), jonka äärellä kelpaa muistella myös sodassa olleita homomiehiä. Yksi heistä oli Touko Laaksonen, jonka elämään ja taiteeseen tutustuisimme pian Postimuseossa.

Mummoja ja metallimiehiä

Pienen päivystyksen ja päivänpaistattelun jälkeen lampsimme hotelli Tammerin ohi, ylitämme Satakunnankadun ja päädymme pieneen puistoon, joka Työnpuistona tai Tampellan puistona tunnetaan. 

Ysikutonen 5/72 mukaan se oli kesät talvet Tampereen vilkkain tapaamispaikka Koskipuiston lisäksi. Syy tähän oli suorastaan taivaallinen, sillä tässä Satakunnansillan kupeessa sijaitsi aikanaan yksi Tampereen ”peltienkeleistä” tai ”vihreistä enkeleistä”, eli räikeänvihreäksi maalatuista yleisistä käymälöistä.

Pääkaupungin vilkas pömpelikulttuuri on jo tullut lukijoilleni tutuksi Homohistoriallinen Helsinki-juttusarjasta, mutta touhua ja tohinaa riitti siis myös Tampereen tualeteissa. Tuula Juvosen haastattelemien homoseksuaalisesti tuntevien miesten mukaan Tampereen keskeisillä paikoilla olleet yleiset käymälät olivat 1950–1960-luvuilla erittäin suosittuja tapaamispaikkoja.

Seitsemänkymmentäluvulle tultaessa moni peltienkeli oli kaikesta päätellen menettänyt siipensä, koska Työnpuiston pömpeli oli Ysikutosen mukaan niitä harvoja Tampereella pystyssä olevia ja kulttuurimuistomerkki sinänsä: ”Edelleenkin kerrotaan kaihoten joulusta, jolloin tytöt veivät kynttilän palamaan pömpeliin ja koristelivat sen kuusenhavuilla”, lehti tunnelmoi.

Tuula Juvosen kirjasta ei ilmene, koska Työnpuiston pömpeli lopulta purettiin, mutta hän toteaa sen olleen tapaamispaikkana ”vielä hyvin myöhään, poliisien mukaan oikeastaan niin kauan kuin se ylipäänsä oli pystyssä”. Eräs Juvosen haastattelema mies tietää tarkentaa, että puisto hiljeni sen jälkeen, kun sen valaistusta oli lisätty tv-sarja Mummon (1987–1989) päätähden Anja Räsäsen vaatimuksesta: ”[Anja] huolehti kaupungilla, että sinne Tampellan-puistoon pitää saada lisää valoja, kun siellä liikkuu niin paljon miehiä ja hän ei uskalla mennä töistä kotiin. (naurua)”

Hiljenemisestä huolimatta Tammerkosken itärannan puistoalueet mainitaan iltahämärän kohtauspaikkana vielä Seta-lehden Tampere-matkajutussa vuonna 1993. Samassa jutussa tarkastellaan myös Tampereen työväenkaupunki-imagoa hieman pervommasta näkökulmasta toteamalla, että tehtaitten kulta-aikoina kaupungissa asui maan teollisuustyöväestä 40 prosenttia – ja siten myös tilastollisesti keskimääräistä enemmän duunarihomoja.

Duunarihomoille voi osoittaa kunniaa tästä samaisesta Työnpuistosta löytyvän Tampere-veistoksen (1934) ääressä. Tampereen taidemuseon sivuston mukaan metallimiestä kuvaavassa veistoksessa ”voidaan nähdä voittaja, nykyajan David. Hänen Goljatinsa on Tammerkoski, jonka hän on kahlinnut ja pannut sen voiman akselin välityksellä palvelemaan teollisuutta, uutta aikaa”. Hmm, you go girl!

Saapasjalkasetiä

Työnpuistosta jatkamme Tampellan tehtaan entisessä verstaassa toimivaan Museokeskus Vapriikkiin ja katsastamme Postimuseon Salaisuuksin suljettu – Kirjeiden Tom ofFinland -näyttelyn. Kuten nimestä voi päätellä, näyttely keskittyy nimenomaan Touko Laaksosen kirjeenvaihtoon. Mukana on myös kiinnostavaa henkilökohtaista esineistöä, kuten asuja sekä piirustus-, maalaus- ja sävellystöitä aina lapsuudesta lähtien.

Näyttelystä päästyämme totesin, että aiempiin Tomppa-näyttelyihin (Jyväskylä 1999, Helsingin taidemuseo 2006 ja Turun Logomo 2011) verrattuna Postimuseon näyttely yllättää kesyydellään. Siksi myös näyttelyn nimen salaisuus-sana avautui eri tavalla kuin olin etukäteen ajatellut.

Näyttely ei suinkaan tarjoa meheviä paljastuksia à la Touko Laaksosen estottomat sota-ajan seksileikkailut, vaan juuri Laaksosen homoelämä on se salaisuus, joka on suljettu näyttelyssä nähtävien, etupäässä sisaruksille kirjoitettujen kirjeiden ulkopuolelle. Tarkoituksena on nostaa myytin takaa esiin se tavallinen Laaksonen: nuorukainen, sotilas, muusikko, mainospiirtäjä, veli, ystävä ja vanhus. Samalla näyttely kertoo siitä, miten valitettava ja toisaalta tärkeä seuralainen kaappi on homoille ollut ja on osittain yhä suhteessa työhön, perheeseen ja yhteiskuntaan. Näyttelyn kirjeitä voi muuten kuunnella myös Postimuseon sivustossa Ville Virtasen lukemina.

Yllättävintä Postimuseon Tomppa-näyttelyssä oli ehkä kuitenkin se, että myös Tom of Finlandin kuvien estoton seksuaalisuus jäi eräänlaiseksi julkiseksi salaisuudeksi. Suomeksi sanottuna en nähnyt vehkeen vehjettä – tosin siippa oli nähnyt yhden, kun oli sattunut oikeasta kulmasta katsomaan. Sitäkin intiimimpää oli tarkastella lähietäisyydeltä Laaksosen fetissivaatteita ja päästä kirjaimellisesti hänen nahkoihinsa. Nahkavermeitä jäi ihmettelemään myös takanani kävellyt utelias pikkupoika, jonka äiti sai haastavan selitystehtävän: ”Niin, siinä on sedän saappaat…”

Ja siinä on sedän takki.

Näyttelyn jälkeen päätimme tutustua ”klassilliseen” Tillikkaan, jotta ehtisimme huuhtoa historian pölyt kurkusta ennen Eteläpuisto-ekskursiota.

Osa 2