Samettiraivo – self helpiä homomiehille

Self help -kirjojen ahminen on tavattu mieltää lähes yhtä häpeälliseksi huviksi kuin homostelu. Kaltaisteni tukemiseksi päätinkin tulla kaapista ja myöntää auliisti, että olen päntännyt elämänkoulussa vähintään oman painoni verran omahoito-oppaita. Olen myös kokenut, että niistä on hyötyä.

Gay Kama Sutrasta saattaa toki jäädä muistoksi vain hillitön niskajumi, ja yhdeksän oivalluksen tien kymmenes oivallus voi olla se, että koko kirja on hanurista. Yleensä kaikesta luetusta tarttuu mukaan edes jotakin hyödyllistä, ja joskus self help -kirjat ovat suorastaan mullistavia lukuelämyksiä. Juuri sellainen oli psykologi Alan Downsin The velvet rage (2005/2012) brittiläisen Attitude-homolehden päätoimittajalle.

Jonesin näkemykset häpeästä homomiesten elämää määrittävänä tekijänä olivat niin inspiroivia, että Attitude alkoi muutama vuosi sitten tarjota lisää palstatilaa aivan tavallisille miehille ja heidän tarinoilleen, parisuhteilleen ja kauneusihanteita uhmaaville vartaloilleen. Samalla lehti alkoi tarttua määrätietoisesti homomiesten moninaisiin haasteisiin, kuten päihde- ja mielenterveysongelmiin sekä sukupuolitauteihin.

Aika hyvin yhdeltä kirjalta, tuumin ja tartuin The velvet rageen sormet syyhyten. Mikä ihmeen samettiraivo?

Homomiehen kolme elämää

Lukemattomia homomiehiä terapoinut Alan Downs on päätynyt siihen, että elämäämme määrittää kyky käsitellä häpeää. Haasteessa epäonnistuminen saattaa johtaa itsetuhoisuuteen, kuten seksi- ja päihderiippuvuuteen, tai vaikkapa uuvuttavaan täydellisyyden tavoitteluun työssä ja vapaa-aikana. Häpeän vastineeksi Downs ei siten tarjoa perinteistä homoylpeyttä, vaan aitoutta, jonka kultivoimiseen hän lupaa tarjota kirjassaan työkaluja.

Downsin mukaan homomiesten henkisessä kehityksessä on kolme vaihetta, joiden keskiössä on nimenomaan häpeän kohtaaminen. Ensimmäisessä vaiheessa ollaan kaapissa häpeän vallassa. Kaapistatulon jälkeisessä vaiheessa keskitytään häpeän häivyttämiseen siten, että pyritään olemaan entistä kauniimpia, rohkeampia, menestyksekkäämpiä tai miehekkäämpiä.

Kolmas vaihe on aitouden vaaliminen. Siinä pyritään rakentamaan omiin kiinnostuksen kohteisiin ja arvoihin perustuvaa elämää sen sijaan, että yritettäisiin epätoivoisesti vakuuttua omasta haluttavuudesta tai rakastettavuudesta. Kolmanteen vaiheeseen pääseminen on kaikkein haastavinta, ja osalle meistä se jää haaveeksi. Seuraukset voivat olla tuhoisia itselle ja muille.

Kaunistelun ammattilaisia

Useimpia homoja: tyttömäisiä, poikamaisia, isän poikia, mammanpoikia, hoikkia, pulskia, kiusattuja ja kiusaajia yhdistää varhainen kokemus omasta erilaisuudesta ja siihen liittyvä häpeä. Kuten Alan Downs toteaa, homopoika varttuu heteromiesten hallitsemassa maailmassa, jossa ihaillaan miehistä valtaa ja jossa homoseksuaalisuus on perinteisesti mielletty pahimmaksi miehisyyden loukkaukseksi.

Kun ympäristö ei validoi eli vahvista omaa erilaisuutta myönteisellä tavalla todeksi, erilaisuus alkaa tuntua häpeälliseltä vaillinaisuudelta. Viimeistään murrosiässä poika tajuaa, että juuri hän on se kuuluisa ”vitun homo”. Moni meistä on kuitenkin jo ennen sitä saanut kuulla epäkelpoudestaan kotona, leikkikentällä, harrastuksissa tai vaikkapa seurakunnassa ja jäänyt ilman samaa validointia, josta muut pojat ovat päässeet osallisiksi.

Niinpä homopoika oppii lohkomaan itsensä osiin – kätkemään häpeää aiheuttavat puolet ja korostamaan niitä, joilla saa vahvistusta. Joku meistä oli ehkä se koulukiusattu, josta tuli ilmiömäinen koulumenestyjä. Tai se pullukka, joka muuttui rantaleijonaksi. Tai se parjattu poika nimeltä Päivi, josta tuli lopulta stylisti.

Alan Downsin mukaan ei ole mikään ihme, että homomiehet ovat muoti-, kauneus-, kunto-, kukka- ja sisustusguruina todellisia julkisivuremonttien asiantuntijoita. Me tiedämme, miten asiat saadaan näyttämään hyvältä, koska olemme pienestä pitäen oppineet piilottamaan likaisilta tuntuvia totuuksia ”samettiesiripun” taakse saadaksemme hyväksyntää ja vahvistusta.

Upeakroppainen adonis voi silti tuntea itsensä ainaiseksi läskimoosekseksi ja menestyjä luuseriksi, koska hänen saamansa ”tykkäykset” kohdistuvat vain prameaan julkisivuun eivätkä siksi tunnu aidoilta. Ilman aitoa vahvistusta taas ei synny vahvaa itsetuntoa, ja seurauksena on yliherkkyys pienimmillekin loukkauksille ja taipumus reagoida niihin raivokkaasti.

Tämä esiripun takaa kumpuava samettiraivo kohdistuu Alan Downsin mukaan joko ympäristöön, mikä aiheuttaa jatkuvaa kitkaa pari- ja ystävyyssuhteissa sekä työelämässä, tai omaan itseen. Sisäistetty raivo voi ilmetä itseinhona tai masennuksena ja monenlaisena itsetuhoisena käytöksenä, kuten päihteiden väärinkäyttönä, suojaamattomana seksinä ja taloudellisena holtittomuutena. 

”Raivo on kaikkien homomiesten verivihollinen, jonka todellinen luonne ymmärretään vasta, kun olemme maksaneet kovan hinnan”, Downs toteaa.

Häpeän vallassa

Downsin jaottelussa homomiehen elämän ensimmäistä, vaikeinta ja vahingoittavinta vaihetta hallitsee homouteen liittyvä häpeä. Pitääkseen häpeän aisoissa hän pyrkii välttelemään kaikkia tilanteita, ihmisiä ja tunteita, jotka sen laukaisevat. Välttelyn äärimmäisimpänä muotona on itsemurha, joka on yhä hälyttävän yleinen ratkaisu sateenkaarinuorten keskuudessa. Tavallisempaa on kuitenkin oman seksuaalisuuden kieltäminen, joka voi ilmetä vaikkapa holtittomina naissuhteina, homovihana (esim. homovastaiset poliitikot ja Orlandon joukkomurha) tai elämän lohkomisena julkiseen ja salattuun.

Nimenomaan lohkominen – esimerkiksi homouden peittely työkavereilta ja perheenjäseniltä – on Downsin mukaan ykkösvaiheen ongelmallisimpia käyttäytymismuotoja. Lohkominen saattaa myös jatkua pitkään sen jälkeen, kun ykkösvaihe on jo ohitettu.

Yleisiä ja sitkeitä häpeänhallintakeinoja ovat lisäksi anonyymi seksi ja päihteiden väärinkäyttö sekä niiden yhdistelmät. Molemmilla on homokulttuurissa pitkät perinteet. Olen itse menettänyt viinalle jo kolme ystävää, ja ulkomaisista homolehdistä voi toistuvasti lukea huumeidenkäyttöön liittyvistä ongelmista. Viimeksi lehdissä on kohistu lähes epidemiaksi laajenneesta chemsex- eli seksihuumekulttuurista.

Homomiehen elämän ensimmäinen vaihe kulminoituu Downsin mukaan seksuaalisuuteen liittyvään identiteettikriisiin, joka ratkeaa joko oman homouden kieltämisellä tai sen myöntämisellä. Useimmat kuvaukset homomiehen identiteettikehityksestä päättyvät jälkimmäiseen vaihtoehtoon: coming outiin ja homoylpeyden omaksumiseen. Lisää vain I will survive, Pride-kulkue ja kahmalokaupalla konfettia – this bitch is out and proud!

Alan Downs toteaa, että vaikka oman seksuaalisuuden paljastaminen on äärettömän helpottavaa, se johtaa uuteen sisäiseen kissanhännänvetoon. Kaapista tullut homomies tuntee yhä häpeän poltteen ja on toisaalta raivoissaan maailmalle, joka häneen häpeän iskosti. Nyt hän kyllä näyttäisi kaikille olevansa kylän kaunein ja ylpein!

Häpeää häivyttämässä

Kun oma seksuaalisuus sinänsä lakkaa hävettämästä, homomiestä raastaa yhä varhain omaksuttu ja syvälle juurtunut kokemus omasta häpeällisestä vaillinaisuudesta. Sisimmässään hän kokee, että hän ei ole rakkauden arvoinen, joten hänen on tehtävä itsestään täydellisen rakastettava.

Nyt keskiöön nousee Alan Downsin mukaan tämän syvään juurtuneen häpeän kompensointi kaikenlaisella pätemisellä: CV:istä pitää tehdä pitkiä ja komeita, kodeista näyttelyhuoneistoja, vaatekaapeista hulppeita, vartaloista täydellisiä, juhlista ylivertaisia tai some-minästä todella upee. Omanlaistaan pätemistä on myös se, että seksikokemuksia jahdataan kuin pokemoneja.

Vaikka kaikki ihmiset janoavat ja tarvitsevat vahvistusta muilta, epätoivoisella pätemisellä ansaittu validointi kohdistuu lopulta julkisivuun eikä koskaan täysin tyydytä. Päinvastoin se synnyttää samettiesiripun takaa kumpuavaa raivoa itseä ja muita kohtaan. ”Kun mikään ei tunnu miltään, kipu korvaa ystävän”, laulaa Chisu ja kuvaa osuvasti sitä, miten masennus voi vallata näennäisen täydellisissä puitteissa elävän homomiehen. 

Tässä kehitysvaiheessa homomiehet ovat Downsin mukaan myös kaikkein herkimpiä mille tahansa koetulle invalidoinnille – vitseille, tölväisyille, kritiikille, huomautuksille, saamatta jääneille kehuille tai vaikkapa torjutuksi tulemiselle sängyssä. Kaikki tämä on vaarassa romauttaa koko samettiesiripun ja paljastaa sen takana lymyilevän pienen pelkäävän ja häpeävän pojan.

Ratkaisuna sietämättömältä tuntuvaan tilanteeseen on se, että homomies pyrkii joko välttelemään henkilöä, joka saa hänet tuntemaan näin, tai käy suoraan hyökkäykseen. Ja kas, herra otti loparit, antoi alaiselleen potkut tai poikaystävälleen kenkää, harvensi kaverilistaansa, aloitti mykkäkoulun tai tyhjensi pajatson verbaalisesti.

Alan Downs toteaa osuvasti, että herkkyys invalidoinnille tekee homomiehistä kakkosvaiheessa toistensa invalidoinnin mestareita. Rakkaussuhteissa tämä voi ilmetä seksin pihtaamisena ja ystävyyssuhteissa kyvyttömyytenä antaa toiselle kehuja ja kannustusta tai taipumuksena esittää rivien välistä kritiikkiä aiheesta kuin aiheesta.

Stereotyyppinen narttumainen ja kitkerä hintti on pohjimmiltaan kakkosvaiheeseen juuttunut homomies, joka osaa odottaa invalidointia joka tilanteessa ja tarjoaa muille sitä samaa korkojen kanssa: ”Älä kuule tule ämmä mulle puhumaan, tai…!” 

Ratkaisuna tilanteeseen on Downsin mukaan se, että homomies löytää aidon validoinnin salaisuuden. Se taas on mahdollista vain, jos hän alkaa etsiä todellista minäänsä eikä tuhlaa energiaa julkisivun ylläpitoon. Todellisen minän löytäminen edellyttää välttelyn lopettamista ja häpeän kohtaamista – sitä, että ihminen kohtaa sitkeät uskomuksensa omasta huonoudestaan silmästä silmään. Tämä tarkoittaa usein omien siihenastisten elämänvalintojen kyseenalaistamista ja arvoremonttia uuden suunnan löytämiseksi.

Alan Downs summaa, että olennaista ei ole tulla entistä henkevämmäksi, rikkaammaksi, pidetymmäksi, hehkeämmäksi tai nuorekkaammaksi. Olennaista on olla oma itsensä.

Aitouden vaaliminen

Homomiehen kehityskaaren kolmas ja viimeinen vaihe on matka kohti aitoutta ja hyväksyntää ja elämisen arvoista elämää. Se merkitsee loppua häpeän välttelylle ja häivyttämiselle ja on Alan Downsin kokemuksen mukaan useimmille melkoista etsikkoaikaa, koska siihenastinen arvomaailma joutuu kyseenalaistetuksi.

Kokemus hukassa ja tyhjän päällä olemisesta saattaa olla niin sietämätön, että se voi johtaa äkkivääriin ratkaisuihin: citykettu muuttaa maalle, vaihtaa nuorempaan tai hurahtaa kulttiin löytääkseen elämälleen tarkoituksen. Moinen hurja muodonmuutos voi kuitenkin estää sen, että ihminen löytää onnen omasta itsestään. 

Asteittainen ja orgaanisesti tapahtuva muutos edellyttää epävarmuuden sietämistä ja sitä, että homomies kohdistaa pikaremontteihin ja esiripun takana piilotteluun käyttämänsä energian elämänsä perustusten korjaamiseen, hyväksyy itsensä täysipainoisesti ja karistaa siten kannoiltaan myrkyllisen häpeän. 

Kun mies ei ole koko ajan olevinaan ja kätke pakonomaisesti kipujaan ja surujaan menestyvän, vihaisen, hauskan, lihaksikkaan tai vaikka muodikkaan ulkokuoren taakse, hän voi vihdoin saada myös aidolta tuntuvaa vahvistusta muilta ihmisiltä. Aito vahvistus mahdollistaa vapautumisen esiripun takaa kumpuavasta raivosta, joka myrkyttää ihmissuhteita ja johtaa oman itsen sabotointiin. Ihminen voi vihdoin tuntea tyytyväisyyttä elämäänsä.

Tyytyväinen homo

Mistä homomiehen tyytyväisyys sitten koostuu? Samoista asioista kuin kaikkien muidenkin ihmisten tyytyväisyys – intohimosta, rakkaudesta ja integriteetistä, joka viittaa esimerkiksi rehellisyyteen tai eheyteen. Näistä pitäisi Alan Downsin mukaan tulla homomiehen elämän päätavoitteita myrkyllisestä häpeästä vapautumisen jälkeen.

Intohimon Downs määrittelee jostakin tekemisestä toistuvasti saatavaksi iloksi. Joku löytää intohimon työstä, joka tuo muutakin kuin vain mainetta ja mammonaa, kun taas toinen löytää sen uudesta harrastuksesta. Rakkaus taas syntyy Downsin mukaan toisen ihmisen seurassa toistuvasti koetusta ilosta – toisen seurassa viihtymisestä, tunnetason kohtaamisesta, yhteisistä perusarvoista. Ilman iloa ei ole tosirakkautta, toteaa Downs.

Integriteetti on vaikeasti suomentuva käsite, mutta tässä yhteydessä sen merkitys avautunee parhaiten integraatio-sanan kautta: vahvan integriteetin omaavan ihmisen eri puolet ovat yhdentyneet eheäksi kokonaisuudeksi. Homomiehelle integriteetti tarkoittaa Downsin mukaan piilottelun ja elämän lohkomisen lopettamista sekä täysipainoista elämistä. 

Integriteetin saavuttaminen on homomiehen elämän tähtihetki matkalla häpeästä aitouteen, ja se edellyttää suoraviivaista käytöstä, valppautta suhteessa kaikenlaiseen peittelyyn ja salailuun sekä toimenpiteitä niiden lopettamiseksi silloinkin, kun salailu voisi tuntua järkevältä.

Hienoa, mutta miten tämä kaikki saavutetaan? Onko tässä pakko mennä ensin terapiaan ja ryöpätä muutamaan kertaan kaikki lapsuuden ja aikuisuuden traumat? Ei ole, sanoo psykoterapeutti Downs ja toteaa, että elämä muuttuu harjoittamalla elämäniloa lisääviä taitoja.

Kyse ei siis ole mistään suuresta ahaa-elämyksestä tai siitä, että luetaan jokin self help -kirja ja sillä hyvä. Tyytyväisyys saavutetaan, kun tehdään asioita, jotka voivat parantaa elämää ja lisätä tyytyväisyyttä. Eihän kotikaan tule vain sillä kuntoon, että lukee KonMarin – pitää myös marittaa!

Tekemisen tueksi Downs listaa kirjassaan liudan hyväksi havaitsemiaan elämäntaitoja perusteluineen ja ohjeineen. Taidot liittyvät elämänvalintoihin (”Käytä aikasi muiden hyväksynnän tavoittelun sijasta asioihin, jotka lisäävät omaa tyytyväisyyttäsi.”), myönteisten tunteiden lisäämiseen (”Vältä tuomitsemista aina kuin suinkin mahdollista.”, ”Kärsimysten huoppaaminen vain lisää kärsimystä.”, ”Kunnioita kehoasi”) ja ihmissuhteisiin (”Arvioi konfliktitilanteissa aina ensin omaa vastuutasi ennen muiden syyttelyä.”, ”Pohdi, onko tärkeämpää olla onnellinen vai aina oikeassa.” ja ”Älä koskaan validoi toisten epäaitoutta.”).

Keltaiset naakat

The velvet rage herättää kaltaisessani omagurussa aitoa innostusta. Kuten käytännössä kaikki hyväksi havaitsemani self help -kirjat, se perustuu dialektiseen käyttäytymisterapiaan, joka rohkaisee meinaamisen sijasta menemiseen. Kirja ei siis tarjoa homomiehelle mitään passiivista helppoheikkihoitoa, vaan kunnon kyytiä. Kirjassa on myös todella paljon sellaista, millä on kaikupohjaa omassa sekä ystävieni ja tuttavieni elämässä.

Tuntuu, että pystyn nyt ymmärtämään itseäni ja muita entistä paremmin ja näkemään, millainen oma ja ystävieni kehityskaari on ollut homomiehinä. Tiedostan myös entistä paremmin sen, mistä oman käyttäytymiseni ja muiden käyttäytymisen kummallisuudet saattavat johtua, missä ovat omat ja muiden vahvuudet ja miksi jotkin ihmissuhteet toimivat kuin tanssi ja toiset eivät toimi kirveelläkään.

The velvet ragea lukiessani näin taas itseni pienenä poikana seurakunnan kerhossa, jossa kirmasin leikkitauolla tyttöjen kanssa tyllimekko päällä ja kohtasin ensimmäistä kertaa muiden poikien ivaa tavastani olla poika. Opin, mitä on erilaisuuteen liittyvä häpeä, ja tulevina vuosina opin sen vielä paremmin koulujen pihoilla ja käytävillä ala-asteelta lukioon. Opin myös sen, miten häpeää torjutaan rakentamalla menestyvän oppilaan julkisivu ja miten sen rakentaminen vie kaiken energian poistamatta silti omaa huonommuuden tunnetta.

Kun kirjoitin ylioppilaaksi luokkani parhain arvosanoin, se ei tuntunut oikein miltään. Se ei tuntunut mitään, koska kaikki menestyksellä saamani vahvistus kohdistui julkisivuun, jonka takana oli pieni häpeävä poika. Oli ajatus siitä, että jos muut kuin rakkaat ystäväni – ja heitä onneksi oli – olisivat tienneet homoudestani, he eivät olisi juhlineet minua. Esiripun takaa kumpusi juuri se samettiraivo, josta Downs kirjoitti, ja vihasin koko pirun tuppukylää. Halusin vain pois, pois, pois, looking for a good time. Nyt 20 vuotta myöhemmin voin todeta, että elämässäni on paljon intohimoa ja rakkautta, mutta integriteetin kanssa on vielä töitä kuten useimmilla meistä.

The velvet ragen luettuani ymmärrän paremmin sitäkin, mistä kumpuaa monien homojen pakonomainen tarve loukata toisia, yliherkkyytemme kaikenlaiselle kritiikille ja vahvistuksen puutteelle sekä taipumus reagoida koettuun kasvojen menetykseen raivokkaasti joko päin naamaa tai selän takana. Kaikki se nousee häpeästä, joka meihin on iskostunut, kun olemme kasvaneet tavalla tai toisella ”kirkontornin keltaisina naakkoina”. Samasta häpeästä nousee myös väsyttävä täydellisyyden tavoittelu, joka riivaa niin monia meistä yhdellä jos toisellakin elämänalueella.

Eläköön ristiriitaisuus

Tätä juttu kirjoittaessani olen koko ajan nähnyt selkäni takana kyynikon, joka suhtautuu tekstiin kuin aikuinen lapseen, joka kutsuu löytämäänsä kiveä timantiksi. ”Vai löysit sinä timantin…”

Ajatus siitä, että timantteja voi löytää Tillanderin lisäksi myös tienpölystä tuo mieleen Alan Downsin kirjan viimeisen elämänohjeen: arvosta ristiriitaisuutta. Epämiellyttävien ja vähemmän positiivisten tunteiden kieltäminen on usein syvemmän tyytymättömyyden kasvualusta, kuten Downs kirjoittaa (oma käännös):

Postikorttien ruusuiset mietelauseet eivät tunnu uskottavilta, ja puskuritarrojen fraasit johtavat harvemmin elämänmuutoksiin. Itsetuntobuustaus ei yleensä muuta omaan itseen kohdistuvia tunteita, vaikka sitä harrastaisi kuinka. Miksi näin on? Siksi, että me emme usko tasapäistäviin tunneväittämiin, vaan tiedämme alitajuisesti, että elämän tärkeimmät asiat herättävät ristiriitaa. Arvosta ristiriitaisia tunteita varsinkin ihmissuhteissa, niin huomaat saavuttavasi aivan uuden aitouden tason, joka ennen pitkää vahvistaa ihmissuhteitasi ja tekee niistä antoisampia.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
”Se on hyvännäköinen, oikein hyvännäköinen” – homot ja tyyli
Vaasan farssi – pohjalaista pervohistoriaa
Seksuaalipakolainen muistelee: Olli Nuutisen ”Kommentteja kahteen elämään”
”Enkä suostu häpeemään”: Kikka homomiehen tuntojen tulkkina

Poikakullat: tv:n ja valkokankaan harmaakarhut

Väestö ikääntyy, eivätkä edes homot ole vampyyrimaisesta nuoruuskultistaan huolimatta vielä onnistuneet kääntämään kelloja. Siksi onkin ilahduttavaa, että harmaantuvat ja harmaantuneet homoherrat ovat viime aikoina saaneet kosolti näkyvyyttä tv:ssä ja elokuvissa. Hyvinä ja huonoina esimerkkeinä tästä mainittakoon brittisarjat Cucumber ja Vicious, Netflix-sarja Grace and Frankie sekä ranskalais-amerikkalainen elokuva Love is strange.

Cucumber

Cucumberin (2015) takana on tuottaja-käsikirjoittaja Russell T. Davies, joka muistetaan ennen kaikkea modernien homosarjojen airuesta, brittiläisestä Queer as folkista (1999–2000). QAF:n tavoin Cucumber sijoittuu Manchesterin homoskeneen, mutta nyt seurataan 46-vuotiaan Henry Bestin toilailuja pitkän suhteen kariuduttua.

Cucumberin parasta antia on mielestäni (homo)sukupolvien välisen kuilun kuvaaminen: Henry kavereineen seuraa silmät teevateina nuorison vapaata kuhertelua, jossa ei määritelmiä eikä banderolleja kaivata. Myös sarjan loppupuolen viharikosteema on kuvattu vakuuttavasti ja koskettavasti. Kokonaisuutena sarja on kuitenkin tuskastuttava, iloton ja ennen kaikkea inhorealistinen kuvaus ydinräjähdystä muistuttavasta keski-iän kriisistä.

Hauskana anekdoottina mainittakoon, että Cucumber on saanut nimensä virallisesta erektion voimakkuusluokituksesta, joka ulottuu kurkusta banaanin (kuorellinen ja kuoreton) kautta tofuun. Tämän inspiroimana Russell T. Davies kirjoitti Cucumberille myös sisarsarjat Banana ja Tofu. Niistä ensin mainittu syventää Cucumberin sivuhenkilöiden elämäntarinoita ja jälkimmäinen pureutuu dokumentin keinoin seksiin liittyviin asenteisiin.

Tofua en ole nähnyt, mutta Banana tarjoaa paradoksaalista kyllä huomattavasti kurkkua kovemman stondiksen kuvaamalla upeasti ja uskottavasti Cucumberin nuorempien sivuhenkilöiden elämää. Ehkä onkin niin, että 52-vuotias Davies on parhaimmillaan nuoren polven kuvaajana – keski-iän kuvaukseen kun tulee helposti rykäisseeksi kaiken karstan omasta elämästään vailla näkökulmaa tuovaa etäisyyttä. Lupaa siis hyvää, että Daviesin seuraava sarja, työnimeltään The Boys, kuvaa 1980-luvun aids-kriisiä.

Grace and Frankie

Amerikkalaisen Grace and Frankie -komediasarjan (2015) roolittajalla on ollut kissanpäivät: mukaan on saatu konkarinäyttelijät Jane Fonda, Lily Tomlin, Martin Sheen ja Sam Waterston.

Sarjan nimihenkilöistä Gracesta (Fonda) ja Frankiestä (Tomlin) tulee elämän iltaruskon häämöttäessä sinkkuja, kun heidän aviomiehensä Robert ja Sol (Sheen ja Waterston) ilmoittavat yhtäkkiä olevansa homoja ja menevänsä keskenään naimisiin.

Tuloksena on tietysti melkoinen soppa, kun kaksi kotia hajoaa ja kaksi uutta syntyy. Grace ja Frankie muuttavat yhteen kavereina ja heidän miehensä poikakavereina ja tulevana avioparina. Pesänjaossa osapuolet joutuvat riitelemään muun muassa siitä, kuka saa Ryan Goslingin naamalla varustetun tuolin. Jane Fondalle kyseinen riita tarjoaa yhden hänen urasta ikimuistoisimmista repliikeistä: ”If anybody's gonna sit on Ryan Gosling's face, it's gonna be me!”

Grace and Frankie on hyvän tuulen televisiota, joka tarjoaa parhaimmillaan oivaltavaa huumoria ikääntymisestä ja ihmissuhteista. Sarjasta olisi kuitenkin ehdottomasti pitänyt trimmata löysät – etten sanoisi allit – pois, koska jännite ei millään tahtonut säilyä koko kautta. Nimitähtien vetovoima lienee paras selitys sille, miksi sarjasta on tilattu toinenkin kausi.

Love is strange

Kodin hajoamista alkaa myös Ira Sachsin kiitetty elokuva Love is strange (2014), mutta tällä kertaa syypäänä eivät ole intohimot vaan ennakkoluulot.

Sateenkaariseniorit Ben (John Lithgow) ja George (Alfred Molina) ovat olleet yhdessä 39 vuotta. Lainsäätäjien armosta he pääsevät lopulta avioon, mutta onni jää lyhytaikaiseksi: George saa häälahjaksi potkut työstään katolisen koulun musiikinopettajana. Manhattanilla ei tunnetusti eletä pelkällä pyhällä hengellä, joten miehet joutuvat luopumaan kodistaan ja muuttamaan erilleen ystävien ja sukulaisten nurkkiin siksi aikaa, että huokeampi asunto löytyy.

George päätyy naapurin kahden bilettävän homopoliisin sohvalle ja Ben sisarenpoikansa Elliotin ja tämän perheen luo. Elämä kolmantena ja neljäntenä pyöränä on rankkaa kaikille osapuolille, etenkin miehille itselleen. Ben ja George kaipaavat kipeästi toisiaan ja yhteistä arkeaan, jonka avioon astuminen heiltä vei. Näin Love is strange korostaa, että vaikka laki on muuttunut, asenteissa riittää yhä muutettavaa.

Kiinnostavan sivujuonteen tarinaan tuo Benin suhde Elliotin teinipoikaan Joeyyn. Ben tuntuu olevan perheessä ainoa, joka ymmärtää Joeyn identiteettihämmennystä, jota lietsoo läheinen ystävyys pari vuotta vanhemman Vladin kanssa. Kun Ben kysyy Joeyltä, onko tämä koskaan ollut rakastunut, poika vastaa: ”En ole homo.” Poika etsii itseään, vanhukset etsivät kotia, kaikki etsivät jotain – niin eriskummallista on rakkaus.

Love is strange on kuin sarja Chopinin siivittämiä kauniita tunnelmakuvia suurkaupungista ja sen eri-ikäisten asukkaiden arjesta. Samalla elokuva pistää miettimään ikäihmisten köyhyyttä sekä perheen ja ystävistä koostuvan perheen tarjoamia turvaverkkoja. Benille ja Georgelle niitä on tarjolla, mutta monen muun (sateenkaari)vanhuksen tilanne on paljon lohduttomampi. 

Ohjaaja Ira Sachs onnistuu nyt luomaan huomattavasti tasapainoisemman kokonaisuuden kuin edellisessä homoelokuvassaan, poukkoilevassa päihderiippuvuuskuvauksessa Keep the lights on (2012). Kyseinen leffa on jäänyt mieleen lähinnä siitä, että siinä voi nähdä Saga Norénin uutta työparia esittävän Thure Lindhardtin muhinoimassa toisen miehen kanssa.

Vicious

Brittisarja Vicious on täydellinen valinta kaikille niille, jotka nauttivat verenpaine-, kolesteroli- ja sydänlääkkeensä mieluiten Bloody Maryn kera. Unohtakaa siis turha tunnelmointi – tässä kaksi todella veemäistä vanhaaherraa: Freddie (sir Ian McKellen) ja Stuart (sir Derek Jacobi).

Freddie on Granthamin jaarlin elkein pylvästelevä kakkoskastin sivuosanäyttelijä, jonka uran merkittävimpiin roolitöihin kuului prostituoidun päästäminen päiviltä Coronation Streetissä. Stuartista taas olisi voinut tulla menestyvä malli, jos hän olisi joskus kokeillut mallintöitä tuoppien tarjoilemisen ohessa.

Stu ja Freddie osoittavat rakkauttaan piruilulla ja riitelemällä aina samaa riitaa. Sen armottomuuteen yltävät vain heidän kaltaisensa 48 vuotta yhdessä olleet pariskunnat, jotka ovat varastaneet toistensa parhaat vuodet. Jännitystä elämään tuo se, että Stuart ei toistaiseksi ole uskaltanut kertoa tahdittoman vanhaksi eläneelle äidilleen, miksi kämppäkaveri Freddie ei vieläkään ole löytänyt vaimoa ja muuttanut pois.

Pariskunnan arkeen kuuluvat myös 20-vuotias, mahdollisesti yhä elossa oleva koira sekä viinaan ja väkivaltaisiin miehiin menevä naisystävä Violet (Frances de la Tour). Uutta verta tarjoaa yläkertaan muuttava komea nuorimies Ash, joka joutuu luonnollisesti melkoisen seksuaalisen ahdistelun ja homoksi käännytyksen kohteeksi. Naiivin Ashin hahmoon tuo ulkotarinallista komiikkaa se, että roolissa nähdään Game of thronesin sadistista Kauhialan valtiasta esittävä Iwan Rheon.

Vicious on alusta loppuun silkkaa farssia, joka herkuttelee iänikuisilla homostereotypioilla niin antaumuksellisesti, että se tuntuu muodissa olevan arkirealismin keskellä suorastaan tuoreelta. Kiitos tästä kuuluu paitsi käsikirjoitukselle myös McKellenin ja Jacobin poskettomille roolisuorituksille, jotka osoittavat todeksi vanhan viisauden: ”Tunteella ja taidolla syntyy myös aito ja alkuperäinen vitutus.”

Vicious tarjoaa samanlaista herkeämätöntä huumoritulitusta kuin kaikkien aikojen suurin sarjasuosikkini Tyttökullat – tästä vain puuttuu kaikki sydämellinen bondaus juustokakun ääressä. Toki Viciousin poikakullatkin rakastavat toisiaan, mutta sen voi ilmaista niin monella tavalla, kuten oheisista esimerkeistä ilmenee:

Freddie:

– Sano nyt ihan rehellisesti, kun huomenna on se koe-esiintyminen: näytänkö vielä viisikymppiseltä?
Stuart:

– En ole varma, näytätkö enää edes elävältä.

Freddie:

– Äitisi tietää aina ensimmäisenä, kun joku on kuollut. Kuuleeko hän uutiset suoraan Saatanalta?

Stuart Freddielle, joka oli liehitellyt Ashia:

– Toivottavasti pojan liha ei mädäntynyt, kun koskit häntä.

Freddie:

– Jos tylsyys voisi tappaa, olisit jo teurastanut koko kadun.

Stuart:

– No, ainakaan minä en pieraise joka askeleella.





Cucumber & Banana, Love is strange ja Vicious 1–2 on julkaistu dvd:llä. Grace and Frankien ykköskausi on katsottavissa Netflix-palvelussa ja kakkoskausi julkaistaan kesäkuussa. Viciousista on ilmeisesti luvassa vielä erikoispitkä päätösjakso.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Sokeaa rakkautta – hieno nuortenelokuva The way he looks
Ylpeyttä ja ennakkoluuloja: Pride-elokuva ja Billy Elliot -musikaali
Nuoruuden peilisaleissa: Honkasalon ja Saision Betoniyö
Sutinaa suviyössä: Stranger by the lake
Vimmainen aids-näytelmä pian elokuvana: Larry Kramerin The normal heart
Kadonnutta pornoa etsimässä: James Francon Interior. Leather bar
Homoelokuvan arkirealismia: Weekend

Viisi biisitärppiä 3

His Master's Voice -äänilevyjä Fazerin musiikkikaupan näyteikkunassa vuonna 1930.

Kuva: Olof Sundström / Helsingin kaupunginmuseo.

Hulivilipojan Hi(n)ttimittari (kiitos vaan lukijalle tästä väännöksestä!) palaa ruutuun uusin homorummutuksin. Tarjolla on jälleen viisi kovaa vetoa sateenkaarevilta sirkuttajilta, joten toivottavasti homo-Suomen maakuntaraadit ovat valmiina antamaan pisteensä.

Sia: California dreamin’

Sia Furler on valtavirtapopin nimekkäin sateenkaarinainen ja eräänlainen vähäsuolainen versio Tori Amosista: sopivan taiteellinen, muttei silti turhan. Ei siis ihme, että Sia on joka toisen huipputuottajan vakiovierailija, joka onnistuu ylevöittämään heikommankin humpan. Giorgio Moroder, kuulit kyllä!

Sian viimeisimmät levyt eivät mielestäni ole nousseet upean Some people have real problems -albumin (2008) tasolle, mutta hänen modernin itkijänaisen äänensä saa kaltaiseni melankoliaan taipuvaisen miehenpuolen aina sopivan surumieliseksi. Hyvä esimerkki tästä on San Andreas -katastrofileffan (2015) soundtrackilla kuultava The Mamas & the Papas -coveri California dreamin’. 

Kun mielen mannerlaatat hankautuvat yhteen, tuloksena on kesän kaipuuta kipeimmillään.

Andy Bell: Weston-super-Mare

Kesä on suruharson takana myös Erasuresta tutun Andy Bellin kappaleessa Weston-super-Mare (Dancing with Ruby remix), joka on saanut nimensä Bristolin kupeessa sijaitsevasta rantalomakohteesta. Remix-versio on peräisin Bellin viimevuotiselta Variance-levyltä, kun taas alkuperäisversio kuullaan Bellin kutkuttavassa musiikkiteatteriproduktiossa Torsten the Bareback Saint (2014). 

Weston-super-Maren kertoja, tuo polyseksuaalinen ”paljaalla panemisen pyhimys” Torsti, on palannut lomakohteeseen, jossa hän koki kerran hullaannuttavan rakkauden. Kertoja käy läpi kalliita muistojaan – ajelua vuoristoradassa laskuveden aikaan, koskettelua kummitusjunassa ja hiekkalinnojen rakentelua – tiedostaen samalla olleensa itse vain yksittäinen lause toisen elämäntarinassa. Rantakohde on muuttunut, elämät kulkivat eri suuntiin, ja kädestä puuttuu käsi, jota on ikävä yhä.

Ms Mr: Tripolar

Newyorkilainen indiepopduo Ms Mr ammentaa voimansa homomiehen ja heteronaisen, eli tuottaja Max Hershenow’n ja laulaja Lizzie Plapingerin, symbioosista. Kumppanuus on poikinut jo kaksi levyä, joista jälkimmäinen How does it feel ilmestyi viime vuonna. 

Singlelohkaisujen sijaan olen tykästynyt erityisesti Tripolar-nimiseen kappaleeseen. Siinä kertoja tuskailee, olisiko pettämistä sittenkään kannattanut tunnustaa, kun lopputuloksena oli neljän hengen ”joukkomurha”. Karmea totuus satuttaa aina eniten, mutta musiikin muodossa se voi joskus olla hunajaa korville.



John Grant: Going down

Halu hallita kaikkea on kova, vaikka elämä on yhtä pohjatonta kaipausta ja arvausleikkiä vailla mitään takeita. Siis viis muiden mielipiteistä – kuolemistahan tässä vain opetellaan, laulaa hipsterikelpoisen homopopin ylipappi John Grant uudella singlellään Going down. Sanoituksesta välittyvää hallitsemisen ja heittäytymisen teemaa korostaa biisin nokkela video, jossa seurataan transsukupuolisuuteensa tutustuvaa nuorta.

Pakonomaisen hallinnan symbolina on videossa uimahalli, jonka tiukka sukupuolijärjestys ei jätä paikkaa niille, jotka eivät tiedä, kumpaan pukuhuoneeseen menisivät. Niinpä videon päähenkilö päätyy miesten pukuhuoneen kautta naisten taitouintijoukkueen harjoituksiin yllään joukkueen harjoitusasu – kuin pallokentän laidalla eräs rampa poikanen Uuno Kailaan runossa. Kummeksuvista katseista huolimatta on vain uskaltauduttava veteen, ja johan alkaa joukkueesta löytyä moninaisuutta huippuunsa koordinoitujen liikesarjojen takaa. 

Letkeä kappale on Grantin viimesyksyisen Grey tickles, black pressure -levyn helpoimmin sulavaa ainesta ja sellaisena oikein tervetullut.

Will Young: Brave man

Transteema ja uskallus ovat keskiössä myös brittipoppari Will Youngin Brave man -kappaleessa ja sen videossa.

Pop Idol -kisasta pystyyn ponnahtaneen Youngin ensimmäiset levyt menivät minulta ohi kuin homokulttuuriviittaus Hommaforumilla, mutta kelkan käänsi tasaisen laadukas Echoes-levy (2011). Se teki Youngista ainakin omissa silmissäni oikein varteen(!)otettavan vastineen George Michaelille, jonka luomisvoima lörpähti vuoden 1998 vessaseksiskandaaliin siinä määrin, että herra on sittemmin loistanut vain homovitseissä*. 

Myös Will Youngin viimevuotiselta 85% proof -levyltä löytyy laatulauluja, kuten suggestiivisesti sykkivä Like a river sekä kivusta suurella puurokauhalla ammentava Brave man. Sen kertoja katselee elämänsä juoksuhautoihin ja tunnustelee arpiaan tiedostaen, ettei niitä voinut välttää. Kaikkien kaatumisten jälkeenkin taistelutahto on yhä tallella, ja kipu on kääntynyt voimaksi. 

Myös kappaleen videon päähenkilö on täysin paljaana, kirjaimellisesti: naisen ruumiista on lopulta astunut rohkea mies, joka on valmis ottamaan ensiaskeleensa ihmisten edessä.

*) ”Miksi George Michaelilla ei ole äänioikeutta? Hän ei osaa mennä koppiin yksiin.” ”Kuulitko jo, että George Michael löydettiin kuolleena vessasta? Hän oli kuulemma ollut laakista vainaa.” ”Mitä yhteistä on George Michaelilla ja chileläisillä kaivosmiehillä? Molemmat pääsivät vankeudesta 8 viikon armottoman poraamisen jälkeen.”

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Viisi biisitärppiä 2
Viisi biisitärppiä 1
“Your voice can take me there”: Madonnasta, Carolasta ja heidän opetuslapsistaan
”Disco Discharge” paketoi homodiskon
Da Bitchy -koodi: miksi homot aina tappelevat diivoistaan?
”Et ole sellainen”: erilaisuus Antti Tuiskun tuotannossa

Sokeaa rakkautta – hieno nuortenelokuva ”The way he looks”

”Mitä silloin tapahtuukaan / ensisuudelma kun ohi on?” Tähän iskelmästä poimittuun elämänfilosofiseen kysymykseen pureutuu brasilialainen nuortenelokuva The way he looks (Hoje eu quero voltar sozinho, 2014), joka palkittiin parhaana queer-elokuvana Berliinin viimevuotisilla elokuvajuhlilla. Ohjaaja-käsikirjoittaja Daniel Ribeiron hieno pieni elokuva kuvaa sokean päähenkilönsä kautta sitä aikaa nuoren elämässä, jolloin suuret tunteet saavat silmät avautumaan. 

Leonardo on sokea lukiolainen, joka on täysin kypsä ylihuolehtiviin vanhempiinsa – kotoa pitäisi päästä vaikka vaihto-oppilaaksi jenkkeihin. Lohtua tuo paras kaveri Giovana, jonka kanssa Leonardolla on tiivis ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosuhde. Kaveruus joutuu kuitenkin koetukselle, kun parivaljakko täydentyy luokan uudella pojalla Gabrielilla.

Pojat alkavat tehdä yhä enemmän juttuja keskenään, ja Giovana tuntee itsensä hylätyksi myös romanttisesti - hänellä kun on orastavia tunteita Gabrielia kohtaan. Mutta niin on myös Leonardolla. Tilannetta ei helpota se, että Gabriel menee ja pussaa Leonardoa äkkipäätä kotibileiden jälkimainingeissa. Ensisuudelma tuli ja meni, mutta mitä sitten?

The way he looks on siitä virkistävä elokuva, että homous ei ole siinä se suurin juttu, kuten ei myöskään sokeus. Molemmat saavat toki osakseen pilkkaa luokan suurisuilta, mutta Leonardolle itselleen ne ovat syntymälahjoja. Voisi jopa sanoa, että sokeus ja homous ovat pikkujuttuja sen epävarmuuden rinnalla, pitääkö tuo toinen minusta ja kelpaanko hänelle ihmisenä.

Sokeuden kautta ohjaaja-käsikirjoittaja Daniel Ribeiro kohdistaa kuitenkin huomiota miestenvälisen läheisyyden tabuihin: miehet voivat kävellä julkisesti käsikynkkää enintään silloin, kun toinen on sokea, mutta aurinkovoiteen levittäminen toisen iholle on jo kulttuurisesti liian latautunutta. Meistä jokainen tarvitsee silti kosketusta ja on yhtä oikeutettu siihen kuin sokea saattajaan, tuntuu Ribeiro viestittävän.

Leonardon ja Gabrielin välisen suhteen kehittyminen on kuvattu todella kauniisti ja hienovireisesti. Kun toista ei voi nähdä, jokainen kosketus ja muu aistimus korostuu. Esimerkiksi kohtaus, jossa Leonardo nuuhkii Gabrielin unohtamaa hupparia, on eroottisin, minkä olen nähnyt miesmuistiin. Muutenkin elokuvan luontevien nuorten näyttelijöiden välillä on hieno jännite, joka kantaa loppuun asti. Katsoja ei voi kuin pelätä pahinta ja toivoa parasta.

Vaikka kullatut muistot toisin väittävät, ensirakkaus on harvoin mikään öljymaalaus. Pikemmin se on rujo graffiti, jonka ääriviivat hahmottuvat betonista vielä vuosien ja lukemattomien pesujenkin jälkeen. The way he looks on tässä mielessä harvinaisuus: ei mikä tahansa töhry, vaan pieni taideteos, joka antaa toivoa taannehtivasti.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:

Ylpeyttä ja ennakkoluuloja: Pride-elokuva ja Billy Elliot -musikaali
Nuoruuden peilisaleissa: Honkasalon ja Saision Betoniyö
Sutinaa suviyössä: Stranger by the lake
Homoelokuvan arkirealismia: Weekend
Homolyhytelokuvia maailmalta: Boys on film

Muualla verkossa:
The way he looks Peccadillo Picturesin sivustossa

”Et ole sellainen”: erilaisuus Antti Tuiskun tuotannossa

Kuva: Warner Music.

”Homo? Hetero? En kommentoi!” Antti Tuiskun uuden En kommentoi -levyn (2015) nimikappale vain sinetöi sen, minkä jo ennestään tiesimme: Tuisku ei halua puhua omasta seksuaalisuudestaan julkisuudessa. Tuotannossaan hän on kuitenkin käsitellyt viime vuosina yhä enemmän erilaisuutta, kuten normista poikkeavaa miehisyyttä ja rakkautta.

Tässä jutussa tarkastelen Tuiskun sanoituksia ja niiden kehitystä siitä näkökulmasta, millaista tarttumapintaa ne tarjoavat sateenkaarevalle kuulijakunnalle.

”Tytöt ovat kauneimmillaan, pojat komistuu”

Kahdella ensimmäisellä levyllään – Ensimmäinen (2004) ja Antti Tuisku (2005) – Tuisku teki vielä sitä, mitä häneltä teini-idolina odotettiinkin: lauloi suoraan tytöille. Esimerkkinä tästä on esikoislevyn Vaarallinen-kappale (sanat Patric Sarin ja Ronja), joka kuvaa esiintyjän ja yleisön välistä suhdetta hyvinkin lihallisesti.

Tanssi mun tahtiin koska osaat sen

noi sun liikkees vakuuttaa

ja mä teen susta niin hikisen

kun laulan, en aio perääntyy

Laulun kertoja on poiminut yleisöstä yhden ”villin tytön”, josta hän aikoo tehdä ”niin hikisen” ja jonka kesyttämistä hän aikoo yrittää. Sitten ”työstetään lannetta” ja todetaan, että yöstä tulisi pitkä – tämä bändärin kehtolaulu ei todellakaan jätä paljon arvailujen varaan.

Kakkoslevyn Jätä rauhaan -kappale (sanat Ronja) on muuten kuin suoraa jatkoa edelliselle, mutta sävy on tyystin toinen.

Mä oisin paennut
jos oisin tajunnut
tyttö sekaisin oot

Nyt laulun kertoja sättii ”sekaisin olevaa tyttöä” tuppautumisesta, tarrautumisesta ja huomion kerjäämisestä. ”Aluksi mysteerinen / nyt oot vain hysteerinen”, kertoja puuskahtaa ja kuittaa: ”Jaoimme vain yhden yön / sen voisit jo unohtaa / ei tule enää toistumaan.”

Nämä säkeet olivat sikäli enteelliset, että Tuiskun tuotannossa ei tämän jälkeen lauleta heteronormista käsin, vaan rakkaudesta tai intohimosta kertovat laulut ovat täysin sukupuolettomia. Poikkeuksena on Aikaa-kokoelmalevyllä (2007) kuultava Kesäkumibiisi Hyppää kyytiin (sanat Ronja ja Mariska), jossa mainitaan tyttöjen rinnalla myös pojat halun kohteina.

Kaupunki ku kaupunki kesällä uneton
tytöt ovat kauneimmillaan, pojat komistuu
näät sata tyyppii päiväs joihin voisit ihastuu

Laulussa päädytään myös silmää iskemään Lost & Foundiin, tuohon muinaiseen ”heteroystävälliseen homoravintolaan”. Vink, vink!

”Mulle kaikki vieras onkin teille tärkeintä”

Aikaa-kokoelmalevyn jälkeiselle Tuiskun tuotannolle on ominaista paitsi heteronormista etääntyminen myös oman erilaisuuden hahmottaminen suhteessa vakiintumista ja perheellistymistä koskeviin odotuksiin.

Hengitän-albumilla (2009) kuultavassa ja Tuiskun itsensä sanoittamassa Mun elämää -kappaleessa on vielä hieman anteeksipyytävä sävy, kun kertoja vertaa elämäänsä koulutoverien elämään.

Muilla tuntuu olevan jo kaikki valmiina
tutkinnot ja perheet, farkkuauto parkissa
mut mä vielä etsin omaa paikkaa

Samalla hän tuskailee lähipiirin parisuhdeutelujen kanssa ja murehtii myös vanhempiensa odotuksia, jotka liittyvät vakiintumiseen ja aikuistumiseen.

Sukulaisten kahvipöydässä taas kysellään
kuuluuko meidän iltatähden sydän kellekään – –
mä näen huolen vanhempien kasvoilta
ne toivoo, että seisoisin omilla jaloilla

Toisten valinnat eivät tunnu omilta, mutta omakaan suunta ei ole vielä kunnolla hahmottunut. Itseään psyykatakseen kertoja kuitenkin toistelee: ”Tää on mun elämää / päivääkään en vaihtais toiseen – – ja paljon on edessä.”



Samaa aihepiiriä luotaa Kaunis kaaos -levyn (2010) kappale Mustavalkoinen, jonka Tuisku on sanoittanut yhdessä Paula Vesalan kanssa.

Laulusta välittyy jälleen sisäinen ristiriita sen suhteen, millainen kertoja kokee olevansa ja millaisiksi hän kokee vanhempiensa odotukset. Koti, uskonto ja isänmaa -tyyppinen elämä ei tunnu omalta, mutta ruodusta poikkeaminen aiheuttaa syyllisyyttä ja pelkoa siitä, että on vanhempien silmissä ”toivoton tapaus”.

Teistä tein taas virheen – –
kuinka meillä voikaan olla kieli yhteinen
vielä en oo saanut mitään mitä teillä on
sisko onnistuu ja mä oon se toivoton
mulle kaikki vieras onkin teille tärkeintä
koti, perhe, työ ja ikuisuus yhdessä

Laulun loppu on kertojan pohdintaa siitä, miksi hän ei ole kyennyt vastaamaan sisäistämiinsä odotuksiin. Hän toteaa, että maailma ei ole enää ”niin mustavalkoinen kuin ennen” – kenties sellainen kuin se ennen oli pienillä paikkakunnilla, joilta ihmisen ei odotettukaan lähtevän. Jos vain töitä oli, kotipaikalle jäätiin, perustettiin perhe ja rakennettiin talo.

Varsinkin monille hlbti-ihmisille lähtö on kuitenkin ollut ainoa todellinen vaihtoehto, koska pienen yhteisön kontrolli ja oma poikkeavuus ovat usein kestämätön yhdistelmä. Lähtö ei kuitenkaan pelasta ristiriidoilta, joita syntyy omien elämänvalintojen erilaisuudesta suhteessa oman perheen elämään ja arvomaailmaan – varsinkaan, jos suhde perheeseen on lämmin: ”Pettymyksen pitkä hiljaisuus, hiljaisuus / en tehnyt kuin multa ootetiin ja toivottiin”, tilittää Mustavalkoinen-laulun kertoja.

”Tahdoit naisen tai miehen, ehkä sen oikean”

Sisäistettyjen odotusten ja todellisuuden välistä ristiriitaa kuvaa samaisen Kaunis kaaos -levyn Et ole sellainen (sanat Antti Tuisku ja L. Sundström). Tulkitsen kappaleen kertojan sisäiseksi puheeksi, jossa hän haastaa omat aiemmat odotuksensa sekä laajemmin yhteisön ja yhteiskunnan odotukset siitä, miten pitäisi elää.

Tahdoit veneen tai laivan ja sille sataman
naisen tai miehen, ehkä sen oikean
halusit puvun ja solmion ja hääpäivän
onnen niin soikeen, ikuisesti kestävän

Kertoja on tehnyt pesäeron aiempiin haaveisiinsa, johon liittyi nainen tai mies, häät ja ikuinen onni. Tilalle on tullut rehellisyys omia tunteita ja tarpeita kohtaan. On tärkeintä surra, jos surettaa, ja mennä, jos menottaa vailla suoritus- ja saavutuspainetta: ”Voisit häilyä ja häipyä vieraaseen yöhön / etkä kärsiä ja riutua raskaaseen työhön.”

Muiden odotukset ahdistavat yhä, mutta nyt kertoja haluaisi surkuttelun sijasta huutaa koko maailmalle olevansa erilainen, epävakaa ja epätäydellinen.

Haluaisit huutaa mäen päältä
näät kaikki odotukset sieltä
muut on vakaita ja valmiita
kauniit kodit täynnä lapsia
et ole sellainen

Kertoja vakuuttaa, että ”näinkin voi elää elämäänsä” ja että hän on kokonainen myös ilman tutkintoa, puolisoa ja lapsia. Jos muut pyrkivät lokeroimaan hänet ja työntämään hänet ”lyhyyttä kasvamaan”, hän potkii takaisin.

Lopulta kertoja purkaa turhautumisensa ja todella ”huutaa mäen päältä”: ”Oon täysi vaikken valmis vielä.” Uhma kätkee kuitenkin haavoittuvuuden: kertoja ajattelee kaikkien muiden olevan valmiimpia ihmisinä ja elävän perheidylliä, jollaista hänelle ei ole tarjolla ja jota hän ei muutenkaan (tai juuri siksi) tunne omakseen.

Laulun teemat – sinkkuus ja lapsettomuus – eivät toki ole hlbti-elämän ominaispiirteitä, mutta moni meikäläinen varmasti tunnustaa itsensä laulun uhmasta ja ”tunkkinne pitäkää” -tunnelmasta. Moni seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluva ei edes uskalla haaveilla vaikkapa lapsista, mikä saattaa näkyä käänteisenä reaktiona: ei voisi vähempää kiinnostaa lasten saaminen. 

Samoin saatetaan uhmata heteroydinperhettä, koska änkyrät ovat käyttäneet sitä lyömäaseena ja ainoana oikeana perhemallina. Tietysti on myös niitä, jotka aidosti eivät halua sitä ”kaunista kotia täynnä lapsia”.

Et ole sellainen -laulu on uhmakkaampi kuin Mun elämää tai Mustavalkoinen, mutta sen kertoja tuntuu yhä vain kysyvän: jos en ole sellainen, millainen sitten olen? Mitä on olla minä?

”Oon rajalla, oon valmiina”

Toisenlainen tie (2013) on sateenkaarinäkökulmasta Tuiskun tuotannon merkittävin levy, koska se jo nimeään myöten summaa niin monen hlbti-ihmisen elämäntarinan ja koska sen kappaleissa pohditaan mm. rakkauden oikeutusta ja miehuuden olemusta. Jälkimmäisestä on esimerkkinä Toni Wirtasen sanoittama puhutteleva laulu Mies.

Oon nähnyt syntymää ja kuolemaa
ja aavistan mitä vastuu tarkoittaa
riittääkö se kuitenkaan,
että mieheksi kutsutaan
mitä muuta siihen vielä tarvitaan?

Laulun kertoja myöntää tuntevansa yleisen miehisyysmuotin (”mä tunnen muotin, joka annettiin”), mutta asemoi itsensä sen ulkopuolelle – jälleen aihe, johon esimerkiksi homo-, bi- ja transmiesten on helppo samastua.

Samoin kuin edellisistä kappaleista, myös Miehestä välittyy ulkopuolisuus, irrallisuus sekä epävarmuus oman tien oikeutuksesta. Omat jalat vievät harhaan, eikä elämällä ylipäätään tunnu olevan kiintopistettä, vakiinnuttavia juuria.

Mun jalat liikkuu ja ne kuljettaa
senhän ne aina osaa parhaiten
mut mihin ne mua vie
kun valot harhaan johdattaa
miten ihminen voi juuret kasvattaa?

Kappaleen kertosäe on mielenkiintoinen, koska se esittää laulun ”sinälle” (yhteiskunnalle?) toistuvasti suoran kysymyksen: ”Hei kerro, kuinka ollaan mies? Kuinka se oikein ansaitaan?” Kysymyksessä on haastava sävy – ikään kuin kertoja kivahtaisi jonkun kritisoitua hänen epämiehekkyyttään tai naisellisuuttaan. Jos kerran tiedät paremmin, kerro sitten sinä!, tuntuu kertoja sanovan.

Kertosäkeen loppu ”jos löydän sinne jostain tien / sittenkö musta kasvaa mies?” on suorastaan ironinen: sittenkö ehkä kelpaan, kun muutan ensin aivan kaiken itsessäni?

Viimeisessä säkeistössä kertoja on elämässään tienhaarassa: ”Oon rajalla, oon valmiina / mun käsissä on avaimet ja valinnat.” Hän tiedostaa, että valintojen ja keinojen on oltava omia, mutta samalla hän vetoaa: ”Mua opasta.”

Tästä on ironia kaukana, ja jäljellä on vilpitön pyyntö – sellainen, jonka voisi esittää parisuhteessa, johon on kantanut kaikki omat kipunsa ja jossa on ihmisenä paljaimmillaan ilman sitä ainaista suojaavaa uhmaa ja halua taistella tai paeta. Kenties yhteisyydestä löytyy varmuus, jonka turvin voi kasvaa rohkeasti siksi ihmiseksi, joka pohjimmiltaan on: ”Mä teen sen tien, se on mun tie / on, on, se on mun tie!”

”Kaikki eivät hyväksy, silti älä pysähdy”

Toisenlainen tie -levyllä kuultavan Pysy lähellä mua -kappaleen (sanat Saara Törmä ja Antti Tuisku) kertoja on kuin muuttunut mies. Anteeksipyytely ja puolustelu ovat jääneet, ja jäljellä on varmuus omasta tiestä, jota kertoja ei kuitenkaan enää taivalla yksin. Elämään on tullut rakkaus, jonka jotkut tuomitsevat synniksi. Tuomitkoot, sanoo kertoja – taistellaan sitten yhdessä.

Pysy lähellä mua
jos luojamme meidät kieltää
jos ihmiset hylkää, maailma selän kääntää
pysy lähellä mua
me rakkautta suojellaan
sitä puolustetaan, mihin tahansa hintaan

Laulun loppupuoli on täynnä latautunutta uskonnollista käsitteistöä: taivaaseen tai kadotukseen päätyminen, luojan kohtaaminen, liekkeihin ja villipetojen kynsiin joutuminen. Aiempien laulujen kertojaa ahdistivat vanhempien ja yhteiskunnan odotukset, mutta nyt hänen ”sydäntään ei taivuteta pelkäämään” enää mitään – ei edes sitä kuuluisaa viimeistä tuomiota. Rakkaus on kaiken taistelun arvoinen.

Luojamme

jos nyt kohdata saan
siitä kiitän vaan
kuinka mä rakastin
nyt jos me joudutaan liekkeihin – –



Sama vankkumaton varmuus välittyy Toisenlainen tie -levyn hittibiisistä Rakkaus on (sanat Saara Törmä ja Aku Rannila). Laulun kertoja kyllä tiedostaa maailman odotukset – varsinkin parinvalintaan liittyvät – mutta ei enää välitä niistä. Järjestys on sekoittamista varten, ja rakkaus on rajoittamaton, ”vaikka miten se tuomitaan”.

Hiljainen ja näkymätön laki se on
kuka sua saa tulla lähelle
ja koskettaa
tänä yönä lokeroita sekoitetaan
rakkaus on rajaton
päästä sinun suojakuori hajoamaan
ole vapaa
ole vapaa

Laulun loppupuoli voidaan tulkita rohkaisuksi kaikille muillekin rakastavaisille, jotka synnintekijöiksi leimataan. Huomio kääntyy näin pois omasta nava(naluse)sta, ja kiirastulensa pohjalta kertoja tietää, että pelko ja epävarmuus antavat kyllä periksi. Tästäkin kappaleesta olisi saanut melkoisen Pride-tunnarin!

Kävi miten kävi
sinä tiedät jo sen
kaikki eivät hyväksy, silti älä pysähdy
sinulla on lupa olla onnellinen
sydämesi on vielä joku päivä peloton – –
päivä päivältä
helpompaa
rakkaus on

”Peto on irti”

Antti Tuiskun uuden En kommentoi -laulun kertoja listaa lukemattomia asioita, joita hän ei kommentoi – aina Hemohesistä homosteluun. Ja samapa tuo. Tuiskun tuotantoa kuunnellessa on nimittäin selvää, että hän on kommentoinut seksuaalistakin erilaisuutta ja poikkeavaa miehisyyttä jo monella tavalla. Monet näistä kappaleista ovat vieläpä hänen itsensä sanoittamia ja tuntuvat ilmeisen omaelämäkerrallisilta.

Ovatko ne siis todisteita siitä, että Tuisku on homo? Eivät välttämättä, mutta ilmeisen queer hän joka tapauksessa on karttaessaan visusti sekä hetero- että homoleimaa. Tuisku laulaa sukupuolesta ja seksuaalisuudesta siten, että niitä ei voida tarkkaan määritellä. Siten myös hlbti-yhteisö voi löytää useista hänen kappaleistaan tarttumapintaa ja samastumiskohteita, vaikka ei itse musiikista välittäisikään. Tämä välittyy myös tuoreesta keikka-arviosta, joka on luettavissa Tämän kylän homopojan blogissa. 

Tuiskun Kaunis kaaos ja Toisenlainen tie ovat mielestäni suomalaisen pop-iskelmän ”pervoimpia” levyjä Jari Sillanpään Rakkaudella merkitty mies -albumin (2014) ohella. Ne kestävät vaikka isältä pojalle – jos siis sattuu haluamaan sen kauniin kodin täynnä lapsia. Mutta kyllä kummipoika tai -tyttökin osaa varmasti arvostaa sitä, kun setä ”laittaa Haddawayn soimaan”.



Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Viisi biisitärppiä 2
Hopeinen HBTkuu: Suomi-popin pervot eilen ja tänään 1–6
”Come on, Vogue!”: kun vähemmistöjen alakulttuurista tuli valtavirtaa
Da Bitchy -koodi: miksi homot aina tappelevat diivoistaan?
“Your voice can take me there”: Madonnasta, Carolasta ja heidän opetuslapsistaan
”The secret in his past”: (kaappi)homot Pet Shop Boysin tuotannossa

”Sen tango kansainvälinen ja kaunis on”: Pajtim Statovcin ”Kissani Jugoslavia”

Pajtim Statovcin palkitusta esikoisteoksesta Kissani Jugoslavia (2014) jäi lähtemättömästi mieleen vanha jugoslavialainen hääperinne: hääyönä aviomies saattoi tuoda tuoreen morsiamensa eteen kissan ja tappaa sen paljain käsin osoittaakseen morsiamelleen ylivaltansa, opettaakseen tämän pelkäämään miestään.

Kirjan toinen kertoja, sopimusavioliittoon valmistautuva albaanityttö Emine välttyy tältä koettelemukselta, mutta pelkäämään hän kyllä oppii omaa Bajramiaan. Ja niin oppii myös kirjan toinen kertoja, pariskunnan homopoika Bekim. Hän on varttunut Suomessa, jonne perhe aikanaan pakeni Jugoslavian 1990-luvun julmia hajoamissotia.

Kuri-sanasta on vain muutama kirjain kuristamiseen, joten ei ole ihme, että Bekim pelkää pienenä kuollakseen käärmeitä – kalkkarokäärmeitä, valtavia kuristajakäärmeitä ja mustia pikkukäärmeitä, jotka osaavat puhua ja uhkailla. Pelkää aina siihen saakka, kunnes hän lopulta uskaltaa sanoa äitiä hakkaavalle isälle: ”Älä koske häneen. Tapan sinut muuten.”

Henkinen kamppailu isän ja äidin välillä kuitenkin jatkuu. Aikuisena Bekim ostaa lemmikikseen kuningasboan, ja homobaarista löytyy elämänkumppaniksi kissa – sietämättömän omahyväinen yksilö, jota Bekim kuitenkin palvelee yhtä nöyrästi kuin äiti isää aikanaan. Lopulta käärme yrittää kuristaa kissan, kunnes Bekim tulee väliin – jälleen kerran.

Jotta menneisyys hellittäisi kunnolla otteestaan, Bekimin on kohdattava verenperintönsä ja palattava maahan, jota ei enää ole: hänen äitinsä ja isänsä Jugoslaviaan.

Pajtim Statovcin symbolisesti ladattu esikoisteos kertoo siitä, miten kovalla työllä oma nahka on luotava eri kulttuurien, sukupuoliroolien ja parisuhdemallien ristipaineissa. Bekimin isä oli tiennyt paikkansa perinteisessä sukupuolijärjestyksessä, mutta maahanmuuttajan homopoika ei saa valmiina mitään käyttökelpoista, paitsi ehkä vapauden etsiä itsensä näköistä miehuutta. Ja hyvä niin – valmiit vastaukset kun sopivat vain niille, joilla ei ole mitään kysyttävää.

Kirjan vahvassa maahanmuuttokuvauksessa pakolaisuus vertautuu Eminen ja Bajramin pakkoavioliittoon. Kotona Jugoslaviassa miehen ylivalta oli selviö, mutta

Suomessa järjestelmä ottaa myös perheen autoritaariselta isältä luulot pois kuin sulhanen morsiamelta hääyönä. Aivan kuten Emine ei koskaan saa mieheltään kiitosta siitä, miten täydellisesti hän hoitaa velvollisuutensa vaimona, myöskään suomalainen yhteiskunta ei suotta selkään taputtele niitä, jotka vessojamme siivoavat: 

Vittu jos ette osaa olla ihmisiksi, painukaa sinne mistä tulitte. – – Me jäimme eristyksiin – kahteen erilaiseen maailmaan, jotka jollakin tavalla kuitenkin alkoivat muistuttaa toisiaan, emmekä me enää kuuluneet kumpaankaan. Olimme irtolaisia, marginaaliin työnnettyjä kiertolaisia, ihmisiä vailla kotimaata, identiteettiä ja kansallisuutta.

Kissani Jugoslavia on moderni eläinsatu, jonka tärkein opetus on ehkä se, että vanhemmilta omaksuttujen roolien ja kulttuurisen painolastin ei tarvitse antaa loputtomiin määrittää myöhempiä ihmissuhteita. Esimerkiksi kaikki homobaareista löytyvät kollit eivät näennäisestä suloisuudestaan huolimatta ole yhtä viattomia ja yhtä sinnikkään suojelun tarpeessa kuin ne kissanpennun kaltaiset nuoret morsiamet, jotka joutuvat käärmeen kanssa naimisiin.

Itseäni jäi erityisesti mietityttämään se, miten paljon yhteistä patriarkaalisissa kulttuureissa elävillä naisilla sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöillä voi olla perinteiden puristuksessa. Toisaalta mietin pakolaisuuden ja homopakolaisuuden yhtymäkohtia: lukemattomat homot ovat varsinkin menneinä vuosikymmeninä päätyneet lähtemään avarammille aloille väsyttyään ainaiseen sotimiseen. Bekim-poika onkin äärimmäisen kiinnostava päähenkilö, koska hänessä henkilöityvät kaikki nämä asiat. Samalla kotimainen maahanmuuttokirjallisuus täydentyy, kun Anja Snellmanin Parvekejumalien (2010) Anis ja Jari Tervon Layla (2011) saavat rinnalleen muslimiperheessä kasvavan erilaisen mieshahmon.

Hienointa Pajtim Statovcin kirjassa on kuitenkin se, että se jää lukemisen jälkeenkin elämään ja hengittämään, etten sanoisi kehräämään. Juuri tämän vuoksi se ansaitsi mielestäni Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon paremmin kuin Tommi Kinnusen sinänsä erinomainen Neljäntienristeys (2014), jossa siinäkin on kiinnostava homoteema: perheenisä Onnin seksuaalinen kipuilu jälleenrakennuskauden Suomen armottomassa asenneilmapiirissä. Kinnusen kirja innosti minua vähemmän siksi, että se oli kerronnallisesti huomattavasti perinteisempi ja että sen rakenne tuntui suorastaan liian harkitulta. Neljäntienristeyksen lukeminen vertautui palapelin kokoamiseen: lopputulos ei ollut niin kiinnostava kuin itse prosessi.

Kissani Jugoslavia taas on kuin perintömatto – rispaantunut mutta rakas, monenkirjavista muistoista kudottu.

Samasta aiheesta:

Seksuaalipakolainen muistelee: Olli Nuutisen Kommentteja kahteen elämään