Terveisiä poikien paratiisista: kun ”Kalle” kirjoitti homoista

Kalle 6/81.

Olo on jo valmiiksi alaston: käsilaukku ja takki piti jättää lukolliseen kaappiin, jotta läpäisisin vahtimestarin röntgenkatseen. Nyt astelen pelkkää punaista muistikirjaa heilutellen suuresta salista toiseen, sieltä portaita alas ja edelleen yhdyskäytävää pitkin toiseen taloon sekä hissillä ylös. Patsasteltuani aikani tutun hyllyn ääressä joudun lopulta luovuttamaan ja kysymään virkailijalta apua.

”Miestenlehdet ovat erikoislukusalissa”, nainen ilmoittaa äänellä, joka tuntuu täyttävän koko kuolemanhiljaisen käytävän ja saavan kaikki pöytiin painuneet päät kohoamaan joutsenkaulojen varassa. Pervo on jäänyt kiinni housut kintuissa!

Seuraa todellinen walk of shame, jonka aikana kiroan kavioiden lailla kopsuvia kenkiäni. Paraskin porno-ori, tuumin ja astun vielä yhteen portaikkoon. Siellä on kaappi, johon joudun jättämään myös muistikirjani, tuon viimeisenkin rekvisiitan, jolla olen epätoivoisesti yrittänyt viestiä olevani täällä kyllä ihan oikealla asialla.

Kun lukusalin virkailija lopulta laskee eteeni kymmenisen tiiliskiven paksuista vuosikertaa Kalle-lehtiä, luovutan. Hyvä on, hyvä on! Olen tullut Kansalliskirjastoon lukemaan pornoa. Kuulitteko kaikki? PORNOA! Mutta tästä on seksi kaukana.

Kallen mainos Mossessa 1/83.

Pornoa ja politikkaa

Vanhoista suomalaisista homolehdistä muistetaan nykyisin lähinnä Psyke ry:n julkaisema 96 (jäljempänä Ysikutonen) sekä Setan Seta-lehti myöhempine reinkarnaatioineen. Harvemmin kuulee sen sijaan muisteltavan Kallea – varsinkaan kaihoisasti.

Lehtikeisari Urpo Lahtisen luotsaaman Lehtimiehet Oy:n perustama Kalle (1973–2015) oli toki ensisijaisesti heteropornolehti, mutta se tarjosi vuodesta 1976 lähtien sisältöä myös homolukijoille. Tuolloin lehdessä alkoi nimittäin ilmestyä homotarinoita sisältänyt ”Mies miehelle” -palsta. Vuonna 1978 palsta laajeni jo ”Gay-kansan omiksi sivuiksi” ja edelleen vuonna 1980 ”Gay-kansa” -nimiseksi lehti lehdessä -spektaakkeliksi.

Kulminaatiopisteensä Lehtimiehet Oy:n homotarjonta saavutti vuosina 1983–1984, jolloin Kallen homosivujen rinnalla julkaistiin sen sisältöä vastaavaa Mosse-homolehteä. Nimi oli tietysti lainattu kulttihomo Monsieur Mosselta, mutta muuten lehdellä oli yhtä vähän tekemistä Mossen kanssa kuin mitä Urkki- ja Manu-pornolehdillä oli omien kaimojensa kanssa.

Kansalliskirjaston Kalle-orgioideni alussa oletin automaattisesti, että pornolehden homosivujen sisältö koostuisi ”Hannu antoi minulle päätä kumisaappaiden vastakkain kitistessä” -tyyppisistä jutuista. Niitä Kallessa toki riitti, mutta varsinkin alkuvuosina sivuilla harjoitettiin myös aktiivista kansalaisvaikuttamista ja esitettiin radikaalejakin poliittisia näkemyksiä. 

Toistuvana aiheena ja kritiikin kohteena oli esimerkiksi suomalaishomojen kohtaama syrjintä, joka oli myös yhteiskunnan legitimoimaa rikoslain kehotuskieltopykälän, heteroseksiin verrattuna korkeamman suojaikärajan ja homoseksuaalisuuden sairausleiman vuoksi.

Kalle tarjosi näille ahtaille asenteille vastapainoa julistamalla gay power -henkistä vapaan seksuaalisuuden ilosanomaa, jota se maahantoi suoraan San Franciscosta ja muista maailman meikäläismetropoleista. Kallen homosivujen vakiokauraa olivat toisin sanoen eskapistiset matkajutut ”sieltä jostakin”, missä kaikki oli paremmin. Niiden rinnalle tuli 1970–1980-lukujen vaihteesta lähtien myös kotimaan matkajuttuja osoituksena siitä, että aidsia edeltäneelle ajalle tyypillinen homojen seksuaali-irrottelu sujui myös täällä Pohjantähden alla.

Kalle toimi lisäksi jo varhain portaalina suomalaishomoille räätälöityihin kaupallisiin palveluihin. Järjestötoimijoiden, eli Psyken ja Setan, tanssien lisäksi lehdessä mainostettiin nimittäin ahkerasti kaupallisten toimijoiden järjestämiä disko-, drag show- ja saunailtoja sekä ulkomaanmatkoja. Varsinkin seuramatkatarjonnan kautta Kallen voidaan ajatella avartaneen monen meikäläisen maailmaa täysin uudella tavalla.

Kallen homosivuja lukiessa avautuivat epäilemättä myös monen heteron silmät. Koska sivut ilmestyivät osana heteropornolehteä, niiden voidaan ajatella raivanneen homoseksuaalista tilaa keskelle heteroseksuaalista (ala)kulttuuria. Erityisen merkittävää tämä oli, kun ajatellaan Kallen levikkiä ja lukijakuntaa.

Suomalaisen aikuisviihteen veteraanin Timo Korpin kirjasta Lihaa säästämättä (2002) selviää, että Kallen levikki oli parhaimmillaan 200 000 kappaletta ja että pornolehtien pääasiallinen lukijakunta koostui ammattikoulun käyneistä 18–29-vuotiaista poikamiehistä. Heistä monet kohtasivat ensimmäiset homonsa ehkä juuri Kallen sivuilla. Asennekasvatuksen näkökulmasta on toki kyseenalaista, että kyseinen homo saattoi poseerata tyytyväisenä ”ryhmäkuvassa” sanfranciscolaisen glory holen edessä.

Seksikeskeisyyden vuoksi Kallen ja sen oheisjulkaisun Mossen vastaanotto oli hyvin negatiivista varsinkin Seta-lehdessä, joka teki kaikkensa muuttaakseen vallitsevia ennakkoluuloja esimerkiksi aids-kriisin keskellä ja torjuakseen epidemiaa.

Seksikeskeisillä jutuillaan Kallen voidaan toki väittää tehneen homoille karhunpalveluksen, koska jutut vahvistivat heterojen keskuudessa muutenkin vallinnutta mielikuvaa puskissa panevista peppupojista. Toisaalta Kallea ei parhaalla tahdollakaan voi pitää minään heteroseksuaalisen rakkaus-, avio- ja perheinstituution pää-äänenkannattajana, ellei nyt ”Papin k---ä oli suuri ja ryhmyinen kuin taidekynttilä” -tyyppisiä juttuja niin halua nähdä. Seksikeskeinen ihmiskuva oli Kallessa universaali, ja lehti pyrki osaltaan taistelemaan meidän kaikkien naimaluvan puolesta.

Tässä jutussa tarkastelen Kallen homosivujen sisältöä sekä suhdetta muihin suomalaisiin homolehtiin ja kentän toimijoihin. Materiaali koostuu vuosina 1976–1985 julkaistuista Kalle-lehdistä, joiden rinnalle nostan poimintoja myös Ysikutosesta ja Seta-lehdestä.

Kalle 1/77.

’Sellaisille’ ja ’normaaleille’

Kallen ensimmäinen ”Mies miehelle” -palsta ilmestyi numerossa 12/76. Sen jälkeen homot vilahtelivat ja ennen kaikkea vilauttelivat kaikissa selaamissani Kansalliskirjaston Kalleissa aina vuoden 1985 loppuun saakka.

Alussa ”Mies miehelle” oli yksisivuinen ja kuvittamaton palsta, joka sisälsi homotarinoita. Niistä käy esimerkiksi numerossa 1/77 julkaistu juttu ”Tule tanssimaan, kaunis poika”. Pornon sijasta sitä voisi kutsua esileikiksi, joka valmisti Kallen lukijoita siihen, mitä jatkossa olisi luvassa ja miksi.

Jutun kirjoittaja kuvaa suomalaisten homojen asemaa, ja sanakäänteet tuovat mieleen Uuno Kailaan ”Pallokentällä”-runon: ”Pojat juoksivat notkein säärin / yli pallokentän sen. / Eräs seisoi hievahtamatta, / eräs raajarikkoinen.” Erona vain on se, että kirjoittaja kiistää oman poikkeavuutensa, jonka nojalla hän joutui seuraamaan heterojen peliä katsomosta käsin:

Itse en myönnä olevani mitenkään ”poikkeava” nuori mies. Minua sykähdyttävät täsmälleen samat diskorytmit kuin ketä tahansa vähän alle 30-vuotiasta. Kun soulin syke jymisee Helsinki Clubin tai minkä tahansa muotidiskoteekin kaiuttimista, kylmät väreet kulkevat välittömästi pitkin selkäpiitäni. Ne ovat rytmejä jotka vievät väistämättä mukanaan, tanssittavat – ja kiihottavat! Silmäni etsivät sopivaa partneria ravintolasalin pimeässä. Löydän etsimäni silmät, katseen joka kääntyy hetkeksi pois… mutta palaa hetken kuluttua arasti takaisin minuun päin. Minä haluan hakea hänet tanssilattialle, olla hetken hänen partnerinsa, löytää yhteisen rytmin, tuokion mittaisen läheisyyden… Mutta minä en voi sitä tehdä – en sen ihmisen kanssa, jota nyt katson syvälle tummiin, arkoihin, kauniisiin silmiin. Me emme saa rakastella. Me emme saa koskettaa toisiamme. Minä en voi hakea häntä tanssimaan, vaikka Donna Summer huokailee kiihottavasti kaiuttimien välityksellä ”Couldn’t It Be Magic” -laulun säveliä [po. ”Could it be magic”]. Minä en saa, sillä tuo suloinen olento on poika, samaa sukupuolta kuin minäkin. – – Minä tilaan tarjoilijalta uuden oluen. Vajoan tympääntyneenä tuoliini ja kaipaan kauas Suomesta, Kööpenhaminan [homoyökerho] Madame Arthuriin, Amsterdamin lukuisiin klubeihin, Las Palmasiin, Caprille…

Vuoden 1977 Suomessa kahden miehen rakastelu ei toki ollut enää laissa kiellettyä, mutta asenteiden ahtauden vuoksi samasukupuolisen rakkauden liikkumatila tuntui kirjoittajasta yhä tavattoman pieneltä. Heteroravintolassa ei sopinut olla avoimesti homo, ja yleinen mielipide lähti siitä, ettei homojen sopinut tehdä mitään edes suljettujen ovien takana. Lopuksi jutun kirjoittaja kuitenkin saa ihailemansa pojan mukaansa ja esittää suorastaan uhmakkaan vetoomuksen:

Unohdetaan tämän maan moraalisäännöt, ollaan kahden. Rakastellaan niinkuin [sic] muutkin. Meillä on siihen täysi oikeus. Suomessakin.

Sanat oli todennäköisesti suunnattu yhtä paljon Kallen hetero- kuin homolukijoillekin. Homoille sanat toimivat voimapuheena, ja heteroille ne pyrkivät perustelemaan sen, miksi heidän pornobuffetiinsa katettaisiin jatkossa lautanen myös homoille. Samaisen jutun yhteydessä oli myös määritelty ”Mies miehelle” -palstan missio näin:

Eivätkä nämä rivit ole pelkästään ’sellaisille’ lukijoille tarkoitettuja – jos edes joku ’normaali’ lukija niiden avulla oppii ymmärtämään rakkauden entistä monipuolisemmin, palsta on täyttänyt tehtävänsä kaksin verroin.

Kalle 7/77.

Henkireiät lähikuvassa

Mielipidevaikuttajan tehtäväänsä Kalle toteutti suomalaishomojen tilannetta luotaavilla jutuilla, joista otan esimerkiksi numerossa 9/77 ilmestyneen kirjoituksen ”Laki sallii – salliiko yleinen mielipide: pakenevatko homoseksualistit Suomesta?”. Siinä todetaan, että suomalainen yhteiskunta vainoaa lainmuutoksesta huolimatta edelleen seksuaalisia vähemmistöjään (vrt. edellä mainittu kehotuskielto, suojaikäraja ja sairausleima). Lisäksi kysytään yllättävän modernein sanakääntein, ajaako Suomi todella ”vauraan, älykkään, luovan homoseksualistiryhmänsä” maanpakoon.

Juttuun haastateltu Pekka kertoo menettäneensä homouden vuoksi työpaikan, koska yhteiskunta ei vieläkään hyväksy homojen näkyvyyttä lukuun ottamatta sääntöä vahvistavaa poikkeusta:

Joku Monsieur Mosse voi pelleillä julkkis-homona kaupallisista syistä, mutta meille muille se on edelleen mahdotonta. Traaginen naamioleikki saa jatkua.

Ainoana henkireikänään Pekka näki ulkomaanmatkat Manner-Eurooppaan ja Välimerelle, ja Kallen homosivujen voidaan sanoa profiloituneen nimenomaan tämän reiän esittelijänä ja kaupittelijana. Vaikka ”sellaisten” suomalaispoikien tilanne oli kaukana taivaallisesta, Kallen matkajuttuja lukiessaan he saattoivat sentään julistaa Belinda Carlislen tavoin: ”Ooh, heaven is a place on earth!”

”Luvattu maa” -aiheisesta matkakirjoittelusta on esimerkkinä Kallessa 7/77 julkaistu juttu ”San Francisco – poikien oman maailman keskus”. Se korostaa ”Tule tanssimaan, kaunis poika” -jutun tavoin moraalisäännöille pyllistämistä, ja sivustatukea vapaustaisteluun tarjoaa ”homoseksualistien oma maailmanpääkaupunki” San Francisco. Sieltä kun löytyi homodiskojen lisäksi meikäläisten oma kaupunginosa homomaitokauppoineen kaikkineen sekä ennen kaikkea avoimuutta ja onnea ilman syyllisyydentuntoja:

Rakkaat ystävät! Terveisiä poikien paratiisista – miljoonakaupungista, joka kuhisee MEITÄ – kauniita, ihania, vapaita ja vapautuneita ihmisiä. Nuoria ja vanhoja, valkoisia ja mustia, homoja ja lesboja! Ihmisiä jotka nauravat onnellisen vapautuneina Mooseksen laille, vanhoille moraalisäännöille ja sikamaisesti käyttäytyvien pikkuporvarien ”hintti-vihalle”. – – En ole mikään amerikkalaisuuden ystävä – mutta THE GAY SAN FRANCISCO ylittääkin kaikki kansalliset, poliittiset, uskonnolliset ja rodulliset rajat. Tätä valtavaa ihmisjoukkoa yhdistää asia, joka on meille keskeisempi kuin kaikki muut. ”Poikkeavien” vallankumous tulee! Tunnussana on GAY! Gay World! Gay Power!

Homojen vastustajien kutsuminen sikamaisiksi pikkuporvareiksi ja vallankumouksen lupailu ovat esimerkkejä siitä, miten Kalle valoi meikäläisiin taistelutahtoa Ysikutoseen ja Seta-lehteen nähden poikkeuksellisen kovin painotuksin. Vieläkin kovemmille kierroksille kapinapuhe yltyi Hulivilipojan syntymävuotena ja -kuukautena ilmestyneessä numerossa 9/77, jossa käsiteltiin homovainojen ja viharikosten yleistymisestä Yhdysvalloissa. Seuraava kappale oli varmuuden vuoksi lihavoitu:

Homoseksualistit eivät kuitenkaan enää naismaisesti alistu väkivaltaan. Taistelu kiihtyy ja siirtyy kaduille, eikä GAY MOVEMENT tyydy jatkuvasti kääntämään toista poskea lyötäväksi. Se vastaa hyökkäyksiin samalla mitalla, väkivallalla ja tarvittaessa aseellisillakin vastaiskuilla. Homoseksualistit harjoittelevat kaikkialla Yhdysvalloissa itsepuolustusta, karatea, nyrkkeilyä, jopa aseiden käyttöä. Jos ”normaalit” hyökkääjät kuvittelevat kohtaavansa arkoja, kimakasti kirkuvia mammanpoikia, he totisesti kokevat elämänsä yllätyksen.

Yhtä militanttia homopuhetta ei varmasti ollut Suomessa kuunaan kuultu – varsinkaan julkaisussa, jonka levikki pyöri lähes neljännesmiljoonassa. Tämä oli kuitenkin vain ääriesimerkki, ja myöhempinä vuosina Kalle kävi kansalaisoikeustaistelua etupäässä makuuhuoneesta käsin. Siinäkin se seurasi tiiviisti kansainvälistä esimerkkiä, kuten vaikkapa aiemmasta New York -jutusta voi lukea.

Kalle 1/78.

Kun kahdesta tuli kansa

Toistuvissa matkajutuissaan Kalle toisaalta maahantoi Suomeen aidsia edeltäneelle ajalle tyypillistä homoseksiutopiaa ja toisaalta loi sitä. Jälkimmäisestä on esimerkkinä se, miten estottomasti lehdessä kaluttiin 1980-luvun alusta lähtien suomalaisia kaupunkeja ja kohtaamispaikkoja ja miten lehden sivuilla tarjottiin suomalaislukijoille seksilomavinkkejä ja jopa seksilomia muiden kaupallisten toimijoiden kautta.

Ensimmäinen määrätietoinen liike tähän suuntaan otettiin numerossa 1/78, jossa ”Mies miehelle” -palstan nimeksi vaihtui ”Gay-kansan omat sivut”. Kahdesta miehestä oli nyt tullut kokonainen voimaantunut gay-kansa, jolla oli oma uniikki kulttuuripiirinsä ja jota rohkaistiin osallistuvaan ja aktiiviseen kansalaisuuteen esimerkiksi ”Kallen suuressa gay-matkaoppaassa”. Se tarjosi ”yleisiä matkaohjeita, paljastavan saunaoppaan ja vinkkejä Skandinaviassa matkustaville”, neuvoi ”Keski-Euroopan suurten homokeskusten makeimmat mestat” ja keskittyi lisäksi ”etelän lomarantoihin – gay-kansan kannalta nähtyinä”.

Aiemmissa ”Homomatkailun historiaa”- ja ”Suomalaispoikia maailmalla” -jutuissa on ollut puhetta, että vastaavia matkajuttuja ja -oppaita oli ilmestynyt Ysikutonen-lehdessä jo vuodesta 1969 lähtien. Erona vain oli se, että Ysikutonen joutui Psyken pää-äänenkannattajana hillitsemään hilujaan tarjotakseen jotakuinkin uskottavaa vastapainoa tuiki asialliselle Seta-lehdelle. Viimeksi mainitussa kun ei todellakaan kerrottu, miten lukija voi voimaantua maailman metropolien homopuistoissa (neljäs puska vasemmalta käsin).

Ysikutosen matkajutut kyllä ohjasivat lukijat oikeaan puskaan ynnä baareihin ja saunoihin, mutta niissä yhdessäkään ei herkuteltu kirjoittajien tai lukijoiden omilla seksikokemuksilla. Juuri tässä piili markkinarako, jota pornolehden sopi takoa.

Vauhtiin päästiin varsinkin numerossa 1/1980, jonka myötä Kallen homosivut alkoivat ilmestyä laajana ”Gay-kansa”-nimisenä lehtenä lehdessä. Siinä rohkaistiin lukijoita tulemaan ”mukaan avustamaan omalla tosikertomuksellasi”, ja lukijathan tulivat – monta kertaa. 

Esimakua saatiin jo samaisen lehden jutussa ”Seksikkäin matkani”, jossa nimimerkki ”Seuramatkalainen antivotkaturisti” tutustui Leningradiin edestä ja takaa. Hänen majapaikkanaan oli  Europeiskaja-hotelli, josta oli vain parin minuutin kävelymatka homojen suosimaan Katariina Suuren puistoon. Siellä suomalaispoika sai heti seuraa Sašasta, joka ”hymyili paljastaen mustien viiksiensä alta valkoisen hammasrivin, jonka lomassa vilahti yksi kultahammas”. 

Ja ei aikaakaan, kun kullan kimallukselle toi vastapainoa terska, joka ”oli kuin tummanpunainen suuri tomaatti”. Tällä ja muilla jutuillaan Kalle osoitti, että seksi toden totta on ihmiskunnan hauskimpia asioita.

Kalle 1/80.

Härmän pojan estot karisevat

”Gay-kansa”-pienoislehden myötä Kallen homojuttujen painopiste siirtyi aiempaa vahvemmin koto-Suomeen. Tämä kuvasti sitä, että kansainvälisen homokulttuurin läpäissyt seksuaalinen vapautuminen oli muuttumassa eksoottisesta matkamuistosta arkitodellisuudeksi myös aavan meren tällä puolen. Jos vielä vuonna 1977 kysyttiin, pakenevatko homoseksualistit Suomesta, nyt kotimaassakin tuntui olevan enemmän tilaa hengittää. 

Esimerkkinä tästä on Kallessa 10/80 julkaistu juttu ”Helsinki Gay by Night: joka ilta voi mennä johonkin”. Aikojen muuttumista pohdittiin jutussa näin:

Suomi on viime vuosina esiintynyt usein eurooppalaisten lehtien, eikä vähiten gay-lehtien palstoilla vanhoillisten, homoseksualistien syrjintää koskevien suomalaisasenteittensa ja kaksinaismoralististen homoseksuaalilakiensa ansiosta. Kun ajatellaan sallivuuden ja vapaamielisyyden suovia nautinnollisia ihmissuhteita, voi vain todeta, että Suomi on jo pelkästään Pohjoismaissa selvästi jäljessä. Silti, kyllä Härmänkin pojan rinnassa sykkii lämmin sydän. Hänen juroutensa sekä suomalaisen elämäntavan aiheuttamat estonsa karisevat viimeistään silloin, kun pääsee toisenlaiseen, estottomaan ja iloisesti käyttäytyvään seuraan. Paikkoihin, joita Suomesta ei luulisi löytyvän ollenkaan.

Ingressiä seuraa ”Homokadun appro” -tyyppinen baarikierros, jonka aikana tutustutaan Helsingin tuolloisiin homodiskoihin ja -tansseihin. Ne kaikki olivat vielä muissa ravintoloissa tiettyinä iltoina järjestettyjä tilaisuuksia – Suomen ensimmäisen varsinaisen homobaarin Gay Gambrinin avautumistahan saatiin odotella vielä nelisen vuotta [ks. Homohistoriallinen Helsinki 12: Kimpsut Kampsuun!].

Kallen jutussa vierailtiin kuitenkin jo tämän tulevan kulttibaarin tiloissa Isolla Roobertinkadulla, koska ”Pärre” pyöritti niissä Club Diana -nimisiä diskoiltoja. Club Dianan todellisena vetonaulana oli drag- eli transvestiittishow, jonka Rolle Paukku oli tuonut Euroopasta ”tänne susien keskelle” ja ideoinut yhdessä esiintyjien kanssa. Show’sta oli kirjoitettu haltioituneeseen sävyyn jo Kallen numerossa 12/79:

Helsingin Diana-clubissa musiikki kaikaa nauhalta. Värivalot, diaheittimet, luovat omaa viehkon villiä fiilistänsä. Lavalle tulee karvarintainen kaveri, alkaa esittää; aukoo suutaan laulun tahtiin, elehtii. Lanne hurmaa, käsi tekee kaarteen, norsunluurunkoinen kukkakoristeinen viuhka heilahtaa tyylikkäästi. Iltapuku on punainen ja pitkä. Peruukki vaalea, kihartuva, kukin koristeltu. Meikki on sitä luokkaa, että joko kasvotaiteen erikoiskurssi on suoritettu arvosanalla erinomainen – tai sitten sivellin luontuu käteen syntyjään. Ja se iltapuku! Rinnat on muokattu paikalleen, pehmeän muodon antaa kiinteän massan päälle puhallettu – kortonki! Ihan totta. Kullankeltaiset rintakarvat rehottavat syvään, syvään uurretun iltapuvun kaula-aukosta.

Kalle 12/79.

Show mainittiin myös numerossa 10/80 ilmestyneessä jutussa, jossa hehkutettiin ”aikaisemmin talven aikana Helsinkiä koetellutta Drag-Show -aaltoa, kansaa mykistänyttä ihmeellistä showta, jossa miehet esiintyvät tunnettuja naistähtiä jäljitellen ja jossa karvattomat muskeliurokset saivat yleisön villiintymään raikuviin suosionosoituksiin”. Nyt jutun kirjoittajat olivat kuitenkin tulleet katsomaan tavallista gay-keskiviikkoiltaa ilman sen kummempia tehosteita. Samalla tarjottiin ehtaa ”teryleenit paukkuen” -ajankuvaa 1980-luvun alun homo-Suomesta:

Yhdeksän jälkeen ihmisiä saapuu sisään jo tasaisesti, katseet liukuvat, puheensorina yltyy, pikkupeput, farkut ja teryleenit heiluvat, ilmapiiri tihenee. ”Tuleeko hän tänään”, ilmeitä. Disc-jockey aloittaa. Rytmikäs ja hyvin valittu diskomusiikki tunkeutuu luihin ja ytimiin. Voihan pojat! Ilta vaikuttaa lupaavalta.

Kohta oli kuitenkin jo torstai toivoa täynnä, ja Kallen baarikierros jatkui seuraavana etappinaan Setan disko Studio 302. Se löytyi ”verraten helposti Lönnrotinkadulta ja sisälle meno oli uskomatonta” [ks. myös Homohistoriallinen Helsinki 11: Disco cha-cha]:

Jäämme ravintolasalin ovelle ihmettelemään eteemme aukeavaa väenpaljoutta, talo on tupaten täynnä, niin poikia kuin tyttöjäkin, vapaita paikkoja ei näy missään. – – Täällä todella tanssitaan! Vauhti saa ns. tavallisen helsinkiläisen diskon kalpenemaan. Musiikki on hyvää, jatkuvatempoista, mannermaista, ihmiset tanssivat tanssimisen ilosta. Studio 302:ssa näyttävät olevan edustettuina monet seksuaalisuuden eri muodot, on poikia ja tyttöjä, kehonrakentajia, nahkakundeja, loppujen lopuksi ihan tavallisen näköisiä ihmisiä. Farkut ja sporttarit tuntuvat olevan rautaa. – –  Studio 302 on Suomen suurin ja ehkä vapaamielisin gay-disko ja siellä jopa tarjotaan yleisölle silloin tällöin tasokkaita esityksiä. Siksi Studio 302 on tällä hetkellä ehdoton in Helsingin gay-piireissä.

Mutta paras oli vasta tulossa, sillä Kallen numerossa 1/81 mainostettiin homo-Suomi nousuun -hengessä ”aivan ratkaisevasti uudentasoista gay-diskoravintolaa”, joka aloittaisi toimintansa sunnuntaina 4. tammikuuta 1981. Kyse oli Erkki Juhanin Ravintola Kaisaniemessä järjestämistä diskoilloista, joista voi lukea myös aiemmasta blogikirjoituksesta sekä QX.fi-sivuston historiikista.

Kalle esitteli Club Cabaret’ta numerossa 3/81 julkaistussa jutussa ”Club Cabaret toi uimastadionin saunan mieleen”. Ysikutosestakin tutun Antinous-nimimerkin jutussa kerrotaan diskon avajaisillasta näin:

– – jo 4:nä tammikuuta oli Kallen gay-toimittajalla kunnia ihan kutsuvieraana todistaa yli kolmensadan läsnäolijan riemua uudessa vauhdikkaassa gay-diskossa. ”CLUB CABARET” oli päivän nimi. Illan mittaan selvisi, etteivät vain paikan ulkonaiset puitteet olleet erilaisia muihin gay-diskoihin verrattuna, vaan myös järjestäjät olivat uusia. – – Oli unelmien prinssejä ja prinsessoja joka makuun, eikä tanssiin haussa juuri kursailtu. Erikoismaininnan ansaitsee nuori disc-jockey, joka todella sai aremmatkin vaihtamaan kaljapullonsa ja drinkkinsä parkettiin. Sitten himmenivät valot. Club Cabaret’n tarjoama Rolle Paukun ohjaama ja 7 esiintyjää käsittänyt avajaisshow ”Caligula” alkoi. Sitä paljasta pintaa, tuli uimastadikan sauna mieleen. Shown taiteellisuus oli kyllä ehkä joillekin liikaa, mutta monet puolituntisen aikana nähdyt korkeatasoiset näyttelijäsuoritukset hämmästyttivät taas erilaisuudellaan toisia. – – Vuoden 1981 huvikausi on todella raflaavasti avattu.

Tämän jälkeen Club Cabaret’hen palattiin vielä Kallessa 6/82 julkaistussa jutussa ”Ensikertalaisen kokemuksia gay-diskosta!”. Jutun kirjoittanut Sami kertoo, miltä tuntui 23-vuotiaana pikkupaikkakunnan poikana astella ensimmäisen kerran paikkaan, joka mainosti itseään Kallessa 12/81 sanoilla ”uusi H:gin vauhtidisko ennen näkemättömissä tiloissa. Täydet oikeudet, suuri baari. Myös futuristeille!”:

Sydän hieman väristen astuin tunnelmalliseen, hämyisästi valaistuun ravintolasaliin, jossa jo nyt oli enemmän ihmisiä kuin aikaisemmin edes olin osannut kuvitella. Ja lisää tuli koko ajan. Lauantai on suosittu ilta. Eteisen seinältä löytyi suuria tiedotuksia Club Cabaretin järjestämistä matkoista kaikille kiinnostuneille. Oli yhteismatkaa Köpikseen, Pariisiin, Ibizalle ja Amerikkaan asti, New Yorkiin. Ravintolasalin muoto ihmisineen taas oli mielestäni jotain ainutlaatuista, ja mursuviiksinen englantia puhuva tiskijukka, aivan kun ei Suomessa olisikaan. – – Ja fiilis se vain kohosi! Vieressäni istuva kaveri, Hannu, oli mukava ja hän hymyili kauniilla valkoisilla hampaillaan niin, etten tiennyt mihin käteni panisin. – – ”To be superman”, supermies, huippuhitti ja hyvä! Tempaan Hannun mukaan parketille, johon suuren tungoksen vuoksi hädin tuskin mahdumme. Kohta tulee jo aamu, mutta vauhti vain jatkuu, aamukahteen asti. Silti viimeiset hitaat tulevat aikanaan ja pääsen painautumaan tiiviisti Hannun lämpöistä olemusta vasten. Hän maistuu hyvältä, mieheltä.

Mutkia Caesarin matkassa

Samin kohtaamat matkamainokset kertoivat Erkki Juhanin Club Cabaret’n ja ”Pärren” Club Dianan ympärille syntyneestä kaupallisesta homotarjonnasta, jota markkinoitiin näkyvästi Kallen ”keltaisilla sivuilla”. Esimerkiksi numeron 3/83 ”Gay-tiedotuksissa” mainostetaan Club Cabaret’n diskojen lisäksi Club Dianan diskoa (tiistaisin eräässä keskustan ravintolassa), saunailtoja, matkaesitettä ja puhelinpalvelua, josta voi kysyä tapaamispaikoista sekä ”henkilökohtaisista asioista täydellisellä luottamuksella”. Mukana on myös tiedotus, jossa haetaan ”hyvännäköisiä, hyvävartaloisia ja muutenkin sopusuhtaisia kavereita” valokuvamalleiksi.

Pikakelaus Seta-lehteen 2/84, jossa käsitellään homoille suunnatun liiketoiminnan kasvua Suomessa otsikolla ”Alaikäisiä, salakuljetusta, ’puhelinpalvelua’: Club Diana arveluttavalla tiellä”. Seta-lehden työryhmän kirjoittamassa jutussa kutsutaan Club Dianaa peitenimeksi, jonka alla harjoitettiin monenlaista hämäräbisnestä: laitonta pornolehti- ja videofilmikauppaa, pimeää matkanjärjestämistä, alaikäisten pornokuvausta ja kyseenalaista puhelinpalvelua.

Osavastuuta hämäräbisneksistä vieritettiin myös Lehtimiehet Oy:lle, koska Club Dianan toimintaa mainostettiin niin ahkerasti Kallessa sekä sen spin off -lehti Mossessa ja koska Dianan taustahahmo ”Pärre” toimi molempien erikoistoimittajana nimimerkillä Caesar. Kallessa hän kirjoitti ”Caesarin matkassa” -palstalla kotimaisista kaupunkikierroksistaan ehdassa gonzojournalismin hengessä.

Caesar oli milloin ”Markun ja Arin kanssa Oulun yössä” (10/81), milloin ”Jyväshyvää” etsimässä! (7/82), milloin ”Panun kanssa Mikkelissä panulla” (7/83) ja milloin tutkimassa ”tunnetulla taidollaan armaan Suomemme itäisiä osia, eli millaista piirakkaa Karjalan laulumailta mahtaisi löytyä” (10/82).

Seta-lehden 2/84 jutun mukaan näihin kotimaisiin kaupunkijuttuihin ja pornokuvauksiin houkuteltiin väkeä esimerkiksi Kallen kontaktipalstalla ilmoitelleiden ja Club Dianan neuvontapuhelimeen soitelleiden joukosta. Tämä herätti huolta henkilötietojen joutumisesta vääriin käsin. Soppaan vedettiin mukaan myös Psyke ry, koska ”Pärre” toimi sen Ysikutonen-lehden vt. päätoimittajana. ”Onkohan jo myös Psyken jäsenkortisto Dianan käytössä”, Seta-lehdessä kysyttiin, ja samalla tultiin elvyttäneeksi politiikkaa painottaneen Setan sekä viihdepainotteisen Psyken välinen vanha kissanhännänveto.

Vastine Seta-lehden juttuun saatiin Ysikutosen 3/84 pääkirjoituksessa, joka oli otsikoitu ”Veljesi vartija – SETA?”. Siinä Setaa syytetään riidan kylvämisestä ja sitä kautta homoliikkeen vahingoittamisesta:

SETAn Triangel-diskossa käyneet kertoivat kuulleensa juttua, että seuraava SETA-lehti pistää Psykeä ja Club Dianaa ojennukseen mm. nimiä paljastamalla. Kuittasin asian kädenhuitaisulla ja totesin, että nykyään ei enää nahistella menneistä, vaan alan järjestöt tuntevat vastuunsa yhteisömme etuja ajaessaan. Suuri oli hämmästykseni, kun SETA-lehden 2/84 ilmestyttyä huhut osoittautuivat todeksi. – – SETAn ja SETA-lehden työ on arvokasta. Yhtä arvokasta on Psyken ja Ysikutosen työ, samoin Club Dianan työ. Koska on olemassa eri järjestöjä ja lehtiä, on olemassa eri mielipiteitä ja näkemyksiä. Tällaisen tosiasian ei pitäisi olla riidan tai koston aihe vapaassa maassa. Jos se sitä on, pitäisi pysähtyä pohtimaan, aiheutuuko siitä enemmän vahinkoa kuin hyötyä.

Pääkirjoituksessa mainittiin, että asian selvittely oli kesken, joten lehti pidättäytyi muista kommenteista. Tiedossani ei kuitenkaan ole, mihin vastatoimiin juttu johti ja miten ”Pärre” vastasi häneen kohdistettuihin rajuihin syytöksiin.

Taustalla aids-peikko

On tuskin sattumaa, että Setan, Club Dianan, Lehtimiesten ja Psyken välit kriisiytyivät juuri vuonna 1984 – vain reilut puoli vuotta sen jälkeen, kun Suomen ensimmäinen aids-tapaus oli tullut lööppeihin.

Olli Stålström kirjoittaa Finnqueer-verkkolehden artikkelissaan ”Merkintöjä aids-ilmiön esihistoriasta” siitä, miten Seta teki kriisin puhjettua kaikkensa jakaakseen asiallista tietoa ja valistaakseen ihmisiä keskellä terveys- ja moraalipaniikkia. Tätä työtä teki myös Psyke esimerkiksi Ysikutosen sivuilla. Kallen ja Mossen sekä Club Dianan intressit taas olivat ensisijaisesti kaupallisia, ja ne jatkoivat yhä katteettomammaksi käyneen seksuaaliutopian kaupittelua kriisistä huolimatta.

Ilman aids-kriisiäkin oli selvää, että Seta ei olisi poliittisine näkemyksineen voinut olla enää kauempana Kallen kaltaisen pornolehden visiosta, missiosta ja tavoitteista. Tämän voi huomata tarkastelemalla vaikkapa Kallessa 12/79 ilmestynyttä juttua ”Homoseksuaalisuus on rakkautta, sanovat setalaiset”, jossa esiteltiin sinänsä asiallisesti Setan toimintaa. Lukiessa huomio kiinnittyy seuraaviin kohtiin:

Setalaiset haluavat eritoten korostaa ihmiskäsitystään. Kysymys on heidän mielestään ihmissuhteesta, ei seksistä. – – Jo sanana homoseksuaalisuus on harhaanjohtava, sillä se korostaa seksuaalisuutta. – – Yleinen väärinkäsitys on se, että homosuhteet ovat lyhytaikaisia, ”yhden yön” tarinoita. Todellisuudessa suhteita on monenlaisia, lyhytaikaisista elämänikäisiin rakkaussuhteisiin.

Kalle itse esitteli alkuvuosien satunnaisia poliittisia irtiottoja lukuun ottamatta homoseksuaalisuutta juuri näiden yhden – etten sanoisi tuhannen ja yhden – yön tarinoiden kautta. Niinpä jo otsikon ”sanovat setalaiset” -lisäys voidaan nähdä viestinä siitä, että Kalle antoi omilla sivuillaan äänen arvomaailmalle, joka oli melkoisessa ristiriidassa sen oman sisällön kanssa. Sekä Kalle että setalaiset uskoivat kyllä homoseksuaalisuuden olevan rakkautta, mutta Kallessa rakkaudella oli parasta ennen -merkintä. Aids-kriisi teki tästä näkemyserosta kysymyksen hengestä ja elämästä ja koko yhteisön tulevaisuudesta.

Setan ja kaupallisten toimijoiden välisen kärhämän kulminaatiopisteenä voidaan nähdä paitsi Seta-lehden Club Diana -juttu myös Seta-aktivistien toimet, jotka johtivat Club Dianan homosaunan sulkemiseen. Olli Stålström kertoo edellä mainitussa Finnqueer-artikkelissaan setalaisten arvelleen, että saunassa harjoitettiin suojaamatonta seksiä. Niinpä ”Pärre” kutsuttiin puhutteluun ja hänelle tarjottiin Setan turvaseksilehtisiä saunassa jaettavaksi. Kun hän oli ehdottomasti kieltäytynyt tästä, setalaiset olivat kutsuneet lehdistön paikalle ja tehneet saunaan henkilökohtaisesti ratsian. Julkisen reaktion nähtyään vuokraisäntä oli sulkenut saunan heti.

Stålströmin mukaan operaation tavoitteena oli suitsia väitteitä, joiden mukaan homot tartuttivat tautia tahallaan. Samalla hän myöntää, että operaatio oli eettisesti ongelmallinen, koska kritiikki saunaa kohtaan oli mahdollista tulkita puuttumiseksi elinkeinonvapauteen sekä homoihin kohdistuvien pakkokeinojen tukemiseen.

Mossen mainos Kallessa 4/84.

Kallen perintö

Lehtimiehet Oy:n Mosse-homolehden taival jäi vain parivuotiseksi, mutta Kalle jatkoi porskuttamistaan ja Caesar jatkoi siinä kotimaista ja ulkomaista palliralliaan kaikista kohuista huolimatta. Sangen uskottava selitys Kallen onnistumiseen ja Mossen epäonnistumiseen löytyy Timo Korpin kirjasta Lihaa säästämättä:

Suomessa on aina ollut vaikeaa saada ostajia lehdelle, joka kaupan tai kioskin kassalla leimaa ostajansa homoksi. – – Kalle on pysynyt markkinoilla ja vahvana tuotteena vuosikymmenet siksi, että se on kaksi kolmannesta heteroille ja vain yksi kolmannesta homoille suunnattu. Käytännössä, sen lukijakunta on pääasiassa homoja, jotka suostuvat maksamaan muutamasta itselleen ja kaltaisilleen suunnatusta erikoissivusta täyden lehden hinnan. Mutta Kallen ostaminen ei leimaa ostajaansa samalla lailla kuin [Mossen kaltainen] puhdas homolehti, siinä sen salaisuus.

Varauksellisen synninpäästön Kallelle antoi lopulta myös Seta-lehti suomalaiseen homokirjallisuuteen keskittyneessä erikoisnumerossaan 4/85. Lehden pitkässä kirjallisuuskatsauksessa on käsitelty lyhyesti myös Kallen ja toisen pornolehden Raton homojuttuja osana ”eroottisen kirjallisuuden aluskasvillisuutta”. Samalla tunnustetaan lehden merkitys suurten massojen tavoittajana:

[Raton ja Kallen kertomuksista] Suomen kansa lienee enimmäkseen saanut tietonsa niin homoista kuin lesboistakin, eivätkä lehdet siis ole ollenkaan yhdentekeviä. Kallen gay-palstojen takia lehti varmaankin käy kaupaksi tuhansin ellei kymmenin tuhansin kappalein/numero. Kallen homoeroottiset tarinat ovat parhaimmillaan olleet vilpittömien ihmisten elämänsä tärkeimmistä kokemuksista kirjoittamia, rosoisia mutta usein myös aidon aistillisia tosikertomuksia. Lehden huonointa antia ovat taas olleet esimerkiksi nimimerkki Caesarin – – puisevat isku- ja naimaseikkailut eri puolilla Suomea. Selviä tilaustöitä, yhtä aistillisia kuin Valintatalon makkaramainokset ja seksikkäitä kuin seteliraha.

Vaikka moisia isku- ja naimaseikkailuja karsastaisi kuinka, näin vuosikymmenten jälkeen niillä on mielestäni kiistaton arvo historiallis-fiktiivisinä dokumentteina. Historiallisina siksi, että mihinkään muihin tuon ajan kirjallisiin lähteisiin ei ole yhtä kattavasti ja säntillisesti kirjattu pienempien suomalaiskaupunkien kohtaamispaikkoja eikä varsinkaan kuvailtu niiden tunnelmia. Ja fiktiivisinä siksi, että seksikokemusten kuvailussa on usein melkoista kalavaleen makua – Caesar kun onnistui aina nappaamaan pelkästään suuria vonkaleita.

Caesar etsi piirakkaa Karjalan laulumaita myöten, mutta homo-Suomen Lönnrotia hänestä on vaikea leipoa. Silti hän oli omanlaisensa kansanperinteen kerääjä. Ajat muuttuivat, aids jäyti homokansaa ja yhteisö riiteli keskenään, mutta Caesar jatkoi San Franciscosta maahantuodun ja sittemmin petäjäisellä jatketun ”poikien paratiisin” esittelyä Kallen sivuilla.

Caesarin panoksen (paino kahdella ensimmäisellä tavulla) ansiosta voimme nyt muistella, miten vilvoittavia olivatkaan kerran Lahden Radiomäen nurmikot (9/85), miten gay-kansa flirttaili ja iski silmää Kotkan Karoliinan klubilla (7/82), millaista aisakellon helinää kuului Lappeenrannan ravintola Adrianossa (10/82), miten limaisia katseita tarjosi epämääräisistä vessaseikkailuistaan kuulu Oulun Haarikka (10/81) ja miten autoilevat pojat kävivät Vaasan uimahallin takana ”pilkkimässä” (4/84).

Loppu. Pamautan viimeisen selaamani Kallen vuosikerran kiinni, kannan kirjat tiskille ja astun huojentuneena lukusalin ovesta ulos. Kaivaessani muistikirjaa lukollisesta kaapista huomaan yhtäkkiä, että farkkujeni puolirisa vetoketju on tehnyt taas tenän: sepalus on apposen auki. Näkiköhän virkailija? Porttikieltoa odotellessa: kiitos Kalle 1973–2015.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Valtakunnanhomo muistelee: Monsieur Mossen ”Voi pojat, kun tietäisitte!”
Stonewall – katujen kuningattarien kapina (Gay Power -liikkeestä)
Down by the laituri – Leonard Fink ja rantojen miehet (Gay Power -liikkeestä)
Homohistoriallinen Helsinki 3: Käy tanssimaan (Psyken tansseista)
Homohistoriallinen Helsinki 11: Disco cha-cha (Setan tansseista ja Club Cabaret’sta)
Homohistoriallinen Helsinki 12: Kimpsut Kampsuun! (Club Dianasta ja Gay Gambrinista)
Onnen kaukoranta: homomatkailun historiaa (homomatkailun paratiisiajattelusta)
Suomalaispoikia maailmalla: Matkalla rapakon takana (Ysikutosen matkajutuista)
Suomalaispoikia maailmalla: Oltiin taas Tukholmassa (Ysikutosen, Kallen ja Mossen matkajutuista)

Hulivilipojan kolumneja QX.fi-sivustossa:
#Instagay
Grindr
Penis
Viisut 1, Viisut 2
Pride
Rasismi

Teikäläisten turku – varsinaissuomalaista homohistoriaa 2/2

Jutun ensimmäisessä osassa tapasimme Suomen ensimmäiset tunnetut homot, huhkimme Turun puistojen suorituspaikoilla, hiljennyimme Dianan temppelissä ja hioimme ”kirvestä” molemmilta puolilta Snellun salongissa. Nyt jatkamme keväistä löytöretkiä Turkuun oppainamme vanhojen homolehtien jutut sekä Tarja Hautasen kirja Yksityistilaisuus: turkulaisten homojen ja lesbojen kulttuurihistoriaa (2005).

Homoystävälliset heteroravintolat

Turun ensimmäiset varsinaiset homoravintolat perustettiin vasta 1990-luvulla, mutta jo kauan sitä ennen sateenkaarikansa oli tanssinut homotansseissa ja istunut iltaa monissa homoystävällisissä heteroravintoloissa. Niin monissa, että 96-homolehti 3/71 puhui jopa ylitarjonnasta jutussaan ”Keväinen löytöretki Turkuun”: ”Valinnan varaa Turun ravitsemusliikkeissä on liikaakin: hajonta muodostuu liian suureksi. Nimiä joita kuulee mainittavan ovat ainakin Haarikka, Hiivari ja Mosel”, kirjoitti nimimerkki Filius.

Tarja Hautasen mukaan näistä ravintoloista yksi oli ylitse muiden, nimittäin työväenyhdistyksen omistama ja Hotelli Turun talossa Ursininkatu 5:ssä sijainnut Mosel. Moselin perustamisvuosi ei ole tiedossani, mutta Hotelli- ja ravintolamuseon kokoelmista löytyi oheinen à la carte -lista 1950-luvulta. Listalla oli mm. annos nimeltä ”Kolmas mies” (300:–), jonka tilaaminen kirvoitti epäilemättä makeat naurut homoporukoista: ”Kyllä nyt tekisi mieli Kolmatta miestä!”

Kuva: Hotelli- ja ravintolamuseo.

Hautasen haastattelema Moselin entinen portieeri kertoo työpaikastaan näin: 

Paikassa kävi kaikki, herroista huoriin ja satamajätkiin. Merimiesten keskuudessa kapakka oli niin kuuluisa, että muuan singaporelainen ummikko merimies tuli kerran paikalle Mosel-lapun kanssa, kun sana oli kiirinyt maailmalla. Suomessa oli kolme tämänkaltaista [merimies]ravintolaa, Kotkan Kairo, Haminan Kompassi ja Turun Mosel. – – Naiset eivät päässeet yleensä [ennen vuotta 1967 ilman herraseuraa] ravintoloihin, mutta Mosel oli erikoistapaus. 

Vielä elävämmän kuvan Moselista loihtii Hautasen haastattelema 1940-luvulla syntynyt mies: 

Gunnar Clement, ruotsalainen [sic] teatterin lavastaja, niin hän oli koristellut Moselin tällaiseen saksalais-tirolilaiseen tyyliin. Seinät oli oikein maalattu niinku kulissit. Siellä oli saksalaist taloo ja sen ikkunaa ja kaikkee. Oli ruudulliset pöytäliinat, että se vastas sellasta dirdnl-henkeä. Siellä ei ollut tanssia, mut siellä oli orkesteri, aina oli puolalaisia tai unkarilaisia, joskus oikein mielettömän hyviä, koska ne oli suuret orkesterit. – – Moselin koko yleisökuva ja se miten se toimi, oli jotain hämmästyttävän uniikkia, että mä en ymmärrä miten se on ollut mahdollista, koska ykskään muu ravintola ei oo pystynyt toimimaan sil tavalla, koska kyllä mä muistan tämmösen kauheen kontrollin. – – Moselis oli naistarjoilijat, joskus joku mieski, ja ne oli puettuina dirndl-asuihin ja ne oli hyvin totta ammattitaitosia, semmosii ku vuostolkulla ollu ja tunsi kaikki. Ne piti kuin omina lapsinaan ja se mikä auktoriteetti niillä oli. 

Samaisen miehen mukaan Moselin tarjoilijat tunsivat myös homoporukat hyvin ja varasivat ”taiteilijoille” aina oman nurkkauksen ravintolasta. Homoilla puolestaan synkkasi hyvin sataman huorien kanssa, ja miehet tunsivat monet heistä hyvin.

Telakkatyöläisten, merimiesten, homojen ja huorien rauhanomainen rinnakkainelo 1960-luvun suomalaisessa ravintolassa kuulostaa toden totta mielenkiintoiselta. Hautanen arvelee, että varsinkin homot, merimiehet ja prostituoidut viihtyivät samassa ravintolassa ehkä siksi, että kaikki muodostivat omat toisiaan ymmärtävät tai sietävät marginaaliryhmänsä.

Ursininkatu 5.

Moselista Haarikkaan

Kun Moselin toiminta loppui vuonna 1973, homot siirtyivät istumaan iltaa juuri avattuun Haarikkaan (Eerikinkatu 19). Se oli Hautasen mukaan 1970–1980-luvuilla Turun tunnetuin ja suosituin homoystävällinen ravintola.

Aluksi homoseurueet istuivat ravintolan takaosan L-muotoisessa kabinetissa tai loosissa, myöhemmin pyöreiden pöytien ympärillä. Hautasen haastattelema vuonna 1954 syntynyt mies kertoo henkilökunnan suhtautuneen täälläkin homoasiakkaisiin enimmäkseen hyvin. Kovin paine käytöksen hillitsemiseen näyttäisi tulleen meikäläisiltä: 

Kyllä henkilökunta ties ja oli siellä yks portsarikin joka oli alan harrastaja. – – Hän osas kyllä olla sitten mahdollisimman inhottava, että jos siellä jotain diskriminaatiota on ollut, niin se oli tällaisen piiloteikäläisen portsarin aiheuttamaa, mutta ei muun henkilökunnan. – – Oltiin omissa pöydissä ja usein saatiin jopa parempaa palvelua kuin kukaan muu, ainakin naisilta, vaikka nimenomaan tiesivätkin ketä siinä on. Joskus se meni vähän niinku överiksikin ja sit kun rupes olemaan semmosta yhen jos toisen sorttista pussaamista ja halaamista, niin kyllä sitä itse pyrittiin porukassa hillitsemään, että ei näin pitkälle täällä.

Tarkempaa tietoa Haarikassa harjoitetuista soidinmenoista saa vuonna 1934 syntyneen miehen haastattelusta: 

– – se oli sit aivan ihana aika, että kun sä näit joku sua kiinnosti ja nyt sä näät, että se meni vessaan ni sit tehdä asiaa sit sinne niinku tutkimaan tarkemmin tilannetta. Et en mä näissä nykyhomopaikoissa tykkää ollenkaa, ku se on niin selvää. Kaikki on homoja ja se jännitysmomentti puuttuu. Just se salaperäisyys ja se viehätys. – – Haarikassa kun oli tota vessat oli auki ni sitä aina katottiin että onko siellä yhdet jalat vai kahet jalat, et mitä sieltä näkyy (nauraa).

Tarja Hautanen summaa, että suurin osa turkulaisista homoista ja lesboista ei käynyt Moselissa tai Haarikassa istumassa iltaa tai puistoissa hakemassa yhden illan seuraa. Ennen kaikkea he kaipasivat paikkaa, jossa saattoi tutustua samanlaisiin ja jossa ei tarvinnut arvuutella mahdollisen kiinnostuksen kohteen seksuaalista suuntautumista. Tällaisia paikkoja tarjosivat yksityiskotien ympärille syntyneet seurapiirit, kuten Urho Snellmanin salonki, sekä myöhemmin homotanssit.

Eerikinkatu 19.

Ei orgioita eikä edes esileikkejä

Kun homoseksuaaliset teot poistuivat rikoslaista vuonna 1971, sateenkaarikansan järjestäytyminen sai toden teolla vauhtia. Turkuun perustettiin 28.3.1971 Psyke-homojärjestön (1968–1986) alaosasto nimeltä Päivänkakkarat.

Tarja Hautanen kertoo, että perustamiskokous järjestettiin Saukko-baarin kabinetissa ”maisteri Rantasen” yksityistilaisuutena. Siihen osallistui myös Hautasen haastattelema 1939 syntynyt mies, joka muistaa tilaisuuden näin: 

Perustavaan kokoukseen oli saapunut kymmenkunta henkeä. Jälkeenpäin selvisi, että vähintään toiset kymmenen kierteli kadulla kokouspaikan ympärillä uskaltamatta tulla sisään. Mukana olevat homot tunsivat kaikki toisensa jo ennestään. Varsinainen uutinen oli se, että paikalle oli saapunut myös kolme lesboa. Sellaisia kukaan ei ollut aikaisemmin elävänä nähnytkään.

Kun uusi yhdistys oli ehtinyt toimia vuoden, sen kuulumisista kerrottiin 96-lehdessä 5/72 näin: 

Päivänkakkarat ovat nyt siis kukoistaneet runsaan vuoden. Kokoonnuttu on yhteensä kai kymmenkunta kertaa, milloin eri baarien kabineteissa, milloin jäsenten kotona. Kesällä pidettiin telttaretki, jossa oli osanottajia neljättäkymmentä. Muuten on tilaisuuksien osanottajamäärä vaihdellut kymmenen ja kolmenkymmenen välillä. – – Asian luonteesta johtuen ei tiettyä salaseuranomaisuutta ole voitu välttää. On keskustelu siitäkin, olisiko kerhon syytä tulla pois ”maan alta”, mutta ainakaan vielä ei jäsenistö tunne olevan siihen valmis. – – Kokoontumisemme ovat olleet pääasiassa tapaamis-, keskustelu- ja neuvottelutilaisuuksia, ei mitään orgioita eikä edes esileikkejä.

Tarja Hautanenkin kirjoittaa, että Päivänkakkaroiden yhdistystoiminta oli alussa hyvin epäyhdistysmäistä ja vakiintumatonta. Alkuvaiheen tapahtumista suurin oli edellä mainittu telttaretki, josta kerrottiin myös 96-lehdessä 5/71 otsikolla ”Turkulaiset tempasivat”. Jutusta saa hyvän kuvan toiminnan maanalaisesta luonteesta. Edes leiripaikkaa ei paljasteta, ja ihmisten paljastumisen pelkoon viitataan usein. Pelko oli sikäli täysin aiheellinen, että esimerkiksi Hymylehti tapasi kuvaajineen väijyä homomiesten kohtaamispaikoilla mehukkaiden juttujen toivossa: 

Ennakkokohu oli ainakin valtava. Pariin viikkoon ei Turun Urheilupuistossa ja porkkanamaalla [Asemanpuistossa] muusta puhuttukaan kuin tulevasta telttaretkestä. Kuka pohti, mistä saisi teltan lainaksi, kuka hiipi etukäteen salaa katsomaan retkipaikkaa ja kuka kävi sisäistä kilvoittelua siitä, uskaltaisiko vai eikö uskaltaisi tulla mukaan. – – Ja niin tuli määräpäivän aamu ja tuli päivä ja tuli ehtoo. Ja vähitellen alkoi väki kerääntyä sovittuun paikkaan, jonka löysivät ne jotka löysivät – –. Jossakin maalaistalossa oli jo tienkysyjälle ihmetelty, että ”Kuin sin ny niin pal nuari poikki mene?” – – Osanottajamäärä oli kohtuullinen: ei tullut ihmisiä linja-autolasteittain – –. Ei tullut sitä skandaaliakaan, jonka pelosta niin moni muuten halukas oli jäänyt saapumatta; kukaan ei hälyttänyt paikalle poliisia eikä palokuntaa eikä sensaatiolehden reporttereja. Mitä nyt naapurihuvilan väki jossakin vaiheessa katsoi parhaaksi poistua kaupunkiin viettämään viikonloppua, ja eipä silti, olihan sillä hetkellä tunnelma keittiökatoksen katossa, fiilis melkoinen ja meteli sen mukainen. Pelit soi ja tanssi kävi kepeästi, vaikkei betonilattia niin liukas ollutkaan. Ja kun makkarat oli kypsennetty, siirryttiin telttoihin jatkoille.

”Turkulaiset tempaisivat” -jutun kuvitusta 96-lehdessä 5/71.

Ysikutosen jutussa kaipailtiin tapahtumalle jatkoa, ja sitä myös saatiin. Seitsemänkymmentäluvun muista kesäretkistä minulla ei ole tietoa, vuonna 1981 alkoi Tarja Hautasen mukaan miesten monivuotinen leiriperinne Laitilan Tulirannassa, jossa myös ensimmäinen telttaretki käsittääkseni järjestettiin. Hautanen kertoo, että paikka on Laitilan VPK:n omistuksessa ja Päivänkakkarat varasi leirikeskuksen aina nimellä VSS-yhdistys eli Varsinais-Suomen Väestönsuojelu.

Vakiintuneempia muotoja Turun Päivänkakkaroiden toiminta alkoi saada vuonna 1974, jolloin järjestettiin Turun historian ensimmäiset homotanssit Rautatieläistentalolla. Hautasen mukaan wieninleike ja perunamuusi tekivät kauppansa, kun paikalle tuli 130 osanottajaa. Sen jälkeen tansseja järjestettiin tasaiseen tahtiin, ja niitä täydensi henkistä ja käytännön tukea tarjonnut puhelinpäivystys, joka alkoi vuonna 1976.

Puistojen keskustelupiirit kukoistivat ensimmäisiä homotansseja odotellessa.
Turkulaisten toimittaman 96-lehden 4–5/1973 kuvitusta.

Entinen, tuleva ja nykyinen samassa pöydässä

Päivänkakkaroiden järjestämien tanssien merkittävyydestä kertoo se, että jokainen Tarja Hautasen haastateltava oli aloittanut Turun homohistorian muistelemisen puhumalla nimenomaan Päivänkakkaroiden ja (vuodesta 1988 lähtien) Turun Seudun Setan järjestämistä tansseista. Tanssipaikoista mainittiin useimmiten Gillesgården (Aurakatu 1), jossa yhdistys järjesti yhteensä 53 tanssit vuosina 1980–1986.

Hautasen haastattelema 1940-luvulla syntynyt nainen kertoi Gillesgårdenin tansseista näin: 

Niis tansseissahan oli aina se odotus, et pääsi jonnekin missä oli saman alan ihmisiä ja saattoi tanssia ja jutella ja olla niinkun kotonaan, olla oma itsensä. Gillesgården oli suosittu ja kiva paikka. Setan järjestön ihmiset laitto voileipiä ja oli limpsaa ja sitä sit ostettiin ja pöydän alla oli pullo (nauraa). – – Ei ollu mitään paikkaa minne mennä, ei ollu baareja, ei ollu mitään, ni totta kai kaikki meni sinne.

Toisen, vuonna 1960 syntyneen haastateltavan silmissä Gillesgården oli kuitenkin paikkana ankea, ja järjestelytkin tuntuivat kotikutoisilta: 

Se oli paikka mihi oli tuotu pöytiä ja kannettu tota noini joku limsakori siihe viereen. Homot teki voileipii takahuoneessa ja niit myytiin. Ei sitä voi sannoo, et olipas kamalaa. Simmot ei voi ajatella, koska ne teki niinku parhaasa niillä resursseilla mitä oli mahdollisuus. Ei siin paljo muuta oikee ois voinut saada aikaseks, mut se sit jos ajattelee, että lesbokin nyt kuitenki on nainen, vaikkei niin kaikki heteromiehet ajattele, niin naisen näkökulmasta se vaikutti hirveen ankeelta. Joku nainen olis varmaan yrittänyt tehdä sen jollain tappaa eri tappaa sen tarjoilun. Sehän oli hirveen paljon niiden homomiesten totanoin niin hoitamaa se myyntipuoli siellä. – – Sanotaan, että kuppikuntast se oli. Valtaosa sielä oli niinku samaa porukkaa, mut sit oli joitaki pienii kuppikuntii, mut ne ketkä tunsi toisensa ni tunsi sit kyllä kaikki toisensa ihan todellaki. Se vanha sanonta, et samas pöydäs istuu entinen nykyinen ja tuleva piti kyl ihan varmasti paikkansa.

Aurakatu 1. Gillesgården on sisäpihalla, ja sisäänkäynti oli osoitteesta Rantakatu 9.

Homomiehiä ihmetyttivät yhteistansseissa varsinkin vapaasti virranneen viinan lietsomat lesbotappelut. Hautasen haastattelema 1940-luvulla syntynyt nainen summaa asian näin: ”Et nähnyt silleen koskaan nyrkkitappelua miesten kesken, mutta auta armias kun sieltä tuli pari naista niin oikein kunnolla tappeli.” Järjestymismiehenä toiminut mies taas totesi, että ”naiset oli yleensä semmosia, että suurin osa miehistä pelkäs niitä suoraan sanoen”.

Miesten muistetaan tapelleen Gillesgårdenilla vain yhden ainoan kerran, kun he kilpailivat itseään 16-vuotiaaksi väittäneen pojan suosiosta. Hautasen haastattelema vuonna 1954 syntynyt mies kertoo tapauksesta näin: 

Sillon mä oon nähny ku homot tappeli miehest oikeen lyömällä oikeen, no kylläkin vähän tyttömäisesti (nauretaan), mut oikein lyömällä vähän niinku avokämmenellä, ei nyrkillä herrajumalla. Se oli mun mielestä niin hämmästyttävää, et kyl siit varmaan puhuttiin piireissä viikkotolkulla.

Samainen mies muistaa omat tanssit kuitenkin äärettömän tärkeinä: ”Silloinhan se oli, vaikkei se ollu laitonta ni se oli kuitenki niin paikka, jossa varmasti tapas samal taval ajattelevii ihmisii ja jossa ikäänku oma vapaa käyttäytymine ei ollut tuomittavaa.”

Tarja Hautasen Yksityistilaisuus-kirjasta selviää, että Gillesgårdenin jälkeen tanssit jatkuivat Samppalinnassa vuosina 1986–1990 ja sen jälkeen ja rinnalla myös muissa ravintoloissa.

Yhdeksänkymmentäluvulla saatiin myös yksityisten omistamia homoravintoloita, joista ensimmäinen oli vuosina 1991–1993 toiminut Pub Victor tai Cabaret Victor (Aurakatu 1). Sen korvaajaksi tuli vuonna 1994 kahvilasta anniskeluravintolaksi muuttunut Pub Jack’s & Mike’s, joka sai ensimmäisenä homomiesten omistuksessa olevana ravintolana suuren suosion. Se toimi ensin Kauppiaskatu 4:ssä ja sen jälkeen Humalistonkatu 17:ssä vuoteen 2001 saakka.

Vapautuspäivien mainos Seta-lehdessä 2/90.

Kaapista käräjille

Vuosi 1990 oli iso virstanpylväs Turun Seudun Setaksi muuttuneiden Päivänkakkaroiden toiminnassa, koska turkulaiset järjestivät silloin Setan vuotuiset Vapautuspäivät 16.–19. elokuuta. Kyseessä oli ensimmäinen Helsingin ulkopuolella järjestetty Pride-tapahtuma, ja Tarja Hautanen toteaa järjestelyponnistusten terävöittäneen Turun paikallistoimintaa ja johtaneen sen politisoitumiseen. Tapahtuman teemana oli ”Coming Out – Kaapista ulos”.

Seta-lehdessä 3/90 Turun Vapautuspäiviä hehkutettiin ”virkistäväksi ja voimia antavaksi spektaakkeliksi”. Lisäksi kerrotaan, että perinteinen mielenosoituskulkue vaihdettiin kahdeksi toritapahtumaksi ”monipuolisine ohjelmineen, banderolleineen, vaaleanpunaisine ilmapalloineen, kaikkineen”. Järjestäjien pyrkimyksenä oli kuulemma ollut turhan ryppyotsaisuuden heittäminen yli laidan, mutta nyky-Prideihin verrattuna tapahtumasta oli karnevaali kaukana. Esimerkiksi lauantain toritapahtuman päävieraana oli leningradilainen kirjailija, joka puhui homoseksuaalien tilanteesta Neuvostoliitossa. Tätä spektaakkelia todisti Tarja Hautanen tietojen mukaan parisataa homoa ja lesboa, joiden taustalla lymyili joukko hämmentyneitä turkulaisia lauantaipäivän toriostoksilla. Turun kaupunki ei tietenkään ollut halunnut tukea tapahtumaa millään tavoin useista pyynnöistä huolimatta.

Turun Vapautuspäivistä tuli silti kokoaan suurempi tapahtuma, kun Vaparien jälkinäytös näyteltiin raastuvassa seuraavan vuoden alussa. Seta-lehdessä 1/91 kerrotaan, että istuntosali oli piukassa ja mediatapahtuma valmis, kun neljälle turkulaisaktivistille luettiin syytteet julkisesta kehottamisesta ”samaa sukupuolta olevien henkilöiden välisen haureuden harjoittamiseen”.

Aktivistit olivat toisin sanoen kehottaneet Vapautuspäivien toritapahtumassa homo- tai bieroottisia tunteita tiedostaneita ihmisiä toteuttamaan itseään, mikä oli vuoteen 1999 voimassa olleen lain mukaan rikos. Tämän jälkeen aktivistit olivat vielä tehneet itsestään kirjallisen ilmiannon, jotta he varmasti pääsisivät oikeuteen testaamaan rikoslakiin kummittelemaan jääneen ”kehotuskieltopykälän” toimivuutta. Sen perusteellahan ei ollut koskaan tuomittu ketään, mutta Suomen ikioma homopropagandalaki oli yhä sananvapauden jarruna esim. Yleisradion lähetystoiminnassa.

Turkulaiset aktivistit kuitenkin tuumivat, että kehottamisesta pitäisi ilman muuta langettaa laissa säädetty sakko- tai vankeusrangaistus. Moinen absurdi rangaistus kun olisi omiaan antamaan potkua lain muuttamiselle. Vaan toisin kävi, kuten Setan jutusta voi lukea: 

Oikeus suuressa viisaudessaan ja armossaan päätti jättää meidät rangaistukseen tuomitsematta. Rikosta kuvattiin vähäpätöiseksi, eikä yleinen etu vaatinut rangaistusta. Lisäksi tuomari survoi kipeisiin korviimme sanaparin ”anteeksiannettavaa ajattelemattomuutta”. – – Meidät leimattiin ymmärtämättömiksi pikkurikollisiksi. Näpertelijöiksi. Liki syyntakeettomiksi. Tapu-tapu. Antaa vetää! 

Vaikka itse kehotuskielto-oikeudenkäynti lässähti nahkapäätökseen, Tarja Hautasen mukaan se oli joka tapauksessa siihenastisen turkulaisen homohistorian huipentuma: 

Puistojen puolikriminaalit päätyivät tekemään itsestään rikosilmoituksen. Se oli asia, joka ei jäänyt huomaamatta edes turkulaisilta tiedotusvälineiltä. – – Homous ja lesbous saattaa nykyajan viihdeteollisuuden esittelemänä näyttäytyä jopa muodikkaana, mutta sitä se ei ollut vanhan polven turkulaisille homoille ja lesboille, jotka ovat eläneet huiman muutoksen rikollisiksi ja sairaiksi leimatusta ryhmästä joukoksi, joka ylpeänä kehottaa muita homoseksuaalisuuteen Turun Kauppatorilla ja vaatii vielä itse päästä oikeuteen rikoksestaan. 

Hetki ilman naamioita

Niitä vanhan polven ihmisiä ajattelen itsekin usein näillä kaupunkimatkoillani, kuten tänään tässä Aurajoen rannassa. Enää ei tarvitse mennä puskiin, ellei nyt satu olemaan voyeuristinen bloggari tai muuten vain jännitystä vailla. Muille on tarjolla samasukupuolista silmänruokaa ja yhteisöllisyyttä niin netissä kuin näyttämölläkin – kuten esimerkiksi Turun kaupunginteatterin Tom of Finland -musikaalissa. Se muuten tekee aika paljon enemmänkin kuin vain kehottaa homoseksuaalisuuteen, ja hyvin sekalainen yleisö seuraa spektaakkelia hurraten ja hihitellen.

Mitä ihmettä moisesta ajattelisivat kaikki puistojen pojat, joiden silmät olivat ehkä tottuneempia hämärään kuin siihen, että valokeila osuu nyt niin kirkkaasti juurin meihin? Meihin, jotka näymme koko ajan kaikkialla, juhlimme itseämme ja saavutuksiamme gaaloissa ja pääsemme nyt myös ihan oikeisiin naimisiin.

Nauraisiko Urho Snellman tälle kaikelle kimakasti ja kutsuisi musikaalin jälkeen kaikki nuoret miehet jatkoille salonkiinsa? Entä mitä sanoisi nimimerkki Filius, joka kirjoitti alla olevan Turun Päivänkakkaroiden joulutervehdyksen 96-lehteen 7/71? Niin paljon siitä, mitä Filius toivoi, on nyt mahdollista meidän kaikkien elämässä muutenkin kuin vain ohikiitävinä vapauden ja yhteenkuuluvuuden hetkinä. Filiuksen tervehdyksen loppupuoli taas on yhtä ajankohtainen nyt kuin mitä se oli yli 45 vuotta sitten. Ennen oltiin yksinäisiä kaapissa, mutta nyt ollaan usein yksinäisiä yhdessä, kuten Huffington Post kirjoittaa laajassa artikkelissaan Together alone: the epidemic of gay loneliness.

Annetaan siis Filiuksen julistaa joulurauhansa, mutta ei anneta sen kaikua kuuroille korville:

Rakas lukija! – – En toivota Sinulle menestystä ja vaikutusvaltaa, vaan ystäviä. Niitä Sinulla tuskin voi olla liikaa. Luulen, että meitä ei ilta illan jälkeen aja ravintoloihin ja klubeihin, puistoihin ja pömpeleihin niinkään fyysisen kuin henkisen kontaktin tarve. Haluamme löytää ihmisen: lähimmäisen, jolle voimme puhua, joka ymmärtää vaikeutemme ja hätämme. Aina ei ole edes välttämätöntä puhua. Riittää, kun tunnemme, ettemme ole yksin, että lähellämme on muita, että saamme hetken olla oma itsemme, ilman naamioita. Me olemme sittenkin niin pieni vähemmistö, että meillä ei ole varaa olla yksin, eristäytyä, panetella, riidellä. Meidän täytyy mennä ulos huoneestamme, etsiä muita, kokoontua, järjestäytyä. Meidän täytyy uskaltaa keskustella ja meillä täytyy olla aikaa kuunnella. Lähimmäistemme takia. Oman itsemme takia. Toivotan Sinulle lähimmäisenrakkautta. Sekä muiden taholta että muita kohtaan. Sekä jouluksi että ensi vuodeksi. Monilla muilla on samat ongelmat kuin Sinulla. Et ole yksin.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Teikäläisten turku – varsinaissuomalaista homohistoriaa 1/2
Vaasan farssi – pohjalaista pervohistoriaa
Yksi vihreä enkeli, kiitos! – syysretki Pirkanmaan pervopääkaupunkiin
Homohistoriallinen Helsinki 1–12
Samettiraivo – self helpiä homomiehille

Hulivilipojan pakinoita QX.fi-sivustossa:

#Instagay

Grindr

Muualla verkossa:

Hotelli- ja ravintolamuseon ”Nautinnon nälkä” -näyttely

Vaasan farssi – pohjalaista pervohistoriaa 1/2

Picture it: Etelä-Pohjanmaa, 1989. Opettaja polkee nahkakravatti heiluen elämää henkitoreissaan hönkivään harmoniin. Neonväricollegejen rivistö laulaa käskystä Vaasan marssia, joka kertoo siitä, mistä maakuntalaulut tapaavat kertoa: hallasta, puutteesta, korpimaan kurjuudesta ja halusta taistella kuolemaan asti.

Ei ihme, että menin sivariin. Sen jälkeenkin vei vielä vuosia ennen kuin löysin Vaasan marssin uudestaan. Tai pikemminkin löysin siitä täydellisen drag-nimen. Siinähän se on heti ensimmäisessä säkeessä: miss Laaja Aukee Pohjanmaa!

Kun marssi muuttui farssiksi, kaikki tuntui yhtäkkiä helpommalta. Löysin oman paikkani Pohjanmaan suuresta kertomuksesta ja näin itseni marssimassa laulussa mainittujen Vaasan urhojen rinnalla – korkkareissa, mutta kuitenkin. It gets better, jopa Pohjanmaalla.

Isänmaan sylissä

Tänä heinäkuisena lauantaina miss Laaja Aukee Pohjanmaa (näin kavereiden kesken myös miss Aava Laukee) on lopulta saapunut Vaasaan marssimaan. Ohjelmassa on sateenkaareva kaupunkikävely, jonka reitti noudattelee 96-homolehdestä 6/72 löytämääni juttua ”Rantakävelyllä Vaasassa”.

Tukijoukoiksi ja kuvausryhmäksi olen houkutellut pari paikallista siskoa, millä en tarkoita kahta kaakattavaa neitihomoa saati kahta saksisiskoa, vaan kahta ehtaa eteläpohjalaista akkaa, jotka nyt sattuvat olemaan sisaruksia.

”Så mötas hjärtan, mötas namn, o fosterland, uti din famn”, laulettiin Sakari Topeliuksen alkuperäisessä Wasa marschissa (1864). Ja sehän sopii, sillä tämänpäiväisen Vaasan marssin on tarkoitus viedä meidät homojen ja muiden miehiä haluavien miesten vanhoille ulkotapaamispaikoille, joilla sydämet todella kohtasivat isänmaan sylissä.

Rantareittimme sisältää myös lukuisia syrjähyppyjä ja huipentuu lopulta siihen, että tulemme porukalla Fannyyn. Siis Kulttuuritalolle, jonne minäkin aikanaan saavuin täynnä odotuksia siitä, miten pojat vievät onnehen maan pohjoisen, kuten maakuntalaulu lupailee.

Vuosi oli 1995, se pirun jääkiekkovuosi. Setalla oli tanssit, minä olin 17, ja päässä soi ”den glider in”. En kerro, kummassa päässä.

Kaksikielinen ja -mielinen rantakävely 96-lehdessä 6/72.

Mua lemmitkö vielä, oi Kustaa?

Vaasasta on muodostunut kesäisin vilkas matkailukaupunki. Merenkurkun yli johtavat nopeat liikenneyhteydet ovat kokonaan muuttaneet kaupunkikuvan. Liikkuessaan kaduilla, toreilla, liikkeissä ja ravintoloissa ei voi olla huomaamatta skandinaavisten matkailijoiden paljoutta. Turistien joukossa on aina miehiä, jotka ovat etsimässä seikkailua – seksuaalista kontaktia. Homofiilithän liikkuvat mielellään ja matkustavat usein. Vaasan tunnetuin tapaamispaikka on Hietalahden puisto. Mutta mikäli ei ole kiire ja sää on kaunis, voi kävelyretken aloittaa Hovioikeuden puistosta pitkin rantoja Hietalahteen.

Näin kertoili ”Alfredo” Ysikutosen jutussaan vuonna 1972, ja me suuntaamme kuuliaisesti Hovioikeudenpuistoon. Tukenani olevat siskot pyörittelevät silmiään ja tirskuvat, kun kaivan esiin paksun paperipumaskan ja alan luennoida. Vaan eihän tässä voi paljaaltaan vetää kuin mikäkin amatööri. Olisivat sentään kiitollisia, etten raahannut urkuharmonia mukanani!

”Alfredo” ei sano Hovioikeudenpuistosta sen enempää, joten se ei kaiketi ole toiminut varsinaisena kruisailupuistona. Huomautan kuitenkin siskoille, että Vaasan hovioikeudella itsellään on sangen pervo lähtökohta. Sen perustamisesta päätti vuonna 1775 Ruotsin kuningas Kustaa III (1746–1792), joka oli Wikipedian mukaan suvaitsevainen, tunteellinen, teatraalinen ja tuhlaavainen arkkitehtuurista ynnä sisustamisesta kiinnostunut ranskaa puhuva näyttämötaiteen harrastaja, jolla oli ”eloisa” hovi. Wikipedian ruotsinkielisen (!) version mukaan kuningasta epäiltiin toisin sanoen teikäläiseksi, koska hän suhtautui liian suopeasti siveellisyysrikoksiin ja käytännössä lakkautti kuolemantuomion, joka sodomiastakin saattoi seurata.

”Teatterikuninkaan” taru päättyi näyttävästi, kun hän sai salaliittolaisten luodista Tukholman oopperatalon naamiaisissa ja kuoli vammoihinsa kolme viikkoa myöhemmin. Se se oli näyttävä ulosmeno, huokaamme kateellisina.

Hovioikeudenpuisto.

Innoton jääkäripatsas

Vaan ei mennä merta edemmäs, kun meillä on omiakin tragedioita. Otetaan vaikka Fritz ja Into, kaksi suomalaista jääkäriliikkeen vaikuttajaa, joita sopii muistella Hovioikeudenpuiston Jääkäripatsaan juurella. Patsas muistuttaa Saksassa sotilaskoulutuksen saaneen Jääkäripataljoona 27:n tulosta Vaasaan vuonna 1918 ja jääkärien roolista sisällissodan päättymisessä valkoisten voittoon.

Tämä, kuten kaikki voitonmerkit, muistuttaa myös häviäjistä – niistä, joita ei syystä tai toisesta ole haluttu muistaa, koska heidän tarinansa ei sopinut kansakunnan suureen kertomukseen. Jääkäriliikkeessä tällaisia miehiä olivat Fritz Wetterhoff ja varsinkin Into Auer.

Fritz Wetterhoff (1878–1922) oli itsenäisyysaktivisti ja asianajaja, joka vaikutti Berliinissä ratkaisevasti jääkärikoulutuksen aloittamiseen ja Jääkäripataljoona 27:n perustamiseen. Kansallisbiografian mukaan Wetterhoffia ei merkittävästä panoksestaan huolimatta hyväksytty itsenäistyneen Suomen johtaviin piireihin eikä hän saanut elinaikanaan tunnustusta ansioistaan, koska oli huikentelevainen homo.

Vielä kovemman kohtalon koki Into Auer  (1890–1948), joka värväsi Jääkäripataljoona 27:ään kymmeniä miehiä ja joutui siksi venäläisten haaviin ja Pietarin Špalernajan vankilaan ”kalterijääkäriksi”. Jatkosodan jälkeen Auerin kalterijääkärikollegat passittivat hänet tekaistuin syin mielisairaalaan.

Tapio Turpeisen elämäkerta Tapaus Into Auer: jääkäriliikkeen viimeinen näytös (1995) selittää sairaalapassitusta Auerin vasemmistosympatioilla, arkaluonteisella tietämyksellä joidenkin muiden kalterijääkärien natsikytköksistä sekä ennen kaikkea Auerin homoseksuaalisuudella.

Kun Auer kuoli vuonna 1948, hautapaikka Tampereen Kalevankankaalla jäi merkitsemättä. Tukijoitta jääneen miehen hautakivelle kun ei löytynyt maksajaa. Vaasan Jääkäripatsas saa siis käydä myös Wetterhoffin ja Auerin muistomerkistä, onhan graniittiin hakatussa paatoksellisessa tekstissä mainittu myös ”ne, joilla ei armoa ollut”.

Kalaranta.

Kalarannan kävelypysäkki

Hovioikeudenpuistosta marssimme jatkuu Ysikutosen ”Alfredon” askelmerkkien mukaan viereiseen Kalarantaan. Siellä voidaan muistella toisaalta homomiesten ja muiden miehiä haluavien miesten perinteistä puistokulttuuria, toisaalta sateenkaarikansan järjestäytymistä, joka synnytti Vaasassa 1970-luvulla monipuolista neuvonta-, kerho- ja tanssitoimintaa.

Kalarannan puistoseksikulttuurilla on hyvin pitkät perinteet, sillä Sateenkaari-Suomi-kirjan mukaan miehet tapailivat toisiaan täällä jo 1900-luvun alussa. Kirjassa on kuvakin Kalarannan vanhasta yleisökäymälästä, joka oli koko lailla pramea paviljonki. Se purettiin vuonna 1938, mutta tilalle tuli uusi ja tuttavuuden hierominen jatkui taas vuosikymmeniä. Vielä Ysikutosessa 6/72 mainitaan Kalarannan ”kävelypysäkki” – sulkeissa WC –, jossa kannattaa käväistä ohi mennessään. Tätä nykyä ei tosin kannata pysähtyä kuin laituribaariin drinksulle, koska näköpiirissä ei ole edes pahaista bajamajaa.

Hyväksikäytän silti tilaisuutta ja kerron siskoille, että vanhastaan puistot ja pömpelit olivat meille miestenmiehille eräänlaisia taivaan portteja. Niissä solmittujen suhteiden kautta uudet tulokkaat pääsivät helposti osaksi laajempaa sateenkaarimaailmaa, joka kukoisti puistojen lisäksi tietyissä kaiken kansan kahviloissa ja ravintoloissa sekä yksityiskodeissa. Siten puistokulttuuri loi perustaa myöhemmälle järjestötoiminnalle, jonka ansiosta minunkaan ei tarvinnut heinäkuussa 1995 suunnata R-Collectionin vihreä huppari hulmuten Kalarannan käymälään, vaan saatoin mennä suoraan Setan tansseihin.

Toveruutta ja toleranssia lakeuksille

Vaasan Setan syntyä voi muistella Kalarannassa tähyilemällä vastarannalle Vaskiluotoon. Siellä sijaitsee Rantasipi-hotelli, jonka kabinetissa perustettiin 15.7.1972 nykyisen Vaasan Setan edeltäjä Fenix-klubi. Alkujaan se kuului Ysikutostakin julkaisseeseen Keskusteluseura Psykeen, joka oli vuonna 1968 perustettu seksuaalipoliittinen järjestö.

Jo Fenix-klubin perustamistilaisuudessa oli mukana vieraita lahden takaa, mikä kielii Pohjanmaan rannikon vahvoista kieli- ja kulttuuriyhteyksistä Ruotsiin. Muutenkin ruotsalaisiin alan järjestöihin luotiin yhteyksiä alusta lähtien, kuten ”Alfredo” kirjoittaa Ysikutosessa 7/72 (kirjoitusvirheet samat kuin alkutekstissä):

Alunperin oli tarkoitus pitää klubin ensimmäinen kokous elokuussa. Tämä tapahtui kuitenkin kuukautta aikaisemmin. Heinäkuun 15. päivänä tuli Gay Club Sundsvallista vierailulle Vaasaan. Oli käden käänteessä järjestettävä ohjelmaa, kokouspaikka ja majoitus veiraileville nuorille. Puuttuvan informoinnin takia meikäläisten osanottajien lukumäärä ei ollut suuri, mutta kokous ja järjestelyt onnistuivat hienosti. – – Sitäpaitsi tällä nuorella klubilla on ollut yhteys RFSL:ään ja Albatrossiin (Tukholma), jotka ovat luvanneet tukea meitä. – – Ohjelmassamme on yhteistyö Merenkurkun yli.

Fenixin lentoonlähtöä siivittivät vahvat tavoitteet:

Pohjanmaa on saanut ensimmäisen klubinsa, jonka tarkoituksena on edistää seksuaalista toleranssia (suvaitsevaisuutta, ennakkoluulottomuutta) ja jonka kotipaikkana on Vaasa. [Klubi] tahtoo toveruuden ja informoinnin avulla luoda yksinäisten ihmisten probleemojen ymmärtämistä. – – Olemme saaneet joukon kontakteja Pohjanmaan lakeuksilta ja pikkukaupungeista. Etäisyydet ovat melkoisia, mutta meidän päivinämme on käytettävissämme kunnollisia liikennevälineitä. Ja nyt me aiomme yrittää kokeilla yksinäisten ihmisten kontaktimahdollisuuksia. – – Nyt toivomme, että Fenix-lintu vahvoilla siivillään on vievä sanomamme toveruudesta ja toleranssista lakeuksille. Emme puhu sukupuolien välisestä rakkaudesta, vaan me puhumme ihmisten välisestä rakkaudesta.

Vaasan Setan nettisivuilla olevan historiikin mukaan Fenixin toiminta oli alussa postilokeroon tulleeseen postiin vastaamista ja yksityiskodeissa pidettyjä illanistujaisia. Ensimmäiset tanssit järjestettiin joko vuonna 1973 tai 1974 (eri lähteissä on eri vuosiluvut), ja vuonna 1975 saatiin aloitettua säännöllisempi toiminta kerhoiltoineen ja tansseineen. Niistä lisää tuonnempana, vaikka siskot tietenkin haluaisivat, että tyhjentäisin pajatson jo nyt.

Kustaanlinna ja Hietalahden puisto.

Huvila ja huussi

Kalarannasta kävelymme jatkuu Ysikutosen 6/72 reittikuvauksen mukaisesti Kustaanlinnan (vaasalaisittain Kustasporin) uimarannalle.

Jutussaan ”Alfredo” vihjailee, että ”auringossa loikoilevista nuorista saattaa löytyä joku seurasta kiinnostunut”. Näin pilvisenä päivänä kaikki ovat kuitenkin mitä ilmeisimmin joko suihkurusketuksessa tai sitten kiltisti kalpeina kotona, koska rannalla ei ole juuri muita kuin me. Viimeiseksi toivoksi jää siis vehmaan rantareitin viimeinen etappi: Hietalahden puisto.

Kaivan pokkana käsilaukusta alueesta tehdyn tuhdin kulttuuriympäristöselvityksen, jonka mukaan 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla rakennettu puisto ja sen maineikas villa ovat Ruotsista omitun kesämökkikulttuurin varhaisimpia edustajia. 1880-luvulta lähtien alue on ollut kaupungin omistuksessa ja toiminut kaupunkilaisten – siis myös kaupungin homomiesten ja muiden miehiä haluavien miesten – suosimana virkistäytymispaikkana.

Hietalahden puistoa ja Vaasan muita ulkotapaamispaikkoja sivutaan myös tutkija Kati Mustolalta saamassani julkaisemattomassa jutussa ”Vaasan Psyken ja Setan historiaa”. Siinä todetaan, että Hietalahden villan yleisökäymälän seinään oli kaiverrettu miesten tapaamismerkintöjä, joista vanhimmat olivat peräisin 1900-luvun alusta.

Vielä Fenix-klubin perustamisen aikaan 1970-luvulla Hietalahden puisto oli Vaasan miestenmiesten suosituin ulkoilualue. ”Alfredokin” hehkuttaa Ysikutosen jutussaan, että puiston ”kävelypysäkki” – sulkeissa WC – oli tavallisesti monen samalla asialla olevan vilkkaan mielenkiinnon kohde. ”Tarvitaan vain vähän hyvää onnea ja kala tärppää yllättäen.” Vaan ei tärppää tänään, koska koko huussi oli hävinnyt, mitä toinen siskoista kovasti manailee samppanjakupla otsassa.

Imppareita ja runkkarihomoja

”Vaasan Psyken ja Setan historiaa” -jutussa kerrotaan, että Hietalahden pömpelin purun jälkeen suosituimmaksi tapaamispaikaksi tuli juuri näkemämme Kustaanlinnan uimaranta. Sitten senkin pömpeli uimakoppeineen purettiin.

Pömpelien purkaminen johtui siis kaikesta päätellen kaupungin tietoisista pyrkimyksistä. Moinen ei ollut mitenkään poikkeuksellista, sillä homojen ja muun ”epäsosiaalisen aineksen” suosimia pisuaareja purettiin muuallakin Suomessa eri vuosikymmeninä, kuten Helsinki- ja Tampere-jutuissa on jo ollut puhetta.

Vaasassa purkaminen johti aina vain kohtaamispaikan siirtymisen, kunnes mitään purettavaa ei ollut. Sitten vain pokailtiin pömpelittä:

Niin sitten kansa vaelsi [Kustaanlinnasta ja Hietalahdesta eteenpäin] Ahvensaareen. Vaan purettiin se pömpeli sieltäkin. Ei ollut enää pömpeleitä Vaasassa, joten sinne jäivät Ahvensaareen kaikki pyörimään, missä edelleenkin on liikettä.

Kati Mustola kertoi minulle, että Ahvensaaresta tuli sittemmin hyvin suosittu ulkotapaamispaikka – eräänlainen Vaasan ”Mäntymäki” [ks. Homohistoriallinen Helsinki 4: Karuselli käy]. Myös nettikeskusteluista löytyy kommentteja siitä, miten Ahvensaaren pusikkoisilla rannoilla viihtyivät ennen vuoden 2008 asuntomessualueen rakentamista vain ”impparit ja runkkarihomot”:

Kyllä siellä ahvensaaren pusikoissa on ollut kaikenlaisia puskarunkkareita. Kakarana löydettiin pikkusesta hökkelistä kasa pornolehtiä. Yksinäisiä miehiä käy ”autoilemassa” appuralla [Ahvensaarella], samat tyypit useita kertoja päivässä, ilman mitään näkyvää syytä? Vuosien saatossa on hökkelit purettu ja pusikkoa harvennettu. Taitaa tosin noiden aikojen ukkeleiden pelit jo olla melko velttona.

”Nyt nää ei muut kuin metsien puut / käy kuurupiiloon hunajasuut.” (Aune Haarla)

Puistoilu puhuttaa

Vaikka Ahvensaari ja rantareitti ovat rauhoittuneet, miestenväliseen seksiin liittyvä puistoilukulttuuri ei ole pienen googlailun perusteella hävinnyt mihinkään myöskään Vaasasta.

”Miksi ihmeessä kukaan haluaisi kuksia missään puskassa? Miksei ne ota huonetta Omenahotellista?” siskot ärähtävät.

Esimerkiksi siksi, että hotellihuone edustaa romantiikkaa, kun taas puistot, levarit ja muut ulkotapaamispaikat tunnetaan runkkupaikkoina. Runkkupaikasta on romantiikka kaukana. Kukaan ei mene Plantagenin pusikoihin piknikkorin kanssa tai kurvaa Ylistaron levarille elämänkumppania etsimään. (Vänkärin puolen aurinkolippa vain alas merkiksi. Kuulemma.)

Puistoilu on muuttunut sateenkaarikulttuurissakin hyvin marginaaliseksi harrastukseksi, joka saanee polttoaineensa ennen kaikkea persoonattomuudesta sekä siihen liittyvästä jännityksen ja ehkä jopa pelon elementistä. Paras näkemäni fiktiivinen kuvaus tästä on Stranger by the lake -elokuva, joka on venyttänyt ”koskaan et tiedä, kenet kohtaat” -ajatuksen murhamysteeriksi.

Monella kaksoiselämää elävällä miehellä onkin runkkupaikoilla kirjaimellisesti elämä pelissä. Olen kuullut vuosien varrella lukuisia tosielämän anekdootteja miesseuraa etsivistä perheenisistä, joille Omenahotelli tuskin on kovin varteenotettava vaihtoehto.

”Siat! Miksei ne tule kaapista?” siskot pistävät vastaan.

Ehkä siksi, että ne ei yksinkertaisesti koe olevansa homoja. Pikemminkin näistä miehistä voisi käyttää sanaa queer, jonka Sandra Hagman on kääntänyt nokkelasti kummaksi väitöskirjaansa perustuvassa teoksessa Seitsemän kummaa veljestä (2016, ks. myös aiempi väitöskirjan esittely). Kummat miehet saattavat identifioitua heteroiksi, mutta harrastaa silti satunnaisesti samasukupuolista seksiä. 

Kirjassaan Hagman kuvaa kiinnostavasti sitä, että 1900-luvun ensivuosikymmeninä tällaisiin satunnaisiin miestenvälisiin seksisuhteisiin ei suhtauduttu järin vakavasti eivätkä ne vaikuttaneet maalais- ja työläismiesten miehisyyteen tai käsityksiin itsestä. Suhtautuminen muuttui vasta, kun homoseksualisuus alettiin toisen maailmansodan aikoihin mieltää viettelyn myötä tarttuvaksi taudiksi, joka uhkasi myös satunnaiseen sutinaan sortuvia heteromiehiä.

Nyt kun sekä laki että asenteet sallivat homostelun ja kun sitä varten voi ostaa lakanoita Finlaysonista, miestenvälinen seksi tuntuu olevan vain jonkinlainen väistämätön välietappi matkalla alttarille. Tähän kuvaan eivät mahdu runkkupaikat ja miehet, jotka ovat jotain siltä väliltä. Petturit ja rintamakarkurit halutaan tuomita puolin ja toisin, jotta jonkinlainen roti säilyisi ja pelottava häilyvyys saataisiin hallintaan.

Kummille miehille on kuitenkin turha puhua kaapista tulosta, koska heille ei ole tarjolla mitään identiteettiä, jonka he voisivat omaksua kaapin ulkopuolella. Niinpä he pysyvät kummina – ehkä myös itselleen, mutta ennen kaikkea meille kaikille muille, jotka olemme niin innokkaita hetskuttelemaan ja homottelemaan ja lokeroimaan asioita.  Tässä suhteessa en ole itsekään mitään enkeli: viljelenhän blogissa toistuvasti homo-sanaa eräänlaisena kattokäsitteenä, vaikka se ei riittävän hyvin heijastele sateenkaarikansan moninaisuutta.

Runkkupaikkoihin sekä niillä käyviin perheenisiin ja muihin kummiin miehiin liittyvä moraalinen närkästys on ymmärrettävää. Tuomitseminen ei kuitenkaan poista ilmiötä eikä auta sen ymmärtämisessä. Itse ajattelisin, että runkkupaikkoihin sopivat hyvin historioitsija George Chaunceyn ajatukset metroasemien vessoista seksin absoluuttisena nollapisteenä. 

Gay New York -teoksessaan (1994) Chauncey toteaa oivaltavasti, että seksuaalisten tarpeiden tyydyttäminen vessoissa rinnastuu lähinnä muiden ruumiillisten tarpeiden tyydyttämiseen. Tällainen puhdas ”tarpeiden teko” on myös miehille itselleen henkisesti hyväksyttävämpää, koska sen ei koeta liittyvän luonteeseen, identiteettiin tai vastaaviin seikkoihin. Käydään tarpeilla, koska keho niin vaatii ja koska muuta ei tarvita. Kotonahan on jo vaimo ja lapset. Kumma mies vain piipahtaa kirjaimellisesti maanalaisessa ja tekee sen jälkeen ylösnousemuksen normaaliin perhe-elämään.

”Tahtoisin taivaalle lennähtää / mut selästä siivet puuttuu /

varjot jo puistoihin ennättää / ja lauluni tuuleksi muuttuu”

(Anssi Kela)

Historian haamut

Lääh! Puuh! Huohotamme väittelyn väsyttäminä kuin tantraseksikurssin priimukset ja jaamme kuvitteellisen sätkän tietoisina siitä, että tämä keskustelu oli varmasti kiihkeintä, mitä kukaan meistä tulisi sinä iltana kokemaan Vaasan pusikoissa. 

Vaasan marssi on nimittäin nyt marssittu. Miss Laaja Aukee Pohjanmaa on pilannut komeimmat 45 numeron korkkarinsa, eikä isänmaa ole vaivautunut avaamaan syliään. 

Yksin emme silti ole, sillä näen nyt heidät kaikki: oppaamme ”Alfredon”, Kustaa III:n verisessä naamiaispuvussaan, sydäntaudin nujertaman Fritz Wetterhoffin, viimeiseksi jääneellä ryyppyreissullaan itsensä teloneen Into Auerin, Kalarannan käymäläkansan, Kustaanlinnan konkarikönsikkäät, Hietalahden huussiveljeskunnan, Ahvensaaren aikamiespojat ja kaikki muut kummat miehet.

Kuin huomaamatta kaikki rantakävelyn aikana esiin manaamani historian haamut ovat kerääntyneet ympärillemme vaatimaan vastalahjaa: tarinaa siitä heinäkuun illasta vuonna 1995, jolloin tämä setä Setan tansseihin lähti.

Jatkuu

Samasta aiheesta:
Homohistoriallinen Helsinki 1–12
Yksi vihreä enkeli, kiitos! – syysretki Pirkanmaan pervopääkaupunkiin