”There's someone else I've got to be” – George Michael 1963–2016

Kuva: georgemichael.com

Joulupäivänä 2016 kuollut George Michael aloitti uransa miljoonien teinityttöjen seksisymbolina. Myös sen jälkeen seksi hallitsi usein hänen julkisuuskuvaansa joko tahallisesti tai tahattomasti. Tahallisuutta edusti se, miten artisti itse ratsasti seksillä läpi uransa ja varsinkin sen jälkeen, kun hän tuli julkisesti ulos eriöstä. Niin, eriöstä. George Michaelhan ei ollut koskaan suoraan sanonut olevansa homo ennen kuin houkutuslintuna toiminut poliisi pidätti hänet puiston vessassa vuonna 1998.

Tästä nöyryytyksestä alkoi myös se tahaton puoli: koko George Michaelin loppuelämän jatkunut repostelu keltaisessa lehdistössä, jolle artistin seksi- ja päihdeongelmat tuottivat tasaiseen tahtiin likapyykkiä. Vielä tähden kuoleman jälkeenkin tabloidilehdet jaksoivat päivitellä hänen seksikumppaneidensa runsaslukuisuudella (”500 miestä seitsemässä vuodessa!”). Entisestä seksisymbolista oli tullut seksihullu tai ”sexual freeek”, kuten George Michael itse lauloi vuoden 2006 singlessään.

Monille homomiehille George Michael oli paitsi varoittava esimerkki myös esikuva, jonka laulut rohkaisivat ja lohduttivat sekä suoraan että epäsuorasti rivien välissä. Tähän puoleen keskittyy seuraava kirjoitus, jossa tarkastelen George Michaelin tuotannon homoteemoja.

”Explore monogamy”

Oma suhteeni George Michaeliin alkoi Madonnasta ja huipentui Jeesukseen. Tämä sinänsä loogiselta kuulostava kehityskaari alkoi syksyllä 1987, jolloin otin kymmenvuotiaana ensiaskeleitani puberteettiin. Kuten niin monilla, porttina toimi popkulttuuri, ja heti kynnyksellä kohtasin Madonnan. Madonnan, joka lauloi La isla bonitaa ja Who’s that girliä ja komeili R-Kioskin lehtihyllystä löytämäni saksalaisen musiikkilehden kannessa.

Kuusitoista markkaa oli tuolloisilla tuloillani kova raha, mutta se lehti oli saatava. Eikä se kovin huono investointi ollut, koska lehden välissä ollut Madonnan jättijuliste on olemassa yhä – vuosikymmenten, ultraviolettisäteilyn ja sinitarran runtelemana, mutta onpa kuitenkin. Samaa ei voi sanoa George Michaelista, jonka kohtasin ensimmäisen kerran samaisen lehden sivuilla.

En oikein tiennyt, mitä se oli, mutta ainakin se oli kamalan noloa. Mies ja nainen sillä tavoin alasti sängyssä. Ja sitten tuo sex-sana, joka oli kai jotain vähän likaista. Jotain tuollaista, että ollaan sängyssä muutenkin kuin nukkumassa. Ja sitten naisella on vielä side silmillä.

Popcorn-lehdessä näkemäni häiritsevät kuvat olivat peräisin George Michaelin uudesta musiikkivideosta I want your sex. Se oli hänen ensimmäisen sooloalbuminsa Faithin ensimmäinen single, ja jos some olisi ollut jo olemassa, video olisi aiheuttanut melkoisen pöhinän. Näin jälkeenpäin videossa herättää tosin eniten huomiota se, että George Michael pelehtii siinä elämänsä ainoan varsinaisen tyttöystävän Cathy Jeungin kanssa ja kirjoittaa tämän selkään huulipunalla ”Explore monogamy”. Se oli kauan ennen niitä 500:aa miestä.

”Olin aika hämmentynyt poika noihin aikoihin”, George Michael myöntää Gay Times -lehdessä vuonna 2007 ilmestyneessä avomielisessä haastattelussa. Hän kertoo lisänneensä videoon monogamiavetoomuksen levy-yhtiön vaatimuksesta, koska seksiä kinuavan kappaleen sijoittaminen parisuhdekontekstiin teki siitä vähemmän vaarallisen aids-kriisin velloessa ympärillä.

”Oikeasti olin kirjoittanut sen biisin yhdestä kundista, jota en saanut millään kellistettyä, vaikka hän oli selvästi hulluna minuun. Olin rakastunut häneen ollessani yhdessä Cathyn kanssa, ja Cathy puolestaan oli taatusti rakastunut minuun. Kappale oli siis hyvin omaelämäkerrallinen”, George Michael kertoo ja toteaa, että samasta ranskalaismiehestä kertoo myös hänen kakkoslevynsä Listen without prejudice vol. 1:n (1990) single Cowboys and angels.

Kappaleiden suurin ero on siinä, että I want your sex kertoo täyttymättömästä lihallisesta rakkaudesta, kun taas Cowboys and angels kertoo henkisestä kaipuusta. I want your sexin sanoituksessa kaipuun kohde jää lisäksi sukupuolettomaksi, ja homotematiikka rajoittuu Raamatun opetusten uhmaamiseen (”I don't need no bible / just look in my eyes”) ja tiettyihin homotulkinnalle avautuviin säkeisiin (”I'm not your father / I'm not your brother”). Cowboys and angelsin kertoja ei sen sijaan jätä rakastetun sukupuolen suhteen tulkinnanvaraa, vaan toteaa: ”I know you think that you're safe, mister.”

Jokin oli selvästi muuttunut näiden kahden levyn välillä. 

”Lose the face now”

Faith- ja Listen without prejudice -levyt kertovat monin tavoin George Michaelin kamppailusta kätketyn homoseksuaalisuuden kanssa. Faith julistaa nimeään ja nimikappalettaan myöten uskoa omaan asiaan, mutta levyn kansi kuvastaa pikemmin uskon puutetta. Laulaja on kääntänyt katseensa, ja silmät jäävät jonnekin mustan nahkatakin varjoihin. Syntyy mielikuva miehestä, joka ei halua kohdata maailmaa silmästä silmään.

Faith myi 25 miljoonaa kappaletta, poiki neljä Yhdysvaltain ykköshittiä ja teki George Michaelista lopullisesti supertähden. Menestys ei kuitenkaan tuonut artistille tyydytystä, koska se lukitsi hänet valheelliselta tuntuvaan julkisuuskuvaan: Elviksen lailla perää keikuttavaksi seksisymboliksi ja naistenmieheksi, joka oikeasti piti miehistä. Laulajan korvassa tuolloin heilunut kultainen risti tuntuu näin jälkikäteen kärsimyksen kuvalta pikemmin kuin uskon symbolilta.

Ei siis ihme, että kakkoslevynsä Listen without prejudice vol. 1 -levyn aikaan George Michael katosi kuvasta kokonaan. Hän toisin sanoen kieltäytyi valokuvista ja lakkasi esiintymästä omissa musiikkivideoissaan, koska nyt hän halusi tulla nimenomaan kuulluksi. Levyn kolmas ja tunnetuin singlejulkaisu Freedom! ’90 julistaa valheellisesta julkisuuskuvasta vapautumisen sanomaa säkeillä, joista on kaikki coming out -oodit tehty:

I think there's something you should know
I think it's time I told you so
there's something deep inside of me
there's someone else I've got to be – –
I'll hold on to my freedom
may not be what you want from me
just the way it's got to be
lose the face now
I've got to live

Freedom! ’90:n kertoja laulaa olleensa kerran nuori ja hämmentynyt poika, josta tuli kaikkien nälkäisten koulutyttöjen silmänilo. Maine ja mammona tyydyttivät aikansa, mutta nyt sai riittää. Oli tullut aika ajatella omaa onnellisuutta eikä sitä, miltä kaikki näyttää ulospäin.

Laulun huippumalleilla lastatussa musiikkivideossa tätä ulkokuoren hylkäämistä havainnollistetaan siten, että Faithin musiikkivideosta tuttu nahkatakki poltetaan poroksi ja siinä nähty jukeboksi ja kitara räjäytetään kappaleiksi.

Julkisuuskuvaan kyllästymisen syyt eivät silti olleet yksin Faith-albumin aikaisessa imagossa, vaan paljon kauempana. Tästä viestivät Freedom! ’90 -kappaleen nimi ja sen monet säkeet, jotka viittaavat George Michaelin tähteyteen sinkauttaneeseen Wham!-duoon (1981–1986). Whamin kakkoslevyllä Make it big (1984) on myös Freedom-niminen laulu, ja samaisen levyn jättimenestystä on syyttäminen siitä, että George Michael päätti alun perin luopua vapaudesta olla oma itsensä.

”Death by matrimony”

George Michaelin ja Andrew Ridgeleyn muodostama Wham! muistetaan nyt sokerihuurretusta joululaulusta ja näyttävästi föönatuista kuontaloista. Niitä kuunnellessa ja katsellessa on helppo unohtaa, että debyyttilevyllään Fantastic (1983) yhtye ammensi vielä ahkerasti homokulttuurista pukeutumalla nahkavermeisiin ja laulamalla monimielisyyksiä.

Homovaikutteilla ratsastaminen ei ollut ennen aidsin nostattamaa moraalipaniikkia minkäänlainen este listamenestykselle, kuten Depeche Mode, Soft Cell ja muut tuon ajan suositut syntikkapopyhtyeet olivat osoittaneet (ks. ”Hot, sticky, still so cool”: syntikkapopin pervot). Listoilla juhli myös Whamin kakkossingle Young guns (go for it!) (1983), vaikka sen kertoja kyseenalaistaa mieskaverinsa naissuhteen sekä luisumisen kohti poroporvarillista perheidylliä ja ”aviokuolemaa” (”death by matrimony”).

Kertoja muistuttaa poikien olleen aikanaan ”rikoskumppaneita”, joilla oli tosi hauskaa yhdessä. Tämän ilmeisen homoviittauksen jälkeen kertoja vaatii ystäväänsä myöntämään, onko heidän juttunsa nyt ohi.

I remember when we used to have a good time
partners in crime
tell me that's all in the past and I will gladly walk away
tell me that you're happy now
turning my back
nothing to say!

Yhtä pidäkkeetöntä homososiaalista ja -seksuaalista propagandaa tarjoilee Whamin vuonna 1982 julkaistu esikoissingle Wham rap! (enjoy what you do), joka ylsi Young gunsin vanavedessä listamenestykseen vuonna 1983. Tämänkin kappaleen sanoituksessa uhmataan sovinnaista yhdeksästä viiteen -elämäntapaa ja puolustetaan oikeutta pitää hauskaa poikien kanssa. Sanoituksen ”I choose to cruise” -säe tuo hauskanpitoon siekailemattoman homoeroottisen sävyn. Kokonaisuutena kappale on kuitenkin naamioitu luokka- ja sovinnaisuusrajat ylittävän rakkauden oodiksi.

Party nights and neon lights
we hit the floors we hit the heights
dancing shoes and pretty girls
boys in leather kiss girls in pearls
hot-damn, everybody let's play

Whamin esikoislevyn suursuosio johti siihen, että nahkatakit vaihtuivat Make it big -kakkoslevyllä (1984) pikkutakkeihin ja uhmakas räp sai väistyä ylipirteän poikabändipopin tieltä. Wake me up before you go-go ylsi listaykköseksi Atlantin molemmin puolin, ja George Michael kertoo Gay Timesin vuoden 2007 haastattelussa ymmärtäneensä, että hänen olisi valittava joko jättimenestys tai julkihomous. Molempia ei ollut tuolloin mahdollista saada varsinkaan Amerikassa.

Niinpä George Michael pysyi koko Whamin ajan ja myös suuren osan soolourastaan kaapissa. Videoissaan hän saattoi pelehtiä naisten kanssa, mutta muuten hän kirjoitti sukupuolettomia ja monitulkintaisia lauluja, joiden sytykkeenä oli hänen rakkautensa miehiin. I want your sexin ja Cowboys and angelsin lisäksi mieleen tulee ainakin Faith-levyn hittisingle Father figure (1988), jonka sanoituksen isukki-teemassa on sivumerkitys poikineen.

Gay Timesin haastattelussa George Michael kertoo kaksoiselämän ylläpitoa helpottaneen se, että hän tunsi jossain määrin vetoa myös naisia kohtaan. Toinen ylläpitävä tekijä oli aids-pelko, koska se yksinkertaisesti esti häntä harrastamasta seksiä juuri kenenkään kanssa vuodesta 1983 vuoteen 1991. Tuolloin elämä mullistui, kun hän tapasi 27-vuotiaana ensimmäisen suuren rakkautensa Anselmo Feleppan. Sen Jeesuksen, johon jo jutun alussa viittasin.

”You will always be my love”

Se oli abikevät 1996 ja aurinkoinen pääsykoepäivä Vaasassa, jonne olin palannut vuosi ensimmäisten homotanssieni jälkeen (ks. Vaasan farssi – pohjalaista pervohistoriaa). Kokeiden jälkeen ostin Sokoksesta George Michaelin juuri ilmestyneen kolmannen soololevyn Older.

Levyn kannessa hän katsoo viimeinkin kameraan, varjoista kuin Hulivilipoika, mutta katsoopa kuitenkin – ikään kuin hän olisi nyt valmis kohtaamaan maailman omana itsenään. Julkisesti hän ei ollut vieläkään tullut kaapista, mutta kuten hän itse sanoo Gay Timesissa, Olderin kaltaista levyä ei julkaisisi kukaan, joka ei olisi valmis siihen.

Minäkin ostin levyn juuri siksi, että se puhutteli minua homomiehenä. Levyllä on myös itselleni tärkein George Michaelin kappale, albumin ensimmäinen singlelohkaisu Jesus to a child. Se antoi tuona talvena ja keväänä omalle epämääräiselle kaipaukselleni äänen.

Olin jo kertonut homoudestani joillekin läheisille ja tutustunut ensimmäisiin kaltaisiini kantapään kautta. Lukemattomien itseään etsivien nuorten tavoin murehdin silti sitä, löytäisinkö koskaan ketään, joka näkisi ja ymmärtäisi kerralla senkin, mitä itse en ymmärtänyt. Ja jos löytäisin, saisinko myös pitää hänet. Toisin kuin George Michael, jonka Anselmo kuoli aidsiin keväällä 1993.

Jesus to a child -laulussa Anselmo saa Jeesuksen rakastavan ja kärsivän hahmon, joka seisoo tyynenä ja lempeänä kirkkauden keskellä kuin seurakunnan päiväkerhon pastellinsävyisessä huoneentaulussa. Laulun Jeesus oli nähnyt kertojan silmissä olleen surun, jota kukaan muu ei ollut osannut tai edes yrittänyt nähdä. Kuoleman jälkeenkin tämän rakkauden muisto lohdutti syvästi lohdutonta.

Sadness

in my eyes
no one guessed
or no one tried
you smiled at me
like Jesus to a child – –
when you've been loved
when you know it holds such bliss
then the lover that you kissed
will comfort you when there's no hope in sight – –

for every single memory
has become a part of me
you will always be
my love

Vaikka Jesus to a child on kyllästetty uskonnollisilla vertauksilla, sitä on vaikea tulkita mitenkään muuten kuin kuvauksena kahden miehen rakkaudesta. Henkinen ja hengellinen rakkaus sekoittuvat sanoituksessa lihalliseen, kun kertoja puhuu Jeesuksestaan samalla rakastajana, jota hän suuteli ja joka on aina hänen rinnallaan. Ei ihme, että George Michaelkin uskalsi vihdoin nähdyksi tulleena katsoa levynsä kannessa meitä suoraan silmiin ja esiintyä taas videoissaan.

”Searchin' for some peace of mind”

Uuden avoimuuden lisäksi Older-levy ilmensi myös uudenlaista häpeämättömyyttä, josta on esimerkkinä levyn kakkossingle ja suurin hitti Fastlove. Jos Jesus to a child kuvaa syvää sitoutumista toiseen ihmiseen ja menetyksestä johtuvaa surua, Fastlove typistää rakkauden pikaruoaksi, jota ahmitaan surutta ja sitoumuksetta sukupuolielämän drive in -kaistalla.

Fastloven kertoja laulaa yön iloista ja yrittää vakuuttaa laulun ”sinän” siitä, että puhuminen on turhaa ja että hänestä ei ole suhteeseen. Kertoja kyllä kuulee Cupidon kutsun, mutta tällä on tyhjä katse. Kertoja on kärsinyt rakkaudessa, ja mielenrauhaa saadakseen hän etsii yöstä hetken helpotusta.

In the absence of security

made my way into the night
stupid Cupid keeps on calling me
but I see nothing in his eyes
I miss my baby, oh yeah
I miss my baby, tonight
so why don't we make a little room
in my BMW babe
searchin' for some peace of mind
hey, I'll help you find it
I do believe that we are practicing the same religion

Viimeinen säe ”I do believe that we are practicing the same religion” rinnastaa laulun Jesus to a childin uskonnolliseen tematiikkaan, mutta nyt palvotaan lihan temppelissä. Rakkaus oli aiheuttanut suunnatonta kipua, jota laulun kertoja ja mitä ilmeisimmin myös artisti itse lääkitsi ahkerasti seksillä. Tämä itsehoito kulminoitui vuoden 1998 pisuaaripidätykseen.

Gay Timesin haastattelussa George Michael myöntää puistoissa juoksemisen olleen puhdasta itsetuhoisuutta, joka oli seurausta myös hänen äitinsä kuolemasta syöpään vuonna 1997. Hän koki päättäneensä alitajuisesti tulla kaapista mahdollisimman itsetuhoisella tavalla ja onnistui siinä. ”Zip me up before you go go”, ilkkui keltainen lehdistö.

George Michael vastasi tilanteeseen itseironisella Outside-singlellä, jonka vapaan ulkoilmaseksin ylistys on suoraa jatkoa Fastlovelle. Kappaleessa viitataan myös yhdyskuntapalveluun, johon George Michael tuomittiin vessaepisodin vuoksi. ”Palvelisin kyllä yhteisöä, mutta olen jo palvellut”, kertoja toteaa ja lausuu samaan hengenvetoon myös, ettei ollut koskaan aiemmin myöntänyt ääneen tätä (homo)asiaa: ”I never really said it before”.

Kappaleen video vie sanoman uusiin sfääreihin ja tarjoaa kerrassaan katarttisen vessakokemuksen pisuaaridiskossa tanssivine poliisisetineen.

”I’m bad to the bone, I'm just a little stoned”

Joulupäivänä 2016 George Michael oli poissa, mutta omasta elämästäni hän oli poistunut jo kauan sitä ennen. Hänestä oli tullut minulle Michael Jacksonin ja Whitney Houstonin kaltainen surullinen hahmo, jolta tiesi aina odottaa pahinta.

Vasta George Michaelin kuoltua ymmärsin kuitenkin, että hän oli minulle näitä kahta muuta legendaa tärkeämpi. Omistan kaikkien levyjä, ja minulla on kaikilta myös suosikkikappaleita, mutta kun helmiportti kolahti kiinni Michael Jacksonin ja Whitney Houstonin takana, jäljelle jäi hiljaisuus. George Michaelin kuoltua päässäni käynnistyi sen sijaan kokonainen jukeboksi – ehkä juuri se Faithista tuttu ja sittemmin räjäytetty.

Nyt käsittelemieni laulujen lisäksi mielen jukeboksi soitti myös laulun My mother had a brother, joka on peräisin George Michaelin viimeiseltä studiolevyltä Patience (2004). Gay Timesin haastattelussa George toteaa kappaleen kertovan hänen enostaan, joka teki itsemurhan samana päivänä, kun George syntyi. Enosta, jollaiseksi Georgen äiti aina pelkäsi poikansakin muuttuvan. Ja enosta, jonka George myöhemmin ymmärsi olleen homo. 

Kuten siskonpoikansa myöhemmin, kenties enokin oli kaivannut kipeästi vapautta. Hän vain ei ollut uskonut löytävänsä tässä elämässä.

My mother had a brother
over-sensitive and kind
seems it all became much too much for him
it seems he took his own life – –
I guess he had to wait until my momma had me
I guess he couldn't wait another moment to be free
in endless sky

Kertosäkeessä minäkertoja kohdistaa sanansa suoraan kuolleelle äidilleen ja kehottaa tätä sanomaan enolle, että ajat ovat muuttuneet. Homoliike oli vahvistunut, ja kertoja nautti nyt avoimuuden iloista.

But mama will you tell him from your boy
the times they changed
I guess the world wasn’t getting warmer
but we got stronger
mother will you tell him about my joy

Laulun loppupuolella minäkertoja myös suree sitä, että hän hukkasi niin paljon aikaa odottamalla rakkautta. Nyt kun vapaus on täällä, hän vannoo maistavansa sitä enonsakin puolesta: ”I’m gonna taste it all for you boy.” Tätä seuraa vielä uhmakkaan hedonistinen julistus, jossa kertoja vaatii kaikkia niitä, joilla ei ole mitään pelättävää, pitämään huolen siitä, että elämä on elämisen arvoista: ”We’ve got to make damn sure that it was worth it.” Samaan hengenvetoon kertoja toteaa kuitenkin olevansa läpeensä paha ja vähän pilvessä ja harrastavansa todella paljon seksiä, mikä viittaa mieltä jäytävään syyllisyyteen.

So those of us who have nothing to fear
we’ve got to make damn sure that it was worth it
I’m bad to the bone, I'm just a little stoned
I’m making so much love

Viimeisessä säkeistössä minäkertoja toteaa olleensa vanki, kunnes ”hän” pelasti minut, tuli uniini ja sanoi: ”Mitä väliä?” Tämä saattaa olla viittaus Anselmoon, jonka rakkaus antoi George Michaelille rohkeuden homona elämiseen ja seksuaalisuuden pidäkkeettömään toteuttamiseen. ”Olin vanki, joten häpäiskää minut. Tuntuu hyvältä olla kotona”, kertoja jatkaa, mikä viitannee toisaalta ”kodin” löytämiseen homoyhteisöstä, toisaalta keltaisen lehdistön toistuviin seksuaalisiin nöyryytysyrityksiin.

I was a prisoner, but he saved me
broke into my dreams and said, "Who cares?"
I was a prisoner, so disgrace me
I'm glad to be home

”I've got so much more that I want to give”

My mother had a brotheria voidaan pitää George Michaelin testamenttina, koska se on juuri yhtä ristiriitainen kuin esittäjänsä. Se kertoo enosta, joka päätti elämänsä seksuaalisuutensa takia, ja siskonpojasta, joka yritti elää ja vapautua molempien edestä ja toimi siksi välillä hyvin itsetuhoisesti.

Itsetuhoisuutta käsitellään myös George Michaelin vuonna 2012 ilmestyneessä singlessä White light, joka kertoo hänen vuonna 2011 kokemistaan kuolemanrajakokemuksista. Laulun alussa kertoja puhuu viinan ja pillerien viemästä naistähdestä (mahdollisesti Amy Winehousesta tai Whitney Houstonista), jonka kuolemaa revitellään sydämettömästi tv:ssä. ”Vaihda kanavaa, se olisin voinut olla minä”, kertoja pohtii ja toteaa: ”Ehkä hän vain halusi olla vapaa.”

One more pill just one more beer
one less star in the atmosphere for us
but maybe she just wanted to be free
heartless pictures on TV
change that channel that could have been me I said
maybe she just wanted to be free

Viimeisen säkeen vapauspuhe vie ajatukset My mother had a brother -kappaleeseen, jossa enon itsemurhasta puhutaan samalla tavoin vapautumisena: “I guess he couldn't wait another moment to be free.” Se on hyvin toisenlaista vapautta kuin mistä George Michael oli laulanut parikymmentä vuotta aiemmin voimaannuttavassa ja elämänmyönteisessä Freedom ’90 -hitissään.

Sitä seuranneina vuosina vapaus tarkoitti George Michaelille usein oman seksuaalisuuden piilottelun täyttä vastakohtaa: päihteiden vauhdittamaa seksuaalista pidäkkeettömyyttä. Ja jos lukemattomia homomiehiä hoitanutta terapeuttia Alan Downsia on uskominen, George Michael ei ollut tässä häpeän ja häpeämättömyyden vuorottelussa yksin.

Downs kirjoittaa The velvet rage -kirjassaan (2005/2012) homomiehen eri elämänvaihteista, joiden ytimenä on häpeän kohtaaminen. Ensimmäisessä vaiheessa ollaan kaapissa häpeän vallassa ja keskitytään pakoilemaan sitä keinolla millä hyvänsä. Äärimmillään tämä voi johtaa itsemurhaan, kuten George Michaelin enon tapauksessa, mutta yleisempää on seksuaalisuuden kieltäminen ja elämän lohkominen julkiseen ja salattuun.

Julkinen minä voi olla hyvinkin kaunis, rohkea ja menestynyt, mutta tästä on vaikea tuntea tyydytystä, jos ei tule nähdyksi koko ihmisenä ja jos kaikki energia kuluu piilotteluun. Myös George Michaelin kipuilu Faithin aikaisen jättimenestyksen ja sitä seuranneen oman julkisuuskuvan kieltämisen kanssa voidaan ymmärtää tästä näkökulmasta. Hän ei halunnut esiintyä enää kuvissa ja videoissa, koska hän ei halunnut ylläpitää valheellista julkisuuskuvaa. Rohkeus ei vain vielä riittänyt siihen, että hän olisi esiintynyt julkisuudessa kokonaisena itsenään.

Lohkomisen ja epärehellisyyden lisäksi muita ykkösvaiheessa opittuja häpeänhallintakeinoja ovat Downsin mukaan päihteiden käyttö ja anonyymi seksi. Ne kulkevat usein mukana myös homomiehen kehityksen kakkosvaiheeseen, jossa häpeää pyritään kaikin tavoin kompensoimaan. Sen taustalla on usein syvään juurtunut käsitys omasta vaillinaisuudesta miehenä.

Häpeän kompensointi päihteillä ja pikaista itsetuntoboostia tarjoavalla irtoseksillä kuitenkin vain pahentaa noidankehää, koska ne aiheuttavat vuorostaan lisää häpeää. Tästä ovat esimerkkeinä George Michaelin vessaepisodi ja hyvin julkiset päihdeongelmat.

Kompensointiajattelu auttaa ymmärtämään paremmin myös My mother had a brother -kappaletta, jossa kertoja toisaalta vakuuttaa elävänsä vapaasti enonsakin puolesta ja toisaalta potee syyllisyyttä puhumalla pahuudestaan, pössyttelystään ja ylettömästä sekstailustaan. Voidaan sanoa, että häpeää suorastaan itsetuhoisesti kompensoiva mies puhuttelee siinä miestä, joka vältteli häpeää lopettamalla oman elämänsä.

White light -laulussa näiden kahden strategian rinnalle nousee vahva halu elää aitona omana itsenä – ”prouder than ever baby / louder than ever maybe” ja luoda tuhoamisen sijasta: ”I've got so much more that I want to do with the music.” Koska valkoista valoa ei näkynyt, mies ei ollut vielä mennyttä ja oli jatkettava hengittämistä. Singlen kannessa hän katsoo suoraan kameraan ja virnistää.

So I just kept breathing my friends
waiting for some god to choose
saying this ain’t the day that it ends
there’s no white light
and I'm not through
I’m alive I'm alive – –
and I've got so much more that I want to give
was it music
was it science that saved me?
or the way that you prayed the prayed for me
well I thank you
I’m alive

George Michael sai muutaman vuoden jatkoaikaa, mutta uutta studiolevyä ei enää syntynyt. Hänen viimeiseksi albumikseen jäi livetaltioinneista koostuva Symphonica (2014).

Levyn kannessa artisti on laskeutunut lavalta konserttisalin tyhjään ja hämärään katsomoon, jossa hän istuu mustat aurinkolasit päässään. Lavalla ei ole mitään nähtävää, eikä salissa ole ketään näkemässä, miten kamerasta poispäin kääntynyt George Michael nauraa itsekseen mustien lasien takana. Ehkä se oli sitä vapautta, valoa tunnelin päässä.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:

”You and me together, fighting for our love”: syntikkapopin pervot
”The secret in his past”: (kaappi)homot Pet Shop Boysin tuotannossa
Mun hölmö nuori sydän: matkaseurana Eva Dahlgren

”Et ole sellainen”: erilaisuus Antti Tuiskun tuotannossa
”Kohtaloin oot sä kuin Waterloo”: viisufanin tunnustuksia
”Enkä suostu häpeemään”: Kikka homomiehen tuntojen tulkkina

”Your voice can take me there”: Madonnasta, Carolasta ja heidän opetuslapsistaan

”Paina vaan niin kuin kuokalla Jussikin aikoinaan” – Tom of Finlandin perussuomalaiset miehet

Miksi ihmeessä Tom of Finlandia on viime vuosina rummutettu ja ryöstöviljelty niin paljon? Mistä johtuu, että aikanaan vaivihkaa kädestä käteen kulkenut alakulttuuriporno leviää nyt kassan kautta ympäri maata essuina, julisteina, kalentereina, lautasliinoina, paitoina, patalappuina, petivaatteina, postimerkkeinä, pyyhkeinä, sammutuspeitteinä ja sateenvarjoina? 

Tähän pureudun seuraavaksi tarkastelemalla Tomin miehiä suomalaisen miehen perikuvina. Samalla arvioin uutta Tom of Finland -elokuvaa ja -musikaalia.

Touko ja Tove

Kolme vuotta sitten alkanut Tom of Finland -invaasio on yltynyt sellaisiin mittoihin, että homoikoni Touko Laaksosen isokärsäiset satuhahmot kilpailevat jo elintilasta lesboikoni Tove Janssonin isokuonoisten satuhahmojen kanssa. Janssonin muumien vetovoimaa tosin on vielä helppo ymmärtää, sillä fanitus on siirtynyt kuin luonnostaan vanhemmilta lapsille ja sukupolvelta toiselle Janssonin tuotannon ehtymättömän viehätyksen sekä yhtä ehtymättömän tuotteistuksen ansiosta.

Touko Laaksosen nahkamiesten vetovoima on sekin kestänyt vuosikymmeniä, mutta perintö on levinnyt lähinnä ”isukeilta” pojille ja lopulta myös taidemuseoihin, joissa homma on sentään vielä jotenkin pysynyt turvallisissa kehyksissä neljän seinän sisällä. Vaan ei enää. Nyt Tomin miesten kanssa maataan, niiden etumukseen pyyhitään suita ja niitä nautitaan päiväkahvilla kiitos Robert Pauligin Tom of Finland -kahvin (”dominated by Mexican flavors and nuanced with an intriguing nutty tone”). Tuliko maidolla vai ilman?

”Miksi Tom of Finland on Suomi 100 -vuotena juhlittu koko kansan sankari”, kysytään myös Ylen Kioski-ohjelman nokkelassa videossa. Siinä kysymykseen vastataan tarkastelemalla aihetta kysyntänäkökulmasta, eli Touko Laaksosen taiteen tärkeimpien kohdeyleisöjen kautta (homot ja koko HLBTIQ-yhteisö, heteronaiset, saliselfiemiehet sekä viidentenä kaikki ihmisoikeuksien puolustajat).

Itseäni kiinnostaa kuitenkin kysynnän sijasta enemmän tarjontanäkökulma – se, miksi Tom of Finlandia niin aktiivisesti vyörytetään juuri nyt?

Persuilusta perseilyyn

Touko Laaksosen piirtämien mieshahmojen julkinen esiinmarssi on ollut alusta, eli Postin vuonna 2014 lanseeraamista Tom of Finland -merkeistä, lähtien kaupallisten toimijoiden vastuulla. Postin perään tuli Finlayson, ja sen perään taas on tullut suuri joukko muruja noppivia hännystelijöitä. Näin on käynyt osittain siksi, että homous on trendikästä. Kaupalliset toimijat elävät trendeistä ja haluavat varsinkin tässä tapauksessa brändätä itseään moderneina ja avarakatseisina toimijoina.

Osa sateenkaariväestä pitänee tätä samanlaisena (s)eksploitaationa kuin mistä saamenpukua hyödyntäviä taiteilijoita on syytetty. Itse en ajattele näin, koska Tomin tuotteistamiseen on alusta asti liittynyt vahva ihmisoikeusnäkökulma ja ilmeisen määrätietoinen pyrkimys tuulettaa Suomen asenneilmastoa ja kirkastaa siinä samassa maabrändiä.

Kaiken ankean persuilun vastapainoksi on toisin sanoen alettu perseillä, ja tämän antijytkyn vetojuhdaksi on valjastettu maailman tunnetuimman suomalaistaiteilijan tuotanto, jota ei kotimaassa ole tässä mittakaavassa aiemmin tunnettu, saati juhlittu. Kaupallisuuden, ihmisoikeustyön ja maabrändäyksen liitto huipentuu Dome Karukosken Tom of Finland -elokuvassa, jonka yhteistyökumppanina on Amnesty International ja joka on osa Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlien virallista ohjelmaa.

Suurikuokkaisia Jusseja

Suomen sadasta itsenäisestä vuodesta yli puolet elettiin siten, että homoseksuaaliset teot olivat laissa kiellettyjä. Vielä sitkeämmin ovat kuitenkin eläneet käsitykset siitä, millainen käytös suomalaiselle miehelle on sallittua seksuaalisuudesta riippumatta. Lopputuloksena on ollut se, että suomalainen mies on totuttu näkemään ahdasmielisenä jurottajana, jonka pitäisi ottaa oppia vaikka niistä iloisista ja puheliaista (joskin umpihomoista) ruotsalaisista, mutta ”pitää” silti itsensä miehenä.

Touko Laaksosen mieskuvat ovat tähän maailmanaikaan kaupallisesti ja ideologisesti käyttökelpoisia, koska ne päivittävät suomalaisen miehen kuvaa juuri toivottuun suuntaan: kohti avarakatseisuutta ja iloisuutta. Laaksosen fantasiahahmojen kansallinen syleily on myös melko vaaratonta, koska ne paitsi uudistavat sisunmakuista Suomi-kuvaa myös uusintavat eli ylläpitävät sitä.

Tomin miehet ovat yhtä kovia kuin mielikuvamme loputtoman sitkeästä suomalaisesta miehestä, joka otti kerran mittaa mahdottomasta vastustajasta ja kesti sen, vaikka takkiin tuli. Ihan niin kuin Tompan miehet, jotka antavat mahdottoman suuren valloittajan tunkeutua alueilleen ja kestävät sen aina hymyssä suin. He kestävät sen, koska suomalainen mies kestää ja kärsii kaiken – riippumatta siitä, kuinka suuri kuokka Jussilla sattuu olemaan. Seuraava!

Vai luuletteko, että Tom of Finland olisi nyt joka kahvi- ja lakanapaketissa, jos hän olisi piirtänyt hinteliä neitihomoja, jotka käyttivät mokkakenkiä ja turkooseja samettihuopahattuja? Noita ”sipsuttelevia kikattajia”, joita Touko Laaksonen ei itse voinut sietää, koska hänen aikanaan moiset olivat vallitseva homomiehen malli. Laaksonenkin ajatteli aikansa, että hänen pitäisi olla tuollainen, kunnes hän löysi Tähtitorninmäeltä tarpeessa olevia tosimiehiä. Juuri niitä, joista myös hänen tuotantonsa tunnetaan. [Ks. myös jutut ”Se on hyvännäköinen, oikein hyvännäköinen” – homot ja tyyli sekä Homohistoriallinen Helsinki 7: Espa, helmi on Helsingin.]

Vaarallista kokea

Ylätasolla Touko Laaksosen tuotanto viestii ilman muuta Tom of Finland -elokuvan tavoin ”vapaudesta, rakkaudesta ja rohkeudesta” sekä oikeudesta olla sellainen kuin on. Samalla se kuitenkin viestii siitä, että kaikki – ihan mikä tahansa – käy, kunhan mies ei ole ”sipsutteleva kikattaja”.

Minusta juuri tämä on avain siihen, miksi kaupallinen ja sittemmin myös virallinen Suomi on niin avosylin ottanut Tom of Finlandin vastaan. Tomin kuvat ovat seksuaalisesta vallankumouksellisuudestaan huolimatta samalla vanhoillisia ja siten myös helpommin myytäviä ja sulatettavia. Tomin mies on aina mies eikä mikään marjanpoimija.

Dome Karukosken elokuvassa tämä vallankumouksellisuuden ja vanhoillisuuden vuorottelu näkyy siten, että pornoa kyllä kuvataan, mutta miestenvälinen tunteilu ja hempeily on pidetty tiukasti aisoissa. Osittain tämä selittyy ajankuvalla, mutta mikään ei mielestäni selitä sitä, miksi Toukon ja hänen pitkäaikaisen elämänkumppaninsa Velin suhteen kuvauksesta jää tyystin uupumaan paljas ja pidäkkeetön intohimo. Nyt vallitsevaksi mielikuvaksi jää väkivaltaiseen ratsiaan päättyvä hätäinen peppupano puuta vasten. Mikä esti kuvaamasta hellää rakastelua neljän seinän sisällä pariskunnan makuuhuoneessa, jonne yhteiskunnan kontrollikoneisto ei ainakaan Tomin ja Velin tapauksessa ulottunut?

Tätä omituista pidättyvyyttä selittää mielestäni vain se, että pidäkkeettömän rakkauden kuvaamisessa tuli henkinen ja kaupallinen raja vastaan – sama raja, jota Tom of Finlandin pidäkkeettömissä pornokuvissa ei koskaan ylitetä. Se raja, jota ”tosimiehen” ei pitäisi ylittää, koska vaarana on henkinen luisuminen ”sipsutteluun ja kikatteluun”.

Ehkä yhä vain on niin, että vallankumouksellisinta ei suinkaan ole näyttää toista miestä paljaalta panevaa piirroshahmoa, vaan toista miestä paljaasti rakastava ja rakasteleva ja siten henkisesti aseettomaksi riisuttu mies. Tai toisen miehen menetystä sureva mies. Nythän elokuvassa ei käsitellä mitenkään surua, jota Touko Laaksonen varmasti koki Velin kuoltua. 

Sen ymmärrän, että Touko oli sotakuolemien traumatisoima ja että hän ei halunnut puhua tunteistaan siskolleen Kaijalle. Mutta mikä esti kuvaamasta hänen yksityistä suruaan, joka väistämättä seuraa lähes 30 vuotta kestäneen suhteen päättymisestä? Oliko sekin liian paljasta? Koska suru ei voi päättyä ratsiaan ja yhteiskunnan väliintuloon, se on tavallaan yhtä vaarallista kuin ratsiaton rakastelu.

Elokuva ja musikaali

Vaikka kritisoin Dome Karukosken elokuvaa, en pidä sitä huonona. Se jätti toivomisen varaa, mutta myös täytti toiveita. Erityisen hienosti oli kuvattu se, miten Touko Laaksosen taide syntyi sodan tuhosta ja kuolemasta. Kaatuneiden sotilaiden rivistöistä nousi Tomin tuotannon kulttihahmo Kake, joka oli takuuvarmasti kuolematon ja jolla oli aika pirun komea tykki. Sydäntä sykähdyttivät myös kangaskaupassa vietetyt ”häät”. Lopuksi Toukon ja Velin yhteisen kodin uudet keltaiset ikkunaverhot olivat auki maailmaan, jossa Touko Laaksosen tuotanto ruokki ja heijasteli 1970-luvun emansipoituneiden homojen vaalimaa macho-kulttia. Tämä voimaantuminen välittyi elokuvasta hyvin.

Haluan vilpittömästi, että elokuva menestyy, koska tiedän Dome Karukosken olleen mahdottoman tehtävän edessä. Elokuvan tekeminen Tom of Finlandista on kuin Raamatun filmatisointi – tosiuskovaisia on mahdoton miellyttää. Tämän sai tuta myös Roland Emmerich, jonka nostattava ja historiallisesti tarkka Stonewall-elokuva (2015) sai jo pelkän trailerin perusteella täystyrmäyksen, koska sitä pidettiin huterin perustein transfobisena. 

Karukosken tapauksessa olisi helppo haksahtaa ajattelemaan, että heteromies ei tajuu. Taiteilijan työnä on kuitenkin muiden nahkoihin meneminen ja itselle usein vieraan todellisuuden kuvaaminen. Siinä voi onnistua tai epäonnistua, mutta tuskin kukaan vaatisi, että natsielokuvan ohjaajan pitäisi itsekin olla natsi. Sitä paitsi Roland Emmerich tuntui saavan turpaan lähinnä siksi, että hän on valkoinen homomies eikä musta transihminen.

Sateenkaarikansa on niin monimuotoinen, että sen vaatimuksia ei kukaan voi täyttää, eikä Karukoski ole taiteilijana myöskään velvollinen niitä täyttämään. Vaikka hän on tehnyt elokuvan meistä, hänellä ei ole ollut velvollisuutta tehdä sitä meille. Tom of Finland -elokuvan kohderyhmänä ovatkin tuotantoyhtiön mukaan heteronaiset, ja ainakin kohderyhmään kuuluvaan ystävääni se upposi erittäin hyvin.

Homoyleisöä palvelee paremmin Turun kaupunginteatterin törkeän hauska Tom of Finland -musikaali. Siinäkin Toukon ja Velin rakkaussuhteen kuvaus jää kumisemaan tyhjyyttään, mutta kokonaisuutena musikaali onnistuu elokuvaa monisyisemmin kuvaamaan homokieltolain aikaista suomalaista yhteiskuntaa. 

Elokuva sortuu alleviivaamiseen ja mustavalkoisuuteen luomalla mielikuvaa siitä, että jokainen yritys olla homo päätyi joko väkivaltaiseen ratsiaan, vankilaan tai mielisairaalaan. Moni joutuikin maksamaan rakkaudestaan kestämättömän inhimillisen hinnan, ja jokainen homo eli kieltolain aikana varmasti tietynlaisessa pelossa ja vaarassa. Ylikorostamalla tätä elokuva kuitenkin sivuuttaa sen voiman, joka alakulttuurin suhdeverkostoissa ja salatuissa rakkaussuhteissa kaikesta huolimatta piili. Se voima ei suinkaan rajoittunut vain kädestä käteen levinneisiin Touko Laaksosen pornopiirroksiin, kuten elokuva viestii.

Musikaali onnistuu tämän ajan kuvaamisessa paremmin, koska se ei alleviivaa, vaan pikemmin karnevalisoi ja hämärtää rajoja. Esimerkkinä tästä on musikaalin homofobinen kyttä, joka itse kamppailee samasukupuolisen halun kanssa. Tai mummo, joka Tomin miehiä katsellessaan alkaa muistella, miten vaarilla oli yhtä komea sauva. Elettiin sitä ennenkin.

Kuva: Turun kaupunginteatteri.

Suurmiehiä ja sipsuttelijoita

Olen suomalaisena homomiehenä äärettömän ylpeä siitä, että Tomppa on meidän. Touko Laaksosella taas oli taiteilijana täysi oikeus piirtää mieleisiään miehiä ja edistää haluamaansa mieskuvaa, eikä hän ole vastuussa siitä, mihin tarkoituksiin hänen tuotantoaan milloinkin käytetään. 

Viime vuosien Tom of Finland -rummutuksesta ajattelen, että oli jo aika, että maabrändiimme penetroitui Mannerheimin rinnalle joukko muita kaikin puolin kovia suurmiehiä, jotka hekin nauttivat ratsastamisesta. Neitihomona toivon silti, että suomalaisen miehen kuvaan mahtuisi jatkossa myös yhä enemmän niitä, jotka uskaltavat tarvittaessa sipsutella rajojen yli pelkäämättä siitä mahdollisesti aiheutuvaa tuomiota ja häpeää.

Sillä häpeää ne Tompankin miehet uhmasivat lihaksikkailla vartaloillaan ja ylivertaisella miehisyydellään. Homouden häpeää ja naisellisuuden häpeää. Heidän edustamansa miehisyys oli kovan työn ja jatkuvien ponnistelujen takana.

Josko joku tulevaisuuden Touko Laaksonen piirtäisi kuvia isäkroppaisista miehistä, jotka eivät kuolemakseen pelkää sipsuttelua ja kikattelua ja yritä niin väkisin pitää itseään miehinä. Miehiä, jotka eivät pelkää kokea – rakastaa tai surra. Ne ne vasta olisivat vallankumouksellisia kuvia, mutta patalappuja ja petivaatteita niistä on turha odottaa.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Kun katselen Tomppaa: Harri Kalhan Tom of Finland – taidetta seksin vuoksi

”Enkä suostu häpeemään”: Kikka homomiehen tuntojen tulkkina
Samettiraivo – self helpiä homomiehille
”Hänen vihansa, lämpönsä ja rakkautensa” – homomiehet kirjoittavat isäsuhteestaan
La dolce vita – äänioikeudeton suru ja elämäkeskeiset hautajaiset
Keskellä liljain ja ruoskien – Mapplethorpen halujen puutarha Kiasmassa
Kastanjoiden kukkiessa – vieraana Juhani Kirpilän hovissa
Seksuaalipakolainen muistelee: Olli Nuutisen ”Kommentteja kahteen elämään”

Samettiraivo – self helpiä homomiehille

Self help -kirjojen ahminen on tavattu mieltää lähes yhtä häpeälliseksi huviksi kuin homostelu. Kaltaisteni tukemiseksi päätinkin tulla kaapista ja myöntää auliisti, että olen päntännyt elämänkoulussa vähintään oman painoni verran omahoito-oppaita. Olen myös kokenut, että niistä on hyötyä.

Gay Kama Sutrasta saattaa toki jäädä muistoksi vain hillitön niskajumi, ja yhdeksän oivalluksen tien kymmenes oivallus voi olla se, että koko kirja on hanurista. Yleensä kaikesta luetusta tarttuu mukaan edes jotakin hyödyllistä, ja joskus self help -kirjat ovat suorastaan mullistavia lukuelämyksiä. Juuri sellainen oli psykologi Alan Downsin The velvet rage (2005/2012) brittiläisen Attitude-homolehden päätoimittajalle.

Jonesin näkemykset häpeästä homomiesten elämää määrittävänä tekijänä olivat niin inspiroivia, että Attitude alkoi muutama vuosi sitten tarjota lisää palstatilaa aivan tavallisille miehille ja heidän tarinoilleen, parisuhteilleen ja kauneusihanteita uhmaaville vartaloilleen. Samalla lehti alkoi tarttua määrätietoisesti homomiesten moninaisiin haasteisiin, kuten päihde- ja mielenterveysongelmiin sekä sukupuolitauteihin.

Aika hyvin yhdeltä kirjalta, tuumin ja tartuin The velvet rageen sormet syyhyten. Mikä ihmeen samettiraivo?

Homomiehen kolme elämää

Lukemattomia homomiehiä terapoinut Alan Downs on päätynyt siihen, että elämäämme määrittää kyky käsitellä häpeää. Haasteessa epäonnistuminen saattaa johtaa itsetuhoisuuteen, kuten seksi- ja päihderiippuvuuteen, tai vaikkapa uuvuttavaan täydellisyyden tavoitteluun työssä ja vapaa-aikana. Häpeän vastineeksi Downs ei siten tarjoa perinteistä homoylpeyttä, vaan aitoutta, jonka kultivoimiseen hän lupaa tarjota kirjassaan työkaluja.

Downsin mukaan homomiesten henkisessä kehityksessä on kolme vaihetta, joiden keskiössä on nimenomaan häpeän kohtaaminen. Ensimmäisessä vaiheessa ollaan kaapissa häpeän vallassa. Kaapistatulon jälkeisessä vaiheessa keskitytään häpeän häivyttämiseen siten, että pyritään olemaan entistä kauniimpia, rohkeampia, menestyksekkäämpiä tai miehekkäämpiä.

Kolmas vaihe on aitouden vaaliminen. Siinä pyritään rakentamaan omiin kiinnostuksen kohteisiin ja arvoihin perustuvaa elämää sen sijaan, että yritettäisiin epätoivoisesti vakuuttua omasta haluttavuudesta tai rakastettavuudesta. Kolmanteen vaiheeseen pääseminen on kaikkein haastavinta, ja osalle meistä se jää haaveeksi. Seuraukset voivat olla tuhoisia itselle ja muille.

Kaunistelun ammattilaisia

Useimpia homoja: tyttömäisiä, poikamaisia, isän poikia, mammanpoikia, hoikkia, pulskia, kiusattuja ja kiusaajia yhdistää varhainen kokemus omasta erilaisuudesta ja siihen liittyvä häpeä. Kuten Alan Downs toteaa, homopoika varttuu heteromiesten hallitsemassa maailmassa, jossa ihaillaan miehistä valtaa ja jossa homoseksuaalisuus on perinteisesti mielletty pahimmaksi miehisyyden loukkaukseksi.

Kun ympäristö ei validoi eli vahvista omaa erilaisuutta myönteisellä tavalla todeksi, erilaisuus alkaa tuntua häpeälliseltä vaillinaisuudelta. Viimeistään murrosiässä poika tajuaa, että juuri hän on se kuuluisa ”vitun homo”. Moni meistä on kuitenkin jo ennen sitä saanut kuulla epäkelpoudestaan kotona, leikkikentällä, harrastuksissa tai vaikkapa seurakunnassa ja jäänyt ilman samaa validointia, josta muut pojat ovat päässeet osallisiksi.

Niinpä homopoika oppii lohkomaan itsensä osiin – kätkemään häpeää aiheuttavat puolet ja korostamaan niitä, joilla saa vahvistusta. Joku meistä oli ehkä se koulukiusattu, josta tuli ilmiömäinen koulumenestyjä. Tai se pullukka, joka muuttui rantaleijonaksi. Tai se parjattu poika nimeltä Päivi, josta tuli lopulta stylisti.

Alan Downsin mukaan ei ole mikään ihme, että homomiehet ovat muoti-, kauneus-, kunto-, kukka- ja sisustusguruina todellisia julkisivuremonttien asiantuntijoita. Me tiedämme, miten asiat saadaan näyttämään hyvältä, koska olemme pienestä pitäen oppineet piilottamaan likaisilta tuntuvia totuuksia ”samettiesiripun” taakse saadaksemme hyväksyntää ja vahvistusta.

Upeakroppainen adonis voi silti tuntea itsensä ainaiseksi läskimoosekseksi ja menestyjä luuseriksi, koska hänen saamansa ”tykkäykset” kohdistuvat vain prameaan julkisivuun eivätkä siksi tunnu aidoilta. Ilman aitoa vahvistusta taas ei synny vahvaa itsetuntoa, ja seurauksena on yliherkkyys pienimmillekin loukkauksille ja taipumus reagoida niihin raivokkaasti.

Tämä esiripun takaa kumpuava samettiraivo kohdistuu Alan Downsin mukaan joko ympäristöön, mikä aiheuttaa jatkuvaa kitkaa pari- ja ystävyyssuhteissa sekä työelämässä, tai omaan itseen. Sisäistetty raivo voi ilmetä itseinhona tai masennuksena ja monenlaisena itsetuhoisena käytöksenä, kuten päihteiden väärinkäyttönä, suojaamattomana seksinä ja taloudellisena holtittomuutena. 

”Raivo on kaikkien homomiesten verivihollinen, jonka todellinen luonne ymmärretään vasta, kun olemme maksaneet kovan hinnan”, Downs toteaa.

Häpeän vallassa

Downsin jaottelussa homomiehen elämän ensimmäistä, vaikeinta ja vahingoittavinta vaihetta hallitsee homouteen liittyvä häpeä. Pitääkseen häpeän aisoissa hän pyrkii välttelemään kaikkia tilanteita, ihmisiä ja tunteita, jotka sen laukaisevat. Välttelyn äärimmäisimpänä muotona on itsemurha, joka on yhä hälyttävän yleinen ratkaisu sateenkaarinuorten keskuudessa. Tavallisempaa on kuitenkin oman seksuaalisuuden kieltäminen, joka voi ilmetä vaikkapa holtittomina naissuhteina, homovihana (esim. homovastaiset poliitikot ja Orlandon joukkomurha) tai elämän lohkomisena julkiseen ja salattuun.

Nimenomaan lohkominen – esimerkiksi homouden peittely työkavereilta ja perheenjäseniltä – on Downsin mukaan ykkösvaiheen ongelmallisimpia käyttäytymismuotoja. Lohkominen saattaa myös jatkua pitkään sen jälkeen, kun ykkösvaihe on jo ohitettu.

Yleisiä ja sitkeitä häpeänhallintakeinoja ovat lisäksi anonyymi seksi ja päihteiden väärinkäyttö sekä niiden yhdistelmät. Molemmilla on homokulttuurissa pitkät perinteet. Olen itse menettänyt viinalle jo kolme ystävää, ja ulkomaisista homolehdistä voi toistuvasti lukea huumeidenkäyttöön liittyvistä ongelmista. Viimeksi lehdissä on kohistu lähes epidemiaksi laajenneesta chemsex- eli seksihuumekulttuurista.

Homomiehen elämän ensimmäinen vaihe kulminoituu Downsin mukaan seksuaalisuuteen liittyvään identiteettikriisiin, joka ratkeaa joko oman homouden kieltämisellä tai sen myöntämisellä. Useimmat kuvaukset homomiehen identiteettikehityksestä päättyvät jälkimmäiseen vaihtoehtoon: coming outiin ja homoylpeyden omaksumiseen. Lisää vain I will survive, Pride-kulkue ja kahmalokaupalla konfettia – this bitch is out and proud!

Alan Downs toteaa, että vaikka oman seksuaalisuuden paljastaminen on äärettömän helpottavaa, se johtaa uuteen sisäiseen kissanhännänvetoon. Kaapista tullut homomies tuntee yhä häpeän poltteen ja on toisaalta raivoissaan maailmalle, joka häneen häpeän iskosti. Nyt hän kyllä näyttäisi kaikille olevansa kylän kaunein ja ylpein!

Häpeää häivyttämässä

Kun oma seksuaalisuus sinänsä lakkaa hävettämästä, homomiestä raastaa yhä varhain omaksuttu ja syvälle juurtunut kokemus omasta häpeällisestä vaillinaisuudesta. Sisimmässään hän kokee, että hän ei ole rakkauden arvoinen, joten hänen on tehtävä itsestään täydellisen rakastettava.

Nyt keskiöön nousee Alan Downsin mukaan tämän syvään juurtuneen häpeän kompensointi kaikenlaisella pätemisellä: CV:istä pitää tehdä pitkiä ja komeita, kodeista näyttelyhuoneistoja, vaatekaapeista hulppeita, vartaloista täydellisiä, juhlista ylivertaisia tai some-minästä todella upee. Omanlaistaan pätemistä on myös se, että seksikokemuksia jahdataan kuin pokemoneja.

Vaikka kaikki ihmiset janoavat ja tarvitsevat vahvistusta muilta, epätoivoisella pätemisellä ansaittu validointi kohdistuu lopulta julkisivuun eikä koskaan täysin tyydytä. Päinvastoin se synnyttää samettiesiripun takaa kumpuavaa raivoa itseä ja muita kohtaan. ”Kun mikään ei tunnu miltään, kipu korvaa ystävän”, laulaa Chisu ja kuvaa osuvasti sitä, miten masennus voi vallata näennäisen täydellisissä puitteissa elävän homomiehen. 

Tässä kehitysvaiheessa homomiehet ovat Downsin mukaan myös kaikkein herkimpiä mille tahansa koetulle invalidoinnille – vitseille, tölväisyille, kritiikille, huomautuksille, saamatta jääneille kehuille tai vaikkapa torjutuksi tulemiselle sängyssä. Kaikki tämä on vaarassa romauttaa koko samettiesiripun ja paljastaa sen takana lymyilevän pienen pelkäävän ja häpeävän pojan.

Ratkaisuna sietämättömältä tuntuvaan tilanteeseen on se, että homomies pyrkii joko välttelemään henkilöä, joka saa hänet tuntemaan näin, tai käy suoraan hyökkäykseen. Ja kas, herra otti loparit, antoi alaiselleen potkut tai poikaystävälleen kenkää, harvensi kaverilistaansa, aloitti mykkäkoulun tai tyhjensi pajatson verbaalisesti.

Alan Downs toteaa osuvasti, että herkkyys invalidoinnille tekee homomiehistä kakkosvaiheessa toistensa invalidoinnin mestareita. Rakkaussuhteissa tämä voi ilmetä seksin pihtaamisena ja ystävyyssuhteissa kyvyttömyytenä antaa toiselle kehuja ja kannustusta tai taipumuksena esittää rivien välistä kritiikkiä aiheesta kuin aiheesta.

Stereotyyppinen narttumainen ja kitkerä hintti on pohjimmiltaan kakkosvaiheeseen juuttunut homomies, joka osaa odottaa invalidointia joka tilanteessa ja tarjoaa muille sitä samaa korkojen kanssa: ”Älä kuule tule ämmä mulle puhumaan, tai…!” 

Ratkaisuna tilanteeseen on Downsin mukaan se, että homomies löytää aidon validoinnin salaisuuden. Se taas on mahdollista vain, jos hän alkaa etsiä todellista minäänsä eikä tuhlaa energiaa julkisivun ylläpitoon. Todellisen minän löytäminen edellyttää välttelyn lopettamista ja häpeän kohtaamista – sitä, että ihminen kohtaa sitkeät uskomuksensa omasta huonoudestaan silmästä silmään. Tämä tarkoittaa usein omien siihenastisten elämänvalintojen kyseenalaistamista ja arvoremonttia uuden suunnan löytämiseksi.

Alan Downs summaa, että olennaista ei ole tulla entistä henkevämmäksi, rikkaammaksi, pidetymmäksi, hehkeämmäksi tai nuorekkaammaksi. Olennaista on olla oma itsensä.

Aitouden vaaliminen

Homomiehen kehityskaaren kolmas ja viimeinen vaihe on matka kohti aitoutta ja hyväksyntää ja elämisen arvoista elämää. Se merkitsee loppua häpeän välttelylle ja häivyttämiselle ja on Alan Downsin kokemuksen mukaan useimmille melkoista etsikkoaikaa, koska siihenastinen arvomaailma joutuu kyseenalaistetuksi.

Kokemus hukassa ja tyhjän päällä olemisesta saattaa olla niin sietämätön, että se voi johtaa äkkivääriin ratkaisuihin: citykettu muuttaa maalle, vaihtaa nuorempaan tai hurahtaa kulttiin löytääkseen elämälleen tarkoituksen. Moinen hurja muodonmuutos voi kuitenkin estää sen, että ihminen löytää onnen omasta itsestään. 

Asteittainen ja orgaanisesti tapahtuva muutos edellyttää epävarmuuden sietämistä ja sitä, että homomies kohdistaa pikaremontteihin ja esiripun takana piilotteluun käyttämänsä energian elämänsä perustusten korjaamiseen, hyväksyy itsensä täysipainoisesti ja karistaa siten kannoiltaan myrkyllisen häpeän. 

Kun mies ei ole koko ajan olevinaan ja kätke pakonomaisesti kipujaan ja surujaan menestyvän, vihaisen, hauskan, lihaksikkaan tai vaikka muodikkaan ulkokuoren taakse, hän voi vihdoin saada myös aidolta tuntuvaa vahvistusta muilta ihmisiltä. Aito vahvistus mahdollistaa vapautumisen esiripun takaa kumpuavasta raivosta, joka myrkyttää ihmissuhteita ja johtaa oman itsen sabotointiin. Ihminen voi vihdoin tuntea tyytyväisyyttä elämäänsä.

Tyytyväinen homo

Mistä homomiehen tyytyväisyys sitten koostuu? Samoista asioista kuin kaikkien muidenkin ihmisten tyytyväisyys – intohimosta, rakkaudesta ja integriteetistä, joka viittaa esimerkiksi rehellisyyteen tai eheyteen. Näistä pitäisi Alan Downsin mukaan tulla homomiehen elämän päätavoitteita myrkyllisestä häpeästä vapautumisen jälkeen.

Intohimon Downs määrittelee jostakin tekemisestä toistuvasti saatavaksi iloksi. Joku löytää intohimon työstä, joka tuo muutakin kuin vain mainetta ja mammonaa, kun taas toinen löytää sen uudesta harrastuksesta. Rakkaus taas syntyy Downsin mukaan toisen ihmisen seurassa toistuvasti koetusta ilosta – toisen seurassa viihtymisestä, tunnetason kohtaamisesta, yhteisistä perusarvoista. Ilman iloa ei ole tosirakkautta, toteaa Downs.

Integriteetti on vaikeasti suomentuva käsite, mutta tässä yhteydessä sen merkitys avautunee parhaiten integraatio-sanan kautta: vahvan integriteetin omaavan ihmisen eri puolet ovat yhdentyneet eheäksi kokonaisuudeksi. Homomiehelle integriteetti tarkoittaa Downsin mukaan piilottelun ja elämän lohkomisen lopettamista sekä täysipainoista elämistä. 

Integriteetin saavuttaminen on homomiehen elämän tähtihetki matkalla häpeästä aitouteen, ja se edellyttää suoraviivaista käytöstä, valppautta suhteessa kaikenlaiseen peittelyyn ja salailuun sekä toimenpiteitä niiden lopettamiseksi silloinkin, kun salailu voisi tuntua järkevältä.

Hienoa, mutta miten tämä kaikki saavutetaan? Onko tässä pakko mennä ensin terapiaan ja ryöpätä muutamaan kertaan kaikki lapsuuden ja aikuisuuden traumat? Ei ole, sanoo psykoterapeutti Downs ja toteaa, että elämä muuttuu harjoittamalla elämäniloa lisääviä taitoja.

Kyse ei siis ole mistään suuresta ahaa-elämyksestä tai siitä, että luetaan jokin self help -kirja ja sillä hyvä. Tyytyväisyys saavutetaan, kun tehdään asioita, jotka voivat parantaa elämää ja lisätä tyytyväisyyttä. Eihän kotikaan tule vain sillä kuntoon, että lukee KonMarin – pitää myös marittaa!

Tekemisen tueksi Downs listaa kirjassaan liudan hyväksi havaitsemiaan elämäntaitoja perusteluineen ja ohjeineen. Taidot liittyvät elämänvalintoihin (”Käytä aikasi muiden hyväksynnän tavoittelun sijasta asioihin, jotka lisäävät omaa tyytyväisyyttäsi.”), myönteisten tunteiden lisäämiseen (”Vältä tuomitsemista aina kuin suinkin mahdollista.”, ”Kärsimysten huoppaaminen vain lisää kärsimystä.”, ”Kunnioita kehoasi”) ja ihmissuhteisiin (”Arvioi konfliktitilanteissa aina ensin omaa vastuutasi ennen muiden syyttelyä.”, ”Pohdi, onko tärkeämpää olla onnellinen vai aina oikeassa.” ja ”Älä koskaan validoi toisten epäaitoutta.”).

Keltaiset naakat

The velvet rage herättää kaltaisessani omagurussa aitoa innostusta. Kuten käytännössä kaikki hyväksi havaitsemani self help -kirjat, se perustuu dialektiseen käyttäytymisterapiaan, joka rohkaisee meinaamisen sijasta menemiseen. Kirja ei siis tarjoa homomiehelle mitään passiivista helppoheikkihoitoa, vaan kunnon kyytiä. Kirjassa on myös todella paljon sellaista, millä on kaikupohjaa omassa sekä ystävieni ja tuttavieni elämässä.

Tuntuu, että pystyn nyt ymmärtämään itseäni ja muita entistä paremmin ja näkemään, millainen oma ja ystävieni kehityskaari on ollut homomiehinä. Tiedostan myös entistä paremmin sen, mistä oman käyttäytymiseni ja muiden käyttäytymisen kummallisuudet saattavat johtua, missä ovat omat ja muiden vahvuudet ja miksi jotkin ihmissuhteet toimivat kuin tanssi ja toiset eivät toimi kirveelläkään.

The velvet ragea lukiessani näin taas itseni pienenä poikana seurakunnan kerhossa, jossa kirmasin leikkitauolla tyttöjen kanssa tyllimekko päällä ja kohtasin ensimmäistä kertaa muiden poikien ivaa tavastani olla poika. Opin, mitä on erilaisuuteen liittyvä häpeä, ja tulevina vuosina opin sen vielä paremmin koulujen pihoilla ja käytävillä ala-asteelta lukioon. Opin myös sen, miten häpeää torjutaan rakentamalla menestyvän oppilaan julkisivu ja miten sen rakentaminen vie kaiken energian poistamatta silti omaa huonommuuden tunnetta.

Kun kirjoitin ylioppilaaksi luokkani parhain arvosanoin, se ei tuntunut oikein miltään. Se ei tuntunut mitään, koska kaikki menestyksellä saamani vahvistus kohdistui julkisivuun, jonka takana oli pieni häpeävä poika. Oli ajatus siitä, että jos muut kuin rakkaat ystäväni – ja heitä onneksi oli – olisivat tienneet homoudestani, he eivät olisi juhlineet minua. Esiripun takaa kumpusi juuri se samettiraivo, josta Downs kirjoitti, ja vihasin koko pirun tuppukylää. Halusin vain pois, pois, pois, looking for a good time. Nyt 20 vuotta myöhemmin voin todeta, että elämässäni on paljon intohimoa ja rakkautta, mutta integriteetin kanssa on vielä töitä kuten useimmilla meistä.

The velvet ragen luettuani ymmärrän paremmin sitäkin, mistä kumpuaa monien homojen pakonomainen tarve loukata toisia, yliherkkyytemme kaikenlaiselle kritiikille ja vahvistuksen puutteelle sekä taipumus reagoida koettuun kasvojen menetykseen raivokkaasti joko päin naamaa tai selän takana. Kaikki se nousee häpeästä, joka meihin on iskostunut, kun olemme kasvaneet tavalla tai toisella ”kirkontornin keltaisina naakkoina”. Samasta häpeästä nousee myös väsyttävä täydellisyyden tavoittelu, joka riivaa niin monia meistä yhdellä jos toisellakin elämänalueella.

Eläköön ristiriitaisuus

Tätä juttu kirjoittaessani olen koko ajan nähnyt selkäni takana kyynikon, joka suhtautuu tekstiin kuin aikuinen lapseen, joka kutsuu löytämäänsä kiveä timantiksi. ”Vai löysit sinä timantin…”

Ajatus siitä, että timantteja voi löytää Tillanderin lisäksi myös tienpölystä tuo mieleen Alan Downsin kirjan viimeisen elämänohjeen: arvosta ristiriitaisuutta. Epämiellyttävien ja vähemmän positiivisten tunteiden kieltäminen on usein syvemmän tyytymättömyyden kasvualusta, kuten Downs kirjoittaa (oma käännös):

Postikorttien ruusuiset mietelauseet eivät tunnu uskottavilta, ja puskuritarrojen fraasit johtavat harvemmin elämänmuutoksiin. Itsetuntobuustaus ei yleensä muuta omaan itseen kohdistuvia tunteita, vaikka sitä harrastaisi kuinka. Miksi näin on? Siksi, että me emme usko tasapäistäviin tunneväittämiin, vaan tiedämme alitajuisesti, että elämän tärkeimmät asiat herättävät ristiriitaa. Arvosta ristiriitaisia tunteita varsinkin ihmissuhteissa, niin huomaat saavuttavasi aivan uuden aitouden tason, joka ennen pitkää vahvistaa ihmissuhteitasi ja tekee niistä antoisampia.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
”Se on hyvännäköinen, oikein hyvännäköinen” – homot ja tyyli
Vaasan farssi – pohjalaista pervohistoriaa
Seksuaalipakolainen muistelee: Olli Nuutisen ”Kommentteja kahteen elämään”
”Enkä suostu häpeemään”: Kikka homomiehen tuntojen tulkkina

Seksuaalipakolainen muistelee: Olli Nuutisen "Kommentteja kahteen elämään"

”Kehotan tällä kirjalla yksiselitteisesti niitä, jotka ovat homoseksuaaleja, pyrkimään onnelliseen elämään, johon kuluu myös seksuaalisuuden toteuttaminen. Ihmisellä on vain yksi elämä, ja seksuaalisuus on sen vahvinta ja keskeisintä sisältöä.”

Näin kirjoittaa muistelmissaan kielentutkija ja suomen kielen ulkomaalaisopetuksen uranuurtaja Olli Nuutinen (1939–1995). Kehotuksellaan Nuutinen tuli rikkoneeksi Suomen rikoslaissa vielä tuolloin ollutta pykälää, joka kielsi homoseksuaalisuuteen kehottamisen. 

Nuutisen kuolinvuonna ilmestynyt muistelmateos Kommentteja kahteen elämään on vahva testamentti  hänen kaksoiselämästään homona ja seksuaalipakolaisena maailmalla. Samalla se on täydellinen vastakohta viime viikolla arvioimalleni julkkishomo Monsieur Mossen huikentelevaiselle elämäkerralle. Tämä on kirja maan hiljaisista – niistä, jotka eivät paistatelleet skandaalilehtien maskotteina vaan joiden elämän skandaalilehdet pikemminkin pyrkivät tuhoamaan toistuvilla paljastusjutuillaan.

Olli Nuutinen kuvaa ”homoseksualismia” kaikessa huomioon otettavaksi häiriköksi, joka oli tuonut mukanaan häpeän ja kujanjuoksun ja tehnyt hänestä kätkemisen taidon mestarin. Pakollistakin kätkeminen oli:

”Minut olisi voitu tuomita vankilaan, ellen olisi onnistunut salaamaan virhettäni ja sen aiheuttamia tekoja. Olin rikollinen kolmekymmenvuotiaaksi saakka. Siihen asti oli kiristyksenkin mahdollisuus olemassa. – – En keksinyt kätkemisleikkiä huvikseni itse; se oli keksitty jo ennen minua.”

Aikojen ja lakien muuttumisesta huolimatta homouteen liittyvä häpeä ei oikein koskaan hellittänyt otettaan Nuutisesta. Häpeä teki hänestä myös seksuaalipakolaisen, joka toistuvasti lähti pois Suomesta – milloin Eurooppaan, milloin Yhdysvaltoihin.  Lopuksi Nuutinen päätyi Tanskaan, missä hän toimi Kööpenhaminan yliopiston suomen kielen lehtorina. Kaksoiselämän välttelyn lisäksi lähtöjen taustalla oli aina myös ajatus siitä, että ”suurissa kaupungeissa on avarammat mahdollisuudet löytää maailmoita, joissa minun väärille tunteilleni voi löytyä paikka”.

Muistelmien kiinnostavinta antia ovat Nuutisen kuvaukset suurkaupunkien homoalakulttuureista. Nuutinen pääsi esimerkiksi todistamaan Yhdysvalloissa orastanutta gay liberationia vain pari vuotta ennen Stonewallin vuoden 1969 homomellakoita. Lukijan mieleen jäävät  viipyilemään myös unenomaiset ja eroottissävyiset muistikuvat menneistä rakastetuista: 

”Savuisessa kahvilassa, jossa oli pianisti, tarjoilija toi lapun, jossa luki unkariksi: ’Olen nähnyt Sinut Prahassa.’ En ollut koskaan käynyt Prahassa. Tiesin katseesta jo, kuka sen oli lähettänyt, katsoin muualle. Pelkäsin, ja olin ihastunut. Attila tuli ja vei minut jonnekin sivukadun toiseen kahvilaan, jossa oli myös savua ja pianomusiikkia. Yöllä suutelimme pitkään, silmät kiinni, mistään välittämättä matalassa ovisyvennyksessä Budapestin sateessa. Hänellä oli märkä paita ja sileä rinta. Olimme humalassa. – – On hyvä, että minulla ei ole Attilan kuvaa. Nyt muistan hänestä tasaisen kiinteän rinnan ja pehmeät huulet sateessa, mutta en muista, minkänäköinen hän oli. – – Muistoihin on jäänyt elämisen kauneus kesäillaksi autioituneessa surumielisessä kaupungissa.” 

Hulivilipoika päivystää Vanhan Kellarin liepeillä.
Homohistoriallinen Helsinki -juttusarjan kuvitusta.

Nuutinen muistelee myös 1970-luvun lopun Helsingin homoalakulttuuria: Vanhan Kellaria, ”jonka kansoitti ilta illan jälkeen ensimmäisen vapautuvan sukupolven avantgardehinttien kirjo”, Ruusulankadun ”Sirkan tansseja” sekä ”hirvittäviä ja nöyryyttäviä” talvi-iltoja ja öitä Stadionin kentällä seksiseuraa etsimässä. Suomessa oloa hallitsi myös Nuutisen vaikea suhde hänen vanhempiinsa, jotka hän halusi kaikin tavoin säästää homoudeltaan. Suojelun hintana oli aggressiivisuus ja kovuus vanhempien osoittamaa rakkautta kohtaan.

Kirjan loppupuolella Nuutinen puhuu paljon työstään ja elämästään Kööpenhaminassa 1980-luvun alkupuolella, jolloin elettiin myös gay liberationin huippuvuosia. Nuutinen oli mukana jopa Kööpenhaminan Pride-kulkueessa aurinkoisena kesäkuun päivänä 1981 – tismalleen samoihin aikoihin, kun Yhdysvalloissa jo raportoitiin ensimmäisistä aids-tapauksista: ”Olin keskellä keskeisimmän vapauden ajan hinttikulttuuria, jota ei enää ole. – – Kun vapaus ja ilo alkoi, siihen alkoi sekaantua kuolema.”

Aids jää kirjassa yllättävän vähälle käsittelylle, ja syy tähän selvisi luettuani Kansallisbiografiasta, että Nuutinen kuoli aidsiin vain runsas kuukausi elämäkertansa ilmestymisen jälkeen. Se oli hänen viimeinen salaisuutensa, jota hän ei halunnut jakaa edes elämäkertansa lukijoiden kanssa.

Kommentteja kahteen elämään on siitä ristiriitainen kirja, että se kertoo toisaalta vahvasta sisäistetystä homofobiasta ja salailun leimaamasta elämästä, toisaalta häpeän sitkeästä uhmaamisesta:  

”Je ne regrette rien…  – – Edith Piafin laulu on soinut gaybaareissa kautta maailman: ei, en kadu mitään. Lauluun sisältyy piilosanoma: minun odotetaan katuvan. Se on häpeänalaisen uhmakas julistus: minulla on elämisen oikeus omilla ehdoillani. Olen elänyt ja elän, enkä osaa katua teidän takianne. – – On mahdotonta katua sitä, mikä on elämässä ollut onnellista, parasta ja huoletonta, sitä josta ei halua vapautua. Minunkin on mahdotonta katua kokemuksiani ja elämääni.”

Kirjaa lukiessani en voinut olla tuntematta tiettyä sielunveljeyttä Ollia kohtaan, koska olen itsekin kotoisin pieneltä paikkakunnalta ja olen hänen tapaansa kielimiehiä, jolla on kontakteja Tanskaan. ”Debytoin” homomaailmassa samana vuonna, jolloin Olli kuoli, ja oman coming out -aikani kuvaus on kuin suoraan hänen kirjastaan:

”Homoseksuaalisuuteensa kasvavan nuoren elämä ei ehkä ole tullut paljonkaan helpommaksi kuin minun nuoruuteni aikana, mutta jotakin olennaista on kuitenkin muuttunut: enää ei tarvitse olla aivan yksin salaisuutensa ja selviämistaistelunsa kanssa. – – Monet kokevat nuoren elämänsä jännittäväksi ja huolettomaksi.”

Ajattelen Ollia ja itseäni – sitä, miten erilaiset eväät itse sain nuoren homon elämääni ja miten siitä huolimatta yhä peittelen omaa homouttani ja sensuroin itseäni tietyissä tilanteissa ja kohtaamisissa.

Ajattelen Ollia ja Monsieur Mossea, noita homojatkumon kahta ääripäätä, joista toinen paljasti kaikki omat ja muiden asiat ja toinen vaikeni lähes elämänsä loppuun asti. Ajattelen Ollia ja tunnen surua siitä, että juuri hänen tarinansa on todennäköisesti edustavampi kuvaus suomalaisten seksuaalivähemmistöjen elämästä menneinä salailun vuosikymmeninä. 

Ajattelen Ollin kirjasta vahvasti välittyvää häpeää ja ajattelen vanhempaa ystävääni, joka joi itsensä hengiltä ja halusi ehdottomasti tulla haudatuksi heterona. Niin suuri oli hänen häpeänsä, että se piti otteessaan loppuun saakka. Ystäväni kuoleman ja siihen liittyvien tapahtumien järkyttämänä tulin ulos kaikille kavereilleni, osallistuin viime kesänä ensimmäisen kerran Helsingin Pride-kulkueeseen ja perustin syksyllä tämän blogin. Toistelen usein itselleni, että teen tämän myös ystäväni takia. Hänen toiseen elämäänsä minä en kuulunut, joten en voinut osallistua hautajaisiin. Niinpä muistan ystävääni täällä, tässä elämässä.

”Kuinka monet eivät jaksa? Kuinka paljon itsemurhia on vielä minun sukupolvessani tehty tästä syystä? Häviäjien ja epäonnistuneiden historiasta ei historiankirjoitus ole koskaan muulloinkaan ollut kiinnostunut. Siihen eivät kuulu katkenneet oksat.”

Helsinki Pride 2013.

Samasta aiheesta:
Homohistoriallinen Helsinki -juttusarja
Valtakunnanhomo muistelee: Monsieur Mossen "Voi pojat, kun tietäisitte!"
"Sateenkaari-Suomi: seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa"
Muistoja lopun ajoilta: Jonas Gardellin aids-trilogia
Kirjoja rakastamisen vaikeudesta: Alain Claude Sulzerin "Väärään aikaan" ja Larry Kramerin "Faggots"

Muistoja lopun ajoilta: Jonas Gardellin aids-trilogia

Sain hiljattain luettua loppuun Jonas Gardellin ylistetyn aids-trilogian Torka aldrig tårar utan handskar, jonka ensimmäisestä osasta Kärleken tuli vuonna 2012 Ruotsin puhutuin kirja. Trilogian toinen osa Sjukdomen ilmestyi tämän vuoden tammikuussa ja päätösosa Döden elokuussa. Näistä Kärleken on saatu myös suomeksi nimellä Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin 1: Rakkaus (suom. Otto Lappalainen). Useimmille trilogia on varmaankin tuttu FST:n talvella 2013 esittämästä kolmiosaisesta draamasarjasta.

Trilogiassa Jonas Gardell kertoo fiktion keinon omasta elämästään ja oikeista ystävistään 1970-luvun lopun ja 1980-luvun Tukholmassa. Tutustumme huikentelevaiseen homomammaan Pauliin sekä hänen seurapiiriinsä: Reineen, Lars-Åkeen, Seppoon, Bengtiin, Rasmukseen ja Benjaminiin, joka on Gardellin alter ego. Yhdessä pojat kokevat vapauden ja rakkauden ja lopulta sairauden ja kuoleman, kun aids alkaa niittää tuhoaan. Ennen pitkää ystäväpiiristä on jäljellä vain kaksi, Benjamin/Gardell toisena heistä. Trilogia onkin ennen kaikkea muistomerkki Gardellin kuolleille ystäville, koko tuolle omalaatuiselle perheelle. Samalla se on mitä poliittisinta kirjallisuutta, joka palauttaa mieliin aidsin alkuaikojen homovainon ja -vainoajat.

Trilogian taustana on seitsemänkymmentäluvun seksuaalinen vapautuminen ja homoliikkeen ottamat edistysaskeleet. Homojen maanalainen armeija alkoi vihdoin astua päivänvaloon, ja Ruotsin Setan RFSL:n Timmy-baarissakin päätettiin räväyttää ikkunaverhot auki, jotta ihmiset eivät luulisi paikkaa orgiaklubiksi. Kehityksen huipensi homouden sairausluokituksen poistaminen vuonna 1979. Käytännössä kaappien ovet pysyivät kuitenkin tiukasti kiinni, eikä läheskään kaikilla ollut mahdollisuutta, uskallusta tai edes halua käydä RFSL:n baarissa tai ryhtyä Gay Liberation -aktivistiksi. Niinpä homoelämä kukoisti Ruotsissakin siellä, missä se aina on kukoistanut: puistoissa, julkisissa käymälöissä ja hämärissä kadunkulmissa.

Tähän kahtia jakautuneeseen alakulttuuriin astuvat myös Gardellin kirjan keskushenkilöt: Tukholmaan muuttava maalaispoika Rasmus ja tukholmalainen Benjamin. Rasmuksen agenda on selvä: hän karistaisi ahdasmielisen kotikuntansa pölyt kengistään ja saapuisi Tukholmaan elämään vihdoinkin täyttä elämää homomiehenä. Kun Rasmuksen juna saapuu Tukholman keskusasemalle, hän kävelee sen kuuluisalle iskupaikalle Homoringille ja tietää olevansa vihdoinkin kotona. Siten hänestä tulee yksi lukemattomista homosiirtolaisista tai -pakolaisista, jotka ovat joutuneet lähtemään kotiseudultaan avarammille aloille.

Benjamin tekee hänkin pitkän matkan Homoringille – ei tosin fyysisesti vaan henkisesti, koska hänen on mahdotonta sovittaa yhteen homouttaan ja kuulumistaan Jehovan todistajiin. Pian Rasmus ja Benjamin päätyvät osaksi arkkihomo Paulin uusperhettä, löytävät toisensa ja muuttavat yhteen. Kaikilla ystäväpiirin pojilla on oma kasvutarinansa ja omat kipunsa, ja niitä kuvataan kirjoissa paljon tv-sarjaa syvällisemmin. Sarja keskittyy ymmärrettävää kyllä Rasmukseen ja Benjaminiin, mutta kirjoissa heräävät kunnolla henkiin myös Paul, Reine, Lars-Åke, Seppo ja Bengt.



Trilogian ensimmäinen osa Kärleken/Rakkaus kuvaa vuosia, jolloin poikien elämä oli vihdoinkin ihanaa. Sjukdomen- ja Döden-kirjoissa taas tiivistyy aidsin hirvittävä tragedia: se vähäinen edistys, mitä homojen ihmisoikeuksissa 1970-luvulla ja 1980-luvuilla tapahtui, otettiin korkojen kanssa takaisin aids-kriisin alkuvuosina. Monet ahdasmielisiltä kotipaikkakunniltaan paenneet homopojat joutuivat sittenkin palaamaan takaisin – kuolleina heteroina.

Trilogia on silti kronologinen vain hyvin löyhässä merkityksessä, sillä Gardellin kerronnalle on tyypillistä aikatasojen railakas sekoittaminen. Jo Kärleken/Rakkaus-kirjan ensi sivuilta tietää, että tarinalla ei ole onnellista loppua. Ilo vaihtuu seuraavassa hetkessä syvään suruun, kun poikien yhteisten onnenhetkien kuvausta seuraa pikakelaus muutaman vuoden päähän, jolloin he yksi toisensa jälkeen makaavat sairaalassa tekemässä kuolemaa.

Aikahyppyjen lisäksi Gardellin kerronnalle on tunnusomaista vahva symbolisuus, suorastaan hengellisyys. Hän sekoittaa uskonnollista ja maallista tavalla, jota harvoin näkee ja jossa harva onnistuu vaikuttamatta pateettiselta. Raamatulliset käsitteet saavat uusia ulottuvuuksia: luvattu maa on suurkaupunki, jonne jokainen homomies toi tarinansa ja jonne hyvin monen tarina myös päättyi aivan liian nuorena. Lopun ajat taas ovat niitä lohduttomia vuosia, jolloin pyhäpukua oli paras pitää työpaikan kaapissa, koska töiden jälkeen oli joka tapauksessa mentävä hautajaisiin kantamaan kaatuneita.

Trilogian vahva poliittisuus tulee selkeimmin näkyviin sen dokumentaarisissa osuuksissa, joissa Gardell käy läpi Ruotsin homoliikkeen kehitystä ja yhteiskunnan aids-hysteriaa, joka johti suorastaan fasistisiin kommentteihin mediassa ja politiikassa. Tässä Gardellilla on ollut selkeä agenda: saattaa tilille kaikki ne poliitikot, virkamiehet ja toimittajat, jotka julistivat homojen saaneen ansionsa mukaan tai vaativat aids-potilaiden pakkosijoittamista laitoksiin tartuntariskin pienentämiseksi. Se oli hirvittävää aikaa, jota ei pidä unohtaa. Siksi ei ole myöskään liioittelua kirjoittaa kolmea kirjaa siitä yksinkertaisesta tosiasiasta, että kukaan ei ansainnut kuolla – olipa aidsia edeltäneen vapautumisen ajan meno seksuaalisesti kuinka liberaalia tahansa. Gardell tekeekin miehen työn palauttamaan lukemattomien halveksuttuina kuolleiden homojen kunnian.

Trilogiaa lukiessa en voinut olla ajattelematta, että nykyhomojen näkökulmasta alkuvuosien loputtomat aids-uhrit olivat mitä suurimmassa määrin ruumiita, jotka ”on meidän edestämme annettu”. Tällä tarkoitan sitä, että juuri aids-kriisi johti paradoksaalisesti homojen aseman parantumiseen, kun yhteiskunta joutui tunnustamaan homojen olemassaolon ja tukeutumaan homoliikkeeseen kriisin taltuttamiseksi. Gardell vihjaa trilogiassaan jopa, että homojen oikeuksien parantaminen on osittain seurausta yhteiskunnan halusta ohjata homot kohti ”normaalimpaa elämää” pois saunaklubeilta ja puistoista. Homojen edustama seksuaalinen uhka on näin haluttu häivyttää.

Torka aldrig tårar utan handskar -trilogiasta huokuu välillä raivo ja välillä huumori. Keskeisin tunne on kuitenkin suru. Tähän viittasi myös draglegenda Christer Lindarw kiittäessään Gardellia Ruotsin tämänvuotisessa QX-homogaalassa: ”Sinun ansiostasi Jonas olen vihdoinkin voinut surra kaikkia niitä ystäviä, jotka menetin.” Myös Jonas Gardell menetti lähes kaikki ystävänsä. Onneksi hän itse jäi henkiin ja saattoi kertoa meille tämän tarinan, jossa he kaikki elävät niin väkevästi.

Trilogia Adlibris-verkkokaupassa: Rakkaus, Kärleken, Sjukdomen, Döden