Kun olin nuori – Hulivilipoika muistelee murrosikää

”Uskoitko Jumalaan, kun olit nuori? Poltitko tupakkaa, kun olit nuori? Lauloitko mukana Forever Youngia? Itkitkö hulluna, kun olit nuori?”

”Ehkä. En. En. Kai, sisäisesti.”

Näin voisin vastata kysymyksiin, jotka Iisa esittää kappaleessaan Kun olit nuori (2017). Sen kertoja toteaa potevansa jo noin kolmatta murrosikää ja omaksuneena sen yhteydessä filosofian, joka saisi luvan jäädä viimeiseksi: ”Oon pelkkä irtokarkki kauhaistuna sekaan erilaatuisten / onnekas jos kohtaan, toisen samankaltaisen.”

Samaiset säkeet kelpaisivat motoksi antologiaan Queer 13 (1998), jossa sateenkaarevat kirjoittajat muistelevat murrosikäänsä ja seitsemännen luokan alkamista. Kirja on juuri niin ihanaa ja kamalaa luettavaa kuin arvata saattaa: täynnä tarinoita siitä, miten erilaatuisten sekaan kauhaistut irtokarkit tekevät kaikkensa näyttääkseen samanlaatuisilta kuin muutkin samanlaatuista teeskentelevät erilaatuiset.

Tässä kirjoituksessa sivuan Queer 13 -kirjaa ja kerron sen rohkaisemana myös omasta murrosiästäni.

Seitsemän vitsausta

”Seiskaluokka tarkoitti ihan kaikkeen – hiuksiin, vaatteisiin, ihoon, koruihin – liittyvää kyttäystä, joka päättyi aina jonkinlaiseen julkiseen nöyryytykseen”, kirjoittaa Regina Gillis Queer 13 -kirjan esseessään ”The number line”. Sitaatti tiivistää murrosikäisen pahimman pelon: joukosta erottumisen ja siitä automaattisesti seuraavan hylätyksi tulemisen.

Paarialuokkaan päätyminen oli todellinen uhka varsinkin aiempien sukupolvien sateenkaarinuorille, joiden oli turha haaveilla Skamin tai edes Queer as Folkin kaltaisista sarjoista voimaannuttavine roolimalleineen.

Queer 13 -kirjan toimittanut Clifford Chase kiteyttää entisten sateenkaarinuorten ongelman näin: ”On olemassa sweet sixteen, ja sitten on queer 13.” Ja jos jollekin jäi vielä epäselväksi, kumpi on parempi, Chase toteaa sateenkaarevan seiskaluokan herättävän hänessä mielikuvia tuomiopäivän seitsemännen pasuunan törähdyksestä, Egyptin seitsemästä vitsauksesta ja ainakin muutamasta kuolemansynnistä.

Kivuliaista kokemuksista huolimatta Chase muistaa tämän elämänvaiheen myös yhtenä oman maailmansa seitsemästä ihmeestä. Sillä juuri murrosiässä alkavat itää kaikki ne siemenet, joista voi myöhemmin kasvaa hyvä ja omannäköinen elämä.

Queer 13 -kirjassa onkin ehkä kiinnostavinta seurata, miten kirjoittajat onnistuivat kuin ihmeen kaupalla ruokkimaan juuri sitä osaa itsestä, jonka moni olisi suonut näivettyvän pysyvästi. Kun sateenkaarevan pojan tai tytön silmää ei miellyttänyt kaikki se, minkä periaatteessa kuului miellyttää jokapojan tai -tytön silmää, oli omaksuttava vino katse ja etsittävä toista totuutta.

Joillekin kirjoittajista tämä tarkoitti Playboyn sivuilla satunnaisesti vilahdelleiden miesten takapuolien ihailua, kun taas toiset ahmivat kaunokirjallisuutta tai tapittivat äiteliä heteronormatiivisia tv-sarjoja ironista asennetta kultivoiden. Jotkut rakastuivat toivottomasti toiseen koulupoikaan tai -tyttöön, ja joistakin tuli vielä toivottomampia opettajiensa stalkkaajia. Onnekkaimmille kävi kuin Iisan laulussa: he kohtasivat toisen samankaltaisen tai edes jonkun, joka ymmärsi.

Kun tarjolla ei ollut kunnon esikuvia, matka oman itsen hyväksymiseen oli pitkä joskaan ei päättymätön, kuten Singaporessa varttunut kirjailija Justin Chin kuvaa esseessään ”The beginning of my worthlessness” [oma käännös]:

Tiesin homoseksuaalisuudesta sen verran, että se on syntiä. Tiesin, että homomiehet halusivat sukupuolenvaihdosleikkauksiin päästäkseen eroon peniksistään. Että Bugis Streetin ja Rochor Canalin transvestiitit olivat pahoja ihmisiä. Ja että köyhillä transvestiiteilla ei ollut varaa sukupuolensa vaihtamiseen ja hormoneihin, joten he käyttivät tisseinä sanomalehtitolloja ja notkuivat öisin pimeillä parkkipaikoilla huoraamassa. Tiesin, että homomiehen piti olla naisellinen ja että siitä tehtiin pilkkaa. Tiesin, että näytelmäkerhon pojat olivat sellaisia ja että sellaiset eivät voineet saada lapsia. Tiesin, että homosuhteessa toinen olisi nainen ja toinen mies. Ja että homoseksuaalisuus tarkoittaisi elinikäistä kärsimystä, yksinäisyyttä, pelkoa, salailua ja häpeää. – – Nyt tiedän homoseksuaalisuudesta tämän: Se on ok. Jos toimii homona väärin, se on syntiä. Ja jos toimii juuri oikein, se on vielä parempaa syntiä. Tiedän, että näytelmäkerhoon liittyvät pojat ovat yhä homoja ja että heidän edeltäjänsä pärjäävät ihan hyvin. Tiedän, että homoseksuaalisuus tarkoittaa elinikäistä pelkoa, joka ei liity paljastumiseen vaan hakatuksi tai tapetuksi tulemiseen. Se tarkoittaa rohkeaa elämistä, vastoinkäymisiä ja todellisen perheen löytämistä. Se haastaa jatkuvasti käsitykseni rakkaudesta. Se on auttanut minua löytämään itseni jollakin tavalla ja se teki lopun arvottomuudestani.

”Ensimmäiset päivät uudessa koulussa”

Sydämmen tykytystä, kävelyvauhti kiihtyy vaikka eikö olisikin järkevää kävellä hitaasti? Huvittaa hirveästi mennä ylä-asteelle, mutta pelko kalvaa mieltä: Mitähän siellä nyt tehdään? Jo monta vuotta on hoettu että: sitten kun tulet ylä-asteelle niin saat selkään. Käännyn kirjastoon johtavalle tielle. Kohta olen torilla. ”Laguunin” edustalla on suuri joukko koululaisia. Ne huutelevat jotain. En välitä olen tullut immuuniksi haukkumisille koska olen kuullut niitä koko pienen elämäni ja kaikki vain sen takia että joskus 3-4 vuotiaana leikin tyttöjen kanssa nukeilla, eikä sellaisista asioista tarvitsisi ihmistä leimata koko loppu elämäksi. Talonmies sanoo huomenta. Vastaan jäykästi takaisin. Nyt ovelle ovi auki ja sisään. Kaikki tuijottavat ja puheensorina lakkaa - kammottava hiljaisuus kunnes kuuluu: ”Katsokaas kuka tuli!”

Näin alkoi (huolimattomuusvirheineen päivineen) yläasteen ensimmäinen äidinkielen aineeni elokuussa 1990. Oikeastaan ei ole mikään ihme, että se on yhä tallella, koska koko aika on muutenkin iskostunut niin lähtemättömästi mieleen. Muistan sen ensimmäisen koulupäivän, elokuun auringon, pelon maun suussani ja ylläni olleen epämääräisen farkkuasun, jonka alla tunsin olevani ylipainoinen ja muutenkin liikaa.

Olen juuri täyttänyt 40, mutta yläasteen ensimmäisistä päivistä kertovan aineen lukeminen aiheuttaa saman reaktion kuin käynti vanhassa kotikylässä: kutistun silmissä. Olen nähnyt ne kuuluisat New Yorkin talot, mutta missään en koe olevani yhtä pieni kuin Ylihärmän keskustassa. Päämajantien (koska, you know, sen varrella oli Mannerheimin päämaja yhtenä sunnuntaina vuonna 1918) varrelle sirotellut rakennukset kurkottavat mielessäni taivaisiin kuin mykkäajan ekspressionistisen kauhuklassikon kulissit.

Päämajantien varrella heti torin takana oli myös yläaste, joka tarjosi tälle 13-vuotiaalle pelkkää kauhua vailla klassikon aineksia. Reppuni revittiin ja pyöräni rikottiin toistuvasti. Päälleni syljettiin, kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti. Kohtasin lukemattomia kertoja henkistä ja fyysistä väkivaltaa.

Selvitäkseni siitä sulkeuduin ja käyttäydyin ikään kuin minulla ei olisi normaalien ihmisten tarpeita. Kesti puolitoista vuotta ennen kuin kävin koulussa syömässä tai vessassa. Kävelin mieluummin ruokatunnilla kotiin. Välitunnit vietin omasta halustani usein yksin ja varsinkin talvella seisoin suolapatsaan tavoin juuri ja juuri lumipalloalueen ulkopuolella, jotta minua ei saisi heittää ainakaan luvan perästä.

Heittää, koska juuri minuun henkilöityi se, millaista rajaa kukaan poika ei saisi ylittää muuttumatta tytöksi. Ei ainakaan ilman rangaistusta.

Pystymetsää ja laakeeta peltoo
maisema herättää jumalanpelkoo
Täällä taivas roikkuu uhkaavana
päittemme yllä
Oot nuori ja rauhaton sydän
kyllästyny tähän kuolleeseen kylään
Kun maltat mielesi
pääset maailmaan kyllä – –
Käy koulut ja hanki pätevyys
et voi panna sitä päihteiden syyks
ettet pystynyt pitämään rotia
Vaikket nyt kestä sun kotia
mee eteenpäi ku sotilas
(Jukka Poika)

Pohjanmaan Skam

Kouluaikainen ystäväni sanoi kerran ihailleensa minua siitä, että en koskaan antanut kiusaajilleni periksi, vaan sanoin vastaan. Se on totta. Kielsin heidän totuutensa ja oikeutensa määritellä minua. Kielsin heidät kerran, kahdesti, kolmesti. Minä en ole teille mitään, mutta ette tekään ole minulle mitään, ajattelin.

Se oli tietenkin vain puolitotuus, koska jokainen haluaa pohjimmiltaan kuulua joukkoon. Toinen puoli totuudesta oli se, että minulla todella oli uskottavampiakin auktoriteetteja kuin kiusaajat – enimmäkseen naisia, koska ”mies” ja ”auktoriteetti” olivat mielestäni käsitteinä täysin yhteensopimattomia. Kysykää vaikka isältäni, jonka kanssa riitelin aikanaan kiintiön täyteen.

Yläasteen miehisistä auktoriteeteista muistan”Vesilinnun”, äidinkielen sijaisopettajan, joka oli niin lempeä ja kannustava, että ymmärsin hänen avullaan omaavani kirjallisia lahjoja. Kirjoitin aineisiin kaiken maailman noloja paljastuksia ja itsetilityksiä. ”Vesilintu” korjasi huolimattomuusvirheet ja antoi kiitosta ja hyviä arvosanoja levittäen siten balsamia haavoihin.

Joskus kuvittelin, miten painaisin pääni ”Vesilinnun” villapaitaa vasten ja miten kyyneleet kierisivät suurten metallisankaisten nörttilasieni takaa – niiden, joita nykyisin näkee suurkaupunkien baristoilla. Olin kai ihastunutkin häneen kaiken sen vuoksi, mitä hänellä oli minulle tarjota tuiki harvinaisena hyvänä miehisenä esikuvana.

Mitään näitä miehiin kohdistuneita romanttis-seksuaalisia tunteita en osannut hävetä. En edes ala-asteen loppupuolella, kun aloin asioista jotain ymmärtää. Jason Donovan ja New Kids on the Block olivat toisin sanoen elämäni ensimmäisiä seksileluja, joilla leikin vailla syyllisyyden häivää, koska muunlaiset lelut eivät kiinnostaneet.

Läpi yläasteen seksuaalisuus oli minulle pelkkiä tekoja, enkä osannut hahmottaa sitä identiteettinäkökulmasta. Vaan eivät osanneet muutkaan, sillä minua ei käytännössä koskaan homoteltu. Homous oli 1990-luvun alun Etelä-Pohjanmaalla lähinnä tyttömäisyyden epämääräinen alalaji, jota meillä ei esiintynyt. Toki olin kuullut homoista, ja Madonnan – tuon kaikkien kouluterveydenhoitajien äidin – ansiosta tiesin myös, että homoilla oli oikeus olla siinä missä muillakin.

Muistan, miten tulin seiskaluokan syyslukukauden lopulla koulusta kotiin ja näin silloisesta pää-äänenkannattajastani NoTV-ohjelmasta Madonnan Justify my love -videon ensiesityksen. Mutustelin välipalaa kermanvärisen nahkasohvamme syövereissä ja nyökkäilin hyväksyvästi: kyllä, ei ole mitään ihmeellistä saati hävettävää siinä, että Madonna pyörii noiden ruoskaa heiluttavien miehen ja naisen sekoitusten kanssa jossain hotellissa ja nauraa makeasti päälle.



”Poor is the man whose pleasures depend on the permission of another”, luki videon lopussa. Sen verran minäkin osasin jo englantia, että tiesin Kikan sanoneen saman suomeksi: ”Enkä suostu häpeemään, kun oikeeks tajuun tään.” Tosiuskovaisena kuuntelin hartaasti molempia ja elin heidän kauttaan erilaisuuttani todeksi.

Ihan niin kuin elin parhaan ystäväni, minua pari vuotta vanhemman naapurintytön, kautta todeksi tavallisten nuorten elämää tansseineen, ihastumisineen ja yleisine sekoiluineen. Itsehän en käynyt missään muualla kuin niissä maailmoissa, joita muiden tarinat avasivat. Ahmin kauhukirjoja varmistuakseni siitä, että joissain todella on vielä hirveämpää kuin Ylihärmän yläasteella. Loppuajan ahmin ystäväni vaiheikkaita viikonloppukuulumisia, joita voidaan pitää Skam-sarjan varhaisena pohjalaisena edeltäjänä ajalta, jolloin tosi-tv:tä ei vielä tunnettu. Tunnettiin vain häpeä.

Sen kanssa minua auttoi kaikista naisista eniten äitini, jonka rakkaus ja hyväksyntä ovat kantaneet läpi elämän. Vielä nytkin, kun äiti saattaa sanoa minulle – mitä epäortodoksisimman elämän eläneelle pojalleen: ”Olen ylpeä sinusta”, liikutun syvästi. Ne ovat sanoja, jotka ompelevat revityn repun, korjaavat rikotun pyörän, kuivattavat sylkinorot kasvoilta ja taikovat mustelmista muistelmia.

Nyt nelikymppisenä ajattelen 13-vuotiasta itseäni, tuota Madonnaa maanisesti fanittavaa farkkuasuista pullukkaa, hellin tuntein.

Kuule Klaus, olit ihan helvetin rohkea. Kaikki se, mikä elämässäni on parasta nyt, oli juuri sitä, minkä vuoksi jouduit silloin eniten kärsimään. Tästä ensimmäisestä koulupäivästä viimeiseen me mennään aina yhdessä, ja minä pidän sinusta huolta.

Hulivilipoika on nähnyt Madonnan Vogue-videon kesällä 1990.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
”Hänen vihansa, lämpönsä ja rakkautensa” – homomiehet kirjoittavat isäsuhteestaan
”Enkä suostu häpeemään”: Kikka homomiehen tuntojen tulkkina
Mun hölmö nuori sydän: matkaseurana Eva Dahlgren
Vaasan farssi – pohjalaista pervohistoriaa

”Enkä suostu häpeemään”: Kikka homomiehen tuntojen tulkkina

Muistan vuoden 2005 itsenäisyyspäivästä sen, että laulaja Kikka oli juuri kuollut.

Kolme vuotta aikaisemmin olin bailannut ystävieni kanssa Kikan tahtiin Kaisaniemen puiston Pride-juhlassa. Se oli hyvin mieleenpainuva keikka jo siksi, että Kikan kaikki kaksimielisyydet tulkattiin näyttävin elkein viittomakielelle. ”Kiihkeät tuulet”, ”Käyrä nousemaan”, ”Sukkula Venukseen” – ja sama gesturaalis-visuaalisesti.

Muistan myös elävästi, miten ”lämppärinä” toiminut Jorma Uotinen sai täystyrmäyksen kesken yltiödramaattisen chansonin. Eräälle transvestiitille tuli mitta täyteen, hän könysi nurmelta pystyyn ja huusi kuin keltaiseen leninkiin verhoutunut tuomiopäivän pasuuna: ”Pois! Pois! Kikka lavalle!”

Keikan jälkeen Kikka signeerasi pyynnöstäni lippiksen, jonka hän oli jo kertaalleen signeerannut tasan 10 vuotta aikaisemmin kotipuolessa pimeimmällä Pohjanmaalla. 

Jos olisin katolinen, lippikseni olisi nyt reliikki, jota pitäisi varjella restauroivilta nunnilta.

Löysin Kikan ala-asteen luokkaretkellä vuonna 1990. Jollakulla oli mukanaan kopsattu Kikan kasetti, jota pakotimme bussikuskin soittamaan kerta toisensa jälkeen matkalla Ähtärin eläinpuistoon ja takaisin. Paras biisi oli ”Anna rakas raju hetki”, koska siinä laulettiin ”maistelin paukustain, kustain, kustain”.

Sinä syksynä aloitin yläasteen, mikä oli helvettiä. Kestin sen muun muassa siksi, että löysin Osuuskaupasta Kikan kasetin yhdeksällä markalla – sen esikoisen, jossa maisteltiin kustain. Kikasta tuli porttihuumeeni Suomi-iskelmään, jota en ollut kuunnellut sitten varhaislapsuuden tangoinnostuksen. Ensin oli tango, ja sitten oli tangat. Kikalla nimittäin, sen esikoiskasetin takakannessa.

Rakastin sitä kasettia. Se oli paljon nimellisarvoaan suurempi, aivan kuin Kikka itse. Kikan salaisuus oli nimittäin hänen näennäisessä halpuudessaan. Oikeasti Kikassa oli niin monta puolta, että hän oli – ystäväni sanontaa lainatakseni – käytännössä pallo.

Monet homot tiedostavat jo hyvin nuorena, että on olemassa jokin aitona ja oikeana pidetty malli, johon he eivät sovi. Kun oma aito tapa olla tuomitaan epäaidoksi, myös se aitona pidetty malli menettää täysin uskottavuutensa. Syntyy tietoisuus maailmasta, joka on pohjimmiltaan tekemällä tehty ja naurettava. Syntyy ylikorostunut kyky bongata kaikki hieman vinksallaan oleva ja normista poikkeava ja nauttia siitä, koska se uhmaa aitousvaatimusta. Syntyy kyky löytää mitä pinnallisimmista asioista suuria syvyyksiä, koska on tottunut siihen, että pinta on pintaa vain niille, joiden ei koskaan ole tarvinnut sukeltaa henkensä edestä. Syntyy nauru, koska maailma on epäaidoksi tuomitun yksilön silmissä läpeensä kaksimielinen, ihan kuin Kikan sanoituksetkin.

Kikka oli homokulttuuriin usein yhdistettävän camp-käsitteen henkilöitymä: kriitikoiden mielestä mauton, kummallinen, yliampuva ja räikeä – sanalla sanoen epäaito ja myös vääränlainen nainen, popin prostituoitu. Olemalla tahallisen yliampuva Kikka tuli kuitenkin sanoneeksi suuremman totuuden siitä, miten epäaito koko aitousvaatimus on niiden silmissä, jotka eivät vaatimusta täytä. Olemalla halpa Kikka teki itsestään monille hyvin kallisarvoisen.

Oman vääränlaisuutensa kipeästi tiedostaneen yläastepojan silmissä Kikka oli suuri kapinallinen, sielunsisko. ”Minua kiusataan koulussa”, uskouduin Kikalle ihailijakirjeessä. Sain paluupostissa kopiokoneella myllytetyn vakiokirjeen, jossa Kikka vastaili ”kysymyksiisi”, joita en ollut edes esittänyt. Jopa Kikan kirje väisteli aitouden vaatimusta. Olin myyty. Liityin tietysti viivana uuteen Kikka Fan Clubiin.

Taistelutoveruutemme kesti vuosia, ja rintamamuistot ovat rakkaita. Kikka oli ensimmäinen artisti, jota menin katsomaan yksin keikalle. Olin varma, että saisin turpaan. Sainkin audienssin takahuoneessa ja nimmarin siihen lippikseen. Meistä on kuvakin, jossa Kikka on kuin maitolavan Marilyn ja minulla on rillit huurussa kuin missin kanssa vahingossa treffeille päässeellä juntilla.

Sitten minä tulin kaapista ja aloin elää seksuaalisuuttani muutenkin kuin vain Kikan laulujen kautta. Parhaiden naisystävieni mielestä Kikka oli hirvittävän nolo, ja minuakin alkoi nolottaa. Kikka jäi taakse kuin pitkospuut, joita pitkin olin astellut pois puutteesta.

Löysimme toisemme uudelleen vasta, kun aloin seurustella 1990-luvun lopussa. Mieheni fanitti Kikkaa lupia kyselemättä, ja omista vanhoista vapautuslauluistani tuli nyt yhteisiä laulujamme, yhteisömme lauluja.

Kikka tiesi, miten homoja hellitään. Esiintyessään DTM:ssä joskus 2000-luvun alkupuolella hän avasi keikkansa ”Tartu tiukasti hanuriin” -hitillä (1993) ja tiedusteli miesvoittoiselta yleisöltä: ”Onko täällä yhtään hanuristeja?” 

Olihan meitä, ja samastumalla Kikan kappaleiden naiskertojaan pääsimme mielessämme kieriskelemään kaiken maailman mahtimestarien, gladiaattorien ja tee se itse -miesten kanssa. Fantasiamme oli joka tapauksessa yhteinen, kuten ”Zoomaile mua” -biisissä (1992): ”Sä laitat taustan meille valkean / sun järjestelmääsi mä halkean.”

”Enkä suostu häpeemään / kun oikeeks tajuun tään”, Kikka lauloi kakkossinglellään, mikä tuo mieleen homovapautusliikkeen iskulauseet. Häpeämättömyys oli tietysti vale, koska kyllähän Kirsi Sirén myös häpesi taiteilijapersoonansa Kikan seksuaalisuutta ja koki siitä ainaista ristiriitaa. Ei ehkä niinkään aluksi, mutta myöhemmin kyllä. Välillä korsetti peittyi jakkupukuun.

Kenties Kikka-hahmon koettu epäaitous puhutteli homoja myös siksi, että me näimme Kikan takaa aina myös sen Kirsin, johon sattui. Kirsi oli kaapissa nimeltä Kikka, ja kaapeista me homot tiesimme aivan kaiken. Kikka edusti meille rajoja uhmaavaa seksuaalisuutta ja siihen kiinteästi liittyvää häpeän kokemusta, joka hiertää monen sielua niin kuin Lauri Viidan runossa hiekanjyvä helmisimppua, kunnes siitä syntyy korvakoru. Ehkä drag queenille.

Kaikkia tuska ei jalosta. Kikka kuoli vain 41-vuotiaana 3. joulukuuta 2005.

Suomi-neito menetti sodassa käsivartensa, mutta Kikan myötä homo-Suomi-neito menetti äänensä. Se ei ollut kokemuksen tumma ääni niin kuin Paulalla eikä sinivalkoinen kuten Katrilla. Se oli vaaleanpunainen – kuin hattara tai se natsien kolmio.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
”Et ole sellainen”: erilaisuus Antti Tuiskun tuotannossa
”Your voice can take me there”: Madonnasta, Carolasta ja heidän opetuslapsistaan
Hopeinen HBTkuu: Suomi-popin pervot eilen ja tänään 1–6
Da Bitchy -koodi: miksi homot aina tappelevat diivoistaan?
”The secret in his past”: (kaappi)homot Pet Shop Boysin tuotannossa

Da Bitchy -koodi: miksi homot aina tappelevat diivoistaan?

Toisen Madonna on tunnetusti toisen Lady Gaga, Mariah Carey, Kylie Minogue tai Liza with a Z. Tämä tosiasia kuitenkin ärsyttää vähintään yhtä paljon kuin se, miksi toinen kives laskeutuu ennen toista.  Lukemattomat ovat ne kerran, kun olen itsekin laahustanut kotiin peruukki väärinpäin, korko katkenneena ja rakennekynnet paskana vain siksi, että rakkaiden siskojen välinen diva bashing on ryöstäytynyt käsilaukusta. Syitä tähän intohimoiseen diivakulttiin on tähän saakka etsitty lähinnä psykoanalyysin opeista. Homoikonit ovat meille pervoparoille kuulemma äidin korvikkeita ja takaavat ikuisen oidipaalisen äidinrakkauden maailmassa, jossa isä tulee muuten niin ikävästi meidän ja mamman väliin. Kuulehan Freud, de va kukku de! Hulivilipoika on löytänyt paljon paremman selityksen tähän jo antiikin öljyttyjä atleetteja vaivanneeseen ongelmaan. Da Bitchy -koodin salaisuus piilee tietenkin homojen eri alalajeissa ja parinvalinnassa!

George Chauncey selostaa tyhjentävässä opuksessaan Gay New York: gender, urban culture, and the making of the Gay Male Word 1890–1940 muun muassa homojen keskinäistä tyypittelyä. Suuren yleisön silmissä homot ovat aina olleet naismaisia huikentelijoita, mutta kaikki asiaan vihkiytyneet tietävät, että meikäläisten keskuudessa on yhtä paljon alalajeja kuin Vilkkilässä kissatappeluita. 

Chaunceyn mukaan homot luokittelivat 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla itseään, toisiaan ja heteromiehiä etupäässä sanoilla fairy, queer, trade ja normal men. Fairy oli perinteinen huikentelevainen ja naismainen homon arkkityyppi, josta käytettiin myös nimityksiä nancy, sissy ja queen, suomeksi esimerkiksi neiti tai sisko. Queerit puolestaan olivat niitä nykyisistäkin seuranhakuilmoituksista tuttuja heteronoloisia homomiehiä, jotka karttoivat neitejä ja korostivat maskuliinisuuttaan. Trade-termi taas oli varattu maskuliinisille heteromiehille, jotka harrastivat seksiä sekä fairy- että queer-homojen kanssa. Tähän kategoriaan kuuluivat esimerkiksi sotilasprostituoidut, joilla olen jo herkutellut taannoisissa Tukholma-jutuissa. Normal men -käsite kattoi sitten kaikki tavikset – heteromiehet, jotka eivät harrastaneet seksiä miesten kanssa.

Queer by day, queen by night?
Madonnan SEX-kirjan kuvitusta.

Vaikka tämä moninapainen luokittelu korvaantui 1960-luvulla kaksinapaisella hetero–homo-jaottelulla, oman kokemukseni mukaan negatiivissävyinen tyypittely elää yhä ja voi pahoin. Fairy- ja queer-miehet hylkivät usein toisiaan, mistä kielivät seuranhakuilmoitusten ystävälliset ohjeet: ”Ei kanoille!” Toisaalta taas fairyt eivät yleensä sekstaa keskenään paitsi kännissä, kovassa puutteessa tai kaverimielessä ”tyttöjen kesken”. Niinpä he yleensä päätyvät ennen pitkää topittamaan naiskammostaan toipuneita queer-miehiä – tai mikäli kyse on kreikkalaisesta tragediasta – heteromiehiä Porvoon moottoritien levähdysalueella.

Kyllä professori, mutta miten ihmeessä tämä liittyy homoikoneihin? No tietenkin siten, että homot selvästi luokittelevat myös diivojaan tämän ikivanhan moninapaisen järjestelmän mukaisesti ja valitsevat heidät samoilla epämääräisillä perusteilla kuin ystävän tai kumppanin. 

Etkö muka usko? Napataanpa nyt se hervoton irtoripsi pois toisesta silmästä ja pannaan diivat luupin alle! Tutkimuskohteemme ovat aakkosjärjestyksessä Mariah Angela Carey, Madonna Louise Veronica Ciccone, Stefani Joanne Angelina Germanotta, Grace Mendoza Jones, Cherilyn Sarkisian LaPier, Liza May Minnelli, Kylie Ann Minogue, Kirsi Hannele Sirén o.s. Viilonen sekä Barbra Joan Streisand.

Mariah the Pariah, en ole koskaan ymmärtänyt viehätystäsi. Periaatteessa meissä on jonkin verran samaa, koska sinussa on ehkä 30 prosenttia fairy-verta. Tällä viittaan haluusi unelmoida sateenkaarista, yksisarvisista ja kaikesta, mikä on vaaleanpunaista ja täynnä tyhjiä kaloreja. En voi hypätä samaan sänkyyn kanssasi, koska se olisi käytännössä lesbosuhde. Sen sijaan voimme ehkä vaihtaa kiiltokuvia ja leikkiä hetken mun pienillä poneilla, mutta teen sen vain kohteliaisuudesta. Sinussa ei ole mitään särmää, vaan olet 70-prosenttisesti älyttömän tylsä normal men -tavistyyppi, jolla on kyllä iso ääni mutta ei komeaa ulkonäköä eikä varsinkaan yhtään munaa.

Kylie, olet 100-prosenttinen fairy. Meillähän on aina tosi hauskaa yhdessä. Ei tulisi mieleenkään mennä kanssasi sänkyyn, mutta eiväthän bailukaverit sitä varten olekaan. Sinä olet kaunis, iloinen ja vähän pinnallinen, mutta juuri sillä oikealla tavalla, joka tekee arjesta hieman siedettävämpää. Olet joskus turhankin kiltti, mutta koska minussa on pirullisuutta vaikka muille jakaa, me täydennämme toisiamme somasti kuin kaksipäinen dildo kahta bottomia.

Pinnallinen vai jopa kolmiulotteinen? Kylien Aphrodite: the goddess edition -kirjan pop-up-taidetta.

Lady Gaga liisterissä The remix -levyn kannessa.

Babs, meikäläiset kuolaavat perääsi, mutta minulle viehätyksesi on täysi mysteeri. En edes tiedä, miten sinut luokittelisin. Olet kuin alati lipsuva saippuapala, enkä millään viitsisi pyllistää poimiakseni sinut. Viileä etäisyytesi ärsyttää ja oudoksuttaa. Perstuntumani on, että olet koppava 100-prosenttinen yläluokan fairy, oikea kynttelikköhomo, jota ei kiinnosta seurustella kaltaiseni kyökkipiian kanssa. Tätä teoriaa tukee se, että sinulla on kuulemma kaunis ääni ja tunnelmallista musiikkia kelomökissä karhuntaljalla kuunneltavaksi. Itse en ole mökki-ihminen, ja takkatultakin katselen mieluummin videolta.

Liza, sinuakaan en ole oikein koskaan ymmärtänyt äidistäsi nyt puhumattakaan. Olet straight mate, ehta normal men -kategorian tavis, joka on todella äänekäs ja aina kännissä tai muuten vaan sekaisin. Ehkä niin monet meistä rakastavat sinua siksi, ettet itsekään oikein tiedä, kuka tai mikä olet. Kun laulat sen Pet Shop Boys -coverin Tonight is forever, siinä on kyllä jotain tosi hienoa. Olet sellainen yön kulkija, mutta minä olen sittenkin aamuihminen. 

Cher, olet melkoinen äijä, ainakin 80-prosenttisesti trade-tyypin hottis heteromies, joka tykkää hengata meikäläisten kanssa laivaston ilmalomilla. Tosin sotilasasun alla sinulla on naisten alusvaatteet, joten olet noin 20-prosenttisesti fairy. Olet kovaääninen, isoasenteinen, ihana ja yksi parhaista kavereistamme.

Grace, olet 50-prosenttinen tavistyypin mies ja 50-prosenttinen trade-mies. Sinä kyllä makaat meikäläisten kanssa vankilasta päästyäsi mutta olet ihan yhtä helläkätinen kuin Vlad Seivästäjä fisting-klubilla. Arvostan sinua, koska pelkään sinua niin paljon, mutta en tunne sinuun vetoa.

Supisuomalaista ulkohuussiestetiikkaa Kikan esikoissinglen kannessa.

Kikka, rakas Kikka, sinä olit 50-prosenttinen fairy ja 50-prosenttinen trade. Juuri tässä tasapainossa oli ja on sinun vetovoimasi. Meillä oli niin hauskaa yhdessä, koska olit toisaalta niin sinut seksuaalisen puolesi kanssa ja toisaalta aina vähän eksyksissä – ihan niin kuin minäkin. Sinä osasit viihdyttää, kiihdyttää ja koskettaa, ja minulla on sinua ikävä tässä seksittömässä henkisen ikiroudan maassa.

Lady Gaga, olit niin ihanan raikas tuulahdus elämääni silloin, kun meistä tuli bestiksiä. Olit kaikkea sitä, mitä olin niin pitkään kaivannut: täydellinen diskosauvaa heiluttava ja myskistä maskuliinisuutta huokuva trade-mies, jonka vyötärönauhan alle halusin syytää kaikki setelini. Me vain tanssimme läpi yön, eikä kanssasi ollut mahdollista pitää pokerinaamaa. Luulin, että me olimme syntyneet sellaisiksi, sydänystäviksi, joten mitä ihmettä meille tapahtui? Minä tietysti näen sen niin, että tiemme erosivat, koska sinä lähdit hakoteille. Nyt sinussa on enintään 10 prosenttia haluttavaa trade-miestä. Loput 90 prosenttia ovat fairya ja vieläpä sitä pahinta luokkaa, joka luulee, että iso peruukki tekee sinustakin ison. Jauhat vain loputtomasti itsestäsi ja tunget nenääsi joka paikkaan kuin koirat toistensa takalistoon. Sinusta minä olen tietysti Juudas, mutta en voi sille mitään, että en yksinkertaisesti halua enää aplodeereta sinulle enkä etenkään halua tehdä vartalollesi yhtään mitään.

Madonna, sinusta se kaikki alkoi. Olit ensimmäinen, olet viimeinen, olet kaikkeni. Olet 100-prosenttinen trade-mies, tuo merimiespuseroon kietoutunut maskuliinisuuden ylin ilmentymä, joka saa housuni pullistumaan. Tiedän, että olet ollut kanssani monta kertaa vain rahasta ja että et halua vaihtaa kanssani tarroja tai leikkiä prinsessaleikkejä. Meillä on kuitenkin aina niin hyvää seksiä ja ennen kaikkea hauskaa yhdessä. Olet rakastaja, joka on isällinen ja äidillinen, sisarellinen ja veljellinen. Aina, kun menen elämässä rähmälleni, käsket minun nousta ja miehistyä. Ja sitten taas lohdutat silloin, kun en osaa sitä odottaa. Olet niin piittaamaton, jään aina kaipaamaan sinulta enemmän kuin ehkä koskaan saan, mutta silti minulla on kanssasi turvallinen olo. Olet mikä olet, hyväksyn sinut ja samalla itseni enkä pidä muita jumalattaria.

Haaksirikkoisten patsas? MDNA-kiertueen käsiohjelman kuvitusta.

Ai että Mariah/Cher/Grace/Kylie/Kikka/Liza/Babs/Gaga on paras ja Madonna on vain epätoivoinen vanha lehmä? Hyvä on. Proverbiaalinen pitsihansikas on heitetty. Nähdään narttu Mäntymäellä aamunkoitteessa!

Katso kuitenkin sitä ennen oheinen soittolista, jossa on mukana kaikki kirjoituksessa mainitut diivat.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Fine and Mello(w) – Melodifestivalen by Hulivilipoika (vieraskirjoitus Kuuntelija-musiikkiblogissa)
”The secret in his past”: (kaappi)homot Pet Shop Boysin tuotannossa
”Disco Discharge” paketoi homodiskon