”Kohtaloin oot sä kuin Waterloo”: viisufanin tunnustuksia

Euroviisut assosioituvat homoihin vähintään yhtä tiiviisti kuin takapuoli, teatraalisuus ja tapainturmelus, mutta mistä homojen viisukuume oikein johtuu? Tätä miettii joka kevät myös moni homo, jota ei voisi vähempää kiinnostaa taas yksi entisen Jugoslavian tasavallan Makedonian ex-missi, joka on lähetetty ”laulamaan” maailmanrauhasta perspaljaana parhaaseen katseluaikaan.

Turhien yleistysten välttämiseksi tutkiskelen tässä jutussa ennen kaikkea oman viisukuumeeni etiologiaa. Avukseni olen kutsunut pari asiantuntijaa, jotka ovat tutkimuksissaan selittäneet homojen viisufaniutta lähinnä camp-henkisen maailmankatsomuksen, kulttuurisen vastarinnan ja yhteisöllisyyden avulla.

Campia

Euroviisujen ja campin liitosta kirjoittaa tutkija Mari Pajala Sateenkaari-Suomi-kirjan (2007) artikkelissa ”Eurovision laulukilpailu – eurooppalaisen homokulttuurin instituutio”. Camp-käsite on tunnetusti yhtä kerroksellinen ja ehtymätön kuin drag show’n Leidit lavalla -hittipotpurin asukokonaisuus. Omassa kirjoituksessaan Pajala tarkoittaa sillä mieltymystä tyyliin ja ylettömyyteen sekä hallitsevien makunormien hylkäämistä.

”Eurovision laulukilpailussa suositut musiikkityylit (tunteellinen iskelmä, eurodisko, dramaattiset ’etnokappaleet’), suuriääniset naisartistit ja näyttävät esiintymisasut ovat tarjonneet runsaasti aineksia camp-nautinnoille”, Pajala summaa. Uppoutuminen matalasti arvostettuun viihdespektaakkeliin taas tarjoaa tilaisuuden kapinoida hallitsevan heteroseksuaalisen kulttuurin konventioita ja mieskuvaa vastaan.

Vastarintaa

Viisukulttuurista homomiesten vastarinnan muotona kirjoittaa myös professori Tiina Rosenberg teoksessa Queersverige (2005). Hän toteaa artikkelissaan ”Schlager, känslor och svensk homokultur”, että modernille länsimaiselle mieskuvalle on tyypillistä itsehillintä. Sentimentaalisuuden valtaan joutumista pidetään siis osoituksena heikkoudesta, naisellisuudesta ja perverssiydestä. (Paitsi jos on juuri sattunut voittamaan olympiakultaa ja kerta kaikkiaan murtuu siniristilipun katveessa kesken Maamme-laulun.)

Iskelmämusiikki, jota myös euroviisut useimmiten edustavat, on tunnetusti sentimentaalisuuden tyyssija. Ja mikä pahinta: kulttuurielitistien mielestä iskelmistä ja euroviisuista puuttuu lisäksi oikealta taiteelta vaadittava sosiaalinen ja taiteellinen edistyksellisyys – ne ovat vain tanssilavahieltä haiskahtavaa unelmahöttöä, jossa kaikki näytetään yhtä paljaasti ja laskelmoidusti kuin pornossa: kolme minuuttia yhtä ja samaa rynkytystä lähikuvassa. Aah, ojennatko nenäliinan!

Kun siis mies menettää itsehillintänsä siinä määrin, että hän kuuntelee viiden pennin viisudiivan voimaballadia kyyneleet silmissä, hän on perverssi sekä miehenä että kuuntelijana. Tiina Rosenbergin mielestä homomiesten viisukulttuuri voidaankin nähdä uhmakkaana sentimentaalisen kulttuurin puolustuksena. Samalla se on yhteisöllisyydestä syntyvän voiman ja ilon lähde.

”Viisukuumetta alentava lääke. Säilytettävä kunnon diivojen ulottumattomissa.”

Yhdessä 

Viisufanien sosiaalisuuteen ja yhteisöllisyyteen pureutuu sosiologi Katri Nieminen tutkimuksessaan Euroviisuja ei pahat ihmiset seuraa (2013). 

Niemisen haastattelemat viisufanit kertoivat, että heidän faniutensa oli yleensä kehittynyt yksityisestä harrastuksesta sosiaaliseksi. Monelle yhteisöllisyys ja sitä ilmentävät fanitapahtumat olivat muotoutuneet jopa yhtä tärkeäksi osaksi faniutta kuin itse musiikki ja koko kilpailu – fanittamisesta sai yksinkertaisesti enemmän irti, kun sen jakoi muiden samanmielisten kanssa.

Niemisen haastateltavat puhuivat avoimesti viisufaniuteen liittyvästä outoudesta, jota he olivat alkaneet suorastaan syleillä faniyhteisön kannustamina. Outouden kokeminen ja siihen läheisesti liittyvä camp-henkinen ”nauru elämälle” näyttäisikin Niemisen mukaan olevan keskeinen faneja – niin homoja kuin heterojakin – yhdistävä tekijä. Kaikki ovat omalla tavallaan outoja, ja tämä toimii yhdistävänä siltana erilaisten mutta silti samanhenkisten fanien välillä.

”Euroviisufanien yhteisössä seksuaalivähemmistöt ovat laajasti edustettuina, ja sen myötä fanien on helppoa olla avoimia myös oman suuntautumisensa suhteen. – – Discon, glitterin ja campin sävyttämä euroviisumaailma on myönteinen ja avoin paikka myös homo-identiteetin ilmaisulle”, Nieminen summaa.

Jos iskelmälle itkevä ja campille ehdoitta antautuva homo on kaksin verroin perverssi, viisuyhteisö tarjoaa hänelle vastapainoksi kaksinkertaista yhteisöllisyyttä, jossa yhdistyvät sekä fanitus että seksuaalisuus ja jossa outous on hyve.

Suomen ja sydämen asialla

Meillä ei koskaan katsottu Euroviisuja. Ne alkoivat liian myöhään, kestivät liian kauan, eikä Suomi kuitenkaan pärjännyt. Vaan kuten laulussa: kerran usko lapsuuden mulla oli suloinen. 

Vuosi oli 1987, minä olin yhdeksän, ja sata salamaa iski tulta. Kun äiti ja isä menivät nukkumaan, minä lähdin hakemaan viisuvoittoa ja kohtasin tietysti waterlooni – ensimmäisen monista.

Pettymyksestä huolimatta en liittynyt seuraavanakaan vuonna nukkuvien puolueeseen. Lapsen uskon lisäksi tätä selittänee jonkinlainen alitajuinen ymmärrys siitä, että Eurovision laulukilpailussa oli kyse paljon muustakin kuin niistä lauluista ja voitosta. Kuten esimerkiksi juontaja Viktor Lazlon iltapuvusta. En nyt varsinaisesti halunnut omistaa sitä mekkoa, vaan halusin olla se mekko: iso, ihana, vaaleanpunainen ja korvakoruista kantapäähän camp.

Vuotta myöhemmin istuin siis taas sohvannurkassa kuunnellen isän kuorsausta ja seuraten samalla, miten totaalisesti nauravat silmät unohdettiin. Kolme pistettä ja 20. sija! Mitäs pässit lähettivät Dubliniin väärän viisun.

Jo Suomen-karsintojen jälkeen ilmoitin koulussa ylpeänä, että oikea valinta olisi ollut Ami Aspelundin Amor Amor. Opettaja katsoi minua pilke silmässä ja kysyi kaikkien kuullen, tiesinkö mitä Amor tarkoittaa. Punastuin. Tuntui kuin minut olisi paljastettu.

Lapsuuteni Suomessa Eurovision laulukilpailu ei edustanut sentimentaalista nautintoa. Pikemminkin se edusti kapeaa ”me vastaan muut” -tyyppistä kansallismielisyyttä, jossa Suomen kunnia oli omia intohimoja tärkeämpi. Euroviisut ei ollut mikään hilpeä homojuhla vaan viihteen talvisota, jossa oli vastassa ylivertainen vihollinen: koko muu Eurooppa, joka ei ymmärtänyt kamalalta kuulostavaa kieltämme. Maastopukuiseen massaan ei mahtunut montakaan vaaleanpunaista iltapukua.

”Amor tarkoittaa rakkautta”, opettaja sanoi. Minä laskin vaivihkaa jousen ja sydänteräiset nuoleni pulpetin alle ja painoin pääni pienten siipieni suojaan.

Välillä toki Suomen ja sydämen asia kohtasivat, ja ne häviöt jättivät arpia. Pahimpina muistan CatCatin (1994) ja Jasminen (1996) mahtavat mahalaskut.

Vuonna 1994 olin juuri tullut kaapista parhaalle kaverilleni, joten CatCatin härmäläinen homohumppa Bye bye baby oli minulle jonkinlainen emansipaation ehtoollishymni. Olin voimissain, eikä sekään tietysti haitannut, että suomalaisten varmasta voitosta kuhisi kuulemma koko Dublin. Muistan lukeneeni, miten tyttöjä oli mainostettu jopa lentokoneen perään kiinnitetyllä bannerilla. Muita some-palveluitahan ei silloin vielä ollut käytössä.

Liekö se banneri vielä tallella jossain arkistossa – vieressään 11. pistettä, 22. sija sekä Katja ja Virpi Kätkän esiintymisasut, joita brittikommentaattori Terry Wogan nimitti ”äidin vanhoiksi alusvaatteiksi”? CatCatin seksuaalisen vapautumisen anthem ylsi yhdessä yössä homomarttyyrien hall of fameen. Kaikki kunnia Suomen kunnialle, mutta tämä oli henkilökohtaista.

Vielä CatCatia karumman kohtalon koki kaksi vuotta myöhemmin Jasmine. En ole tähän päivään mennessä löytänyt itseni ja äitini lisäksi ketään, joka Jasminen kappaleesta pitäisi. Paljon sanoo sekin, että kun olin 2000-luvun alussa työmatkalla Islannissa, paikalliset vanhemmat kollegani muistivat Suomesta spontaanisti vain kaksi asiaa: Kekkosen ja Jasminen. ”The girl with the guitar…”

Jasmine todella teki kaikkensa jättääkseen viisuhistoriaan tahmaisen tassunjäljen. Legendan mukaan artisti oli niin tyytymätön norjalaisen kampaajan työhön, että hän työnsi juuri ennen omaa lauluvuoroaan päänsä vesihanan alle ja viimeisteli kokonaisuuden omilla kemikaaleillaan. Maa ja taivas saattavat olla kauniita, mutta Jasminen kampaus ei sitä ollut. Itse esitystäkin leimasi niin kova hermostuminen, että jopa ajovaloihin jähmettynyt peura olisi näyttänyt Jasminen rinnalla tankotanssijalta.

Itse olin juuri pettynyt kaukorakkaudessa, joten Jasminen päätyminen koko Euroopan hylkäämäksi kouraisi syvältä. Minullakin oli ollut niillä treffeillä karmea fleda, huono vire ja heikko menestys: 9 pistettä ja 23. sija.

Opiskeluaikana viisuinnostukseni hiipui vuosiksi, kunnes ymmärsin vuonna 2004 vaihtaa Ruotsin kanavalle. Olihan meilläkin tietysti Siltsu (bitch!), mutta ruotsalaisilla oli niin paljon enemmän: oli mikrofonitelinettä häpäisevä Lena Philipsson, oli muhkean rintavarustuksensa jäätanssieleganssiin vain vaivoin ahtanut Shirley Clamp ja oli drag-legenda After Dark, jonka numero oli tyrmäävä toisinto Fellinin La dolce vita -elokuvan suihkulähdekohtauksesta.

Ruotsissa Eurovision laulukilpailu ei ollut kansallinen häpeätahra vaan kansallisylpeys, jonka sietämättömästä keveydestä osattiin nauttia naurussa suin. Tämä ei ollut mitään kansakunnan kunniavartio, vaan kunnon karnevaali, jossa kansallisuutta tärkeämpää oli kuuluminen kirjavaan joukkoon. 

Vasta homo- ja hittimyönteisten ruotsalaisten avulla löysin viisuilun yhteisöllisyyden, koska ruotsalaisten tarinassa oli tilaa minullekin: olin kultakengissäni ja kukkapaidassani iloisesti suomalainen.

Kului pari vuotta siitä, kun olin ajanut Ahlgrenin autolla länsinaapuriin. Tuli 20. toukokuuta 2006 ja koitti ilta, jona helvetti ei suinkaan jäätynyt – se vain oli lyömässä pyrojen muodossa lieskaa Ateenan Olympic Indoor Hallin lavalla varmistaakseen sen, että Lordi toi lopulta viisuvoiton kotiin.

Siihen asti kaikki jääkiekkohurmat ja muut olivat menneet minulta täysin ohi. Pakonomainen tarve voittaa nimenomaan ruotsalaiset rinnastui kai mielessäni punaniskojen haluun siivota hintit – nuo henkiset hurrit – ja muut iskelmille itkevät miehet pois Suomi-kuvasta. Torilla oli tilaa vain tosimiehille, jotka kaatuvat kännissä suihkulähteeseen tuotuaan Pojan kotiin saunomaan.

Moinen edusti minulle samanlaista ahdasta kansallismielisyyttä kuin Suomen siihenastinen viisuhistoria ja vei kaiken henkisen pidon, vaikka kuinka olisin lisännyt havuja perkele!

Mutta Lordin voiton jälkeen saatoin henkisesti ekspatriaattina suomalaisena homona ja viisufanina sanoa: ”Kotimainen drag-ryhmä on voittanut Euroviisut ja vieläpä todella campilla esityksellä. Torilla tavataan!” Vai oliko se saunan takana? En muista, mutta sen muistan, että tanssin sinä voitokkaana yönä ensimmäistä kertaa hitaita heteronaisen kanssa homobaarissa. Laulu oli Valoa ikkunassa.

Jossain kaukana muistoissa pieni poikakin tanssi yksin tv:n ääressä yllään vaaleanpunainen iltapuku, iso ja ihana. Amor, Amor oli elossa ja antoi täydet 12.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Viisi biisitärppiä 3
Hopeinen HBTkuu: Suomi-popin pervot eilen ja tänään 1–6
”Your voice can take me there”: Madonnasta, Carolasta ja heidän opetuslapsistaan
Da Bitchy -koodi: miksi homot aina tappelevat diivoistaan?
”The secret in his past”: (kaappi)homot Pet Shop Boysin tuotannossa

La dolce vita – äänioikeudeton suru ja elämäkeskeiset hautajaiset

Abortti. Keskenmeno. Homokumppanin kuolema. Ystävän kuolema. Entisen puolison kuolema. Lemmikin kuolema. Potilaan kuolema.

Nämä kaikki mainitaan Suomen Mielenterveysseuran sivustossa esimerkkeinä tilanteista, joissa ihminen saattaa kokea menetyksen ilman, että hänellä on sosiaalisesti tunnustettua oikeutta surra sitä. Puhutaan äänioikeudettomasta surusta, jonka ilmenemismuotoja ovat esimerkiksi kyvyttömyys puhua kokemastaan surusta ja tuensaannin vaikeus.

Äänioikeudettoman surun taustalla ovat yhteiskunnalliset käytännöt siitä, kenen odotetaan surevan ja millä tavalla, ja ne voivat olla yksilön näkökulmasta todella julmia: ”Yhteiskunnan tapa normittaa surun kestoa ja tunnustaa vain tiettyjen ihmisryhmien oikeus surra voi aiheuttaa suurta tuskaa”, Mielenterveysseura kirjoittaa.

Toisaalta myöskään äänioikeutetut surijat eivät välttämättä halua käyttää oikeuttaan, kuten Helsingin Sanomat kirjoitti 22. heinäkuuta jutussaan ”Kuolemanpelko muuttaa hautausperinteitä”. Jutun mukaan suomalaiset ovat vieraantuneet kuolemasta ja alkaneet jopa karttaa hautajaisten järjestämistä. Hautauspalvelun johtaja mainitsi ääriesimerkkinä asiakkaat, jotka eivät halua järjestää hautajaisia ollenkaan. Niinpä hautauspalvelu kuljettaa omaisen ruumiin sairaalasta krematorioon, ja seurakunta ripottelee tuhkan muistolehtoon. Persoonattomien hautajaisten vastakohtana taas ovat vainajan itsensä näköiset hautajaiset, joista on tullut uusi normi.

Ruumis kaapissa

Aänioikeudeton suru ja persoonalliset hautajaiset ovat aiheena myös ruotsalaisen etnologin Ingeborg Svenssonin väitöskirjassa Liket i garderoben: bögar, begravningar och 80-talets hivepidemi (2007/2013), suomeksi jotakuinkin Ruumis kaapissa: homoista, hautajaisista ja 80-luvun hiv-epidemiasta. Siinä Svensson analysoi aidsiin kuolleiden ruotsalaisten homo- ja bi-miesten hautajaisia 1980-luvulta aina 1990-luvun puoliväliin, jolloin yhdistelmälääkitys muutti hivin kuolemanrangaistuksesta krooniseksi infektioksi.

Jos Hesarin juttu käsittelisi Ingeborg Svenssonin väitöskirjaa, otsikkona voisi olla: ”Homopelko muuttaa hautausperinteitä.” Väitöskirjassa ja jutussa on nimittäin kiinnostavia yhtymäkohtia. Edellä mainittu karu kertomus kokonaan ulkoistetusta viimeisestä matkasta tuo esimerkiksi mieleen Svenssonin kirjan kuvaukset siitä, miten aidsiin kuolleita miehiä kohdeltiin kuin ongelmajätettä: ruumis mustaan muovipussiin ja päälle tartuntavaarasta kertova tarra. Tai kuvaukset hautajaisista, joissa omaiset tekivät kuolleesta pojastaan jälleen heteron ja siivosivat koko aikuiselämän näkyvistä aina puolisoa ja ystäviä – noita äänioikeudettomia surijoita – myöten. Kauhutarinoiden rinnalle nousevat Hesarissakin mainitut yksilölliset hautajaiset, jollaisia homomiehet järjestivät Svenssonin mukaan ensimmäisten joukossa ja joskus jopa teatterin lavalla!

Mainitsemani esimerkit tuovat varmasti monelle mieleen Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogian (2012–2013) ja samaisen tv-sarjan väkevine kohtauksiin. Svenssonin väitöskirja onkin toiminut Gardellin keskeisenä lähteenä, ja Gardell toteaa Svenssonin kirjan esipuheessa puolileikillään, että hänen teoksensa ovat Liket i garderobenin dramatisointeja.

Ansaittu kuolema

Ingeborg Svenssonin väitöskirjan pääasiallinen aineisto koostui noin 50 homo- ja bi-miehen hautajaisiin liittyvistä dokumenteista (kuolinilmoituksista muistopuheisiin, valokuviin ja videoihin) sekä niitä täydentäneistä läheisten, aktivistien, hautausalan ammattilaisten ja pappien haastatteluista. Aineistoaan Svensson suhteuttaa aids-hysterian aikaiseen ja sitä edeltäneeseen ruotsalaiseen asenneilmastoon, jota hautajaiset tavalla tai toisella heijastelivat.

Homoutta ei Svenssonin mukaan enää kammoksuttu tai pidetty uhkana 1970-luvun lopun ja 1980-luvun Ruotsissa. Ruotsin valtiopäivät oli jo vuonna 1973 linjannut, että homoseksuaalinen parisuhde on yhteiskunnan näkökulmasta täysin hyväksyttävä. Toisaalta homoseksuaalisuus oli valtaväestölle vieras ja näkymätön asia, josta ei juuri hiiskuttu laulunteksteissä, mainoksissa, arkikeskusteluissa, romaaneissa tai juorulehdissä.

Aidsin tulo Ruotsiin teki homouden näkyväksi julkisessa keskustelussa, mutta argumenteissa alettiin jälleen toistella jo Mooseksen laista tuttuja käsityksiä samasukupuolisen seksin tuhoisuudesta. Svensson toteaa, että aidsissa kiteytyivät anaaliseksiin jo vanhastaan ladatut tuhon, vaaran, lian ja kuoleman mielikuvat ja että irtosuhteita harrastavasta, nautinnonhaluisesta ja itsetuhoisesta homosta tuli koko epidemian selittäjä. Tieteellistä pohjaa homoruttopuheilla ei ollut, mutta epidemian alussa operoitiinkin enemmän luulon ja uskon kuin tiedon varassa. Olihan aivan selvää, että jos mies makaa miehen kanssa niin kuin naisen kanssa maataan, he ovat itse ansainneet kuolemansa.

Tältä pohjalta ei ole kovin ihmeellistä, että aidsiin kuolleiden ruumiita käsiteltiin kuin ongelmajätettä. Monia epidemian alkuvaiheessa kuolleita ei puettu perinteiden mukaisesti kuolinpaitaan, vaan heidät arkutettiin ruumispusseissa. Tällöin omaiset eivät halutessaan päässeet näkemään arkutettuja vainajia. 

Myöhemmin ruumiit arkutettiin normaalisti, mutta ruumispusseja käytettiin yhä kuljetuksissa, koska kuljettajat eivät muuten suostuneet koskemaan ruumiisiin. Vanha ”tieto” homoseksuaalisuuden vaarallisuudesta yksinkertaisesti syrjäytti jo vuonna 1985 tunnetun faktan, jonka mukaan ruumiiden käsittely ei vaatinut käsineitä kummempaa suojausta. 

Hiv-positiivisille ja aids-potilaille ajatus mustaan muovipussiin päätymisestä oli tietysti jatkuva ahdistuksen aihe, mutta käytännöstä alettiin luopua vasta vuonna 1993.

Ylpeitä ja häpeämättömiä

Koska homoseksuaalisuuteen liittyvät mielikuvat olivat niin vastenmielisiä, osa omaisista päätyi häivyttämään vainajan koko aikuiselämän. Suurkaupunkiin seksuaalipakolaiseksi lähtenyt poika ”rehabilitoitiin”, palautettiin kotiseudulle ja haudattiin sukuhautaan, vaikka se ei olisikaan ollut pojan ja hänen elämänkumppaninsa tahto. Homoseksuaalisuus näyttäytyi perheen vastakohtana.

Toisinaan lehdissä näki vierekkäin vanhempien sekä vainajan elämänkumppanin laatimia kuolinilmoituksia, jotka olivat melkoisessa ristiriidassa keskenään. Yhdessäkin Svenssonin analysoimassa kuolinilmoituksessa äiti muistelee poikaansa ”juuri sellaisena kuin olit”, ja muistamiset pyydetään osoittamaan Syöpäsäätiölle. Toisessa, saman henkilön kuolinilmoituksessa on pääomaisena mies ja symbolina ristin sijasta nahkaan puettu nallekarhu. Mahdolliset lahjoitukset pyydetään tekemään Aids-tukikeskukselle.

Jälkimmäinen kuolinilmoitus edustaa peittelyyn verrattuna täysin vastakkaista asennoitumista homoseksuaalisuuteen ja aidsiin liitettyyn häpeään. Tällaista ylpeys- tai häpeämättömyysstrategiaa edustavat myös monet Svenssonin analysoimista homo- ja bi-miesten hautajaisista, joita Svensson kutsuu elämäkeskeisiksi hautajaisiksi tai elämäntyylihautajaisiksi. Ne eivät toisin sanoen keskittyneet kuolemaan, vaan elettyyn elämään, ja perustuivat vainajan itse laatimiin ohjeisiin. Tuloksena oli kirjavia kollaaseja, joille oli usein ominaista tunteellisuus, esteettisyys ja spektaakkelimaisuus – sanalla sanoen hintahtavuus.

Kuohahtavaa iloa

Aids-aktivisti Janne halusi kunnon ”hinttihautajaiset”, viimeiset suuret juhlat kaikille ystävilleen, ja ne hän myös sai vuonna 1988. Hautajaisissa kaikki näyttäytyi kuin vaaleanpunaisten silmälasien takaa: oli vaaleanpunaisia lippuja ja kukkakimppuja – joka puolella pelkkää roosaa. Vain Jannen toivomat vaaleanpunaiset kolmioleivokset jäivät toteuttamatta. Niiden sijasta vieraille jaettiin vaaleanpunainen kolmio, jolla he saattoivat halutessaan viimeistellä asunsa.

Tukholman homokuoro lauloi hautajaisissa Jannen toivoman Evert Tauben kappaleen ”Purjehdus” (”Så länge skutan kan gå”, suom. Pentti Saaritsa):

Sä muista silloin, kun murhe sua painaa
on elo vain lyhytaikaista lainaa
se silti estää ei saa iloa kuohahtavaa
siis valssin pyörteissä taas kerran pyöriköön maa

On onni valtava maailmalla kulkea näin
satamaan mennä tanssimaan ja juomaan
kun juhlat loppuvat lähdet taas aavoja päin
pelotonna käyt tuulien huomaan



Lopuksi hautaustilaisuuden toimittaja laski Jannen arkulle kolme ruusua hiekan heittämisen sijasta: keltainen ruusu lapsuudelle, suvulle ja perheelle, vaaleanpunainen ruusu homoelämälle ja vapautustaistelun barrikadeilla seisoneelle ylpeälle miehelle sekä lopuksi punainen ruusu rakkaudelle – sille, joka pyhittää kaiken.

Sopimatonta ja yletöntä

Jannen puhe ”hinttihautajaisista” kuvastaa hyvin Svenssonin analysoimaa ylpeysstrategiaa, joka uhmaa homovapautusliikkeen hengessä näkymättömyyttä, häpeää ja itsensä kieltämistä – myös suhteessa aidsiin, jota julkisuudessa pidettiin ansaittuna rangaistuksena. Näissä hautajaisissa ei pyydelty anteeksi eikä kaduttu mitään. Samalla niissä sivuutettiin homouden ja kuoleman yhdistäminen keskittymällä yksinomaan elettyyn elämään, joka todella oli ollut elämisen arvoinen.

Häpeämättömyysstrategialla Svensson puolestaan viittaa hautajaisiin, jotka eivät uhmaa stereotypioita – kuten homomiehen yltiönaisellisuutta tai -miehekkyyttä –, vaan suorastaan syleilevät niitä camp-hengessä ironian, esteettisyyden, huumorin ja ylenpalttisuuden keinoin. Jos ylpeä homo kieltäisi kategorisesti olevansa perverssi, häpeämätön homo sanoisi kenties: ”Niin olenkin. Meille vai teille?”

Svenssonin analysoimat häpeämättömät homohautajaiset olivatkin suoranaisia stereotypioiden runsaudensarvia: hautajaismusiikkina kuultiin euroviisuja, musikaalisävelmiä ja oopperaa, eikä kullassa, glitterissä ja paljeteissa säästelty. Vainajaa saatettiin myös kiittää muistopuheessa ”erittäin kevytmielisestä hinttihuumorista ja maneereista, jotka olivat yhdistelmä kuningatarta, majesteettia ja maailmannaista”. Toisaalta häpeämättömyyttä edustivat Svenssonin aineistossa nahkahomojen yltiömaskuliiniset hautajaiset, jotka nekin olivat camp-henkisen liioittelevia.

Osa Svenssonin haastateltavista piti ylpeys- ja häpeämättömyysstrategiaa edustaneita hautajaisia sopimattomina ja ylettöminä. Svensson analysoikin kiinnostavasti sitä, miten arvokkuuden puute ja ylettömyyden vaikutelma tuntuu liittyvän nimenomaan homoseksuaalisuuden avoimeen ilmaisemiseen. Arvokkuuden puutetta on näin ollen se, että aids-kuolemansa ansainnut homo ei suostunut häpeämään seksuaalisuuttaan, olemaan vaiti ja näkymätön tai kieltämään itseään edes kuoleman jälkeen. 

Svensson toteaa osuvasti, että ”oikeanlaiset” hautajaiset – eli hillityt ja rationaaliset – muistuttavat läheisesti oikeanlaisen miehen ihanneominaisuuksia. Tosimies ei ole koskaan ”liian” mitään.

Andy Warholin muistomerkki New Yorkin Central Parkissa lähellä Ramble-aluetta, joka on tunnettu homojen iskupaikka.
Eräs häpeämättömyysstrategia tämäkin.

Vain sydän auki

Ingeborg Svensson analysoi homo- ja bi-miesten hautajaisia myös elämän jatkumisen näkökulmasta. Yleensähän elämän ajatellaan jatkuvan suvun kautta, ja Svensson selittääkin tällä sitä, miksi jotkut vanhemmat päättivät haudata poikansa siten, että koko homous kiellettiin. Vain poikana, ei siis homomiehenä, vainajalla oli mahdollisuus jatkaa elämäänsä osana sukuyhteyttä. Homous sen sijaan edusti kaiken loppua, josta ei ollut löydettävissä mitään toivoa tai jatkuvuutta. Tästä näkökulmasta myös vainajien ”omavalintaisen perheen”, eli elämänkumppanin ja ystävien, suru oli äänioikeudetonta, tyhjän suremista.

Useimmissa Svenssonin analysoimissa homo- ja bi-miesten hautajaisissa elämän jatkumista tarkasteltiin rakkauden näkökulmasta. Svensson toteaa jopa, että monet hautajaiset muistuttivat runsaan rakkausretoriikan vuoksi heterohäitä. Surullisen juonteen tähän tuo se, että hautajaiset olivat vielä tuolloin ainoa tilaisuus, jossa homot saattoivat saada rakkaudelleen tunnustusta nimenomaan kirkossa. Rakkauspuhe oli siis osittain keino, jolla pyrittiin ylittämään homoseksuaalisuuden ja uskonnon välinen juopa.

Papit valitsivat hautajaispuheisiinsa raamatunkohtia, joita kirkkokäsikirja suositteli vihkijumalanpalveluksiin (esim. Laulujen laulun ”rakkaus on väkevä kuin kuolema” ja 1. Korinttilaiskirjeen ”suurin niistä on rakkaus”). Jos homohautajaiset olivat uskonnolliset, myös virsivalinnat olivat tavallisuudesta poikkeavia. Svensson mainitsee esimerkkinä virren ”Blott i det öppna” (sanat Britt G Hallqvist), joka rohkaisee elämään avoimesti, sillä muuten ihminen kuihtuu ja kuolee. Vetoomus kuulostaa hyvin samalta kuin homovapautusliikkeen kehotus tulla ulos kaapista häpeämästä.

Anna-Maija Raittilan suomennoksesta ”Sydän auki” tämä monitulkintaisuus ei samalla tavalla välity. Raittila on sisällyttänyt säkeisiin uskoon tuloon liittyvää kuvastoa (kätkettyjen teiden löytäminen, lähteelle löytäminen), joka paradoksaalisesti sulkee sydämet homotulkinnalta:

Blott i det öppna har du en möjlighet

låser du om dig, kvävs och förtvinar du – –

blott i det öppna ligger din möjlighet.

Vain sydän auki tiet löydät kätketyt

lukkojen suojaan kuihdut ja käperryt – –

vain sydän auki lähteelle löytyy tie

Suuri puutarha

Rakkauspuheella korostettiin hautajaisissa yleisten asenteiden vastaisesti sitä, että homoseksuaalisuudessa ei ole mitään väärää: se on pohjimmiltaan rakkautta, ja rakkaus tekee myös homoelämän mielekkääksi. Svenssonin tulkinnassa tällainen rakkauspuhe edustaa ylpeys- ja häpeämättömyysstrategioiden sijasta eräänlaista normaaliusstrategiaa. Se ei uhmaa eikä liioittele, vaan korostaa homo- ja heteroseksuaalisuuden yhteistä perustaa häivyttämällä koko seksin näkyvistä. 

Ylpeyttä ja häpeämättömyyttä rakkauspuhe edustaa taas silloin, kun se keskittyy hedonismiin ja elämästä nauttimiseen kaltaisten kanssa – asenteeseen, joka kiteytyy yhdessä Svenssonin analysoimassa kuolinilmoituksessa muotoon ”Olen elänyt”.

Hedonistinen ja homoyhteisöön liittyvä rakkauspuhe vie huomiota pois verisuvusta ja korostaa sen sijaan itse valitun ja luodun perheen merkitystä. Siten se tekee Svenssonin mukaan ystävistä omaisia ja sukulaisia, joiden kautta elämä jatkuu osana suurempaa kokonaisuutta. Tämä ajatus on löydettävissä myös itselleni hyvin tärkeästä Edith Södergranin runosta ”Suuri puutarha” (suom. Uuno Kailas):

Me olemme kaikki kodittomia vaeltajia

ja kaikki me olemme sisaruksia.

Alastomina, repaleissa kuljemme, reppu selässämme,

mutta mitä omistavat ruhtinaat meihin verraten? – –

Jos minulla olisi suuri puutarha,

kutsuisin sinne kaikki sisarukseni.

Jokainen ottaisi mukaansa suuren aarteen.

Kun ei meillä ole mitään kotimaata, me voisimme tulla kansaksi.

Me rakennamme muurin puutarhan ympäri,

että ei mikään maailman ääni saavuta meitä.

Hiljaisesta puutarhastamme

annamme maailmalle uuden elämän.

Äänioikeutettu suru

Kuten alussa referoimani Hesarin juttu kertoo, nykyhautajaiset ovat yhä useammin vainajan itsensä näköisiä. Vielä 1980-luvulla tällaiset hautajaiset olivat kuitenkin poikkeuksia, ja aidsiin kuolleet homo- ja bi-miehet toimivat Svenssonin mukaan etujoukkona hautausperinteiden muuttamisessa. Hänen haastattelemansa hautausurakoitsijat kertoivat saaneensa homoasiakkailtaan monia tavanomaisesta poikkeavia ideoita, joita he olivat sittemmin suositelleet muille asiakkaille.

Hautajaisiaan suunnitelleiden homomiesten luovuus oli osittain pakon sanelemaa: perinteisen hautausrituaalin heteronormatiivisuus, sukukeskeisyys ja ”miehinen” arvokkuus olisivat helposti saaneet hautajaiset näyttämään jonkun vieraan ihmisen viimeiseltä matkalta. 

Perinteiden muuttamiseen vaadittua rohkeutta Svensson selittää myös sillä, että monilla hiv-positiivisilla ja aids-potilailla oli ikään nähden poikkeuksellisen laaja kokemus sairaudesta ja kuolemasta. Hautajaisissa ei siis haluttu enää keskittyä kuolemaan, vaan elämään, iloon ja vaikka hirtehishuumoriin. Yksissäkin Svenssonin analysoimissa hautajaisissa tilaisuuden toimittaja oli vainajan ohjeistamana piruillut hautajaisvieraille ihan vainajan tyyliin.

Kun aidsiin kuoleva homomies suunnitteli hautajaisiaan 1980-luvulla ja 1990-luvun alkupuolella, hän nosti keskiöön eletyn elämän, joka pian sammuisi, ja teki hautajaisista itsensä näköiset. Näin hän korosti myös sitä, että elämä todella oli ollut elämisen arvoinen ja että sen loppuminen oli aito menetys, vaikka yhteiskunta kuinka sanoisi: ”Olet itse ansainnut kuolemasi.” Oma elämä oli ollut arvokas, siinä ei ollut mitään hävettävää, ja sen päättymistä, omaa historiaa ja omaa yhteisöä oli oikeus surra.

Kun jälleen yksi vainaja suljettiin mustaan ruumispussiin ja päälle liimattiin tartuntavaarasta kertova tarra, itse suunnitellut hautajaiset jäivät kertomaan elämästä, jossa tarttuvinta oli sittenkin ollut ilo.

Minä sammutin elämän janoa vaan

minä osasin onnea anoa vaan

jälkeen kaiken nyt saatan sen sanoa vaan:

la dolce vita!

(Turkka Mali)

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Seksuaalipakolainen muistelee: Olli Nuutisen "Kommentteja kahteen elämään"

Muistoja lopun ajoilta: Jonas Gardellin aids-trilogia

Kaatuneiden muistopäivä: ”We were here” -dokumentti

Larry Kramerin vimmainen aids-näytelmä: ”The normal heart”

Menneiden kesien muistolle: Tom Bianchin ”Fire Island Pines – polaroids 1975–1983”

”Enkä suostu häpeemään”: Kikka homomiehen tuntojen tulkkina

Muistan vuoden 2005 itsenäisyyspäivästä sen, että laulaja Kikka oli juuri kuollut.

Kolme vuotta aikaisemmin olin bailannut ystävieni kanssa Kikan tahtiin Kaisaniemen puiston Pride-juhlassa. Se oli hyvin mieleenpainuva keikka jo siksi, että Kikan kaikki kaksimielisyydet tulkattiin näyttävin elkein viittomakielelle. ”Kiihkeät tuulet”, ”Käyrä nousemaan”, ”Sukkula Venukseen” – ja sama gesturaalis-visuaalisesti.

Muistan myös elävästi, miten ”lämppärinä” toiminut Jorma Uotinen sai täystyrmäyksen kesken yltiödramaattisen chansonin. Eräälle transvestiitille tuli mitta täyteen, hän könysi nurmelta pystyyn ja huusi kuin keltaiseen leninkiin verhoutunut tuomiopäivän pasuuna: ”Pois! Pois! Kikka lavalle!”

Keikan jälkeen Kikka signeerasi pyynnöstäni lippiksen, jonka hän oli jo kertaalleen signeerannut tasan 10 vuotta aikaisemmin kotipuolessa pimeimmällä Pohjanmaalla. 

Jos olisin katolinen, lippikseni olisi nyt reliikki, jota pitäisi varjella restauroivilta nunnilta.

Löysin Kikan ala-asteen luokkaretkellä vuonna 1990. Jollakulla oli mukanaan kopsattu Kikan kasetti, jota pakotimme bussikuskin soittamaan kerta toisensa jälkeen matkalla Ähtärin eläinpuistoon ja takaisin. Paras biisi oli ”Anna rakas raju hetki”, koska siinä laulettiin ”maistelin paukustain, kustain, kustain”.

Sinä syksynä aloitin yläasteen, mikä oli helvettiä. Kestin sen muun muassa siksi, että löysin Osuuskaupasta Kikan kasetin yhdeksällä markalla – sen esikoisen, jossa maisteltiin kustain. Kikasta tuli porttihuumeeni Suomi-iskelmään, jota en ollut kuunnellut sitten varhaislapsuuden tangoinnostuksen. Ensin oli tango, ja sitten oli tangat. Kikalla nimittäin, sen esikoiskasetin takakannessa.

Rakastin sitä kasettia. Se oli paljon nimellisarvoaan suurempi, aivan kuin Kikka itse. Kikan salaisuus oli nimittäin hänen näennäisessä halpuudessaan. Oikeasti Kikassa oli niin monta puolta, että hän oli – ystäväni sanontaa lainatakseni – käytännössä pallo.

Monet homot tiedostavat jo hyvin nuorena, että on olemassa jokin aitona ja oikeana pidetty malli, johon he eivät sovi. Kun oma aito tapa olla tuomitaan epäaidoksi, myös se aitona pidetty malli menettää täysin uskottavuutensa. Syntyy tietoisuus maailmasta, joka on pohjimmiltaan tekemällä tehty ja naurettava. Syntyy ylikorostunut kyky bongata kaikki hieman vinksallaan oleva ja normista poikkeava ja nauttia siitä, koska se uhmaa aitousvaatimusta. Syntyy kyky löytää mitä pinnallisimmista asioista suuria syvyyksiä, koska on tottunut siihen, että pinta on pintaa vain niille, joiden ei koskaan ole tarvinnut sukeltaa henkensä edestä. Syntyy nauru, koska maailma on epäaidoksi tuomitun yksilön silmissä läpeensä kaksimielinen, ihan kuin Kikan sanoituksetkin.

Kikka oli homokulttuuriin usein yhdistettävän camp-käsitteen henkilöitymä: kriitikoiden mielestä mauton, kummallinen, yliampuva ja räikeä – sanalla sanoen epäaito ja myös vääränlainen nainen, popin prostituoitu. Olemalla tahallisen yliampuva Kikka tuli kuitenkin sanoneeksi suuremman totuuden siitä, miten epäaito koko aitousvaatimus on niiden silmissä, jotka eivät vaatimusta täytä. Olemalla halpa Kikka teki itsestään monille hyvin kallisarvoisen.

Oman vääränlaisuutensa kipeästi tiedostaneen yläastepojan silmissä Kikka oli suuri kapinallinen, sielunsisko. ”Minua kiusataan koulussa”, uskouduin Kikalle ihailijakirjeessä. Sain paluupostissa kopiokoneella myllytetyn vakiokirjeen, jossa Kikka vastaili ”kysymyksiisi”, joita en ollut edes esittänyt. Jopa Kikan kirje väisteli aitouden vaatimusta. Olin myyty. Liityin tietysti viivana uuteen Kikka Fan Clubiin.

Taistelutoveruutemme kesti vuosia, ja rintamamuistot ovat rakkaita. Kikka oli ensimmäinen artisti, jota menin katsomaan yksin keikalle. Olin varma, että saisin turpaan. Sainkin audienssin takahuoneessa ja nimmarin siihen lippikseen. Meistä on kuvakin, jossa Kikka on kuin maitolavan Marilyn ja minulla on rillit huurussa kuin missin kanssa vahingossa treffeille päässeellä juntilla.

Sitten minä tulin kaapista ja aloin elää seksuaalisuuttani muutenkin kuin vain Kikan laulujen kautta. Parhaiden naisystävieni mielestä Kikka oli hirvittävän nolo, ja minuakin alkoi nolottaa. Kikka jäi taakse kuin pitkospuut, joita pitkin olin astellut pois puutteesta.

Löysimme toisemme uudelleen vasta, kun aloin seurustella 1990-luvun lopussa. Mieheni fanitti Kikkaa lupia kyselemättä, ja omista vanhoista vapautuslauluistani tuli nyt yhteisiä laulujamme, yhteisömme lauluja.

Kikka tiesi, miten homoja hellitään. Esiintyessään DTM:ssä joskus 2000-luvun alkupuolella hän avasi keikkansa ”Tartu tiukasti hanuriin” -hitillä (1993) ja tiedusteli miesvoittoiselta yleisöltä: ”Onko täällä yhtään hanuristeja?” 

Olihan meitä, ja samastumalla Kikan kappaleiden naiskertojaan pääsimme mielessämme kieriskelemään kaiken maailman mahtimestarien, gladiaattorien ja tee se itse -miesten kanssa. Fantasiamme oli joka tapauksessa yhteinen, kuten ”Zoomaile mua” -biisissä (1992): ”Sä laitat taustan meille valkean / sun järjestelmääsi mä halkean.”

”Enkä suostu häpeemään / kun oikeeks tajuun tään”, Kikka lauloi kakkossinglellään, mikä tuo mieleen homovapautusliikkeen iskulauseet. Häpeämättömyys oli tietysti vale, koska kyllähän Kirsi Sirén myös häpesi taiteilijapersoonansa Kikan seksuaalisuutta ja koki siitä ainaista ristiriitaa. Ei ehkä niinkään aluksi, mutta myöhemmin kyllä. Välillä korsetti peittyi jakkupukuun.

Kenties Kikka-hahmon koettu epäaitous puhutteli homoja myös siksi, että me näimme Kikan takaa aina myös sen Kirsin, johon sattui. Kirsi oli kaapissa nimeltä Kikka, ja kaapeista me homot tiesimme aivan kaiken. Kikka edusti meille rajoja uhmaavaa seksuaalisuutta ja siihen kiinteästi liittyvää häpeän kokemusta, joka hiertää monen sielua niin kuin Lauri Viidan runossa hiekanjyvä helmisimppua, kunnes siitä syntyy korvakoru. Ehkä drag queenille.

Kaikkia tuska ei jalosta. Kikka kuoli vain 41-vuotiaana 3. joulukuuta 2005.

Suomi-neito menetti sodassa käsivartensa, mutta Kikan myötä homo-Suomi-neito menetti äänensä. Se ei ollut kokemuksen tumma ääni niin kuin Paulalla eikä sinivalkoinen kuten Katrilla. Se oli vaaleanpunainen – kuin hattara tai se natsien kolmio.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
”Et ole sellainen”: erilaisuus Antti Tuiskun tuotannossa
”Your voice can take me there”: Madonnasta, Carolasta ja heidän opetuslapsistaan
Hopeinen HBTkuu: Suomi-popin pervot eilen ja tänään 1–6
Da Bitchy -koodi: miksi homot aina tappelevat diivoistaan?
”The secret in his past”: (kaappi)homot Pet Shop Boysin tuotannossa

Viisi biisitärppiä 2

”Nyt tulevat uutiset – Nu komma nyheterna.” Gramofoniuutuuksia Fazerin musiikkikaupan näyteikkunassa vuonna 1928. Kuva: Olof Sundström / Helsingin kaupunginmuseo.

Hulivilipojan Hittimittari tarjoaa taas viisi hyvää homorummutusta, eli kaikenkarvaista ja -karvatonta kappaletta, joissa podetaan nuoruutta, kohdataan vihaa, röyhistetään rintaa ja ratsastetaan Raamattu-rodeossa. ”Sus siunatkoon!” sanoo Seinäjoen alueraati Toojin videosta... Edellisiin tärppeihin voi tutustua täällä.

Shlomi Levi & Shay Rokach feat. Mei Finegold: Sweet harmony

”And before I leave / let me show you Tel Aviv”, vihjaili Israelin tämän vuoden euroviisuedustaja Nadav Guedj kilpailukappaleessaan Golden boy. Hänen edeltäjänsä Mei Finegold sen sijaan tekee muutakin kuin vain vihjailee Sweet harmony -kappaleensa musiikkivideossa, joka esittelee Israelin homomekkaa edestä ja takaa. Tämä turboahdettu cover-versio The Belovedin vuoden 1993 hitistä toimi myös Tel Avivin viimevuotisen Pride-viikon tunnuskappaleena. 

Mei on ehdottomasti kesän kuumin lumikuningatar, ja kokonaisuus villitsee muutenkin siinä määrin, että tekee heti mieli ruveta pesemään ikkunoita pelkissä bikineissä. Ja biksuista tuli mieleen, että Nadavin Golden boyta on hyväksikäytetty israelilaisen mallitoimiston antimia esittelevässä videossa. Toivottavasti ette pane pahaksenne (vaan iloksenne panette), että jaan senkin tässä.

Tooji: Father

Homoseksiä alttarilla kirkkokansan kasvojen edessä? Kyllä vain. Saako olla lisää sitä viiniä ja öylättiä?

Norjan vuoden 2012 euroviisuedustaja Tooji teki oslolaiselle Frognerin kirkolle melkoiset oharit. Seurakuntaneuvosto antoi nimittäin Toojille luvan käyttää kirkkoa homoteemaisen musiikkivideon kuvauksissa, koska neuvosto halusi edistää keskustelua uskovien ja uskonnollistaustaisten homojen asemasta. Lopputulos ei kuitenkaan vastannut synopsista. Kirkkoneuvostolle luvatun ”kahden alastoman miehen aistikkaan syleilyn” lisäksi Tooji nähdään ratsastamassa hottispastorin päällä kuin missäkin Raamattu-rodeossa.

Kirkkoneuvoston puheenjohtaja jylisee Norjan yleisradion haastattelussa, että videon raflaavuus uhkaa vesittää koko hyvän tarkoitusperän ja sanoman, jonka mukaan homojen ja lesbojen rakkaudella on Norjan kirkon siunaus. Tooji itse kiistää sopimusrikkomukset ja korostaa, että kyse on taideprojektista, joka kohdistaa huomiota seksuaaliseen suuntautumiseen perustuvaan syrjintään. Samalla hän korostaa verovaroin tuettavan kirkon vastuuta syrjinnän ehkäisyssä.

Videossa Toojin esittämän miehen saapuminen kirkkoon saa pastorin tolaltaan. Miehillä on ilmeisesti ollut rakkaussuhde, mutta papin rooli ja usko ovat muodostuneet sen esteiksi. Tooji pyrähtää rauhankyyhkyn lailla alttarille ja alkaa paritella pastorin kanssa seurakunnan katsellessa ja buddhalaisen rauhanrukouksen kaikuessa taustalla: ”May all frightened cease to be afraid. And may those bound be free. May the powerless find power. And may people think of befriending one another.”

YouTubessa julkaisemassaan vimmaisessa videossa Human rights above religion (alla) Tooji kiittää kotimaataan Norjaa sen suvaitsevaisuudesta ja muistuttaa samalla, että hänen synnyinmaassaan Iranissa tapetaan ja raiskataan nuoria hlbti-ihmisiä šaria-lain varjolla. Samalla Tooji ruotii kovin sanoin uskonnon merkitystä homojen vainoamisessa ja kantaa huolta varsinkin nuorten itsemurhista. ”Olen homo ja puolustan oikeuksiani. Siksi tein Father-videon”, Tooji tiivistää.

Video on herättänyt ihastuksen lisäksi vihastusta myös hlbti-yhteisössä. Ruotsalainen Bögministeriet-kollektiivi nimitti sitä mauttomaksi, ja omassakin ystäväpiirissäni on paitsi hehkutettu myös paheksuttu Toojin tempausta. Itse ajattelen, että Toojin uhma on helppo tunnistaa omakseen. Juuri siksi se myös surettaa ja uuvuttaa ja pistää miettimään, löytyisikö muutos sittenkin jostain saarnatuoliseksin ja šarialain välimaastosta.



Peter Jöback: Ingen är där

Ruotsinmaan oma Tomi Metsäketo otti ja repäisi esittämällä transhahmo Candy Darlingia Jonas Gardellin menestysmusikaalissa Livet är en schlager (2014). Näin musikaalin viime syksynä, ja vaikka sillä oli hetkensä, kokonaisuudesta jäi valitettavan farssimainen maku, joka jämähti kitalakeen kuin vitriinissä viikon maannut Västerbottensost-piirakka. Parasta musikaalissa oli nimenomaan Jöback sekä musiikki, joka koostui Melodifestivalen-magnaatti Fredrik Kempen säveltämistä ja Jonas Gardellin sanoittamista viisupastisseista. 

Jöbackin tulkitsema Ingen är där kuultiin kohtauksessa, jossa Candy Darling joutui homovihaajien hakkaamaksi, ja se erottui koreasta kokonaisuudesta kuin ruumisarkku Pride-kulkueesta. Sysimusta sanoitus on minusta painavampi puheenvuoro syrjintää vastaan kuin Toojin täystyrmäys, ja se muistuttaa siitä, että monessa totalitaarisessa maassa vähemmistöihin kuuluvat todella saavat taistella ypöyksin sekä vihaajia että viranomaisia vastaan.

Vapaudella on hintansa, ja sinä olet sen maksanut

unelmaasi ei voi lyödä, mutta sinua voi – –

yksin saat kaatua

hapuilla turhaan tukea

yksin saat pelätä, kaivata, hävetä – –

olet yksin

kun koirat ovat saaneet sinut kiinni

Ola Salo: Youth is a time of sorrow

Ruotsi-rockin riikinkukko Ola Salo palaa Wilderness-soololevynsä (2015) kappaleessa Youth is a time of sorrow samaan nuoruusteemaan kuin taannoisessa Du växer upp -coverissa. Pohjattoman haikea kappale tiivistää nuoruuteen usein kuuluvan ehdottomuuden, toivottomuuden ja yksinäisyyden, jotka eivät hellitä kuin enintään aikakoneessa. Itse ainakin muistan liiankin hyvin sen ihmisen, joka ajatteli juuri näin seuratessaan ylioppilasruusujen kuivumista kotona maalla:

Oh, youth is a time of sorrow

When no love is around to find

No love and no tomorrow

The flower's black in the crown we bind – –.

Bojana Stamenov: Beauty never lies

Show ei tunnetusti ole ohi ennen kuin tuhti täti tempaisee. Näin on myös tällä kertaa, kun lavan valtaa Serbian tämän vuoden viisuedustaja Bojana Stamenov. Bojanan Beauty never lies herätti Euroviisut balladikoomasta, ja suoraan naamalle varoittamatta tullut camp-pläjäys teki muutenkin selvää jälkeä. 

Kappaleen sanoitus on ainakin 150 000 kertaan kuultu tarina vastoinkäymisten voimaannuttamasta tytöstä, joka löytää sisäisen kauneutensa. Toisto on kuitenkin paikallaan, sillä itsetunto rakentuu kuin Iisakin kirkko ja näitä kolmen minuutin kasvojenkohotuksia tarvitaan kuin taukojumppaa kesken OITNB-maratonin. 

Laulua voi kuunnella Mikan Big girl (you are beautiful) -tyyppisenä XL-naisten ylistyksenä, mutta yhtä hyvin se sopii homodiskoihin, Pride-lavoille ja kylpyhuoneen peilin ääreen, jossa sitä voi hyräillä uhmakkaasti sille pahimmalle vastustajalleen.

Beauty never lies, never hides, never gives a damn!

Beauty never lies, no, it cries “Here I am!”

Finally I can say , yes, I’m diff’rent, and it’s okay!

Here I am!

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Hopeinen HBTkuu: Suomi-popin pervot eilen ja tänään 1–6
”Come on, Vogue!”: kun vähemmistöjen alakulttuurista tuli valtavirtaa
Da Bitchy -koodi: miksi homot aina tappelevat diivoistaan?
“Your voice can take me there”: Madonnasta, Carolasta ja heidän opetuslapsistaan

”The secret in his past”: (kaappi)homot Pet Shop Boysin tuotannossa

Valtakunnanhomo muistelee: Monsieur Mossen ”Voi pojat, kun tietäisitte!”

”Jos minulla on ollut aikaisempi elämä, olen varmasti ollut Katariina Suuri. Vallanhimoinen, mutta tunteikkaan sydämensä armoilla. Miesmäinen, mutta sisimmässään niin nainen, niin nainen. Suuruudenhullu, ylellisyydestä nauttiva. Niinhän nimittäin on, että paljon enemmän kuin seksuaalinen poikkeavuus on minun elämääni säädellyt suuruudenhulluus. Se on seurannut minua kuin tauti.”

Näin aloittaa muistelmansa meikkitaiteilija Raimo Jääskeläinen eli Monsieur Mosse (1932–1992), josta tuli vuonna 1971 ensimmäinen kaapista tullut suomalaisjulkkis. Mossen elämäkerta Voi pojat, kun tietäisitte! – eli Raimo Jääskeläisen uskomattomat seikkailut (1981) tarjoaa yhä niin hämmentävän lukukokemuksen, että julkaisuaikanaan sen on täytynyt olla kuin viesti ulkoavaruudesta. Ankeassa YYA-Suomessa Monsieur Mosse oli kuin pöllön pesään päätynyt paratiisilintu, kertakaikkisen huikea ja häikäilemätön camp-hahmo, joka oli täysin väärässä paikassa juuri oikeaan aikaan.

Mosse kertaa muistelmissaan varttumistaan vaatimattomassa helsinkiläiskodissa ja myöhemmin sotalapsena tanskalaisessa tehtailijaperheessä, jossa hän pääsi ensimmäistä kertaa leveän leivän makuun. Paluu koti-Suomeen hiersikin kuin kivi rubiinitohveleissa ja sai ponnistelemaan paremman elämän eteen. Viisikymmentäluvulla Mosse päätyi meikkaajaksi hohdokkaaseen uuteen ihmemediaan televisioon. Näin hänestä tuli ”tasavallan virallisesti akkreditoitu kaunistaja” ja ”Suomen Rembrandt”, joka maalasi kauniita naisia ja päätyi heidän siivellään ”kansalliseksi superjulkkikseksi ja seurapiiripalstojen lemmikiksi”. Kuusikymmentäluvulla Mosse perusti omia kauneussalonkeja, joista tuli menestyksiä, ja rahaa virtasi ranskalaistyylisistä ovista ja ikkunoista. Valitettavasti Mosse oli myös erittäin kova ”rahankäytön ammattilainen”, ja kun verottaja ennen pitkää ajoi hänet ahtaalle, edessä oli downgreidaus seurapiiripalstojen lemmikistä kohujulkkikseksi.

Kun homoseksuaaliset teot poistettiin Suomen rikoslaista vuonna 1971, Hymy-lehti maksoi Mosselle siitä, että tämä meni Amsterdamissa ”naimisiin” poikaystävänsä Pepe Kurillon kanssa. Tätä ennen Mosse oli  omien sanojensa mukaan joutunut käymään monta taistelua ennen kuin hyväksyi sen, että ”olen hintti, homoseksuaali”. Mosse oli ollut monen tuon ajan homon tapaan avioliitossa, mutta liitto oli päättynyt eroon homosuhteen paljastumisen vuoksi. Päätöstään tulla julkisesta kaapista Mosse perustelee muistelmissaan näin: 

”Itse en ole koskaan ystäväpiirissäni kokenut vastustusta, halveksuntaa tai epäluuloa ominaisuuteni vuoksi. Mutta ystäväpiirini onkin koostunut taiteilijoista, tanssijoista, näyttelijöistä, joiden piireissä kaltaisiani on paljon. Tai ystäväni ovat muuten vain avaramielisiä, suvaitsevaisia ihmisiä. Se, että aikoinani lähdin julkisesti kertomaan hintteydestäni, oli mielestäni tarpeellista. Minä olin Monsieur Mosse, minulla täytyi olla kanttia. Olin itse sisimmässäni joutunut kamppailemaan ympäristön suvaitsevaisuudesta huolimatta. Saatoin ja saatan vieläkin aavistaa, minkälaisissa vaikeuksissa kaltaiseni miehet ovat maaseudun pienillä paikkakunnilla. Olen saanut kymmenittäin kirjeitä, joiden sisältö on ollut yksinkertaisesti hätähuuto ja avunpyyntö.”

Mossen vaatimaton coming out Hymyssä (linkki juttuun jäljempänä). Kuva kirjasta Sateenkaari-Suomi.

Mosse toikin aidosti näkyvyyttä homoille, mutta suurta homojen esitaistelijaa hänestä on vaikea leipoa. Mossea koskevissa nettikeskusteluissa vihjaillaan, että hän olisi toiminut skandaalilehdistön homojuttujen syväkurkkuna, ja suoranaisesta kiristyksestäkin vihjaillaan. Kielentutkija ja aikalaishomo Olli Nuutinen teilaa Mossen hyvin suorasanaisesti Kommentteja kahteen elämään -muistelmissaan: 

”Homoseksuaalisuuden ensimmäinen avoin edustaja oli Monsieur Mosse, joka käyttäytymisellään ruumiillisti ennakkoluulot ja oli lisäksi rikollinen. Kuinka monia hän kiristi ja kuinka monet joutuivat kärsimään hänen takiaan, se jää tietymättömiin.”

Itse ihmettelin lukiessani lähinnä sitä, miten Mossen kaltainen arkkihomo saattoi saada niin paljon medianäkyvyyttä tuon ajan Suomessa. Pääsyynä oli varmasti Hymyn kaltaisten skandaalilehtien suuri suosio ja se, että niiden jutuissa turkisbikinit päällä paistatellut Mosse oli kuin sirkuksen parrakas nainen – niin outo ilmestys, että kun suuri yleisö ulkoisti siihen kaiken erilaisen ja vieraan, luottamus omaan tavallisuuteen ja perussuomalaisuuteen väistämättä lujittui.

Voi pojat, kun tietäisitte -kirjan herkullisinta antia ovatkin mielestäni kuvaukset Mossen kyltymättömästä nousukasmaisuudesta ja pakonomaisesta tarpeesta paeta lapsuuden vaatimattomia lähtökohtia:

”En sovi nuhruiseen yksiöön. Halvan kaljakapakan höyryissä olen vieras. Loisto, timanttien säihke, kynttilänvalo pöytähopeilla ja kukka-asetelmilla on lavaste, joka sopii minun taustakseni.”

”Rahantuhlaamisen tasokkuutta” à la Mosse. Muistelmien kuvitusta.

Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että 1960–1970-luvun Suomessa timantit olivat pienempiä, pöytähopeat himmeämpiä, kukka-asetelmat niukempia ja rikkaat köyhempiä kuin maailman todellisissa suihkuseurapiireissä. Tuon ajan Suomi-luksus oli sitä, että pyörittiin samoissa porukoissa kuin halpahalliketjun omistajat, suksitehtaan perilliset, teollisuusneuvoksettaret ja leipomoliikkeen omistajattaret, ja heidän kanssaan siemailtiin sitten Dom Perignonia valmismatkakohteissa. Välillä Mosse tosin bailaa jopa New Yorkin Studio 54:ssa ja kinaa samasta sievästä pojasta ”kauhistuttavan isonenäisen ja pahaäänisen naisen kanssa”, joka olikin – herranjestas – Barbra Streisand!

Kaiken kaikkiaan Mossen suuruudenhulluuden ja YYA-Suomen todellisuuden välinen ristiriita on kuin oppikirjaesimerkki campistä: pyritään vilpittömän sinnikkäästi tekemään jotain todella suurta ja hienoa, vaikka joku koko ajan availee uuninluukkua ja saa siten kuohkean kohokkaan lässähtämään. Tuloksena on aivan posketon lukukokemus. Tästä on hyvänä esimerkkinä Mossen ja hänen seurueensa Leningradin-matkan kuvaus:

”Meininki oli vähän, että meit’ oli poikia raitilla viis, oli tyttöjä myös, mut ei välitetty niist…” Oli määrä lyödä Leningrad hämmästyksellä. Ja se totisesti tehtiin. Pynttäsimme itsemme hienoimman jälkeen. Oli susi- ja minkkiturkit päällä, valkoiset kettuhatut päässä. Jalassa pitkät kiiltonahkasaappaat ja samettiset pussihousut, päällä silkkipusakat. Matkalaukut pursuivat lisää hienouksia. – – Perillä huomasimme, että matkamme tarkoitus saavutettiin yli äyräitten. Europeiskajan hotellihenkilökunta kumarteli kuin linkkuveitset, meidät majoitettiin huoneisiin, joissa oli silkkiverhot ja antiikkiposliinia. Minun huoneessani oli korokkeella myös aito Steinway-flyygeli. Tunsin itseni aivan Liberaceksi istuessani sen äärellä kauneimmissa vaatteissani samppanjalasi käden ulottuvilla soittamassa Pepelle Ukko Nooaa.” 

First we take Majorca. Then we take Leningrad. Muistelmien kuvitusta.

Monen teräväkielisen homon tapaan Mosse osaa olla myös hyvin itseironinen, ja hän vääntää vähän väliä huumoria omasta pienuudestaan ja paksuudestaan. Enimmäkseen 1980-luvun alun muisteleva Mosse on kuitenkin kuin hiipuneen suursuosionsa loistossa paistatteleva mykkäelokuvan tähti, joka toistelee sinnikkäästi olevansa yhä suuri – Suomi vain on pienentynyt:

”Enpä tiedä, ajat ovat surullisella tavalla muuttuneet, ihmiset tulleet mitättömiksi. – – Ei tällaisilta ihmisiltä voi vaatia älyn säihkettä, hengen lentoa, rahantuhlaamisen tasokkuutta. – – mihin katosi loisto, mikä teki ihmisistä näin rumia ja tyylittömiä, mikä jätti jäljelle vain harmaan arkipäivän. Demokratiako, tuo ilmiö, jonka sisältöä en ole koskaan oikein ymmärtänyt, mutta joka luultavasti on pilannut niin monta kaunista asiaa tässä maailmassa? Joku valtio-oppinut kai tämän viisaammin voi selittää. Minä voin vain kaivata. – – Joka tapauksessa Josephine [Baker] esiintyi Diorin kivihiilihelmistä valmistetussa housuasussa, joka oli uskomattoman elegantti ja painoi neljäkymmentä kiloa. Minä olin meikannut hänet.”

Kohtalon ivaa on, että nykynuoret ovat taatusti ihan nevahööd koko Mossesta, ja myös hänen seikkaperäisesti kuvaamansa Suomi-seurapiirit kuhisevat nykynäkökulmasta katsottuna pelkkiä unohdettuja suuruuksia. Ainoana poikkeuksena taitaa olla Lenita Airisto, jota Mosse piikittelee armottomaan bitch slap -tyyliin:

”Lenita-ressu oli vielä silloin niin viaton. Minä kuitenkin katsoin velvollisuudekseni valistaa häntä: – Suu kiinni, ei tuollaisia ääneen puhuta. Muista tästä lähtien, että vaikka saisit miljoonan, valitat suureen ääneen, että herranjumala minkälaisella palkkiolla jotkut luulevat ihmisten voivan uhrata työpanoksensa… Se oppi lankesi hedelmälliseen maahan. Sellaista nuhaa ei olekaan, ettei Lenita rahaa haistaisi.”

Muistelmiensa ilmestymisen jälkeen Monsieur Mossen jatkoi nettilähteiden mukaan skandaalilehtien juorutätinä, kunnes hän oli paljastuksillaan polttanut loputkin siltansa julkkismaailmaan. Mosse ehti ilmeisesti myös pitää Helsingissä homokauppaa, kunnes kuoli vuonna 1992 sydänleikkauksen jälkeisiin komplikaatioihin. 

Hänen elämästään jäi kertomaan lukematon määrä lehtijuttuja sekä Voi pojat, kun tietäisitte!, joka on yhtä uskomaton aikalaisdokumentti kuin meripihkaan juuttunut hyttynen dinosaurusten ajoilta. Kirja kuulostaa pröystäilyssään yhä todella epäsuomalaiselta, joten julkaisuaikanaan se on mitä ilmeisimmin ollut melkoinen isku vyölaukun alle. Kirjallisista ansioista ei voida puhua, sillä opus hyppii sinne tänne aivan päättömästi, eikä siinä ole oikein mitään punaista lankaa tai linjaa. 

Sutkausten ja narttumaisten kommenttien laukojana Mosse on kuitenkin yhtä varmatoimintainen kuin kirjassa vilahtava ”sähköllä toimiva automaattinen samppanjasuihkulähde”. Muuten Mossen koko aktin voisi summata siten kuin hän itse luonnehtii toista aikansa tunnettua homoa: 

”Tavallaan kuitenkin edelleen kadehdin Tarmo Mannia, jonka lämmin sydän on aina kiintynyt ihmisiin, joilla on paitsi rahaa, myös kartano ja maatiloja.”

Mossea koskeva keskusteluketju Murha.info-rikosportaalissa
Kaksi Hymy-lehden alkuperäisjuttua

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Homohistoriallinen Helsinki -juttusarja
”Sateenkaari-Suomi: seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa”

”Kun katselen Tomppaa: Harri Kalhan "Tom of Finland – taidetta seksin vuoksi”

Kun katselen Tomppaa: Harri Kalhan "Tom of Finland – taidetta seksin vuoksi"

Miten ihmeessä Tom of Finland eli Touko Laaksonen (1920–1991) onnistui luomaan piirroksillaan suorastaan kokonaisen homoalakulttuurin ja tuomaan käyttökuvansa osaksi globaalia homoalitajuntaa? Ovatko Tom of Finlandin kuvat taidetta, pornoa vai molempia? Millaisessa kontekstissa kuvat syntyivät, ja mitä ne kertovat homoista, halusta ja häpeästä? Entä mitä perussuomalaista Tomin kuvissa on? Muun muassa näitä herkullisia kysymyksiä pureksii taidehistorioitsija ja sukupuolen tutkija Harri Kalha teoksessaan Tom of Finland: taidetta seksin vuoksi (SKS, 2012).

Jo Kalhan kirjan takakansi toteaa varsin huonosti tunnetun tosiasian: Tom of Finland on maailman tunnetuin suomalaistaiteilija. Lisäksi hän on ainoa suomalaistaiteilija, jonka kuvia kohtaa edelleen enemmän maailmalla kuin Suomessa. Suomessa Tomppa tuli suuren yleisön tietoisuuteen vasta 1990-luvun alkupuolella taide-eliitin noteerattua hänen tuotantonsa lehtikirjoituksissa. Maailmalla häntä ei kuitenkaan ole totuttu näkemään niinkään museoissa, vaan osana homokulttuurin pyhää kuvastoa: Tomin lihaksiaan pullistelevat ja jättikalujaan heiluttavat nahka-, univormu- ja farkkukundit kiteyttävät täydellisesti homokulttuurin vartalo- ja seksikeskeisyyden, jossa camp-henkinen liioittelu on puoli ruokaa eikä makeaa voi koskaan saada mahan täydeltä. Kalha toteaa osuvasti, että tällaista maailmanlaajuista vaikutusta ei ole ollut kenelläkään suomalaisella kuvataiteilijalla ennen eikä jälkeen.

Kun kerran Touko Laaksonen on ollut niin merkittävä taiteilija, miksi häntä tunnetaan Suomessa niin huonosti? Tomin elinaikana kyse oli siitä, että hän halusi pitää matalaa profiilia kotimaassaan ja jopa kielsi kuviensa esittämisen näyttelyssä. Suurin syy on kuitenkin epäilemättä kuvissa itsessään: maabrändityöryhmän on vaikea sijoittaa Gallen-Kallelan Sammon taonnan viereen Tom of Finlandin hyvin toisenlaisia takomiskuvia, joiden näyttämönä ovat milloin tyrmät ja milloin teehuoneet, kuten pisuaareja ennen leikkisästi kutsuttiin. Onneksi asenteet ovat muuttumassa, ja Tomista ja Toukosta on valmisteilla jopa kaksi kilpailevaa kotimaista elämäkertaelokuvaa: toinen virallinen ja toinen epävirallinen ja siksi kiistanalainen Tom – the movie.

Harri Kalha käyttää kirjassaan paljon aikaa kuvatakseen Tomin töiden historiallista taustaa, jota ilman niitä on vaikea ymmärtää. Ilman historiatietoisuutta kuvat typistyvät sinänsä taidokkaiksi pornopiirroksiksi, joissa kuvataan ”hymy pyllyssä” erilaisia fetissejä. Omana aikanaan teokset olivat ehkä tekijänsä tarkoitusperistä huolimatta mitä poliittisinta taidetta: ne antoivat homohalulle kasvot aikana, jolloin homoseksi oli vielä rikollista ja sensuurin kourissa ja jolloin homoja vainottiin armotta. Kuvat siis ilmensivät homoylpeyttä hillittömän häpeän keskellä, mutta samalla häpeä oli kuvien keskeinen edellytys ja käyttövoima.

Ensimmäiset kuvansa Tom piirsi jo 1940-luvun puolivälissä, mutta omimman tyylinsä hän löysi 1950-luvun puolivälin jälkeen, jolloin hänen kuviaan alettiin julkaista yhdysvaltalaisissa ”kehonrakennuslehdissä”.  Kalha havainnollistaa sitä, miten kuvissa nähtiin mitä perussuomalaisimpia skenaarioita, joissa pellavapäiset uroot uittavat tukkeja, saunovat tai pullistelevat muuten vain. Sensuurin vuoksi kuvat olivat vielä kovin viitteellisiä, mutta Kalha purkaa ahkerasti niiden piilomerkityksiä: tukkien ja jylhien puiden symboliikkaa ei tarvitse kovin kauaa miettiä, mutta Kalhan kurittoman katseen alla saappaanvarretkin muuttuvat esinahoiksi ja rantakivet muhkeiksi pullotuksiksi. Vähitellen kuvien perussuomalaisuus sai kuitenkin tehdä tilaa periamerikkalaiselle ja urbaanille kuvastolle puistoineen, baareineen ja pisuaareineen.

Suomi, sauna ja seksi? Kalhan kirjan kuvitusta.

Kalha seuraa Tomin tyylin kehitystä sensuurin hellittämisen ja homojen seksuaalisen vapautumisen myötä 1960–1970-luvuilla. Enää kuvissa ei tarvinnut hakea lisäpotenssia parrunpätkistä, kun housuissa kauan pullistelleet jättimäiset vehkeet sai oikein luvan perästä kaivaa esiin kieli pitkällä odottaneen homokansan nähtäville. Ja siitä eteenpäin tahti vain kiihtyi gay liberationin tahdissa huipentuen vuosien 1975–1990 hillittömän halun kuvauksiin, jotka etenivät tuplapanoista nelinpeleihin ja niin edespäin nahkaruoskan soidessa. Kalha kuitenkin korostaa, että Tom ei vain poiminut kuvia elävästä elämästä, vaan hänen kuvansa olivat yhtä lailla luomassa elävää elämää – tuota uskomatonta seksuaalista ilottelua, jota kuvataan esimerkiksi dokumentissa Gay sex in the 70s.

Kalhan analyysin pääpaino on häpeän, halun ja campin kaltaisissa käsitteissä. Campin Kalha määrittelee muun muassa siten, että se on luopumista sosiaalisesta kontrollista, kuten hyvästä mausta, ja antautumista perverssille, raadolliselle ihmisluonnolle. Kalha näkee Tomin piirrosten ironisoivan huumorin himomyönteisenä campinä. Niiden suorastaan naurettavan maskuliinisilla kloonimiehillä on aina hauskaa, kun he nauttivat mitä koomisimmissa tilanteissa kyydistä kannat katossa tai jalat olkapäillä. Viis siitä, että vehje on niin suuri, ettei se likimainkaan mahdu suuhun! 

Kuten Kalha osuvasti toteaa, tämä himomyönteinen camp on todella kaukana nykypäivän populaarikulttuurin homomyönteisestä campista, jossa homot ovat täysin epäseksuaalisia, koomisia, sisustavia ja stailaavia kahden kiinalaislapsen adoptiovanhempia à la Moderni perhe. Karrikoiden voisi sanoa, että jos himomyönteisessä campissa muna oli liian suuri suuhun, homomyönteinen camp on pelkkää suurta suuta, eikä munaa ole kenelläkään.

Jos tämä olisi pornoelokuva, repliikki kuuluisi: ”Yeah, take it like a man.”

Kalhan kirjan kuvitusta.

Kalha ottaa tulkinta-avuksi modernin queer-tutkimuksen pohdinnat homoseksin ”antisosiaalisuudesta”. Tomin kuvat julistavat Kalhan sanoin sitoumuksista vapaan miesten välisen seksin ilosanomaa ja ovat siten poikkiteloin lisääntymistä, perinteistä parisuhdetta ja sovinnaisuutta painottavan sosiaalisen järjestyksen kanssa. Kuvat siis sokeeraavat yhä, koska ne ovat niin kaukana keskiluokkaisesta elämäntavasta, joka on asetettu myös homojen päätavoitteeksi. Tomin tuotanto ja sukupuolineutraali avioliittolaki eivät millään sovi samaan slingiin, sillä näitä miehiä ei kiinnosta parisuhde, vaan he haluavat vain olla kaikkien kanssa kaikkialla kaiken aikaa, koska he ovat sen arvoisia. Tämän sokean halun sokeeraavuutta ja sitä kautta kuvien poliittisuutta vain vahvistaa nykyinen aids-tietoisuus.

Kalhan teos on erinomainen johdatus Tom of Finlandin tuotantoon ja sen taustaan sekä Tomin piirrostekniikkaan ja teeseihin. Queer-teorian lisäksi Kalha tarkastelee Tomin tuotantoa taidehistorian näkökulmasta ja valottaa sen suhdetta muuhun tuon ajan lihatoritaiteeseen. Kalha on imenyt Tomin kuvien tyyliä myös tekstiinsä, jossa puhutaan siekailematta kullista ja herkutellaan ”istuu kuin nyrkki pyllyyn” -tyyppisillä vertauksilla. Tämä on erityisen tervetullutta siksi, että Kalhan teksti karkaa paikoin hyvin teoreettisiin sfääreihin. Välillä maallikkolukija kompastuu väistämättä ”dadaistiseen objet trouvé -periaatteeseen” ja vaikeasti avautuviin analyyseihin: ”Tom muuntaa kynän kosketuksen visuaaliseksi tekijäksi, jonka katsoja rekisteröi moniaistillisen halun funktiona.” Nämä ajoittaiset harhahypyt saavat lukijan metaforisen munan väistämättä veltostumaan.

Kaiken kaikkiaan nautin kuitenkin suuresti siitä, miten oivallisesti Kalhan teksti onnistuu yhdistämään korkeaa ja matalaa ja hienostunutta ja karkeaa – ihan kuin Tomin työtkin. Pidän ylipäätään siitä, kun populaarikulttuuria tarkastellaan analyyttisesti mutta arvottamatta, ja Kalhan queer-teoreettiset kuva-analyysit ovat ajoittaisesta vaikeatajuisuudestaan huolimatta erittäin mielenkiintoisia. Kalha ei edes yritä kahlita kohdettaan ja kangistaa sitä teorian muottiin, vaan tarkastelee Tomin poikia innostuneesti kuin voyeuristi oksanreiästä. Tämä onkin viisasta, sillä taide on ikuista, mutta teoriat ovat kuin sen päälle rullattavia kumeja: käyttökelpoisia vain niin kauan kuin seisokki sen sallii.

Kalhan kirjan kuvitusta.

Tom of Finland: taidetta seksin vuoksi Adlibris-verkkokaupassa

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Homopornoa suomeksi: Phil Androsin "Kreikkalainen naimajuttu"
Homohistoriallinen Tukholma – puistot, baarit ja pisuaarit
Pisuaarin ritarikunta siistii aktiaan