Teikäläisten turku – varsinaissuomalaista homohistoriaa 2/2

Jutun ensimmäisessä osassa tapasimme Suomen ensimmäiset tunnetut homot, huhkimme Turun puistojen suorituspaikoilla, hiljennyimme Dianan temppelissä ja hioimme ”kirvestä” molemmilta puolilta Snellun salongissa. Nyt jatkamme keväistä löytöretkiä Turkuun oppainamme vanhojen homolehtien jutut sekä Tarja Hautasen kirja Yksityistilaisuus: turkulaisten homojen ja lesbojen kulttuurihistoriaa (2005).

Homoystävälliset heteroravintolat

Turun ensimmäiset varsinaiset homoravintolat perustettiin vasta 1990-luvulla, mutta jo kauan sitä ennen sateenkaarikansa oli tanssinut homotansseissa ja istunut iltaa monissa homoystävällisissä heteroravintoloissa. Niin monissa, että 96-homolehti 3/71 puhui jopa ylitarjonnasta jutussaan ”Keväinen löytöretki Turkuun”: ”Valinnan varaa Turun ravitsemusliikkeissä on liikaakin: hajonta muodostuu liian suureksi. Nimiä joita kuulee mainittavan ovat ainakin Haarikka, Hiivari ja Mosel”, kirjoitti nimimerkki Filius.

Tarja Hautasen mukaan näistä ravintoloista yksi oli ylitse muiden, nimittäin työväenyhdistyksen omistama ja Hotelli Turun talossa Ursininkatu 5:ssä sijainnut Mosel. Moselin perustamisvuosi ei ole tiedossani, mutta Hotelli- ja ravintolamuseon kokoelmista löytyi oheinen à la carte -lista 1950-luvulta. Listalla oli mm. annos nimeltä ”Kolmas mies” (300:–), jonka tilaaminen kirvoitti epäilemättä makeat naurut homoporukoista: ”Kyllä nyt tekisi mieli Kolmatta miestä!”

Kuva: Hotelli- ja ravintolamuseo.

Hautasen haastattelema Moselin entinen portieeri kertoo työpaikastaan näin: 

Paikassa kävi kaikki, herroista huoriin ja satamajätkiin. Merimiesten keskuudessa kapakka oli niin kuuluisa, että muuan singaporelainen ummikko merimies tuli kerran paikalle Mosel-lapun kanssa, kun sana oli kiirinyt maailmalla. Suomessa oli kolme tämänkaltaista [merimies]ravintolaa, Kotkan Kairo, Haminan Kompassi ja Turun Mosel. – – Naiset eivät päässeet yleensä [ennen vuotta 1967 ilman herraseuraa] ravintoloihin, mutta Mosel oli erikoistapaus. 

Vielä elävämmän kuvan Moselista loihtii Hautasen haastattelema 1940-luvulla syntynyt mies: 

Gunnar Clement, ruotsalainen [sic] teatterin lavastaja, niin hän oli koristellut Moselin tällaiseen saksalais-tirolilaiseen tyyliin. Seinät oli oikein maalattu niinku kulissit. Siellä oli saksalaist taloo ja sen ikkunaa ja kaikkee. Oli ruudulliset pöytäliinat, että se vastas sellasta dirdnl-henkeä. Siellä ei ollut tanssia, mut siellä oli orkesteri, aina oli puolalaisia tai unkarilaisia, joskus oikein mielettömän hyviä, koska ne oli suuret orkesterit. – – Moselin koko yleisökuva ja se miten se toimi, oli jotain hämmästyttävän uniikkia, että mä en ymmärrä miten se on ollut mahdollista, koska ykskään muu ravintola ei oo pystynyt toimimaan sil tavalla, koska kyllä mä muistan tämmösen kauheen kontrollin. – – Moselis oli naistarjoilijat, joskus joku mieski, ja ne oli puettuina dirndl-asuihin ja ne oli hyvin totta ammattitaitosia, semmosii ku vuostolkulla ollu ja tunsi kaikki. Ne piti kuin omina lapsinaan ja se mikä auktoriteetti niillä oli. 

Samaisen miehen mukaan Moselin tarjoilijat tunsivat myös homoporukat hyvin ja varasivat ”taiteilijoille” aina oman nurkkauksen ravintolasta. Homoilla puolestaan synkkasi hyvin sataman huorien kanssa, ja miehet tunsivat monet heistä hyvin.

Telakkatyöläisten, merimiesten, homojen ja huorien rauhanomainen rinnakkainelo 1960-luvun suomalaisessa ravintolassa kuulostaa toden totta mielenkiintoiselta. Hautanen arvelee, että varsinkin homot, merimiehet ja prostituoidut viihtyivät samassa ravintolassa ehkä siksi, että kaikki muodostivat omat toisiaan ymmärtävät tai sietävät marginaaliryhmänsä.

Ursininkatu 5.

Moselista Haarikkaan

Kun Moselin toiminta loppui vuonna 1973, homot siirtyivät istumaan iltaa juuri avattuun Haarikkaan (Eerikinkatu 19). Se oli Hautasen mukaan 1970–1980-luvuilla Turun tunnetuin ja suosituin homoystävällinen ravintola.

Aluksi homoseurueet istuivat ravintolan takaosan L-muotoisessa kabinetissa tai loosissa, myöhemmin pyöreiden pöytien ympärillä. Hautasen haastattelema vuonna 1954 syntynyt mies kertoo henkilökunnan suhtautuneen täälläkin homoasiakkaisiin enimmäkseen hyvin. Kovin paine käytöksen hillitsemiseen näyttäisi tulleen meikäläisiltä: 

Kyllä henkilökunta ties ja oli siellä yks portsarikin joka oli alan harrastaja. – – Hän osas kyllä olla sitten mahdollisimman inhottava, että jos siellä jotain diskriminaatiota on ollut, niin se oli tällaisen piiloteikäläisen portsarin aiheuttamaa, mutta ei muun henkilökunnan. – – Oltiin omissa pöydissä ja usein saatiin jopa parempaa palvelua kuin kukaan muu, ainakin naisilta, vaikka nimenomaan tiesivätkin ketä siinä on. Joskus se meni vähän niinku överiksikin ja sit kun rupes olemaan semmosta yhen jos toisen sorttista pussaamista ja halaamista, niin kyllä sitä itse pyrittiin porukassa hillitsemään, että ei näin pitkälle täällä.

Tarkempaa tietoa Haarikassa harjoitetuista soidinmenoista saa vuonna 1934 syntyneen miehen haastattelusta: 

– – se oli sit aivan ihana aika, että kun sä näit joku sua kiinnosti ja nyt sä näät, että se meni vessaan ni sit tehdä asiaa sit sinne niinku tutkimaan tarkemmin tilannetta. Et en mä näissä nykyhomopaikoissa tykkää ollenkaa, ku se on niin selvää. Kaikki on homoja ja se jännitysmomentti puuttuu. Just se salaperäisyys ja se viehätys. – – Haarikassa kun oli tota vessat oli auki ni sitä aina katottiin että onko siellä yhdet jalat vai kahet jalat, et mitä sieltä näkyy (nauraa).

Tarja Hautanen summaa, että suurin osa turkulaisista homoista ja lesboista ei käynyt Moselissa tai Haarikassa istumassa iltaa tai puistoissa hakemassa yhden illan seuraa. Ennen kaikkea he kaipasivat paikkaa, jossa saattoi tutustua samanlaisiin ja jossa ei tarvinnut arvuutella mahdollisen kiinnostuksen kohteen seksuaalista suuntautumista. Tällaisia paikkoja tarjosivat yksityiskotien ympärille syntyneet seurapiirit, kuten Urho Snellmanin salonki, sekä myöhemmin homotanssit.

Eerikinkatu 19.

Ei orgioita eikä edes esileikkejä

Kun homoseksuaaliset teot poistuivat rikoslaista vuonna 1971, sateenkaarikansan järjestäytyminen sai toden teolla vauhtia. Turkuun perustettiin 28.3.1971 Psyke-homojärjestön (1968–1986) alaosasto nimeltä Päivänkakkarat.

Tarja Hautanen kertoo, että perustamiskokous järjestettiin Saukko-baarin kabinetissa ”maisteri Rantasen” yksityistilaisuutena. Siihen osallistui myös Hautasen haastattelema 1939 syntynyt mies, joka muistaa tilaisuuden näin: 

Perustavaan kokoukseen oli saapunut kymmenkunta henkeä. Jälkeenpäin selvisi, että vähintään toiset kymmenen kierteli kadulla kokouspaikan ympärillä uskaltamatta tulla sisään. Mukana olevat homot tunsivat kaikki toisensa jo ennestään. Varsinainen uutinen oli se, että paikalle oli saapunut myös kolme lesboa. Sellaisia kukaan ei ollut aikaisemmin elävänä nähnytkään.

Kun uusi yhdistys oli ehtinyt toimia vuoden, sen kuulumisista kerrottiin 96-lehdessä 5/72 näin: 

Päivänkakkarat ovat nyt siis kukoistaneet runsaan vuoden. Kokoonnuttu on yhteensä kai kymmenkunta kertaa, milloin eri baarien kabineteissa, milloin jäsenten kotona. Kesällä pidettiin telttaretki, jossa oli osanottajia neljättäkymmentä. Muuten on tilaisuuksien osanottajamäärä vaihdellut kymmenen ja kolmenkymmenen välillä. – – Asian luonteesta johtuen ei tiettyä salaseuranomaisuutta ole voitu välttää. On keskustelu siitäkin, olisiko kerhon syytä tulla pois ”maan alta”, mutta ainakaan vielä ei jäsenistö tunne olevan siihen valmis. – – Kokoontumisemme ovat olleet pääasiassa tapaamis-, keskustelu- ja neuvottelutilaisuuksia, ei mitään orgioita eikä edes esileikkejä.

Tarja Hautanenkin kirjoittaa, että Päivänkakkaroiden yhdistystoiminta oli alussa hyvin epäyhdistysmäistä ja vakiintumatonta. Alkuvaiheen tapahtumista suurin oli edellä mainittu telttaretki, josta kerrottiin myös 96-lehdessä 5/71 otsikolla ”Turkulaiset tempasivat”. Jutusta saa hyvän kuvan toiminnan maanalaisesta luonteesta. Edes leiripaikkaa ei paljasteta, ja ihmisten paljastumisen pelkoon viitataan usein. Pelko oli sikäli täysin aiheellinen, että esimerkiksi Hymylehti tapasi kuvaajineen väijyä homomiesten kohtaamispaikoilla mehukkaiden juttujen toivossa: 

Ennakkokohu oli ainakin valtava. Pariin viikkoon ei Turun Urheilupuistossa ja porkkanamaalla [Asemanpuistossa] muusta puhuttukaan kuin tulevasta telttaretkestä. Kuka pohti, mistä saisi teltan lainaksi, kuka hiipi etukäteen salaa katsomaan retkipaikkaa ja kuka kävi sisäistä kilvoittelua siitä, uskaltaisiko vai eikö uskaltaisi tulla mukaan. – – Ja niin tuli määräpäivän aamu ja tuli päivä ja tuli ehtoo. Ja vähitellen alkoi väki kerääntyä sovittuun paikkaan, jonka löysivät ne jotka löysivät – –. Jossakin maalaistalossa oli jo tienkysyjälle ihmetelty, että ”Kuin sin ny niin pal nuari poikki mene?” – – Osanottajamäärä oli kohtuullinen: ei tullut ihmisiä linja-autolasteittain – –. Ei tullut sitä skandaaliakaan, jonka pelosta niin moni muuten halukas oli jäänyt saapumatta; kukaan ei hälyttänyt paikalle poliisia eikä palokuntaa eikä sensaatiolehden reporttereja. Mitä nyt naapurihuvilan väki jossakin vaiheessa katsoi parhaaksi poistua kaupunkiin viettämään viikonloppua, ja eipä silti, olihan sillä hetkellä tunnelma keittiökatoksen katossa, fiilis melkoinen ja meteli sen mukainen. Pelit soi ja tanssi kävi kepeästi, vaikkei betonilattia niin liukas ollutkaan. Ja kun makkarat oli kypsennetty, siirryttiin telttoihin jatkoille.

”Turkulaiset tempaisivat” -jutun kuvitusta 96-lehdessä 5/71.

Ysikutosen jutussa kaipailtiin tapahtumalle jatkoa, ja sitä myös saatiin. Seitsemänkymmentäluvun muista kesäretkistä minulla ei ole tietoa, vuonna 1981 alkoi Tarja Hautasen mukaan miesten monivuotinen leiriperinne Laitilan Tulirannassa, jossa myös ensimmäinen telttaretki käsittääkseni järjestettiin. Hautanen kertoo, että paikka on Laitilan VPK:n omistuksessa ja Päivänkakkarat varasi leirikeskuksen aina nimellä VSS-yhdistys eli Varsinais-Suomen Väestönsuojelu.

Vakiintuneempia muotoja Turun Päivänkakkaroiden toiminta alkoi saada vuonna 1974, jolloin järjestettiin Turun historian ensimmäiset homotanssit Rautatieläistentalolla. Hautasen mukaan wieninleike ja perunamuusi tekivät kauppansa, kun paikalle tuli 130 osanottajaa. Sen jälkeen tansseja järjestettiin tasaiseen tahtiin, ja niitä täydensi henkistä ja käytännön tukea tarjonnut puhelinpäivystys, joka alkoi vuonna 1976.

Puistojen keskustelupiirit kukoistivat ensimmäisiä homotansseja odotellessa.
Turkulaisten toimittaman 96-lehden 4–5/1973 kuvitusta.

Entinen, tuleva ja nykyinen samassa pöydässä

Päivänkakkaroiden järjestämien tanssien merkittävyydestä kertoo se, että jokainen Tarja Hautasen haastateltava oli aloittanut Turun homohistorian muistelemisen puhumalla nimenomaan Päivänkakkaroiden ja (vuodesta 1988 lähtien) Turun Seudun Setan järjestämistä tansseista. Tanssipaikoista mainittiin useimmiten Gillesgården (Aurakatu 1), jossa yhdistys järjesti yhteensä 53 tanssit vuosina 1980–1986.

Hautasen haastattelema 1940-luvulla syntynyt nainen kertoi Gillesgårdenin tansseista näin: 

Niis tansseissahan oli aina se odotus, et pääsi jonnekin missä oli saman alan ihmisiä ja saattoi tanssia ja jutella ja olla niinkun kotonaan, olla oma itsensä. Gillesgården oli suosittu ja kiva paikka. Setan järjestön ihmiset laitto voileipiä ja oli limpsaa ja sitä sit ostettiin ja pöydän alla oli pullo (nauraa). – – Ei ollu mitään paikkaa minne mennä, ei ollu baareja, ei ollu mitään, ni totta kai kaikki meni sinne.

Toisen, vuonna 1960 syntyneen haastateltavan silmissä Gillesgården oli kuitenkin paikkana ankea, ja järjestelytkin tuntuivat kotikutoisilta: 

Se oli paikka mihi oli tuotu pöytiä ja kannettu tota noini joku limsakori siihe viereen. Homot teki voileipii takahuoneessa ja niit myytiin. Ei sitä voi sannoo, et olipas kamalaa. Simmot ei voi ajatella, koska ne teki niinku parhaasa niillä resursseilla mitä oli mahdollisuus. Ei siin paljo muuta oikee ois voinut saada aikaseks, mut se sit jos ajattelee, että lesbokin nyt kuitenki on nainen, vaikkei niin kaikki heteromiehet ajattele, niin naisen näkökulmasta se vaikutti hirveen ankeelta. Joku nainen olis varmaan yrittänyt tehdä sen jollain tappaa eri tappaa sen tarjoilun. Sehän oli hirveen paljon niiden homomiesten totanoin niin hoitamaa se myyntipuoli siellä. – – Sanotaan, että kuppikuntast se oli. Valtaosa sielä oli niinku samaa porukkaa, mut sit oli joitaki pienii kuppikuntii, mut ne ketkä tunsi toisensa ni tunsi sit kyllä kaikki toisensa ihan todellaki. Se vanha sanonta, et samas pöydäs istuu entinen nykyinen ja tuleva piti kyl ihan varmasti paikkansa.

Aurakatu 1. Gillesgården on sisäpihalla, ja sisäänkäynti oli osoitteesta Rantakatu 9.

Homomiehiä ihmetyttivät yhteistansseissa varsinkin vapaasti virranneen viinan lietsomat lesbotappelut. Hautasen haastattelema 1940-luvulla syntynyt nainen summaa asian näin: ”Et nähnyt silleen koskaan nyrkkitappelua miesten kesken, mutta auta armias kun sieltä tuli pari naista niin oikein kunnolla tappeli.” Järjestymismiehenä toiminut mies taas totesi, että ”naiset oli yleensä semmosia, että suurin osa miehistä pelkäs niitä suoraan sanoen”.

Miesten muistetaan tapelleen Gillesgårdenilla vain yhden ainoan kerran, kun he kilpailivat itseään 16-vuotiaaksi väittäneen pojan suosiosta. Hautasen haastattelema vuonna 1954 syntynyt mies kertoo tapauksesta näin: 

Sillon mä oon nähny ku homot tappeli miehest oikeen lyömällä oikeen, no kylläkin vähän tyttömäisesti (nauretaan), mut oikein lyömällä vähän niinku avokämmenellä, ei nyrkillä herrajumalla. Se oli mun mielestä niin hämmästyttävää, et kyl siit varmaan puhuttiin piireissä viikkotolkulla.

Samainen mies muistaa omat tanssit kuitenkin äärettömän tärkeinä: ”Silloinhan se oli, vaikkei se ollu laitonta ni se oli kuitenki niin paikka, jossa varmasti tapas samal taval ajattelevii ihmisii ja jossa ikäänku oma vapaa käyttäytymine ei ollut tuomittavaa.”

Tarja Hautasen Yksityistilaisuus-kirjasta selviää, että Gillesgårdenin jälkeen tanssit jatkuivat Samppalinnassa vuosina 1986–1990 ja sen jälkeen ja rinnalla myös muissa ravintoloissa.

Yhdeksänkymmentäluvulla saatiin myös yksityisten omistamia homoravintoloita, joista ensimmäinen oli vuosina 1991–1993 toiminut Pub Victor tai Cabaret Victor (Aurakatu 1). Sen korvaajaksi tuli vuonna 1994 kahvilasta anniskeluravintolaksi muuttunut Pub Jack’s & Mike’s, joka sai ensimmäisenä homomiesten omistuksessa olevana ravintolana suuren suosion. Se toimi ensin Kauppiaskatu 4:ssä ja sen jälkeen Humalistonkatu 17:ssä vuoteen 2001 saakka.

Vapautuspäivien mainos Seta-lehdessä 2/90.

Kaapista käräjille

Vuosi 1990 oli iso virstanpylväs Turun Seudun Setaksi muuttuneiden Päivänkakkaroiden toiminnassa, koska turkulaiset järjestivät silloin Setan vuotuiset Vapautuspäivät 16.–19. elokuuta. Kyseessä oli ensimmäinen Helsingin ulkopuolella järjestetty Pride-tapahtuma, ja Tarja Hautanen toteaa järjestelyponnistusten terävöittäneen Turun paikallistoimintaa ja johtaneen sen politisoitumiseen. Tapahtuman teemana oli ”Coming Out – Kaapista ulos”.

Seta-lehdessä 3/90 Turun Vapautuspäiviä hehkutettiin ”virkistäväksi ja voimia antavaksi spektaakkeliksi”. Lisäksi kerrotaan, että perinteinen mielenosoituskulkue vaihdettiin kahdeksi toritapahtumaksi ”monipuolisine ohjelmineen, banderolleineen, vaaleanpunaisine ilmapalloineen, kaikkineen”. Järjestäjien pyrkimyksenä oli kuulemma ollut turhan ryppyotsaisuuden heittäminen yli laidan, mutta nyky-Prideihin verrattuna tapahtumasta oli karnevaali kaukana. Esimerkiksi lauantain toritapahtuman päävieraana oli leningradilainen kirjailija, joka puhui homoseksuaalien tilanteesta Neuvostoliitossa. Tätä spektaakkelia todisti Tarja Hautanen tietojen mukaan parisataa homoa ja lesboa, joiden taustalla lymyili joukko hämmentyneitä turkulaisia lauantaipäivän toriostoksilla. Turun kaupunki ei tietenkään ollut halunnut tukea tapahtumaa millään tavoin useista pyynnöistä huolimatta.

Turun Vapautuspäivistä tuli silti kokoaan suurempi tapahtuma, kun Vaparien jälkinäytös näyteltiin raastuvassa seuraavan vuoden alussa. Seta-lehdessä 1/91 kerrotaan, että istuntosali oli piukassa ja mediatapahtuma valmis, kun neljälle turkulaisaktivistille luettiin syytteet julkisesta kehottamisesta ”samaa sukupuolta olevien henkilöiden välisen haureuden harjoittamiseen”.

Aktivistit olivat toisin sanoen kehottaneet Vapautuspäivien toritapahtumassa homo- tai bieroottisia tunteita tiedostaneita ihmisiä toteuttamaan itseään, mikä oli vuoteen 1999 voimassa olleen lain mukaan rikos. Tämän jälkeen aktivistit olivat vielä tehneet itsestään kirjallisen ilmiannon, jotta he varmasti pääsisivät oikeuteen testaamaan rikoslakiin kummittelemaan jääneen ”kehotuskieltopykälän” toimivuutta. Sen perusteellahan ei ollut koskaan tuomittu ketään, mutta Suomen ikioma homopropagandalaki oli yhä sananvapauden jarruna esim. Yleisradion lähetystoiminnassa.

Turkulaiset aktivistit kuitenkin tuumivat, että kehottamisesta pitäisi ilman muuta langettaa laissa säädetty sakko- tai vankeusrangaistus. Moinen absurdi rangaistus kun olisi omiaan antamaan potkua lain muuttamiselle. Vaan toisin kävi, kuten Setan jutusta voi lukea: 

Oikeus suuressa viisaudessaan ja armossaan päätti jättää meidät rangaistukseen tuomitsematta. Rikosta kuvattiin vähäpätöiseksi, eikä yleinen etu vaatinut rangaistusta. Lisäksi tuomari survoi kipeisiin korviimme sanaparin ”anteeksiannettavaa ajattelemattomuutta”. – – Meidät leimattiin ymmärtämättömiksi pikkurikollisiksi. Näpertelijöiksi. Liki syyntakeettomiksi. Tapu-tapu. Antaa vetää! 

Vaikka itse kehotuskielto-oikeudenkäynti lässähti nahkapäätökseen, Tarja Hautasen mukaan se oli joka tapauksessa siihenastisen turkulaisen homohistorian huipentuma: 

Puistojen puolikriminaalit päätyivät tekemään itsestään rikosilmoituksen. Se oli asia, joka ei jäänyt huomaamatta edes turkulaisilta tiedotusvälineiltä. – – Homous ja lesbous saattaa nykyajan viihdeteollisuuden esittelemänä näyttäytyä jopa muodikkaana, mutta sitä se ei ollut vanhan polven turkulaisille homoille ja lesboille, jotka ovat eläneet huiman muutoksen rikollisiksi ja sairaiksi leimatusta ryhmästä joukoksi, joka ylpeänä kehottaa muita homoseksuaalisuuteen Turun Kauppatorilla ja vaatii vielä itse päästä oikeuteen rikoksestaan. 

Hetki ilman naamioita

Niitä vanhan polven ihmisiä ajattelen itsekin usein näillä kaupunkimatkoillani, kuten tänään tässä Aurajoen rannassa. Enää ei tarvitse mennä puskiin, ellei nyt satu olemaan voyeuristinen bloggari tai muuten vain jännitystä vailla. Muille on tarjolla samasukupuolista silmänruokaa ja yhteisöllisyyttä niin netissä kuin näyttämölläkin – kuten esimerkiksi Turun kaupunginteatterin Tom of Finland -musikaalissa. Se muuten tekee aika paljon enemmänkin kuin vain kehottaa homoseksuaalisuuteen, ja hyvin sekalainen yleisö seuraa spektaakkelia hurraten ja hihitellen.

Mitä ihmettä moisesta ajattelisivat kaikki puistojen pojat, joiden silmät olivat ehkä tottuneempia hämärään kuin siihen, että valokeila osuu nyt niin kirkkaasti juurin meihin? Meihin, jotka näymme koko ajan kaikkialla, juhlimme itseämme ja saavutuksiamme gaaloissa ja pääsemme nyt myös ihan oikeisiin naimisiin.

Nauraisiko Urho Snellman tälle kaikelle kimakasti ja kutsuisi musikaalin jälkeen kaikki nuoret miehet jatkoille salonkiinsa? Entä mitä sanoisi nimimerkki Filius, joka kirjoitti alla olevan Turun Päivänkakkaroiden joulutervehdyksen 96-lehteen 7/71? Niin paljon siitä, mitä Filius toivoi, on nyt mahdollista meidän kaikkien elämässä muutenkin kuin vain ohikiitävinä vapauden ja yhteenkuuluvuuden hetkinä. Filiuksen tervehdyksen loppupuoli taas on yhtä ajankohtainen nyt kuin mitä se oli yli 45 vuotta sitten. Ennen oltiin yksinäisiä kaapissa, mutta nyt ollaan usein yksinäisiä yhdessä, kuten Huffington Post kirjoittaa laajassa artikkelissaan Together alone: the epidemic of gay loneliness.

Annetaan siis Filiuksen julistaa joulurauhansa, mutta ei anneta sen kaikua kuuroille korville:

Rakas lukija! – – En toivota Sinulle menestystä ja vaikutusvaltaa, vaan ystäviä. Niitä Sinulla tuskin voi olla liikaa. Luulen, että meitä ei ilta illan jälkeen aja ravintoloihin ja klubeihin, puistoihin ja pömpeleihin niinkään fyysisen kuin henkisen kontaktin tarve. Haluamme löytää ihmisen: lähimmäisen, jolle voimme puhua, joka ymmärtää vaikeutemme ja hätämme. Aina ei ole edes välttämätöntä puhua. Riittää, kun tunnemme, ettemme ole yksin, että lähellämme on muita, että saamme hetken olla oma itsemme, ilman naamioita. Me olemme sittenkin niin pieni vähemmistö, että meillä ei ole varaa olla yksin, eristäytyä, panetella, riidellä. Meidän täytyy mennä ulos huoneestamme, etsiä muita, kokoontua, järjestäytyä. Meidän täytyy uskaltaa keskustella ja meillä täytyy olla aikaa kuunnella. Lähimmäistemme takia. Oman itsemme takia. Toivotan Sinulle lähimmäisenrakkautta. Sekä muiden taholta että muita kohtaan. Sekä jouluksi että ensi vuodeksi. Monilla muilla on samat ongelmat kuin Sinulla. Et ole yksin.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Teikäläisten turku – varsinaissuomalaista homohistoriaa 1/2
Vaasan farssi – pohjalaista pervohistoriaa
Yksi vihreä enkeli, kiitos! – syysretki Pirkanmaan pervopääkaupunkiin
Homohistoriallinen Helsinki 1–12
Samettiraivo – self helpiä homomiehille

Hulivilipojan pakinoita QX.fi-sivustossa:

#Instagay

Grindr

Muualla verkossa:

Hotelli- ja ravintolamuseon ”Nautinnon nälkä” -näyttely

Vaasan farssi – pohjalaista pervohistoriaa 2/2

Viime jaksossa miss Laaja Aukee Pohjanmaa kamarineitoineen kihersi isänmaan sylissä tutustumalla Vaasan miestenmiesten entisiin ja nykyisiin ulkotapaamispaikkoihin. Farssiksi äitynyt marssimme manasi esiin myös liudan sateenkaarihistorian haamuja, jotka eivät suostuneet lähtemään ilman vastalahjaa: omaa tarinaani yhdestä heinäkuun illasta vuonna 1995, jolloin Vaasan veri ei vapissut, vaan lähinnä pakkautui.

Poikkeavien bileet

Äitini kertoi kerran siitä, miten hän oli nuorena ystävystynyt työpaikallaan homomiehen kanssa. Homous oli tullut ilmi tuosta vaan, kun suupaltti mies oli ilmoittanut olleensa viikonloppuna ”tällaisten poikkeavien bileissä”. Vai niin. Ja sitten oli jatkettu normaaliin tapaan leipien leipomista ja pullien paistamista – ikään kuin poikkeavien bileet olisivat olleet maailman tavallisin asia pimeimmällä Etelä-Pohjanmaalla vuonna 1977. Itse olin silloin pelkkä kumpu äidin vatsassa, mutta on lohduttavaa ajatella, että äiti oli tavallaan homoemo meille molemmille.

Äidin työkaveri oli ollut kotibileissä, mutta pohjalaishomoille oli jo tuohon aikaan myös järjestettyä tanssitoimintaa. Vaasan Setan nettisivuilla julkaistusta historiikista selviää, että yhdistyksen edeltäjä, vuonna 1972 perustettu Fenix-klubi, järjesti ensimmäiset tanssinsa kevätkesällä 1974. Paikkana oli Vaasan Palosaarella sijaitseva Työväen purjehdusseura, ja tilaisuus oli naamioitu häätilaisuudeksi. Tutkija Kati Mustolalta saamani ”Vaasan Psyken ja Setan historiaa” -jutun mukaan ensimmäiset purjehdusseuran tanssit järjestettiin tosin jo vuotta aiemmin 15.6.1973.

Aluksi purjehdusseuran majalla tanssittiin joka tapauksessa vain kesäaikaan, kun taas talvisin pidettiin kerhoiltoja Kotirannan työväentalolla. Vuosikymmenen vaihteessa purjehdusseuralla ryhdyttiin tanssimaan myös talvisin.

Vaasan työväen purjehdusseuran maja.

Ihan alasti

Tansseista itsestään ei ole juuri säilynyt tietoa muualla kuin Vaasan Setan nettisivuilla aiemmin olleessa aikalaismuistelossa. Sekin tarjoaa silti varsin elävän kuvan pohjalaisten poikkeavien 1970-luvun bileistä, joissa riitti paitsi viihdettä myös vieraita lahden takaa (kirjoitusvirheet samat kuin alkutekstissä):

Tapasin yhden kaverin Oravaisista, olimme yhdessä pari vuotta. Hän kertoi että Vaasassa on klubi missä miehet tapailevat. Tämä oli vuonna 1976 ja hän pyysi minua mukaan tansseihin. Olin vähän ujo mutta hänhän oli käynyt siellä ennen. – – Siellä soitettiin enimmäkseen diskomusiikkia mutta myös tavallista tanssimusiikkia. Tanssit olivat pari kertaa vuodessa, Uumajasta ja Sundsvallissa tuli laivoilla porukka käymään Vaasassa. Meitä oli joskus 60 henkeä bileissä. Saatiin paljon kavereita Ruotsista. Siihen aikaan tuli myös strippareina Tampereelta ja he tanssisivat ihan alasti.

”Vaasan Psyken ja Setan historiaa” -jutun mukaan purjehdusseuran tanssien todellinen luonne salattiin vuokraajalta pitkään. Kun se aikanaan selvisi heillekin, mitään ongelmia ei yllättävää kyllä ilmennyt. Sen sijaan ulkopuolisista alkoi olla yhä enemmän riesaa sekä purjehdusseuralla että Kotirannassa, kuten aikalaismuistelosta ilmenee:

Pari kertaa tanssipaikalle tuli pommiuhkauksia ja paikka piti evakuoida noin tunniksi. Ne olivat vaan uhkauksia mutta tuntui kuitenkin pelottavalta. Sitten ihmiset alkoivat sprejata maalia meidän autojen ikkunoihin ja oli hankala lähteä kotiin kun ensin piti puhdistaa ikkunat. – – Kotirannassa Vaasassa pikkupojat kävivät meidän kimppuun ja heittelivät kananmunia päälle.

Lopulta purjehdusseuran vuokraamisesta jouduttiin luopumaan häiriötekijöiden vuoksi ja siksi, että sitä ei enää lämmitetty talvisin. ”Vaasan Psyken ja Setan historiaa” -jutun mukaan uudeksi paikaksi saatiin vuonna 1983 VPK:n talo Vetokannaksella, mutta eri lähteissä on jälleen ristiriitaista tietoa siitä, kuinka pitkään tila oli käytössä. 

Samainen vuosi 1983 oli joka tapauksessa meikäläisille todella raskas kesällä puhjenneen aids-hysterian vuoksi. Tämä näkyi myös Vaasassa, kuten aikalaismuistelossa todetaan:

Kun aids tuli, tansseissa väheni porukkaa. Näinä vuosina tapahtui 15 itsemurhaa. Se oli surullista sillä minä tunsin heidät kaikki. Yhteiskunta oli niin vaikea silloin ja monet eivät jaksaneet elää. Myös sukulaisten ja lähiomaisten mielipiteet vaikuttivat.

”Toto, me ei taideta olla enää Pohjanmaalla.”

Fenix ja Albatross

Vaasalaishomot tekivät yhteistyötä paitsi riikinruotsalaisten kanssa myös kielirajan yli seinäjokisten kanssa. Vaasan Setan nettisivujen historiikista voi lukea, että Fenix-klubin tanssitoiminta laajeni Seinäjoelle vuonna 1976. Sen jälkeen tansseja pidettiin vuorokuukausin Seinäjoella ja Vaasassa.

Seinäjoen tanssipaikkana oli Rautatieläisten talo, jossa toimii nyt Hotelli-ravintola Alma. Sen ravintolassa voi nauttia mainion lounaan ja ihailla samalla kuusi metriä korkeaa jugend-juhlasalia. Tuntuu uskomattomalta ajatella, että siellä tanssahtelivat 1970-luvulla myös meikäläiset – jos nyt ylipäätään sattuivat löytämään tiensä paikan päälle. Tanssien mainostamista vaikeutti nimittäin se, että Ilkka ja Vasabladet kieltäytyvät toistuvasti ottamasta vastaan seksuaalivähemmistöihin viittaavia ilmoituksia.

Vuonna 1980 osa jäsenistä erosi Fenix-klubin hallituksesta ja perusti Seinäjoelle oman rekisteröidyn yhdistyksen nimeltä Albatross, epäilemättä ”komian tähären”. Bileitä järjestettiin silti yhä sekä Rautatieläisten talolla että Vaasassa.

Kahdeksankymmentäluvulla Seinäjoella juhlittiin myös Nuorisotalolla, ja vaasalaisten kanssa vietettiin välillä yhteisiä joulujuhlia. Yhdeksänkymmentäluvun alkupuolella tansseja järjestettiin kuukausittain Vaasassa ja joka toinen kuukausi Seinäjoella, mutta ne houkuttelivat paikalle yhä vähemmän väkeä.

Kyltti Vaasassa.

Postipankin Pride

Koitti vuosi 1995, jolloin minä liityin 17-kesäisenä homountuvikkona silloiseen Vaasan seudun Setaan. Jo liittyminen oli koettelemus sinänsä. Mitään nettipankkia ei tietysti ollut käytössä, vaan piti täyttää maksulappu ja pyöräillä sen kanssa Postipankkiin. Muihin pankkeihin en yksinkertaisesti kehdannut mennä, koska virkailijat olivat turhan tuttuja.

Postipankin täti otti lapun, tiirasi sitä hetken lukulasiensa takaa ja alkoi näpytellä. Kesti liian kauan. Näpyttely jatkui. Virkailijan otsa kurtistui. Hikoilin kuin huora kirkossa. Piti kutsua toinen virkailija apuun. Molemmat pyörittelivät kummastellen lappua, jossa tuntui lukevan kissankokoisilla kirjaimilla VAASAN SEUDUN SETA. 

”Tilinumero on virheellinen. Voitko pyytää saajalta oikean tilinumeron”, virkailija totesi lopulta ystävällisesti.

Aktivistin osa on kova, mietin haavojani nuollen. Oli pakko soittaa Setan neuvontapuhelimeen, pyytää oikea tilinumero ja palata postitätien eteen jatkamaan yhdenmiehen Pridea.

Lopulta tietokone sanoi ”kyllä”. Temppelin esirippu repesi. Pet Shop Boys alkoi laulaa Go Westiä, ja minä kuuluin Setaan.

Pian kotiin tuli Z-lehdeksi juuri muuttunut Seta-lehti sekä Vaasan seudun Setan jäsenlehti. Jälkimmäinen oli pahainen monistevihkonen, josta muistan vain rivon Königin sarjakuvan ja ilmoituksen siitä, että Vaasan Nuorisotalolla olisi tanssit lauantaina 1. heinäkuuta.

Ensimmäinen lukemani Z-lehti. Uudistunut lehti oli juuri aloittanut lyhytaikaiseksi jääneen kokeilun, jossa pervo-sanaa käytettiin kaikkien seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen yleisnimenä. Lehdessä leivottiin Kalliosta Helsingin pervojen omaa kaupunginosaa, sukellettiin sumuiseen San Franciscoon ja neljään muuhun pervomatkakohteeseen, vertailtiin Helsingin pervobaarien katukosteuttamoja eli terasseja ja esiteltiin kesän kuumimmat hiustyylit: ”Blondattuun pohjaan saatiin punaiset kertakäyttöraidat värillisellä muotovaahdolla – – ja citymiehen ’Yhden illan juttu’ oli valmis.” Sin City mainosti anustappeja (neljä eri kokoa, alk. 65 markkaa), ja Men's Room kaupitteli ”Suomen suurinta kontaktimonistetta homomiehille. Joka numerossa satoja rohkeita ilmoituksia.”

Mahdotonta mansikkakiisseliä

Toisin kuin useimmat ikäiseni, en ollut juuri ollut tansseissa. Tarjonta ei olisi kuitenkaan kohdannut kysyntää, eikä minua myöskään kiinnostanut aloittaa uutta kouluviikkoa aina nenä poskella. Oli siis paras hakeutua kaltaistensa luo.

Olin yhteydessä Vaasan seudun Setan puheenjohtajaan ja sovin, että voisin olla yötä hänen luonaan Nuorisotalon tanssien jälkeen. Ystävä puolestaan lupasi kyyditä minut asemalle.

Muistan yhä, että äiti teki sinä lauantaina mansikkakiisseliä, jota en kuitenkaan pystynyt syömään. Äiti tiesi, minne olin menossa, ja teki lohturuokaa, jota en peloissani, häpeissäni ja uhmakkaana mitenkään pystynyt sulattamaan. Yhä riipaisee, kun ajattelen sitä hetkenä, jolloin lapsuuden ja aikuisuuden välille repesi railo. Mansikkakiisseli kermavaahtonokareineen jäi kaappiin, kun minä tulin ulos.

Vaasassa oli vastassa tuulinen mutta aurinkoinen iltapäivä sekä Setan puheenjohtaja ja hänen pyylevä nuori tuttavansa. Jälkimmäinen oli tietysti haistanut veren ja tullut katsastamaan maakunnan uuden tulokkaan.

Onneksi olin piiloutunut telttaan: R-Collectionin ylisuureen vihreään huppariin, jonka alla oli jättikokoinen vihreäraitainen paita ja sen päällä ruskea liivi. Jalassa oli vaaleanruskeat lempisammarini ja korvan takana kolme tujausta liikaa Body Shopin Activist-hajuvettä. Minua ei todellakaan haitannut, vaikka kohta voisi mennä sian kanssa naimisiin – olinhan myös eläinaktivisti.

Madonnaa ja maitojauhetta

Ajoimme Nuorisotalolle, ja olen muistavinani aivan kaiken: salin hämärän ja pahvikupista juomani pahan kahvin. Siihen ei ollut maitoa, vain maitojauhetta, jota en osannut annostella oikein. Kahvin pinnalla kellunut kalvo etoi melkein yhtä paljon kuin koko paikalla olo.

Siirreltiin pöytiä, viriteltiin vehkeitä. Puheenjohtaja, tuo Fairy Godfather, lupasi pitää minua silmällä, etten joutuisi ikävien tyyppien kanssa tekemisiin. Mahtoi ajatella, että miten tuotakin sinisilmää suojelisi kaikilta niiltä virheiltä, jotka poika tekee joka tapauksessa kompastellessaan kohti sateenkaaren päätä.

Istuin pöytään odottamaan, kun sisään alkoi lappaa väkeä, kaikki vähintään kymmenen vuotta minua vanhempia. Viereiseen pöytään parkkeerasi kaksi miestä. Kiinnitin huomiota toiseen, kaljuun ja komeaan. Soitto soi, ja värivalot välkkyivät takanamme. Minä vähän vilkuilin ja hymyilin ujosti liian suurten silmälasieni takaa.

”Tule tänne istumaan”, kaljupää sanoi, ja minä menin. Hän osoittautui mukavaksi, mukavammaksi kuin vähän luihu kaverinsa. Kaikki se varmuus ja välittömyys, kaikki ne maailmanmiehen elkeet. Puhuivat Helsingistä ja sen homodiskoista, ja minä kurottauduin kuin seinäruusu kohti ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa. 

Kaljupää pyysi minua tanssimaan, ja tanssittiin, kunnes alkoivat hitaat. Sitten tanssittiin hitaita.

Oli kai sittenkin kannattanut odottaa kaikki ne vuodet kotona, kun ikätoverit lähtivät juhlimaan voidakseen kertoa juomisistaan taas maanantaina välitunnilla. Nyt juhlin minä, mutta välitunnilla en voisi puhua tästä mitään.

Madonna – tietenkin Madonna – lauloi Take a bow. Pääni rinnallens’ painui, suljin silmät, ja kaikki oli hetken siinä.

Entinen Nuorisotalo, nykyinen Kulttuuritalo Fanny heinäkuussa 2015.

Päiväkodin privaattibileet

Siitä kesästä on kulunut jo 20 vuotta. Kulttuuritalo Fannyksi muuttuneen Nuorisotalon piha on täynnä elämää, ja ikkunoista kurkkii pieniä tummia kiharapäitä. Muslimit ovat näemmä kokoontuneet taloon viettämään paastokuukauden päättymisen juhlaa.

Täällä se omakin paastoni aikanaan päättyi, näillä sisäpihan portailla, kun minua suudeltiin ensimmäisen kerran. Seisoessani taas tässä muistan ilta-auringon, oman kiivihuulirasvani maun ja pohjattoman kömpelyyteni, kun hampaamme kalahtivat yhteen. Muistan myös sen käsittämättömän tunteen, että joku halusi juuri minua ja että tästä pitäen kaikki olisi varmasti toisin. Että enää ei tarvitsisi vain kaivata jotakin, mitä ei koskaan tule – ei ainakaan Pohjanmaalla. Viis siitä, että minä olin rikkinäinen ruukku, sillä tämä kaljupää oli dreija.

Mitä jos olisin silloin tiennyt, että meitä katseltiin? Meitä nimittäin katseltiin.

Vaasalainen Reijo J. oli sattumalta liikkunut autollaan kyseisen päivän iltana Nuorisotalon läheisyydessä ja bongannut seinästä mustan nuolen, jonka yläpuolella oli teksti ”Private bileet!”. Tämä oli herättänyt miehessä kummastusta, koska Nuorisotalolla toimi myös keskustan koululaisten päiväkoti eli iltapäiväkerho.

Reijo oli kiinnostunut ”päiväkotibileistä” siinä määrin, että hän oli parkkeerannut autonsa lähistölle ja jäänyt tutkailemaan tilannetta. Kello puoli kymmenen maissa pihalla oli jo ollut melkoinen trafiikki. Taksia oli tullut ja mennyt, ja bileet olivat alkaneet toden teolla. Reijo oli saanut todistaa, miten taksin hämyisiltä takapenkeiltä oli noussut iloisesti hymyillen urospareja, jotka olivat tarkistaneet toistensa solmiot ja halailleet hieman – olipa joku miekkonen antanut samaa sukupuolta olevalle kaverilleen myös aivan aidon pusun. Kaiken lisäksi tilaisuuteen oli saapunut ainakin kaksi tummaihoista ”pariskuntaa”.

”Mukana tuntui olevan kaikenmaailman värivalotehosteita ja kun musiikki välillä taukosi, punaiset loistevalot vilkkuivat kuin paremmassakin maailmanluokan yökerhossa. Musiikki oli ammattimaisesti valittua irlantilaistyyppistä ”susikoiramusiikkia”, joka takuulla vaikuttaa lujaa soitettuna ihmisen mielentilaan villitsevästi ja sen rytmissä on helppo vaipua kumppaninsa kanssa onnen taivaaseen!” Reijo siunaili myöhemmin ensimmäisistä homotansseistani tehdyssä jutussa, joka julkaistiin SE!-skandaalilehdessä 9/1995.

SE!-lehti 9/95.

Pikkupoikien varjelua

SE!-lehden homobilejutun kärkenä on lapsiin liittyvä huoli, joka on tuttua varsinkin 1950–1960-lukujen suomalaisten sensaatiolehtien kirjoittelusta. Suomalaista homohistoriaa tutkinut Sandra Hagman on jäljittänyt huolen toisaalta agraariyhteiskunnan tapaan niputtaa kaikki samasukupuolinen halu yhteen kumppanin iästä riippumatta. Toisaalta taustalla olivat natsi-Saksasta omaksutut opit, joiden mukaan homoksi oli mahdollista oppia viettelyn myötä. Tämä oli tietysti erityinen uhka herkässä iässä oleville nuorille, joita piti suojella ”homoseksualismilta”.

Vuosisadan puolivälin asenteista oli pitkä matka vuoteen 1995, eikä edes SE!-lehden kaltainen kansan syvien rivien äänenkannattaja voinut enää vain suoralta kädeltä tuomita homoja. Jutun oikeutus oli siis perusteltava. Niinpä toimittaja käyttää ensin kappaletolkulla palstatilaa ilmiön selittämiseen lukijoille, joiden hän ei oleta tietävän asiaa, jonka kaikki jo tietävät: ”Kaikkihan me tiedämme, että kun kaksi miestä tuntee toisiinsa seksuaalista vetovoimaa, sitä kutsutaan homoudeksi. – –”

Toimittaja muistuttaa myös, että vielä joitakin vuosikymmeniä sitten homoudesta ja lesboudesta puhuttiin pahanlaatuisina sairauksina ja että homoseksuaaliset miehet ovat edelleenkin suurin ryhmä aidsin leviämisessä. Kuin hammasta purren toimittaja joutuu silti myöntämään, että ”ihmiskunta on tullut suvaitsevammaksi ja ikään kuin modernimmaksi. – – On ymmärretty, että ihmisiä on muunlaisiakin kuin tavallisia heteroita.”.

Lopuksi toimittaja vetää kuitenkin esiin lapsikortin ja vetoaa olettamansa kohderyhmän – eli raavaiden suomalaisten ”tavallisten” miesten – haluun varjella pikkupoikiaan, jotta nämä eivät näkisi kyseistä käyttäytymistä. Muutenhan riskinä on ihmissuvun sammuminen. Tämä epämääräisesti ilmaistu pelko on kuin yksi yhteen Sandra Hagmanin kuvaaman vanhan pedofiliapelon ja toisaalta opitun homoseksuaalisuuden pelon kanssa. Heteroseksuaalisuus oli jotain niin haurasta, että sitä oli suojeltava homoseksuaalisuudelta:

Ajat ovat muuttuneet, kuten todettiin, mutta totuus on vieläkin se, ainakin meillä kylmässä Pohjolassa, että suurimmalle osalle ihmisistä on sangen vierasta katseltavaa, kun kaksi karvaista miestä kävelee käsi kädessä kaupungilla ja silloin tällöin moiskauttaa märän pusun toisen poskelle. Onhan toki myönnettävä, etteivät homot ja lesbot tee kyseisellä käyttäytymisellään mitään suoranaista pahaa kenellekään ulkopuoliselle henkilölle. Mutta onhan selvää, että raavaat suomalaiset ”tavalliset” miehet varjelevat kaupungilla pikkupoikiaan, kun kyseistä käyttäytymistä näkevät. Ja saavat varjellakin, sillä onhan tunnettua, että elämä ei tällä huipputekniikan aikakaudellakaan vielä silti jatku homosuhteiden avulla.

Lastensuojelun nimissä SE!-lehden toimittaja pohtiikin sitä, mitä ”Olle” ja ”Pelle” mahtoivat puuhata päiväkodin tiloissa pidetyissä Setan bileissä. Juttuvinkin antaneella Reijo J:llä oli asiasta tietysti omat näkemyksensä:

Juhlien aikana porukka seilasi pitkin taloa, selvästi myös lasten päiväkodin puolella. Herra varjele, etteivät he vain olisi käyttäneet omiin touhuihinsa päiväkodin päiväunilla käytettäviä patjoja! – – Luulisi sitä nyt Vaasankin kokoisessa kaupungissa olevan muita kutupaikkoja kuin rakennus, jossa sijaitsee keskustan koululaisten päiväkoti!

Kehityksen kelkka oli vääjäämättä kääntynyt myös Suomessa, ja tämän tiedostaen SE!-lehti koetti oikeuttaa juttunsa ammentamalla siihen vielä kerran aivan kaikki kliseet. Vaasan Setan bileissä kävi (mitä ilmeisimmin Ruotsista homotartuntansa saaneita) ”olleja” ja ”pellejä”, jotka saattoivat vietellä pikkupoikia tai tartuttaa heihin päiväkodin patjojen kautta joko homouden, mikä merkitsi ihmissuvun loppua, tai aidsin, mikä merkitsisi loppua muuten vaan. Sinä heinäkuun iltana loppu tuli kuitenkin enintään Nuorisotalon tansseille.

17 again

SE!-lehti oli haastatellut juttuunsa Vaasan sosiaaliviraston päiväkotiasioiden osastosihteeriä, jolle päiväkodin private-bileet tulivat ”hyvänen aika!” täytenä yllätyksenä. Järin yllätyksellinen ei sen sijaan ole Vaasan Setan historiikin tieto, jonka mukaan kaupunki hääti jutun ilmestyttyä homot Nuorisotalolta. Sen jälkeen tanssit kiersivät taas talosta toiseen kuin piian äpärälapsi.

Itse en enää palannut Vaasaan tansseihin enkä uskomatonta kyllä edes tiennyt koko lehtijutusta ennen kuin törmäsin siihen tätä kirjoitusta valmistellessani. Jos olisin tiennyt, olisin todennäköisesti vetäytynyt kaapin kautta Narniaan. Nyt tunnen kuitenkin suoranaista ylpeyttä siitä, että olen osa suomalaisesta sateenkaarikulttuurista kertovien skandaalijuttujen pitkää jatkumoa, jonka nimekkäimpiä edustajia ovat Ilta-Sanomissa 10.8.1966 julkaistu ”Homoseksuaalipesä Helsingissä” sekä Hymylehden 5/1969 juttu ”Kielletyn rakkauden ravintola”. Ei sitä nyt ehkä CV:hen voi panna, mutta harva debytantti voi kehuskella astuneensa seurapiireihin nimenomaan päiväkodin homobileiden kautta.

Mietin nyt lähinnä vain sitä, näkikö Reijo J. autostaan myös minut ja sen toisen, jonka ajattelin muuttavan kaiken ja restauroivan rikkinäisen ruukkuni tavalla, josta Reijo ei yhtään mitään tajunnut. Reijoa tuskin myöskään kiinnosti se, että olin ensin odottanut 17 vuotta ja nöyryyttänyt itseäni sen jälkeen Postipankissa päästäkseni juuri tähän päiväkodin portaille pussattavaksi ja pysyvästi parannettavaksi.

Sinä iltana mikään mahti maailmassa ei olisi voinut varjella tätä pikkupoikaa, joka pani peliin koko elämän, vaikka karvainen mies tarjosi vain salmiakkia. Värivalot välkkyivät ja Madonna – tietysti Madonna – lauloi irlantilaistyyppistä susikoiramusiikkia, jonka rytmissä oli helppo vaipua kumppaninsa kanssa onnen taivaaseen. Silloin oltiin kuitenkin jo ihan muualla kuin päiväkodin patjoilla.

All those fake celebrities

And all those vicious queens

All the stupid papers

And the stupid magazines

Sweet dreams are made of anything

That gets you in the scene

And it feels like

I'm seventeen again

Feels like I'm seventeen

(Lennox/Stewart)

Samasta aiheesta:
Homohistoriallinen Helsinki 1–12
Yksi vihreä enkeli, kiitos! – syysretki Pirkanmaan pervopääkaupunkiin
Voimalla seitsemän miehen: Sandra Hagmanin väitöstutkimus murskaa myyttejä

Homohistoriallinen Helsinki 11: Disco cha-cha

”Valon pisaroita vasten pimeää / meille putoaa valon pisaroita.” Tuure Kilpeläisen tunnelmointi tulee väistämättä mieleen tammikuisessa Helsingissä, jossa Valofestivaali tekee pimeydestä taidetta. Koko kaupunki on yhtä värin, valon ja välkkeen juhlaa – ikään kuin talvi olisi saanut tarpeekseen ja pannut bileet pystyyn.

Puistoista parketeille vie myös tämä Homohistoriallinen Helsinki -sarjan bonusjuttu, jossa bailataan 1970–1980-lukujen helsinkiläisissä homodiskoissa. Luvassa on paitsi lauantai- myös maanantai-, torstai-, perjantai- ja sunnuntai-illan huumaa.

Monien toiveiden sijoituskohde

Sirkan tanssit, Studio 302, Club Cabaret ja Gay Disco Triangle. Muun muassa näillä nimillä järjestettiin tanssi- ja diskoiltoja, jotka liikuttivat ja lähensivät gay-kansaa jo kauan ennen ikioman ravintolan Gay Gambrinin perustamista vuonna 1984. Psyke ry:n Sirkan tansseissa olen jo kirjoittanut aiemmassa Helsinki-jutussa, ja nyt on aika muistella Setan ja yksityisten toimijoiden vetämiä diskoja.

Seta on järjestänyt tansseja perustamisvuodestaan 1974 lähtien. Ensin toiminta oli satunnaista ja paikatkin vaihtelivat, mutta disko oli alusta saakka ”monien toiveiden sijoituskohde”, kuten Seta-lehden 4/81 jutussa todetaan. Seta haki tansseilla rahaa toimintaansa (toimisto, puhelinpäivystys, lehden toimitus, tutkimus jne.), ja kävijät hakivat seuraa tai kumppania yhdeksi yöksi tai loppuelämäksi.

Alkuvaiheen tansseista voidaan mainita Rautalammintien ylioppilasasuntolan takkahuoneessa järjestetyt illat. Pitkän linjan homoaktivisti Olli Stålström kertoi minulle, että talkoovoimin järjestetyissä illoissa panostettiin ennen kaikkea kivaan ilmapiiriin, jotta saataisiin rohkaistua ihmisiä. Olli raahasi paikalle omat stereonsa, joilla soitettiin setalaisten tuomia levyjä. Mieleen on jäänyt varsinkin ”kimeä-ääninen kreikkalainen mieslaulaja” Demis Roussos (1946–2015), jonka tahtiin kelpasi tanssia hitaita aikuiselämän ensirakkauden kanssa. ”Tunnelmat olivat makeita”, Olli muisteli – ja ehkä keinahtelikin mielessään poski poskea vasten.

Muutama tunti pimeässä huoneessa

Vuonna 1977 alettiin diskoilla perjantaisin tai lauantaisin Uuden ylioppilastalon 4. kerroksessa varsinaissuomalaisen osakunnan tiloissa. Seta-lehden 4/81 mukaan myös ”Varson” disko toimi kokonaan talkoovoimin musiikkilaitteiden ja valojen asennuksesta kanttiininpitoon. Disko oli vielä tuolloin suljettu tilaisuus, joka oli tarkoitettu Setan jäsenille ja heidän vierailleen, mutta kävijämäärä oli parhaimmillaan 100–150. Täällä – kuten kaikissa muissakin maailman tanssipaikoissa – alkuillan odotuksia seurasi ”hurmio tai kyllästyminen kaikkeen, mitä välähtelevien valojen alla liikkuu”.

Setan juttuun haastateltu opiskelijapoika Arto muisteli uskaltautuneensa Varsoon ensimmäisen kerran vuonna 1978. Kovillehan se otti:

Sinne päästyä tuntui aivan hirveältä. Ennen kuin olin edes päässyt sisälle, olin kiertänyt korttelia pariin kertaan ja sisälle päästyäni tilanne ei oikeastaan yhtään parantunut – pikemminkin päinvastoin. Istuin pöydässä kuin tulisilla hiilillä. Ensimmäiset 1,5 tuntia olivat pahimmat. Sitten tapahtuikin odottamaton käänne: joku älysi hakea meikäläistä – tällaista maalaistollukkaa – tanssimaan. Siitähän se sitten lähti…

Vielä koruttomammat muistot on Kristiinalla, jonka ensimmäinen diskokäynti oli pikkujouluna 1977:

Ne olivat niitä Varson aikoja jolloin piti olla ”omat eväät” mukana, mutta mistäpä minä sen olisin tiennyt. Vähitellen kyllä opin, että diskossa on oltava viinaa mukana ja että juominen on diskossa käyvien naisten kesken jopa hyve. Tuolloin en tietenkään osannut suhtautua kriittisesti mihinkään vaan pidin itsestään selvänä että tällaista se lesbona oleminen sitten on: muutama tunti pimeässä huoneessa kerran viikossa.

Vanha Poli 9.1.2016. Rakennuksessa toimii nyt Glo-hotelli Art.

Muotifarkkuja ja kammattuja kuontaloita

Helmikuussa 1980 Uusi ylioppilastalo joutui remonttiin, ja uudeksi diskopaikaksi tuli Teknillisen korkeakoulun ylioppilaskunnan talo Vanha Poli osoitteessa Lönnrotinkatu 29. Seta ry:n diskoteekki, pizzeria ja baari ”Studio 302” avasi ovensa talon toisen kerroksen salissa 10. huhtikuuta 1980. Diskon nimen keksi Olli Stålström, ja se tuli vielä tuolloin käytössä olleesta sairausdiagnoosista 302,00 (homoseksuaalisuus).

Seta-lehden 4/81 juttuun haastateltu Setan ohjelmaryhmän vetäjä mainosti Studio 302:ta paikkana, jossa on paljon väkeä, jossa menee lujaa ja jossa tunnelma on katossa ja katto korkealla. Torstai- ja sunnuntai-iltaisin avoinna ollut Studio 302 veti paikalle usein yli 300 ja enimmillään jopa 417 diskoilijaa. Naisia oli jutun mukaan noin 30 %, mikä oli enemmän kuin missään aiemmassa suomalaisessa gay-diskossa. 

Diskon loppuillan tunnelmia kuvataan jutussa näin:

Valtava pimeä sali, kumeaa musiikkia, parin kolmensadan ihmisen epäselvät hahmot, kumuutta [sic] ja taas kuumuutta. Tanssilattiaa vastapäätä seisoo sakea miesjoukko, useimmilla kaljalasi kädessä. Isketään toisiaan. Tätä varten on pantu päälle muotifarkut ja kammattu tukka. Poikamaisuus näyttää olevan valttia. Naiset istuvat omissa pöydissään rypäleinä tai tanssivat, joku yksinäinen jäänyt pöytää vartioimaan toisten heittäytyessä torstai- tai sunnuntai-illan huumaan. Puhutaan mikäli melulta kuullaan, joku sanoo että jossain pöydässä istuu naisia iskevä heteromies, ohhoh…

Viimeinen virke paljastaa sen, että diskotoimintaa pyöritettiin nyt uudelta pohjalta: tervetulleita olivat muutkin kuin vain setalaiset. Tilaisuutta käyttivät hyväkseen monet uteliaat, ja tutkimusmatkoista kirjoitettiin muun muassa Ylioppilaslehdessä 6.5.1982 ja satakuntalaisen osakunnan Karhunkierros-lehdessä 5/82. Molemmista jutuista välittyy tirkistelynhalu ja kauhunsekainen innostus.

Mainos Seta-lehdessä 4/80.

Kielikylpyjä ja coitus int -liikkeitä

Karhunkierros-lehden 5/82 jutussa ”Sima, Sato & Seta” seurataan Sima-kerhon (Spontaanit inehmot + muut asioista kiinnostuneet) tutustumista Setan toimintaan. Kerho teki ensin liikojen ennakkoluulojen karistelemiseksi retriitin Setan toimistoon ja tutustui sen jälkeen ”homojen alakulttuurin keskukseen”, Studio 302:een. Kokemus oli myönteinen: paikka oli täynnä, musiikki rautaa ja kävijät joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta yllättävän tavallisia tallaajia suhteessa yleisiin stereotypioihin.

Diskohileitä; kammottavan kauhistuttavan taidokkaita kuteita ja kasvomaalauksia – ilmeistä kantaporukkaa. Suurin osa, jotenkin yllättävästi, oli kuitenkin suomalaista perusopiskelijatyyppiä. Tavallisin näky näytti olevan noin 18–25-vuotias nuorimies paidassa, rusetissa ja collegessa tai villapoolossa. Miehiä oli paikalla huomattavasti enemmän. Ruotsalaistyyppistä nahkahousu-hunajapoikaa sai etsimällä etsiä. Yleisesti ei mitään mielipuolista maskuliinisuuden korostamista, ei rähjäisen näköisiä tyttöjä.

Simakerholaisten mukaan myös homostelu rajoittui satunnaisiin kielikylpyihin ja soidinmenoihin, eikä Studio 302 ylipäätään ollut Manner-Euroopan malliin ”ajan hermolla elävien nuorisokultivistien muotipaikka”:

Gay-discoon voi kyllä mennä kauhistelemaan miesten keskeistä lääppimistä ja kielisuukkoja. Myös muutamien estoton tanssitapa coitus int -liikkeineen saattaa herättää kummastusta. Kun ei anna tämänlaisten erikoisuuksien vaivata itseään, huomaa paikan ”tavanomaisuuden”. Tämä on suomalaista nuorisokulttuuria kaikkine sen tyypillisine virtauksineen. Tunnelma vain on parempi kuin muissa pintapaikoissa.

Simakerholaiset olivat Studio 302:ssa isolla porukalla, mikä loi sopivan henkisen palomuurin heidän ja homojen välille. Ylioppilaslehdessä 6.5.1982 julkaistun ”Ensimmäinen kerta” -jutun toimittaja oli sen sijaan yksin matkassa ja kaikesta päätellen säikky kuin neitsyt vankilan rodeossa, kuten Tyttökultien Blanche asian ilmaisisi.

Ylioppilaslehden juttu julkaistiin myös Seta-lehdessä 3–4/83.

Järkytys seuraa toistaan

Ylkkärin jutun alussa toimittaja kuvailee homojen yöllistä muodonmuutosta suorastaan kauhuelokuvamaisin sanakääntein:

Kaupungin yöelämään kuuluu myös hinttielämä, ”the gay life”. Osa näistä aivan tavallisista katutason vaeltajista muuttuu illan hämärtyessä: he karistavat yltään sovinnaisen roolin ja päästävät todellisen minänsä irti, ovat hetken tosia.

Toimittajalle tilanne on käänteinen: hän yrittää omaksua vieraan minän kuten Al Pacinon esittämä peitepoliisi, joka painuu Cruising-trillerissä Nykin nahkaskeneen sarjamurhaajaa jahtaamaan. Seurauksena on samanlainen identiteettihämmennys, kun toimittajan ”tajuntaan etsiytyy tieto siitä, että ilmassa on toisenlaisia jännitteitä: olen poika – pojat katsovat minua”.

Sitten ristiriita: sallinko itseni olla imarreltu? Jos sallin, merkitseekö se sitä että olen… Herää ehkä tunne, että sairastaa jotain tautia, jotain kuvottavaa, likaista – enhän minä sentään, olenhan aina käyttäytynyt normaalisti… apua. – – Yhtäkkiä joku sanoo jotain: mitä… edessäni täysin tavallinen kaveri kysyy käsittämättömästi lähdenkö tanssimaan. Nopeita päätöksiä ja arvioita: miksi olen täällä? Siis menen. Harvoin on niin kipsissä. Tietyt tanssigeenit ja refleksit alkavat kuitenkin vaikuttaa – liikun. – – Järkytys seuraa toistaan: hitaat kappaleet. Ympärilläni epätodellisten valojen välkkeessä tanssineet parit, poika-pojat ja tyttö-tytöt, käpertyvät toistensa ympärille aivan kuin tavallisissa paikoissa tavalliset ihmiset. Sulattelen näkymää. Tanssipartnerini odottaa: saanko tämän hitaan.

Kompromissina toimittaja ehdottaa samaan pöytään siirtymistä lähemmän tuttavuuden hieromiseksi. Juttelun tuoksinassa hän saa yllätyksekseen huomata, että ”nämä ovat ihmisiä, aivan siinä missä ”mekin” – otetaan vaikka yksi sininen bussillinen ihmisiä niin heidän joukossaan on aina muutama, jolla on tämä salaisuus…” Nyt ei kuitenkaan oltu bussissa, vaan pöydässä, jossa koittaa totuuden hetki:

Ilta oli jo kertakaikkiaan pitkällä, kun juttelumme oli edennyt yli aiheiden ja tämäpä kaveri sanoi: sä olet mukava, lähdetäänkö meille? En tiedä onko kukaan kiinnostunut vastauksesta, mutta kenelläkään ei ole oikeutta vaatia sitä. Siispä kamera kohoaa ravintolan yli, ja kuvaa öisen, hiukan sumuisen kaupungin, jossa katuvalot heijastuvat märkään asvalttiin ja autot katoilevat tummaan hämärään.

Hinttien iskupyhättö

Setan ohjelmaryhmän vetäjä kuvailee Seta-lehdessä 4/81 Vanhan Polin diskon ilmapiiriä lämpimäksi, ystävälliseksi ja reiluksi. Järjestyshäiriöitä ei kuulemma ollut. Disko oli hänen mukaansa tunnettu myös taiteilijoiden keskuudessa, ja lavalla nähtiin muiden muassa Ritva Oksanen. Kun diskoon pyydettiin jotakin uutta esiintyjää, hän oli aina kuullut 302:sta – kuullut kuinka ihana yleisö siellä on ja miten lämpimästi esiintyjät otetaan vastaan, vetäjä hehkuttaa.

Paljon kriittisemmin diskokulttuuria arvioi samaiseen lehteen haastateltu Kristiina:

Diskot ovat muuttuneet viime vuosina kansainväliseen, toisinsanoen miesvoittoiseen suuntaan. Tuntuu siltä että naisilla on pelkkä sisäänpääsyn oikeus, jos he tosissaan haluavat siinä hinttien iskupyhätössä istua. Välillä tunnetut heterot käyvät laulamassa passiiviselle massalle.

Monien muidenkin Setan juttuun haastateltujen kommenteista välittyy kritiikki koko diskokulttuuria kohtaan. Jo aiemmin siteerattu Arto toivoi, että ilmapiiri diskoissa olisi vähän nykyistä lämpimämpi, eli että ihmiset olisivat vähemmän sulkeutuneita tai pintakoreita. Samoilla linjoilla oli toinen opiskelijapoika Bengt, jonka mielestä diskot tuntuivat hyvin samanlaisilta kerta toisensa jälkeen – joka paikassa soitettiin samaa meluisaa musiikkia.

Molemmat pojat oli bongattu juttuun yksityisen yrittäjän järjestämästä Club Cabaret -diskoillasta, joka tarjosi Sirkan tanssien ohella vastapainoa Seta-vetoiselle diskotoiminnalle ainakin vuodesta 1981 lähtien. Tuolloin Cabaret-tansseja järjestettiin talvisin Kaisaniemen ravintolassa ja kesällä Helsingin pursiseuran talolla, myöhemmän ilmoittelun perusteella ilmeisesti vain Kaisaniemessä 1980-luvun loppupuolelle saakka.

Bengtin silmissä Club Cabaret oli ”nk. muotihinttien paikka”:

– – nämä ovat hinttejä, jotka yrittävät antaa itsestään ”hyvän kuvan” pukeutumalla mahdollisimman mauttomasti ja keikutellen takapuoltaan. Hinteistä pieni mutta näkyvä osa käy näyttämässä vaatteitaan, etsimässä ”onnea” eli valeonnea.

Toivottavasti Bengt ja Arto löysivät illan aikana toisensa. Arton ainoa ongelma oli nimittäin se, että hän piti tanssimisesta: ”Olen vähän ujo, enkä uskalla hakea muita. Muut taas eivät hae, kun en ole niin kovin kaksisen näköinen.”

Mainos Seta-lehdessä 5/80.

Umpikiimaisia insinöörejä

Tanssitaiteilija Tiina Lindfors ei diskovalittajen kuoroon yhdy, vaan hänelle Studio 302 oli yksinkertaisesti Helsingin kuumin ja trendikkäin biletysmesta. Hän kertoo teoksessa Karanteeni: kuinka aids saapui Suomeen (2014) tanssineensa usein diskon alkuilloissa esiintyneessä Jazzpoint-ryhmässä ja saaneensa todellista perstuntumaa lavaan: ”Lavalla ei yleensä ollut tanssimattoja, joten välillä kun esiinnyimme, pyllyyn tuli tikkuja, mutta tunnelma oli valtava.”

Loppuillasta Gloria Gaynorin, Blondien ja syntetisaattoripopin tahdittama tanssin hurma äityi villiksi: ”Tanssilavasta tuli sellainen valtava, kiehuva kattila, jonka näki kaikkialta salista”, Lindfors muistelee.

”Paikka oli rauhallisella sijainnilla mutta ydinkeskustassa, tilaa piisasi, musiikki oli huipputasoa ja baari toimiva. Eikä kun kannat kattoon vain, huhhei!” hehkuttaa puolestaan Stadinrakki-nimimerkki blogikirjoituksessaan, jossa hän loihtii Studio 302:n kulta-ajasta ja kävijäkunnasta näin kutkuttavan kollaasin:

Se oli sitä kautta jolloin vallalla oli näyttävä tyyli, nykyisten goottien esiaste eli futuristit olivat astuneet esiin – –. Nahkajengikin ilmaantui päivänvaloon (tai ainakin diskopallon kimallukseen), haluttiin näkyä ja näyttiinkin – –. Erilaiset alakulttuurisirpaleet ja -sirpaleenat hilluivat iloisesti keskenään, limittäin ja lomittain. [Vanha Poli] oli kansainvälisen tason mesta, myös sivupiirteineen: porraskäytävää ja varsinkin ylätasannetta käytettiin sumeilematta kutupaikkana kun siltä tuntui, eli harva se kerta. Jokainen oli oman iltansa tähti. Vanhan koulun transut, ex-nyrkkeilijä Birgitta etunenässä, Hantta K ja silloinen ystävä/ttärensä Yasmin/Yazka, Johnny Magic, Pretty Boys -koripallojoukkue, nahkakundeista Easy Master, Leeku, Isosonni, Rubbersoul, kaikki ynnä kaverinsa bailasivat suloisessa sekamelskassa paljasrintaisten opiskelijabodareitten, wannabe tanssi- meikki- ja elämäntapataiteilijoitten sekä umpikiimaisten insinöörien sun muitten kanssa. Dance the night away -okay!

Karanteeni-kirjan mukaan Vanhalla Polilla juhlittiin myös sitä, että Studio 302:n nimestä tuli antiikkia kesäkuussa 1981: Lääkintöhallitus poisti homoseksuaalisuuden sairausluokituksesta Setan vuosikausien lobbaamisen jälkeen. Kun virastosta soitettiin, Tiina Lindfors oli vastaamassa Setan puhelimeen: ”Onnittelin heitä siitä, että he eivät ole koskaan kerralla parantaneet niin monta kansalaista.”

Kului kaksi vuotta, tuli aids, ja taas oltiin tautisia. Studio 302:sta oli sillä välillä ehtinyt tulla suorastaan legendaarinen paikka, jossa ”moni sai ja nai ensi tuntumat jopa satojen pervojen klubikulttuuriin”, kuten Seta-lehti 3–4/94 asian ilmaisi. Samalla todetaan, että Polin illat tyrehtyivät vuonna 1983 ravintolan omistajan, teekkarien Dipoli Oy:n, asiattomaan aids-kauhuun.

Iltalehti 28.6.1983.

”Varokaa huorapoikia!”

Tiistai 28. kesäkuuta 1983 toi maailmalla velloneen aids-kauhun kotimaahan, kun Iltalehti julkaisi tiedon Suomen ensimmäisestä varmasta aids-tapauksesta. Seurauksena oli paniikki, joka purkautui myös homovihana ja -vainona, kuten Karanteeni-kirjasta ja Olli Stålströmin Finnqueer-sivuston artikkelista voi lukea.

Erityisen valitettavia seurauksia oli Ilta-Sanomissa 30. kesäkuuta julkaistulla meikkitaiteilija Monsieur Mossen [ks. aiempi Mosse-juttu] haastattelulla, jossa hän varoitteli muun muassa Setan diskossa pyörivistä ”vankilakierteen aikana taitonsa hankkineista ja biseksuaaleista” huorapojista. Turhaa vaatimattomuutta aina vierastanut Mosse esiintyy jutussa myös lääketieteen auktoriteettina:

Mossen mukaan riskiryhmään kuuluvat ne, jotka ”luuhaavat yökaudet Paavo Nurmen patsaalla [eli Jennyn teehuoneella ja Mäntymäellä], Vanhan kellarissa ja Setan tansseissa Vanhalla Polilla ja Bottalla. Niihin paikkoihin kerääntyy huorapoikia, jotka myyvät itseään kenelle tahansa rahasta tai alkoholista. Niiden poikien joukko on paljon suurempi kuin Helsingin ilotyttöjen. – – Monet sellaisista eivät huolehti riittävän hyvin hygieeniastaan [sic]. Uskon, että puhtaudella on huomattava merkitys AIDS-taudin välttämisessä”.

Iltalehti julkaisi heti perään 1.7. jutun ”AIDS-hysteria leviää: homot pelkäävät nyt väkivaltaa”, johon on haastateltu Studio 302:n kävijäkuntaa sekä Setan vihaista puheenjohtajaa Raimo Nordforsia: ”Ruttotauti, homotauti, voi helvetti, tällaista roskaa on levitelty, vaikka laskelmien mukaan vain noin yksi prosentti homoista kuuluu ns. riskiryhmään – –.”

Puheenjohtajan kommenttien rinnalle on ilmeisen tarkoitushakuisesti nostettu meikattujen nuorten rakastuneiden poikien ”Nivean” ja ”Irmelin" haastattelu, joka on otsikoitu ”Ruotsissa naimassa”: ”Me molemmat olemme olleet Ruotsissa todellisilla naimamatkoilla”, pelkäävät pojat toteavat.

Mainos Seta-lehdessä 5/83.

Triangelidraamaa

Kuten Monsieur Mosse mainitsi Ilta-Sanomien kohujutussa, Seta järjesti tansseja Vanhan Polin lisäksi myös Bottalla. Maaliskuusta 1983 startannutta Ostrobotnian maanantai-iltojen ”discoa, juttutupaa ja viiniravintolaa” markkinoitiin nimellä Gay Disco Triangle (Seta-lehdessä 5/83 myös virheellisesti nimellä ”Gay Disco Triangel”).

Karanteeni-kirjasta ilmenee, että Gay Disco Triangelista sai alkunsa myös tapahtumasarja, joka johti Suomen ensimmäisen aids-tapauksen löytymiseen. Ihotautilääkäri Sirkka-Liisa Valle tapasi juuri täällä 16. toukokuuta 1983 ryhmän vakavia homomiehiä, joiden joukosta hän alkaisi tutkimusryhmineen etsiä mahdollisia suomalaisia sairastuneita. Setan avustuksella löydetyt tutkittavat olivat kaikki seksuaalisesti hyvin aktiivisia ja edustivat siten yhdysvaltalaislääkärien näkemystä taudin suurimmasta riskiryhmästä.

Trianglen tapaamisessa Valle kertasi tuoreimman tiedon aidsista, ja enintään 25 tutkittavan nimilista täyttyi nopeasti. Valle ei uskonut, että ensimmäinen kesä johtaisi vielä aids-diagnoosiin, mutta ei kulunut kuin reilu kuukausi, kun ensimmäinen todettu tautitapaus oli jo kohulööpeissä kera Monsieur Mossen huorapoikien.

Kohujuttujen seurauksena oli se, että Teknillisen korkeakoulun ylioppilaskunta irtisanoi Vanhan Polin vuokrasopimuksen elokuussa 1983 ja Seta menetti Olli Stålströmin artikkelin mukaan valtaosan tuloistaan. Kaksi työntekijää jouduttiin irtisanomaan hetkellä, jolloin olisi juuri tarvittu lisäresursseja paniikin ja tiedottamisen hoitamiseen. Työntekijät päättivät kuitenkin jatkaa työskentelyä palkatta, ja lisäavuksi saatiin runsaasti uusia vapaaehtoistyöntekijöitä – kriisi tuotti siis sekä hätää että solidaarisuutta.

Ostrobotnian tanssit sentään jatkuivat kohuista huolimatta. ”Kolmiokerhossa” tanssittiin itse asiassa niin ahkerasti, että Trianglea saatettiin tituleerata Seta-lehdessä 3–4/94 maamme ”vanhimmaksi ja vieläkin toimivaksi pervobailuelimeksi”.

Lehdessä kerrotaan myös, että nimenomaan Trianglen maanantai-iltojen menestys sai Setan hallituksen suunnittelemaan pelkästään pervoille tarkoitettua ravintolaa. Tarvittiin vielä miljoona markkaa, yksi rauhallinen sisäpiha, pieni nimenmuutos ja parin viikon remppa ennen kuin Suomen ensimmäinen varsinainen homobaari saattoi avata ovensa uskaliaille. Liitytään siis jonon jatkoksi, kun ei vippejäkään olla.

Osa 12

Sarjan aiemmat osat:

Homohistoriallinen Helsinki 1: Kaupungin illassa yksin
Homohistoriallinen Helsinki 2: Etsin kunnes löydän sun
Homohistoriallinen Helsinki 3: Käy tanssimaan
Homohistoriallinen Helsinki 4: Karuselli käy
Homohistoriallinen Helsinki 5: Balladi Robin Hoodista
Homohistoriallinen Helsinki 6: Cocktailit kahdelle
Homohistoriallinen Helsinki 7: Espa, helmi on Helsingin
Homohistoriallinen Helsinki 8: Eikä me olla veljeksiä

Homohistoriallinen Helsinki 9: Muistojen Bulevardi
Homohistoriallinen Helsinki 10: Muistojen puistot