”Se on hyvännäköinen, oikein hyvännäköinen” – homot ja tyyli

”Vaatteet eivät välttämättä ole kalliita, mutta hyvin valittuja, parturissa käyntiä ei ole unohdettu ja harvemmin deodoranttikaan pettää. Mikseivät heteroherrat voi olla edes puoliksi yhtä hoidettuja?” tuskaili Kansan uutiset -viikkolehden toimittaja Gay Gambrini -ravintolan yksivuotissynttäreillä heinäkuussa 1985.

Näin 30 vuotta myöhemmin homohemiehet tuskin erottuvat heteroherroista ainakaan kiepporaikasteen käytöllä, mutta käsitykset homojen tyylikkyydestä ovat silti sitkeässä. Kaapista tultuamme me olemme kuulemma linnoittautuneet walk-in closeteihimme ja jumittuneet kampauspöydän ääreen kuin genitaalilävistys huulikoruun.

Jos homoilla kerran on tyyliä, on aika pyytää kuvastinta kertomaan, millaista se on. Samalla on hyvä pohtia, mitä tyyli tai tyylikkyys ylipäätään tarkoittaa.

Kuin tippuri tai raha

Homoikoni Quentin Crisp (1908–1999) tekee tyylille ja tyylikkyydelle ruumiinavauksen Donald Carrollin (1940–2010) kanssa kirjoittamassaan teoksessa Tyylikirja (Doing it with style, 1981, suom. Juhani Lindholm). Miehet toteavat ykskantaan, että tyyli on kuin tippuri tai raha: ketään ei kiinnosta niiden olemassaolo sinänsä, vaan ainoastaan se, miten ne on hankittu.

Crisp ja Carroll vakuuttavat, että tyyli todella on hankittavissa, ja he määrittelevät sen näin: 

Tyyli on yksilöllinen ominaisuus, joka itsestään kumpuaa ihmisen persoonallisuudesta, mutta jota pidetään tietoisesti yllä. Tai toisin ilmaistuna: tyyliniekka on ihminen, joka on oma itsensä, mutta tarkoituksellisesti.

Tältä pohjalta Crispin ja Carrollin Tyylikirja tarjoaa seikkaperäisiä käytännön ohjeita, jotka liittyvät esimerkiksi tyylikkääseen pukeutumiseen, syömiseen ja juomiseen, parinmuodostukseen ja avioitumiseen, esiintymiseen työelämässä, vihamiesten hämmentämiseen, vehkeilyyn, köyhyyteen, rikkauteen ja vanhuuteen. Oppimista tehostavat kiperät monivalintakysymykset.

Syvennyn seuraavaksi Crispin ja Carrollin näkemyksiin tyyliniekan peruspiirteistä ja tyylikkäästä pukeutumisesta, minkä jälkeen pohdin homomiesten tyyli(ttömyytt)ä niiden näkökulmasta.

Sormet irti säätimistä

Voidakseen tulla tyyliniekaksi ihmisen on Quentin Crispin ja Donald Carrollin mukaan tunnettava itsensä ja omat vahvat puolensa (jotka eivät välttämättä ole parhaita puolia). Lisäksi pitäisi tuntea tarkoin rajoituksensa ja karttaa viimeiseen asti teeskentelyä. Laiska olkoon laiska, ja lukemista vieroksuva tyhjentäköön koko asuntonsa kaikesta luettavaksi kelpaavasta, ”jotta koko maailma saisi tietää teidän eläneen elämänne kokonaisuudessaan painetun sanan vaikutuspiirin ulkopuolella”.

Tyyliniekan ei myöskään tulisi matkia muita tai vertailla itseään muihin, koska jäljittely on paitsi imartelun vilpittömin muoto myös tyylittömyyden varmin tunnusmerkki. Kaikki on toki jo kertaalleen keksitty ja käytetty, mutta olennaista on yhdistellä tyylinsä lainatavarat niin, että ne sopivat omaan persoonaan ja korostavat sitä.

Tyyliniekan tulisi myös olla johdonmukainen ja pysyä tyylissään kohderyhmästä toiseen ja kansansuosiosta vähääkään piittaamatta: 

Ei pidä sormeilla säätimiä enää sen jälkeen, kun kerran on saanut itsensä terävyysalueen keskipisteeseen. Älkää langetko lisäämään volyymia – puhumattakaan että kytkisitte virran kokonaan pois – vaikka ette heti saavuttaisikaan sitä tunnustusta tai saisi houkutelluksi esiin niitä reaktioita, joihin katsotte olevanne tyylinne perusteella oikeutettu.

Seksi on muotia Out-lehdessä 3/2016.

Kauppatavaran mainostauluja

Tyylikäs pukeutuminen ja muodikkuus eivät ole missään tekemisissä keskenään, Quentin Crisp ja Donald Carroll muistuttavat: 

Muotia noudattavat ne ihmiset, jotka eivät tunne itseään, vaan yrittävät muodostaa itselleen identiteettiä muotilehtiin turvautumalla. – – Tiivistäen: tyylikästä pukeutumista voi verrata manifestin julkaisemiseen, muodikas pukeutuminen taas muistuttaa vetoomuksen allekirjoittamista.

Yhtä ongelmallista on itsensä vaatettaminen persoonallisuutta häivyttävään ”valeasuun” tai vastaavasti ”univormuun”, jolla kuulutetaan julki yhdenmukaisuutta oman ominaislaadun sijasta. Kyse voi olla vaikkapa liituraitapuvusta tai säntillisesti omaksutusta hippi- tai emo-tyylistä.

Omanlaisiaan kartettavia univormuja ovat myös vaatteet, joissa on näkyvästi esillä suunnittelijan nimi, nimikirjaimet tai tavaramerkki. ”Vaatteiden tehtävänä on mainostaa kantajaansa eikä toimia kenenkään muun kauppatavaran mainostauluna”, Crisp ja Carroll huomauttavat. Samoin kosmetiikan ainoana tarkoituksena on saada ihminen näyttämään entistä enemmän omalta itseltään, ei maalata umpeen julkisivun puutteita.

”Tyylinne vihollisia ovat kaikki seikat, jotka harhauttavat toisten ajatukset pois teidän kokonaisvaltaisesta olemuksestanne”, kuuluu Tyylikirjan tuomio.

Joukkovoimaa

Homot ja tyyli -aiheeseen on monta tulokulmaa, joista yksi on sangen keskeinen, vaikka se ei liity lainkaan homomiesten henkilökohtaiseen tyyliin. Tällä tarkoitan vankkumatonta asemaamme ”naisen jokapäiväisen teatterin puvustajina”. Luonnehdinta on peräisin Walter de Campin Ja homot loivat naisen -kirjasta (2015), joka kertoo kymmenestä homoseksuaalista muotisuunnittelijasta – noista anorektisen naisen parhaista ystävistä. You know. ”Big names. Dior, Lagerfeld, Gaultier, darling. Names, names, names!”

Yves Saint-Laurent (1936–2008) ja Karl Lagerfeld ovat myös itse tyyli-ikoneita, mutta se tuskin tekee meistä muista homoista kovin tyylikkäitä. Sitä paitsi YSL:n ja Lagerfeldin (tai hänen luotsaamansa Chanelin) nimissä suolletaan markkinoille loputtomasti logovaatteita ja -asusteita, joiden käytön Crisp ja Carroll jo totesivat yksilöllisyyttä pahasti samentavaksi. Jatkan siis etsintää.

Toinen tulokulma homoihin ja tyyliin voidaan kiteyttää käsitteeseen homotyyli. Sillä tarkoitan stereotyyppisiä käsityksiä homomiesten ulkoisesta olemuksesta. Homotyylin tunnetuimpia edustajia ovat Tom Fordilla kyllästetty kukkapaitainen keikari (tunnustan!), Pride-kulkueen keulahahmona keikkuva salibarbi sateenkaarispeedoissaan, homobaarien anonyymi Abercrombie-armeija, nahkahomo takamuksettomissa chapseissaan, Freddie Mercuryn kalapuikkoviikset ja George Michaelin ”silmät kiinni ja suu auki” -tyyppinen parta, joka tuo erehdyttävästi mieleen glory holen.

Crispin ja Carrollin teesien näkökulmasta homotyylille tunnusomaiset vaatteet ja erikoistehosteet ovat joko valeasuja ja univormuja, joiden käyttö liittyy asiaan, jolle halutaan antaa pontta joukkovoimalla. Vaikka Pride-kulkueet ovat määritelmällisesti hlbti-ihmisten moninaisuuden juhlaa, tyyligurujen näkökulmasta ne ovat massaan hukkumista – ellei siis ihminen pukeudu tyylilleen uskollisesti joka päivä niin kuin hän pukeutuu kulkueeseen.

Mokkakenkiä ja samettihattuja

Crisp ja Carroll jylisevät, että kunnon tyyliniekka ei kuolemakseenkaan suostu käyttämään esineitä, jotka yhdistävät kantajansa johonkin ryhmään. Kuitenkin juuri homomiehet ovat kautta maailman sivu käyttäneet erilaisia koodivaatteita viestittääkseen suuntautumistaan muille ja ilmentääkseen kaikkea sitä, minkä lain tai asenteiden vuoksi joutuivat kätkemään.

Punaiset solmiot, valkoiset hansikkaat, vihreät puvut, kukkakuvioiset uimahousut, sulkahatut sekä tummanruskeat tai harmaat mokkakengät. Muun muassa nämä seikat olivat George Chaunceyn Gay New York -teoksen (1994) mukaan miehiä haluavien miesten tunnusmerkkejä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alkupuolen New Yorkissa. Koodipukeutumista hyödynsivät varsinkin naisellisuudestaan ja huikentelevaisuudestaan tunnetut fairyt, jotka pyrkivät siten helpottamaan tunnistamista sateenkaariyhteisön sisällä ja suhteessa asiakkaisiin. Fairyt tunnettiin nimittäin prostituoituina, jotka palvelivat ”tavallisia”, etupäässä työväenluokkaisia miehiä.

Aikana, jolloin homoseksuaaliset teot olivat rikollisia, oli pakko varmistaa paitsi tavaran liikkuminen myös selusta ja oma turvallisuus. Tämä lienee pääsyy siihen, miksi erilaisten koodivaatteiden ja -asusteiden käyttö oli niin yleismaailmallinen ilmiö. Kansainvälisen homotyylin finessit tunnettiin myös 1930-luvun Helsingissä, kuten Seta-lehdessä 3/88 julkaistusta työläispojan muistelosta ilmenee:

Ainahan homot ovat vähän erikoisesti pukeutuneet. 30-luvulla oli värikkäitä kaulaliinoja kun muut käyttivät mustaa ja harmaata – sekä baskeri. Mutta ei se suinkaan ollut homojen merkki. Ja homoilla oli usein rusetti kaulassa kun toiset käyttivät kravattia. Ja samaten housumallit. Siihen aikaan oli muodissa sellainen samettihousu, jossa oli hyvin levät housunlahkeet ja nimenomaan homot suosivat niitä. Mutta silloin pukeutuminen oli paljon köyhempää. Rahaa ei ollut paljon käytettävissä. Ei ollut varaa olla erikoinen.

Neljäkymmentäluvun lopun Helsingissä elänyt opiskelijapoika mainitsee puolestaan New Yorkista tutut mokkakengät Seta-lehdessä 2/88:

Sodan jälkeen oli niin vaikea vaatetustilanne, että silloin pantiin päälle mitä saatiin. Ehkä jotain oli mitä joku oli Tukholmassa käynyt ja ostanut – mokkakengät tai turkoosin värisen samettihuopahatun. Niitä mokkakenkiä muuten pidettiin yhteen aikaan sellaisena merkkinä. Kaikki ei uskaltaneet laittaa niitä jalkaansa sen takia, että jos on mokkakengät niin luullaan homoksi. Sormukset ja muut korut olivat joidenkin heikkouksia.

Ystäväni ”Kari” puhisi taannoin siitä, miten vielä 1970-luvun Helsingissä uskottiin, että kaikki homot ovat kanoja, jotka ”sipsuttavat ja tipsuttavat” mokkakengät jalassa ja vihreiden takkien liepeet liehuen. Kieltämättä tuntuu perin uskomattomalta, että tällaiset 1800-luvun lopun metropolien alakulttuureissa syntyneet pukeutumiskoodit elivät niin sitkeinä vielä 1900-luvun jälkipuolen Helsingissä.

Muoti ja kauneus

Karin puheet mokkakengissä sipsuttavista kanoista pistävät miettimään, että varsinkin heterojen vaalimat stereotypiat homojen tyylikkyydestä ovat syntyneet paitsi naisten vaatettamisesta myös neitihomojen keikarimaisesta koodipukeutumisesta. Ajatelkaa vaikka sodanjälkeisen Helsingin katukuvaa ja sijoittakaa sinne mies, jolla on Tukholmasta hankittu turkoosi samettihuopahattu! Tyyligurujen mukaan se ei ehkä ollut tyylikäs, koska se yhdisti lakimiesliiton sormuksen, ylioppilaslyyran tai vapaamuurareiden rintaneulan tavoin kantajansa tiettyyn ryhmään. Mutta olihan se muodikas. Homojen oletettu tyylikkyys taitaakin olla lähinnä muodikkuutta, joka taas on Quentin Crispin ja Donald Carrollin mukaan lähtökohtaisesti tyylitöntä.

Muodikkuusvaikutelma vain vahvistuu, kun selailee homolehtiä 1960-luvulta eteenpäin: niiden muoti-, kauneus- ja sisustussivut eivät keskity yksilöllisyyteen, vaan avaimet käteen -tyyppisiin julkisivuremontteihin, joissa yksilöllisyys pyritään häivyttämään. Tässä pari esimerkkiä:

Suomen ensimmäisen homolehden 96:n ensimmäisessä numerossa 1/1969 on juttu ”Miehen hoito-ohjelma”, johon on haastateltu hiusten- ja kauneudenhoidon asiantuntijaa, rouva Airi Sulinia. Hiuksista kysyttäessä hän toteaa näin: ”Katsoisin, että mies joka joutuu jatkuvasti edustamaan, tarvitsee peruukin.”

Samaisen Ysikutosen numerossa 1/71 käsitellään kevään rohkeaa ja värikästä muotia ja suorastaan käsketään pitämään pussihihaiset paidat (”purjeet” ovat menneet pois muodista!) housujen päällä. Housujen taas kuuluu ehdottomasti olla ”tämän päivän nuorisolle” suunnitellut Friitalan mokkanahkaiset farmarihousut, joissa kengännauhakiinnitys molemmilla sivuilla.

Z-lehden 3/1997 muotisivuilla muistutetaan melko kryptisesti, että tuhlaajavuosien ja laman jälkeen painotus on asioiden sisimmässä laadussa: ”Poissa ovat rajatut roolit ja tilalla kypsä tietoisuus elämisen monimuotoisuudesta.” Tätä sisintä laatua ja monimuotoisuutta henkivät esimerkiksi pyöröharjattu metallisävyinen takki-housuyhdistelmä (1 500 markkaa), ”kesäisen kaupunkipojan klassisten Havaji-sävyjen uutta tulkintaa” edustava paita (615 markkaa) sekä kulta-teräsyhdistelmäinen Breitling Cosmonaute (noin 18 000 markkaa).

Out-lehden tuoreessa muotinumerossa 3/2016 surraan koko matka pankkiin sitä, että vaikka lähes puolet elämästämme kuluu makuuhuoneessa, ne vastaavat vain harvoin ”kotiemme muiden tilojen esittelykelpoista glamouria”. On siis aika herätä ja sirotella makuuhuoneeseen huomionarvoisia yksityiskohtia, jotta myös sängyssä jo vanhastaan olevat suuren lankatiheyden lakanat pääsisivät oikeuksiinsa. Päräyttävistä yksityiskohdista mainitaan esimerkkeinä Guccin silkkiaamutakki (5 800 $), Calvin Kleinin huopa (1 195 $), La Perlan pyjamatakki (1 784 $), Hermèsin tuoksukynttilä (450 $) ja marmorinen iPhone-laturi (295 $).

Tyylitietoinen mies voi toki poimia mainostajien miellyttämiseksi kuratoiduista tyylivinkeistä ideoita omaan yksilölliseen tyyliinsä, mutta samalla on syytä muistaa Quentin Crispin ja Donald Carrollin sanat: 

– – ennen parran kasvattamista, uuden kampauksen hankkimista, vaatevaraston vaihtamista, urheiluauton ostamista, imukkeen käytön aloittamista tai kotinsa uudelleensisustamista on kysyttävä itseltään, onko aiottu muutos tai lisäys sellainen, että se todella kuvastaa jotakin tekijänsä sisäistä ominaisuutta. Ellei se kuvasta, sitä tullaan pitämään teennäisyytenä. Jos se taas kuvastaa, sitä pidetään sinä mitä se onkin: tyylin uutena jalostusasteena.

Kloonien hyökkäys

Vaan ketä kiinnostaa tyylikkyys tai edes muodikkuus? Ei ainakaan homoja, jotka näyttävät ainakin ruotsalaiskriitikoiden mukaan nykyään kopiokoneen sylkäisemiltä.

Homokulttuurin tasapäisyyttä suomitaan esimerkiksi Bögjävlar-pamfletissa (2007), johon sisältyy muotitoimittaja Daniel Björkin essee ”I stället för mode (förvirring)”. Björkiä askarruttaa se, että jos homot kerran ovat vaatevirtuooseja, miksi tukholmalaisessa tai göteborgilaisessa homobaarissa näkee vain farkkuja ja t-paitoja tai enintään ”muoti on kuluttamista” -henkisiä brändinousukkaita. Poissaolollaan loistavat ne, joilla on leikkisyyttä ja pokkaa tempaista päälle vaikka YSL:n tunika ja kantaa se kuin mies. Björkin omakohtaisen kokemuksen mukaan tähän on vain yksi syy: jos pukeutumisessa on häivähdyskin riikinkukkoa tai leikkisyyttä, laukaiset toisissa naisellisuustrauman etkä taatusti saa munaa.

Aikamme homomaailmaa hallitsee Björkin mielestä anonyymius, joka on erilaista kuin aiempien vuosikymmenten univormutyyli pumpattuine vartaloineen sekä prätkä-, armeija-, cowboy-, poliisi- ja merimiesvaatteineen. Ne keskittyivät nimittäin miesvartalon seksikkyyden ja homopolitiikan korostamiseen, kun taas nyt suositaan valtavirran heteromiehiltä apinoitua tavistyyliä – sitä, joka meidän piti ennen stailata pimentoon ”sillä silmällä”. Minne hävisi halu erottua? Björk parahtaa.

Samoilla linjoilla on QX-lehden kulttuurikolumnisti Roger Wilson, joka tiivisti aikamme homotyylin taannoin näin (oma käännös):

Näin Tel Avivin Pridessa toistuvasti tuotteen, joka toi mieleen Star Wars Episodi II:n – siis sen, missä kloonit hyökkäävät. Koko Dizengoff Street oli kuin tank top -outlet tai alennusmyynti, josta kaikki olivat ostaneet samanlaisen tekoparran. Olen pyörinyt monenlaisissa homotapahtumissa, mutta olin onnistunut välttymään kloonifestivaaleilta, siis tähän saakka. – – Homma meni niin överiksi, että aina kun satuin näkemään yhdenkin kunnon muskeli-Maijan, joka oli vetänyt yliannoksen proteiinijauhetta ja steroideja ja muuttunut fantasiahahmoksi, teki mieli kiljaista: ”You go, girl!” Mieluummin muskeliöverit kuin se, että kaikki ovat yhdestä puusta veistettyjä.

Riikinkukkoja ja normiukkoja

Ruotsalaisten väitteet homojen degeneroitumisesta anonyymeiksi taviksiksi herättävät yhtä ristiriitaisia tuntoja kuin Quentin Crispin ja Donald Carrollin järkkymättömät tyyliteesit.

Mitä sitten, jos valtaosa homoista suosii farkkuja ja t-paitoja ja näyttää tavallisilta tallaajilta? Mitä sitten, jos suosimme merkki- ja fetissivaatteiden kaltaisia univormuja, jotka tekevät meistä kauppatavaran mainostauluja tai kuuluttavat julki yhdenmukaisuutta ominaislaadun sijasta? Mitä sitten, jos olemme enintään tyylittömän muodikkaita?

Ei yhtään mitään. Vaikka homoja pidettäisiin yleisesti tyyliniekkoina, se ei velvoita meitä millään tavalla. Muuten olisimme velvollisia uskomaan myös niitä, jotka pitävät meitä syntisinä, ja keskittymään kutemisen sijasta katumiseen.

Samalla on muistettava, että menneisyyteen pätee sama kuin havaintokykyymme ylipäätään: huomaamme ennen kaikkea ne asiat, jotka eniten silmiin pistävät. On helppoa heittää Oscar Wilde- tai David Hockney -kortti ja huokaista, että homomiehet olivat ennen paljon uskaliaampia ja tyylikkäämpiä. On myös helppoa haksahtaa ajattelemaan, että 1970-luvulla kaikki homomiehet olivat ”miehekkyydessään” ja seksikkyydessään kuin newyorkilaisen Mineshaft-fetissiklubin pukukoodin ilmentymiä (kuvattu teoksessa Greenwich Village – and how it got that way, 1990): 

EI hajuvettä tai parfyymia tai merkkipuseroita. EI pukuja, solmioita, puvunhousuja tai -takkeja. EI rugby-tyylisiä paitoja tai disko-dragia. EI takkeja temmellyskentälle.

Pukukoodit tulevat ja menevät, mutta yksi on varmaa: vaikka homojen joukossa riittää riikinkukkoja, suurin osa meikäläistä on ja on aina ollut pukeutumiseltaan normiukkoja. Harmaa massa on ehtymätön luonnonvara. Yhtä ehtymättömältä vaikuttaa tarpeemme suosia univormupukeutumista – olipa sitten kyse Abercrombien t-paidoista tai Vuittonin väskyistä. Miehiä haluavina miehinä me haemme samuutta myös pukeutumisessamme, ja himottavien brändien käyttö on samanlaista seksin ja seksuaalisuuden ulkoistamista kuin mitä fairyt harrastivat viime vuosisadan vaihteessa työmiehiä houkutellakseen ja nahkamiehet paljon heidän jälkeensä.

Mielestäni ongelmana ei ole se, jos suuri osa homoista näyttää tavallisilta tallaajilta tai yhdestä puusta veistetyiltä. Ongelmana on se, jos oma asuvalinta tehdään muiden ehdoilla esimerkiksi peläten ”naismaisuutta”, homoleimaa tai valtaväestön suhtautumista. Vielä pahempaa on, jos muilta edellytetään samaa häivytystaktiikkaa.

”Tajusin, että sä olet homo, koska sä olit pukeutunut liian harkitusti”, tunnusti eräs heteromies minulle kotibileiden pikkutunneilla. Otin tämän kultakenkiin, kukkapaitaan ja kananmunankokoisiin kalvosinnappeihini liittyvän kommentin kohteliaisuutena. Samalla tiedostin taas kerran, miksi niin moni valitsee mieluummin farkut ja t-paidan kuin lähtee työstämään omaa homo- tai naisellisuustraumaansa korostamalla sitä. Sitä paitsi korostamalla omaa neitihomouttaan tulee helposti lyöneeksi tietynlaisen leiman myös kaikkiin muihin ympärillä oleviin tuiki tavallisiin, joskin keskinäisiä kesähäitä suunnitteleviin, suomalaisiin miehiin. Miksi muiden pitäisi kärsiä siitä, että eräät ovat päätyneet näyttämään 1900-luvun alkupuolen newyorkilaiselta miesprostituoidulta?

Tulee mieleen eräskin twiitti, jossa toivotin hyvää homo- ja transfobian vastaista päivää ja tehostin sanomaa kuvalla, jossa Tyttökultien Rose ja Blanche olivat värikkäissä trikoissaan intohimoisen tanssin pyörteissä. Suosikointien lisäksi tämä poiki närkästyneen kommentin: ”Miksi muuten kaikki kuvittelevat, että HLBT-asialla on jotain tekemistä huomiotaherättävän pukeutumisen kanssa?”

Yhtä hyvin voisi kysyä näin: ”Miksi muuten joku kuvittelee, että hlbt-asialla ei saisi olla mitään tekemistä huomiota herättävän pukeutumisen kanssa?”

Tässä ollaan iänikuisten jakolinjojen äärellä: pitäisikö erottua vai assimiloitua, paljastaa vai peittää, lisätä camp-kierroksia vai hillitä itseään? Ei ihme, että skootteri tuntuu kerran vuodessa karkaavan käsistä ja Pride-kulkue täyttyy kaikesta sellaisesta, mitä homokulttuurissa ei juuri koskaan muuten näe.

Jatkuva juhlavalaistus

On aika tarttua vielä kerran Quentin Crispin ja Donald Carrollin Tyylikirjaan, joka ortodoksisuudestaan huolimatta tarjoaa lohdun sanoja joka iikalle.

Jos ajattelee tarvitsevansa vaatteita vain kehon peittämiseen tai lämmittämiseen ja keskittyy mieluummin kirjahyllyynsä tai puutarhaansa tai postimerkkeihinsä tai autoihinsa, olisi jo tyyligurujenkin mielestä tavattoman tyylitöntä teeskennellä jotakin ihan muuta. On siis parasta keskittää kaikki huomio sen kultivoimiseen, millainen todella on ihmisenä, ja olla vaikka kahdella jalalla kulkeva versio Babylonin riippuvista puutarhoista.

Jos taas ajattelee tarvitsevansa nimenomaan vaatteita voidakseen olla entistä enemmän oma itsensä, ei kannata antaa edes hlbt-asian estää. Mikäli turkoosinvärinen samettihuopahattu ja jokainen muu vaatekappale peilaa virheettömästi jotain oman luonteen ja persoonallisuuden särmää, se sopii ainakin Quentin Crispin ja Donald Carrollin mukaan käyttäjälleen täysin siitä riippumatta, ’käykö’ se jonkin muun niin ikään käyttäjälleen sopivan vaatekappaleen kanssa. Ysärituulipuvun ja Louboutinin korkkarien yhdistelmässä ei siis ole sinänsä mitään vikaa, jos yhdistelmä kertoo totuuden niitä kantavasta miehestä.

Tyyli on nimittäin Crispin ja Carrollin visiossa vapautta kilpailuhenkisyydestä, muodinmukaisuudesta sekä menestymisen ja hyväksytyksi tulemisen tarpeesta. Samalla se on vapautta esittää oma yksilöllisyys jatkuvassa juhlavalaistuksessa. Varmemmaksi vakuudeksi he siteeraavat ranskalaista filosofia Henri Bergsonia: 

Olemme vapaita silloin, kun tekomme kumpuavat kokonaispersoonallisuudestamme, kun ne ilmentävät sitä ja muistuttavat sitä samalla vaikeasti määriteltävällä tavalla jolla taideteos toisinaan muistuttaa tekijäänsä.

Quentin Crisp itse eli teesinsä todeksi jopa siinä määrin, että Sting teki hänestä kappaleen Englishman in New York (1987). Isoäidin viisautta huokuva Crisp nähdään myös kappaleen videossa elävänä esimerkkinä laulun ja samalla Tyylikirjan syvimmästä sanomasta: ”Takes more than combat gear to make a man / takes more than a license for a gun – – it takes a man to suffer ignorance and smile / be yourself no matter what they say.”

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
”Come on, Vogue!”: kun vähemmistöjen alakulttuurista tuli valtavirtaa

Homolehdet esittelyssä 5: QX

Homolehdet esittelyssä 4: Out

Homolehdet esittelyssä 3: DNA

Homolehdet esittelyssä 2: The Advocate

Homolehdet esittelyssä 1: Attitude

”Come on, Vogue!”: kun vähemmistöjen alakulttuurista tuli valtavirtaa

Mitä tehdä, jos haaveilee valkoisen eliitin ylellisestä elämästä, mutta on koditon musta homo? Nykymaailmassa voisi ehkä pyrkiä tosi-tv-tähdeksi, mutta aiempina vuosikymmeninä ei auttanut kuin turvautua samaan voimaan, joka synnytti ensin luolamaalaukset ja sitten drag show’n: mielikuvitukseen. New Yorkin mustien ja latinojen homo- ja transyhteisössä satumaan kaipuu synnytti ballroom-alakulttuurin, jossa jokainen sai olla edes hetken tähti. Tätä kulttuuria kuvaa Jennie Livingstonin dokumentti Paris is burning (1990), ja samasta toiveiden tynnyristä ammentaa myös Madonnan saman vuoden megahitti ja musiikkivideo Vogue.

Jennie Livingstonin Paris is burning on tuokiokuva 1980-luvun lopun New Yorkin ballroom-kulttuurista ja siinä eläneistä ihmisistä. Alakulttuurin juuret ulottuvat 1930-luvun suosittuihin drag ball -tapahtumiin, jotka eivät suinkaan olleet tanssiaisia vaan lähinnä valkoisten drag queenien muotinäytöksiä. Ne jalostuivat 1960-luvulla New Yorkin Harlemin homo- ja transyhteisössä huikentelevaisiksi kilpailuiksi, joissa katujen kuningattaret mittelivät paremmuudesta matkimalla vaatetuksellaan ja näyttävällä lavaliikehdinnällä ensin filmitähtiä, sitten huippumalleja ja lopulta mitä tahansa hahmoja, jotka symboloivat parempaa elämää. 

Seitsemänkymmentäluvun lopulla ball-kulttuuri alkoi pirstaloitua vaikutusvaltaisten ja karismaattisten johtajien luotsaamiin ”muotitaloihin” (house), jotka vastasivat tapahtumien järjestämisestä. Ensimmäinen ball-muotitalo oli vuonna 1977 perustettu House of LaBeija, jonka johtohahmo Crystal LaBeija on yksi Livingstonin Paris is burning -dokumentin puhuvista päistä:

Ball-kulttuurista ei ole mahdollista puhua ilman, että samalla puhuttaisiin myös rodusta ja luokasta. Kuten Paris is burning havainnollistaa, koko alakulttuuri syntyi vähemmistön vähemmistöjen, eli New Yorkin mustien ja latinohomojen sekä transihmisten, halusta nousta ankean arjen yläpuolelle ja tehdä taidetta kaikista niistä oman persoonan puolista, joihin ympäröivä yhteiskunta suhtautui syrjivästi. Ball-tapahtumissa jokainen köyhä, koditon ja syrjitty saattoi elää fantasiaansa yhden illan ja olla ihan mitä vain. Ballit tarjosivat hetkellisesti väylän tähteyteen tai yhteiskunnalliseen asemaan, johon esiintyjillä ei muuten ollut juuri mitään mahdollisuuksia aikana ennen nettiä ja tosi-tv:tä. Todellisuuden ja unelman välistä epäsuhtaa havainnollistaa hyvin ball-tapahtumien kilpailukategoria ”Realness”, jossa tuomarit arvioivat osallistujien kykyä mennä täydestä heterona – kuka koviksena, kuka koulupoikana ja kuka menestyvänä yritysjohtajana.

Ball-tapahtumien huippuesiintyjät saivat legendan tai ikonin arvonimen ja siten statusta omassa yhteisössään, mutta Paris is burning kertoo myös maineen ja kunnian hinnasta. Monet joutuivat vielä 1980-luvulla turvautumaan prostituutioon rahoittaakseen näyttävät ball-vaatteensa, ja yksi transpäähenkilöistä murhattiin raa’asti kuvausten aikana. Kahdeksankymmentäluvun kovasta todellisuudesta kertoo myös se, että Wikipedian mukaan käytännössä kaikki dokumentin päähenkilöt kuolivat aidsiin pari vuotta kuvausten jälkeen.

Lady Gaga ammentaa ball-kulttuurista.
Monster ball -kiertueen käsiohjelma.

Paris is burning esittelee ball-kulttuurin käsitteitä ja sanontoja, joista monet ovat sittemmin ujuttautuneet laajemmin popkulttuuriin ja jopa yleiskieleen. Edellä mainittujen ball-muotitalojen johtajista alettiin käyttää nimitystä mother ja jäsenistä ruvettiin puhumaan lapsina. Usein tämä oli myös konkreettista, koska monet nuoret oli heitetty kodeistaan kadulle homouden tai transidentiteetin paljastumisen jälkeen. Muotitalot tarjosivat näille nuorille kodin ja yhteisön, ja äidit tarjosivat rakkautta ja kuria: lasten tuli hankkia ball-tapahtumissa mahdollisimman paljon palkintoja talonsa maineen kohottamiseksi. Jos olette ihmetelleet, miksi Lady Gaga käyttää taustavoimistaan nimitystä Haus of Gaga, puhuu itsestään Mother Monsterina sekä käyttää aina kiertueidensa nimissä ball-sanaa, taustalla on nimenomaan vanha ball-kulttuuri muotitaloineen, äiteineen ja lapsineen.

Englannin puhekieleen päätyneitä ball-kulttuurin käsitteitä ja sanontoja ovat esimerkiksi fierce, reading ja shade. Fierce-sanaa (suomeksi esim. raju, kiihkeä, raivoisa tai ankara) hoetaan nykyisin Huippumalli haussa -sarjan lisäksi joka toisessa tosi-tv-sarjassa aina, kun nähdään jotain vähänkin mahtavaa muistuttavaa. Reading taas tarkoittaa ball-tapahtumien kanssakilpailijoiden panettelua, ja se on todellista loukkaamisen taidetta. Toisen ulkonäköä tai tyyliä ”lähiluetaan” ja siitä etsitään kaikki mahdolliset viat, joilla sitten mässäillään. Shading tai throwing shade taas suomentuu parhaiten ”piilopiruiluksi”, eli se on huomattavasti epäsuorempaa kuin reading. Tästä ”varjon langettamisesta” toisen päälle on tullut englannissa todellinen muoti-ilmaus, ja siitä kasvoi aikanaan myös ilmiöksi noussut voguing-tanssi. Kuten eräs Paris is burningin haastateltavista kertoo, voguing on eräänlaista piilopiruilua tanssilattialla: toinen pitää jättää varjoon omalla ylivertaisella liikehdinnällä, jossa pullistellaan kuin metsot soitimella:

Voguing-tanssi on saanut nimensä Vogue-muotilehdeltä, koska sen liikkeet muistuttavat mallien poseerausliikkeitä ja näytöslavaliikehdintää. Näyttävä tanssi nousi valtavirtaan 1980-luvun lopulla, ja lopullisesti sen suosion sementoi Madonna vuoden 1990 Vogue-singlellään ja -videollaan. Kappaleen sanoituksen lähempi tarkastelu paljastaa, että se ammentaa ball-kulttuurista vähintään DDD-kupilla. Jo Voguen ensimmäiset säkeet ovat tiivistys katujen homojen ja transihmisten ankeasta ja illuusiottomasta arjesta, jonka vastavoimaksi koko ball-kulttuuri aikanaan syntyi:

Look around, everywhere you turn is heartache

it's everywhere that you go

you try everything you can to escape

the pain of life that you know

Pakopaikan tästä kivusta ja sydänsurusta tarjoaa tanssilattia, joka mielikuvituksen ja liikkeen voimasta muuttuu omien unelmien näyttämöksi:

All you need is your own imagination

so use it, that's what it's for

go inside, for your finest inspiration

your dreams will open the door

Tanssin kautta avautuva maailma on avoin kaikille rotuun tai sukupuoleen katsomatta, ja siellä jokainen voi saavuttaa uuden elämän ja tähteyden:

It makes no difference if you're black or white

if you're a boy or a girl

if the music's pumping it will give you new life

you're a superstar, yes, that's what you are, you know it

Kappale viittaa myös elokuvan maailmaan, jonka tähtikulttia ball-tapahtumat ja voguing-tanssi käyttävät polttoaineenaan. Lisäksi se leikittelee englannin sanonnalla life's a ball, ”elämä on yhtä juhlaa”. Tässä kontekstissa kirjaimellinen tulkinta toimii kuitenkin vielä paremmin: katujen kuningattarien näkökulmasta ball ON elämä.

Soul is in the musical

that's where I feel so beautiful

magical, life's a ball

so get up on the dance floor

Lopuksi kappaleessa luetellaan ball-esiintyjien imitoimien Hollywood-julkkisten nimiä kuin mantraa, joka pyrkii herättämään nämä ikoniset hahmot uudelleen henkiin ballroomin valokehässä:

Greta Garbo, and Monroe

Dietrich and DiMaggio

Marlon Brando, Jimmy Dean

on the cover of a magazine

Sanoituksessa todetaan myös, että ”Rita Hayworth gave good face”, minkä jotkut ovat tulkinneet sanamuunnokseksi suihinottoa tarkoittavasta ilmauksesta ”give head”. Todellisuudessa se on kuitenkin viittaus ball-kilpailujen ”Face”-kilpailukategoriaan, jossa kilpailijoiden tulee esitellä kauniita kasvonpiirteitään, kirjaimellisesti ”antaa naamaa”.

Vogue-kappaleen legendaarisen musiikkivideon ohjasi elokuvan saralla myöhemmin kunnostautunut David Fincher. Videossa Madonna on itse kuin ball-esiintyjä, joka imitoi laulussa listattavia Hollywood-legendoja. Hän muuntautuu milloin Marilyn Monroeksi, milloin Greta Garboksi, milloin Marlene Dietrichiksi. Itse Vogue-laulussa ei suoraan viitata homoihin, mutta videossa parveilevat Madonnan tanssijat ovat klassisia queen-miehiä, jotka eivät jätä paljon arvailujen varaan. Näin kappale asemoituu vielä selvemmin osaksi homokulttuuria, mikä oli vielä 1990-luvun alussa melko uskaliasta Madonnan kaltaiselta megatähdeltä.

Videossa on myös hauska kohtaus, jossa miestanssija pyrkii selvästi ”heittämään varjoa” Madonnan ylle jatkamalla hypnoottista tanssimistaan, vaikka Madonna on jo pysähtynyt poseeraamaan. Pieni töytäisy kyynärpäällä palauttaa tanssijan ruotuun ja muistuttaa siitä, kuka on House of Madonnan äiti ja kuka lapsi.

Videon lopuksi strutsinsulat peittävät näkymän kuin merkkinä siitä, että fantasia on päättynyt. Tanssilattian ulkopuolella odottaa katu ja toinen, huomattavasti karumpi todellisuus. Mietin vain, kuinka moni maakuntadiskojen joraajista mahtaa tietää, että Madonnan Voguen tahtiin tanssiminen on käytännössä tanssimista 1980-luvun New Yorkin homojen ja transihmisten jalanjäljissä.

Ladies with an attitude

fellows that were in the mood

don't just stand there, let's get to it

strike a pose, there's nothing to it

Vogue!

Madonna on Mae on Marlene on Marilyn. Kuva Blond Ambition -kiertueen käsiohjelmasta.

Paris is burningin verkkosivu, mukana lisää videoita dokumentista

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
"The secret in his past": (kaappi)homot Pet Shop Boysin tuotannossa
"Disco Discharge" paketoi homodiskon

Homolehdet esittelyssä 5: QX

Miksi jättäisit pakkoruotsin kertaamisen vain Melodifestivalen varaan ja pähkäilisit loppuvuoden, onko se ”pappas ny pojkvän” vai ”pappas nya pojkvän”? QX-lehti tarjoaa markkinoiden pervoimman ruotsinkurssin – eikä maksa äyriäkään.

Vuodesta 1995 ilmestynyt ruotsalainen ilmaisjakelulehti QX on Pohjoismaiden suurin homolehti. Nimensä se on saanut vuonna 1992 perustetulta brittilehdeltä, mutta ne eroavat toisistaan kuin iskemätön ja käytetty kortsu. Brittiläinen QX Magazine keskittyy Lontoon menovinkkeihin ja klubielämään ja sen ”pikkuveli” QX Men pornoon. Ruotsalainen QX taas on juuri sellainen kuin ruotsalaisen homolehden voi olettaakin olevan: freesi, pirtsakka ja tasa-arvoinen lehti homppeleille, lepakoille, bisseille, transuille ja rättisouvareille (bögar, flator, bin, transor, drugor) sekä kaikille hen-pronominin käyttäjille. QX:ää kustantava QX Förlag pyörittää myös uutisportaalia ja Qruiser-yhteisöä sekä järjestää Ruotsissa isoja gay-gaaloja. Tänä talvena homogaala tuotiin pienimuotoisena myös Suomeen.

QX:n painopiste on viihteessä ja kulttuurissa: julkkishaastatteluissa, levy-, kirja-, leffa- ja tv-arvosteluissa sekä muoti-, kauneus- ja sisustusjutuissa. Lehdessä käsitellään myös kansainvälisiä asioita, mutta ennen kaikkea se on erinomainen kanava ruotsalaisen kulttuurin seuraamiseen. Kulttuurin saralla QX syyllistyy tosin välillä samaan helmasyntiin kuin useimmat muutkin homolehdet: liioitteluun ja pakonomaiseen trendien perässä juoksenteluun. Homoleffat ja homoikonien tuotokset saavat lehden kriitikoilta usein paljon anteeksi, ja kahden tähden tuotokset kerrotaan varmuuden vuoksi pärstäkertoimella. Tyylipalstalla taas listataan milloin mitäkin asioita, jotka ovat tässä kuussa aivan out. Esim. take away -kahvin kanssa ei sitten saa kulkea kadulla kiireisenä, koska sinä et ole Carrie Bradshaw! Enimmäkseen QX antaa kuitenkin onneksi vähemmän takakireän vaikutelman.

Parhaan kuvan QX:n kepeästä julkkisvetoisesta linjasta saa selailemalla viimeisimpiä numeroita, joihin on haastateltu mm. Ruotsin naisten maajoukkueessa pelaavaa lesbojalkapalloilijaa, Ruotsin Idolsissa menestynyttä homopoikaa, lesbo- ja homoikoni Marie Fredrikssonia, kotinsa joulukoristeilla kuorruttanutta homopariskuntaa, Koko Ruotsi leipoo -sarjan homo-osallistujia ja Mr Gay Swedeniä. Kaiken kivan ja kepeän keskeltä erottuu kaksi juttua, joista toiseen on haastateltu kahta Ruotsiin muuttanutta venäläistä homopakolaista ja toiseen irakilaistaustaista ruotsalaisjuristia ja -poliitikkoa, joka on saanut sukulaisiltaan tappouhkauksia tultuaan kaapista ja uhmattumaan ns. kunniakulttuureja.

QX:n helmikuun no-no: susirumat kännykkäkotelot.

Euroviisufanille QX on pakollista lukemista varsinkin helmikuussa, jolloin lehti julkaisee jokavuotisen Melodifestivalen-numeronsa. Siinä kunkin vuoden viisutyrkyt on haastateltu ja tällätty esimerkiksi elokuvahahmojen näköisiksi. Tämän vuoden Mello-numeron teemana ovat homoikonit ja HBT-kansan suosikit: Sanna Nielsen on Kylie Minogue, Martin Stenmarck Freddie Mercury ja Shirley Clamp Britneyn kanssa suuteleva Madonna – hauskaa ja harmitonta, kuten aina.

Viisutähdet Elisa Lindström ja Shirley Clamp kanavoivat Britneya ja Madonnaa lipstick lesbian -hengessä.
QX:n Melodifestivalen-numeron kuvitusta.

Pimperosormus kruunaa sukupuolineutraalin avioliiton.
 QX:n lokakuun tärppipalstan antia.

QX:n kieli on rentoa ja puhekielimäistä, mikä saattaa avautua hieman nihkeästi kouluruotsin pohjalta, mutta pieni vaivannäkö kannattaa. Tuskin mistään muualta saa näin paljon meikäläisten elämään kuuluvaa sanastoa, jolla voi sitten briljeerata seuraavalla Tukholman-reissulla. Hyvänä esimerkkinä on helmikuun numeron Kanarian-matkajuttu, jonka voisi tiivistää näin:

Yumbo-ostoskeskuksessa on tunnetusti jokaiselle jotakin. Jos tykkäät karvaisesta, björnpub on sinun paikkasi. Kovempaa menoa kaipaavien taas kannattaa valita cruisig sexbar, joka saattaa olla suorastaan snuskig (ruokoton). Lesboille Yumbossa ei ole kauheasti valinnanvaraa, joten he päätyvät usein homovaltaisiin (bögtät) paikkoihin. Osa rannoista on gaypoppis (homojen suosiossa), ja pieni nakenflirtande piristää päivää. Rannan jälkeen gayhänget (homohengailu) jatkuu kahvilassa, kunnes on taas aika aloittaa barhänget Yumbossa. Hotelleissa on kosolti valinnanvaraa niille, jotka haluavat asua mitt i bögsmeten (homohulinan keskellä), ja monet hotelleista ovat på krypavståd (ryömimisetäisyydellä) Yumbosta. Jos pyllistelee hotellin uima-altaalla piskuisissa speedoissa, saa helposti muilta auringonottajilta lystna blickar (himokkaita katseita). QX:n mukaan Kanarialla on siis tarjota paljon muutakin kuin vain sika(ilu)juhlia (galna grisfester), pilipaliturismia (tingeltangelturism) ja Uuno Epsanjassa -tavismia (Sällskapsresan-svennigheter).

Kenelle?

QX on täydellinen valinta kaikille, jotka haluavat ilmaisen ruotsin preppauskurssin rutinoituneen homo-opettajan johdolla. Oman alan kielitaidon kartuttamisen lisäksi QX lisää tietämystä naapurimaan menosta ja mielenkiinnon kohteista, ja se on siten myös erinomainen homomatkaajan Tukholma-opas. QX on esittelemistäni homolehdistä ainoa, joka sisältää paljon myös lesboille suunnattua luettavaa: kolumneja, haastatteluja ja kulttuurivinkkejä. Paljasta pintaa lehdessä ei pahemmin ole, mutta se ei myöskään ole erityisen siloteltu tai poliittisesti korrekti. Sanalla sanoen se on sopivasti lagom. Suomalaisen näkökulmasta QX on Viikkari-mainoksineen kotoinen ja piristää päivää kuin mini-Munaristeily Vaasasta Uumajaan.

Laulaja Martin Stenmarck taipuu myös nahkahomoksi QX:n Melodifestivalen-numerossa.

QX:n Melodifestivalen-numero (PDF) ja aiemmat numerot
QX:n ruotsinkielinen sivusto ja suomenkielinen blogi

Homolehdet esittelyssä 4: Out

Homolehdet esittelyssä 3: DNA

Homolehdet esittelyssä 2: The Advocate

Homolehdet esittelyssä 1: Attitude

Homolehdet esittelyssä 4: Out

Out on Yhdysvaltain suurilevikkisin homolehti, ja se on brittiläisen Attituden ohella todennäköisesti maailman tärkein gayjulkaisu. Lehdet palvelevat kuitenkin hyvin erilaista lukijakuntaa. Olen itse lukenut Outia vuodesta 2007 lähtien ja sanoisin, että Out on hyvin maksukykyiselle ja nirsolle lukijakunnalle suunnattu julkaisu, kun taas Attitude on eräänlainen koko homokansan lehti. Jos kotoista esimerkkiä haetaan, Out on homomiehen Gloria, joka nimestään huolimatta uskoo lähinnä kaikkeen, mikä kulloinkin on in.

Outista ja Attitudesta löytyy myös kosolti muita eroavaisuuksia: Out pitää lukijoihinsa paljon enemmän etäisyyttä kuin Attitude, jonka linja on hyvin elämänläheinen, kannustava ja opastavakin. Out on myös huomattavasti coolimpi sikäli, että tarjoaa paljon vähemmän lihan värinää ja vapauttavaa naurua. Outista ei löydä Attituden tapaan sivukaupalla kuvia vähäpukeisista poikabändeistä tai muista julkkiksista – puhumattakaan siitä, että se kattaisi samanlaisen notkuvan poikabuffetin kuin aussilehti DNA. Paljastelun sijasta Out vaatettaa kuvattavansa päästä samojen luksusbrändien vaatteilla, jotka lehdessä ahkerasti mainostavat.

Muuten Out tarjoaa kaikkea sitä, mitä muutkin suuret homolehdet: julkkishaastatteluja, kulttuuriuutisia sekä muoti-, ruoka- ja matkailujuttuja. Terveys- ja kuntoiluasiaa Outissa ei sen sijaan juuri ole, koska Yhdysvalloista epäilemättä löytyy tällekin segmentille oma homolehti.

Marraskuun Out esittelee 83 syystä rakastaa Meksikoa.

Sliipatusta ulkokuoresta huolimatta olisi väärin sanoa, että Out pyrkii antamaan homoelämästä 

ruusunpunaisen ja pinnallisen kuvan. Lehdessä on päinvastoin aina paljon hyvää luettavaa: huolellisesti ja kiinnostavasti kirjoitettuja erikoisartikkeleita ja esseitä, joista kiintoisimmat on koottu ”Symposium”-nimiseen osioon. Aiemmassa blogikirjoituksessani olen jo esitellyt ”Symposiumissa” julkaistua kirjailija Bret Easton Ellisin esseetä homokulttuurin nykytilasta. Lukemisen arvoinen on myös Sam Lanskyn ”Asking for it?”, jossa hän pohtii nuorena kokemaansa raiskausta ja vanhaa kliseetä siitä, että uhri voi osittain syyttää itseään.

Outin kiinnostavista erikoisartikkeleista voisin mainita syyskuun numerossa olleen jutun Yhdysvalloissa suursuosion saavuttaneesta Gaybro-yhteisöstä, joka on suunnattu niille kuuluisille ”heteronoloisille” homomiehille. Slangisanakirjan mukaan gaybro tarkoittaa homomiestä, joka käyttäytyy maskuliinisesti ja on kiinnostunut äijäjutuista, kuten armeijasta, urheilusta, videopeleistä ja viritetyistä vehkeistä. Artikkelissa ”Meet the Gaybros” pohditaan sitä, missä määrin äijäilmiössä on kyse todellisista tarpeista ja missä määrin pelonsekaisesta tarpeesta tehdä eroa ”niihin” naismaisiin homoihin. Gaybro-foorumin keskustelujen pikainen silmäily ei minusta ainakaan anna syytä huoleen – eiköhän kyse ole vain nettikulttuurille tyypillisestä kuppikuntaistumisesta, jossa hakeudutaan omanmielisten pariin ihailemaan, miten tuokin saksalainen äijä ajaa alasti moottoripyörällä.

”Kaulakoru: David Yurman.” Näin paljon ihoa Outissa ei ole nähty mies(!)muistiin.  

Lokakuun Out kysyy, onko hiv-lääke Truvadasta kondomin korvikkeeksi.

Toinen syyskuun Outin kiinnostava artikkeli ”The men who want AIDS” kertoo nimensä mukaisesti newyorkilaisista miehistä, jotka lääkitystä laiminlyömällä antavat hivinsä edetä aids-vaiheeseen. Kyse on yleensä kodittomia nuorista, joille aids-diagnoosi tarjoaa paradoksaalisesti paluulipun takaisin yhteiskuntaan eli oikeuden maksuttomaan asumiseen ja erilaisiin sosiaalipalveluihin.

Hiv- ja aids-asiaa tarjoaa myös Outin lokakuun numeron juttu ”Is this the new condom”, joka käsittelee hiv-lääkkeiden säännöllistä ennalta ehkäisevää käyttöä (PrEP = pre-exposure profylaxis). Yhdysvaltain elintarvike- ja lääkevirasto FDA on jo sallinut tämäntyyppisen käytön, ja siitä saa korvauksia myös vakuutuksista. Silti vasta harvat homomiehet ovat tarttuneet mahdollisuuteen, ja siitä kiistellään myös lääkäriyhteisössä.

Outin rasittavin erikoispiirre on pakonomainen tarve listata vuoden merkittävimpiä ihmisiä. Esimerkiksi joulukuun numero on aina tällainen ”Out 100” -erikoisnumero. Usein listaukset toki tekevät tunnetuksi myös ruohonjuuritason aktivisteja ja muita tavallisia tallaajia, mutta en voi välttyä ajattelemasta, että kyse on sittenkin vain amerikkalaisten jatkuvasta halusta kilpailla sillä, ken on maassa kaunein ja rohkein.

Kenelle?
Out on paras valinta niille, jotka kaipaavat kaunista ja elitististä laatulehteä, jota kehtaa lukea myös julkisilla paikoilla. Jos laadukkaiden artikkelien kylkiäisenä tuleva jet set -elämän ihannointi ei innosta, asiapitoisuutta voi täydentää hyödyntämällä Outin ja sen hyperpoliittisen sisarlehden The Advocaten yhteistilaus. Toisena vaihtoehtona on lukea artikkelit suoraan Outin sivuilta, sillä suuri osa niistä julkaistaan maksutta verkossa. Itse olen kyllä todennut, että kaunista turhuutta ei ole koskaan liikaa ja että lehti tulee varmimmin luettua, kun se tipahtaa suoraan postiluukusta.

”Tuhkakuppi 650 $. Samettitakki 3 200 $. Samettitohvelit 690 $. Rahi 1 895 $.” Out uskoo pinkin dollarin voimaan.

Outin sivusto

Homolehdet esittelyssä 3: DNA

Homolehdet esittelyssä 2: The Advocate

Homolehdet esittelyssä 1: Attitude

Homolehdet esittelyssä 3: DNA

Haluatko homolehden, jota et taatusti kehtaa lukea junassa? Siinä tapauksessa valintasi on australialainen DNA, joka tuo kesän talvenkin keskelle.

Olen tilannut DNA:ta kolmisen vuotta, ja tänä aikana se on pitänyt visusti kiinni konseptistaan. Muihin lukemiini suuriin homolehtiin verrattuna DNA tarjoaa selkeästi eniten ihoa: sivukaupalla valokuvia komeista ja lihaksikkaista miesmalleista toinen toistaan pienemmissä alkkareissa – tai Australiassa kun ollaan – uikkareissa.

DNA:n ulkokuori on komea ja ote rento kuin Bondi Beachin surffaajalla. Lehden artikkeleissa tutustutaan milloin sanfranciscolaiseen pornostudioon (”yli 70 pysyvästi lavastettua tilaa, ml. avaruussukkula, luokkahuone ja teurastamon kylmätila, 100 vakituista työntekijää sekä liukuvoidetta 200 litran tankeissa”), milloin homojen seksivalistukseen 1970-luvulla (”Sukupuolitautien välttämiseksi muista peseytyä kunnolla orgioiden jälkeen.”). Sama linja jatkuu matkajutuissa, joissa toimittaja panee itsensä kaikin tavoin likoon. Esimerkiksi taannoiset jutut Karibian-risteilystä ja hiihtolomasta Alpeilla olivat niin seikkaperäisiä, että päätin ne luettuani pysytellä itse kiltisti Ruotsinlaivalla tai Rukalla.

"Even the best laid travel plans can be blown off course by a handsome stranger."
DNA raportoi matkakohteista kieli poskessa (ja epäilemättä muuallakin).

DNA:ssa on tuttuun homolehtityyliin omat sivunsa kulttuurille, muodille, kauneudelle ja terveydelle, eikä aktivismiakaan unohdeta. Kepeiden artikkelien seassa on myös laajoja ja kaunistelemattomia juttuja homojen asemasta eri puolilla maailmaa. Viimeksi on luodattu esimerkiksi Venäjän tilannetta. Maailmantuska ei silti koskaan jää pysyvästi päälle, koska jo parin sivun päässä odottaa lihaksiaan pullisteleva ja joka suuntaan pyllistelevä Ernesto tai Stefan tai Adrian tai Jared tarjoten hetken helpotusta.

DNA:ta lukiessa huomaa nopeasti, että nyt ollaan tyystin toisella puolella maapalloa. Välillä tuntuu siltä kuin seuraisi Big Brotherin ”julkkisversiota” – sen verran paljon lehdessä esitellään suomalaisille tuiki tuntemattomia paikallisia suuruuksia. Eksoottista lisäväriä tuo myös se, että DNA:ssa hehkutetaan kesän iloja silloin, kun Suomessa on keskitalvi. Aussipoikien ”juhannusjuhlista” lukeminen nostattaa täkäläisen lumipyryn keskellä melko akuutin kaipauksen kesän lämpöön.

Kenelle?
DNA on nappivalinta niille, jotka kaipaavat homolehdeltä ennen kaikkea silmäniloa ja siinä sivussa helppolukuisia artikkeleja. Yleensä puhutaan sohvapöytäkirjoista, mutta DNA on mieskauneudesta pitävälle täydellinen sohvapöytälehti, jonka komean kannen näkeminen tuo piristystä päivään kuin päivään – ainakin siihen asti, kunnes yllätysvieraat rimputtavat ovikelloa ja alipukeutunut Alejandro on äkkiä siivottava pois silmistä.

”Meinaatko nyt oikeasti syödä sen jäätelöannoksen?”
ihmettelee jääkaappipoika Bo. Steve komppaa.

DNA:n esittelystä ei sovi unohtaa myöskään lehden mukana ajoittain tulevia ”jääkaappipoikia” (Fridge boys), eli magneetilla varustettuja fanikuvista, joissa poseeraa antaumuksellisesti lehden aiempia malleja. Niitä kun lätkii jääkaapin oveen, niin asunto kuin asunto alkaa hyvin nopeasti muistuttaa autokorjaamon sosiaalitiloja tissikalentereineen päivineen. Kunpa vain näiden trimmattujen lihaskimppujen näkeminen motivoisi pitämään näpit irti jääkaapin kahvasta.

DNA:n sivusto

Homolehdet esittelyssä 2: The Advocate

Homolehdet esittelyssä 1: Attitude

Homolehdet esittelyssä 2: The Advocate

Vuonna 1967 perustettu The Advocate on Yhdysvaltain vanhin yhä ilmestyvä HLBT-lehti. Olen itse lukenut sitä vuodesta 2009 lähtien, ja tänä aikana se on kokenut monenlaisia muutoksia ja ilmestynyt välillä itsenäisenä ja välillä sisarlehti Out Magazinen kylkiäisenä. Aiemmin The Advocate pursusi Yhdysvaltain eri osavaltioita koskeneita homouutisia, ja lehti tuli selattua melko nopeasti, koska Nebraskan paikallisvaalien ehdokasasettelu ei ole täkäläisittäin järin vetävä aihe. Keväällä lehteä kuitenkin uudistettiin, ja ajankohtainen uutisointi on nyt pääasiassa siirtynyt lehden verkkosivuille. Painettu lehti taas keskittyy laajoihin HLBT-artikkeleihin ja on nyt ainakin omasta mielestäni paljon aiempaa kiinnostavampi. The Advocate on ollut kaikista lukemistani homolehdistä aina se kaikkein poliittisin, eivätkä viimeisimmät uudistukset ole muuttaneet tilannetta. Lisäksi se on varsin tasa-arvoinen sikäli, että jutuissa käsitellään asioita miesten ja naisten näkökulmasta, kun taas muut lukemani lehdet ovat hyvin äijävetoisia. Tässä muutamia poimintoja lehden tuoreimmista artikkeleista.

Homoisätkin pesevät pyykkiä.

Elo–syyskuun numerossa valotetaan mustien homojen tilannetta Amerikassa. ”Black, gay and American”-artikkelissa havainnollistetaan hyvin sitä, että mustat homot ovat tuplavähemmistöä: homoliikkeessä he ovat melko näkymättömiä, kun taas mustien keskuudessa monet kokevat vahvaa homofobiaa. Loppukaneettina on, että monilla mustilla homomiehillä on aivan liian vähän tilaa ja tilaisuuksia olla turvallisesti oma itsensä. Tämä taas kertoo siitä, että mustilla lesboilla ja transihmisillä tätä tilaa on todennäköisesti vielä vähemmän.

Toinen kiinnostava artikkeli ”If the shoe fits” käsittelee naisille räätälöityä miesten muotia, josta käytetään nimitystä genderqueering fashion – suomeksi ehkä ”transgender-muoti”. Ilmiössä on artikkelin mukaan kyse maskuliinisten naisten pitkäaikaisiin tarpeisiin vastaamisesta. Monet näistä naisista eivät viihdy naisten vaatteissa, mutta myöskään miesten vaatteet eivät sellaisenaan sovi heidän vartalolleen. Miesräätälit eivät ole ymmärtäneet heidän tarpeitaan ollenkaan, vaan miesten pukua kaipaaville naisille aletaan heti tyrkyttää jakkupukua. Tähän markkinarakoon ovat iskeneet monet naisräätälit, joiden yritykset ovat jutun mukaan kovassa nosteessa. ”Transgender-muodin” suosion taustalla on nähtävissä laajempi kehitys, jossa muodin aiemmin niin sukupuolittuneet rajat ovat hämärtymässä. Tästä kertoo myös se, että Pariisin muotitalojen näytöslavoilla on alettu nähdä miespuolisia androgyynimalleja esittelemässä naisten vaatteita. Ja onhan meillä Suomessakin kohistu androgyynimalli Ville Ruuskasta. Olisi kyllä kiinnostavaa tietää, mitä helsinkiläiset vaatturit mahtavat sanoa, jos nainen menee tilaamaan nimenomaan miesten pukua?

Tulostamme kaiken yhdessä.

Hauskan ja jopa tahattoman koomisen kevennyksen tarjoaa elo–syyskuun numeron juttu ”You just said yes, now what?”, joka listaa säntillisesti häävalmistelujen kaikki vaiheet. Häät ovat Yhdysvalloissa vakava asia, ja se näkyy tästäkin. Vai mitä tuumitte siitä, että valokuvaajan kanssa pitäisi tutustua paikkoihin ja keskustella mieluisista kuvakulmista kolme kuukautta ennen häitä? Samoihin aikoihin – tai mieluiten aiemmin – tulisi valita hääkampaus ja -meikki, käydä läpi logistiikkajärjestelyt, sopia floristin kanssa kukista ja käydä hääpuvun 4. sovituksessa. Ja minä kun luulin, että kosinnan saaminen olisi se vaikein juttu...

The Advocaten tuoreimmassa loka–marraskuun numerossa esitellään HLBT-näkökulmasta Yhdysvaltain parhaita työnantajia ja nimetään myös se suurin pahis: öljyjätti Exxon. Exxonin syrjiviä periaatteita selostetaan perusteellisesti artikkelissa ”What's wrong with Exxon?”. Hyviksien joukossa ovat muun muassa Whirlpool ja HP, joiden oheisia mainoksia ei tosin taideta ihan pian nähdä suomalaisissa lehdissä. 

Kannattaa lukaista myös artikkeli ”Breaking the ice of Russian repression”, joka esittelee kirjailija Mihail Kuzminia (1875–1936) ja tuo hänen kauttaan Venäjän nykyiseen homokeskusteluun kiinnostavan historiallisen näkökulman. Viime vuosisadan alun Pietarissa oli ilmeisen vilkas homoalakulttuuri, ja Kuzmin taiteilijakumppaneineen saattoi kuvata homoseksuaalisuutta hyvinkin uskaliaasti. Tämän kaiken kommunismi tuhosi ja tukahdutti vuosikymmeniksi, ja nyt Venäjällä eletään taas kerran tilanteessa, jossa lupaavasti orastanut homokulttuuri on joutunut rautanyrkin puristukseen.

Kenelle?
The Advocate sopii parhaiten niille, jotka ovat kiinnostuneita HLTB-politiikasta ja Yhdysvaltain tilanteesta. Satunnaisia kevennysartikkeleita lukuun ottamatta lehti on täyttä asiaa, eikä siitä juuri ole viihdykkeeksi tai varsinkaan silmänruoaksi. Sitä paitsi monet lehden artikkeleista ovat luettavissa ihan ilmaiseksi verkossa. Tilaamisesta kiinnostuneiden kannattaa hyödyntää The Advocaten ja sen sisarlehden Out Magazinen yhteistarjous, niin saa kovaa faktaa ja karkkia ja kepposia samassa paketissa.

The Advocaten sivusto