Minä olen (turhankin) monta: John Irvingin uutuus puntarissa

 ”Mä olen Uuden-Englannin nahkamies / aina ilosta syntyvä uudestaan.” Nämä J. Karjalaisen säkeet summaavat täydellisesti myös John Irvingin viimeisimmän kirjan In one person eli Minä olen monta (2013, suom. Kristiina Rikman).

Kirja seuraa biseksuaalisen minäkertojan Billy Abbottin varttumista 1950-luvun Uudessa-Englannissa ja hänen rakkauselämäänsä, jossa toivottomat ihastukset seuraavat toistaan. Irving toteaa Helsingin Sanomien haastattelussa käsittelevänsä romaanissaan seksuaalisen suuntautuneisuuden synnyttämää vihaa. Tarinaan mahtuukin Billyn lisäksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen koko: on ristiinpukeutuvaa isoisää, epäilyttävän leveäharteista kirjastontätiä ja yhtä sun toista pervoa, joiden kautta Irving tarkastelee identiteettikysymyksiä ja seksuaalista suvaitsemattomuutta eri vuosikymmenillä. Kirjassa riittää aikatasoja ja mitä erikoisimpia juonenkäänteitä siinä määrin, että tunnelma on kuin turboahdetussa telenovelassa. Kaiken lisäksi Irving viittaa väsymättä näytelmäkirjallisuuden klassikkoihin ja luo tapahtumille siten vielä yhden metatason.

Olen jostain syystä aina vieroksunut John Irvingin tuotantoa. Muistan joskus aloittaneeni yhtä kirjaa, mutta se ei imaissut mukaansa ja jäi sitten kesken. Minä olen monta -kirjan aihepiiristä kuullessani ajattelin, että nyt tai ei koskaan. Kirjan luettuani jouduin valitettavasti toteamaan: ei koskaan enää. Luulisi, että vähemmistöihin kohdistuvan syrjinnän kuvaus puhuttelisi juuri vähemmistöön kuuluvaa, mutta itselleni koko kirja jäi jotenkin ulkokohtaiseksi. Tähän oli varmaankin pääsyynä se, että en voinut sietää Billyn muka nokkelaa ja satiirista kertojanääntä, jonka ansiosta kokonaisuus alkoi muistuttaa valmiiksi naurettua komediaa ja joka hyvin tehokkaasti esti eläytymisen kirjan tapahtumin ja henkilöihin. Toisaalta kirjallisuusviitteiden jatkuva viljely tuntui teennäiseltä ja teki lukukokemuksesta monin paikoin tappavan tylsän.

Sain kiinni aidoista tunteista oikeastaan vasta kirjan loppupuolella, jossa kuvataan aids-kriisin aamunkoittoa ja ystävien kuoleman aiheuttamaa surua. Autenttisen tuntuisissa välähdyksissä kerrotaan myös New Yorkin tuolloisesta homoalakulttuurista, jota olen käsitellyt myös aiemmassa blogikirjoituksessani.

Irvingin kirjassa riittää kritisoitavaa, mutta kiertoilmauksien viljelystä häntä ei voi syyttää.
Kääntäjäkin on tyylille uskollinen.

Kustantaja kuvaa ”tragikoomista” Minä olen monta -teosta Irvingin uskaliaimmaksi ja kunnianhimoisimmaksi romaaniksi, enkä oikein tiedä, mitä tästä ajattelisin. Samoihin kansiin on kyllä saatu mahdutettua sateenkaaren koko värikirjo, mutta kokonaisuus ei vakuuta. En tiedä, viittaako uskaliaisuus seksikohtauksiin, mutta jostain syystä koin ne suorastaan vastenmielisiksi – kuin joutuisin seuraamaan ikävien ihmisten touhuamista. Tämä oli uusi kokemus, koska kynnykseni näissä asioissa on todella korkea. Ehkä tässäkin oli pohjimmiltaan ongelmana kertojan muka nokkela sävy, joka tappaa tehokkaasti kaiken aidon eläytymisen.

Minä olen monta -kirjassa oli loppujen lopuksi kiinnostavinta aihepiiri, muutamat mehevät juonenkäänteet, Timo Mänttärin suunnittelema hykerryttävä kansi ja Irvingin hovikääntäjän Kristiina Rikmanin loistavan hyvä ja toimiva suomennos. Irvingiin ei kyllä huvita toiste tarttua, sillä hänen tyylinsä ei kerta kaikkiaan uppoa minuun. Loppukin vaatii siis J. Karjalaista: ”Sä revit lehden muistokirjasta / oon sun mielestä poissa kokonaan.”

Minä olen monta Adlibris-verkkokaupassa

Pisuaarin ritarikunta siistii aktiaan

”Että jos yhdessä teeskennellään, että me ollaan niin kuin te, niin me ei olla häiriöksi. Me ei koskaan kerrota teille, että me ei olla samanlaisia kuin te, ja kun me ei kerrota, niin te hyväksytte meidät ja me muututaan vähitellen ja vahingossa teidän kaltaisiksi. Ei. Me ei olla niin kuin te, minä en ole.”

Näin puuskahti Kansallisteatterin taannoisen Homo-musikaalin päähenkilö Moritz ja sai ainakin minut hätkähtämään. Se kuulosti niin, no, epäkorrektilta aikana, jolloin oikeastaan kuuluu sanoa, että me homot olemme ihan samanlaisia kuin te heterotkin. Mekin haluamme kirkkohäät, omakotitalon ja 1,5 koiraa ja eroamme teistä vain siten, että jääkiekon sijaan me pyhitämme joka kevät viikkoja Euroviisujen katselulle. Tämä varmasti myös pätee hyvin moneen meistä, eikä siinä tietysti ole mitään vikaa. Vaarana on ehkä vain se, että yhtenäisyyden korostaminen johtaa siihen, että meistä syntyy liiankin siloteltu ja yksipäätyinen kuva. Että ollaan näkyvillä mutta ei kuitenkaan olla, että yhdestä kaapista astutaan toiseen, lasiseen.

Juuri tätä aihetta ruotii Amerikan Psykosta tunnettu menestyskirjailija Bret Easton Ellis elokuun Out-lehdessä julkaistussa laajassa esseessään ”Reign of the gay magical elves”. Hänen mukaansa yhdysvaltalainen homoliike ja viihdeteollisuus haluavat vaalia kuvaa hauskoista, menestyvistä ja epäseksuaalisista homoista à la Moderni perhe, koska karvainen totuus ei ole heteroiden mieleen. Samalla hankalat ja poliittisesti epäkorrektit homot halutaan homoliikkeen sisällä sulkea keskustelun ulkopuolelle, koska he eivät oikealla tavalla edistä ”yhteistä asiaa”.

Easton Ellis mainitsee esimerkkinä GLAAD-järjestön, joka pyrkii vaikuttamaan tiedotusvälineiden seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä antamaan kuvaan. GLAAD oli ensin kutsunut Easton Ellisin mediapalkintogaalaansa ja sitten perunut kutsun, koska Easton Ellis oli esittänyt poliittisesti epäkorrekteja homo- ja hiv-kommentteja Twitterissä. Esimerkkinä hän mainitsi tviittinsä, jonka mukaan nuorison suosiman ja hilpeitä homoja pursuavan Glee-musikaalisarjan katsominen oli kuin ”hiv-lätäkköön astuisi”. Hivistä ei ilmeisesti kuitenkaan saa vääntää vitsiä, koska se leimaisi homoja väärällä tavalla.

Easton Ellis pitää erikoisena sitä, että suvaitsevaisuutta edistävä järjestö ei itse suvaitse toisinajattelijoita – niitä, jotka eivät ole stereotypian mukaisia hauskoja ja harmittomia superhomoja vaan tuiki tavallisia ristiriitaisia ja poliittisesti epäkorrekteja ihmisiä siinä missä muutkin. Pohjimmiltaan Easton Ellis sanoo samaa kuin Homo-musikaalin Moritz: me yritämme kovasti esittää mahdollisimman normaalia, jotta emme olisi häiriöksi valtaväestön silmissä ja jotta saisimme edistettyä asemaamme. On kerta kaikkiaan suotavampaa puhua intohimoisesta sisustusharrastuksesta kuin puistokruisailusta.

Itse näkisin homojen valtavirtaistumisen vain yhtenä vaiheena vuosikymmeniä jatkuneessa prosessissa. On uskomatonta ajatellakin, että vain 30 vuotta sitten aids-kriisin alkuvuosina homot kuuluivat paarialuokkaan, jota media ja viranomaiset vainosivat. Nyt ääni on muuttunut kellossa täysin, ja tänä päivänä uutisissa puhutaan harva se päivä homojen oikeuksista. Yhtä suuri muutos on tapahtunut viihdeteollisuudessa, jossa homot ovat nykyään jokaisen saippuasarjan vakiokalustoa. Kontrasti on melkoinen, jos nyt katsoo palkitun The celluloid closet -dokumentin (1995), joka analysoi Hollywoodin aiempaa tapaa kuvata homoja joko murhaajina tai itsemurhaan päätyvinä ihmisraunioina.

Halveksunnan vaihtuminen hyväksyntään on vähintäänkin huojentavaa, kunhan se ei aiheuta pakonomaista tarvetta miellyttää. Vaikka maailma on varmasti vastaanottavaisempi kirkkohäistä haaveileville, komeille ja mediaseksikkäille homoille, se ei silti tarkoita sitä, etteikö osa homoista mieluummin menisi berliiniläiselle seksiklubille tai syytäisi epäkorrekteja ruokottomuuksia Easton Ellisin tapaan. Ja hyvä niin, sillä jos vähemmistö yrittää pakonomaisesti olla ihan niin kuin enemmistö, se ei ole enää vähemmistö omaleimaisine kulttuuripiirteineen ja monenkirjavine ihmisineen.

Parhaiten tämä konkretisoituu ehkä juuri seksuaalisuuden kohdalla. Seksi ja seksuaalisuus ovat aina olleet homokulttuurin elimellinen (!) osa. Aiemmin tähän oli pääsyynä se, että muuhun kuin seksiin ei useimmiten ollut edes mahdollisuutta. Silti seksi on yhä tänä vapautumisen ja valtavirtaistumisen aikana vahvasti läsnä homokulttuureissa, ja öisissä puistoissa ja kaislikoissa suhisee, vaikka nyt voisi jo seurustella vapaasti päivänvalossakin. Samoin seksi on vahvasti läsnä useimpien homomiesten puheissa ja hurtissa huumorissa, myös omassani. Poliittisen epäkorrektiuden uhallakin väitän siis, että homokulttuuri on yhä tavallista seksikeskeisempi, vaikka tätä seikkaa pyritään usein häivyttämään julkisuudessa. Tähän viittaa myös Easton Ellis toteamalla, että homot halutaan esimerkiksi viihteessä esittää tavalla, joka ei ole seksuaalisesti uhkaava.

Kun on aikansa peitellyt itseään, on hyvin huojentavaa, että ”me” voimme vihdoin olla niin kuin ”te”. Se on hienoa, ellei siitä tule mukautumisen pakkoa. Kuten Homo-musikaalin Moritz summaa:

”Kun kukko kolmesti lauloi, minä olin jo kieltänyt itseni. Se ei toistu minun elämässäni enää koskaan. Minä en halua muuttua nyt, kun olen jo kerran muuttunut.”