Homohistoriallinen Helsinki 13: Tule poika uimaan

Pienellä vaivannäöllä se on helppo kuvitella: 1930-luvun kesäpäivät, ristiin rastiin leviteltyjen vilttien mosaiikki, lapsien ja lokkien kirkuna, perheet, pariskunnat ja parittomat. Onni yksillä, kesä kaikilla. Myös niillä miehillä, joiden katseet kohtaavat niin monta kertaa, että molemmilla on lopulta varmuus toisen halusta yhtyä rikokseen. Yksissä tuumin miehet nousevat, kävelevät uimakopille ja vetävät oven perässään kiinni.

Rikoksen tapahtumapaikkana on Helsingin Mustikkamaa, jonka uimaranta oli jo viime vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla yksi Helsingin sateenkaarimiesten suosimista ulkotapaamispaikoista. Talvisin rantojen virkaa ovat ajaneet uimahallit ja niiden saunat, joissa homoseksuaalinen käyttäytyminen on aiheuttanut pahennusta aivan viime vuosiin asti.

Hulivilipoika esittelee tässä Homohistoriallinen Helsinki -sarjan bonusjutussa suosittuja rantoja, halleja ja saunoja aikalaislähteiden pohjalta. Siinä sivussa luodaan katse vintage-rantamuotiin ja tarkastellaan tilanteita, jossa samasukupuolinen halu on joutunut törmäyskurssille muun yhteiskunnan kanssa.

Mustikkamaan uimakoppeja.

Patoutumia purkamassa

Uimarantojen, uimahallien ja saunojen sateenkaarisuosio perustunee niiden näennäisen seksittömyyden tarjoamiin seksuaalisiin mahdollisuuksiin. Lähtökohtanahan on, että rannat, hallit ja saunat ovat uimista, auringonottoa tai peseytymistä varten, ja hygienia- tai muista syistä niissä kuuluu olla joko ilman rihman kiertämää tai sitten hyvin vähäisten rihmojen kiertämänä. Jo pelkkä rantamuodin kehitys osoittaa kuitenkin sen, että seksittömyys on usein hyvin tulkinnanvarainen asia.

Miehiä haluaville miehille seksittömyysolettama tarjosi joka tapauksessa oivalliset puitteet miesvartalon ihailuun ja seksuaalisiin kohtaamisiin aikana, jolloin homoseksuaaliset teot olivat kiellettyjä tai vähintäänkin tuomittuja. Tässä mielessä rannat, hallit ja saunat eivät eronneet puistoista tai julkisista käymälöistä, jotka niin ikään tarjosivat kohtaamisille hyvän tekosyyn sekä mahdollisuuden ulkopuolisten ja virkavallan hämäämisen. Erona muihin kohtauspaikkoihin oli se, että rannat, hallit ja saunat tarjosivat pukukoodinsa vuoksi enemmän nähtävää.

Uimarantojen merkitystä ”patoutumien purkautumiskanavana” pohdittiin jo 96-homolehden (jäljempänä Ysikutonen) ihka ensimmäisessä numerossa vuonna 1969. ”Rento kesä uimarannalla” -nimisessä jutussa kuvataan rantoja paikkoina, jotka tarjoavat ”eroottisesti erilaisille” sosiaalisesti hyväksytyn mahdollisuuden kohdata toisiaan, seurustella ja tyydyttää viettejään: 

Nykyisellään uimarantakulttuuri muodostaa ainakin osalle väestöstä samantapaisen seksuaalisten patoutumien purkautumiskanavan kuin ravintoloiden floor-showt jollekin. Yhteiskunnan kannalta sekä ravintoloiden riisuuntumisohjelmat että uimarantojen virallinen tehtävä ovat hyödyllisiä: ne auttavat joitakin ihmisiä ratkaisemaan sen ongelman joka aiheutuu ihmisen viettien ja yhteiskunnan seksuaalivihamielisen asennoitumisen välisestä epäsuhteesta.

Näin 2010-luvun ehtoopuolella yhteiskunnan asennoituminen ei enää ole erityisen seksuaalivihamielistä, mutta rannat, hallit ja niiden saunat vetävät silti puoleensa myös joitakin seksiseuraa hakevia miehiä. Selitys lienee sama kuin niin ikään tarpeettomiksi käyneiden ulkotapaamispaikkojen suosiolla: jännityksen ja anonyymin huvin etsiminen.

Harva mies ­– homo tai hetero – haluaa kuitenkaan joutua rannalla, hallissa, saunassa, suihkussa tai pukuhuoneessa tiirauksen kohteeksi. Ei siis ihme, että näihin paikkoihin liittyvän seksittömyysolettaman rikkominen herättää ajoittain myös närää.

Mustikkamaan uimaranta.

Nopean palvelun pisteitä

Ysikutosen 1/69 rantajutussa mainitaan Seurasaaren uimala ja Yrjönkadun uimahalli paikkoina, joissa ”partneri valitaan, ollaan valittavana tai valitsijana”. Ne ovat olleet Mustikkamaan, Töölön uimahallin, Uimastadionin ja Pihlajasaaren lisäksi Helsingin sateenkaarimiesten tunnetuimpia kohtaamispaikkoja, joita koskevissa homoanekdooteissa vilisee milloin marsalkkoja, milloin tv:stäkin tuttuja tumputtajia.

Kronologiasta todettakoon, että Seurasaaren uimala avautui netistä keräämieni tietojen mukaan vuonna 1906, Mustikkamaan ulkoilupuisto uimarantoineen vuonna 1921, Yrjönkadun uimahalli vuonna 1928, Pihlajasaaren kansanpuisto rantoineen vuonna 1929, Uimastadion vuonna 1940 ja Töölön uimahalli vuonna 1967.

Hyvin varhainen maininta Helsingin uintipaikkojen sateenkaarisuosiosta löytyy Seta-lehdessä 3/88 julkaistusta haastattelusta, jossa ”työläispoika” muistelee nuoruuttaan 1930-luvun Helsingissä. Kesäisistä ulkotapaamispaikoista hän muistaa uimalat, joita oli eri puolilla kaupunkia. Erityisesti mieleen jäi mäntykankainen ja kallioinen Mustikkamaa: 

Minä kävin yleensä Mustikkamaan uimalaitoksessa tai joskus Humallahdessa [jossa toimi uimala vuosina 1919–1959], mutta muitakin uimalaitoksia oli ja ne olivat nykyisen Seurasaaren tyyppisiä. Uimalaitokset olivat hyviä sen vuoksi, että sieltä sai vuokrata uimakopin ja pitää koko päivän. Siellä oli niin hauska seurustella vähän intiimisti. Mustikkamaa oli suosiossa siihen aikaan. Viikonloppuisin siellä oli tuhansia ihmisiä. Sinne mentiin moottoriveneellä Hakaniemenrannasta ja suurin liikenne oli Vilhovuoresta. Siltaa ei ollut [ennen vuotta 1964]. 

Seitsemänkymmentäluvulla Mustikkamaalla ulkoili usein myös ystäväni Pertti, jonka kävelyreitin varrella oli ainakin kolme suosittua puupömpeliä eli julkista käymälää. Niistä yksi sijaitsi ulkoilutien mutkassa lähellä nykyistä Isoisänsiltaa. Toinen taas sijaitsi niin kätevästi Kulosaaresta tulevan sillan kupeessa, että siellä saattoi piipahtaa pyörällä muiden asioiden lomassa. Pertti kutsuikin tätä pömpeliä ”nopean palvelun pisteeksi”. Mustikkamaan suurin nähtävyys oli silti uimarannan läheisyydessä ollut ”superpömpeli” lukuisine eriöineen.

Hulivilipoika Mustikkamaan muinaisten pömpeleiden sijaintipaikoilla.

Peliseuraa etsimässä

Nyt Mustikkamaalla ei ole enää pömpelin pömpeliä – on vain ranta, joka toki tarjoaa halukkaille yhä tilaisuuksia nähdä ja näyttäytyä. Molempien toimintojen ydin on rantapukeutumisessa, jossa pikkuspeedot ovat tietysti oma lukunsa. Nykyisin niin suositut säkittävät shortsit ovat tosin nekin suorastaan ruokottomat verrattuna 100 vuoden takaiseen rantamuotiin. Ysikutosessa 1/69 kehityksen kaarta hahmoteltiin näin: 

Miesten pukeutumisen uudistuminen on nopeimmin voittanut alaa jo ennestään leimattujen ryhmässä, homoseksuaalien keskuudessa. Pyrkimys yksinkertaisempiin mutta samalla enemmän kiinnostusta herättäviin asuihin rakentuu kuitenkin myös heteroseksuaaleilla usein oman sukupuolen huomion herättämiselle – ainakin osittain, onhan penis- ja lihaskultti voimissaan, farmarit ja muotoon leikattu paita suosittu asu. – – Kehitys miesten pukeutumisessa käy ehkä hätkähdyttävimmin ilmi vertaamalla vuosisadan alun uimarantamuotia tämän päivän uimabikineihin: moniko mies yhä vielä peittää rintojensa kaaren uimapuvullaan, moniko suojaa säärensä uteliaiden katseilta?

Pukeutuminen oli rannalla kuitenkin vain yksi keino, jolla saattoi herättää saman sukupuolen huomion. Ysikutonen valistaa lukijoita rantaleikeistä näin: 

Uimarantakulttuuri rakentuu vain osittain paikan pukeutumisessa sallimiin vapauksiin, vaikka tämä myönnytys osittain selittääkin sitä, miksi ihmisten välinen vuorovaikutus uimarannalla on vilkkaampaa kuin kahvilassa tai bussissa. Pukeutumisen lisäksi on mahdollista käyttää vastauksia toivottaessa ärsykkeinä kaikkia liikehdinnän muotoja sekä rekvisiittaa. Sopiva rantalukemisen valinta kertoo vieressä paahtuvalle tarvittaessa sanoman: pallon tuominen rannalle mahdollistaa – paitsi virheheitot ­– myös peliseuran saannin, arvoesineiden tuonti keskustelun vartijaksi valitun luotettavan henkilön kanssa jne. lukemattomiin. Tarkkasilmäinen erottaa ne vähäiset vihjeet, jotka samanmielinen pystyy erimielisten huomaamatta antamaan: hätäinen katse on toisinaan kylliksi, levoton liikehdintä useimmiten.

Yläkuva: Ysikutonen 3/71.

Seuraa saaresta

Levotonta liikehdintää nähtiin paljon myös Seurasaaressa, jossa Valdemar Melanko dokumentoi miestenvälistä pariutumiskulttuuria 1960–1970-lukujen vaihteessa. Työn tuloksista voi lukea hänen vuosikymmeniä myöhemmin julkaisemastaan raportista Puistohomot (2012). Kun Melanko keräsi aineistoaan, Seurasaaressa oli Mustikkamaan tapaan vielä lukuisia puukäymälöitä. Yhdestä niistä hän tavoitti miehen, jota hän haastatteli sunnuntaina 28. kesäkuuta 1970.

Haastateltava kertoi olleensa aamupäivän uimassa ”Porkkanamaalla” (vaihtoehtoisesti ”Naurismaalla”), eli Seurasaaren alastonuimalassa. Haastateltavan mukaan noin 30 % kalliolla päivää paistattelevista oli meikäläisiä. Mitään temppuja ei rannalla uskallettu tehdä, mutta suhteita solmittiin kylläkin.

Tämän jälkeen Melanko haastatteli yhtä saaren puistovahdeista, joka kertoi vahtien olevan täysin tietoisia homojen kontaktinotosta. Heidän yhtenä tehtävänään oli nimenomaan pitää ulkokäymälät vapaana homoista. Pahimmillaan tilanne oli kuulemma ollut noin kahdeksan vuotta sitten [1962], jolloin käymälöissä ja niiden välittömässä läheisyydessä oli seurusteltu suorastaan niin, ettei tavallisella kansalaisella ollut paikkoihin menemistä.

Haastattelun tekoaikaan saarella partioi kolme miestä yhtä aikaa, ja he olivat yhteydessä toisiinsa radiopuhelimella. Joka kerta, kun he sattuivat käymälän kohdalle, he pistäytyivät sisällä. Vahdin nähdessään homot joko pakenivat peloissaan, käänsivät selkänsä ja alkoivat kulkea hitaasti ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut tai alkoivat liian näkyvästi toimittaa luonnollista asiaansa.

Yleisö oli haastateltavan mukaan suhtautunut homoseksualisteihin hyvin eri tavalla. Jotkut eivät kerta kaikkiaan sietäneet heitä, mutta suurin osa suhtautui asiaan suvaitsevasti eikä nostanut mitään melua, vaikka saattoivat tavata käymälästä rakastelevan parin.

Haastateltava mainitsi myös, että saarelta oli vähennetty käymälöitä ja että puukäymälät hävitettäisiin jatkossa kokonaan. Käymälöihin ilmestyi koko ajan uusia kirjoitelmia, joita yritettiin hävittää maalaamalla. Lisäksi seiniin oli kaiverrettu puistovahdin sanoin ”tirkistysreikiä” – hän ei toisin sanoen tiennyt niiden todellista käyttötarkoitusta ”glory holeina”, autuuden aukkoina, jotka mahdollistivat seksuaalisen kokemuksen seinän läpi.

Alakuva: Seurasaaren uimalaitos vuonna 1972. SKY-FOTO Möller / Helsingin kaupunginmuseo.

”Aika pitkä mutta puhdastukkainen”

Seurasaaren käymäläkirjoitelmiin viitataan myös Suomen ensimmäisessä homopainatteessa Ihminen ja yhteiskunta – Homo et Societas (1968). Sen ”Näin löydät ystävän” -juttu pohtii kirjoitusten merkitystä tavalla, jossa vessanseinät näyttäytyvät eräänlaisena Twitterin ja Tumblrin yhdistelmänä: 

Kulttuurihistorioitsija tekee ehkä tutkimuksen piirroksista, Kekkosvitseistä ja tiedonannoista, joita on raaputettu puistokäymälöiden seiniin. Kumpia on enemmän, miehen vai naisen sukupuolielimien kuvia? Kuka niitä piirtää? Käymälöihin on kirjoitettu paljon asiaa, josta ei koskaan puhuta. Kaupunki kustantaa tynnyreittäin maalia kuvien peittämiseen: saadaan uusi, puhdas seinä uusille kuville! 

Osa näistä kulttuurihistorioitsijoita kaipaavista kirjoituksista on taltioitu jälkipolville Arto Paasilinnan kokoamaan Kansalliseen vieraskirjaan (1971). Sen luku ”Poikkeavien postilaatikko” sisältää nimenomaan Seurasaaren ulkovessoista vuosina 1967–1970 poimittuja kirjoituksia, ”pääasiassa viestintöjä, mutta myös kuvauksia homoseksuaalisista nautinnoista”. Seuraavassa muutama esimerkki toiletti-Tinderin antimista:

– Kaikki komeat teinipojat! Haluaisin tavata jonkin kivannäköisen pojan jonka kanssa voisin alastomana leikkiä. Olen 16 v ja himokas, aika pitkä mutta puhdastukkainen. En tosin ole paljon kokenut vielä, mutta halu on suuri. Haluan tavata ihmistä jota voin rakastaa!”

– Tule kiva nuori mies tänne

– Joo jos olet 15–30 v. Oletko?

– Olen, kuinka vanha sinä olet?

– Koska saisi nuorta ja tulista poikaa rakastaa. Se olisi elämys. Ikäni 27 v. Koska?

– Milloin haluat olen 19 v

– Tuletko 19.11. klo 16.00. Vastaa

– Annan p****ttä alle 20 v kundille koska tav. koko talven

– Tule 18.10. klo 16.30. Ikä?

– Klo 18 sopii paremmin

– Ei ikinä tahdo k**pää vaan toista naista

– Minua on kuulusteltu mutta en ole paljastanut ketään.

Kirjoitus Vanhan ylioppilastalon saniteettitilan seinässä vuonna 1982. Kirjoituksessa mainittuihin paikkoihin on tutustuttu tämän juttusarjan aiemmissa osissa. Kuva: Harri Ahola / Helsingin kaupunginmuseo.

Porttikieltoja ja sinivärisiä sukukalleuksia

Valdemar Melangon kirja, Ysikutosen ensimmäinen rantajuttu ja työläispojan 1930-luvun muistelmat sijoittuvat aikaan, jolloin homoseksuaaliset teot olivat vielä kiellettyjä rikoslaissa. Tuolloin homojen ja muiden miehiä haluavien miesten seksikäyttäytyminen oli lähtökohtaisesti törmäyskurssilla muun yhteiskunnan kanssa. Ja kuten Seurasaari-esimerkit osoittavat, käyttäytymistä pyrittiin myös kontrolloimaan ja rajoittamaan monin tavoin.

Kokonaan tilanne ei muuttunut edes rikoslain muututtua vuonna 1971. Erona aiempaan oli se, että kontrolli kohdistui vain julkisessa tilassa harjoitettuun miestenväliseen seksiin.

Viimeksi vuonna 2010 Yrjönkadun maineikas uimahalli päätyi Ilta-Sanomien otsikoihin, kun siellä oli annettu homomiehille porttikieltoja seksin harrastamisen vuoksi. Miesten vuoroille oli jopa pestattu miespuolisia vartijoita kiertämään löylyhuoneissa, koska hallin muu henkilökunta oli naisia.

Kyse oli toki yksittäistapauksista, eikä homoseksi ole muutenkaan kuin vain yksi uimahallien monista vitsauksista. Niistä muista voidaan mainita alkoholinkäyttö, rasistiset valvojat, valvojia törkeästi haukkuvat vanhemmat naiset, kiukaalla porkkanalaatikkoa lämmittävät laitapuolen kulkijat, uikkarit päällä saunojat, läpinäkyvien uikkarien käyttäjät, ihokarvojen ajelijat, onanoijat, seksiä harrastavat heteroparit, lastenaltaiden äärelle asettuvat pedofiilit, lääppijät sekä ”silakat”, jotka uivat naisten perässä pää veden alla ja tuijottavat näiden haaroja. Esimerkit ovat peräisin Helsingin Sanomissa 24.1.2016 julkaistusta jutusta ”Näistä asioista uimahalleissa kiistellään – alasti saunaan -riidoissa on jopa lyöty ihmisiä”.

Vuoden 2010 homoseksikohun sijoittuminen juuri Yrjönkadun uimahalliin on joka tapauksessa osuvaa, koska hallilla on erityisasema helsinkiläisessä homofolkloressa. Monelle meikäläiselle Yrjönkadun uimahalli on ollut neljän seinän sisälle siirretty Seurasaaren ”porkkanamaa”, koska siellä on perinteisesti uitu alasti. Entisajan uimalaitosten tapaan hallin kakkoskerroksesta voi lisäksi vuokrata oman lepohytin, joille osa käyttäjistä on löytänyt hyvinkin aktiivista käyttöä. Sekin muistetaan usein mainita, että Yrjönkadun uimahalli oli myös Mannerheimin suosiossa.

Seksinovellit.fi-sivustosta löytämässäni ”Kalevin” novellissa ”K***ät turpoavat Yrjönkadulla” hallin homoperinteistä kerrotaan näin sotilaallisin sanakääntein: 

Uimahallissa oli mahdollista elää seksuaalihistoriallisessa jatkumossa, mulkkuseurassa, jossa mm. Suomen marsalkka on riiputellut siniverisiä sukukalleuksiaan muiden upseerien ja siviileiden seurassa. Ehkäpä tässä uimalaitoksessa jo silloin muutkin elimet kuin kädet olivat nousseet ohjessäännönmääräämään (sic) kulmaan kunnianosoituksena marsalkalle?

Yrjönkadun uimahallin sauna vuonna 1997. Jan Alanco / Helsingin kaupunginmuseo.

Pervokkeita parvekkeella

Kalevin maalaileman seksihistoriallisen jatkumon alkupiste oli 4. kesäkuuta 1928, jolloin Yrjönkadun uimahalli avasi ovensa yleisölle. Helsingin Sanomat kuvasi saman päivän jutussaan tätä Suomen ensimmäistä uimahallia myös Pohjoismaiden suurimmaksi ja kauneimmaksi. Etenkin miesten puoli oli suurenmoinen nähtävyys: 

Olkaa hyvä, tämän kautta, neuvoi johtaja Ek, ja kun astuimme itse uimahalliin, meiltä pääsi ehdottomasti hämmästyksen huudahdus. On vaikea sanoa, mikä meihin voimakkaammin vaikutti, hallin valtava suuruus vaiko sen kauneus. – – Ajattelimme, että kyllä täällä [toisen kerroksen miesten saunaosastolla] ”Jukolan veljesten” vain kelpaa lekotella. – – Pukusuojat sijaitsevat kylpyhallin parvekkeilla pylväskäytävässä ja on saunassa kävijöillä kylvystä tultuaan, itseään jäähdytellessään, tilaisuus seurata elämää uima-altaassa ja jos mieli tekee, on lupa itsekin mennä alakertaan löylyn päälle uimaan. – – Kyll’ on ihana meininki, huoahdimme! 

Pikakelaus Helsingin Sanomien vuoden 2016 uimahallijuttuun, jossa noteerattiin myös parvekejäähdyttelijät: ”Yrjönkadun uimahallissa homot meinasivat pudota parvekkeelta, kuin uimme selkää, sanoo yksi helsinkiläismies.”

Miltä siis Yrjönkadun uimahalli näytti sateenkaarisilmälasien takaa katsottuna? Yksi vastaus tähän löytyy pornolehti Kallesta, jossa nimimerkki Asterix raportoi kokemuksistaan numerossa 1/82 julkaistussa jutussa ”Helsingin hinttisaunat”: 

Yläkerrassa sijaitsevat hallin mielenkiintoisimmat paikat hytteineen ja niissä olevine sänkyineen, alakerta taas on halvempi ja siellä ovat käytössä vain vaatekopit. Saunoja on niin ylä- kuin alakerrassakin, ja yläkerrassa lisäksi erikoisuutena ns. kuivasauna. Ylhäältä on tietenkin esteetön pääsy alhaalla olevaan uima-altaaseen ja myös muihin alakerran tiloihin. Kiinnostavinta on, että kaikkialla liikutaan ALASTI, myös uidessa. Halli on tämän vuoksi gaykansan suuressa suosiossa, mutta asiakkaina on muitakin. Mitään seksiin viittaavaa ei Yrjönkadulla tapahdu ainakaan näkyvästi, vaikka yläkerran hyttien verhot saattavat joskus heilua rajustikin. Silmät tarkkoina liikkuvat hallin valvojanaiset (!) tukahduttavat jo pelkällä läsnäolollaan kaiken näkyvän iloittelun, mutta eivät juuri voi vaikuttaa puolijäykkiin kaluihin, joita hallissa näkee paljon. Katseita, vilkaisuja haarojen väliin, kiinnostuneita ilmeitä ja vanhempien miesten enemmistö sekä kaunis, H:gin vanhin uimahalli; siinä Yrjönkadun hallin puitteet.

Yrjönkadun uimahalli vuonna 1945. Väinö Kannisto / Helsingin kaupunginmuseo.

Melanoomafitnessbimboja ja muita vesipetoja

Halliseksiin mieltyneet meikäläiset ovat saaneet närkästyksen lisäksi osakseen myös irvailua, mistä on esimerkkinä Setan Z-lehdessä 5/99 julkaistu juttu ”Sporttinen ja heteronoloinen halliuinti”. Jutussa huomioidaan muiden muassa ne, jotka tuntuvat juuttuneen ikuiseen suihkusta suihkuun -luuppiin ja ovat selvästi vailla auttavaa kättä: 

Rankan uimisen päälle monet tykkäävät käydä saunassa. Joidenkin lähteiden mukaan tämä on varsin suositeltavaa ellei jopa viisasta. Varsinkin jos lihakset ovat päässeet liiaksi pingottumaan, on niitä hyvä venytellä ennen kotiin lähtöä. Joissakin halleissa erityisen silmiinpistävää on ollut ei-tahdonalaisten lihasten venyttely! – – Koska olemme kohdanneet tätä uramme aikana niin useasti, ajattelimme kohteliaasti muistuttaa, että meitä voi toki lähestyä muillakin tavoilla (tilinumeron saa toimituksesta). Ja lisäksi haluaisimme muistuttaa, että halleissa käy myös muita ihmisiä kuin homoja, joten kerratkaapas ne käytöstavat niistä kirjahyllyjenne opuksista. – – Nykyaikana on passé notkua siinä suihkun alla tuntitolkulla maapallon rajallisia vesivaroja haaskaamassa, kun kyse ei kuitenkaan ole mistään sukeltajien virtaavan veden harjoituksesta. Pikkuvinkkinä niille suihkun alle jääneille voimme sanoa, että lika irtoaa paljon nopeammin, kun käyttää kosmetiikkateollisuuden tuotteita. Tässäkin pätee sääntö: kallis on aina parempi.

Samassa jutussa käsitellään myös uima-asumuotia ihan kuin Ysikutosen 30 vuotta vanhemmassa jutussa. Sävy tosin on 30 kertaa veemäisempi: 

Sama väri tuskin pukee sinua kesät talvet, koska ihonväri vaihtelee rusketuksen mukaan, paitsi jos on solariumia harrastava melanoomafittnessbimbo. On hyvä hankkia ainakin muutama erisävyinen uima-asu, jotta ei tarvitse näyttäytyä epäsopivissa väreissä. Sitä paitsi vaihtelu virkistää ja koskaan ei tiedä mikä asu on tehokkain! – – Uimahalli ei ole oikea paikka tiaroille ja frisyyreille, koska kroolaava Dame Edna ei todellakaan näytä kovin maskuliiniselta. – – Ne meistä, joilla on oikein hyvä kroppa – emmekä nyt puhu huonoryhtisistä melanooma-solarium-fittness-bimboista – voivat harkita kokopukua korostamaan tiettyjä linjojaan. Muiden kannattaa pukeutua perinteisempiin yksiosaisin uimahousuihin. Muistettava kuitenkin on, että useimmille kaikki mikä peittää on eduksi.

Piikittelyn vastapainoksi juttu tarjoaa vesipedoille myös lohtua ja toivoa:

Jos jotenkin tapahtuu taas näitä selittämättömiä asioita, niin kuin nyt on käynyt varmaan kaikille: yhtäkkiä havahtuu todellisuuteen ja huomaa kävelevänsä hallista aivan eri kaverin kanssa pois kuin halliin tullessa. – – Ja jos hyvin käy, niin tapahtunut saattaa olla jonkin kauniin ja herkän uuden ajanjakson alku! Tosin yleensä nämä kaudet ovat näyttäneet jääneen hyvin lyhyiksi, mutta maailmassahan on niin paljon uimahalleja, emmekä mekään ole vielä olleet kaikkien niissä käyvien kanssa.

Kuva: Sauna Wismar vuonna 1975. Nils Andersson / Helsingin kaupunginmuseo.

Kuppaa Töölöstä?

Suomi on saunan suurvaltana siitä erikoinen, että meillä ei useinkaan ole tarjota ulkomaalaisille sitä, mihin saunominen heidän mielessään ensisijaisesti yhdistyy: seksiä. Tai no, tulee mieleen sekin kaukainen Amerikan-sukulainen, joka vieraili 1990-luvun alkupuolella Etelä-Pohjanmaalla ja joutui heti kiskotuksi kahden miehen kanssa saunaan. Ei kuin housut pois ja lauteille, joille kavuttuaan pohjalaisisännät olivat pidemmittä puheitta tarttuneet vihtoihin ja alkaneet läiskiä vierastaan kaikin voimin. Jenkki oli kuulemma mennyt vitivalkoiseksi, mikä oli tietysti niissä lämpötiloissa melkoinen saavutus. Sitä tarina ei kerro, tunsiko Amerikan-sukulainen itsensä lopuksi pestyksi vai häväistyksi, mutta kokemus oli epäilemättä ikimuistoinen.

Vastaavasti eurooppalaiset ”saunat” ovat aiempina vuosikymmeninä tarjonneet melkoisia yllätyksiä suomalaispojille, joille on ollut tarjolla kunnon löylytystä vain paikan sm-puolella. Näistä tyrmäävistä kokemuksista on jo ollut puhetta blogin Suomalaispoikia maailmalla -sarjan New York- ja Tukholma-matkajutuissa [ks. Matkalla rapakon takana 2/2 ja Oltiin taas Tukholmassa 1/2].

Nykyisin Suomeen tuleva meikäläisturisti voitaisiin ohjata Vogueen, mutta 1980-luvulla kaupalliset homosaunapalvelut rajoittuivat lähinnä satunnaisiin teemailtoihin [ks. Club Diana aiemmasta jutusta Terveisiä poikien paratiisista: kun ”Kalle” kirjoitti homoista]. Muuten turistien ja paikallisten oli tyydyttävä meikäläismaineessa oleviin yleisiin saunoihin, joita esitellään Kalle-lehden 1/82 jutussa ”Helsingin hinttisaunat”. Jutussa katsastettavat paikat on poimittu kansainvälisestä Spartacus-homo-oppaasta, joka teroitti lukijoilleen suomalaisten ottavan saunan erittäin vakavasti. Ne eivät toisin olleet samanlaisia ilon ja hauskanpidon paikkoja kuin esimerkiksi Amsterdamin saunat:

”[Keski-]Euroopan iloisissa keskuksissa on itsestään selvää, että saunassa kuin saunassa, lähinnä saunan yhteydessä olevissa ”rentoutumistiloissa” myös naidaan. – – Tietenkin voit tehdä tuttavuutta myös suomalaisessa saunassa, mutta ennen kuin ryhdyt tekemään mitään, lähtekää jonnekin muualle!” opas valisti.

Yrjönkadun uimahallin saunan lisäksi Kallen siteeraama Spartacus suositteli lukijoilleen Katajanokan Vyökadulla toiminutta Wismaria. Sen sateenkaarimaine ulottuu ainakin 1970-luvun ensimmäiselle puoliskolle, koska Valdemar Melanko toteaa saunasta näin Puistohomot-kirjaan sisältyvässä kirjeessään vuodelta 1975: 

Käyn tiistaisin usein uimassa, mutta koska Yrjönkadun uimahalli oli jo suljettu kesäksi, poikkesin kotimatkallani Vyökadulla olevaan saunaan. – – Jos tuntisit Helsingin homoseksuaalista vähemmistöä paremmin, minun tuskin tarvitsisi selittää, mikä on Vyökadun sauna. Olen käynyt siellä jo muutaman kerran ja alan päästä selville siitä, mitä kaikkea se pitää sisällään.

Kallessa vuonna 1982 ilmestyneen jutun jälkeen minulla ei ole muuta tietoa Vyökadun saunan kohtalosta. Sen sijaan jutussa myös mainittu Töölön uimahalli on säilyttänyt sateenkaarevan maineensa aina meidän päiviimme asti.

Hallin mainetta ruoditaan edellä mainitussa Z-lehden 5/99 jutussa ”Sporttinen ja heteronoloinen halliuinti”, jonka kainalosta löytyy ”Uimarin viikkoaikataulu hotspotteineen, primetaimeineen, tekosyineen ja ruokavalioineen”. Siinä muistutetaan joka viikonpäivän kohdalla, että homonäkökulmasta ruuhkaisin halli löytyy ehdottomasti Töölöstä – vieläpä kellonajasta riippumatta. Vakavamieliseen urheiluun, jota kirjoittajatkin väittivät harrastavansa, suositeltiin siten ihan muita halleja.

Mies saunavihtoineen terassilla vuonna 1952. Kuva: Volker von Bonin / Helsingin kaupunginmuseo.

Luomakunnan mehut naamalla

Itse voisin kantaa lopuksi kortsuni kekoon ja tarjota hyvän neuvon kaikille vakavamielisille, joilla on hallista riippumatta parempaakin tekemistä kuin päivystää suihkussa tai paistella lanttulaatikkoa kiukaalla. Neuvo löytyy kotoisen homodiivamme Arja Saijonmaan kynäilemästä Arjan saunakirjasta (2012), jonka osiossa ”Arjan koti-spa” ylistetään ”luomakunnan mehujen” ylivertaisuutta kasvohoidoissa.

Jos kerran Arja makaa saunassa jogurtit ja siitepölyt naamalla, miksi emme me? Arjan koti-spassa ei mikään ole syntiä – ainoastaan ruistaikinan kanssa läträtessä pitää olla varovainen: 

”Hyvä tukalle mutta muista: älä mene saunaan paistamaan ruisleipiä päässäsi!”

Miehiä vilvoittelemassa merenrannalla vuonna 1952. Kuva: Volker von Bonin / Helsingin kaupunginmuseo.
Kuvan henkilöt eivät liity juttuun.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:

Terveisiä poikien paratiisista: kun ”Kalle” kirjoitti homoista

Homohistoriallinen Helsinki 1–12
Teikäläisten turku – varsinaissuomalaista homohistoriaa
Vaasan farssi – pohjalaista pervohistoriaa
Yksi vihreä enkeli, kiitos! – syysretki Pirkanmaan pervopääkaupunkiin

Teikäläisten turku – varsinaissuomalaista homohistoriaa 1/2

Hulivilipoika on jo kolmen vuoden ajan kalunnut Suomen vanhoja homopuistoja ja muita menneen maailman kohtaamispaikkoja Helsingissä, Tampereella ja Vaasassa. Pääkaupungin pömpelien, Mansen enkelien ja Vaasan farssin jälkeen on tullut viimein aika nipistää Suomi-poikaa pyllystä ja suunnata kuvaajan kanssa kohti Turkua. Kirpakassa talvisäässä moottoritie oli kaikkea muuta kuin kuuma, joten laulusta poiketen emme ”tulleet pitkin Turun tietä”, vaan säästimme paukut kiltisti perille asti.

Suomen ensimmäiset homot

Turulla on Suomen vanhimpana kaupunkina myös väistämättä Suomen pisin urbaani homohistoria. Tai pikemminkin samasukupuolisen halun historia, koska homoseksuaalisuudesta alettiin puhua vasta satoja vuosia sen jälkeen, kun Turusta tuli keskiajalla vilkas kaupan ja merenkulun keskus ja koko Ruotsin valtakunnan tärkeimpiin kuulunut kaupunki.

Muinaisten merimiesten, kauppiaiden, linnanherrojen ja tavallisten turkulaismiesten metkuja voimme nyt vain arvailla, sillä tietoa ei juuri ole. Historioitsija Teemu Keskisarja tiivistää ongelman näin kirjassaan Kyynelten kallio: kertomuksia seksistä ja väkivallasta (2011): ”Ilmiöstä, jota ei virallisesti tai vähän epävirallisemminkaan ollut olemassa, ei jäänyt lähteitä.”

Se kuitenkin tiedetään, että Turun hovioikeus tuomitsi 14.10.1665 kuolemantuomion ”sodomiittisesta synnistä” kahdelle miehelle: Taivassalon kirkkoherran Claudius Brenneruksen rengeille Heikki Pekanpojalle ja Heikki Mikonpojalle. Nämä Mooseksen lain perusteella rangaistut miehet mestattiin kirveellä ja sen jälkeen vielä poltettiin. Samalla he jäivät Keskisarjan mukaan aikakirjoihin Suomen ensimmäisinä nimeltä tiedettyinä ”homoina”.

Lyhennelmä Turun hovioikeuden kuolemantuomiosta Suomen ensimmäisille nimeltä tunnetuille homoille.
Kyynelten kallio -kirjan kuvitusta.

Tapaus on todellinen oikeushistorian kummajainen, sillä vastaavia muinaisia samasukupuoliseen haluun liittyviä oikeudenkäyntejä tiedetään Suomesta lisäksi vain Torniosta (1709) ja Vöyriltä (1733). Keskisarja huomauttaa, että siinä missä muu kristikunta tuomitsi luonnottomuuksista miesten kanssa maanneita miehiä, Ruotsin valtakunta teloitti miltei yksinomaan niitä varsinaisia sodomiitteja, eli eläimeensekaantujia.

”Sekaantujiin keskittynyt Ruotsi päätti vaieta siitä sodomian muodosta, joka toivon mukaan oli kansalle tuntematon. Papeilta kiellettiin kaikkinainen pelottelu ja uhkailu, koska se vain lietsoisi mielenkiintoa [samasukupuolisia suhteita kohtaan]”, Keskisarja kirjoittaa.

Vaikenemispolitiikka päättyi Suomessa vasta vuoden 1889 rikoslakiin, joka tuli voimaan 1894 ja jonka myötä ilmiö oli virallisesti olemassa. Kuten Sandra Hagmankin toteaa kirjassaan Seitsemän kummaa veljestä (2016), oikeusjuttuja ei juuri nostettu 1800-luvun lopussa tai 1900-luvun ensikymmeninä, mutta muita homoseksuaalisuuteen liittyviä lähteitä alkoi sen sijaan ryöpytä enemmänkin.

Uusi Aura 27.3.1910. Kansalliskirjasto.

Ensimmäinen turkulaisista sanomalehdistä löytynyt merkintä on vuodelta 1910, jolloin Uusi Aura -lehti kirjoitti kultaseppä Mikko Kantolan joutuneen seppä Toivo Suvannon puukottamaksi. Tapon motiivina kerrottiin olleen riita seksin hinnasta. Kantola olisi ollut valmis maksamaan Suvannolle 5 markkaa, mutta Suvanto oli vaatinut kymppiä (nykyrahassa noin 40 euroa). Tästä suuttuneena Kantola oli vaatinut Suvantoa poistumaan. Neuvottelujen kariutuminen oli johtanut käsirysyyn, jossa Suvanto oli puukottanut Kantolan hengiltä.

Tapaus on kuvattu Tarja Hautasen kirjassa Yksityistilaisuus: turkulaisten homojen ja lesbojen kulttuurihistoriaa (2005), joka on tämän ”Teikäläisten Turku” -kierroksen tärkein lähde. Hautanen kertoo, että homoseksuaalisuudesta ei muuten juuri kirjoiteltu turkulaisissa lehdissä 1900-luvun alkupuolella, vaikka ilmiö oli varmasti sinänsä tullut tutummaksi kaupungistumisen myötä. Tämänpäiväinen kierros keskittyy näin ollen paljon tuoreempiin – ja onneksi myös vähemmän verisiin – tapahtumiin.

Kuten Tarja Hautanen osoittaa arkistolähteiden ja tekemiensä haastattelujen pohjalta, Turussa kukoistivat pienimuotoisena samat sateenkaarikulttuurin osa-alueet kuin suuressakin kaupungissa: miesten puistokulttuuri, yksityiskotien seurapiirit, ravintolakulttuuri sekä yhdistystoiminta tansseineen. Nyt tutustumme niihin kaikkiin, ja ulkotapaamispaikoistahan se on Turussakin aloitettava. Ne, toisin kuin kodit ja ravintolat, olivat avoimia kaikille miehille herroista narreihin.

Pömpeleitä ja parfymoituja upseereita

Aiemmissa kaupunkijutuissa olen käsitellyt paljon sitä, miksi homomiehet tapasivat toisiaan ennen muinoin nimenomaan puistoissa, niiden käymäläpömpeleissä ja muissa julkisissa tiloissa. Ne toimivat yksinkertaisesti olo- ja makuuhuoneina aikana, jolloin asunnot olivat ahtaita ja lait ja asenteet vielä ahtaampia. Julkisten tilojen mahdollistama sosiaalinen elämä, seksielämä ja anonyymius oli tärkeää varsinkin ”homokieltolain” aikana 1894–1971. Tuolloinhan sateenkaarikansa joutui elämään eräänlaista vieraan vallan agenttielämää, kuten eräs Tarja Hautasen haastattelema nainen asian kiteytti.

Kaikki homot eivät toki eläneet seksuaalisuuttaan todeksi puun ja pömpelin välissä, eikä puistoseksi ei ollut vain homojen yksinoikeus. Hautanenkin toteaa Yksityistilaisuus-kirjassaan, että asuntojen ahtauden vuoksi puistoja käyttivät seksuaaliseen kanssakäymiseen myös heterot, erityisesti naimattomat ja työväenluokkaiset pariskunnat. Samasukupuoliseen haluun liittyvä perimätieto on silti usein varsin käymäläkeskeistä, koska vaikkapa yksityiskodeissa kukoistanut alakulttuuri ei päätynyt yhtä herkästi lehtiin tai oikeudenkäyntipöytäkirjoihin vaan jäi muistitiedon varaan.

Tarja Hautasen mukaan Turusta on olemassa yksittäisiä suullisia anekdootteja homoaktiviteeteista jo 1900-luvun alusta alkaen. Niistä herkullisin on hänen haastattelemansa vuonna 1939 syntyneen miehen kertoma perimätieto tsaarinvallan ajalta. Turun kauppatorin jokaisessa neljässä kulmassa oli kuulemma tuolloin valurautapömpeli, joissa hajuvedeltä tuoksuneiden tsaarin armeijan upseerien kerrotaan käyneen tyydyttämässä itseään ja muita.

Mitään todisteita moisesta ei ole jäänyt, ja parfymoidun neitihomon karikatyyrin yhdistäminen nimenomaan sortovuosien venäläisupseereihin kuulostaa melkein turhankin ilmeiseltä propagandalta. Yhtä kaikki Hautanen toteaa Turussa olleen 1800-luvun lopussa noin 700 venäläistä, joista suurin osa oli Sirkkalan kasarmilla asunutta venäläistä sotaväkeä, lähinnä naimattomia sotilaita. Lisäksi sotilasprostituutio on ollut yleismaailmallinen ilmiö, kuten aiemmassa Tähtitorninmäki-jutussa oli puhetta.

Nakkeja Porkkanapuistossa

Kauppatorin valurautapömpelien lisäksi Turun vanhimpia miestenmiesten ulkotapaamispaikkoja on Tarja Hautasen kirjan mukaan päärautatieaseman edustalla oleva Asemanpuisto. Vuonna 1895 valmistunut puisto kuuluu olleen miehiä halunneiden miesten käytössä jo 1900-luvun alusta. Sen pitkä ja matala puupömpeli (puhekielessä tuohenkäppyrä) sijaitsi aikaisemmin puiston länsilaidalla olevien puutalojen edessä.

Asemanpuisto oli yhtenä Turun-tärppinä myös 70 vuotta myöhemmin ilmestyneessä 96-homolehden 3/71 jutussa ”Keväinen löytöretki Turkuun”, jonka on kirjoittanut nimimerkki Filius. Homokieltolaki oli tuolloin juuri kumottu, mutta jutun sanakäänteet ovat yhä varovaisia. Vain rivien välistä voi päätellä, että löytöretken etapit liittyvät nimenomaan kyseisen puiston kruisailuetikettiin eli soidinmenojen koreografiaan: 

[Asemanpuistossa] voimme ostaa vaikkapa nakkeja ja niitä syödessämme hiljalleen kävellä puiston käytävillä ihaillen Aino-patsasta ja vaikkapa tuulensuojaa saadaksemme nojailla kukkakioskin seinään. Ja niin onkin kello vierähtänyt yli puolen yön, olemme saaneet keuhkojen täydeltä ulkoilmaa ja varmasti on jo mieluisaa pujahtaa lämpöiseen vuoteeseen. Hyvää yötä!

Asemanpuisto ei ollut Ysikutosen Turku-kierroksen viimeisenä kohteena ihan suotta, sillä puisto oli käytössä vain öiseen aikaan. Tarja Hautasen haastattelema vuonna 1954 syntynyt mies kertoo, että puistossa kävi varsinkin ravintoloiden sulkemisaikaan jopa kymmeniä miehiä illassa. Miehet seisoskelivat pyöreän funkkiskioskin ympärillä jutellen keskenään ja seuraillen puiston käymälässä käyviä miehiä. Suuren homosuosionsa vuoksi Asemanpuistoa kutsuttiin kuulemma kieli poskessa myös Porkkana- tai Banaanipuistoksi.

Keskeisellä paikalla sijainneessa puistossa oli aina poliisin väliintuloon riski, eikä riesa poistunut edes homoseksuaalisten tekojen poistuttua rikoslaista. Hautanen kertoo, että Asemanpuistossa liikuskelevia miehiä oli 1970-luvun alussa pitkään häirinnyt poliisin jatkuva partioiminen ja henkilötietojen kysely. Ketään ei enää noihin aikoihin pidätetty homoseksuaalisuuden tai pelkän oleskelun vuoksi, mutta kyttääminen häiritsi, kuten Hautasen haastattelema vuonna 1939 syntynyt mies kertoo: 

Olin itse rautatieaseman puistossa kun keskelle puistoa ajoi poliisi piiska-autollaan ja ryhtyi nuhtelemaan paikalla olijoita siitä, että he oleskelivat tällaisessa paikassa. Rohkenin tiedustella, eikö kaupungin puistoja ollut nimenomaan sitä varten perustettukin, että ihmiset voisivat vapaa-ajallaan niissä oleskella. Vastauksen sävy oli se, että ”Onhan se tietysti niinkin, mutta jos joku oleskelee jossakin tietyssä paikassa, siitä syntyy heti tietynlaisia epäilyjä.” Poliisien osalta saatiin aikaan kurinpalautus vasta kun asiasta silloisen valtakunnallisen vähemmistöjärjestön Psyke ry:n nimissä oli lähetetty valituskirje Turun silloiselle poliisimestarille – –.

Asemanpuisto oli tapaamiskäytössä ainakin vielä 1980-luvun alkupuolella, sillä se on mainittu kohtaamispaikkana 96-lehdessä 3/84 lehdessä julkaistussa englanninkielisessä ”Gay Guide Finlandissa”.

Muistopaviljongin mukavuuslaitos

Turun muut perinteiset homopuistot ovat Tarja Hautasen kirjan ja Ysikutosen jutun perusteella Urheilupuisto sekä Suomen vanhimpana ja laajimpana kaupunkipuistona tunnettu Kupittaanpuisto.

Kupittaa tunnetaan myös lähteestään, jonka ympärille syntynyt kylpylätoiminta veti paikalle runsaasti väkeä jo 1700-luvulla. Turun kaupungin sivuilla kerrotaan, että varsinainen Kupittaan puistoalue perustettiin nimenomaan kylpylän yhteyteen vuonna 1820 kylpylävieraiden kävelypuistoksi.

”Kävelypuistona” se toimi myös monille homosukupolville, jotka hakeutuivat tänne aina hämärän tullen. Päiväsaikaan alueella majaili lähinnä juoppoja, kuten Ysikutosen ”Keväinen löytöretki Turkuun” -jutun kirjoittaja raportoi vuonna 1971. Väkivallan uhkakin oli olemassa, kuten yöllisissä puistoissa ylipäätään: 

– – lehtipuiden ja pensaiden siimeksessä, kuuluisan Kupittaan lähteen muistopaviljongin lähistöllä kyyhöttää muutama vanhanaikainen puinen mukavuuslaitos. Valoisaan aikaan tienoo valitettavasti on ainakin kesällä rappioalkoholistien valtaama, joten reippailuun sopivampi aika on silloin kun illan pimeys jo on verhonnut tienoon salaperäiseen vaippaansa. On kuulunut huhuja täällä tapahtuneista ryöstöistä ja pahoinpitelyistä, joten varovainen on toki syytä olla.  

Kerran seikkailupuisto, aina seikkailupuisto – tosin nykyisin lasten sellainen.
Yläkuva 96-lehden jutusta ”Keväinen löytöretki Turkuun”.

Urheilusuorituksia Dianan temppelissä

Tarja Hautasen Yksityistilaisuus-kirjasta selviää, että Kupittaanpuisto jäi kokonaan pois homokäytöstä, kun sen mukavuuslaitos purettiin ilmeisesti 1970-luvulla. Tämän jälkeen ulkotapaamispaikkana toimi Asemanpuiston lisäksi vuonna 1893 perustettu Urheilupuisto, josta myös Ysikutosen jutun kirjoittaja kertoili kieli keskellä suuta ”kävelypaikkana”: 

Reippailuun sopii erityisen hyvin Turun kuuluisa urheilupuisto. Nimestään huolimatta se ei ole pelkästään urheilijoiden suosima, sen vehmaita käytäviä voi yhtä hyvin käyttää hyväkseen tavallinen yksinäinen iltapäiväkävelijäkin. Erityisesti kauniiden joutsenlammikoiden ja ns. yläkentän välinen maasto on suosittu kävelypaikka: talvisaikaan siinä neljän ja kuuden välillä, kesällä toisinaan pitempäänkin, jopa kymmenen, yhdentoista tienoille asti. 

Urheilupuiston yläkentällä jalkapallokentän ja lentopallokentän välissä sijaitsi julkinen käymälä, jota kutsuttiin homopiireissä lempinimellä ”Dianan temppeli”. Tarja Hautasen saamien tietojen mukaan se oli saanut nimensä mieheltä, jonka lempinimi ystäväpiirissä oli Diana. [Ks. pisuaarien ja homomiesten lempinimistä myös Homohistoriallinen Helsinki 1: Kaupungin illassa yksin ja Homohistoriallinen Helsinki 10: Muistojen puistot.]

Dianan temppeli oli suosittu myös päiväsaikaan, koska sen sijainti oli niin rauhallinen ja sinne saattoi livahtaa huomaamatta kolmelta eri ilmansuunnalta. Hautanen toteaa, että varsinkin ovellisilla kopeilla varustetut pömpelit olivat suosittuja, sillä koppien seiniin tehdyt reiät mahdollistivat anonyymin seksin ja ovellisiin koppeihin saattoi vetäytyä kahdestaan.

Dianan temppeli oli kuitenkin vain yksi Urheilupuiston monipuolisista ”suorituspaikoista”, joilla herkutellaan Hautasen kirjasta löytyvässä leikkimielisessä mainoksessa. Mainoksen ovat tehneet vuonna 1971 perustetun Psyke-homojärjestön Turun-alaosaston miehet:

Turun Urheilupuisto tarjoaa lukuisia mahdollisuuksia erilaisille. – – Tänään Urheilupuisto palvelee ainutlaatuisena virkitysalueena keskellä kaupunkia kaikenikäisiä ’ulkoilijoita’. Alue käsittää kaikkiaan 16 ha. Suorituspaikat on sijoitettu luonnon keskelle ympäristön vehreys säilyttäen. Viehättävän lisän puiston ulkonäköön tuovat lintulammikot, jotka kesäisin ovat nuoremman väen suosiossa.

Vaikka puistopiireissä kukki huumori, Hautanen kirjoittaa myös haastateltaviensa ristiriitaisesta suhtautumisesta ulkotapaamispaikkoihin. Hänen haastattelemansa vuonna 1954 syntynyt mies muisti yhä elävästi, miten luonnottomalta tuntui lähteä Urheilupuistoon sydämen asialle: 

– – se oli mun ensimmäinen kerta Urheilupuistossa ja mun täytyy sanoa että mä pelkäsin, kun mää en tienny, että miten pitää käyttäytyä siellä. – – Semmonen sosiaalinen tilanne oli aivan hirvittävä, että mä muistan että mä nyt turvauduin X:ään sitten, että hän koko ajan mun vieressäni, ettei mitään yllättävää pääse tapahtumaan, ettei kukaan vaan tule mitään ehdottelemaan. Kun mää en tiedä sitten, et kuuluuks täällä sitten etiketin mukaan olla jakelemassa itseäsä. – –

Varsinkin haisevista pömpeleistä Hautasen haastateltavat puhuivat inhoten mutta samalla kaihoisasti muistellen. Tämä kuvasti ehkä sitä, että pömpelit symboloivat paitsi vastarintaa ja yhteisöllisyyttä myös sortoa – sitä, että homot oli lainsuojattomina suorastaan pakotettu puistoihin pelehtimään. Hautanen toteaa, että kaikki hänen haastateltavansa muistivat mainita pömpeleiden purun olleen traaginen tapahtuma Turun homojen alakulttuurille. Dianan temppelin purkupaikalle oli kuulemma tuotu puolukanvarsista solmittu kukkaseppele kuin haudalle ikään.

Olen kertonut vastaavista seppeleenlaskuista myös aiemmissa Helsinki-jutuissa, ja homomiesten huumorin tuntien pidän niitä hyvinkin uskottavina. Samalla olen todennut, että vaikka purkaminen osui kipeästi homoalakulttuuriin, purkua perusteltiin usein muillakin syillä kuin vain siveellisyysrikosten ehkäisyllä. Kuten Ysikutosen edellä siteeraamassani jutussakin todetaan, pömpeleiden ympäristössä viihtyi myös alkoholisteja ja muuta ”epäsosiaalista ainesta”, joiden oleskelua haluttiin vaikeuttaa. Tällä perusteltiin esimerkiksi Touko Laaksosen suosiman Tähtitorninmäen pömpelin purkua vuonna 1958.

Pömpelien purkaminen ei silti aina vienyt puistojen suosiota iskupaikkoina, vaan puistoilu jatkui ilman niitäkin. Vielä tärkeämpää oli silti se, että ulkopuolisten toimilla ei voitu purkaa puistoissa syntyneitä homomiesten suhdeverkostoja. Tämä sosiaalinen puoli oli ollut monelle yhtä tärkeä kuin seksuaalinenkin, ja se muodosti samalla perustan tulevalle yhdistystoiminnalle.

Tarja Hautasen haastattelema vuonna 1939 syntynyt mies korostaa, että Turun sateenkaariväen yhdistystoiminnan juuret ovat nimenomaan näissä erilaisten puistojen keskustelupiireissä. Niissä käyvät ihmiset oppivat vähitellen tuntemaan toisensa – ensin ulkonäöltä, sitten salanimeltä ja sitten lähemmin, mikä mahdollisti myöhemmän järjestäytymisen.

Yläkuva 96-lehden jutusta ”Keväinen löytöretki Turkuun”. Alakuvassa Dianan temppelin purkupaikka. Urheilupuisto toimii nettikeskustelujen perusteella yhä satunnaisena kohtauspaikkana. Nykypuistoilussa ei kuitenkaan ole kyse niinkään yhteisöllisyydestä, vaan jännityksen hakemisesta.

Snellun salonki

Puistot ja niissä solmitut kontaktit olivat monelle portteja yksityiskodeissa kukoistaneeseen homokulttuurin. Näihin seurapiireihin päädyttiin usein ”tuutorin” avulla, kuten Tarja Hautasen haastattelema 1959 syntynyt mies kertoo: 

Ennen vanhaan ne toimis niin, et aina oli tää tuutori. Joku tapas jonkun jossakin ja sit tavattii ihmisten kotoa. Oli niit muitaki, jotka tuli sillai piireihin niinku sanotaan, etä oli tavannu jonkun jossakin ja se toi sit bileisiin. – – Mä tulin piireihin niin varmaan seittekytkaheksan semmosen kamreerin kautta. – – Tämä kyseine kamreeri oli sit tota oikee tuijottajien mestari. Se ni kiersi niinku kissa kuumaa puuroo ja sit me ystävystyttiin ja se oli sikäli hauskaa et me vaan ystävystyttiin. No hän sit tutustutti tähän varsinaiseen elämään. 

Hautasen mukaan yleinen kuvio oli, että paremmin toimeentulevat miehet tarjosivat kotinsa nuorten miesten juhlapaikaksi. Kodeissa pidetyt juhlat olivatkin ennen varsinaisia homotansseja ja -baareja ainoita paikkoja, joissa miehet saattoivat tanssia yhdessä. Turussa tunnetuin tällainen varhainen homososiaalisuuden keskus oli verovirkailija Urho Snellmanin (1903–1990) ”salonki” Puutarhakatu 7:ssä.

Snellman lahjoitti laajan muistelma- ja valokuvakokoelmansa Turun maakunta-arkistoon, ja arkistojen sekä haastattelujen pohjalta Hautanen on pystynyt muodostamaan varsin tarkan kuvan tämän ylemmän keskiluokan homomiehen elämästä ja turkulaisten miesten välisestä suhdeverkostosta 1950–70-luvuilla.

Puutarhakatu 7.

Snellman vietti hyvin sosiaalista elämää, johon kuuluivat teatterissa ja elokuvissa käynti, kuoroharjoitukset, kyläily sekä illanvietto kaupungin homoystävällisissä heteroravintoloissa. Ennen muuta Snellu muistetaan kuitenkin juhlistaan, joissa kävi paljon teatterilaisia ja kulttuuriväkeä Helsingistä sekä paljon turkulaisia opiskelijoita sekä sota- ja meripoikia. Naisia ei vieraslistalle päässyt.

Hautanen kertoo arkistoaineiston ja haastattelujensa pohjalta, että Snellmanin asunto oli tapaamispaikka, jossa istuttiin iltaa, kuunneltiin musiikkia, tanssittiin ja tutustuttiin muihin homoihin. Hauskanpidon lisäksi harrastettiin myös seksiä, kuten hänen haastattelemansa 1940-luvulla syntynyt mies hersyvästi muistelee: 

Kato kyl sinne moni jäi just sen tähden, et osaltaan siel tapas uusia tuttuja ja sit siellä oli mahdollisuus yöpyä tai olla ainakin vähän pidemmän aikaa. Snelluhan kantoi sit pyyheliinaa ja kaikkea siel sit toimis tämmösenä rättimikkona aika ahkeraan, koska siin oli myös sit hän voi saada siinä sivusta vähän klähmästyä ja tota jos ei muuta niin olla aktiivisesti mukana. Joku anto, joku ei, ja siinä niinku hän tapas sanoa et, ”kirvestä hiotaan aina kahdelta puolelta” (imitoi naismaisesti Snellua). – – et siellä oli kyl monta sielä oli semmosia Helsingin vieraita jotka majoitettiin vinttiin asti niin, että siellä oli vinnillä ja joka puolella niin niit sänkyi ja aamullakin semmonen tohina ettei oo mittään määrää niin, et kyllä siellä paljon oli yöpyjiä parhaimmillaan. 

Monille Snellun salonki oli varmasti juuri sellainen hätäsatama, jollaista muuan 32-vuotias kapteeni etsiskeli sanomalehden kontaktipalstalla vuonna 1948. Snellu oli leikannut ilmoituksen irti ja sujauttanut sen kalenterinsa väliin, josta Hautanen sen vuosikymmeniä myöhemmin löysi. Kuka tietää, vaikka kapteeni olisi löytänyt tiensä myös Snellun salonkiin: 

S.O.S. Liiaksi raskaassa painolastissa olevan huvipurren kapteeni etsii hätäsatamaa, jonne voisin purkaa osan kallisarvoisesta lastistani. Ar. vastaukset viikon aj. Riihimäen o.t. Kapteeni 32 v. 

Muistelma- ja valokuvakokoelmien lahjoittaminen arkistoon oli Urho Snellmanilta melkoinen statement ja kulttuuriteko. Sen ansiosta Snellu elää yhä keskuudessamme samoin kuin helsinkiläinen lääkäri ja mesenaatti Juhani Kirpilä, jonka ”homohovina” toiminut koti on nykyisin upea kotimuseo.

Snellman ja Kirpilä ovat molemmat hyviä esimerkkejä siitä, että vaikka piilottelu oli sateenkaariväen arkitodellisuutta kymmeniä vuosia, arkea elettiin silti valossa, varjossa ja elämälle nauraen. Viimeksi mainitulla tarkoitan sitä, että vihamielisenkin valtakulttuurin keskellä osattiin luoda homoseksuaalisia tiloja, joissa yhteisöllisyys kukoisti. Snellun ja Kirpilän kodit olivat puistojen, pisuaarien lisäksi tällaisia fyysisiä tiloja. Lisäksi niitä olivat tietyt homoystävälliset heteroravintolat, joihin tutustumme Turku-jutun jälkiosassa.

Teikäläisten turku – varsinaissuomalaista homohistoriaa 2/2

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Vaasan farssi – pohjalaista pervohistoriaa
Yksi vihreä enkeli, kiitos! – syysretki Pirkanmaan pervopääkaupunkiin
Homohistoriallinen Helsinki 1–12

Kastanjoiden kukkiessa – vieraana Juhani Kirpilän hovissa
Onnen kaukoranta: homomatkailun historiaa
Suomalaispoikia maailmalla: Matkalla rapakon takana

Vaasan farssi – pohjalaista pervohistoriaa 1/2

Picture it: Etelä-Pohjanmaa, 1989. Opettaja polkee nahkakravatti heiluen elämää henkitoreissaan hönkivään harmoniin. Neonväricollegejen rivistö laulaa käskystä Vaasan marssia, joka kertoo siitä, mistä maakuntalaulut tapaavat kertoa: hallasta, puutteesta, korpimaan kurjuudesta ja halusta taistella kuolemaan asti.

Ei ihme, että menin sivariin. Sen jälkeenkin vei vielä vuosia ennen kuin löysin Vaasan marssin uudestaan. Tai pikemminkin löysin siitä täydellisen drag-nimen. Siinähän se on heti ensimmäisessä säkeessä: miss Laaja Aukee Pohjanmaa!

Kun marssi muuttui farssiksi, kaikki tuntui yhtäkkiä helpommalta. Löysin oman paikkani Pohjanmaan suuresta kertomuksesta ja näin itseni marssimassa laulussa mainittujen Vaasan urhojen rinnalla – korkkareissa, mutta kuitenkin. It gets better, jopa Pohjanmaalla.

Isänmaan sylissä

Tänä heinäkuisena lauantaina miss Laaja Aukee Pohjanmaa (näin kavereiden kesken myös miss Aava Laukee) on lopulta saapunut Vaasaan marssimaan. Ohjelmassa on sateenkaareva kaupunkikävely, jonka reitti noudattelee 96-homolehdestä 6/72 löytämääni juttua ”Rantakävelyllä Vaasassa”.

Tukijoukoiksi ja kuvausryhmäksi olen houkutellut pari paikallista siskoa, millä en tarkoita kahta kaakattavaa neitihomoa saati kahta saksisiskoa, vaan kahta ehtaa eteläpohjalaista akkaa, jotka nyt sattuvat olemaan sisaruksia.

”Så mötas hjärtan, mötas namn, o fosterland, uti din famn”, laulettiin Sakari Topeliuksen alkuperäisessä Wasa marschissa (1864). Ja sehän sopii, sillä tämänpäiväisen Vaasan marssin on tarkoitus viedä meidät homojen ja muiden miehiä haluavien miesten vanhoille ulkotapaamispaikoille, joilla sydämet todella kohtasivat isänmaan sylissä.

Rantareittimme sisältää myös lukuisia syrjähyppyjä ja huipentuu lopulta siihen, että tulemme porukalla Fannyyn. Siis Kulttuuritalolle, jonne minäkin aikanaan saavuin täynnä odotuksia siitä, miten pojat vievät onnehen maan pohjoisen, kuten maakuntalaulu lupailee.

Vuosi oli 1995, se pirun jääkiekkovuosi. Setalla oli tanssit, minä olin 17, ja päässä soi ”den glider in”. En kerro, kummassa päässä.

Kaksikielinen ja -mielinen rantakävely 96-lehdessä 6/72.

Mua lemmitkö vielä, oi Kustaa?

Vaasasta on muodostunut kesäisin vilkas matkailukaupunki. Merenkurkun yli johtavat nopeat liikenneyhteydet ovat kokonaan muuttaneet kaupunkikuvan. Liikkuessaan kaduilla, toreilla, liikkeissä ja ravintoloissa ei voi olla huomaamatta skandinaavisten matkailijoiden paljoutta. Turistien joukossa on aina miehiä, jotka ovat etsimässä seikkailua – seksuaalista kontaktia. Homofiilithän liikkuvat mielellään ja matkustavat usein. Vaasan tunnetuin tapaamispaikka on Hietalahden puisto. Mutta mikäli ei ole kiire ja sää on kaunis, voi kävelyretken aloittaa Hovioikeuden puistosta pitkin rantoja Hietalahteen.

Näin kertoili ”Alfredo” Ysikutosen jutussaan vuonna 1972, ja me suuntaamme kuuliaisesti Hovioikeudenpuistoon. Tukenani olevat siskot pyörittelevät silmiään ja tirskuvat, kun kaivan esiin paksun paperipumaskan ja alan luennoida. Vaan eihän tässä voi paljaaltaan vetää kuin mikäkin amatööri. Olisivat sentään kiitollisia, etten raahannut urkuharmonia mukanani!

”Alfredo” ei sano Hovioikeudenpuistosta sen enempää, joten se ei kaiketi ole toiminut varsinaisena kruisailupuistona. Huomautan kuitenkin siskoille, että Vaasan hovioikeudella itsellään on sangen pervo lähtökohta. Sen perustamisesta päätti vuonna 1775 Ruotsin kuningas Kustaa III (1746–1792), joka oli Wikipedian mukaan suvaitsevainen, tunteellinen, teatraalinen ja tuhlaavainen arkkitehtuurista ynnä sisustamisesta kiinnostunut ranskaa puhuva näyttämötaiteen harrastaja, jolla oli ”eloisa” hovi. Wikipedian ruotsinkielisen (!) version mukaan kuningasta epäiltiin toisin sanoen teikäläiseksi, koska hän suhtautui liian suopeasti siveellisyysrikoksiin ja käytännössä lakkautti kuolemantuomion, joka sodomiastakin saattoi seurata.

”Teatterikuninkaan” taru päättyi näyttävästi, kun hän sai salaliittolaisten luodista Tukholman oopperatalon naamiaisissa ja kuoli vammoihinsa kolme viikkoa myöhemmin. Se se oli näyttävä ulosmeno, huokaamme kateellisina.

Hovioikeudenpuisto.

Innoton jääkäripatsas

Vaan ei mennä merta edemmäs, kun meillä on omiakin tragedioita. Otetaan vaikka Fritz ja Into, kaksi suomalaista jääkäriliikkeen vaikuttajaa, joita sopii muistella Hovioikeudenpuiston Jääkäripatsaan juurella. Patsas muistuttaa Saksassa sotilaskoulutuksen saaneen Jääkäripataljoona 27:n tulosta Vaasaan vuonna 1918 ja jääkärien roolista sisällissodan päättymisessä valkoisten voittoon.

Tämä, kuten kaikki voitonmerkit, muistuttaa myös häviäjistä – niistä, joita ei syystä tai toisesta ole haluttu muistaa, koska heidän tarinansa ei sopinut kansakunnan suureen kertomukseen. Jääkäriliikkeessä tällaisia miehiä olivat Fritz Wetterhoff ja varsinkin Into Auer.

Fritz Wetterhoff (1878–1922) oli itsenäisyysaktivisti ja asianajaja, joka vaikutti Berliinissä ratkaisevasti jääkärikoulutuksen aloittamiseen ja Jääkäripataljoona 27:n perustamiseen. Kansallisbiografian mukaan Wetterhoffia ei merkittävästä panoksestaan huolimatta hyväksytty itsenäistyneen Suomen johtaviin piireihin eikä hän saanut elinaikanaan tunnustusta ansioistaan, koska oli huikentelevainen homo.

Vielä kovemman kohtalon koki Into Auer  (1890–1948), joka värväsi Jääkäripataljoona 27:ään kymmeniä miehiä ja joutui siksi venäläisten haaviin ja Pietarin Špalernajan vankilaan ”kalterijääkäriksi”. Jatkosodan jälkeen Auerin kalterijääkärikollegat passittivat hänet tekaistuin syin mielisairaalaan.

Tapio Turpeisen elämäkerta Tapaus Into Auer: jääkäriliikkeen viimeinen näytös (1995) selittää sairaalapassitusta Auerin vasemmistosympatioilla, arkaluonteisella tietämyksellä joidenkin muiden kalterijääkärien natsikytköksistä sekä ennen kaikkea Auerin homoseksuaalisuudella.

Kun Auer kuoli vuonna 1948, hautapaikka Tampereen Kalevankankaalla jäi merkitsemättä. Tukijoitta jääneen miehen hautakivelle kun ei löytynyt maksajaa. Vaasan Jääkäripatsas saa siis käydä myös Wetterhoffin ja Auerin muistomerkistä, onhan graniittiin hakatussa paatoksellisessa tekstissä mainittu myös ”ne, joilla ei armoa ollut”.

Kalaranta.

Kalarannan kävelypysäkki

Hovioikeudenpuistosta marssimme jatkuu Ysikutosen ”Alfredon” askelmerkkien mukaan viereiseen Kalarantaan. Siellä voidaan muistella toisaalta homomiesten ja muiden miehiä haluavien miesten perinteistä puistokulttuuria, toisaalta sateenkaarikansan järjestäytymistä, joka synnytti Vaasassa 1970-luvulla monipuolista neuvonta-, kerho- ja tanssitoimintaa.

Kalarannan puistoseksikulttuurilla on hyvin pitkät perinteet, sillä Sateenkaari-Suomi-kirjan mukaan miehet tapailivat toisiaan täällä jo 1900-luvun alussa. Kirjassa on kuvakin Kalarannan vanhasta yleisökäymälästä, joka oli koko lailla pramea paviljonki. Se purettiin vuonna 1938, mutta tilalle tuli uusi ja tuttavuuden hierominen jatkui taas vuosikymmeniä. Vielä Ysikutosessa 6/72 mainitaan Kalarannan ”kävelypysäkki” – sulkeissa WC –, jossa kannattaa käväistä ohi mennessään. Tätä nykyä ei tosin kannata pysähtyä kuin laituribaariin drinksulle, koska näköpiirissä ei ole edes pahaista bajamajaa.

Hyväksikäytän silti tilaisuutta ja kerron siskoille, että vanhastaan puistot ja pömpelit olivat meille miestenmiehille eräänlaisia taivaan portteja. Niissä solmittujen suhteiden kautta uudet tulokkaat pääsivät helposti osaksi laajempaa sateenkaarimaailmaa, joka kukoisti puistojen lisäksi tietyissä kaiken kansan kahviloissa ja ravintoloissa sekä yksityiskodeissa. Siten puistokulttuuri loi perustaa myöhemmälle järjestötoiminnalle, jonka ansiosta minunkaan ei tarvinnut heinäkuussa 1995 suunnata R-Collectionin vihreä huppari hulmuten Kalarannan käymälään, vaan saatoin mennä suoraan Setan tansseihin.

Toveruutta ja toleranssia lakeuksille

Vaasan Setan syntyä voi muistella Kalarannassa tähyilemällä vastarannalle Vaskiluotoon. Siellä sijaitsee Rantasipi-hotelli, jonka kabinetissa perustettiin 15.7.1972 nykyisen Vaasan Setan edeltäjä Fenix-klubi. Alkujaan se kuului Ysikutostakin julkaisseeseen Keskusteluseura Psykeen, joka oli vuonna 1968 perustettu seksuaalipoliittinen järjestö.

Jo Fenix-klubin perustamistilaisuudessa oli mukana vieraita lahden takaa, mikä kielii Pohjanmaan rannikon vahvoista kieli- ja kulttuuriyhteyksistä Ruotsiin. Muutenkin ruotsalaisiin alan järjestöihin luotiin yhteyksiä alusta lähtien, kuten ”Alfredo” kirjoittaa Ysikutosessa 7/72 (kirjoitusvirheet samat kuin alkutekstissä):

Alunperin oli tarkoitus pitää klubin ensimmäinen kokous elokuussa. Tämä tapahtui kuitenkin kuukautta aikaisemmin. Heinäkuun 15. päivänä tuli Gay Club Sundsvallista vierailulle Vaasaan. Oli käden käänteessä järjestettävä ohjelmaa, kokouspaikka ja majoitus veiraileville nuorille. Puuttuvan informoinnin takia meikäläisten osanottajien lukumäärä ei ollut suuri, mutta kokous ja järjestelyt onnistuivat hienosti. – – Sitäpaitsi tällä nuorella klubilla on ollut yhteys RFSL:ään ja Albatrossiin (Tukholma), jotka ovat luvanneet tukea meitä. – – Ohjelmassamme on yhteistyö Merenkurkun yli.

Fenixin lentoonlähtöä siivittivät vahvat tavoitteet:

Pohjanmaa on saanut ensimmäisen klubinsa, jonka tarkoituksena on edistää seksuaalista toleranssia (suvaitsevaisuutta, ennakkoluulottomuutta) ja jonka kotipaikkana on Vaasa. [Klubi] tahtoo toveruuden ja informoinnin avulla luoda yksinäisten ihmisten probleemojen ymmärtämistä. – – Olemme saaneet joukon kontakteja Pohjanmaan lakeuksilta ja pikkukaupungeista. Etäisyydet ovat melkoisia, mutta meidän päivinämme on käytettävissämme kunnollisia liikennevälineitä. Ja nyt me aiomme yrittää kokeilla yksinäisten ihmisten kontaktimahdollisuuksia. – – Nyt toivomme, että Fenix-lintu vahvoilla siivillään on vievä sanomamme toveruudesta ja toleranssista lakeuksille. Emme puhu sukupuolien välisestä rakkaudesta, vaan me puhumme ihmisten välisestä rakkaudesta.

Vaasan Setan nettisivuilla olevan historiikin mukaan Fenixin toiminta oli alussa postilokeroon tulleeseen postiin vastaamista ja yksityiskodeissa pidettyjä illanistujaisia. Ensimmäiset tanssit järjestettiin joko vuonna 1973 tai 1974 (eri lähteissä on eri vuosiluvut), ja vuonna 1975 saatiin aloitettua säännöllisempi toiminta kerhoiltoineen ja tansseineen. Niistä lisää tuonnempana, vaikka siskot tietenkin haluaisivat, että tyhjentäisin pajatson jo nyt.

Kustaanlinna ja Hietalahden puisto.

Huvila ja huussi

Kalarannasta kävelymme jatkuu Ysikutosen 6/72 reittikuvauksen mukaisesti Kustaanlinnan (vaasalaisittain Kustasporin) uimarannalle.

Jutussaan ”Alfredo” vihjailee, että ”auringossa loikoilevista nuorista saattaa löytyä joku seurasta kiinnostunut”. Näin pilvisenä päivänä kaikki ovat kuitenkin mitä ilmeisimmin joko suihkurusketuksessa tai sitten kiltisti kalpeina kotona, koska rannalla ei ole juuri muita kuin me. Viimeiseksi toivoksi jää siis vehmaan rantareitin viimeinen etappi: Hietalahden puisto.

Kaivan pokkana käsilaukusta alueesta tehdyn tuhdin kulttuuriympäristöselvityksen, jonka mukaan 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla rakennettu puisto ja sen maineikas villa ovat Ruotsista omitun kesämökkikulttuurin varhaisimpia edustajia. 1880-luvulta lähtien alue on ollut kaupungin omistuksessa ja toiminut kaupunkilaisten – siis myös kaupungin homomiesten ja muiden miehiä haluavien miesten – suosimana virkistäytymispaikkana.

Hietalahden puistoa ja Vaasan muita ulkotapaamispaikkoja sivutaan myös tutkija Kati Mustolalta saamassani julkaisemattomassa jutussa ”Vaasan Psyken ja Setan historiaa”. Siinä todetaan, että Hietalahden villan yleisökäymälän seinään oli kaiverrettu miesten tapaamismerkintöjä, joista vanhimmat olivat peräisin 1900-luvun alusta.

Vielä Fenix-klubin perustamisen aikaan 1970-luvulla Hietalahden puisto oli Vaasan miestenmiesten suosituin ulkoilualue. ”Alfredokin” hehkuttaa Ysikutosen jutussaan, että puiston ”kävelypysäkki” – sulkeissa WC – oli tavallisesti monen samalla asialla olevan vilkkaan mielenkiinnon kohde. ”Tarvitaan vain vähän hyvää onnea ja kala tärppää yllättäen.” Vaan ei tärppää tänään, koska koko huussi oli hävinnyt, mitä toinen siskoista kovasti manailee samppanjakupla otsassa.

Imppareita ja runkkarihomoja

”Vaasan Psyken ja Setan historiaa” -jutussa kerrotaan, että Hietalahden pömpelin purun jälkeen suosituimmaksi tapaamispaikaksi tuli juuri näkemämme Kustaanlinnan uimaranta. Sitten senkin pömpeli uimakoppeineen purettiin.

Pömpelien purkaminen johtui siis kaikesta päätellen kaupungin tietoisista pyrkimyksistä. Moinen ei ollut mitenkään poikkeuksellista, sillä homojen ja muun ”epäsosiaalisen aineksen” suosimia pisuaareja purettiin muuallakin Suomessa eri vuosikymmeninä, kuten Helsinki- ja Tampere-jutuissa on jo ollut puhetta.

Vaasassa purkaminen johti aina vain kohtaamispaikan siirtymisen, kunnes mitään purettavaa ei ollut. Sitten vain pokailtiin pömpelittä:

Niin sitten kansa vaelsi [Kustaanlinnasta ja Hietalahdesta eteenpäin] Ahvensaareen. Vaan purettiin se pömpeli sieltäkin. Ei ollut enää pömpeleitä Vaasassa, joten sinne jäivät Ahvensaareen kaikki pyörimään, missä edelleenkin on liikettä.

Kati Mustola kertoi minulle, että Ahvensaaresta tuli sittemmin hyvin suosittu ulkotapaamispaikka – eräänlainen Vaasan ”Mäntymäki” [ks. Homohistoriallinen Helsinki 4: Karuselli käy]. Myös nettikeskusteluista löytyy kommentteja siitä, miten Ahvensaaren pusikkoisilla rannoilla viihtyivät ennen vuoden 2008 asuntomessualueen rakentamista vain ”impparit ja runkkarihomot”:

Kyllä siellä ahvensaaren pusikoissa on ollut kaikenlaisia puskarunkkareita. Kakarana löydettiin pikkusesta hökkelistä kasa pornolehtiä. Yksinäisiä miehiä käy ”autoilemassa” appuralla [Ahvensaarella], samat tyypit useita kertoja päivässä, ilman mitään näkyvää syytä? Vuosien saatossa on hökkelit purettu ja pusikkoa harvennettu. Taitaa tosin noiden aikojen ukkeleiden pelit jo olla melko velttona.

”Nyt nää ei muut kuin metsien puut / käy kuurupiiloon hunajasuut.” (Aune Haarla)

Puistoilu puhuttaa

Vaikka Ahvensaari ja rantareitti ovat rauhoittuneet, miestenväliseen seksiin liittyvä puistoilukulttuuri ei ole pienen googlailun perusteella hävinnyt mihinkään myöskään Vaasasta.

”Miksi ihmeessä kukaan haluaisi kuksia missään puskassa? Miksei ne ota huonetta Omenahotellista?” siskot ärähtävät.

Esimerkiksi siksi, että hotellihuone edustaa romantiikkaa, kun taas puistot, levarit ja muut ulkotapaamispaikat tunnetaan runkkupaikkoina. Runkkupaikasta on romantiikka kaukana. Kukaan ei mene Plantagenin pusikoihin piknikkorin kanssa tai kurvaa Ylistaron levarille elämänkumppania etsimään. (Vänkärin puolen aurinkolippa vain alas merkiksi. Kuulemma.)

Puistoilu on muuttunut sateenkaarikulttuurissakin hyvin marginaaliseksi harrastukseksi, joka saanee polttoaineensa ennen kaikkea persoonattomuudesta sekä siihen liittyvästä jännityksen ja ehkä jopa pelon elementistä. Paras näkemäni fiktiivinen kuvaus tästä on Stranger by the lake -elokuva, joka on venyttänyt ”koskaan et tiedä, kenet kohtaat” -ajatuksen murhamysteeriksi.

Monella kaksoiselämää elävällä miehellä onkin runkkupaikoilla kirjaimellisesti elämä pelissä. Olen kuullut vuosien varrella lukuisia tosielämän anekdootteja miesseuraa etsivistä perheenisistä, joille Omenahotelli tuskin on kovin varteenotettava vaihtoehto.

”Siat! Miksei ne tule kaapista?” siskot pistävät vastaan.

Ehkä siksi, että ne ei yksinkertaisesti koe olevansa homoja. Pikemminkin näistä miehistä voisi käyttää sanaa queer, jonka Sandra Hagman on kääntänyt nokkelasti kummaksi väitöskirjaansa perustuvassa teoksessa Seitsemän kummaa veljestä (2016, ks. myös aiempi väitöskirjan esittely). Kummat miehet saattavat identifioitua heteroiksi, mutta harrastaa silti satunnaisesti samasukupuolista seksiä. 

Kirjassaan Hagman kuvaa kiinnostavasti sitä, että 1900-luvun ensivuosikymmeninä tällaisiin satunnaisiin miestenvälisiin seksisuhteisiin ei suhtauduttu järin vakavasti eivätkä ne vaikuttaneet maalais- ja työläismiesten miehisyyteen tai käsityksiin itsestä. Suhtautuminen muuttui vasta, kun homoseksualisuus alettiin toisen maailmansodan aikoihin mieltää viettelyn myötä tarttuvaksi taudiksi, joka uhkasi myös satunnaiseen sutinaan sortuvia heteromiehiä.

Nyt kun sekä laki että asenteet sallivat homostelun ja kun sitä varten voi ostaa lakanoita Finlaysonista, miestenvälinen seksi tuntuu olevan vain jonkinlainen väistämätön välietappi matkalla alttarille. Tähän kuvaan eivät mahdu runkkupaikat ja miehet, jotka ovat jotain siltä väliltä. Petturit ja rintamakarkurit halutaan tuomita puolin ja toisin, jotta jonkinlainen roti säilyisi ja pelottava häilyvyys saataisiin hallintaan.

Kummille miehille on kuitenkin turha puhua kaapista tulosta, koska heille ei ole tarjolla mitään identiteettiä, jonka he voisivat omaksua kaapin ulkopuolella. Niinpä he pysyvät kummina – ehkä myös itselleen, mutta ennen kaikkea meille kaikille muille, jotka olemme niin innokkaita hetskuttelemaan ja homottelemaan ja lokeroimaan asioita.  Tässä suhteessa en ole itsekään mitään enkeli: viljelenhän blogissa toistuvasti homo-sanaa eräänlaisena kattokäsitteenä, vaikka se ei riittävän hyvin heijastele sateenkaarikansan moninaisuutta.

Runkkupaikkoihin sekä niillä käyviin perheenisiin ja muihin kummiin miehiin liittyvä moraalinen närkästys on ymmärrettävää. Tuomitseminen ei kuitenkaan poista ilmiötä eikä auta sen ymmärtämisessä. Itse ajattelisin, että runkkupaikkoihin sopivat hyvin historioitsija George Chaunceyn ajatukset metroasemien vessoista seksin absoluuttisena nollapisteenä. 

Gay New York -teoksessaan (1994) Chauncey toteaa oivaltavasti, että seksuaalisten tarpeiden tyydyttäminen vessoissa rinnastuu lähinnä muiden ruumiillisten tarpeiden tyydyttämiseen. Tällainen puhdas ”tarpeiden teko” on myös miehille itselleen henkisesti hyväksyttävämpää, koska sen ei koeta liittyvän luonteeseen, identiteettiin tai vastaaviin seikkoihin. Käydään tarpeilla, koska keho niin vaatii ja koska muuta ei tarvita. Kotonahan on jo vaimo ja lapset. Kumma mies vain piipahtaa kirjaimellisesti maanalaisessa ja tekee sen jälkeen ylösnousemuksen normaaliin perhe-elämään.

”Tahtoisin taivaalle lennähtää / mut selästä siivet puuttuu /

varjot jo puistoihin ennättää / ja lauluni tuuleksi muuttuu”

(Anssi Kela)

Historian haamut

Lääh! Puuh! Huohotamme väittelyn väsyttäminä kuin tantraseksikurssin priimukset ja jaamme kuvitteellisen sätkän tietoisina siitä, että tämä keskustelu oli varmasti kiihkeintä, mitä kukaan meistä tulisi sinä iltana kokemaan Vaasan pusikoissa. 

Vaasan marssi on nimittäin nyt marssittu. Miss Laaja Aukee Pohjanmaa on pilannut komeimmat 45 numeron korkkarinsa, eikä isänmaa ole vaivautunut avaamaan syliään. 

Yksin emme silti ole, sillä näen nyt heidät kaikki: oppaamme ”Alfredon”, Kustaa III:n verisessä naamiaispuvussaan, sydäntaudin nujertaman Fritz Wetterhoffin, viimeiseksi jääneellä ryyppyreissullaan itsensä teloneen Into Auerin, Kalarannan käymäläkansan, Kustaanlinnan konkarikönsikkäät, Hietalahden huussiveljeskunnan, Ahvensaaren aikamiespojat ja kaikki muut kummat miehet.

Kuin huomaamatta kaikki rantakävelyn aikana esiin manaamani historian haamut ovat kerääntyneet ympärillemme vaatimaan vastalahjaa: tarinaa siitä heinäkuun illasta vuonna 1995, jolloin tämä setä Setan tansseihin lähti.

Jatkuu

Samasta aiheesta:
Homohistoriallinen Helsinki 1–12
Yksi vihreä enkeli, kiitos! – syysretki Pirkanmaan pervopääkaupunkiin