Homohistoriallinen Helsinki 10: Muistojen puistot

Viime jaksossa vietimme vaarallista elämää aseman poikien seurassa, kihersimme tovin Kivimiesten kanssa ja kävimme kokemassa Rautatientorin katiskan ennen kuin muistojen Bulevardi kutsui. Oopperatalon iltanäytös tarjosi hienoja ellejä ja miehiä kyltyrellejä, ja (ruumiin)kulttuurin innoittamina suuntasimme lopuksi kohti ”Kirsikkapuistoa” lausumaan jäähyväisiä kesälle.

Kulkea sain sateenkaareni päähän

etsinyt en kultakirstua vain

joukkoon lehtien keltaisten

hiljaa hukkua sain

aavistus yön nukkui kasteiseen ruohoon

unohdus vaan peitti verhoilla maan

syyskuun äänistä lohduksein

kaipuun yhteisen saan

(Pertti Reponen)

Miesten valtakunta

”Kirsikkapuisto” tuo mieleen lähinnä Tšehovin näytelmän, mutta 1960–1970-lukujen helsinkiläishomoille se oli yhtä kuin Eirassa sijainnut miesten ulkotapaamispaikka pisuaareineen. 

Jälleen kerran on siis annettava pojille tunnustusta kekseliäisyydestä ja kieroutuneesta huumorista: Kirsikkapuisto kalskahti ulkopuolisten korvaan varmasti yhtä komealta ja viattomalta kuin ”Jennyn teehuone”, ”Tervahovi” ja ”Pääkonttori” – kaikki tyynni homojen suosiossa olleita ”pahennuksen pömpeleitä”, kuten aikalaiset niitä kutsuivat [ks. esim. Homohistoriallinen Helsinki 4: Karuselli käy, Homohistoriallinen Helsinki 5: Balladi Robin Hoodista ja Homohistoriallinen Helsinki 7: Espa, helmi on Helsingin].

Ensimmäinen kirjallinen maininta Kirsikkapuistosta löytyy Viikon totuus -skandaalilehden 7–8/63 lukijakirjeestä, jossa luetellaan homojen suosimien pisuaarien lempinimiä. Siinä Kirsikkapuisto tosin sijoitetaan virheellisesti Neitsytpolun päähän, kun taas kaikki myöhemmät lähteet sijoittavat sen Merikadun varteen Merenkulkijoiden muistomerkin ja nykyisen Café Caruselin väliin.

Seuraavaksi Kirsikkapuisto mainitaan Ihminen ja yhteiskunta – Homo et Societas -homolehdessä 2/68, jossa aluetta markkinoidaan ”ystävän etsijöille” kautta rantain kaarrellen – elettiinhän tuolloin vielä ”kieltolain” ikeessä:

Merikadun varrella on pieni puisto, aivan meren rannassa, sopivan kävelymatkan päässä keskustasta. Siellä on merenkulkijain muistomerkki, hiekkakäytäviä, pensasistutuksia, penkkejä pitkin rantaa. Liikenteen melu hiljenee iltaisin, puisto on syrjässä läpikulkuteiltä, kauniissa paikassa. Purjeveneitä kelluu poukamassa, merellä näkyy liikkuvan laivan valot. Istahdan penkille ja sytytän savukkeen. – – Oikeastaan täällä on aika paljon ihmisiä. Yksinäisiä kulkijoita liikkuu käytävillä, poikia farmarihousuissaan, keski-ikäinen mies villapusero yllään. Jotkut pysähtyvät juttelemaan, ei ole kiirettä minnekään. – – Tämä on miesten valtakuntaa.

Miesten valtakunnan valtaistuinsalin virkaa toimitti pensaiden siimeksessä ollut puurakenteinen käymälä, jossa oli myös ovellisia koppeja naisten ja miesten puolella. Näiden eriöiden vuoksi pömpeli kävikin pikku bordellista, kuten Valdemar Melanko osuvasti luonnehtii Helsingin 1960–1970-lukujen homoalakulttuuria luotaavassa Puistohomot-kirjassaan (2012). Pömpelin lisäksi Kirsikkapuiston toinen varsinainen aktipaikka oli Merenkulkijoiden patsaan luona oleva rantakivikko, kun taas rantatie penkkeineen ja pallokenttä toimivat kohtaus- ja seurustelupaikkoina.

”Kirsikka” oli Melangon mukaan kontaktipaikoista eniten altis sään vaihteluille ja syrjäisyytensä vuoksi varsinkin autoilijoiden suosiossa. Kylminä talvikuukausina liikehdintä oli vähäistä, kun taas lämpiminä ja hämärinä kesäiltoina alueella saattoi nähdä kerralla kymmeniä kulkijoita.

Ehkä heitä villitsi Kirsikkapuiston keltakukkaisista pensaista lähtenyt ”voimakas spermanhajuinen aromi”, jonka paikan vakikävijä ”Tarmo” mainitsee fetissijärjestö MSC Finland – Tom's Clubin sivustossa julkaistussa kirjoituksessa. Ystäväpiirini pinkit puutarhurit arvioivat, että kyseessä on hurmehappomarja, jossa on kesäkuussa keltaiset, pistävästi tuoksuvat kukat.

Ei käynyt tiemme suureen hotelliin

ei salattuihin makuuhuoneisiin

ei jäänyt porttieeri katsomaan

jälkeemme rahaa kourassaan – –

vain katu helli puisto suojasi

ja silta kaartui meri kohahti

ja linnut nauroi, lensi pareittain

se oli puolen tunnin onni vain

(Marja-Leena Pirinen)

Kirsikkapuiston käymälä. Kuva Matti Honkavaara / Helsingin kaupunginmuseo.

Hienostorannan potenssimylly

Kuljen puiden varjossa kohti merta ja istahdan rantatien penkille muistelemaan miesten valtakuntaa, jonka Helsingin homot luovuttivat jo vuosikymmeniä sitten lenkkeilijöille, skeittareille ja kahvilavieraille. 

Kirsikkapuiston kukoistusaikana 1960–1970-luvuilla täällä oli ulkopuolisten suhteen huomattavasti rauhallisempaa, kuten Touko ”Tom of Finland” Laaksonen muistelee Prätkäposti-lehdelle keväällä 1990 antamassaan haastattelussa: ”Se oli hyvä paikka sikäli, kun se oli sen verran syrjässä ja kaukana keskustasta, niin ne, jotka siellä yleensä kävi, oli tosiaan asialla.”

Asiattomia olivat sen sijaan Hymylehden (myöhemmin Hymy) toimittajat, jotka alkoivat 1960-luvun lopulla valistaa kansan syviä rivejä homojen edesottamuksista. Ensimmäinen maininta Kirsikkapuistosta löytyy Hymylehdestä 5/1969, jossa kerrottiin helsinkiläisessä Lucci-ravintolassa pidetyistä homotansseista [ks. Homohistoriallinen Helsinki 3: Käy tanssimaan]. Samalla siteerattiin edellä mainittua Ihminen ja yhteiskunta -lehden juttua kaupungin kohtauspaikoista ja todettiin, että Merenkulkijoiden muistomerkin ympäristö on niitä paikkoja, joissa ”poika saattaa varmimmin käydä pyytimeen”.

Seuraavan kerran Hymy palasi tänne numerossa 8/73 julkaistussa jutussa ”Homomatic: Helsingin hienostorannan harvinainen potenssimylly”, joka on paraatiesimerkki lehden viljelemästä sosiaalipornosta. Jutun kirjoittaja kuvaa ”Homomaticiksi” ristimäänsä Kirsikkapuiston käymälää miestenmiesten kohtauspaikaksi ja arvioi sitä kuin mikäkin toilettitieteilijä:

Arkkitehtoonisesti [sic] Homomatic on matalalinjainen ja sulautuu vaatimattomasti merelliseen taustaansa. Huomaamattomat maanläheiset värit ja ympärille kasvatettu pensaikko estänevät Homomaticin [sic] tuottamasta häiriötä Merikadun ehjään maisemakuvaan – –. Muuten Homomatic vaikuttaa lähes tavanomaiselta käymälältä, joka talvella haisee ja kesällä lemuaa, mutta muista kaltaisistaan se eroaa huomattavasti siinä suhteessa että tuon käymälän asiakkaat tulevat usein paikalle varta vasten omilla autoillaan.

Toimittaja tietää kertoa, että vaikka käymälässä on myös naisten puoli, naisia täällä ei juuri näe. Sen sijaan naisten osastosta on muodostunut Homomaticin ”konehuone”, se Melangonkin kuvailema pikku bordelli:

Tarkemmin sanottuna naisten puolella hääräävät ne homoseksualistit jotka toimivat Homomatickoneistona ja siinä sivussa rahastavat mikäli innokkaalta työskentelyltään ennättävät. Homomaticin pelkistetyn yksinkertainen kojetaulu on rakennettu siihen puiseen väliseinään, joka erottaa konehuoneen eli naisten osaston ja virallisen miesten rännilän toisistaan. Tuossa väliseinässä on sopivalla korkeudella kaksi koloa elikkä aukkoa. Alempi aukoista on suurempi, jopa voitaisiin väittää imartelevan suuri. Se on ilmeisen lähellä suomalaisen keskivertomiehen seisovan kalun vaakatasoa. Ylempi aukoista on pienempi ja se lienee keskiverto kundin olkapään lukemissa. Lyhyitä miehiä varten seinustan tuntumassa on palli, joka erehdyttävästi muistuttaa kansalliskäytännöllistä lypsyjakkaraa. Ja siinä koko automatiikan kojetaulu.

Tätä teknistä erittelyä seuraa suorasukaisin homoseksin kuvaus, jonka olen kuunaan koko kansan lehdestä lukenut. Hymyhän oli noihin aikoihin Suomen myydyimpiä lehtiä, jolla oli satojatuhansia lukijoita. Voi siis vain kuvitella, miten tuvissa ja tölleissä on äimistelty oheisia ”miesten ikioman talouskoneen” käyttöohjeita ja niitä täydentävää valokuvaa vessanseinän aukosta työntyvästä puolikovasta peniksestä.

1. Avaa vetoketju/napit. Laske housut kinttuun.
2. Tule kojetaulun ääreen.
3. Sovita kalu (mieluimmin esijäykistettynä) alimpaan, siihen suurempaan koloon.
4. Työnnä kymppi sisään ylimmästä aukosta.
5. Kun tunnet automaatin saavan huuli- tai kouraotteen kalustasi, niin nojaa eteenpäin…
6. Kun linkoamis- ja siemennysvaihe on ohi siirrä siitin takaisin housujen kätköön.
7. Tee tilaa seuraaville.
8. Jos kone ei ottanut kymppiäsi. Onneksi olkoon. TALO TARJOSI.

Hymy 8/73.

Kukkia haudalle

Tšehovin näytelmän kirsikkapuiston kohtalona oli tulla kaadetuksi, ja myös Eiran Kirsikkapuisto sai väkivaltaisen lopun joskus vuoden 1973 jälkeen. Tapausta muistellaan edellä mainitussa Touko Laaksosen Prätkäposti-haastattelussa, josta on julkaistu lyhyt äänitallenne Ranneliike.net-sivustossa:

Laaksonen:

Ja tuota senhän [Kirsikkapuiston pömpelin] hajottivat sivulliset lauta laudalta vähitellen ja ––.

Haastattelija:

Se oli joku jengi, joka hajotti sen.

Laaksonen:

Joo, ne oli kateellisia siitä, kun toisilla oli niin hauskaa siellä. ––

Haastattelija:

Niin ja sinne pääsi sisälle rullatuolilla.

[Naurua]

Laaksonen:

Joka tapauksessa siihen liitty kans kiva stoori. Mulla oli siihen aikaan aika paljo näitä ulkolaisia vieraita kesäsin varsinkin täällä, ja ne tunsi sitten tämän paikan kovasti, se oli siihen aikaan muodissa. Tää yks Jerry sitten San Franciscosta, sitten kun se oli purettu, niin tota, hän muisteli sitä vielä. Mä sit kerroin, että sitä ei enää ole, niin kun hän tuli seuraavan kerran Suomeen tai Hesaan, niin hän noukki sieltä rantsusta nipun apiloita ja kukkasia, ja pantiin kukkakimppu siihen paikalle, missä oli ennen ollut pömpeli. Vähän niinku juhlallisen muistolaskun siihen.

[Naurua]

Vastaavia anekdootteja pisuaarien hautajaisista löysin muistakin lähteistä, kuten Ihminen ja yhteiskunta -lehdessä 2/68 julkaistusta ”Herra H:n” haastattelusta. Siinä hän kertoo Eläintarhan urheilukentän luona sijainneesta pömpelistä, jonka purkupaikalle oli laskettu isoja kukkakimppuja.

Toinen esimerkki löytyy Seta-lehdessä 4/88 julkaistusta säätyläispojan muistelosta, joka koski Esplanadin puiston legendaarista pömpeliä, Pääkonttoria. Kun pömpeli purettiin joskus sodan jälkeen, jotkut uskollisimmista Pääkonttorin pojista kävivät eräänä yönä leikkimielisin seremonioin laskemassa pisuaarin paikalle seppeleen.

Enkä minäkään toki ole tullut Kirsikkapuistoon tyhjin käsin. Lasken Hymyn hehkuttaman Homomaticin paikalle neilikoita – harmi vain, ettei kukkakaupassa ollut vihreitä, kuten homoperinteeseen kuuluisi. Samalla luettelen mielessäni Viikon totuudessa 7–8/63 listattuja ja muita kauan sitten kadonneita kohtaamispaikkoja kuin loitsua menneiden miespolvien muistoksi:

Merihovi, Tervahovi, Piilopirtti, Pusula. Jauholaari, Tornibaari, Kalmala, Risola. Marttala, Voldela, Tipula ja Tivoli. Oi Jenny, Jenny...

Nostaa saan pystyyn kauluksen

tuuli vain tuo tuoksun suolaisen

nuolaisee poskeain tuo tuttu hämäryys

on mennyt läheisyys

saapui taas kaupunkiin syys

muistojen puistot lehtinä leijuen lentää pois – –
(Jukka Matti Nurmela)

Ystävä talveksi

Tänä kesän viimeisenä iltana Kirsikkapuisto kuhisee ihmisiä, jotka tuntuvat vielä kerran kurottavan ahnaasti kohti valoa. Huomenna kylmenisi, ja kesä olisi taas kaukana. Yhtä kaukana kuin aika, jolloin homoseksuaaliset teot olivat rangaistavia, jolloin homoseksuaalisuutta hoidettiin psykoanalyytikkojen sohvilla ja jolloin kaltaisiaan ei kohdannut tv:ssä tai sutinasovelluksissa vaan täällä näin taivasalla.

Aikojen muuttuminen tiivistyy koskettavasti Puistohomot-kirjasta löytyvään haastattelumuistiinpanoon, jonka Valdemar Melanko teki juuri täällä Kirsikkapuistossa 4.7.1970:

Ikä arviolta 27–30, puheesta päätellen akateemisen koulutuksen saanut. Keskustelussa hyvin avoin, rehti ja huumorintajuinen. Sanoi käyvänsä kontaktinottopaikoilla keskimäärin kerran viikossa. – – Asuu kaupungin ulkopuolella, ei voi viedä ketään kotiinsa. Puhui siitä, että talveksi olisi hyvä hankkia joitain ystäviä, joille voisi soittaa ja joita voisi käydä tapaamassa tarvitsematta juosta puistoissa pakkasella.

Nyt kaltaiseni murehtivat, tuoko uusi perusoikeistolainen hallitus sukupuolineutraalia avioliittoa koskevat lakimuutokset eduskuntaan. Neljä vuosikymmentä sitten meikäläiset murehtivat, löytäisivätkö he edes ystävän talveksi. Paljon on saatu aikaan, mutta se on vaatinut lukemattomilta ihmisiltä rohkeutta elää, kuten Pirkko Saisio muistuttaa Helsingin Sanomien haastattelussa 8.5.2015:

– – seksuaalivähemmistön asema on muuttunut totaalisesti. Nuoremmat polvet vaativat edelleen asioita, puhuvat avoimemmin ja epäkorrektimmin, niin kuin pitääkin. Siihen on kuitenkin tarvittu edellisten polvien pitkä lumiauraus.

Tšehov ei tiennyt Kirsikkapuistoa (1904) kirjoittaessaan homoylpeydestä mitään, mutta tätäkin teosta voi toki lukea kuin pervo raamattua (suom. Martti Anhava):

Vapauden ja onnen esteenä olevan mitättömän ja näennäisen ohittaminen – siinä on meidän elämämme tarkoitus ja päämäärä. Eteenpäin! Pitelemättä me kuljemme kohti kirkasta tähteä joka tuolla kaukana loistaa! Eteenpäin! Älkää jääkö joukosta, ystävät! – – Onhan niin selvää että jotta voisimme alkaa elää nykyisyydessä meidän on ensin lunastettava menneisyytemme, pantava sille piste, ja lunastaa voimme vain kärsimällä, vain tekemällä tavattomasti ja keskeytyksettömästi työtä.

Nousen haudalta ja lähden kävelemään keskustaan kesän äänien jäädessä taakse.

Osa 11

Tekstissä siteeratut laulut:

Kulkea sain sateenkaareni päähän. Esittäjä Paula Koivuniemi. Sanat Pertti Reponen. 1979.
Laulu rakastamisen vaikeudesta. Esittäjä Kristiina Halkola. Sanat Marja-Leena Pirinen. 1967.
Muistojen puistot. Esittäjä Sonja Lumme. Sanat Jukka Matti Nurmela. 1983.

Samasta aiheesta:
Voimalla seitsemän miehen: Sandra Hagmanin väitöstutkimus murskaa myyttejä

Homohistoriallinen Helsinki 1: Kaupungin illassa yksin
Homohistoriallinen Helsinki 2: Etsin kunnes löydän sun
Homohistoriallinen Helsinki 3: Käy tanssimaan
Homohistoriallinen Helsinki 4: Karuselli käy
Homohistoriallinen Helsinki 5: Balladi Robin Hoodista
Homohistoriallinen Helsinki 6: Cocktailit kahdelle
Homohistoriallinen Helsinki 7: Espa, helmi on Helsingin
Homohistoriallinen Helsinki 8: Eikä me olla veljeksiä

Homohistoriallinen Helsinki 9: Muistojen Bulevardi

Homohistoriallinen Helsinki 4: Karuselli käy

Viime jaksossa kevät tuli kaupunkiin. Pakoilimme sensaatiolehtien toimittajia, juhlimme kieltolain loppumista ja päädyimme lopuksi Sirkan tansseihin, joissa oli miesten haku. Lopuksi suuntasimme Stadionin kentälle iltalypsylle.

Karuselli kiva, kiva on

sinne minä aina pääsen lauantaina

pienemmiltä markka ja suurilta viis

joko käy, joko käy, joko karuselli käy?

no hei, hei, hei se matkahan vei

nyt cowboy tässä ratsastaa ja säikähdä ei – –

villin lännen malliin saaliin saamme kalliin

satimeen saan karhun ja taljan mä myyn

joko käy, joko käy, joko karuselli käy?

(Kari Tuomisaari)

Kävelen ystäväni ”Karin” kanssa kohti Karusellia. Nimi on peräisin Valdemar Melangon Puistohomot-kirjasta (2012), ja sitä käytettiin homojen suosimasta kohtaamispaikasta, jota rajasivat Olympiastadion, kaupunginpuutarha, Helsinginkatu, Mäntymäen kenttä [entinen Messukenttä] ja Töölön kisahalli [Messuhalli]. Karuselli-nimeä en ole nähnyt käytettävän muissa lähteissä, mutta se on sikäli kuvaava, että alue oli pitkään varsinainen huvipuisto, jossa riitti käyntikohteita ja vehkeitä joka makuun. Nimi oli tullut Melangon mukaan ilmeisesti siitä, että alueelle oli tyypillistä cruising eli kiertäminen Mäntymäen kentältä Mäntymäelle ja sieltä Mäntymäentietä takaisin kentälle. Mäntymäestä on käytetty homoslangissa myös kuvaavia nimityksiä Venuskukkula ja Kyrpävuori.

Eri lähteissä on eriäviä näkemyksiä siitä, koska Karusellista tuli homojen suosima kohtaamispaikka. Keskusteluseura Psyken 96-lehden 3/69 jutun Stadionin mäessä vilkas kesäkausi mukaan ainakin Mäntymäellä on pitkät perinteet kruisailualueena: ”Venuskukkula, mäki Stadionin, Eläintarha[n]ntien [nykyisen Helsinginkadun] ja Mäntymäentien välissä on ollut vuosikymmenien ajan eräs Helsingin suosituimpia ulkoilupaikkoja, jossa seksuaalisesti poikkeavat ovat käyneet.”

Aluetta ei kuitenkaan mainita Helsingin 1930–1950-lukujen homoelämää koskevissa haastatteluissa, jotka on julkaistu Seta-lehden numeroissa 2–4/88. Neljäkymmentäluvun kohtaamispaikkoja muistellessaan haastateltu homomies toteaa vain: ”En muista, että opiskeluaikana [vuodesta 1946 eteenpäin] olisi käyty Laakson kentällä ja Mäntymäellä. Se tuli myöhemmin.” Aluetta ei mainita myöskään tämän juttusarjan 2. osassa siteeraamassani Jallu-lehden 11/59 jutussa tai Viikon totuus -lehden 1960-luvun alun jutuissa, joissa muuten listataan säntillisesti Helsingin kohtaamispaikkoja. Ensimmäinen maininta löytyy vasta Ihminen ja yhteiskunta -homolehden 2/68 jutusta Miten löydän ystävän. Kieltolain aikana kirjoitettu juttu pursuaa verhottuja sanakäänteitä ja viittauksia homojen kruisailukoodistoon: ”[Olympiastadionin kallioilla] saa aina tietää oikean ajan ja tulta saa savukkeeseen, liikkuipa vaikka aamuyöstä. – – Kauniina iltana voi vain seistä ja odottaa, että joku tulee juttelemaan. Ja ne, jotka kulkevat yksin, kaipaavat eniten toistensa seuraa.”

”Niitä Helsingin paikkoja”. Kartta 96-lehdessä 3/70.

Karusellista tuli siis mitä ilmeisimmin suosittu vasta 1960-luvun puolivälin jälkeen, vaikka Mäntymäellä olikin ollut sutinaa jo aiempina vuosikymmeninä. Tätä tukee fetissijärjestö MSC Finland – Tom's Clubin sivustossa julkaistu muistelo, jonka mukaan Stadionin alue nousi laajemmin suosioon vasta, kun liikenne Kissalankujalla Eduskuntataloa vastapäätä lopahti [ks. juttusarjan 1. osa]. Siihen saakka oli oltu paljon keskustassa, mutta 1970-luvun alussa levittäydyttiin etäämmälle, ja samalla Mäntymäki nousi uuteen arvoon.

Kun opiskelija Valdemar Melanko keräsi Karusellissa aineistoa homoalakulttuuria käsitelleeseen tutkimukseensa, alue oli jo huippusuosittu seurustelupaikka. Melangon Puistohomot-kirjasta löytyy seuraava raportti, joka on päivätty kesän kuumimman metsästyskauden aikana 27.6.1970: 

Kahden tunnin aikana alueella kävi arviolta 100 henkilöä. Myös autoja kävi paikalla runsaasti. Koskaan aikaisemmin en ole nähnyt yhtä aktiivista iltaa. Paljon kolmen tai neljän hengen ryhmiä, jotka vain seurustelivat keskenään. Yksinäisillä kulkijoilla näkyi olevan erittäin suuria vaikeuksia kontaktin saamisessa. Liikehtiminen Karusellissa alkaa saavuttaa Tukholman Kuninkaallisen kirjastopuiston eli Humlegård[en]in tunnelmaa. Seurasin viime kesänä siellä arviolta noin kahdensadan kaverin liikkumista verrattain pienellä alueella.” [Humlegårdenista ks. Homohistoriallinen Tukholma -jutut]

Karuselliin sijoittuva novelli 96-lehdessä 3/75.

Pömpeli, puu ja puistotie

Karusellin kiintopisteenä toimi Mäntymäen kentän vieressä Kisahallia vastapäätä sijainnut pisuaari, joka tunnettiin nimellä Jennyn teehuone. Teehuone tulee englannin homoslangisanasta tea-rooming, jolla on Wikipedian artikkelin mukaan viitatty julkisissa vessoissa (t-room eli toilet room) harrastettuun seksiin. Mystisen Jennyn henkilöllisyys sen sijaan on hämärän peitossa. Voi toki olla, että hän oli paikan muinainen kanta-asiakas, jolle oli vanhan homoperinteen mukaisesti annettu naisen nimi. Oma villi veikkaukseni on kuitenkin se, että Jennyn teehuone on poimittu suoraan John Rechyn kohutusta homoromaanista City of night (1963, suom. Kaupunkien yössä). Siinä vessan edessä keimaileva neitihomo huutaa minäkertojalle: ”Hi babe – welcome to Jenny's Tearoom – and, you understand, Im Jenny, and this is my tearoom.”

Kanssain käyös armahain

me teetä juomme kahden vain

oon minä sun ja sinä minun ain

kenkään ei lähellä arvata saata

onnemme päivät voin iäksi taata

koskaan ei varmaankaan pilviä taivaalla näy

(Hannes Konno)

Jennyn teehuoneen, Mäntymäen ja Mäntymäen kentän lisäksi Karusellin kohteita olivat Valdemar Melangon mukaan pisuaarin viereiset puistokujanteet penkkeineen, Mäntymäelle nouseva hiekkakäytävä sekä kentän laidalla olevan muuntaja-aseman [käsittääkseni vedenottamo] muuri pusikoineen.

Eri kohteilla oli myös hieman erilaiset funktiot: Jenny toimi sekä kontaktinottopaikkana että varsinaisen aktin tapahtumapaikkana. Viereiset puistokujanteet penkkeineen taas olivat kohtaus- ja seurustelupaikkoja. Penkeillä otettiin kontaktia tarjoamalla vierustoverille tupakkaa tai aloittamalla keskustelu; rohkeimmat saattavat hipaista polvea, painaa jalan toisen jalkaa vasten tai aloittaa muunlaisen hipelöinnin. Sääntönä oli Melangon mukaan se, että penkille istujalle käytiin tarjoutumassa, eli tulija paljasti tarkoitusperänsä ensin.

Mäntymäen kentällä ”vedettiin uistinta”, eli kuljettiin edestakaisin ja pyrittiin saamaan seuraaja perään. Kenttää suosivat myös autot, jotka pyörivät ympäriinsä matkaseuraa etsien. Puistohomot-kirjan mukaan etiketti sanoi, että jos auto aikansa kierreltyään pysähtyi jonkun henkilön kohdalle, tämän oli mentävä sisälle – muuten auto jatkoi matkaansa.

Hymyn suot kellä auto on

katseen luot veneen mastohon

roturatsujen luokse kiire on sun

minä sulta vain unohdun

(Saukki)

Vedenottamon muuri oli kontaktinottopaikka ja sen takainen pusikko aktipaikkana. Mäntymäelle johtava hiekkakäytävä oli suosittu pysähdyspaikka ja itse Mäntymäki tarjosi monipuolisesti seurustelu- ja aktipaikkoja.

Vedenottamon muurin vieressä seistiin näytillä ottajaa odottaen.
Se toimi siis samoin Kissalankujan ”Itkumuuri”,
jolla päivystimme juttusarjan 1. osassa.

Mäkilähtö

Ystäväni ”Kari” löysi tiensä alueelle joskus 1960–1970-lukujen vaihteessa. Hän oli nähnyt Iso Roobertinkadun pornokaupasta ostamassaan 96-lehdessä edellä olevan kartan Helsingin homopaikoista ja bongannut siitä ”Stadionin mäen” eli Mäntymäen. Saatuaan paikan tietoonsa Kari oli jo samana iltana noussut Mäntymäelle Hammarskjöldintien puolelta. Tänä kevätiltana reilut 40 vuotta myöhemmin Kari muistelee, miten hän oli ensimmäisenä iltanaan nähnyt pimeässä ”ukkoja hiippailemassa puskissa” ja pelännyt koko ajan, kalahtaisiko pullo päähän.

Pelko ei ollut suinkaan aiheeton, sillä esimerkiksi edellä mainittu 96-lehden 3/69 kansijuttu Stadionin mäessä vilkas kesäkausi keskittyy Mäntymäen pahoinpitelyihin. Lisäjännitystä kieltolain aikaiseen kruisailuun toi myös julkinen inkvisiittori Hymylehti kuvaajineen: 

Tänä kesänä [Mäntymäki] on yhtäkkiä joutunut lehdistön ja rikollisten mielenkiinnon kohteeksi. Tiedossamme on kaksi pahoinpitelyä, toinen heinäkuulta, toinen elokuulta. Jos liikut mäessä, älä lähde kovin kauaksi pimeisiin pensaikkoihin, missä pahoinpitelyt ovat tapahtuneet. Turvallisinta on pysytellä mäen laella tien lähettyvillä, jossa useimmat liikkuvat. – – Torstaina 14.8. kävivät Hymylehden valokuvaajat paikalla ikuistamassa illan toimintoja. Tuloksena oli kuulemamme mukaan onnistunut kokoelma valokuvia eri henkilöistä – –. Kerrottakoon niille, jotka eivät paikkaa tunne, että parhain aika alkaa n. klo 22. Mäki ei ole yksinomaan helsinkiläisten kohtauspaikka, vaan siellä tapaa myös muilta paikkakunnilta, erityisesti lähimaakunnasta tulleita.

Kuten mekin nyt, Kari oli kävellyt ensimmäisenä iltanaan Mäntymäeltä alas Stadionin puolelle ja kohdannut nurmikolla kaverin, jota oli mennyt rohkeasti moikkaamaan. Kun Kari oli kysynyt, onko mies iltakävelyllä, tämä oli vastannut: ”En, vaan olen etsimässä homoseksuaalista seuraa.” Kari oli ollut ällikällä lyöty ja todennut olevansa samalla asialla. Siitä miesten matka oli jatkunut Hesperian puistoon, joka oli ollut erittäin vilkas homojen kohtaamispaikka 1930–1950-luvuilla. Paikalle tultuaan Kari ja mies olivat etsiytyneet penkille puiston hämärään nauttimaan toistensa seurasta.

Kaupungissa on yö, en silti tähtiä nää

ei tähdet tuhannet tuikikaan

ne taakse harmaiden harsojen jää

kaupungissa on yö, puistoon kanssasi jäin

sä seisot edessäin täynnä toivoa

ja silmäsi kertovat näin

eläköön elämä ja yö

eläköön tumma taivas ja tähtien vyö

(Veli-Pekka Lehto)

Kun Kari oli näin saanut pään auki, hän kertoo olleensa sen jälkeen alueella ”kuin tikka joka ilta” ja jääneensä siihen suorastaan kiinni. Vaikka Kari kuinka olisi vannonut itselleen menevänsä vain Hakaniemen torille asti iltakävelylle, Jenny veti lopulta puoleensa magneetin lailla. Karuselli-nimitystä Kari ei muista kuulleensa, vaan hänen mukaansa tavattiin puhua Jennylle menemisestä, vaikka tarkoitettiin koko Stadionin aluetta. Karusellin piiri pieni pyörii -periaate on sen sijaan hänellekin tuiki tuttu: 

Alhaalla kentällä ajattelin, että käyn vielä tuolla mäellä ja lähden sitten kohtiin. Mäellä kuitenkin näin, että hei, nyt alhaalla liikkuu joku uusi. Mäpäs käyn vielä siellä ja sit mä lähden kotiin. Alhaalla päätin, että eikun mä katon vielä, ketä tuolla ylhäällä on. Eli sitä väliä tuli ravattua edestakaisin, eikä kotiin päässyt ennen kuin temput oli tehty. Nuorena oli seksin nälkä, ja Jennyllä oltiin satoi tai paistoi, oli kylmä eli lämmin. Toisaalta kuulin täällä ensimmäistä kertaa senkin, että homoilla voi olla myös pitempiä suhteita kuin vain ”runkku ja hei”. 

Kiihkoa, kaipuuta ja kaksoiselämää

Karilla on Jenny-vuosilta enimmäkseen hyviä muistoja. Täällä kiertäessä kohtasi kaltaisiaan paitsi fyysisesti myös henkisesti. Välillään käytiin puskissa ja ”kateltiin, millainen letkunpätkä toisella on housuissa”. Välillä taas juteltiin ja juoruttiin ystävien ja tuttujen kanssa. Jenny tai Karuselli oli Karille siitäkin miellyttävä paikka, että hän ei ole absolutistina koskaan viihtynyt ravintolamiljöössä. Esimerkiksi Vanhan Kellarissa hän kävi vain kerran pari, samoin myöhemmässä Gay Gambrini -homoravintolassa.

Hyvin toisenlainen kuva Karusellin elämästä välittyy kielentutkija Olli Nuutisen Kommentteja kahteen elämään -muistelmista. Nuutinen kiersi täällä osittain samoihin aikoihin Karin kanssa 1970-luvun puolivälissä, mutta hänen ihmisen ikäväänsä sekoittui usein vahva paljastumisen ja väkivallan pelko: 

Ruusulankadulta [Sirkan tansseista] oli lyhyt matka Stadionin kentälle ja puistoon. Ravintoloiden sulkemisen jälkeen siellä harhaili yön kumppanin etsijöitä. Muistan Helsingin syksyistäni ja talvistani hirvittävinä ja nöyryyttävinä talvi-illat ja yöt Stadionin kentällä. Se oli tapaamispaikka, josta voi löytää jonkun. Välillä välähtivät autojen kirkkaat valokeilat. Valokuvattiinko? Mitä tapahtui? Oliko puiston pimeydessä liikkeellä rikollisia jengejä hakkaamassa? Välillä mielessä oli ajatus: entä jos työtoverit tai tavalliset ystävät näkisivät minut täällä? Mitä jos he tietäisivät, miten lauantai-iltojani vietän? Olin ehkä ollut tavallista mukavaa iltaa viettämässä jonkun luona ja lähtenyt normaaliin aikaan kotiin mutta mennytkin puistoon ja Stadionin pisuaariin. Syksyisissä ja talvisissa puistoissa harhaili puolihumalaisia miehiä etsimässä suurta rakkauttaan.

Kolmas ja sangen hykerryttävä kuvaus Karuselli-kruisailusta, kävijöiden moninaisista tarpeista sekä kaksinaismoralismista ja nokkimisjärjestyksestä löytyy 96-lehden 9/76 jutusta Puistoelämää IV. Jutun on kirjoittanut nimimerkki ”Paris”, ja se sijoittuu Jennyn teehuoneen viereiseen puistikkoon:

No niin, pukeuduin siis tavalla, jota pidin odotettavaan tilanteeseen sopivalta: ei mitään liian huomiota herättävää tai monimutkaista riepua, vaan jotakin kevyttä ja sellaista, joka – niin no tehän tiedätte, irtoaa niskaa nykäisemällä. – – Hiestä märkänä ja vähän muustakin pysähdyin turvalliselta tuntuvan puun katveeseen. Pälyilin ympärilleni varmistaakseni, etten taas ollut joutunut sellaisen seurapiirin reviiriin, jota vaatimaton pistetasoni ei edellyttänyt ainakaan tässä vaiheessa. Totesin olevani risteyksestä laskettuna kolmas lehmä vasemmalla, mikä pärstäkertoimeeni nähden oli kylläkin hieman yläkanttiin, mutta olosuhteet naulitsivat minut toistaiseksi tähän. – – Tuuli väristeli lehtipuiden yläoksia ja samanlaisia pieniä kohahduksia kävi silloin tällöin parissa pienessä kanaparvessa uusien tulokkaiden saapuessa. Kauneus kauneuden perään porhalsi paikalle neitseellisen poikamaisesti tähän parthenogeneettiseen happeningiin kuka itsepölytyksen kuka muissa peloissa. Useimmat pyrkivät heti aluksi tekemään ympäristölleen selväksi, että joskin he tosin olivat puistossa, niin eivät toki ollenkaan niistä syistä kuin joku pintapuolinen olento voisi kuvitella tai jotkut rahvaanomaisten asioiden harrastajat tosiasiassa täällä olivatkin. Ei he tulivat pelkästään ylläpitääkseen tässä yhteisössä asemaansa pienpiirin julkkiksina, pysyttääkseen meikälehdistön ajan hermolla tai joistakin muista velvoittavista syistä. Monet kaunokkaat kävivät paikalla myöskin epäilemättä pelkästään mielenterveydellisistä syistä tyydyttämässä täällä päivän varrella lommoutunutta itsetuntoaan ja tarjoamassa tavallisille pulliaisille silmän ruokaa. Luonnollisesti eräiden tulolle lieventävinä asianhaaroina olivat alkoholi ja kova kohtalo. Joku kaunosieluinen esteetikko varmaan etsi täältä pahan määritelmää luottaen tulevansa raiskatuksi. Mutta epäilemättä siellä oli myös muutama sellainen, joka oli tullut itse Asian vuoksi.

Puistopanodraamaa

Astelen Karin kanssa Mäntymäen kentän poikki, ja pian edessämme on pensaiden reunustama ruohikkoläntti, jonka ohitse pyöräilijät suhahtelevat. ”Tässä se Jenny oli”, Kari sanoo.

Jennyn teehuone oli sikäli erikoinen paikka, että se sijaitsi aivan Kisahallin kulman poliisiasemaa [nykyistä juoppoputkaa] vastapäätä. Vaati melkoista pokkaa häärätä kusiputkassa, kun poliiseja pyöri kivenheiton päässä. Karikin muistaa tapauksen, jossa mustamaija oli ajanut pömpelin eteen ja eräs pömpsän pojista oli ”vetänyt ittensä kiemuraan” ja alkanut keimailla autossa istuneille poliiseille provosoivasti. Poliisit olivat kuitenkin poistuneet vähin äänin paikalta. Kieltolain aikana tehtiin toki myös pidätyksiä, joista Valdemar Melankokin raportoi Puistohomoissa.

”Jennyn teehuoneen” puistikko 29.4.2014.

Melangon mukaan monet puistohomot välttelivät pisuaareja, koska ne olivat pääasiassa persoonattoman aktin tapahtumapaikkoja. Pisuaareja karttoivat myös aloittelijat, jotka vain pyörivät niiden ympärillä uskaltamatta mennä sisälle. Toisaalta pisuaareja käytettiin jonkinlaisina kiihotuspaikkoina: sama kiertäjä saattoi pistäytyä niissä useampia kertoja katsomassa, olisiko sisällä ketään iskettävää. Tällöin hän joutui usein persoonattoman aktin todistajaksi, mikä lisäsi omia kierroksia. Melanko toteaa myös, että tämäntapainen kiertäminen muodosti itsetarkoituksen niille, jotka eivät solmineet kohtauspaikalla mitään kontakteja.

Edellä siteeratussa Puistoelämää IV -jutussa Karusellin kävijäkuntaa ja sen käyttäytymistä kuvataan huomattavasti sarkastisemmin: 

Tuolla jotkut istuutuvat penkeille. Niistä ei koskaan ole mihinkään. Aktiiviset ja arat liikkuvat jatkuvasti, aktiiviset hitaan varmasti ja vakaasti, arat taas nopeasti puikkelehtien. Toiset hätäilevät tämän tästä ulkovessassa, toiset eivät käy siellä suurin surminkaan. Elegantti pienpiiri jatkaa henkevää keskusteluaan viimeaikaisista tapahtumista: että se meni sen kanssa, kuvitella! Tämä on tällaista puistopanodraamaa, viatonta ja vähän turhanpäiväistä. Hiljaiseloa kliseissä, niin sanoakseni. Täällä näkee pääasiassa ihmisiä, jotka ovat leikelleet itsestään kaiken turhan eli olennaiset tunteensa pois ja opettelevat liikkumaan varjoina varjoisassa maailmassa. Valtakulttuurin varjossa ja helmassa, nyt kun lakikirjankin armaat äidin kasvot heille hymyilevät – hieman tosin ivallisesti. Nyt kun laki on saatettu pois ongelmista, niin nämä varjot voivat turvallisesti apinoida isoisempia ryhmiä ja ainoa ongelma mikä heille oikeuden vaa’assa on jäänyt, on liikapainoisuus. Ämmä armahtakoon! 

Kun istahdan lopuksi Karin kanssa puistokujanteen penkille entisen Jennyn viereen, mieleen tulee 96-lehden 6–8/76 Puistoelämää I -jutussa kuvattu kohtaus, joka näyteltiin juuri tällä ”valaistulla penkkinäyttämöllä”, ”mustan taivaan alla, kaupungin kohistessa takana”. 

Katselin hänen liikkumistaan puiston käytävällä. Hän oli hyvin pitkä, hyvin hoikka ja hyvin kaunis poika, jonka jokainen vähintään 190 sentistä huusi mikä pivoa povelleen, mikä vatsaa päälleen, mikä sormia ympärilleen. Vaatetus noudatti vartalon vaativia linjoja kiihkeästi ikään kuin vaatturi olisi pannut kaiken itsestään vaatteisiinsa. Pieni olkalaukku yritti jokaisella heilahduksellaan osua noihin pieniin, koviin pakaroihin kuin pehmittääkseen tietä niin monien haluavien tulla. Poika oli kaunis tavalla, joka ei tarvinnut vaatimattomuutta tuekseen. Eikä hänellä totta vie ollut pienintäkään aikomusta turvautua siihen. – – ”Tänään eräs mies kertoi minulle kahden tunnin ajan, miten ihana varatalo minulla on”, kuulin hänen kuuluvasti selostavan tarkkaavaiselle kuulijakunnalle. Sen muodostivat ensisijaisesti neljä puiston penkillä istuvaa miestä, joiden sylissä hän makasi pitkin pituuttaan. Ajattelin neljää orastavaa erektiota tuon tyttöpojan alla ja kadehdin sitä, joka lottosi eniten istumalla hänen pakaroidensa kohdalla. Sillä hetkellä en lainkaan epäillyt hänen sanojaan. Hämäläisinkin homo varmaan innostuisi kahdeksi tunniksi puheliaaksi hänen edessään, muista nyt puhumattakaan. – – Silloin tällöin palaavat ajatukseni tuohon yön kuningattareen kesäyön kuumuudessa asfalttimeren keskellä olevassa vihreässä saarekkeessa. Kotiin kävellessäni olin naitu: hän oli katsonut minuun.

Kaupallista Vapautta

Karusellin kultakausi päättyi, kun Jennyn teehuone purettiin aids-hysterian aikana 1980-luvun lopulla. Humoristisena eleenä Seta-lehdessä 4/88 julkaistiin oheinen Jennyn muistokirjoitus.

Vaan kuinka kävikään: Mäntymäen kentälle avattiin hieman ennen Karin ja minun pyhiinvaellusmatkaa uusi homobaari Freedom, joka toimii Stadionin vanhassa käymälärakennuksessa. Tilanteessa on niin paljon symboliikkaa, etten tiedä, mistä aloittaisin. Riittänee, kun toteaa, että vanha käymälärakkaus on lopulta kaupallistettu ja että tarjolla on epäilemättä Jennyn tapaan myös pussiteetä ja kultaisia kulauksia. Otetaan siis niille ennen kuin lähdetään Laaksoon!

Osa 5

Tekstissä siteeratut laulut:
Karuselli käy. Esittäjät Brita Koivunen ja Eino Virtanen. Sanat Kari Tuomisaari. 1960.
Teetä kahdelle. Esittäjät Olavi Virta ja Lepakko-orkesteri. Sanat Hannes Konno. 1939.

Hymyn suot kelle vain. Esittäjä Olavi Virta. Sanat Saukki. 1958.

Eläköön elämä. Esittäjä Sonja Lumme. Sanat Veli-Pekka Lehto. 1985.

Samasta aiheesta:
Homohistoriallinen Helsinki 1: Kaupungin illassa yksin
Homohistoriallinen Helsinki 2: Etsin kunnes löydän sun
Homohistoriallinen Helsinki 3: Käy tanssimaan

Homohistoriallinen Helsinki 3: Käy tanssimaan

Viime jaksossa pyörimme varpaat jäässä Museonpuiston ”Risolan” ympärillä potien ruotsalaista rakkautta. Välillä luettiin Jallua ja Viikon totuutta, jotka olivat huolissaan Helsingin miesrauhasta, ja sitten vain etsittiin, kunnes löydettiin sut. Lopuksi liekki leimahti.

Taas on kevät tuonut uskon uuteen huomiseen

taas on mieli altis vaikka rakkauteen

sen vaistoaa niin kuin uudestisyntynyt ois

kun on taittunut talvinen sää

ja on murtunut hanki ja jää

se villitsee ja nyt vaikkapa flirttailla vois

(Vexi Salmi)

Katri Helenan laulun säkeet kaikuvat mielessäni, kun kuljen kepein askelin keväisen Helsingin katuja. Säkeet ovat kuvaavia myös sikäli, että homoseksuaalisten tekojen poistuminen rikoslaista vuonna 1971 lopetti pitkän kylmän talven myös suomalaisessa homohistoriassa.

Ulf Månsson toteaa Rakkauden monet kasvot -kirjan (1984) artikkelissaan, että homoseksuaalisuuden dekriminalisointiin vaikutti 1960-luvulla käynnistynyt seksuaalipoliittinen keskustelu sekä Ilta-Sanomien ja Hymyn kaltaisten sensaatiolehtien harjoittama homovaino. Vuonna 1967 mietintönsä jättänyt seksuaalirikoskomitea katsoi, että moniarvoisessa yhteiskunnassa ei voida asettaa absoluuttista sukupuolimoraalia lainsäädännön ainoaksi lähtökohdaksi ja että rikoslaki ei ollut tarkoituksenmukainen keino ohjata seksuaalista käyttäytymistä.

Ilta-Sanomat uutisoi Helsingin Vallilan ”homoseksuaalipesästä” 10.8.1966 ja vauhditti osaltaan lainmuutosta.
Tapauksen tarkempi kuvaus löytyy täältä.

Kotoinen homopropagandalaki

Homoseksuaaliset teot kieltänyt laki oli ollut voimassa tsaarin ajoilta vuodesta 1894 lähtien, ja sen perusteella tuomittiin yksistään vuosina 1924–1971 yhteensä 1 009 ihmistä, viimeiset kolme vielä vuonna 1970. Meillä, toisin kuin monessa muussa Euroopan maassa, oli kriminalisoitu myös naisten väliset homoseksuaaliset teot, ja heidän osuutensa vuosien 1924–1971 tuomituista oli 49. Nämä tiedot ilmenevät Kati Mustolan artikkelista (Re)production of silence by production of limited noice, joka on julkaistu teoksessa Silence, discourse and deprivation (1994).

Mustola toteaa osuvasti, että tuhannen tuomitun kokemat nöyryytykset ja heidän elämänsä pilaaminen oli uhraus, joka mahdollisti Suomen lesbojen ja homojen näkyvyyden ja sitä kautta identiteetin vahvistumisen. Poikkeuksellisen konkreettinen tämä uhrilampaan osa oli kahdelle aikuisten välisestä homoseksistä tuomitulle miehelle, jotka kastroitiin vuonna 1935 voimaan tulleen sterilisoimislain perusteella. Tapauksista kirjoittaa Sandra Hagman väitöskirjassaan Seven queer brothers (2014).

Homoseksuaalisten tekojen dekriminalisoinnin vastapainoksi homoseksille säädettiin vuonna 1971 korkeampi suojaikäraja kuin heteroseksille (18 vs. 16 vuotta). Rikoslakiin tuli lisäksi ns. kehotuskielto, joka kielsi kehottamasta julkisesti ”samaa sukupuolta olevien henkilöiden välisen haureuden harjoittamiseen”. Kehotuskiellon säätämiseen vaikutti Ulf Månssonin artikkelin mukaan mm. korkeimman oikeuden mietintö. Siinä vaadittiin korostettavaksi ”ilmiön poikkeavuutta ja sairaalloisuutta”, jotta homoseksuaalit ymmärtäisivät hakeutua hoitoon – homoushan oli luokiteltu mielisairaudeksi aina vuoteen 1981 saakka.

Suomen homopropagandalaki norjalaisten hampaissa.
Seta-lehti 2/79. 

Ulf Månsson huomauttaa, että kehotuskieltoa käytettiin nimenomaan Ylen asiaohjelmia vastaan, mikä johti ohjelmien lähetyskieltoihin sekä toimittajien itsesensuuriin. Ylen ohjelmajohtaja Pekka Silvola myönsikin Seta-lehden 1/79 haastattelussa, että laki rajoitti tiedottamisen vapautta ja että tieto homoseksuaalisuudesta oli Ylessä ”tapetin ja seinän välissä”. Esimerkkinä kielletystä ohjelmasta voidaan mainita ohjelma Oletko sinä? Oletko sinäkin? (1969), joka esitettiin vasta 1999, jolloin kehotuskielto ja korkeampi suojaikäraja lopulta kumottiin. 

Venäjän nykytilannetta pohtiessa tuntuu uskomattomalta ajatella, että meillä oli ikioma homopropagandalaki vielä aivan äskettäin ja että sitä vastaan kampanjoitiin muualla Pohjolassa kuin itänaapuria vastaan nykyisin. Oheisessa Seta-lehden 2/79 kuvassa näkyy norjalaisessa Dagbladet-lehdessä 28.6.1979 julkaistu paikallisen homojärjestön adressi, jossa vaaditaan kehotuskieltopykälän kumoamista: ”Vaadimme, että Suomen toimivaltaiset viranomaiset kumoavat viipymättä homovastaisen lakipykälän, jotta Suomi saataisiin samalle linjalle muiden Pohjoismaiden kanssa.”

Suurjytä tänään!

Hei tulkaa tänne täällä tanssitaan

ja rytmin tuntee täällä suonissaan

on kenenkään nyt turha vastustaa

se rytmi kaikki mukaan saa – –

sen sinä tunnet niin kuin minäkin

se meidän on, käy tanssimaan

(Saukki)

Tällaisena lauantai-iltana 1970-luvun puolivälissä kaltaiseni homomies ei ehkä kauheasti ehtinyt murehtia Suomen homohistorian hangen ja jään aikaa, sillä tarjolla oli poikkeuksellisen paljon menoa. Ensin mentäisiin Ruusulankadulle Sirkan tansseihin ja sieltä jatkettaisiin tietysti ”Jennyn teehuoneelle”, kuten Messukentän eli nykyisen Mäntymäen kentän pisuaaria kutsuttiin.

Sirkan tansseja järjesti kieltolain aikana vuonna 1968 perustettu Keskusteluseura Psyke, joka edelsi Setaa suomalaisena seksuaalipoliittisena järjestönä. Yhdistyksellä oli kerhohuoneisto Kalevankatu 45:n kellarissa, puhelinneuvontaa sekä lehti nimeltä 96 (Ysikutonen), jota olenkin jo siteerannut aiemmissa jutuissa. Psyken tanssi- ja ravintolatoiminta alkoi Sateenkaari-Suomi-kirjan mukaan jo vuoden 1969 alussa, eikä aikaakaan, kun siitä tuli Hymylehden ansiosta maankuulua.

Hymylehden toimittaja soluttautui helsinkiläisessä Lucci-ravintolassa 5.4.1969 pidettyihin Psyken tansseihin, ja hänen kokemuksistaan saatiin lukea toukokuun lehdestä. Toimittaja kuvailee ”miehisiä latteakeuhkoisia tyttötyttöjä”, asiallisilta virkamiehiltä näyttäviä tai vaihtoehtoisesti punastelevia ja kikattavia ”poikapoikia” sekä niitä, joilta löytyi pili kaikki mutta jotka käyttivät hametta ”muuten vaan mukavikseen”. Välillä toimittaja maalailee, miten lainsuojaton rakastelu tiivistyi kynttilöiden valossa, kun orkesteri viritti tanssiinkutsun ja jengi painui karkeloimaan parta partaa tai hame hametta hangaten. Julkisen inkvisiittorin roolilleen uskollisena Hymylehti mainitsee jutussa vieraita nimellä tai siten, että he ovat helposti tunnistettavissa.

Hymylehti 5/1969.

Skandaalijutusta huolimatta Psyken tanssit jatkuivat, ja niiden nimeksi vakiintui ennen pitkää Sirkan tanssit yhdistyksen voimanaisen Sirkka Vähä-ahon mukaan. Psyken tanssien tunnelmasta saa elävän kuvan 96-lehden 1–2/74 jutusta Tiistaitanssit (kirjoitusvirheet samat kuin lehdessä):

Psyke ry:n järjestämät jytä- tanssi- ja ravintolaillat ovat pyörineet jo koko syyskauden. Kevätkaudella jatketaan samalla tavalla, siis joka toinen tiistai klo 19–01 (joskus jopa kello kolmeen). Paikka on siisti ja viihtyisä ja tarjoaa monia mahdollisuuksia. On disko, on pari baaritiskiä, on ravintolasali, on tanssimusiikkia, on jokaiselle jotakin. Kävijämäärä vaihtelee 100–200 ja keskimäärin ravintola on aina täynnä. – – Ilolla olen havainnut, että tiistai-illoissa käy hyvin monenlaista yleisöä. On kiiltokuvapoikia, nahkatakki kavereita, pitkätukkaisia hippityyppejä, lesboja, transvestiitteja on biseksuaalipoika vaimonsa kanssa ja luetteloa voisi jatkaa. Näissä illoissa käy sirosti sipittäviä siskoja ja karskiotteisia karjuja, mutta ennenkaikkea niissä käy aivan tavallisia ihmisiä. – – Pois turhat ja aiheettomat pelot. Rohkeasti vain joukkoon mukaan, vaikkapa jo ensi tiistaina.

”Tässä eräänä iltana tapasin pojan, joka oli kuin Sirkan tanssit: sijoitus oli vapaa, ah, niin vapaa”, leukaili nimimerkki Paris 96-lehdessä. Kuvassa on lehdessä julkaistuja Sirkan tanssien mainoksia vuosilta 1974 ja 1977. 

Ei köyhiä eikä kipeitä

Seitsemänkymmentäluvun puolivälissä Psyken tanssipaikaksi vakiintui Ruusulankadun ravintola Mercur, joka on yhä toiminnassa. Sitä edeltäneistä paikoista mainitaan Seta-lehdessä 3–4/94 Fleminginkadun Cella, Ratakadun Senaattori-klubi ja vanha Gambrini.

Seison tänä tuulisena kevätiltana Mercurin edessä ystäväni ”Karin” kanssa. Karin muistikuvien mukaan Sirkan tansseissa oli vähän samanlainen tunnelma kuin nykyisessä Mann’s Street -ravintolassa, eikä mieleen ole jäänyt mitään negatiivista. Väkeä riitti, ja erityisesti Kari muistaa verkkosukkiin pukeutuneet transvestiitit meikattuine kasvoineen ja maalattuine kynsineen. Näky oli tuolloin melkoisen hätkähdyttävä, kun esimerkiksi drag queenit eivät olleet vielä tehneet ristiinpukeutumisesta koko kansan huvia. Musiikista Kari muistaa sen, että suurin piirtein joka toinen kappale oli perinteistä tanssimusiikkia ja joka toinen jytää.

Mercurin Sirkan tansseihin löysi tiensä myös kielentutkija Olli Nuutinen, joka muistelee kokemuksiaan kirjassaan Kommentteja kahteen elämään. Kuvauksesta välittyy kirjalle ominainen surumielinen havainnointi ja painiskelu pelon ja häpeän kanssa:

Levysoittimesta soi sen ajan musiikki: Kesän lapsi mä oon ja Ruusuja hopeamaljassa tuovat samanlaiset assosiaatiot kuin muillekin sen ajan ravintolatansseissa käyneille. Jonotimme lauantai-iltoina tanssimaan kuin aikoinaan nuorisoseuran talolle, samoissa tunnelmissa ja odotuksissa. Vanhalla [Vanhan Kellarissa] ja Sirkan tansseissa oli paljon pelokkaita ihmisiä, joille nopeasti juotu vahva olut antoi hilpeän illan. Jokaisella oli takanaan oma yksinäinen ja vaikea kehityskulkunsa.

Oli arki mitä oli, mutta Sirkan tansseissa ei oltu köyhiä eikä kipeita. Tämän vaikutelman sinetöi Standinrakki-nimimerkin blogikirjoituksesta löytämäni täysin posketon muistelo, joka uhkuu camp-henkistä neukkunostalgiaa:

– – kuvitelkaa 1970-luvun alun Teknograd, Kvikkjokk tai Makhinogorsk johon joku vinksahtanut keijukaiskuningatar on taikasauvallaan huitaissut pystyyn homobaarin ja sen täyteen työn sankareita läheiseltä sovhoosilta ja teräskombinaatilta, kaikki uuden muotidrinkki ”Lonkeron” viimeisistäkin estoistaan vapauttamina. Keski-ikäisiä kansanmiehiä niin maalta kuin kaupungistakin, ynnä nuorempia ja iäkkäämpiä ihailijoitaan viihtymässä yhdessä yhteisessä onnelassaan, voi jumankauta sitä fiilistä – aa, halleluja, muuta ei enää voinut pyytää kuin pitkää ikää! (E. Joenpelto). Paljon annan anteeksi Psyke Ry:n kaapanneelle kalkkunakoplalle siitä hyvästä että sitä mestaa pyörittivät, sillä totiseen tarpeeseen se tuli, mitään vastaavaa tuolle homopopulaatiolle ei aiemmin ollut tarjolla. – – Ikinä en unohda sitä sateista syysiltaa jolloin kiipesin portaat yläsaliin jossa koko jengi veti hihkuen tiputanssia sydämensä kyllyydestä. Uskomaton näky! Ja sitten vielä puhutaan suomalaisista jäyhinä jässiköinä, hah.

Kansainvälistä huomiota

Ranneliike.net-sivuston Moni vanhempi muistaa ”Sirkan tanssit” -jutun mukaan Mercurin tanssit jäivät pikkuhiljaa vanhemman polven huviksi. Nuorempi väki siirtyi vuonna 1974 perustetun Setan diskoon ja myöhemmin Gay Gambriniin eli ”Kampsuun”, josta tuli 1984 Suomen ensimmäinen varsinainen homoravintola.

Nimimerkki ”valtsu_Kalliossa” kertoo samaisen Ranneliikkeen jutun keskusteluketjussa hykerryttävän anekdootin vuodelta 1987, jolloin Sirkan tanssit olivat jo tulossa tiensä päähän – Mercur oli nimittäin vaihtanut omistajaa, eikä ravintoloitsijalle sopinut enää entinen konsepti. Valtsu kertoo törmänneensä nuoreen ”engelsmanniin”, joka osoittautui The Communards- ja Bronski Beat -yhtyeistä tutuksi Jimmy Somervilleksi, ja sopineensa hänen kanssaan seuraavaksi päiväksi radiohaastattelun:

Jimmy oli kuitenkin vielä niin tohkeissaan edellisen illan Sirkantansseista, ettei jaksanut kauaa jutella omasta Tavastiankeikastaan, vaan jatkoi Sirkan tanssien kehumista. Jimmy oli ollut myös Gay Gambrinissa, mutta totesi sellaisia kapakoita mahtuvan 13 tusinaan. Jimmy oli täysin myyty kun oli aikansa katsellut mammojen ja pappojen jenkan tahdissa hyppelemistä ja varsinkin romanien kansallisasusteita, joita Brittein saarilla ei ole aikoihin näkynyt vuosisatoihin.

Iltalypsylle

Kun 1970-luvun puolivälin Sirkan tanssit loppuivat yhdeltä, homomiesten luontevia jatkopaikkoja olivat Messukenttä, sen puistikossa pönöttänyt pisuaari eli ”Jennyn teehuone” sekä itse Mäntymäki, joista Valdemar Melangon Puistohomot-kirjassa käytetään myös nimityksiä ”Venuskukkula” ja ”Kyrpävuori”. Kävellessäni Karin kanssa sinne mieleen tulee Psyken 96-lehdessä 6–8/76 julkaistu juttu Puistoelämää, johon on tallentunut hersyvä kuvaus alueelle saapumisesta:

Yö oli tumma, minä kaunis ja Toivonkatu johti puistoon, jonka ylle kohosi stadionin penissymboli. Sen pääalueet, etualalle työntyvä puistikko ja taaempana kohoavat kaipuun kalliot [Mäntymäki], kykenisivät ilmeisesti tällaisena yö[n]ä täyttämään kohtuulliset vaatimukset. On iltoja, jolloin sinne tulevat märehtimään entisiä passioitaan otteensa menettäneet miehet, ja on iltoja, jolloin siellä liikkuu pelkkiä pikkupoikia, vielä kyvyttömiä muihin tunteisiin kuin niihin, joiden paras tuottaja on mekaaninen lypsykone. Tänään taivas oli musta, puisto vihreä ja ilma syvän kostea. Tänään oli hyvin todennäköistä, että oli myös miehiä asialla. – – Puistoon päästessäni etsin aluksi tukevan puunrungon turvakseni. Mietin pistäytyykö Hän tänne ensi yönä. Katselin ympärilleni yrittäessäni ensi hämmingissä olla mistään mitään tietämättömän näköisenä kuin rippikoulupoik[a] odottaessaan suuhun työnnetyn leivän lihaksi muuttumista. – – Parveilupuolella ei ollutkaan niin paljon väkeä kuin olin illan lämmöstä ja kuun muodosta päätellyt. Kaipuun kallioilla näkyi muutama yksinäisen ylpeä silhuetti ja oletettavasti kallioiden juuressa olevassa notkelmassa, Vulvassa, miekkailtiin enemmänkin halusta kuin kunniasta. Puiston vessa tuntui kuitenkin jälleen kerran osoittavan tarpeellisuutensa.

Osa 4

Ravintola Mercur 29.4.2014.

Tekstissä siteeratut laulut:
Kevät. Esittäjä Katri Helena. Sanat Vexi Salmi. 1979.
Käy tanssimaan. Esittäjä Hanne. Sanat Saukki. 1978.

Samasta aiheesta:
Homohistoriallinen Helsinki 1: Kaupungin illassa yksin
Homohistoriallinen Helsinki 2: Etsin kunnes löydän sun

Valtakunnanhomo muistelee: Monsieur Mossen ”Voi pojat, kun tietäisitte!”

”Jos minulla on ollut aikaisempi elämä, olen varmasti ollut Katariina Suuri. Vallanhimoinen, mutta tunteikkaan sydämensä armoilla. Miesmäinen, mutta sisimmässään niin nainen, niin nainen. Suuruudenhullu, ylellisyydestä nauttiva. Niinhän nimittäin on, että paljon enemmän kuin seksuaalinen poikkeavuus on minun elämääni säädellyt suuruudenhulluus. Se on seurannut minua kuin tauti.”

Näin aloittaa muistelmansa meikkitaiteilija Raimo Jääskeläinen eli Monsieur Mosse (1932–1992), josta tuli vuonna 1971 ensimmäinen kaapista tullut suomalaisjulkkis. Mossen elämäkerta Voi pojat, kun tietäisitte! – eli Raimo Jääskeläisen uskomattomat seikkailut (1981) tarjoaa yhä niin hämmentävän lukukokemuksen, että julkaisuaikanaan sen on täytynyt olla kuin viesti ulkoavaruudesta. Ankeassa YYA-Suomessa Monsieur Mosse oli kuin pöllön pesään päätynyt paratiisilintu, kertakaikkisen huikea ja häikäilemätön camp-hahmo, joka oli täysin väärässä paikassa juuri oikeaan aikaan.

Mosse kertaa muistelmissaan varttumistaan vaatimattomassa helsinkiläiskodissa ja myöhemmin sotalapsena tanskalaisessa tehtailijaperheessä, jossa hän pääsi ensimmäistä kertaa leveän leivän makuun. Paluu koti-Suomeen hiersikin kuin kivi rubiinitohveleissa ja sai ponnistelemaan paremman elämän eteen. Viisikymmentäluvulla Mosse päätyi meikkaajaksi hohdokkaaseen uuteen ihmemediaan televisioon. Näin hänestä tuli ”tasavallan virallisesti akkreditoitu kaunistaja” ja ”Suomen Rembrandt”, joka maalasi kauniita naisia ja päätyi heidän siivellään ”kansalliseksi superjulkkikseksi ja seurapiiripalstojen lemmikiksi”. Kuusikymmentäluvulla Mosse perusti omia kauneussalonkeja, joista tuli menestyksiä, ja rahaa virtasi ranskalaistyylisistä ovista ja ikkunoista. Valitettavasti Mosse oli myös erittäin kova ”rahankäytön ammattilainen”, ja kun verottaja ennen pitkää ajoi hänet ahtaalle, edessä oli downgreidaus seurapiiripalstojen lemmikistä kohujulkkikseksi.

Kun homoseksuaaliset teot poistettiin Suomen rikoslaista vuonna 1971, Hymy-lehti maksoi Mosselle siitä, että tämä meni Amsterdamissa ”naimisiin” poikaystävänsä Pepe Kurillon kanssa. Tätä ennen Mosse oli  omien sanojensa mukaan joutunut käymään monta taistelua ennen kuin hyväksyi sen, että ”olen hintti, homoseksuaali”. Mosse oli ollut monen tuon ajan homon tapaan avioliitossa, mutta liitto oli päättynyt eroon homosuhteen paljastumisen vuoksi. Päätöstään tulla julkisesta kaapista Mosse perustelee muistelmissaan näin: 

”Itse en ole koskaan ystäväpiirissäni kokenut vastustusta, halveksuntaa tai epäluuloa ominaisuuteni vuoksi. Mutta ystäväpiirini onkin koostunut taiteilijoista, tanssijoista, näyttelijöistä, joiden piireissä kaltaisiani on paljon. Tai ystäväni ovat muuten vain avaramielisiä, suvaitsevaisia ihmisiä. Se, että aikoinani lähdin julkisesti kertomaan hintteydestäni, oli mielestäni tarpeellista. Minä olin Monsieur Mosse, minulla täytyi olla kanttia. Olin itse sisimmässäni joutunut kamppailemaan ympäristön suvaitsevaisuudesta huolimatta. Saatoin ja saatan vieläkin aavistaa, minkälaisissa vaikeuksissa kaltaiseni miehet ovat maaseudun pienillä paikkakunnilla. Olen saanut kymmenittäin kirjeitä, joiden sisältö on ollut yksinkertaisesti hätähuuto ja avunpyyntö.”

Mossen vaatimaton coming out Hymyssä (linkki juttuun jäljempänä). Kuva kirjasta Sateenkaari-Suomi.

Mosse toikin aidosti näkyvyyttä homoille, mutta suurta homojen esitaistelijaa hänestä on vaikea leipoa. Mossea koskevissa nettikeskusteluissa vihjaillaan, että hän olisi toiminut skandaalilehdistön homojuttujen syväkurkkuna, ja suoranaisesta kiristyksestäkin vihjaillaan. Kielentutkija ja aikalaishomo Olli Nuutinen teilaa Mossen hyvin suorasanaisesti Kommentteja kahteen elämään -muistelmissaan: 

”Homoseksuaalisuuden ensimmäinen avoin edustaja oli Monsieur Mosse, joka käyttäytymisellään ruumiillisti ennakkoluulot ja oli lisäksi rikollinen. Kuinka monia hän kiristi ja kuinka monet joutuivat kärsimään hänen takiaan, se jää tietymättömiin.”

Itse ihmettelin lukiessani lähinnä sitä, miten Mossen kaltainen arkkihomo saattoi saada niin paljon medianäkyvyyttä tuon ajan Suomessa. Pääsyynä oli varmasti Hymyn kaltaisten skandaalilehtien suuri suosio ja se, että niiden jutuissa turkisbikinit päällä paistatellut Mosse oli kuin sirkuksen parrakas nainen – niin outo ilmestys, että kun suuri yleisö ulkoisti siihen kaiken erilaisen ja vieraan, luottamus omaan tavallisuuteen ja perussuomalaisuuteen väistämättä lujittui.

Voi pojat, kun tietäisitte -kirjan herkullisinta antia ovatkin mielestäni kuvaukset Mossen kyltymättömästä nousukasmaisuudesta ja pakonomaisesta tarpeesta paeta lapsuuden vaatimattomia lähtökohtia:

”En sovi nuhruiseen yksiöön. Halvan kaljakapakan höyryissä olen vieras. Loisto, timanttien säihke, kynttilänvalo pöytähopeilla ja kukka-asetelmilla on lavaste, joka sopii minun taustakseni.”

”Rahantuhlaamisen tasokkuutta” à la Mosse. Muistelmien kuvitusta.

Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että 1960–1970-luvun Suomessa timantit olivat pienempiä, pöytähopeat himmeämpiä, kukka-asetelmat niukempia ja rikkaat köyhempiä kuin maailman todellisissa suihkuseurapiireissä. Tuon ajan Suomi-luksus oli sitä, että pyörittiin samoissa porukoissa kuin halpahalliketjun omistajat, suksitehtaan perilliset, teollisuusneuvoksettaret ja leipomoliikkeen omistajattaret, ja heidän kanssaan siemailtiin sitten Dom Perignonia valmismatkakohteissa. Välillä Mosse tosin bailaa jopa New Yorkin Studio 54:ssa ja kinaa samasta sievästä pojasta ”kauhistuttavan isonenäisen ja pahaäänisen naisen kanssa”, joka olikin – herranjestas – Barbra Streisand!

Kaiken kaikkiaan Mossen suuruudenhulluuden ja YYA-Suomen todellisuuden välinen ristiriita on kuin oppikirjaesimerkki campistä: pyritään vilpittömän sinnikkäästi tekemään jotain todella suurta ja hienoa, vaikka joku koko ajan availee uuninluukkua ja saa siten kuohkean kohokkaan lässähtämään. Tuloksena on aivan posketon lukukokemus. Tästä on hyvänä esimerkkinä Mossen ja hänen seurueensa Leningradin-matkan kuvaus:

”Meininki oli vähän, että meit’ oli poikia raitilla viis, oli tyttöjä myös, mut ei välitetty niist…” Oli määrä lyödä Leningrad hämmästyksellä. Ja se totisesti tehtiin. Pynttäsimme itsemme hienoimman jälkeen. Oli susi- ja minkkiturkit päällä, valkoiset kettuhatut päässä. Jalassa pitkät kiiltonahkasaappaat ja samettiset pussihousut, päällä silkkipusakat. Matkalaukut pursuivat lisää hienouksia. – – Perillä huomasimme, että matkamme tarkoitus saavutettiin yli äyräitten. Europeiskajan hotellihenkilökunta kumarteli kuin linkkuveitset, meidät majoitettiin huoneisiin, joissa oli silkkiverhot ja antiikkiposliinia. Minun huoneessani oli korokkeella myös aito Steinway-flyygeli. Tunsin itseni aivan Liberaceksi istuessani sen äärellä kauneimmissa vaatteissani samppanjalasi käden ulottuvilla soittamassa Pepelle Ukko Nooaa.” 

First we take Majorca. Then we take Leningrad. Muistelmien kuvitusta.

Monen teräväkielisen homon tapaan Mosse osaa olla myös hyvin itseironinen, ja hän vääntää vähän väliä huumoria omasta pienuudestaan ja paksuudestaan. Enimmäkseen 1980-luvun alun muisteleva Mosse on kuitenkin kuin hiipuneen suursuosionsa loistossa paistatteleva mykkäelokuvan tähti, joka toistelee sinnikkäästi olevansa yhä suuri – Suomi vain on pienentynyt:

”Enpä tiedä, ajat ovat surullisella tavalla muuttuneet, ihmiset tulleet mitättömiksi. – – Ei tällaisilta ihmisiltä voi vaatia älyn säihkettä, hengen lentoa, rahantuhlaamisen tasokkuutta. – – mihin katosi loisto, mikä teki ihmisistä näin rumia ja tyylittömiä, mikä jätti jäljelle vain harmaan arkipäivän. Demokratiako, tuo ilmiö, jonka sisältöä en ole koskaan oikein ymmärtänyt, mutta joka luultavasti on pilannut niin monta kaunista asiaa tässä maailmassa? Joku valtio-oppinut kai tämän viisaammin voi selittää. Minä voin vain kaivata. – – Joka tapauksessa Josephine [Baker] esiintyi Diorin kivihiilihelmistä valmistetussa housuasussa, joka oli uskomattoman elegantti ja painoi neljäkymmentä kiloa. Minä olin meikannut hänet.”

Kohtalon ivaa on, että nykynuoret ovat taatusti ihan nevahööd koko Mossesta, ja myös hänen seikkaperäisesti kuvaamansa Suomi-seurapiirit kuhisevat nykynäkökulmasta katsottuna pelkkiä unohdettuja suuruuksia. Ainoana poikkeuksena taitaa olla Lenita Airisto, jota Mosse piikittelee armottomaan bitch slap -tyyliin:

”Lenita-ressu oli vielä silloin niin viaton. Minä kuitenkin katsoin velvollisuudekseni valistaa häntä: – Suu kiinni, ei tuollaisia ääneen puhuta. Muista tästä lähtien, että vaikka saisit miljoonan, valitat suureen ääneen, että herranjumala minkälaisella palkkiolla jotkut luulevat ihmisten voivan uhrata työpanoksensa… Se oppi lankesi hedelmälliseen maahan. Sellaista nuhaa ei olekaan, ettei Lenita rahaa haistaisi.”

Muistelmiensa ilmestymisen jälkeen Monsieur Mossen jatkoi nettilähteiden mukaan skandaalilehtien juorutätinä, kunnes hän oli paljastuksillaan polttanut loputkin siltansa julkkismaailmaan. Mosse ehti ilmeisesti myös pitää Helsingissä homokauppaa, kunnes kuoli vuonna 1992 sydänleikkauksen jälkeisiin komplikaatioihin. 

Hänen elämästään jäi kertomaan lukematon määrä lehtijuttuja sekä Voi pojat, kun tietäisitte!, joka on yhtä uskomaton aikalaisdokumentti kuin meripihkaan juuttunut hyttynen dinosaurusten ajoilta. Kirja kuulostaa pröystäilyssään yhä todella epäsuomalaiselta, joten julkaisuaikanaan se on mitä ilmeisimmin ollut melkoinen isku vyölaukun alle. Kirjallisista ansioista ei voida puhua, sillä opus hyppii sinne tänne aivan päättömästi, eikä siinä ole oikein mitään punaista lankaa tai linjaa. 

Sutkausten ja narttumaisten kommenttien laukojana Mosse on kuitenkin yhtä varmatoimintainen kuin kirjassa vilahtava ”sähköllä toimiva automaattinen samppanjasuihkulähde”. Muuten Mossen koko aktin voisi summata siten kuin hän itse luonnehtii toista aikansa tunnettua homoa: 

”Tavallaan kuitenkin edelleen kadehdin Tarmo Mannia, jonka lämmin sydän on aina kiintynyt ihmisiin, joilla on paitsi rahaa, myös kartano ja maatiloja.”

Mossea koskeva keskusteluketju Murha.info-rikosportaalissa
Kaksi Hymy-lehden alkuperäisjuttua

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Homohistoriallinen Helsinki -juttusarja
”Sateenkaari-Suomi: seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa”

”Kun katselen Tomppaa: Harri Kalhan "Tom of Finland – taidetta seksin vuoksi”