Teikäläisten turku – varsinaissuomalaista homohistoriaa 2/2

Jutun ensimmäisessä osassa tapasimme Suomen ensimmäiset tunnetut homot, huhkimme Turun puistojen suorituspaikoilla, hiljennyimme Dianan temppelissä ja hioimme ”kirvestä” molemmilta puolilta Snellun salongissa. Nyt jatkamme keväistä löytöretkiä Turkuun oppainamme vanhojen homolehtien jutut sekä Tarja Hautasen kirja Yksityistilaisuus: turkulaisten homojen ja lesbojen kulttuurihistoriaa (2005).

Homoystävälliset heteroravintolat

Turun ensimmäiset varsinaiset homoravintolat perustettiin vasta 1990-luvulla, mutta jo kauan sitä ennen sateenkaarikansa oli tanssinut homotansseissa ja istunut iltaa monissa homoystävällisissä heteroravintoloissa. Niin monissa, että 96-homolehti 3/71 puhui jopa ylitarjonnasta jutussaan ”Keväinen löytöretki Turkuun”: ”Valinnan varaa Turun ravitsemusliikkeissä on liikaakin: hajonta muodostuu liian suureksi. Nimiä joita kuulee mainittavan ovat ainakin Haarikka, Hiivari ja Mosel”, kirjoitti nimimerkki Filius.

Tarja Hautasen mukaan näistä ravintoloista yksi oli ylitse muiden, nimittäin työväenyhdistyksen omistama ja Hotelli Turun talossa Ursininkatu 5:ssä sijainnut Mosel. Moselin perustamisvuosi ei ole tiedossani, mutta Hotelli- ja ravintolamuseon kokoelmista löytyi oheinen à la carte -lista 1950-luvulta. Listalla oli mm. annos nimeltä ”Kolmas mies” (300:–), jonka tilaaminen kirvoitti epäilemättä makeat naurut homoporukoista: ”Kyllä nyt tekisi mieli Kolmatta miestä!”

Kuva: Hotelli- ja ravintolamuseo.

Hautasen haastattelema Moselin entinen portieeri kertoo työpaikastaan näin: 

Paikassa kävi kaikki, herroista huoriin ja satamajätkiin. Merimiesten keskuudessa kapakka oli niin kuuluisa, että muuan singaporelainen ummikko merimies tuli kerran paikalle Mosel-lapun kanssa, kun sana oli kiirinyt maailmalla. Suomessa oli kolme tämänkaltaista [merimies]ravintolaa, Kotkan Kairo, Haminan Kompassi ja Turun Mosel. – – Naiset eivät päässeet yleensä [ennen vuotta 1967 ilman herraseuraa] ravintoloihin, mutta Mosel oli erikoistapaus. 

Vielä elävämmän kuvan Moselista loihtii Hautasen haastattelema 1940-luvulla syntynyt mies: 

Gunnar Clement, ruotsalainen [sic] teatterin lavastaja, niin hän oli koristellut Moselin tällaiseen saksalais-tirolilaiseen tyyliin. Seinät oli oikein maalattu niinku kulissit. Siellä oli saksalaist taloo ja sen ikkunaa ja kaikkee. Oli ruudulliset pöytäliinat, että se vastas sellasta dirdnl-henkeä. Siellä ei ollut tanssia, mut siellä oli orkesteri, aina oli puolalaisia tai unkarilaisia, joskus oikein mielettömän hyviä, koska ne oli suuret orkesterit. – – Moselin koko yleisökuva ja se miten se toimi, oli jotain hämmästyttävän uniikkia, että mä en ymmärrä miten se on ollut mahdollista, koska ykskään muu ravintola ei oo pystynyt toimimaan sil tavalla, koska kyllä mä muistan tämmösen kauheen kontrollin. – – Moselis oli naistarjoilijat, joskus joku mieski, ja ne oli puettuina dirndl-asuihin ja ne oli hyvin totta ammattitaitosia, semmosii ku vuostolkulla ollu ja tunsi kaikki. Ne piti kuin omina lapsinaan ja se mikä auktoriteetti niillä oli. 

Samaisen miehen mukaan Moselin tarjoilijat tunsivat myös homoporukat hyvin ja varasivat ”taiteilijoille” aina oman nurkkauksen ravintolasta. Homoilla puolestaan synkkasi hyvin sataman huorien kanssa, ja miehet tunsivat monet heistä hyvin.

Telakkatyöläisten, merimiesten, homojen ja huorien rauhanomainen rinnakkainelo 1960-luvun suomalaisessa ravintolassa kuulostaa toden totta mielenkiintoiselta. Hautanen arvelee, että varsinkin homot, merimiehet ja prostituoidut viihtyivät samassa ravintolassa ehkä siksi, että kaikki muodostivat omat toisiaan ymmärtävät tai sietävät marginaaliryhmänsä.

Ursininkatu 5.

Moselista Haarikkaan

Kun Moselin toiminta loppui vuonna 1973, homot siirtyivät istumaan iltaa juuri avattuun Haarikkaan (Eerikinkatu 19). Se oli Hautasen mukaan 1970–1980-luvuilla Turun tunnetuin ja suosituin homoystävällinen ravintola.

Aluksi homoseurueet istuivat ravintolan takaosan L-muotoisessa kabinetissa tai loosissa, myöhemmin pyöreiden pöytien ympärillä. Hautasen haastattelema vuonna 1954 syntynyt mies kertoo henkilökunnan suhtautuneen täälläkin homoasiakkaisiin enimmäkseen hyvin. Kovin paine käytöksen hillitsemiseen näyttäisi tulleen meikäläisiltä: 

Kyllä henkilökunta ties ja oli siellä yks portsarikin joka oli alan harrastaja. – – Hän osas kyllä olla sitten mahdollisimman inhottava, että jos siellä jotain diskriminaatiota on ollut, niin se oli tällaisen piiloteikäläisen portsarin aiheuttamaa, mutta ei muun henkilökunnan. – – Oltiin omissa pöydissä ja usein saatiin jopa parempaa palvelua kuin kukaan muu, ainakin naisilta, vaikka nimenomaan tiesivätkin ketä siinä on. Joskus se meni vähän niinku överiksikin ja sit kun rupes olemaan semmosta yhen jos toisen sorttista pussaamista ja halaamista, niin kyllä sitä itse pyrittiin porukassa hillitsemään, että ei näin pitkälle täällä.

Tarkempaa tietoa Haarikassa harjoitetuista soidinmenoista saa vuonna 1934 syntyneen miehen haastattelusta: 

– – se oli sit aivan ihana aika, että kun sä näit joku sua kiinnosti ja nyt sä näät, että se meni vessaan ni sit tehdä asiaa sit sinne niinku tutkimaan tarkemmin tilannetta. Et en mä näissä nykyhomopaikoissa tykkää ollenkaa, ku se on niin selvää. Kaikki on homoja ja se jännitysmomentti puuttuu. Just se salaperäisyys ja se viehätys. – – Haarikassa kun oli tota vessat oli auki ni sitä aina katottiin että onko siellä yhdet jalat vai kahet jalat, et mitä sieltä näkyy (nauraa).

Tarja Hautanen summaa, että suurin osa turkulaisista homoista ja lesboista ei käynyt Moselissa tai Haarikassa istumassa iltaa tai puistoissa hakemassa yhden illan seuraa. Ennen kaikkea he kaipasivat paikkaa, jossa saattoi tutustua samanlaisiin ja jossa ei tarvinnut arvuutella mahdollisen kiinnostuksen kohteen seksuaalista suuntautumista. Tällaisia paikkoja tarjosivat yksityiskotien ympärille syntyneet seurapiirit, kuten Urho Snellmanin salonki, sekä myöhemmin homotanssit.

Eerikinkatu 19.

Ei orgioita eikä edes esileikkejä

Kun homoseksuaaliset teot poistuivat rikoslaista vuonna 1971, sateenkaarikansan järjestäytyminen sai toden teolla vauhtia. Turkuun perustettiin 28.3.1971 Psyke-homojärjestön (1968–1986) alaosasto nimeltä Päivänkakkarat.

Tarja Hautanen kertoo, että perustamiskokous järjestettiin Saukko-baarin kabinetissa ”maisteri Rantasen” yksityistilaisuutena. Siihen osallistui myös Hautasen haastattelema 1939 syntynyt mies, joka muistaa tilaisuuden näin: 

Perustavaan kokoukseen oli saapunut kymmenkunta henkeä. Jälkeenpäin selvisi, että vähintään toiset kymmenen kierteli kadulla kokouspaikan ympärillä uskaltamatta tulla sisään. Mukana olevat homot tunsivat kaikki toisensa jo ennestään. Varsinainen uutinen oli se, että paikalle oli saapunut myös kolme lesboa. Sellaisia kukaan ei ollut aikaisemmin elävänä nähnytkään.

Kun uusi yhdistys oli ehtinyt toimia vuoden, sen kuulumisista kerrottiin 96-lehdessä 5/72 näin: 

Päivänkakkarat ovat nyt siis kukoistaneet runsaan vuoden. Kokoonnuttu on yhteensä kai kymmenkunta kertaa, milloin eri baarien kabineteissa, milloin jäsenten kotona. Kesällä pidettiin telttaretki, jossa oli osanottajia neljättäkymmentä. Muuten on tilaisuuksien osanottajamäärä vaihdellut kymmenen ja kolmenkymmenen välillä. – – Asian luonteesta johtuen ei tiettyä salaseuranomaisuutta ole voitu välttää. On keskustelu siitäkin, olisiko kerhon syytä tulla pois ”maan alta”, mutta ainakaan vielä ei jäsenistö tunne olevan siihen valmis. – – Kokoontumisemme ovat olleet pääasiassa tapaamis-, keskustelu- ja neuvottelutilaisuuksia, ei mitään orgioita eikä edes esileikkejä.

Tarja Hautanenkin kirjoittaa, että Päivänkakkaroiden yhdistystoiminta oli alussa hyvin epäyhdistysmäistä ja vakiintumatonta. Alkuvaiheen tapahtumista suurin oli edellä mainittu telttaretki, josta kerrottiin myös 96-lehdessä 5/71 otsikolla ”Turkulaiset tempasivat”. Jutusta saa hyvän kuvan toiminnan maanalaisesta luonteesta. Edes leiripaikkaa ei paljasteta, ja ihmisten paljastumisen pelkoon viitataan usein. Pelko oli sikäli täysin aiheellinen, että esimerkiksi Hymylehti tapasi kuvaajineen väijyä homomiesten kohtaamispaikoilla mehukkaiden juttujen toivossa: 

Ennakkokohu oli ainakin valtava. Pariin viikkoon ei Turun Urheilupuistossa ja porkkanamaalla [Asemanpuistossa] muusta puhuttukaan kuin tulevasta telttaretkestä. Kuka pohti, mistä saisi teltan lainaksi, kuka hiipi etukäteen salaa katsomaan retkipaikkaa ja kuka kävi sisäistä kilvoittelua siitä, uskaltaisiko vai eikö uskaltaisi tulla mukaan. – – Ja niin tuli määräpäivän aamu ja tuli päivä ja tuli ehtoo. Ja vähitellen alkoi väki kerääntyä sovittuun paikkaan, jonka löysivät ne jotka löysivät – –. Jossakin maalaistalossa oli jo tienkysyjälle ihmetelty, että ”Kuin sin ny niin pal nuari poikki mene?” – – Osanottajamäärä oli kohtuullinen: ei tullut ihmisiä linja-autolasteittain – –. Ei tullut sitä skandaaliakaan, jonka pelosta niin moni muuten halukas oli jäänyt saapumatta; kukaan ei hälyttänyt paikalle poliisia eikä palokuntaa eikä sensaatiolehden reporttereja. Mitä nyt naapurihuvilan väki jossakin vaiheessa katsoi parhaaksi poistua kaupunkiin viettämään viikonloppua, ja eipä silti, olihan sillä hetkellä tunnelma keittiökatoksen katossa, fiilis melkoinen ja meteli sen mukainen. Pelit soi ja tanssi kävi kepeästi, vaikkei betonilattia niin liukas ollutkaan. Ja kun makkarat oli kypsennetty, siirryttiin telttoihin jatkoille.

”Turkulaiset tempaisivat” -jutun kuvitusta 96-lehdessä 5/71.

Ysikutosen jutussa kaipailtiin tapahtumalle jatkoa, ja sitä myös saatiin. Seitsemänkymmentäluvun muista kesäretkistä minulla ei ole tietoa, vuonna 1981 alkoi Tarja Hautasen mukaan miesten monivuotinen leiriperinne Laitilan Tulirannassa, jossa myös ensimmäinen telttaretki käsittääkseni järjestettiin. Hautanen kertoo, että paikka on Laitilan VPK:n omistuksessa ja Päivänkakkarat varasi leirikeskuksen aina nimellä VSS-yhdistys eli Varsinais-Suomen Väestönsuojelu.

Vakiintuneempia muotoja Turun Päivänkakkaroiden toiminta alkoi saada vuonna 1974, jolloin järjestettiin Turun historian ensimmäiset homotanssit Rautatieläistentalolla. Hautasen mukaan wieninleike ja perunamuusi tekivät kauppansa, kun paikalle tuli 130 osanottajaa. Sen jälkeen tansseja järjestettiin tasaiseen tahtiin, ja niitä täydensi henkistä ja käytännön tukea tarjonnut puhelinpäivystys, joka alkoi vuonna 1976.

Puistojen keskustelupiirit kukoistivat ensimmäisiä homotansseja odotellessa.
Turkulaisten toimittaman 96-lehden 4–5/1973 kuvitusta.

Entinen, tuleva ja nykyinen samassa pöydässä

Päivänkakkaroiden järjestämien tanssien merkittävyydestä kertoo se, että jokainen Tarja Hautasen haastateltava oli aloittanut Turun homohistorian muistelemisen puhumalla nimenomaan Päivänkakkaroiden ja (vuodesta 1988 lähtien) Turun Seudun Setan järjestämistä tansseista. Tanssipaikoista mainittiin useimmiten Gillesgården (Aurakatu 1), jossa yhdistys järjesti yhteensä 53 tanssit vuosina 1980–1986.

Hautasen haastattelema 1940-luvulla syntynyt nainen kertoi Gillesgårdenin tansseista näin: 

Niis tansseissahan oli aina se odotus, et pääsi jonnekin missä oli saman alan ihmisiä ja saattoi tanssia ja jutella ja olla niinkun kotonaan, olla oma itsensä. Gillesgården oli suosittu ja kiva paikka. Setan järjestön ihmiset laitto voileipiä ja oli limpsaa ja sitä sit ostettiin ja pöydän alla oli pullo (nauraa). – – Ei ollu mitään paikkaa minne mennä, ei ollu baareja, ei ollu mitään, ni totta kai kaikki meni sinne.

Toisen, vuonna 1960 syntyneen haastateltavan silmissä Gillesgården oli kuitenkin paikkana ankea, ja järjestelytkin tuntuivat kotikutoisilta: 

Se oli paikka mihi oli tuotu pöytiä ja kannettu tota noini joku limsakori siihe viereen. Homot teki voileipii takahuoneessa ja niit myytiin. Ei sitä voi sannoo, et olipas kamalaa. Simmot ei voi ajatella, koska ne teki niinku parhaasa niillä resursseilla mitä oli mahdollisuus. Ei siin paljo muuta oikee ois voinut saada aikaseks, mut se sit jos ajattelee, että lesbokin nyt kuitenki on nainen, vaikkei niin kaikki heteromiehet ajattele, niin naisen näkökulmasta se vaikutti hirveen ankeelta. Joku nainen olis varmaan yrittänyt tehdä sen jollain tappaa eri tappaa sen tarjoilun. Sehän oli hirveen paljon niiden homomiesten totanoin niin hoitamaa se myyntipuoli siellä. – – Sanotaan, että kuppikuntast se oli. Valtaosa sielä oli niinku samaa porukkaa, mut sit oli joitaki pienii kuppikuntii, mut ne ketkä tunsi toisensa ni tunsi sit kyllä kaikki toisensa ihan todellaki. Se vanha sanonta, et samas pöydäs istuu entinen nykyinen ja tuleva piti kyl ihan varmasti paikkansa.

Aurakatu 1. Gillesgården on sisäpihalla, ja sisäänkäynti oli osoitteesta Rantakatu 9.

Homomiehiä ihmetyttivät yhteistansseissa varsinkin vapaasti virranneen viinan lietsomat lesbotappelut. Hautasen haastattelema 1940-luvulla syntynyt nainen summaa asian näin: ”Et nähnyt silleen koskaan nyrkkitappelua miesten kesken, mutta auta armias kun sieltä tuli pari naista niin oikein kunnolla tappeli.” Järjestymismiehenä toiminut mies taas totesi, että ”naiset oli yleensä semmosia, että suurin osa miehistä pelkäs niitä suoraan sanoen”.

Miesten muistetaan tapelleen Gillesgårdenilla vain yhden ainoan kerran, kun he kilpailivat itseään 16-vuotiaaksi väittäneen pojan suosiosta. Hautasen haastattelema vuonna 1954 syntynyt mies kertoo tapauksesta näin: 

Sillon mä oon nähny ku homot tappeli miehest oikeen lyömällä oikeen, no kylläkin vähän tyttömäisesti (nauretaan), mut oikein lyömällä vähän niinku avokämmenellä, ei nyrkillä herrajumalla. Se oli mun mielestä niin hämmästyttävää, et kyl siit varmaan puhuttiin piireissä viikkotolkulla.

Samainen mies muistaa omat tanssit kuitenkin äärettömän tärkeinä: ”Silloinhan se oli, vaikkei se ollu laitonta ni se oli kuitenki niin paikka, jossa varmasti tapas samal taval ajattelevii ihmisii ja jossa ikäänku oma vapaa käyttäytymine ei ollut tuomittavaa.”

Tarja Hautasen Yksityistilaisuus-kirjasta selviää, että Gillesgårdenin jälkeen tanssit jatkuivat Samppalinnassa vuosina 1986–1990 ja sen jälkeen ja rinnalla myös muissa ravintoloissa.

Yhdeksänkymmentäluvulla saatiin myös yksityisten omistamia homoravintoloita, joista ensimmäinen oli vuosina 1991–1993 toiminut Pub Victor tai Cabaret Victor (Aurakatu 1). Sen korvaajaksi tuli vuonna 1994 kahvilasta anniskeluravintolaksi muuttunut Pub Jack’s & Mike’s, joka sai ensimmäisenä homomiesten omistuksessa olevana ravintolana suuren suosion. Se toimi ensin Kauppiaskatu 4:ssä ja sen jälkeen Humalistonkatu 17:ssä vuoteen 2001 saakka.

Vapautuspäivien mainos Seta-lehdessä 2/90.

Kaapista käräjille

Vuosi 1990 oli iso virstanpylväs Turun Seudun Setaksi muuttuneiden Päivänkakkaroiden toiminnassa, koska turkulaiset järjestivät silloin Setan vuotuiset Vapautuspäivät 16.–19. elokuuta. Kyseessä oli ensimmäinen Helsingin ulkopuolella järjestetty Pride-tapahtuma, ja Tarja Hautanen toteaa järjestelyponnistusten terävöittäneen Turun paikallistoimintaa ja johtaneen sen politisoitumiseen. Tapahtuman teemana oli ”Coming Out – Kaapista ulos”.

Seta-lehdessä 3/90 Turun Vapautuspäiviä hehkutettiin ”virkistäväksi ja voimia antavaksi spektaakkeliksi”. Lisäksi kerrotaan, että perinteinen mielenosoituskulkue vaihdettiin kahdeksi toritapahtumaksi ”monipuolisine ohjelmineen, banderolleineen, vaaleanpunaisine ilmapalloineen, kaikkineen”. Järjestäjien pyrkimyksenä oli kuulemma ollut turhan ryppyotsaisuuden heittäminen yli laidan, mutta nyky-Prideihin verrattuna tapahtumasta oli karnevaali kaukana. Esimerkiksi lauantain toritapahtuman päävieraana oli leningradilainen kirjailija, joka puhui homoseksuaalien tilanteesta Neuvostoliitossa. Tätä spektaakkelia todisti Tarja Hautanen tietojen mukaan parisataa homoa ja lesboa, joiden taustalla lymyili joukko hämmentyneitä turkulaisia lauantaipäivän toriostoksilla. Turun kaupunki ei tietenkään ollut halunnut tukea tapahtumaa millään tavoin useista pyynnöistä huolimatta.

Turun Vapautuspäivistä tuli silti kokoaan suurempi tapahtuma, kun Vaparien jälkinäytös näyteltiin raastuvassa seuraavan vuoden alussa. Seta-lehdessä 1/91 kerrotaan, että istuntosali oli piukassa ja mediatapahtuma valmis, kun neljälle turkulaisaktivistille luettiin syytteet julkisesta kehottamisesta ”samaa sukupuolta olevien henkilöiden välisen haureuden harjoittamiseen”.

Aktivistit olivat toisin sanoen kehottaneet Vapautuspäivien toritapahtumassa homo- tai bieroottisia tunteita tiedostaneita ihmisiä toteuttamaan itseään, mikä oli vuoteen 1999 voimassa olleen lain mukaan rikos. Tämän jälkeen aktivistit olivat vielä tehneet itsestään kirjallisen ilmiannon, jotta he varmasti pääsisivät oikeuteen testaamaan rikoslakiin kummittelemaan jääneen ”kehotuskieltopykälän” toimivuutta. Sen perusteellahan ei ollut koskaan tuomittu ketään, mutta Suomen ikioma homopropagandalaki oli yhä sananvapauden jarruna esim. Yleisradion lähetystoiminnassa.

Turkulaiset aktivistit kuitenkin tuumivat, että kehottamisesta pitäisi ilman muuta langettaa laissa säädetty sakko- tai vankeusrangaistus. Moinen absurdi rangaistus kun olisi omiaan antamaan potkua lain muuttamiselle. Vaan toisin kävi, kuten Setan jutusta voi lukea: 

Oikeus suuressa viisaudessaan ja armossaan päätti jättää meidät rangaistukseen tuomitsematta. Rikosta kuvattiin vähäpätöiseksi, eikä yleinen etu vaatinut rangaistusta. Lisäksi tuomari survoi kipeisiin korviimme sanaparin ”anteeksiannettavaa ajattelemattomuutta”. – – Meidät leimattiin ymmärtämättömiksi pikkurikollisiksi. Näpertelijöiksi. Liki syyntakeettomiksi. Tapu-tapu. Antaa vetää! 

Vaikka itse kehotuskielto-oikeudenkäynti lässähti nahkapäätökseen, Tarja Hautasen mukaan se oli joka tapauksessa siihenastisen turkulaisen homohistorian huipentuma: 

Puistojen puolikriminaalit päätyivät tekemään itsestään rikosilmoituksen. Se oli asia, joka ei jäänyt huomaamatta edes turkulaisilta tiedotusvälineiltä. – – Homous ja lesbous saattaa nykyajan viihdeteollisuuden esittelemänä näyttäytyä jopa muodikkaana, mutta sitä se ei ollut vanhan polven turkulaisille homoille ja lesboille, jotka ovat eläneet huiman muutoksen rikollisiksi ja sairaiksi leimatusta ryhmästä joukoksi, joka ylpeänä kehottaa muita homoseksuaalisuuteen Turun Kauppatorilla ja vaatii vielä itse päästä oikeuteen rikoksestaan. 

Hetki ilman naamioita

Niitä vanhan polven ihmisiä ajattelen itsekin usein näillä kaupunkimatkoillani, kuten tänään tässä Aurajoen rannassa. Enää ei tarvitse mennä puskiin, ellei nyt satu olemaan voyeuristinen bloggari tai muuten vain jännitystä vailla. Muille on tarjolla samasukupuolista silmänruokaa ja yhteisöllisyyttä niin netissä kuin näyttämölläkin – kuten esimerkiksi Turun kaupunginteatterin Tom of Finland -musikaalissa. Se muuten tekee aika paljon enemmänkin kuin vain kehottaa homoseksuaalisuuteen, ja hyvin sekalainen yleisö seuraa spektaakkelia hurraten ja hihitellen.

Mitä ihmettä moisesta ajattelisivat kaikki puistojen pojat, joiden silmät olivat ehkä tottuneempia hämärään kuin siihen, että valokeila osuu nyt niin kirkkaasti juurin meihin? Meihin, jotka näymme koko ajan kaikkialla, juhlimme itseämme ja saavutuksiamme gaaloissa ja pääsemme nyt myös ihan oikeisiin naimisiin.

Nauraisiko Urho Snellman tälle kaikelle kimakasti ja kutsuisi musikaalin jälkeen kaikki nuoret miehet jatkoille salonkiinsa? Entä mitä sanoisi nimimerkki Filius, joka kirjoitti alla olevan Turun Päivänkakkaroiden joulutervehdyksen 96-lehteen 7/71? Niin paljon siitä, mitä Filius toivoi, on nyt mahdollista meidän kaikkien elämässä muutenkin kuin vain ohikiitävinä vapauden ja yhteenkuuluvuuden hetkinä. Filiuksen tervehdyksen loppupuoli taas on yhtä ajankohtainen nyt kuin mitä se oli yli 45 vuotta sitten. Ennen oltiin yksinäisiä kaapissa, mutta nyt ollaan usein yksinäisiä yhdessä, kuten Huffington Post kirjoittaa laajassa artikkelissaan Together alone: the epidemic of gay loneliness.

Annetaan siis Filiuksen julistaa joulurauhansa, mutta ei anneta sen kaikua kuuroille korville:

Rakas lukija! – – En toivota Sinulle menestystä ja vaikutusvaltaa, vaan ystäviä. Niitä Sinulla tuskin voi olla liikaa. Luulen, että meitä ei ilta illan jälkeen aja ravintoloihin ja klubeihin, puistoihin ja pömpeleihin niinkään fyysisen kuin henkisen kontaktin tarve. Haluamme löytää ihmisen: lähimmäisen, jolle voimme puhua, joka ymmärtää vaikeutemme ja hätämme. Aina ei ole edes välttämätöntä puhua. Riittää, kun tunnemme, ettemme ole yksin, että lähellämme on muita, että saamme hetken olla oma itsemme, ilman naamioita. Me olemme sittenkin niin pieni vähemmistö, että meillä ei ole varaa olla yksin, eristäytyä, panetella, riidellä. Meidän täytyy mennä ulos huoneestamme, etsiä muita, kokoontua, järjestäytyä. Meidän täytyy uskaltaa keskustella ja meillä täytyy olla aikaa kuunnella. Lähimmäistemme takia. Oman itsemme takia. Toivotan Sinulle lähimmäisenrakkautta. Sekä muiden taholta että muita kohtaan. Sekä jouluksi että ensi vuodeksi. Monilla muilla on samat ongelmat kuin Sinulla. Et ole yksin.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Teikäläisten turku – varsinaissuomalaista homohistoriaa 1/2
Vaasan farssi – pohjalaista pervohistoriaa
Yksi vihreä enkeli, kiitos! – syysretki Pirkanmaan pervopääkaupunkiin
Homohistoriallinen Helsinki 1–12
Samettiraivo – self helpiä homomiehille

Hulivilipojan pakinoita QX.fi-sivustossa:

#Instagay

Grindr

Muualla verkossa:

Hotelli- ja ravintolamuseon ”Nautinnon nälkä” -näyttely

Stonewall – katujen kuningattarien kapina

Katastrofielokuvista tunnetun Roland Emmerichin viimesyksyinen Stonewall-leffa synnytti sateenkaarikansan keskuudessa melkoisen maailmojen sodan. Elokuva kuvaa Yhdysvaltain gay liberationin alkusysäyksenä pidettyjä Stonewallin monipäiväisiä mellakoita, jotka politisoivat hlbt-yhteisön ennennäkemättömällä tavalla.

Elokuvan sytyttämän sodan keskiössä oli puuhkanveto siitä, ketkä oikeastaan ovat Stonewallin veteraaneja – niitä, jotka saivat lopulta tarpeekseen poliisin ainaisesta häirinnästä ja ryhtyivät väkivaltaiseen vastarintaan New Yorkin Greenwich Villagessa Stonewall Inn -nimisen baarin edustalla lauantaina 28. kesäkuuta 1969.

Onko kahakasta kiittäminen drag queeniä, joka legendan mukaan heitti ensimmäisen korkkarin päin poliisisetää? Vai kenties homoikoni Judy Garlandia, jonka perjantaiset hautajaiset olivat nostaneet sateenkaariyhteisön tunteet pintaan? Vai pitäisikö uskoa Emmerichin elokuvaversiota, jonka pelkkä traileri raivostutti aktivistit, koska siinä kapina tuntuu henkilöityvän keskiluokkaiseen valkoiseen homonuorukaiseen?

Hlbt-lyhenteen joka kirjaimen edustajat haluavat omia Stonewallin perinnön itselleen, kun taas Hollywood haluaa vedota massoihin. Totuus on huomattavasti monisyisempi, kuten voidaan päätellä historioitsija David Carterin kiitetystä kirjasta Stonewall: the riots that sparked the gay revolution (2004). Se pyrkii kokoamaan yhteen kaiken olemassa olevan tiedon paitsi Stonewall Inn -kapakasta myös itse mellakoista, mellakoitsijoista ja poliisin toiminnasta.

Sortoa ja vastarintaa

Stonewallin mellakoiden, kuten muidenkin historian käännekohtien, ymmärtäminen edellyttää niiden kontekstin ymmärtämistä. Tutkimuksensa aluksi Carter kuvaakin 1960-luvun yhdysvaltalaisten homojen, lesbojen ja transihmisten karua arkitodellisuutta. He olivat kolmasti kiellettyjä: rikollisia, sairaita ja syntisiä.

Toisen maailmansodan jälkeen kukoistanut laitaoikeistolainen arvomaailma teki homoseksuaaleista valtion vihollisia ja johti vuoteen 1961 mennessä siihen, että Yhdysvaltain homolait olivat tiukempia kuin Kuubassa, Neuvostoliitossa ja Itä-Saksassa. Homoseksi oli kiellettyä lähes kaikissa osavaltioissa, ja 20 osavaltiossa oli mahdollista sulkea ihmisiä mielisairaalaan homoseksuaalisten tekojen vuoksi. Homojen ja lesbojen palkkaaminen julkisiin virkoihin oli kielletty, ja ”seksuaalinen perversio” oli irtisanomis- ja häätöperuste. Myös ristiinpukeutuminen oli kiellettyä.

New Yorkiin ja sen boheemimaineessa olleeseen Greenwich Villageen oli 1960-luvulle tultaessa syntynyt Yhdysvaltain suurin hlbt-getto, mutta paradoksaalisesti kaupungin viranomaiset kohtelivat homomiehiä kaikkein aggressiivisimmin ja järjestelmällisimmin rikollisina. Poliisi harjoitti määrätietoista houkutuslintutoimintaa, jonka seurauksena yksin vuonna 1966 pidätettiin satakunta miesseuraa hakenutta miestä joka viikko.

Sateenkaarikansan elämän reunaehdoista 1960-luvun lopun Yhdysvalloissa saa hyytävän kuvan yllä olevasta CBS:n dokumentista The homosexuals (1967). Dokumentti sivuaa myös syrjinnän synnyttämää järjestäytynyttä vastarintaa, josta Carterkin kirjassaan kirjoittaa. Vastarinnan pioneerina oli vuonna 1950 perustettu homofiilijärjestö Mattachine Society, joka levisi Los Angelesista muualle maahan. Lesbojen vastaava järjestö oli samoihin aikoihin perustettu Daughters of Bilitis.

New Yorkin Mattachine onnistui panemaan lopun poliisilaitoksen houkutuslintutoiminnalle vuonna 1966, ja heti seuraavaksi se kävi osavaltion alkoholiviraston SLA:n kimppuun. SLA tulkitsi nimittäin lakeja niin, että pelkkä homoseksuaalien läsnäolo oli peruste anniskeluravintolan sulkemiselle. Poliisi ratsasi ravintoloita jatkuvasti, ja laillinen homobaaritoiminta oli vuosikymmeniä käytännössä mahdotonta.

Maaliskuussa 1967 New Yorkin korkein oikeus lopulta linjasi, että SLA ei voinut perua ravintolan anniskelulupaa pelkästään homojen seuranhaun perusteella. Kesti silti vielä muutaman vuoden ennen kuin laillinen homobaaritoiminta pääsi kunnolla vauhtiin. Siihen saakka sateenkaarikansa tapasi mafiavetoisissa paikoissa, joita pyöritettiin näennäisesti yksityisklubeina oma pullo mukaan -periaatteella. Käytännössä ne olivat kuitenkin salakapakoita, joiden olemassaolo oli kiinni poliisien lahjonnasta.

Mikä ihmeen Stonewall?

Yksityisklubina ja lahjusten varassa toimi myös Yhdysvaltain 1960-luvun suurin homobaari, Greenwich Villagen Christopher Streetille maaliskuussa 1967 perustettu Stonewall Inn. Baarin perusti Läski-Tony-niminen mafioso, ja David Carterin siteeraamaan aikalaiskuvauksen mukaan paikka näytti siltä kuin se olisi muutettu autotallista kabareeksi kahdeksassa tunnissa ja 50 dollarilla.

Stonewallin vetonaulana oli se, että se oli aikansa ainoa newyorkilaisbaari, jossa sallittiin miesten ja naisten keskinäinen tanssiminen. Stonewall oli myös sikäli poikkeuksellinen paikka, että se tarjosi tuon ajan mittapuulla huomattavan kattavan läpileikkauksen koko sateenkaarikansasta. Siitä tulikin toinen (tai ainoa) koti kaikenkarvaisille kulkijoille aina bisnesmiehistä katupoikiin.

Erään aikalaisen sanoin Stonewall Inn oli kantapaikka kaikille liian nuorille, liian köyhille ja liian ylettömille, jotka eivät päässet mihinkään muualle. Tämä loi asiakaskunnassa uskollisuutta paikkaa kohtaan, vaikka toiminta pohjimmiltaan oli riistobisnestä ja turvallisuus- ja hygienianäkökulmasta katastrofaalista. Baarin epähygieenisyyden on mm. kerrottu aiheuttaneen hepatiittiepidemian asiakaskunnan keskuudessa.

Stonewall Inn oli ilmeisesti myös keskuspaikka mafian kiristysoperaatiolle, joka kohdistui etenkin Wall Streetin finanssitaloissa työskennelleisiin vaikutusvaltaisiin homomiehiin ja johti kansainvälisen tason arvopaperihuijaukseen. David Carterin näkemyksenä on, että juuri tämä huijausvyyhti oli pääsyy siihen, miksi poliisijohto päätti lopettaa Stonewallin ja muutamien muiden mafiavetoisten salakapakoiden toiminnan kesäkuun lopussa 1969 tekemillään ratsioilla ja pidätyksillä.

Miten mellakat alkoivat?

Yhdysvaltain gay liberationin alkusysäyksenä nähdyt monipäiväiset mellakat saivat alkunsa ratsiasta, joka tehtiin Stonewall Inniin lauantaina 28. päivä kesäkuuta aamuyöllä. Baari oli jo kertaalleen ratsattu saman viikon tiistaina, ja vaikka kaikki meni silloin käsikirjoituksen mukaan, toisella kerralla sateenkaarikansan mitta tuli täyteen.

Juhlaillan keskeytyminen herätti baarin noin 200 asiakkaassa kränää heti alusta lähtien, ja ihmiset alkoivat hangoitella vastaan. Baarista ulos marssitettu väki ei myöskään normaalikäytännön mukaisesti luikkinut nopeasti tiehensä, vaikka poliisi niin kehotti. Pihalle alkoi kerääntyä kiukkuinen lauma, joka purki turhautumistaan jatkuviin ratsioihin ja hurrasi ulos raahattaville asiakkaille kuin tähdille ikään.

Alun perin poliisin tarkoituksena oli ollut pidättää vain ravintolan henkilökunta ja omistajat, mutta transvestiittien (Carterin käyttämä tuon ajan yleistermi) vastahankaisuus sisällä baarissa johti myös heidän pidättämiseensä.

Illan ensimmäinen väkivaltaisen vastarinnan ilmaus oli, kun eräs maijaan raahatuista transvestiiteista huitaisi poliisia laukullaan ja sai pampusta. Vastarintaan äityi myös eräs poliisin pidättämä butch-lesbo, joka vaati sivustakatsojia tekemään jotakin. Naisen reaktio sähköisti koko porukan. Poliiseja alettiin nimitellä, ja ”lahjuskolikot” lentelivät ilmassa. Joku tarttui mukulakiveen ja heitti sillä poliisiautoa.

Kun pidätettyjä kuljettavat poliisiautot kaasuttivat pois paikalta, loput poliisit linnoittautuivat apujoukkoja odottaessaan sisälle baariin. Tämä sai orastavan  vastarinnan äitymään varsinaiseksi mellakaksi. Väkijoukko riehaantui ja alkoi heitellä baaria roskiksilla, tiilillä, kivillä ja kaikella, mikä irti lähti. Väkijoukko sytytteli myös tulipaloja ja yritti murtautua maasta kiskomansa pysäköintimittarin avulla sisään baariin.

Poliisi ei ollut koskaan kokenut mitään vastaavaa nyhveröinä pidettyjen homojen taholta, joten he eivät ratsian alkuvaiheessa edes ymmärtäneet pelätä. Heillä oli stereotyyppinen käsitys siitä, että homobaareissa istui neulepuseroihin pukeutuneita pelokkaita keski-ikäisiä miehiä tuoppeihinsa tuijottaen, mutta Stonewall oli asiakaskuntansa huomattavan kirjavuuden vuoksi toista maata: paikka kuhisi läheiseen Christopher Parkiin asettuneita kodittomia katunuoria, joilla ei ollut mitään hävettävää eikä varsinkaan hävittävää.

Tänä nimenomaisena yönä Amerikka sai turpiin hylkäämiltään lapsilta, eikä operaatiosta vastannut poliisi ollut omien sanojensa mukaan koskaan pelännyt yhtä paljon. Ja hän oli sentään laatinut Yhdysvaltain armeijan lähitaisteluoppaan ja ollut mukana Ardennien taistelussa.

Edes paikalle saapunut mellakkapoliisi ei tahtonut saada tilannetta hallintaansa, vaan mellakka muuttui Villagen kehämäisillä kaduilla leikityksi kissa ja hiiri -leikiksi. Aikakirjoihin on jäänyt unohtumaton kuvaus neitihomoista, jotka äityivät mellakkapoliisien edessä cancan-tyyliseen säärien sätkyttelyyn ja hulvattomaan lauluun: ”We are the Stonewall girls / We wear our hair in curls / We wear no underwear / We show our pubic hairs.” 

Aamun valkeneminen sai mellakoinnin ensimmäisen aallon tyyntymään, mutta sanan levittyä paikalle vyöryi heti seuraavana iltana tuhansia ihmisiä. Siitä lauantaista tuli Yhdysvaltain siihenastisen mittaushistorian kuumin päivä, ja kuumana kävi myös väkijoukko. Taas oli hälytettävä mellakkapoliisi paikalle, ja sama toistui vielä seuraavana keskiviikkona, jolloin väki jälleen vyöryi Villageen protestoimaan Village Voice -lehden mellakoista kirjoittamaa pilkallista juttua. Viesti oli selvä: enää ei suostuttaisi häpeämään, vaan mellakoiden yhteydessä lanseeratusta Gay power -iskulauseesta oli tullut totta. 

Mellakoihin johtaneesta kollektiivisesta voimaantumisesta ja sisuuntumisesta saa elävän kuvan Carterin kirjan pohjalta tehdystä dokumentista Stonewall uprising (2010), jonka trailer on katsottavissa ohessa.

Keitä mellakoitsijat olivat?

Stonewallin mellakoiden alkaminen on totuttu laskemaan joidenkin yksittäisten ihmisten ansioksi, mutta David Carter kyseenalaistaa perinpohjaisten tutkimustensa perusteella tämän näkemyksen. Hän korostaa, että kenellekään yksittäiselle ihmiselle tai ryhmälle ei voida antaa kunniaa niin monien ihmisten kollektiivisesti ja samanaikaisesti synnyttämästä prosessista.

Carter puhuukin vastarinnan jatkumosta: oli hiljaisia sivustakatsojia, jotka kieltäytyivät lähtemästä paikalta poliisin vaatimuksista huolimatta, ja sitten oli niitä, jotka äityivät väkivaltaisiksi. Nimenomaan paikalle jääneiden runsaslukuisuuden vuoksi poliisin oli vaikea saada väkivaltaisimpia tekijöitä kuriin, joten kyse oli mitä suurimmassa määrin yhteisestä vastarinnasta. Carter toteaa myös, että kiukun yltyminen ja sen purkautuminen tapahtui asteittain illan aikana ja käännekohtia oli monia.

Kun nämä varaukset otetaan huomioon, Stonewallin mellakoiden keskeisimpiä käynnistäjiä olivat Carterin mukaan Christopher Parkin kodittomat katunuoret – joista suuri osa oli tavallista naisellisempia miehiä –, transvestiitit sekä poliisin kanssa tapellut butch-lesbo, jonka henkilöllisyyttä ei ole pystytty varmistamaan. Heille kaikille oli yhteistä sukupuolirajojen rikkominen ja kuuluminen hlbt-yhteisön pohjasakkaan.

Kodittomien nuorten ja transvestiittien keskeisimpiä edustajia olivat Jackie Hormona, Marsha P. Johnson (1945–1992) ja Zazu Nova, kun taas mellakoiden yhdeksi keulakuvaksi myöhemmin noussut Sylvia Rivera (1951–2002) ei Carterin mukaan todistetusti edes ollut ensimmäisenä mellakkailtana paikalla korkkareitaan heittelemässä.

Koko mellakoiden onnistumisesta on Carterin mukaan kiittäminen ennen kaikkea kodittomia katunuoria, joista suurin osa oli vallitsevan käsityksen vastaisesti valkoihoisia. Mukana oli myös jonkin verran latinoja, mutta transihmisiä ei juuri ollut. Etulinjassa ei myöskään nähty niitä kuuluisia ”heteronoloisia” homomiehiä, vaan neitihomoja, joista melko suuri osa tuli keskiluokkaisista perheistä.

Kun Roland Emmerichin tyrmätyn ja pahasti flopanneen Stonewall-elokuvan traileria katsoo Carterin päätelmien valossa, se ei mielestäni näytä erityisen vääristelevältä. Elokuvan keskushenkilö Danny päätyy Christopher Parkin monirotuisten  ja sukupuoleltaan liukuvien katunuorten ja drag queenien keskuuteen lähdettyään maaseudulta homopakolaiseksi. Hän ystävystyy Ray/Ramona-nimisen katunuoren kanssa, ja he viettävät iltaa Stonewallissa. Ratsiakuvauksessa nähdään toimintaan kehottava butch-lesbo, kollektiivinen kapina ja myös Dannyn rohkaistuminen väkivaltaiseen vastarintaan muiden kannustamana. Ei siis mitään, mikä ei sopisi Carterin kuvaukseen mellakoista.

Miksi juuri Stonewall?

David Carter korostaa tutkimustensa pohjalta, että Stonewallin valikoituminen mellakkakohteeksi ei ollut sattumanvaraista. Yhtä vaikuttavaan vastarintaan ei olisi myöskään hevin kyetty muualla. Tätä Carter perustelee sillä, että baari sijaitsi New Yorkin kaltaisen suurkaupungin hlbt-getossa, jossa tieto kulki nopeasti ja joka sijaitsi strategisesti liikenteellisessä solmukohdassa. Baarin edustalla oli myös paljon avointa tilaa, mikä mahdollisti suuren ihmisjoukon kokoontumisen. Greenwich Villagen ruutukaavaa karttava asemakaava kapeine katuineen taas heikensi poliisin mahdollisuuksia ottaa alue hallintaansa.

Oma roolinsa oli myös Stonewall Innillä itsellään, joka oli aikansa suurin ja vuosia toiminnassa ollut homobaari. Siten se oli saanut tavallista uskollisemman ja poikkeuksellisen kirjavan asiakaskunnan. Uskollisuutta vahvisti entisestään se, baari oli kaupungin ainoa paikka, jossa koko kirjava sateenkaarikansa saattoi tanssia vapaasti ja intiimisti keskenään. Näin ollen poliisiratsia oli hyökkäys koko yhteisöä vastaan, mutta erityisesti se kohdistui yhteisön marginaalisimpiin ryhmiin, kuten kodittomiin katunuoriin, jotka pitivät baaria ja vastapäistä Christopher Parkia kotinaan.

Mellakoiden syntyyn vaikutti Carterin mukaan myös ratsian ajoittuminen kesän ensimmäiseen kuumaan viikonloppuun ja perjantain ja lauantain väliseen yöhön, jolloin baari oli täpötäynnä ja asiakkaat olivat jo varsin humaltuneita. Takana oli myös viikko, jonka aikana sateenkaarikansan kärsivällisyyttä oli koeteltu useilla ratsioilla – Stonewalliinkin rynnäköitiin jo toistamiseen.

Olennaista oli niin ikään se, että mellakat ajoittuivat suuren sosiaalisen muutoksen ja suurten levottomuuksien aikaan, jolloin kansalaisoikeus- ja sodanvastainen liike olivat olleet toistuvasti otsikoissa ja ottaneet erävoittoja. Ajan henkeen kuului seksuaalisuuteen liittyvän perinteisen ajattelun kyseenalaistaminen, mikä antoi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille lisää pontta omaan taisteluunsa. Myös homofiilijärjestöt olivat saavuttaneet edistysaskeleita haastaessaan syrjiviä käytäntöjä, ja Yhdysvaltain länsirannikolla oli jo luotu perusta hlbt-yhteisön väkivaltaiselle vastarinnalle. Esimerkiksi San Franciscossa  oli ennen Stonewallia ehditty mellakoida katunuorten, mieshuorien ja transvestiittien suosimassa Compton’s-kahvilassa vuonna 1966 ja Black Cat Tavern -baarissa vuonna 1967.

Sen sijaan Carter tyrmää loputtomasti toistetun legendan siitä, että Stonewallin mellakoiden sytykkeenä olisivat olleet homoikoni Judy Garlandin hautajaiset. Carterin mukaan kyseessä on heteroseksuaalisen toimittajan pilkkakirjoituksesta alkunsa saanut myytti, jolla koko kapina haluttiin leimata neitien sentimentaaliseksi tunteenpurkaukseksi. Missään Carterin analysoimissa hlbt-ihmisten aikalaiskirjoituksissa ei mainittu Garlandia kapinan yhteydessä sanallakaan. Ja mikä tärkeintä: Garlandia ihailivat ennen kaikkea vanhemmat polvet – eivät kodittomat rocksukupolven kasvatit, jotka kapinan etulinjassa taistelivat. Perustellumpaa onkin todeta, että Garlandin mukana haudattiin vanha homomaailma ja uusi aika alkoi.

Mitä sitten tapahtui?

Uuden ja vanhan homomaailman suhdetta kuvaa osuvasti se, että vanhojen partojen hallitsema homofiilijärjestö Mattachine Society teki New Yorkin poliisin ja pormestarin kanssa yhteistyötä Stonewallin mellakoiden lopettamiseksi. Vanha polvi oli pyrkinyt saamaan heterojen hyväksynnän luomalla sateenkaarikansasta mahdollisimman tavallista kuvaa. Nuori polvi taas tuntui vaativan valtaväestöltä kunnioitusta. Monet vanhemmat aktivistit olivat suivaantuneita siitä, että vuosien valtavirtaistumisyritykset valuivat hiekkaan, kun lehtien palstoilla komeilivat nyt kaiken maailman kahakoivat street queenit.

Aikojen muuttuminen näkyi myös Itärannikon homofiilijärjestöjen yhteistyöelimen ERCHOn vuotuisessa hiljaisessa mielenosoituksessa, joita oli järjestetty vuodesta 1965 lähtien. Philadelphiassa pidettyjen Annual reminder -mielenosoitusten tarkoituksena oli muistuttaa amerikkalaisia siitä, että homoilla ja lesboilla ei ollut perustavia kansalaisoikeuksia. Viimeinen näistä mielenosoituksista järjestettiin välittömästi Stonewallin mellakoiden jälkeen 4. heinäkuuta 1969, ja eräs kulkueessa mukana ollut naispari järkytti homofiililiikkeen vanhoja partoja pitämällä sääntöjen vastaisesti toisiaan kädestä. Tästä alkoi kärhämä, jonka jälkeen hiljainen mielenosoitus ei enää ollut kovin hiljainen.

Ei siis ihme, että New Yorkissa järjestettiin jo 27. heinäkuuta ensimmäinen uudentyyppinen mielenosoitus, Gay power -marssi. Siinä marssittiin 500 ihmisen voimin homopuistona tunnetulta Washington Squarelta Stonewallille, jonka edessä laulettiin kansalaisoikeusliikkeen tunnuslaulu We shall overcome. Samana päivänä esiteltiin myös Gay power -liikkeen tunnus: kaksi päällekkäistä naarassymbolia ja kaksi päällekkäistä koirassymbolia laventelinsinisellä pohjalla.

Mattachinen alaisuudessa kokoontuneesta ensimmäisen marssin järjestelykomiteasta sikisi uusi laitavasemmistolainen (epä)järjestö Gay Liberation Front (GLF), joka pyrki liittoutumaan muiden kapitalismin sortamien ryhmien kanssa. GLF hajosi pian sisäisiin ristiriitoihinsa, mutta siitä irtautuneet jäsenet perustivat 21.12.1969 uuden, pelkästään homokysymykseen keskittyneen järjestön nimeltä Gay Activists Alliance (GAA).

Stonewallista alkunsa saaneen liikkeen voimaa kuvastaa hyvin se, että hlbt-järjestöjen määrä nousi Yhdysvalloissa yhdessä vuodessa noin 60:stä 1 500:aan. Seitsemänkymmentäluvun alussa New Yorkiin perustettiin myös roppakaupalla laillisia homobaareja, mutta itse Stonewall sulki ovensa pian mellakoiden jälkeen. Nykyisin osittain samoissa tiloissa toimii samanniminen, vuonna 1990 avattu baari.

Melkoisen kasvupyrähdyksen koki lisäksi Christopher Street liberation day -marssi, jonka itärannikon homofiilijärjestöt järjestivät Stonewallin mellakoiden ensimmäisenä vuosipäivänä 28.6.1970. Tämä parituhatta osallistujaa houkutellut marssi vei Greenwich Villagen Sheridan Squarelta Keskuspuistoon, ja vuosien kuluessa siitä paisui New Yorkin Priden miljoonan ihmisen kulkue.

Kansakunnan kaapin päälle

Parin viime vuosikymmenen aikana Stonewallin mellakat ovat vihdoin saanut myös monenlaista julkista tunnustusta. Tästä ovat esimerkkeinä Stonewallin edustalle Christopher Parkiin vuonna 1992 pystytetty kuvanveistäjä George Segalin Gay liberation -muistomerkki (kuva ylempänä ja alla) sekä Yhdysvaltain sisäministeriön vuonna 1999 tekemä päätös Stonewallin tapahtumapaikkojen lisäämisestä kulttuurihistoriallisesti merkittävien kohteiden luetteloon.

Lopullisesti katujen kuningattarien kapina nostettiin kansakunnan kaapin (!) päälle vuonna 2013, kun presidentti Obama rinnasti sen toisessa virkaanastujaispuheessaan Yhdysvaltain kansalaisoikeustaistelun muihin merkkipaaluihin. Puheessaan Obama totesi näin (oma käännös):

Amerikan kansana me julistamme tänään, että kaikkien yhdenvertaisuus on totuuksista tärkein ja tähti, joka johdattaa meitä yhä, aivan kuin se johdatti esivanhempamme [naisasialiikkeen syntysijoilta] Seneca Fallsista [mustien äänioikeusmarssille] Selmaan ja sieltä edelleen Stonewalliin. – – Matkamme ei ole päätepisteessä ennen kuin homoveljemme ja -sisaremme ovat yhdenvertaisia lain edessä. Sillä jos meidät todella on luotu yhdenvertaisiksi, eikö myös keskinäisen rakkautemme pidä olla yhdenvertaista?

Roland Emmerichin Stonewall-elokuvan aiheuttama kahakka on hyvä esimerkki siitä, miten moni on halukas pääsemään jaolle yhteisestä perinnöstä ja kierrättämään myyttejä ja legendoja parhaaksi katsomallaan tavalla. Tähän prosessiin osallistun nyt itsekin kirjoittaessani Carterin kirjasta, joka on toistaiseksi perusteellisin mellakoista tehty tutkimus ja silti vain yksi tulkinta. Kirja on yhtä kaikki avartava lukuelämys, koska se kohdistaa huomion niihin, joihin kukaan ei uskonut, mutta jotka uskoivat itseensä, näyttivät sen ja muuttivat maailmaa.

”Älä huoliasi huoli, pidä puoliasi, kukaan ei sitä tee sun puolestasi. Pidä pintasi ja tee selväksi ettet ole mikään nyrkkisäkki, tökittäväksi tehty sätkynukke, etkä kauppatavara. Vapauttaan ei voi myydä, ostaa, ei omistaa, ei vaihtaa, varastaa. Kylvä siemenet, jotain voi kasvaa. Elämäs' on taistelun arvoinen, oi, rakas veljeni muistathan sen. Jokainen polku ja jokainen tie, kivinen olkoon, mutta eteenpäin vie. Hei, se on taistelun arvoinen, oi, rakas siskoni muistathan sen.” (Jukka Poika)

Vaasan farssi – pohjalaista pervohistoriaa 1/2

Picture it: Etelä-Pohjanmaa, 1989. Opettaja polkee nahkakravatti heiluen elämää henkitoreissaan hönkivään harmoniin. Neonväricollegejen rivistö laulaa käskystä Vaasan marssia, joka kertoo siitä, mistä maakuntalaulut tapaavat kertoa: hallasta, puutteesta, korpimaan kurjuudesta ja halusta taistella kuolemaan asti.

Ei ihme, että menin sivariin. Sen jälkeenkin vei vielä vuosia ennen kuin löysin Vaasan marssin uudestaan. Tai pikemminkin löysin siitä täydellisen drag-nimen. Siinähän se on heti ensimmäisessä säkeessä: miss Laaja Aukee Pohjanmaa!

Kun marssi muuttui farssiksi, kaikki tuntui yhtäkkiä helpommalta. Löysin oman paikkani Pohjanmaan suuresta kertomuksesta ja näin itseni marssimassa laulussa mainittujen Vaasan urhojen rinnalla – korkkareissa, mutta kuitenkin. It gets better, jopa Pohjanmaalla.

Isänmaan sylissä

Tänä heinäkuisena lauantaina miss Laaja Aukee Pohjanmaa (näin kavereiden kesken myös miss Aava Laukee) on lopulta saapunut Vaasaan marssimaan. Ohjelmassa on sateenkaareva kaupunkikävely, jonka reitti noudattelee 96-homolehdestä 6/72 löytämääni juttua ”Rantakävelyllä Vaasassa”.

Tukijoukoiksi ja kuvausryhmäksi olen houkutellut pari paikallista siskoa, millä en tarkoita kahta kaakattavaa neitihomoa saati kahta saksisiskoa, vaan kahta ehtaa eteläpohjalaista akkaa, jotka nyt sattuvat olemaan sisaruksia.

”Så mötas hjärtan, mötas namn, o fosterland, uti din famn”, laulettiin Sakari Topeliuksen alkuperäisessä Wasa marschissa (1864). Ja sehän sopii, sillä tämänpäiväisen Vaasan marssin on tarkoitus viedä meidät homojen ja muiden miehiä haluavien miesten vanhoille ulkotapaamispaikoille, joilla sydämet todella kohtasivat isänmaan sylissä.

Rantareittimme sisältää myös lukuisia syrjähyppyjä ja huipentuu lopulta siihen, että tulemme porukalla Fannyyn. Siis Kulttuuritalolle, jonne minäkin aikanaan saavuin täynnä odotuksia siitä, miten pojat vievät onnehen maan pohjoisen, kuten maakuntalaulu lupailee.

Vuosi oli 1995, se pirun jääkiekkovuosi. Setalla oli tanssit, minä olin 17, ja päässä soi ”den glider in”. En kerro, kummassa päässä.

Kaksikielinen ja -mielinen rantakävely 96-lehdessä 6/72.

Mua lemmitkö vielä, oi Kustaa?

Vaasasta on muodostunut kesäisin vilkas matkailukaupunki. Merenkurkun yli johtavat nopeat liikenneyhteydet ovat kokonaan muuttaneet kaupunkikuvan. Liikkuessaan kaduilla, toreilla, liikkeissä ja ravintoloissa ei voi olla huomaamatta skandinaavisten matkailijoiden paljoutta. Turistien joukossa on aina miehiä, jotka ovat etsimässä seikkailua – seksuaalista kontaktia. Homofiilithän liikkuvat mielellään ja matkustavat usein. Vaasan tunnetuin tapaamispaikka on Hietalahden puisto. Mutta mikäli ei ole kiire ja sää on kaunis, voi kävelyretken aloittaa Hovioikeuden puistosta pitkin rantoja Hietalahteen.

Näin kertoili ”Alfredo” Ysikutosen jutussaan vuonna 1972, ja me suuntaamme kuuliaisesti Hovioikeudenpuistoon. Tukenani olevat siskot pyörittelevät silmiään ja tirskuvat, kun kaivan esiin paksun paperipumaskan ja alan luennoida. Vaan eihän tässä voi paljaaltaan vetää kuin mikäkin amatööri. Olisivat sentään kiitollisia, etten raahannut urkuharmonia mukanani!

”Alfredo” ei sano Hovioikeudenpuistosta sen enempää, joten se ei kaiketi ole toiminut varsinaisena kruisailupuistona. Huomautan kuitenkin siskoille, että Vaasan hovioikeudella itsellään on sangen pervo lähtökohta. Sen perustamisesta päätti vuonna 1775 Ruotsin kuningas Kustaa III (1746–1792), joka oli Wikipedian mukaan suvaitsevainen, tunteellinen, teatraalinen ja tuhlaavainen arkkitehtuurista ynnä sisustamisesta kiinnostunut ranskaa puhuva näyttämötaiteen harrastaja, jolla oli ”eloisa” hovi. Wikipedian ruotsinkielisen (!) version mukaan kuningasta epäiltiin toisin sanoen teikäläiseksi, koska hän suhtautui liian suopeasti siveellisyysrikoksiin ja käytännössä lakkautti kuolemantuomion, joka sodomiastakin saattoi seurata.

”Teatterikuninkaan” taru päättyi näyttävästi, kun hän sai salaliittolaisten luodista Tukholman oopperatalon naamiaisissa ja kuoli vammoihinsa kolme viikkoa myöhemmin. Se se oli näyttävä ulosmeno, huokaamme kateellisina.

Hovioikeudenpuisto.

Innoton jääkäripatsas

Vaan ei mennä merta edemmäs, kun meillä on omiakin tragedioita. Otetaan vaikka Fritz ja Into, kaksi suomalaista jääkäriliikkeen vaikuttajaa, joita sopii muistella Hovioikeudenpuiston Jääkäripatsaan juurella. Patsas muistuttaa Saksassa sotilaskoulutuksen saaneen Jääkäripataljoona 27:n tulosta Vaasaan vuonna 1918 ja jääkärien roolista sisällissodan päättymisessä valkoisten voittoon.

Tämä, kuten kaikki voitonmerkit, muistuttaa myös häviäjistä – niistä, joita ei syystä tai toisesta ole haluttu muistaa, koska heidän tarinansa ei sopinut kansakunnan suureen kertomukseen. Jääkäriliikkeessä tällaisia miehiä olivat Fritz Wetterhoff ja varsinkin Into Auer.

Fritz Wetterhoff (1878–1922) oli itsenäisyysaktivisti ja asianajaja, joka vaikutti Berliinissä ratkaisevasti jääkärikoulutuksen aloittamiseen ja Jääkäripataljoona 27:n perustamiseen. Kansallisbiografian mukaan Wetterhoffia ei merkittävästä panoksestaan huolimatta hyväksytty itsenäistyneen Suomen johtaviin piireihin eikä hän saanut elinaikanaan tunnustusta ansioistaan, koska oli huikentelevainen homo.

Vielä kovemman kohtalon koki Into Auer  (1890–1948), joka värväsi Jääkäripataljoona 27:ään kymmeniä miehiä ja joutui siksi venäläisten haaviin ja Pietarin Špalernajan vankilaan ”kalterijääkäriksi”. Jatkosodan jälkeen Auerin kalterijääkärikollegat passittivat hänet tekaistuin syin mielisairaalaan.

Tapio Turpeisen elämäkerta Tapaus Into Auer: jääkäriliikkeen viimeinen näytös (1995) selittää sairaalapassitusta Auerin vasemmistosympatioilla, arkaluonteisella tietämyksellä joidenkin muiden kalterijääkärien natsikytköksistä sekä ennen kaikkea Auerin homoseksuaalisuudella.

Kun Auer kuoli vuonna 1948, hautapaikka Tampereen Kalevankankaalla jäi merkitsemättä. Tukijoitta jääneen miehen hautakivelle kun ei löytynyt maksajaa. Vaasan Jääkäripatsas saa siis käydä myös Wetterhoffin ja Auerin muistomerkistä, onhan graniittiin hakatussa paatoksellisessa tekstissä mainittu myös ”ne, joilla ei armoa ollut”.

Kalaranta.

Kalarannan kävelypysäkki

Hovioikeudenpuistosta marssimme jatkuu Ysikutosen ”Alfredon” askelmerkkien mukaan viereiseen Kalarantaan. Siellä voidaan muistella toisaalta homomiesten ja muiden miehiä haluavien miesten perinteistä puistokulttuuria, toisaalta sateenkaarikansan järjestäytymistä, joka synnytti Vaasassa 1970-luvulla monipuolista neuvonta-, kerho- ja tanssitoimintaa.

Kalarannan puistoseksikulttuurilla on hyvin pitkät perinteet, sillä Sateenkaari-Suomi-kirjan mukaan miehet tapailivat toisiaan täällä jo 1900-luvun alussa. Kirjassa on kuvakin Kalarannan vanhasta yleisökäymälästä, joka oli koko lailla pramea paviljonki. Se purettiin vuonna 1938, mutta tilalle tuli uusi ja tuttavuuden hierominen jatkui taas vuosikymmeniä. Vielä Ysikutosessa 6/72 mainitaan Kalarannan ”kävelypysäkki” – sulkeissa WC –, jossa kannattaa käväistä ohi mennessään. Tätä nykyä ei tosin kannata pysähtyä kuin laituribaariin drinksulle, koska näköpiirissä ei ole edes pahaista bajamajaa.

Hyväksikäytän silti tilaisuutta ja kerron siskoille, että vanhastaan puistot ja pömpelit olivat meille miestenmiehille eräänlaisia taivaan portteja. Niissä solmittujen suhteiden kautta uudet tulokkaat pääsivät helposti osaksi laajempaa sateenkaarimaailmaa, joka kukoisti puistojen lisäksi tietyissä kaiken kansan kahviloissa ja ravintoloissa sekä yksityiskodeissa. Siten puistokulttuuri loi perustaa myöhemmälle järjestötoiminnalle, jonka ansiosta minunkaan ei tarvinnut heinäkuussa 1995 suunnata R-Collectionin vihreä huppari hulmuten Kalarannan käymälään, vaan saatoin mennä suoraan Setan tansseihin.

Toveruutta ja toleranssia lakeuksille

Vaasan Setan syntyä voi muistella Kalarannassa tähyilemällä vastarannalle Vaskiluotoon. Siellä sijaitsee Rantasipi-hotelli, jonka kabinetissa perustettiin 15.7.1972 nykyisen Vaasan Setan edeltäjä Fenix-klubi. Alkujaan se kuului Ysikutostakin julkaisseeseen Keskusteluseura Psykeen, joka oli vuonna 1968 perustettu seksuaalipoliittinen järjestö.

Jo Fenix-klubin perustamistilaisuudessa oli mukana vieraita lahden takaa, mikä kielii Pohjanmaan rannikon vahvoista kieli- ja kulttuuriyhteyksistä Ruotsiin. Muutenkin ruotsalaisiin alan järjestöihin luotiin yhteyksiä alusta lähtien, kuten ”Alfredo” kirjoittaa Ysikutosessa 7/72 (kirjoitusvirheet samat kuin alkutekstissä):

Alunperin oli tarkoitus pitää klubin ensimmäinen kokous elokuussa. Tämä tapahtui kuitenkin kuukautta aikaisemmin. Heinäkuun 15. päivänä tuli Gay Club Sundsvallista vierailulle Vaasaan. Oli käden käänteessä järjestettävä ohjelmaa, kokouspaikka ja majoitus veiraileville nuorille. Puuttuvan informoinnin takia meikäläisten osanottajien lukumäärä ei ollut suuri, mutta kokous ja järjestelyt onnistuivat hienosti. – – Sitäpaitsi tällä nuorella klubilla on ollut yhteys RFSL:ään ja Albatrossiin (Tukholma), jotka ovat luvanneet tukea meitä. – – Ohjelmassamme on yhteistyö Merenkurkun yli.

Fenixin lentoonlähtöä siivittivät vahvat tavoitteet:

Pohjanmaa on saanut ensimmäisen klubinsa, jonka tarkoituksena on edistää seksuaalista toleranssia (suvaitsevaisuutta, ennakkoluulottomuutta) ja jonka kotipaikkana on Vaasa. [Klubi] tahtoo toveruuden ja informoinnin avulla luoda yksinäisten ihmisten probleemojen ymmärtämistä. – – Olemme saaneet joukon kontakteja Pohjanmaan lakeuksilta ja pikkukaupungeista. Etäisyydet ovat melkoisia, mutta meidän päivinämme on käytettävissämme kunnollisia liikennevälineitä. Ja nyt me aiomme yrittää kokeilla yksinäisten ihmisten kontaktimahdollisuuksia. – – Nyt toivomme, että Fenix-lintu vahvoilla siivillään on vievä sanomamme toveruudesta ja toleranssista lakeuksille. Emme puhu sukupuolien välisestä rakkaudesta, vaan me puhumme ihmisten välisestä rakkaudesta.

Vaasan Setan nettisivuilla olevan historiikin mukaan Fenixin toiminta oli alussa postilokeroon tulleeseen postiin vastaamista ja yksityiskodeissa pidettyjä illanistujaisia. Ensimmäiset tanssit järjestettiin joko vuonna 1973 tai 1974 (eri lähteissä on eri vuosiluvut), ja vuonna 1975 saatiin aloitettua säännöllisempi toiminta kerhoiltoineen ja tansseineen. Niistä lisää tuonnempana, vaikka siskot tietenkin haluaisivat, että tyhjentäisin pajatson jo nyt.

Kustaanlinna ja Hietalahden puisto.

Huvila ja huussi

Kalarannasta kävelymme jatkuu Ysikutosen 6/72 reittikuvauksen mukaisesti Kustaanlinnan (vaasalaisittain Kustasporin) uimarannalle.

Jutussaan ”Alfredo” vihjailee, että ”auringossa loikoilevista nuorista saattaa löytyä joku seurasta kiinnostunut”. Näin pilvisenä päivänä kaikki ovat kuitenkin mitä ilmeisimmin joko suihkurusketuksessa tai sitten kiltisti kalpeina kotona, koska rannalla ei ole juuri muita kuin me. Viimeiseksi toivoksi jää siis vehmaan rantareitin viimeinen etappi: Hietalahden puisto.

Kaivan pokkana käsilaukusta alueesta tehdyn tuhdin kulttuuriympäristöselvityksen, jonka mukaan 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla rakennettu puisto ja sen maineikas villa ovat Ruotsista omitun kesämökkikulttuurin varhaisimpia edustajia. 1880-luvulta lähtien alue on ollut kaupungin omistuksessa ja toiminut kaupunkilaisten – siis myös kaupungin homomiesten ja muiden miehiä haluavien miesten – suosimana virkistäytymispaikkana.

Hietalahden puistoa ja Vaasan muita ulkotapaamispaikkoja sivutaan myös tutkija Kati Mustolalta saamassani julkaisemattomassa jutussa ”Vaasan Psyken ja Setan historiaa”. Siinä todetaan, että Hietalahden villan yleisökäymälän seinään oli kaiverrettu miesten tapaamismerkintöjä, joista vanhimmat olivat peräisin 1900-luvun alusta.

Vielä Fenix-klubin perustamisen aikaan 1970-luvulla Hietalahden puisto oli Vaasan miestenmiesten suosituin ulkoilualue. ”Alfredokin” hehkuttaa Ysikutosen jutussaan, että puiston ”kävelypysäkki” – sulkeissa WC – oli tavallisesti monen samalla asialla olevan vilkkaan mielenkiinnon kohde. ”Tarvitaan vain vähän hyvää onnea ja kala tärppää yllättäen.” Vaan ei tärppää tänään, koska koko huussi oli hävinnyt, mitä toinen siskoista kovasti manailee samppanjakupla otsassa.

Imppareita ja runkkarihomoja

”Vaasan Psyken ja Setan historiaa” -jutussa kerrotaan, että Hietalahden pömpelin purun jälkeen suosituimmaksi tapaamispaikaksi tuli juuri näkemämme Kustaanlinnan uimaranta. Sitten senkin pömpeli uimakoppeineen purettiin.

Pömpelien purkaminen johtui siis kaikesta päätellen kaupungin tietoisista pyrkimyksistä. Moinen ei ollut mitenkään poikkeuksellista, sillä homojen ja muun ”epäsosiaalisen aineksen” suosimia pisuaareja purettiin muuallakin Suomessa eri vuosikymmeninä, kuten Helsinki- ja Tampere-jutuissa on jo ollut puhetta.

Vaasassa purkaminen johti aina vain kohtaamispaikan siirtymisen, kunnes mitään purettavaa ei ollut. Sitten vain pokailtiin pömpelittä:

Niin sitten kansa vaelsi [Kustaanlinnasta ja Hietalahdesta eteenpäin] Ahvensaareen. Vaan purettiin se pömpeli sieltäkin. Ei ollut enää pömpeleitä Vaasassa, joten sinne jäivät Ahvensaareen kaikki pyörimään, missä edelleenkin on liikettä.

Kati Mustola kertoi minulle, että Ahvensaaresta tuli sittemmin hyvin suosittu ulkotapaamispaikka – eräänlainen Vaasan ”Mäntymäki” [ks. Homohistoriallinen Helsinki 4: Karuselli käy]. Myös nettikeskusteluista löytyy kommentteja siitä, miten Ahvensaaren pusikkoisilla rannoilla viihtyivät ennen vuoden 2008 asuntomessualueen rakentamista vain ”impparit ja runkkarihomot”:

Kyllä siellä ahvensaaren pusikoissa on ollut kaikenlaisia puskarunkkareita. Kakarana löydettiin pikkusesta hökkelistä kasa pornolehtiä. Yksinäisiä miehiä käy ”autoilemassa” appuralla [Ahvensaarella], samat tyypit useita kertoja päivässä, ilman mitään näkyvää syytä? Vuosien saatossa on hökkelit purettu ja pusikkoa harvennettu. Taitaa tosin noiden aikojen ukkeleiden pelit jo olla melko velttona.

”Nyt nää ei muut kuin metsien puut / käy kuurupiiloon hunajasuut.” (Aune Haarla)

Puistoilu puhuttaa

Vaikka Ahvensaari ja rantareitti ovat rauhoittuneet, miestenväliseen seksiin liittyvä puistoilukulttuuri ei ole pienen googlailun perusteella hävinnyt mihinkään myöskään Vaasasta.

”Miksi ihmeessä kukaan haluaisi kuksia missään puskassa? Miksei ne ota huonetta Omenahotellista?” siskot ärähtävät.

Esimerkiksi siksi, että hotellihuone edustaa romantiikkaa, kun taas puistot, levarit ja muut ulkotapaamispaikat tunnetaan runkkupaikkoina. Runkkupaikasta on romantiikka kaukana. Kukaan ei mene Plantagenin pusikoihin piknikkorin kanssa tai kurvaa Ylistaron levarille elämänkumppania etsimään. (Vänkärin puolen aurinkolippa vain alas merkiksi. Kuulemma.)

Puistoilu on muuttunut sateenkaarikulttuurissakin hyvin marginaaliseksi harrastukseksi, joka saanee polttoaineensa ennen kaikkea persoonattomuudesta sekä siihen liittyvästä jännityksen ja ehkä jopa pelon elementistä. Paras näkemäni fiktiivinen kuvaus tästä on Stranger by the lake -elokuva, joka on venyttänyt ”koskaan et tiedä, kenet kohtaat” -ajatuksen murhamysteeriksi.

Monella kaksoiselämää elävällä miehellä onkin runkkupaikoilla kirjaimellisesti elämä pelissä. Olen kuullut vuosien varrella lukuisia tosielämän anekdootteja miesseuraa etsivistä perheenisistä, joille Omenahotelli tuskin on kovin varteenotettava vaihtoehto.

”Siat! Miksei ne tule kaapista?” siskot pistävät vastaan.

Ehkä siksi, että ne ei yksinkertaisesti koe olevansa homoja. Pikemminkin näistä miehistä voisi käyttää sanaa queer, jonka Sandra Hagman on kääntänyt nokkelasti kummaksi väitöskirjaansa perustuvassa teoksessa Seitsemän kummaa veljestä (2016, ks. myös aiempi väitöskirjan esittely). Kummat miehet saattavat identifioitua heteroiksi, mutta harrastaa silti satunnaisesti samasukupuolista seksiä. 

Kirjassaan Hagman kuvaa kiinnostavasti sitä, että 1900-luvun ensivuosikymmeninä tällaisiin satunnaisiin miestenvälisiin seksisuhteisiin ei suhtauduttu järin vakavasti eivätkä ne vaikuttaneet maalais- ja työläismiesten miehisyyteen tai käsityksiin itsestä. Suhtautuminen muuttui vasta, kun homoseksualisuus alettiin toisen maailmansodan aikoihin mieltää viettelyn myötä tarttuvaksi taudiksi, joka uhkasi myös satunnaiseen sutinaan sortuvia heteromiehiä.

Nyt kun sekä laki että asenteet sallivat homostelun ja kun sitä varten voi ostaa lakanoita Finlaysonista, miestenvälinen seksi tuntuu olevan vain jonkinlainen väistämätön välietappi matkalla alttarille. Tähän kuvaan eivät mahdu runkkupaikat ja miehet, jotka ovat jotain siltä väliltä. Petturit ja rintamakarkurit halutaan tuomita puolin ja toisin, jotta jonkinlainen roti säilyisi ja pelottava häilyvyys saataisiin hallintaan.

Kummille miehille on kuitenkin turha puhua kaapista tulosta, koska heille ei ole tarjolla mitään identiteettiä, jonka he voisivat omaksua kaapin ulkopuolella. Niinpä he pysyvät kummina – ehkä myös itselleen, mutta ennen kaikkea meille kaikille muille, jotka olemme niin innokkaita hetskuttelemaan ja homottelemaan ja lokeroimaan asioita.  Tässä suhteessa en ole itsekään mitään enkeli: viljelenhän blogissa toistuvasti homo-sanaa eräänlaisena kattokäsitteenä, vaikka se ei riittävän hyvin heijastele sateenkaarikansan moninaisuutta.

Runkkupaikkoihin sekä niillä käyviin perheenisiin ja muihin kummiin miehiin liittyvä moraalinen närkästys on ymmärrettävää. Tuomitseminen ei kuitenkaan poista ilmiötä eikä auta sen ymmärtämisessä. Itse ajattelisin, että runkkupaikkoihin sopivat hyvin historioitsija George Chaunceyn ajatukset metroasemien vessoista seksin absoluuttisena nollapisteenä. 

Gay New York -teoksessaan (1994) Chauncey toteaa oivaltavasti, että seksuaalisten tarpeiden tyydyttäminen vessoissa rinnastuu lähinnä muiden ruumiillisten tarpeiden tyydyttämiseen. Tällainen puhdas ”tarpeiden teko” on myös miehille itselleen henkisesti hyväksyttävämpää, koska sen ei koeta liittyvän luonteeseen, identiteettiin tai vastaaviin seikkoihin. Käydään tarpeilla, koska keho niin vaatii ja koska muuta ei tarvita. Kotonahan on jo vaimo ja lapset. Kumma mies vain piipahtaa kirjaimellisesti maanalaisessa ja tekee sen jälkeen ylösnousemuksen normaaliin perhe-elämään.

”Tahtoisin taivaalle lennähtää / mut selästä siivet puuttuu /

varjot jo puistoihin ennättää / ja lauluni tuuleksi muuttuu”

(Anssi Kela)

Historian haamut

Lääh! Puuh! Huohotamme väittelyn väsyttäminä kuin tantraseksikurssin priimukset ja jaamme kuvitteellisen sätkän tietoisina siitä, että tämä keskustelu oli varmasti kiihkeintä, mitä kukaan meistä tulisi sinä iltana kokemaan Vaasan pusikoissa. 

Vaasan marssi on nimittäin nyt marssittu. Miss Laaja Aukee Pohjanmaa on pilannut komeimmat 45 numeron korkkarinsa, eikä isänmaa ole vaivautunut avaamaan syliään. 

Yksin emme silti ole, sillä näen nyt heidät kaikki: oppaamme ”Alfredon”, Kustaa III:n verisessä naamiaispuvussaan, sydäntaudin nujertaman Fritz Wetterhoffin, viimeiseksi jääneellä ryyppyreissullaan itsensä teloneen Into Auerin, Kalarannan käymäläkansan, Kustaanlinnan konkarikönsikkäät, Hietalahden huussiveljeskunnan, Ahvensaaren aikamiespojat ja kaikki muut kummat miehet.

Kuin huomaamatta kaikki rantakävelyn aikana esiin manaamani historian haamut ovat kerääntyneet ympärillemme vaatimaan vastalahjaa: tarinaa siitä heinäkuun illasta vuonna 1995, jolloin tämä setä Setan tansseihin lähti.

Jatkuu

Samasta aiheesta:
Homohistoriallinen Helsinki 1–12
Yksi vihreä enkeli, kiitos! – syysretki Pirkanmaan pervopääkaupunkiin