Suomalaispoikia maailmalla: Oltiin taas Tukholmassa 1/2

”Suomalaispoikia maailmalla” -sarjan aiemmissa jutuissa on jo kurkistettu homomatkailun historiaan ja tehty matka rapakon taakse 1970-luvun New Yorkiin. Johtoajatuksena on ollut se, että homomatkailua ovat perinteisesti leimanneet kuvitteellisten ”kotimaiden” etsiminen Ihmemaa Oz -hengessä sekä matkakohteiden tarjoamat seksuaaliset mahdollisuudet.

Vanhojen homolehtien matkajuttuja lukiessa on ollut hauska huomata, että vapaus on löydettävissä yhtä lailla Pohjanlahden kuin Atlantinkin takaa. Oltiinpa Tukholmassa tai New Yorkissa, juttujen sävy on aina yhtä herkutteleva ”muu maa mansikka” -hengessä.

Erityisen silmiinpistävää tämä on Tukholma-jutuissa, joissa suomalaisia homoturisteja ei lainkaan vaivaa perinteinen naapurikateus ja -kauna. Tukholmaa tituleerataan alan lehdissä milloin ”tirkistysreiäksi parempaan ja vapaamielisempään maailmaan” (Kalle 1/78), milloin ”homojen paratiisiksi” (Mosse 2/83) ja milloin ”nautinnon ja kepeän menon pääkaupungiksi” (96-lehti 3/84). Välillä toki varoitellaan turpaan antavista raggareista tai kritisoidaan ”ruotsalaishinttien” yleistä tympeyttä, mutta aina niin tyylikkäästi pukeutuneen Svea-papan syliin käydään enimmäkseen mukisematta ja perä edellä.

Tukholman kaupallinen tarjonta oli koti-Suomeen verrattuna 1970–1980-luvuilla omaa luokkaansa, joten vanhoissa lehtijutuissa nuohotaan ahkerasti kaupungin homobaareja, -diskoja ja -saunoja. Siinä sivussa ihmetellään drag show’ta, eikä ulkotapaamispaikkojakaan ei unohdeta. Kahdeksankymmentäluvulle tultaessa uskalletaan jopa kajauttaa taisteluhuutoja marssimalla Tukholman vapautusviikon mielenosoituskulkueessa.

Tässä kaksiosaisessa matkajutussa risteilyemäntänne Hulivilipoika vie teidät yö Tukholmassa -risteilylle 1970–1980-luvun hengessä. Juttu perustuu 96-, Kalle- ja Mosse-lehdissä julkaistuihin kirjoituksiin.

Laivalippu vapauteen

Homoseksuaaliset teot poistettiin Ruotsin rikoslaista jo vuonna 1944, joten paikallisella homokulttuurilla oli aikaa kehittyä vapaasti vuosikymmeniä ennen kuin vastaava tuli mahdolliseksi Suomessa. Suomen homokieltolaki kumottiin vasta vuonna 1971, ja sen jälkeen kärsittiin vielä pitkään kehotuskiellosta ja ennen kaikkea nuivasta asenneilmastosta. Suomalaisten sateenkaarimatkailijoiden silmissä Ruotsi oli siis vielä pitkälle 1980-luvulla paljon muutakin kuin vain laivan seisovia pöytiä ja satamakioskien halpaa margariinia – se oli vapaa maa!

Vapauden ilosanomaa julistavat esimerkiksi 96-homolehden (jäljempänä Ysikutonen) ”Kesä-Eurooppa”-oppaat, joissa homojen Suomi–Ruotsi-maaottelun voittajasta ei ole epäselvyyttä. Esimerkiksi vuoden 1977 oppaassa mainostetaan kevyeen ruotsalaiseen tyyliin sykkivää vilkasta meikäläiselämää, ”jota me hieman raskasmieliset suomalaiset käymme täältä lahden takaa töllistelemässä”. Vuoden 1984 oppaassa taas todetaan, että Ruotsi on ”ensimmäinen ja lähin ulkomaa, jossa hinttituristin ei tarvitse olla laisinkaan varpaillaan”.

Vastaava ajattelu hallitsee jo Ysikutosen ensimmäistä Ruotsin-matkajuttua ”Raportti Tukholmasta”, joka ilmestyi numerossa 5–6/70 kotoisen kieltolain vedellessä viimeisiään. Naapurimaa näyttäytyy Hans-Pjotr-nimimerkin kirjoittamassa ja molemmilla kotimaisilla julkaistussa jutussa paikkana, jossa suurin nähtävyys on vapaana kukoistava samasukupuolinen rakkaus.

Jo laivamatka toimi kirjoittajalle siirtymäriittinä, jonka aikana hän omaksui tavallisen risteilyturistin sijasta seikkailevan homomatkailijan asenteen ja astui laivalipun hinnalla ostetun vapauden voimaannuttamana puskista päivänvaloon:

Ilmatar lipuu arvokkaan hitaasti ahdasta sisääntuloväylää kohti Tukholmaa ja Skeppsbrota. Olen tehnyt tämän matkan lukuisia kertoja, mutta tällä kertaa se tapahtuu aivan toisenlaisissa tunnelmissa: olen lähtenyt etsimään toista Tukholmaa, Tukholmaa, jossa iloitaan ja riemuitaan, mies miehen kanssa, nainen naisen kanssa ja joskus suloisesti aivan sekaisin. – – Ruotsissa on laki, niin kuin sanonta kuuluu. Sen huomaa jo laivalla. Hyvin pukeutunut ruotsalainen mies katsoo minua taukoamatta. Kun katseemme kohtaavat, hän hymyilee ystävällisesti, kääntyy pois päin ja jää odottamaan. Ruotsalaisilla on tapoja, kyllä kyllä!

”Me kaksi matkalla Tukholmaan”.

Huomattavasti lihallisemman käsityksen Ruotsin-laivojen keinotodellisuudesta saa Kalle-lehdessä 8/84 ilmestyneestä jutusta ”Gay-pojat merellä”. Se lupaa esitellä laivojen suosituimmat iskupaikat meikäläisittäin, ja myyntipuheet ovat yhtä vaatimattomia kuin haaremin sisäänheittäjällä:

Helsingin satamassa maata rötköttää kaksi todellista jättiläistä, toinen punainen ja toinen valkoinen. Ne rahtaavat suomalaisia ja ruotsalaisia näiden kahden kansankodin välillä ja toimivat samalla kahden kansallisuuden sulatusuunina, sillä laivat luultavasti ovat todellisia naimakoneita. Yhden matkan aikana tapahtuu varmasti monta nussahdusta. Niin ikään ovat laivat homoseksuaalien herkuttelupaikkoja. Ruotsalaiset ovat kuuluisia ”löysäperseisyydestään”, eivätkä suomalaiset jää kauas jälkeen.

Käytännössä kaikki lukemani homolehtien Tukholma-jutut sijoittuvat näiden ääripäiden väliin, ja kriittiset äänenpainot ovat ani harvassa. Yleensä Tukholma lunasti kaikki suomalaishomon täyttymättömät toiveet, eikä Ysikutosen 5–6/70 Hans-Pjotr-nimimerkkikään joutunut pettymään: oli klubeja ja perinteisempiä ”maastoja” sekä tunnelmaa täynnä oleva Tukholman yö, jossa hienointa oli mahdollisuus osoittaa rakkauttaan peittelemättä:

Kävelin suomalaisystäväni kanssa käsi kädessä katuvilinässä, pysähdyimme, halasimme, suutelimme, ero oli taas edessä. ”De gillar varandra” – he pitävät toisistaan, sanoi ohikulkeva nainen toiselle.

Humalluttava vapauden tunne sai kirjoittajan jopa huokaamaan, että ”pensaskausi alkaa olla voitettu kanta”. Tällä hän viittasi ehkä siihen, että Ruotsissa homojen ei tarvinnut pakon edessä etsiä anonyymia seuraa pimeistä puistoista. Eri asia olikin sitten se, jos puisto- ja vessasafarille halusi mennä omasta halusta, ja useimmat suomalaisten Ruotsin-matkajuttujen kirjoittajat halusivat – niin myös Hans-Pjotr.

Tukholman aarrekartta 96-lehdessä 8/72. Osaan kartan paikoista tutustutaan jutun jälkiosassa.

Euroopan suurin tuhkakuppi

Ilmattaren saavuttua arvokkaan hitaasti perille Hans-Pjotr suuntasi suin päin ”Pölkkysaaren” homojen hermokeskukseen, keskusrautatieasema Centralenille, mistä hän raportoi näin:

Asemahallin lattiatasossa olevan ympyränmuotoisen aukon, ”Euroopan suurimman tuhkakupin” ympärillä oleilee aina kiinnostunutta väkeä. Hallin ylätason kahvilassa istuu kauniisti pukeutuneita nuoria miehiä, jotka seuraavat silmä tarkkana ohikulkevia. Suomea kuulee puhuttavan yllättävän usein.

Kuten monet muistavat Jonas Gardellin aids-trilogiasta, ”Euroopan suurin tuhkakuppi” tunnettiin ennen muinoin myös nimellä ”Bögringen”, ”Homorinki”. Siellä päivystäessä kannatti Hans-Pjotrin kuulemien juorujen mukaan pitää kukkarosta kiinni:

Centralen on myös ”rahastajien” paikka. Kumma kyllä sielläkin on kavereita, jotka ovat puhtaasti ammattilaisia s.o. omalta käyttäytymiseltään heteroseksuaaleja. Lähellä sijaitsevan hienon hotellin portieeri on niin ikään usein nähty päivystäjä, joka huolehtii omasta asiakaspiiristään. Äskettäin hän etsi nuorta poikaa eräälle sveitsiläiselle professorille. Lasku oli n. 250 mk [nykyrahassa noin 360 euroa], josta portieri peri toimistokulujen peittämiseksi 50 mk! Tämä on kuitenkin luettava supertaksojen luokkaan. Tavallisesti hinta on n. 25–40 mk [36–58 euroa].

Ysikutosessa 2/71 on julkaistu myös haastattelu, jossa parikymppinen suomalaisnuorukainen kertoo kokemuksistaan tukholmalaisena prostituoituna. Nuorukainen kertoo päätyneensä myymään itseään samasta syystä kuin niin moni nykyinenkin maahanmuuttaja: koska hän ei ollut puutteellisen kielitaitonsa vuoksi onnistunut saamaan mitään kunnollista hommaa. 

Nuorukaisen paalupaikkana toimi juuri aseman ”tuhkakuppi” ja edellä mainittu ylätason kahvila, jota hän kutsui kreikkalaiseksi baariksi. Käypä taksa oli 50 kruunua, joskin riippui täysin asiakkaan ulkonäöstä, ”mitä siltä uskals kiskoo”. Nuorukainen kertoi, että asemalla pyöri kymmenkunta muutakin huoraa, joista valtaosa oli naiseksi pukeutuneita miehiä tai sitten miesten kuteissa olleita narkkareita. Mukana oli myös koulukodeista karanneita ja muita alaikäisiä, joten Hans-Pjotrin juoruilu sveitsiläisprofessorin seuralaisista ei ehkä ollut pelkkää urbaanilegendaa.

Ysikutoseen haastatellun suomalaispojan bisnekset olivat loppuneet, kun poliisi oli ottanut hänet kiinni ja passittanut hänet takaisin Suomeen. Samalla loppui huoraaminen, koska Suomessa oli kuulemma niin heikot markkinat.

Kalle-Juhanin pitkä odotus Kalle-lehdessä 9/83. 

Puisto- ja vessasivistystä

Ysikutosen ensimmäisen Tukholma-jutun kirjoittanut Hans-Pjotr jatkoi kaupunkikierrostaan asemalta läheiselle Klara Norra Kyrkogatanille, joka tunnettiin tuolloin myös lempinimellä ”Lyckliga Gatan”. Sen kulmilta tapasi iltapimeällä ”odottavannäköisiä ulkoilijoita”.

Paljon suoremmin asian ilmaisi Mosse-lehti vuonna 1983 ilmestyneessä jutussaan ”Tukholma: homojen paratiisi”. Siinä Klara Norraa kutsutaan Tukholman ainoaksi pornokaduksi, jolla myytiin kaikkea seksiin liittyvää kirjoista ja videofilmeistä lähtien. Lisäksi mainitaan erikseen, että katu oli ilta-aikaan suosittu homojen kohtaamispaikka.

Nykyinen Klara Norra on aseman Homoringin tavoin täysin paheeton ja tuttu lähinnä Gardellin kirjoista. Sama koskee Humlegårdenin puistoa, jota sekä Mosse että Ysikutonen kuvailivat jutuissaan Tukholman tunnetuimmaksi homopuistoksi.

Blogin aiemmassa Tukholma-jutussa oli jo puhetta, että Humlegårdenista tuli Tukholman puistohomojen päämaja jo 1860-luvulla. Vuosikymmenten saatossa sateenkaareville tukholmalaisille syntyi monia muitakin kohtaamispaikkoja, mutta Humlegården piti sitkeästi pintansa. Näin puistoa ja sen mykkää menoa kuvaili Ysikutosen 8/72 ”Tukholma”-matkajutun nimetön kirjoittaja:

Subkulttuuri eli puisto- ja vessasivistys kukki rehevänä keskustassa sijaitsevan Engelbrektsgatanin puoleisessa reunassa noin 150 metriä Kuninkaallisesta kirjastosta eteenpäin. ”Liikenne” muistutti vähän Helsingin Stadioninmäkeä. Kuljettiin ja kytättiin naapuria sanaakaan sanomatta. Mieltymystä osoitettiin vastaamalla toisen kopelointiin, rukkaset annetaan kääntämällä selkänsä ja poistumalla nopeasti vähän matkan päähän. Koko aikana ei puhuta sanaakaan.

Monissa blogikirjoituksissa olen kuvannut puistojen merkitystä aiempien homosukupolvien makuu- ja olohuoneina, joissa oli helppo tavata kaltaisiaan ja solmia seksuaalisten suhteiden ohella myös sosiaalisia kontakteja. Makuuhuonekäytössä puistot olivat homosaunojen tavoin hyvin erikoisia elekielen näyttämöitä, joissa kuului pussata eikä puhua.

Humlegårdenin iskuetikettiä kuvaillaan myös Ysikutosessa 9/74 ilmestyneessä jutussa ”Käytiin taas Tukholmassa”, jossa kolme ”suomalaishinttiä” raportoi kaupungin skenestä:

Kerrotaan monen suomalaispojankin tulleen siellä puuta vasten työnnetyksi, kun on mennyt ihmettelemään puistossa aavemaisesti liikkuvia miehiä. Täällä on sääntönä äänettömyys. Kukaan ei puhu sanaakaan. Vaimeilla liikkeillä ilmaistaan, mitä mielessä liikkuu.

Humlegården syksyllä 2014.

Klara Norran ja Humlegårdenin lisäksi Ysikutosen matkakirjoittajat neuvoivat ”raikkaan ilman haukkaajia” suuntaamaan kesäisin ja viikonloppuisin Brunnsvikenin rannalle. Sinne päätyivät esimerkiksi edellä mainitut suomalaishintit, joiden rusketus jäi kaikesta päätellen pahasti puolitiehen:

Kartalla on kiintopisteenä Skogshögskolan ja Statens Skogsforskningsinstitut. Niiden eteläpuolitse lähtee kapea rantatie, jonka varrella on mm. Brunnsvikenin kanoottiklubi. Siitä vain rohkeasti eteen päin tien oikealla puolella kohoavien mahtavien kallioiden luokse. Kallioiden juurella, tien ja rannan tuntumassa voi jo nähdä nakuja auringon ottajia, mutta näky sen kun vain paranee, jos jaksaa kiivetä ylös kallion laelle. Siellä ei jää enää epäilystäkään siitä, mihin seuraan on tultu. Lajalla [sic] alueella otetaan alasti aurinkoa, kävelytetään koiraa, luetaan päivän lehteä tai kävellään hitaasti naapuriviltin ohi esiintymismielessä. Eivät ole turhan ujoja ruotsalaiset (eivätkä kesätöissä olevat suomalaiset). Vakavassa mielessä tapahtuva auringonotto vaikuttaa tunnelmasta ja tilanteesta johtuen hienostelulta.

Himosaunomista

Kun puistokulttuurin peruspiirteet – metsästys, puhumattomuus ja anonyymi seksi – siirrettiin neljän seinän sisälle, saatiin homosauna. Ja niille jos joillekin omistettiin suomalaisten homolehtien Tukholma-jutuissa paljon palstatilaa. Jutut ovat todellisia himosaunomisen ylistyslauluja.

Harvoin käy niin, että suomalainen tulee pahan kerran löylyn lyömäksi nimenomaan ruotsalaisessa saunassa, mutta Ysikutosen 8/72 ”Tukholma”-jutun kirjoittajalle niin kävi ainakin kuvaannollisesti. Hän nimittäin vieraili Athletic-saunassa (Skeppargatan 5) ja kuvaili sen menoa ”suomalaisittain katsellen hurjaksi”. Siinä missä suomalainen sauna on näennäisen seksitön kotoilupyhättö, kansainvälinen homosauna on kuin sen läpeensä turmeltunut kaksoisveli, josta oli syytä varoitella kokemattomia. Näin tehtiin myös Ysikutosessa 3/84 julkaistun ”Kesä-Eurooppa”-jutun Tukholma-osiossa:

Saunoissa kukoistavat varsinaiset lihan markkinat, ja vaikka meno ei sinänsä ole kovaa, vaan hienostuneen ruotsalaista, kannattaa varoittaa herkkämielisiä menemästä yksin, ellei tavoite ole kirkkaan selvä.

Hyvä on. Mennään. Avataan ovi ja kurkistetaan sisään Athletic-saunaan, jota esiteltiin kuvien kera Ysikutosessa 11/74.

96-lehti 11/74.

”Kuten kuvista ilmenee, saunassa on runsaasti tiloja kaikkeen muuhun kuin saunomiseen. Oleskeluaulassa voi katsella televisiota, seurustella, aterioida, nauttia virvokkeita tai vain muuten seurata yleistä menoa. Näissä kuvissa näkyvien tilojen lisäksi saunassa on pimeitä ja hämärästi valaistuja, rauhallisia rentoutumiskoppeja, joiden tilalla oli aikaisemmin kuntohuone. Liekö ollut käyttö vähäistä, kun siitä on luovuttu”, pohti Ysikutosen koehenkilö.

No eihän tuo niin pahalta kuulosta – rentoutumiskopit ja kaikki. Kieltämättä tässä hieman ramaisee, kun on koko päivän juossut kaupungilla. Tehdään siis kuin ”Tukholma”-jutun kirjoittaja vuonna 1972: maksetaan 8 markan jäsenmaksu, heitetään pois arkipaita ja kietoudutaan saunan ystävällisen isännän ojentamaan ”tartukemenetelmällä kiinnittyvään lannevaatteeseen”.

Eikä tarvitse masentua, vaikka lannevaatteen yläpuolella olisi orastava vatsakumpu, sillä suosio on kuulemma joka tapauksessa taattu: ”Pitää olla tosi pahannäköinen rujo, ennen kuin joutuu lähtemään saunasta ilman minkäänlaisia kokemuksia!”

Tätä seuraa hyvin eksplisiittinen kuvaus Athletic-saunan etiketistä. Kuvaus on myös omalla tavallaan lohduttava, sillä vähäpuheinen suomalainen saattoi kerrankin tuntea olonsa kotoisaksi myös naapurimaassa – homosaunassahan ei yksinkertaisesti turhia puhuta, vaikka oltaisiin diskuteeraamisen suurvallassa Ruotsissa [ks. puhumattomuudesta myös Hulivilipojan aiempi QX-pakina]:

Ensiksi vilkaistiin kahteen vierekkäin sijaitsevaan, sisään rakennettuun löylykoppiin. Toisessa oli yli sata astetta kuivaa löylyä ja tyhjää, toisessa juuri ja juuri lämmintä ja täyttä. Tässä kopissa oli syvä ylälaveri, jonka etureunassa oli teline jaloille. Laverilla haarat levällään makaaminen merkitsi sitä, että kuka hyvänsä saattoi ryhtyä imemään makaavaa. Halukkaita näkyi olevan eikä siinä touhussa vierastettu muiden läsnäoloa. Outoa ja arkaa maalaispoikaa vähän huippasi moinen meno. Löylystä mentiin suihkuun isoon halliin, josta johti verhottuja oviaukkoja pimeisiin ”rentoutumishuoneisiin”. Ensimmäinen rentoutumishuone oli hämärästi valaistu, toinen täysin pimeä ja kalustamaton, jossa isännän mukaan oli etsittävä sopiva kohta käsin hapuilemalla! Kolmannessa ja neljännessä huoneessa oli pieniä ”aitioita” vuoteineen. Pitkälleen asettuminen merkitsi partnerin odottamista. Ellei tulija miellyttänyt, se osoitettiin nousemalla pois vuoteelta. – – Olipa saunaa kerrakseen.

No näin todellakin voi sanoa. ”Tartukemenetelmä” tarkoitti ilmeisesti sitä, että joku väistämättä tarttuu siihen omaan lannevaatteeseen, eikä rentoutumishuonekaan kuulostanut kovin rentouttavalta. Athletic-sauna oli kuitenkin lällärikamaa verrattuna Tukholman lyömättömimpään löytymestaan Viking Saunaan (Sigtunagatan 12). Siellä vierailivat sekä Kallen että Mossen toimittajat, ja jutut olivat juuri niin diskreettejä kuin vain pornolehdiltä voi olettaa.

Kalle 9/82.

Sävyn määritti jo Kallen 9/82 jutun ingressi: ”Kautta aikojenhan ruotsalaisia on syytetty ”siitä”, ja ainakin Viking-saunassa oli villiä menoa. Jokaisella jökötti vihta haarojen välissä ihan omasta takaa.” Itse jutussa ei sitten olekaan järin paljon painokelpoista siteerattavaa alkua lukuun ottamatta:

Viking-sauna oli helppo löytää. Se sijaitsee aivan kadun keskivaiheilla olevassa rakennuksessa. Julkisivulla on paljon lupaava, salaperäinen vihreä ovi. Eteisessä minua oli vastassa yhtä hymyä säkenöivä seksikäs mies, joka toivotti minut tervetulleeksi ja samalla rahasti hienotunteisesti 30 kruunua. Mukaani sain pyyhkeen ja vaatekaapin avaimen. Nappasin pyyhkeeni ja loikkasin vastaanottohallin hämäryydestä portaat alas pukeutumistiloihin.

Sieltä päästiinkin suoraan lepohuoneeseen ja käytävää eteenpäin kohti kaikkein pyhintä, josta löytyi sauna, ”puolipimeä labyrintti” eli turkkilaistyylinen höyrykylpy, kaksi huonetta SM- ja nahkaseksiä harrastaville ja niin poispäin. Loput jutusta voidaan tiivistää siihen, miten kanssakylpijän ”lupaavalta näyttävä kohouma pamppaili piilossaan”.

Mutta jos välttämättä haluatte tietää enemmän, niin tämän jälkeen ”XXX valui pitkin XXX kastellen XXX, kun hän lukittuaan oven astui lähemmäs. Minun oli kerta kaikkiaan pakko saada XXX. Siksi repäisin pyyhkeen pois sen tieltä. XXX kohosi nytkähdellen ylös XXX vetäytyessä pois violetin värisen XXX tieltä.”

Sigtunagatan 12. Viking Saunaan mentiin sisään valomainoksen alla olevasta ovesta. Nykyisin samoissa tiloissa toimii Tukholman improvisaatioteatteri.

Viimeisimmän tekniikan hyväksikäyttöä

Kun pornoteatterit alkoivat väistyä videonauhan voittokulun myötä, syntyi videoklubeja, joiden toiminta ja etiketti vastasivat homosaunojen menoa. Suomalaisissa homolehdissä hehkutettiin ennen kaikkea Video Pan -nimistä monitoimilukaalia (Hantverkargatan 49). Siellä vieraili myös Kallessa 12/83 ilmestyneen jutun ”Tukholma on villi vieläkin: näin vain voi gay kisailla” kirjoittaja, joka summasi paikan annin toteamalla: ”Kävele ovesta sisään ja heti alkaa tapahtua.”

Video Panissa ei uskottu segregaatioon, vaan paikka oli tarkoitettu sekä homoille että heteroille:

Tukholma on monessa suhteessa ollut edelläkävijä Pohjoismaissa. Seksin alalla Ruotsi on ainakin kerännyt hyvin usein vanhoillisten piirien kauhistelut ja raivonpuuskat vapaamielisten aploodien [sic] saattelemana. Uusin keksintö on ollut yhdistää enemmistö- ja vähemmistöryhmien pornoluolat yhdeksi kokonaisuudeksi viimeisintä tekniikkaa hyväksikäyttäen. Tämän idean tuloksena on syntynyt Video Pan – pornoluola kaikille. Sisällä on hämärää – tietenkin. Kun olet pulittanut 30 kruunua kassalle, astut saliin. Sali oli ennen muinoin eli vielä toissa kesänä toiminut tavallisena elokuvateatterina. – – Salissa liikuttiin vaatteet päällä, mutta jotkut miehet olivat vetäisseet tanakan miehuutensa killittelemään ihmisten ilmoille, joka olikin aivan ymmärrettävää; XXX:t eivät tahdo mahtua toteuttamaan itseään kovin ahtaissa tiloissa. Pitkä rivi koppeja, jokainen videolta pursuavaa seksiä pullollaan.

Pahan basillin saanti mahdollista

Viking Sauna ja Video Pan olivat 1970–1980-lukujen suomalaishomoille suoranaisia pyhiinvaelluskohteita, jotka sisältyivät esimerkiksi vuotuisten Helsinki-Tukholma-homoristeilyjen ohjelmaan. Risteilyjä järjesti Kalle- ja Mosse-lehtien ilmoittelun perusteella Club Diana, joka pyöritti Helsingissä myös samannimisiä homotansseja sekä homosaunaa ja tarjosi puhelinneuvontaa Homoinfo-tyyliin.

Club Dianan ja toisen helsinkiläisen homodiskotoimijan Club Cabaret’n matkat ovat esimerkkejä siitä, miten myös suomalainen homomatkailu muuttui pikkuhiljaa yksityishenkilöiden harjoittamasta löytöretkeilystä bisnekseksi. Kallessa ja Mossessa mainostettiin Diana- ja Cabaret-matkoja Tukholman lisäksi myös ainakin Amsterdamiin, Barcelonaan, Costa del Soliin eli Aurinkorannikolle, Fuengirolaan, Hampuriin, Ibizalle, Mykonokselle, New Yorkiin, Pariisiin, Rivieralle ja jopa San Franciscossa järjestettyihin Gay-olympialaisiin.

Matkaohjelmia lukiessa voi todeta, että kyse oli mitä suurimmassa määrin seksilomista – esimerkiksi Amsterdamia mainostettiin ”saunojen mekkana” (Kalle 4/81), jonne kelpasi lähteä ”tulppaanirallille” (Kalle 6/82) myös kukkeimman kukintakauden jälkeen.

Kalle 9/80.

Kun seuramatkat olivat kirjaimellisesti kiihkeimmillään 1980-luvun ensimmäisellä puoliskolla, kuvioihin tuli aids. Sen myötä homolehtien matkaoppaiden ja -juttujen huoleton hedonismi oli tiessään, ja promiskuiteettisessa paratiisissa väijyi jatkossa aina käärme, eikä hyvällä tavalla.

Yleistä asennemuutosta kuvastaa se, että ennen aidsia homolehdissä ei kirjoitettu sukupuolitaudeista kuin satunnaisesti - nehän olivat vielä varsin helppohoitoisia vaivoja. Yksi harvinainen maininta löytyi Ysikutosen ”Kesä-Eurooppa”-oppaasta 6/75, jossa todettiin edellä mainitusta tukholmalaisesta Athletic-saunasta näin:

Joskus saattaa tunnelma lämmetä peräti monitoimiseksi ja silloin on sen pahan basillin saanti mahdollista, mistä on syytä näin lempeästi huomauttaa.

Radikaalisti muuttuneesta todellisuudesta kertoo Ysikutosessa tasan kymmenen vuotta myöhemmin (3/85) julkaistu ”Geilomaopas kesä-Eurooppaan matkaaville”. Sen Tukholma-osiossa muistutetaan, että aids on jo karua arkipäivää ja hiljentänyt hurjinta menoa aika tavalla:

Viruksen saa Tukholman paikoista jo lähes täydellä varmuudella ja näin jäljelle jääkin vain vuosien odottelu, puhkeaako vai ei! Osa Tukholman hinteistä käyttäytyy niin kuin koko tautia ei olisi olemassa. Tämä kannattaa muistaa parin kaljamukin jälkeen, jos tarkoituksena oli varoa.

Pornosta eläneet Kalle ja Mosse pitivät kyllä parhaansa mukaan hedonistista fantasiaa yllä. Tästä kertoo tapa, jolla aids noteerattiin Kallessa 1/84 ilmestyneessä jutussa ”Gayt täysin purjein merellä”. Tulokulmana oli lähinnä se, että Club Dianan 7. vuotuisen Helsinki–Tukholma-risteilyn kävijämäärä oli jäänyt hysteerikkojen vuoksi tavallista pienemmäksi:

– – lähes sata gay-mielistä kansalaista aloitti [marraskuussa 1983] Club Dianan järjestämän retken Tukholmaan ja takaisin. Usein on osanottajien määrä noussut huomattavasti suuremmaksikin, mutta nyt AIDS-hysterian lietsojat ovat saaneet kantaa sitä hedelmää, mitä ovat halunneetkin. Aivan tarkkaan he eivät kuitenkaan onnistuneet, sillä sitäkin iloisempi ja elämänmyönteisempi gay-ryhmä oli.

Jutussa mainitaan erikseen, että suomalaiset valloittivat Tukholmassa Video Panin ja Viking Saunan, joiden lisäksi ehdottomiin suosikkeihin kuului myös ravintola Venice (Västgötagatan 16) ”erinomaisine seisovine itupöytineen” [!].

Sisustustyynyjä ruotsalaiseen makuun.

Oralisoinnista moralisointiin

Aidsin ansiosta suomalaisten homoseuramatkojen perintö on jokseenkin ristiriitainen – voidaanhan seksilomien ajatella vauhdittaneen viruksen kulkeutumista Suomeen. Matkojen arviointi aids-näkökulmasta on kuitenkin haastavaa, koska se johtaa helposti oralisoinnista moralisointiin, jälkiviisauteen ja sairastuneiden syyllistämiseen.

Tukholmaan ja muualle järjestetyt matkat tulivat joka tapauksessa monelle suomalaispojalle mieleen, kun iltapäivälehdet herkuttelivat maamme ensimmäisellä varmalla aids-tapauksella kesällä 1983. Esimerkiksi Iltalehteen oli haastateltu 1.7. kahta homonuorukaista, jotka totesivat haastattelussa pelokkaina: ”Me molemmat olemme olleet Ruotsissa todellisilla naimamatkoilla.”

Aids-kriisi synnytti moraalipaniikin, jonka myötä Ruotsikaan ei ollut enää vanha tuttu homojen paratiisi. Konkreettisin osoitus tästä oli valtiopäivien vuonna 1987 läpi nuijima homosaunalaki (bastuklubbslagen). Laki kielsi homosaunat ja vastaavat seksin harjoittamiseen tarkoitetut paikat – kuten suomalaisten suosiman Viking Saunan ja Video Panin –, ja kauniina tavoitteena oli hiv-epidemian ehkäiseminen miesten välistä seksiä harjoittaneiden miesten keskuudessa.

Lakia edelsi homosaunoista käyty lehtikirjoittelu, josta Kom ut -lehti 1/12 mainitsee esimerkkeinä raflaavat otsikot: ”Sulkekaa aids-bordellit” ja ”Täällä on lupa levittää aidsia”. Homosaunalain perintöä pohtivassa QX.se-sivuston jutussa ”Sagan om bastuklubbslagen” (12/02) todetaankin, että kyseessä oli silkka moraalilaki, vaikka moisten ei luulisi kuuluvan Ruotsin kaltaiseen demokraattiseen maahan.

Toisin kuin laki antoi ymmärtää, hivin leviämisen kannalta ongelmallista ei tietysti ollut homoseksi sinänsä, vaan ainoastaan suojaamaton seksi. Sitä taas saattoi harrastaa missä vain – kuten ulkotapaamispaikoilla tai lakia kiertäneissä videoliikkeissä, joihin suljettujen homosaunojenkin asiakasvirta Kom ut -lehden jutun mukaan ohjautui. Ei siis ihme, että laki epäonnistui tartuntojen määrän vähentämisessä ja tuli lopulta kuopatuksi vuonna 2004.

Homosaunalakia voi kuitenkin muistella tutustumalla Ruotsin valtiopäivien sivustosta löytyvään alkuperäiseen lakiesitykseen. Kyseessä on nimittäin varmasti kaikkien aikojen ensimmäinen ja myös viimeinen Ruotsin hallituksen esitys, jossa seikkaperäisesti selitetään, mitä oikein tarkoittaa fist fucking tai glory hole.

Jatkuu

Jutun jälkiosassa tutustutaan Tukholman baaritarjontaan, hämmästellään drag show'ta ja osoitetaan mieltä suomalaisina seksuaalipakolaisina.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:

Homohistoriallinen Tukholma – puistot, baarit ja pisuaarit
La dolce vita – äänioikeudeton suru ja elämäkeskeiset hautajaiset (aidsin vaikutuksista ruotsalaiseen hautajaiskulttuuriin)

Teikäläisten turku – varsinaissuomalaista homohistoriaa
Vaasan farssi – pohjalaista pervohistoriaa
Yksi vihreä enkeli, kiitos! – syysretki Pirkanmaan pervopääkaupunkiin
Homohistoriallinen Helsinki 1–12

Hulivilipojan pakinoita QX.fi-sivustossa:
#Instagay
Grindr
Penis
Viisut 1, Viisut 2

Teikäläisten turku – varsinaissuomalaista homohistoriaa 1/2

Hulivilipoika on jo kolmen vuoden ajan kalunnut Suomen vanhoja homopuistoja ja muita menneen maailman kohtaamispaikkoja Helsingissä, Tampereella ja Vaasassa. Pääkaupungin pömpelien, Mansen enkelien ja Vaasan farssin jälkeen on tullut viimein aika nipistää Suomi-poikaa pyllystä ja suunnata kuvaajan kanssa kohti Turkua. Kirpakassa talvisäässä moottoritie oli kaikkea muuta kuin kuuma, joten laulusta poiketen emme ”tulleet pitkin Turun tietä”, vaan säästimme paukut kiltisti perille asti.

Suomen ensimmäiset homot

Turulla on Suomen vanhimpana kaupunkina myös väistämättä Suomen pisin urbaani homohistoria. Tai pikemminkin samasukupuolisen halun historia, koska homoseksuaalisuudesta alettiin puhua vasta satoja vuosia sen jälkeen, kun Turusta tuli keskiajalla vilkas kaupan ja merenkulun keskus ja koko Ruotsin valtakunnan tärkeimpiin kuulunut kaupunki.

Muinaisten merimiesten, kauppiaiden, linnanherrojen ja tavallisten turkulaismiesten metkuja voimme nyt vain arvailla, sillä tietoa ei juuri ole. Historioitsija Teemu Keskisarja tiivistää ongelman näin kirjassaan Kyynelten kallio: kertomuksia seksistä ja väkivallasta (2011): ”Ilmiöstä, jota ei virallisesti tai vähän epävirallisemminkaan ollut olemassa, ei jäänyt lähteitä.”

Se kuitenkin tiedetään, että Turun hovioikeus tuomitsi 14.10.1665 kuolemantuomion ”sodomiittisesta synnistä” kahdelle miehelle: Taivassalon kirkkoherran Claudius Brenneruksen rengeille Heikki Pekanpojalle ja Heikki Mikonpojalle. Nämä Mooseksen lain perusteella rangaistut miehet mestattiin kirveellä ja sen jälkeen vielä poltettiin. Samalla he jäivät Keskisarjan mukaan aikakirjoihin Suomen ensimmäisinä nimeltä tiedettyinä ”homoina”.

Lyhennelmä Turun hovioikeuden kuolemantuomiosta Suomen ensimmäisille nimeltä tunnetuille homoille.
Kyynelten kallio -kirjan kuvitusta.

Tapaus on todellinen oikeushistorian kummajainen, sillä vastaavia muinaisia samasukupuoliseen haluun liittyviä oikeudenkäyntejä tiedetään Suomesta lisäksi vain Torniosta (1709) ja Vöyriltä (1733). Keskisarja huomauttaa, että siinä missä muu kristikunta tuomitsi luonnottomuuksista miesten kanssa maanneita miehiä, Ruotsin valtakunta teloitti miltei yksinomaan niitä varsinaisia sodomiitteja, eli eläimeensekaantujia.

”Sekaantujiin keskittynyt Ruotsi päätti vaieta siitä sodomian muodosta, joka toivon mukaan oli kansalle tuntematon. Papeilta kiellettiin kaikkinainen pelottelu ja uhkailu, koska se vain lietsoisi mielenkiintoa [samasukupuolisia suhteita kohtaan]”, Keskisarja kirjoittaa.

Vaikenemispolitiikka päättyi Suomessa vasta vuoden 1889 rikoslakiin, joka tuli voimaan 1894 ja jonka myötä ilmiö oli virallisesti olemassa. Kuten Sandra Hagmankin toteaa kirjassaan Seitsemän kummaa veljestä (2016), oikeusjuttuja ei juuri nostettu 1800-luvun lopussa tai 1900-luvun ensikymmeninä, mutta muita homoseksuaalisuuteen liittyviä lähteitä alkoi sen sijaan ryöpytä enemmänkin.

Uusi Aura 27.3.1910. Kansalliskirjasto.

Ensimmäinen turkulaisista sanomalehdistä löytynyt merkintä on vuodelta 1910, jolloin Uusi Aura -lehti kirjoitti kultaseppä Mikko Kantolan joutuneen seppä Toivo Suvannon puukottamaksi. Tapon motiivina kerrottiin olleen riita seksin hinnasta. Kantola olisi ollut valmis maksamaan Suvannolle 5 markkaa, mutta Suvanto oli vaatinut kymppiä (nykyrahassa noin 40 euroa). Tästä suuttuneena Kantola oli vaatinut Suvantoa poistumaan. Neuvottelujen kariutuminen oli johtanut käsirysyyn, jossa Suvanto oli puukottanut Kantolan hengiltä.

Tapaus on kuvattu Tarja Hautasen kirjassa Yksityistilaisuus: turkulaisten homojen ja lesbojen kulttuurihistoriaa (2005), joka on tämän ”Teikäläisten Turku” -kierroksen tärkein lähde. Hautanen kertoo, että homoseksuaalisuudesta ei muuten juuri kirjoiteltu turkulaisissa lehdissä 1900-luvun alkupuolella, vaikka ilmiö oli varmasti sinänsä tullut tutummaksi kaupungistumisen myötä. Tämänpäiväinen kierros keskittyy näin ollen paljon tuoreempiin – ja onneksi myös vähemmän verisiin – tapahtumiin.

Kuten Tarja Hautanen osoittaa arkistolähteiden ja tekemiensä haastattelujen pohjalta, Turussa kukoistivat pienimuotoisena samat sateenkaarikulttuurin osa-alueet kuin suuressakin kaupungissa: miesten puistokulttuuri, yksityiskotien seurapiirit, ravintolakulttuuri sekä yhdistystoiminta tansseineen. Nyt tutustumme niihin kaikkiin, ja ulkotapaamispaikoistahan se on Turussakin aloitettava. Ne, toisin kuin kodit ja ravintolat, olivat avoimia kaikille miehille herroista narreihin.

Pömpeleitä ja parfymoituja upseereita

Aiemmissa kaupunkijutuissa olen käsitellyt paljon sitä, miksi homomiehet tapasivat toisiaan ennen muinoin nimenomaan puistoissa, niiden käymäläpömpeleissä ja muissa julkisissa tiloissa. Ne toimivat yksinkertaisesti olo- ja makuuhuoneina aikana, jolloin asunnot olivat ahtaita ja lait ja asenteet vielä ahtaampia. Julkisten tilojen mahdollistama sosiaalinen elämä, seksielämä ja anonyymius oli tärkeää varsinkin ”homokieltolain” aikana 1894–1971. Tuolloinhan sateenkaarikansa joutui elämään eräänlaista vieraan vallan agenttielämää, kuten eräs Tarja Hautasen haastattelema nainen asian kiteytti.

Kaikki homot eivät toki eläneet seksuaalisuuttaan todeksi puun ja pömpelin välissä, eikä puistoseksi ei ollut vain homojen yksinoikeus. Hautanenkin toteaa Yksityistilaisuus-kirjassaan, että asuntojen ahtauden vuoksi puistoja käyttivät seksuaaliseen kanssakäymiseen myös heterot, erityisesti naimattomat ja työväenluokkaiset pariskunnat. Samasukupuoliseen haluun liittyvä perimätieto on silti usein varsin käymäläkeskeistä, koska vaikkapa yksityiskodeissa kukoistanut alakulttuuri ei päätynyt yhtä herkästi lehtiin tai oikeudenkäyntipöytäkirjoihin vaan jäi muistitiedon varaan.

Tarja Hautasen mukaan Turusta on olemassa yksittäisiä suullisia anekdootteja homoaktiviteeteista jo 1900-luvun alusta alkaen. Niistä herkullisin on hänen haastattelemansa vuonna 1939 syntyneen miehen kertoma perimätieto tsaarinvallan ajalta. Turun kauppatorin jokaisessa neljässä kulmassa oli kuulemma tuolloin valurautapömpeli, joissa hajuvedeltä tuoksuneiden tsaarin armeijan upseerien kerrotaan käyneen tyydyttämässä itseään ja muita.

Mitään todisteita moisesta ei ole jäänyt, ja parfymoidun neitihomon karikatyyrin yhdistäminen nimenomaan sortovuosien venäläisupseereihin kuulostaa melkein turhankin ilmeiseltä propagandalta. Yhtä kaikki Hautanen toteaa Turussa olleen 1800-luvun lopussa noin 700 venäläistä, joista suurin osa oli Sirkkalan kasarmilla asunutta venäläistä sotaväkeä, lähinnä naimattomia sotilaita. Lisäksi sotilasprostituutio on ollut yleismaailmallinen ilmiö, kuten aiemmassa Tähtitorninmäki-jutussa oli puhetta.

Nakkeja Porkkanapuistossa

Kauppatorin valurautapömpelien lisäksi Turun vanhimpia miestenmiesten ulkotapaamispaikkoja on Tarja Hautasen kirjan mukaan päärautatieaseman edustalla oleva Asemanpuisto. Vuonna 1895 valmistunut puisto kuuluu olleen miehiä halunneiden miesten käytössä jo 1900-luvun alusta. Sen pitkä ja matala puupömpeli (puhekielessä tuohenkäppyrä) sijaitsi aikaisemmin puiston länsilaidalla olevien puutalojen edessä.

Asemanpuisto oli yhtenä Turun-tärppinä myös 70 vuotta myöhemmin ilmestyneessä 96-homolehden 3/71 jutussa ”Keväinen löytöretki Turkuun”, jonka on kirjoittanut nimimerkki Filius. Homokieltolaki oli tuolloin juuri kumottu, mutta jutun sanakäänteet ovat yhä varovaisia. Vain rivien välistä voi päätellä, että löytöretken etapit liittyvät nimenomaan kyseisen puiston kruisailuetikettiin eli soidinmenojen koreografiaan: 

[Asemanpuistossa] voimme ostaa vaikkapa nakkeja ja niitä syödessämme hiljalleen kävellä puiston käytävillä ihaillen Aino-patsasta ja vaikkapa tuulensuojaa saadaksemme nojailla kukkakioskin seinään. Ja niin onkin kello vierähtänyt yli puolen yön, olemme saaneet keuhkojen täydeltä ulkoilmaa ja varmasti on jo mieluisaa pujahtaa lämpöiseen vuoteeseen. Hyvää yötä!

Asemanpuisto ei ollut Ysikutosen Turku-kierroksen viimeisenä kohteena ihan suotta, sillä puisto oli käytössä vain öiseen aikaan. Tarja Hautasen haastattelema vuonna 1954 syntynyt mies kertoo, että puistossa kävi varsinkin ravintoloiden sulkemisaikaan jopa kymmeniä miehiä illassa. Miehet seisoskelivat pyöreän funkkiskioskin ympärillä jutellen keskenään ja seuraillen puiston käymälässä käyviä miehiä. Suuren homosuosionsa vuoksi Asemanpuistoa kutsuttiin kuulemma kieli poskessa myös Porkkana- tai Banaanipuistoksi.

Keskeisellä paikalla sijainneessa puistossa oli aina poliisin väliintuloon riski, eikä riesa poistunut edes homoseksuaalisten tekojen poistuttua rikoslaista. Hautanen kertoo, että Asemanpuistossa liikuskelevia miehiä oli 1970-luvun alussa pitkään häirinnyt poliisin jatkuva partioiminen ja henkilötietojen kysely. Ketään ei enää noihin aikoihin pidätetty homoseksuaalisuuden tai pelkän oleskelun vuoksi, mutta kyttääminen häiritsi, kuten Hautasen haastattelema vuonna 1939 syntynyt mies kertoo: 

Olin itse rautatieaseman puistossa kun keskelle puistoa ajoi poliisi piiska-autollaan ja ryhtyi nuhtelemaan paikalla olijoita siitä, että he oleskelivat tällaisessa paikassa. Rohkenin tiedustella, eikö kaupungin puistoja ollut nimenomaan sitä varten perustettukin, että ihmiset voisivat vapaa-ajallaan niissä oleskella. Vastauksen sävy oli se, että ”Onhan se tietysti niinkin, mutta jos joku oleskelee jossakin tietyssä paikassa, siitä syntyy heti tietynlaisia epäilyjä.” Poliisien osalta saatiin aikaan kurinpalautus vasta kun asiasta silloisen valtakunnallisen vähemmistöjärjestön Psyke ry:n nimissä oli lähetetty valituskirje Turun silloiselle poliisimestarille – –.

Asemanpuisto oli tapaamiskäytössä ainakin vielä 1980-luvun alkupuolella, sillä se on mainittu kohtaamispaikkana 96-lehdessä 3/84 lehdessä julkaistussa englanninkielisessä ”Gay Guide Finlandissa”.

Muistopaviljongin mukavuuslaitos

Turun muut perinteiset homopuistot ovat Tarja Hautasen kirjan ja Ysikutosen jutun perusteella Urheilupuisto sekä Suomen vanhimpana ja laajimpana kaupunkipuistona tunnettu Kupittaanpuisto.

Kupittaa tunnetaan myös lähteestään, jonka ympärille syntynyt kylpylätoiminta veti paikalle runsaasti väkeä jo 1700-luvulla. Turun kaupungin sivuilla kerrotaan, että varsinainen Kupittaan puistoalue perustettiin nimenomaan kylpylän yhteyteen vuonna 1820 kylpylävieraiden kävelypuistoksi.

”Kävelypuistona” se toimi myös monille homosukupolville, jotka hakeutuivat tänne aina hämärän tullen. Päiväsaikaan alueella majaili lähinnä juoppoja, kuten Ysikutosen ”Keväinen löytöretki Turkuun” -jutun kirjoittaja raportoi vuonna 1971. Väkivallan uhkakin oli olemassa, kuten yöllisissä puistoissa ylipäätään: 

– – lehtipuiden ja pensaiden siimeksessä, kuuluisan Kupittaan lähteen muistopaviljongin lähistöllä kyyhöttää muutama vanhanaikainen puinen mukavuuslaitos. Valoisaan aikaan tienoo valitettavasti on ainakin kesällä rappioalkoholistien valtaama, joten reippailuun sopivampi aika on silloin kun illan pimeys jo on verhonnut tienoon salaperäiseen vaippaansa. On kuulunut huhuja täällä tapahtuneista ryöstöistä ja pahoinpitelyistä, joten varovainen on toki syytä olla.  

Kerran seikkailupuisto, aina seikkailupuisto – tosin nykyisin lasten sellainen.
Yläkuva 96-lehden jutusta ”Keväinen löytöretki Turkuun”.

Urheilusuorituksia Dianan temppelissä

Tarja Hautasen Yksityistilaisuus-kirjasta selviää, että Kupittaanpuisto jäi kokonaan pois homokäytöstä, kun sen mukavuuslaitos purettiin ilmeisesti 1970-luvulla. Tämän jälkeen ulkotapaamispaikkana toimi Asemanpuiston lisäksi vuonna 1893 perustettu Urheilupuisto, josta myös Ysikutosen jutun kirjoittaja kertoili kieli keskellä suuta ”kävelypaikkana”: 

Reippailuun sopii erityisen hyvin Turun kuuluisa urheilupuisto. Nimestään huolimatta se ei ole pelkästään urheilijoiden suosima, sen vehmaita käytäviä voi yhtä hyvin käyttää hyväkseen tavallinen yksinäinen iltapäiväkävelijäkin. Erityisesti kauniiden joutsenlammikoiden ja ns. yläkentän välinen maasto on suosittu kävelypaikka: talvisaikaan siinä neljän ja kuuden välillä, kesällä toisinaan pitempäänkin, jopa kymmenen, yhdentoista tienoille asti. 

Urheilupuiston yläkentällä jalkapallokentän ja lentopallokentän välissä sijaitsi julkinen käymälä, jota kutsuttiin homopiireissä lempinimellä ”Dianan temppeli”. Tarja Hautasen saamien tietojen mukaan se oli saanut nimensä mieheltä, jonka lempinimi ystäväpiirissä oli Diana. [Ks. pisuaarien ja homomiesten lempinimistä myös Homohistoriallinen Helsinki 1: Kaupungin illassa yksin ja Homohistoriallinen Helsinki 10: Muistojen puistot.]

Dianan temppeli oli suosittu myös päiväsaikaan, koska sen sijainti oli niin rauhallinen ja sinne saattoi livahtaa huomaamatta kolmelta eri ilmansuunnalta. Hautanen toteaa, että varsinkin ovellisilla kopeilla varustetut pömpelit olivat suosittuja, sillä koppien seiniin tehdyt reiät mahdollistivat anonyymin seksin ja ovellisiin koppeihin saattoi vetäytyä kahdestaan.

Dianan temppeli oli kuitenkin vain yksi Urheilupuiston monipuolisista ”suorituspaikoista”, joilla herkutellaan Hautasen kirjasta löytyvässä leikkimielisessä mainoksessa. Mainoksen ovat tehneet vuonna 1971 perustetun Psyke-homojärjestön Turun-alaosaston miehet:

Turun Urheilupuisto tarjoaa lukuisia mahdollisuuksia erilaisille. – – Tänään Urheilupuisto palvelee ainutlaatuisena virkitysalueena keskellä kaupunkia kaikenikäisiä ’ulkoilijoita’. Alue käsittää kaikkiaan 16 ha. Suorituspaikat on sijoitettu luonnon keskelle ympäristön vehreys säilyttäen. Viehättävän lisän puiston ulkonäköön tuovat lintulammikot, jotka kesäisin ovat nuoremman väen suosiossa.

Vaikka puistopiireissä kukki huumori, Hautanen kirjoittaa myös haastateltaviensa ristiriitaisesta suhtautumisesta ulkotapaamispaikkoihin. Hänen haastattelemansa vuonna 1954 syntynyt mies muisti yhä elävästi, miten luonnottomalta tuntui lähteä Urheilupuistoon sydämen asialle: 

– – se oli mun ensimmäinen kerta Urheilupuistossa ja mun täytyy sanoa että mä pelkäsin, kun mää en tienny, että miten pitää käyttäytyä siellä. – – Semmonen sosiaalinen tilanne oli aivan hirvittävä, että mä muistan että mä nyt turvauduin X:ään sitten, että hän koko ajan mun vieressäni, ettei mitään yllättävää pääse tapahtumaan, ettei kukaan vaan tule mitään ehdottelemaan. Kun mää en tiedä sitten, et kuuluuks täällä sitten etiketin mukaan olla jakelemassa itseäsä. – –

Varsinkin haisevista pömpeleistä Hautasen haastateltavat puhuivat inhoten mutta samalla kaihoisasti muistellen. Tämä kuvasti ehkä sitä, että pömpelit symboloivat paitsi vastarintaa ja yhteisöllisyyttä myös sortoa – sitä, että homot oli lainsuojattomina suorastaan pakotettu puistoihin pelehtimään. Hautanen toteaa, että kaikki hänen haastateltavansa muistivat mainita pömpeleiden purun olleen traaginen tapahtuma Turun homojen alakulttuurille. Dianan temppelin purkupaikalle oli kuulemma tuotu puolukanvarsista solmittu kukkaseppele kuin haudalle ikään.

Olen kertonut vastaavista seppeleenlaskuista myös aiemmissa Helsinki-jutuissa, ja homomiesten huumorin tuntien pidän niitä hyvinkin uskottavina. Samalla olen todennut, että vaikka purkaminen osui kipeästi homoalakulttuuriin, purkua perusteltiin usein muillakin syillä kuin vain siveellisyysrikosten ehkäisyllä. Kuten Ysikutosen edellä siteeraamassani jutussakin todetaan, pömpeleiden ympäristössä viihtyi myös alkoholisteja ja muuta ”epäsosiaalista ainesta”, joiden oleskelua haluttiin vaikeuttaa. Tällä perusteltiin esimerkiksi Touko Laaksosen suosiman Tähtitorninmäen pömpelin purkua vuonna 1958.

Pömpelien purkaminen ei silti aina vienyt puistojen suosiota iskupaikkoina, vaan puistoilu jatkui ilman niitäkin. Vielä tärkeämpää oli silti se, että ulkopuolisten toimilla ei voitu purkaa puistoissa syntyneitä homomiesten suhdeverkostoja. Tämä sosiaalinen puoli oli ollut monelle yhtä tärkeä kuin seksuaalinenkin, ja se muodosti samalla perustan tulevalle yhdistystoiminnalle.

Tarja Hautasen haastattelema vuonna 1939 syntynyt mies korostaa, että Turun sateenkaariväen yhdistystoiminnan juuret ovat nimenomaan näissä erilaisten puistojen keskustelupiireissä. Niissä käyvät ihmiset oppivat vähitellen tuntemaan toisensa – ensin ulkonäöltä, sitten salanimeltä ja sitten lähemmin, mikä mahdollisti myöhemmän järjestäytymisen.

Yläkuva 96-lehden jutusta ”Keväinen löytöretki Turkuun”. Alakuvassa Dianan temppelin purkupaikka. Urheilupuisto toimii nettikeskustelujen perusteella yhä satunnaisena kohtauspaikkana. Nykypuistoilussa ei kuitenkaan ole kyse niinkään yhteisöllisyydestä, vaan jännityksen hakemisesta.

Snellun salonki

Puistot ja niissä solmitut kontaktit olivat monelle portteja yksityiskodeissa kukoistaneeseen homokulttuurin. Näihin seurapiireihin päädyttiin usein ”tuutorin” avulla, kuten Tarja Hautasen haastattelema 1959 syntynyt mies kertoo: 

Ennen vanhaan ne toimis niin, et aina oli tää tuutori. Joku tapas jonkun jossakin ja sit tavattii ihmisten kotoa. Oli niit muitaki, jotka tuli sillai piireihin niinku sanotaan, etä oli tavannu jonkun jossakin ja se toi sit bileisiin. – – Mä tulin piireihin niin varmaan seittekytkaheksan semmosen kamreerin kautta. – – Tämä kyseine kamreeri oli sit tota oikee tuijottajien mestari. Se ni kiersi niinku kissa kuumaa puuroo ja sit me ystävystyttiin ja se oli sikäli hauskaa et me vaan ystävystyttiin. No hän sit tutustutti tähän varsinaiseen elämään. 

Hautasen mukaan yleinen kuvio oli, että paremmin toimeentulevat miehet tarjosivat kotinsa nuorten miesten juhlapaikaksi. Kodeissa pidetyt juhlat olivatkin ennen varsinaisia homotansseja ja -baareja ainoita paikkoja, joissa miehet saattoivat tanssia yhdessä. Turussa tunnetuin tällainen varhainen homososiaalisuuden keskus oli verovirkailija Urho Snellmanin (1903–1990) ”salonki” Puutarhakatu 7:ssä.

Snellman lahjoitti laajan muistelma- ja valokuvakokoelmansa Turun maakunta-arkistoon, ja arkistojen sekä haastattelujen pohjalta Hautanen on pystynyt muodostamaan varsin tarkan kuvan tämän ylemmän keskiluokan homomiehen elämästä ja turkulaisten miesten välisestä suhdeverkostosta 1950–70-luvuilla.

Puutarhakatu 7.

Snellman vietti hyvin sosiaalista elämää, johon kuuluivat teatterissa ja elokuvissa käynti, kuoroharjoitukset, kyläily sekä illanvietto kaupungin homoystävällisissä heteroravintoloissa. Ennen muuta Snellu muistetaan kuitenkin juhlistaan, joissa kävi paljon teatterilaisia ja kulttuuriväkeä Helsingistä sekä paljon turkulaisia opiskelijoita sekä sota- ja meripoikia. Naisia ei vieraslistalle päässyt.

Hautanen kertoo arkistoaineiston ja haastattelujensa pohjalta, että Snellmanin asunto oli tapaamispaikka, jossa istuttiin iltaa, kuunneltiin musiikkia, tanssittiin ja tutustuttiin muihin homoihin. Hauskanpidon lisäksi harrastettiin myös seksiä, kuten hänen haastattelemansa 1940-luvulla syntynyt mies hersyvästi muistelee: 

Kato kyl sinne moni jäi just sen tähden, et osaltaan siel tapas uusia tuttuja ja sit siellä oli mahdollisuus yöpyä tai olla ainakin vähän pidemmän aikaa. Snelluhan kantoi sit pyyheliinaa ja kaikkea siel sit toimis tämmösenä rättimikkona aika ahkeraan, koska siin oli myös sit hän voi saada siinä sivusta vähän klähmästyä ja tota jos ei muuta niin olla aktiivisesti mukana. Joku anto, joku ei, ja siinä niinku hän tapas sanoa et, ”kirvestä hiotaan aina kahdelta puolelta” (imitoi naismaisesti Snellua). – – et siellä oli kyl monta sielä oli semmosia Helsingin vieraita jotka majoitettiin vinttiin asti niin, että siellä oli vinnillä ja joka puolella niin niit sänkyi ja aamullakin semmonen tohina ettei oo mittään määrää niin, et kyllä siellä paljon oli yöpyjiä parhaimmillaan. 

Monille Snellun salonki oli varmasti juuri sellainen hätäsatama, jollaista muuan 32-vuotias kapteeni etsiskeli sanomalehden kontaktipalstalla vuonna 1948. Snellu oli leikannut ilmoituksen irti ja sujauttanut sen kalenterinsa väliin, josta Hautanen sen vuosikymmeniä myöhemmin löysi. Kuka tietää, vaikka kapteeni olisi löytänyt tiensä myös Snellun salonkiin: 

S.O.S. Liiaksi raskaassa painolastissa olevan huvipurren kapteeni etsii hätäsatamaa, jonne voisin purkaa osan kallisarvoisesta lastistani. Ar. vastaukset viikon aj. Riihimäen o.t. Kapteeni 32 v. 

Muistelma- ja valokuvakokoelmien lahjoittaminen arkistoon oli Urho Snellmanilta melkoinen statement ja kulttuuriteko. Sen ansiosta Snellu elää yhä keskuudessamme samoin kuin helsinkiläinen lääkäri ja mesenaatti Juhani Kirpilä, jonka ”homohovina” toiminut koti on nykyisin upea kotimuseo.

Snellman ja Kirpilä ovat molemmat hyviä esimerkkejä siitä, että vaikka piilottelu oli sateenkaariväen arkitodellisuutta kymmeniä vuosia, arkea elettiin silti valossa, varjossa ja elämälle nauraen. Viimeksi mainitulla tarkoitan sitä, että vihamielisenkin valtakulttuurin keskellä osattiin luoda homoseksuaalisia tiloja, joissa yhteisöllisyys kukoisti. Snellun ja Kirpilän kodit olivat puistojen, pisuaarien lisäksi tällaisia fyysisiä tiloja. Lisäksi niitä olivat tietyt homoystävälliset heteroravintolat, joihin tutustumme Turku-jutun jälkiosassa.

Teikäläisten turku – varsinaissuomalaista homohistoriaa 2/2

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Vaasan farssi – pohjalaista pervohistoriaa
Yksi vihreä enkeli, kiitos! – syysretki Pirkanmaan pervopääkaupunkiin
Homohistoriallinen Helsinki 1–12

Kastanjoiden kukkiessa – vieraana Juhani Kirpilän hovissa
Onnen kaukoranta: homomatkailun historiaa
Suomalaispoikia maailmalla: Matkalla rapakon takana

Suomalaispoikia maailmalla: Matkalla rapakon takana 2/2

Jutun ensimmäisessä osassa tutustuimme kaupungin yössä Times Squaren ilmieläviin kaunismuotoisiin nuorukaisiin, marssimme vapautuneiden hinttien pääkadulla, uskaltauduimme nahkatakkien baareihin ja tanssimme kirkossa urku auki.

Nyt New Yorkin -matka jatkuu 96-lehden vintage-matkajutuista poimittujen askelmerkkien mukaisesti. Tässä osassa Suomi-poika saunoo, arvostelee aikuisviihdettä, punastelee NMKY:ssä ja tuskailee turistina. Teksti perustuu seuraaviin juttuihin: ”Raportti USA:n itärannikolta” (3/69), ”New Yorkin kuuma kesä” (4/71), ”New York” (8/72), ”Matkalla rapakon takana” ja ”Raw sex in Eden” (10–11/1976).

Rukkaset riippuvatsalle

”Saunatkin ovat löytäneet tiensä Uudelle mantereelle vaikka ei kai suomalaisesta horisontista katsoen niitä oikein saunaksi tunnista, niin monipuolisesti varustettuja ne ovat”, kirjoitti Antinoos-nimimerkki Ysikutosen ”Matkalla rapakon takana” -jutussa vuonna 1976.

Mistään tuoreesta villityksestä ei kuitenkaan ollut kyse, sillä George Chaunceyn Gay New York -kirjan (1994) mukaan homosaunat tai -kylpylät olivat New Yorkin suosituimpia kohtauspaikkoja jo 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Saunat olivat myös kohtauspaikoista turvallisimpia, sillä niissä ei tarvinnut kilpailla tilasta ulkopuolisten kanssa toisin kuin kaduilla, puistoissa, salakapakoissa ja ravintoloissa. Homosaunoissa kylvettiin jo vuosisadan alusta lähtien, ja 1. maailmansotaan mennessä niiden maine tunnettiin Eurooppaa myöten. Chauncey toteaakin, että saunat ennakoivat muiden yksinomaan homoille tarkoitettujen kaupallisten palveluiden syntyä.

Homosaunoja mainostettiin ”ehdotonta turvallisuutta” kaipaaville myös Ysikutosen ensimmäisessä New York -jutussa vuonna 1969. Niissä kukoisti kuvauksen perusteella poikkeuksellisen vapaa seksuaalisuus, jolle asetti rajoja enintään kävijän rasvaprosentti:

Rahat ja arvoesineet jätetään kassaan, asiakas ohjataan loppumattomilta tuntuviin puolipimeisiin käytäviin, joiden ovien takaa kuuluu sänkyjen natinaa, huohotusta, kiljahduksia, ratsupiiskan läiskettä kenenkään kiinnittämättä asiaan sen suurempaa huomiota. Kylpylän koko henkilökunta näyttää olevan mukana juonessa ja samaa väitetään poliisilaitoksesta, jonka orpokoti ilmeisesti saa kuin saakin omat kymmenyksensä saunamaksusta. Höyryhuoneessa kukoistavat kaikki inhimillisen kekseliäisyyden luomat ryhmäseksin muodot ja osa sängyllä varustettujen lepokammioiden ovista on kutsuvasti raollaan. Kylpijöitä katsellessa havaitsee, että Amerikka todella on ruumiinsa kauneudesta huolehtivien body buildereiden maa. Riippuvatsainen läskikasa, joka eksyy tähän joukkoon, saa kyllä sielulleen elinikäisen vaurion, kun nuori jumala toisensa perään antaa rukkaset sanomalla: ”Mene kotiisi, raunio!

Tämä ”orpokodin tukisauna” saattoi olla pahamaineinen Everard Baths (38 West 28th Street). George Chauncey viittaa nimittäin sitkeisiin huhuihin, joiden mukaan sauna olisi ollut nuorisotyötä tekevän Police Athletic League -järjestön omistuksessa. Vuonna 1888 perustettu Everard – jonka nimi vääntyi paikan estottomuuden vuoksi muotoon ”Ever Hard” – muistetaan myös toukokuussa 1977 sattuneesta tuhoisasta tulipalosta, jossa kuoli yhdeksän miestä.

Daniel Hurewitzin Stepping out -kirjasta (1997) saa tosin sen käsityksen, että Everhard oli melkoinen terveysriski jo kauan ennen tulipaloa: siellä oli yksinkertaisesti likaista. Erään aikalaisanekdootin mukaan sauna oli kerran siivottu kunnolla, mutta operaatio oli närkästyttänyt asiakaskunnan. Jos paikassa oli liian siistiä, kävijä alkoi helposti murehtia, uskaltaako tuolle matolle edes laueta. Ei siis aikaakaan, kun Everhard näytti jälleen omalta rähjäiseltä itseltään.

Broadwayn varrella sijaitseva Ansonia-rakennus valmistui 1900-luvun alussa ylelliseksi huoneistohotelliksi ja on nykyisin asunto-osakeyhtiö. Väliin mahtui muutama villi vuosi, jolloin talon kellarissa toimi Continental Baths -homosauna.

Midleriä, Manilow’ta ja mannermaista tunnelmaa

Ysikutosen ensimmäisen New York -jutun kirjoittaja suositteli myös ”aivan Broadwayn tuntumassa” sijainnutta vilkasta saunaa, jonka täytyi olla Ansonia-hotellin kellarissa vuosina 1968–1975 toiminut Continental Baths (230 West 74th Street). Continental Bathsiin päätyi myös Ysikutosessa 4/71 julkaistun ”New Yorkin kuuma kesä” -jutun kirjoittaja, joka hehkutti näkemäänsä näin:

– – kylpypaikka on lajissaan lyömätön. Siellä tilaa ehkä noin 1000 kävijälle ja sieltä voi vuokrata vaikkapa useaksi päiväksi huoneen. Tässä valtavassa laitoksessa on kylpytilojen lisäksi ravintoloita, snackbaareja, uima-allas, tanssia, televisiohuone, go-go-poikia jne. melkein kaikkea, mitä mielikuvitus saattaa keksiä usean kerroksen muodostamana kokonaisuutena. Hyvällä syyllä voi puhua oikeasta ”supersaunasta”, kylpyläkaupungista kaupungissa.

Kun kävijä riisuutui arkiunivormustaan ja kietoi lanteilleen Continentalin Bathsin pyyhkeen (joita oli myynnissä myös kaupungin sateenkaarevimmassa tavaratalossa Bloomingdale’silla!), hän saattoi astella marmoriportaita alakerran loungeen kuuntelemaan uraansa aloitelleen Barry Manilow’n pianonsoittoa. Vuonna 1971 pianistin vakiosolistiksi tuli eräs Bette Midler, joka ansaitsi siten lempinimen Bathhouse Bette ja nousi Continentalin vesiputouksen pärskeistä kansainväliseen supertähteyteen.

Daniel Hurewitzin Stepping out -kirjasta selviää myös, että sopraano Eleanor Steber piti Continental Bathsissa vuonna 1973 konsertin, jonka pukukoodina oli tavanomaisen black tien eli smokin sijasta black towel. Ja jos tässä ei ollut camp-henkeä riittämiin, kannattaa katsoa Continental Bathsiin sijoittuva Saturday night at the baths -fiktioelokuva (1975), joka löytyy YouTubesta.

Vinokinopalatseja

Homosaunojen lisäksi 1970-luvun suomalaispojat saivat kuumaa kyytiä Times Squaren alueen pornoteattereissa. Ysikutosen 4/71 jutussa tarjontaa luonnehdittiin näin:

Paljon on myös elokuvateattereita, joissa esitetään yksinomaan homo-, bi- ja heteroseksuaaleille sekä ryhmäseksin harrastajille tarkoitettuja filmejä. Näissä teattereissa käy, kumma kyllä, vain vähän väkeä, enimmäkseen hyvinpukeutuneita, vanhanpuoleisia herroja.

Ysikutosen vuoden 1971 juttu ilmestyi samoihin aikoihin, kun niin sanottu porn chic -ilmiö alkoi nostaa päätään. Jeffrey Escoffier kertoo ilmiöstä teoksessaan Bigger than life (2009) todeten, että kovasta hetero- ja homopornosta tuli Amerikassa osa valtavirtakulttuuria 1970-luvulla. Tästä oli kiittäminen tai syyttäminen seksuaalista vallankumousta, joka raivasi monet suorasukaisiin seksikuvauksiin liittyneet kulttuuriset ja lainsäädännölliset esteet. Lisäksi porn chicin syntyyn vaikutti homopornoelokuva Boys in the sandin (1971) ja heteropornon kulttiklassikon Syväkurkun (1972) saama mediahuomio ja menestys lippuluukuilla.

Escoffierin kirjasta selviää, että Wakefield Poolen ohjaama Boys in the sand oli kuvattu Fire Islandin homolomakohteessa 4 000 dollarin budjetilla. Piskuinen sijoitus maksoi kuitenkin itsensä moninkertaisesti takaisin. Boys in the sandista tuli vuonna 1971 kaikkien aikojen ensimmäinen Variety-elokuvalehdessä arvioitu pornoelokuva ja ensimmäinen New York Timesissa mainostettu homopornoelokuva. 

Kun elokuva tuli ensi-iltaan New Yorkissa, Los Angelesissa ja San Franciscossa, teatterit täyttyivät tavallisesta kansasta, julkkiksista ja kriitikoista. Boys in the sandin pääosanesittäjästä ”Casey Donovanista” (Cal Culver) tuli homopornon ensimmäinen supertähti, ja kun Syväkurkku päihitti seuraavana vuonna lippuluukuilla monet suuret Hollywood-elokuvat, porn chic oli täyttä totta.


"Boys in the Sand": Poolside - Time Passes on Fire Island from Gorilla Factory Productions on Vimeo.


Porn chicin noteerasi myös Antinoos-nimimerkki, joka käsitteli aihepiiriä Ysikutosen numerossa 9/76 julkaistussa jutussa ”Raw sex in Eden”. Siitä voi päätellä myös, että Suomessakin oli ennen VHS:n tuloa kosolti aikuisviihteeseen keskittyneitä kinopalatseja:

Yhdysvalloissa näyttää olevan ”toisen luokan” elokuvateattereita yhtä tiheässä kuin täälläkin mutta niiden ohjelmisto poikkeaa huomattavasti siitä nuhruisesta ja hämärästä roskasta, jota täällä esitetään. Teatterit eivät myöskään ole missään syrjäkujilla vaan aivan parhaimmilla liikekaduilla. Niiden sisäänheittotyyli on myös merkillepantava. Teatterien ohjelmisto käsittää lähinnä juonellisia tarinoita, joko yhden kokoillan filmin tai pari kolme lyhyempää. Filmit ovat jotakin ”Deep Throat” ja sitä luokkaa, suorasukaista, iloista ja peittelemätöntä seksiä. Oman lukunsa muodostavat sitten ns. All Male-teatterit. Niitä on lähes yhtä runsaasti kuin edellä mainittujakin eivätkä ne häpeä niiden rinnalla filmiensä tai Live-esitystensä puolesta. Niin, melkein kaikkien teattereiden ohjelmaan kuuluu myös Live-Show pari kolme kertaa illassa.

Boys in the Sandin dvd-julkaisu vuodelta 2014.

Miinusta veltosta takamuksesta

Antinoosin ”Raw sex in Eden” -juttua ryydittävät herkulliset selostukset ja arvostelut hänen San Franciscossa, Los Angelesissa ja New Yorkissa näkemistään leffoista ja show’ista. Esimerkiksi Where Joey lives -niminen raina näytti Antinoosin silmissä tältä:

Elokuvan tarina oli sijoitettu vanhaan autiotaloon. Joey kuvitteli elävänsä talossa ja järjestävänsä suuria seksiorgioihin päättyviä juhlia. Mukana näytettiin mm. hyvin vastenmielisen näköistä Fist Fucking’ia! Filmin lopussa ajeli tuuli taas kuivia lehtiä autioissa huoneissa. Toisena filminä oli sekava kertomus salakuuntelusta, puhelinmiehistä, rahamiehistä palvelijoineen ja tietenkin seksistä, pääosassa nätti nuori poika, joka tyydytti itseään vähän väliä.

New Yorkin Times Squarella Antinoos katsasti Eros-teatterissa esitetyn ”paljon mainostetun filmin” nimeltä Raw Country (1972), joka kertoi ”toistakymmentä poikaa käsittävän joukon metkuista jossakin Kalifornian vuorimaisemassa”. Antinoosin viiden nenäliinan arvio kuului näin:

Kaunis luonto, vesiputoukset ja varsinkin solakat, ruskettuneet nuorukaiset tekivät filmistä erinomaisen nautittavan. Tämäkään filmi ei jättänyt mitään arvailujen varaan, vaan kaikki asennot ja temput näytettiin perusteellisen tarkkaan. Eräs asia vain ihmetyttää jälkikäteen, niin kuin se on ihmetyttänyt ennenkin. Nimittäin miksi asia täytyy aina viedä loppuun omin käsin kun alku ja lähes kaikki muu on tapahtunut kaikilla muilla tavoin, vai onko villakoiran ydin siitä, että katsojan pitää nähdä todella orgasmin kaikki vaiheet?

Raw Countryn puolivälissä nähtiin tavanmukaisesti live-esitys, jonka Antinoos arvioi lahjomattomaan tyyliinsä:

Ensimmäisenä oli vaalea ruskettunut hoikka poika, joka riisuuduttuaan hieroi itseensä öljyä ja kiilteli sen jälkeen kuin muskelimiehet valokuvissa. Hän oli ainut kaveri, joka avoimesti masturboi lavalla saamatta silti mitään aikaan. Toisena esiintyi neekeri, joka osasi todella tanssia. Hänellä täytyi olla jonkinmoista koulutusta sillä liikkeet eivät jytämusiikista huolimatta olleet kaukanakaan baletista. Kolmantena oli vaalea, erittäin hyvännäköinen kaveri, joka tanssi myöskin hyvin. Vikana oli vain hänen veltto takamuksensa – mutta ei mitään niin hyvää ettei jotakin huonoakin. Viimeisenä esiintyi keskinkertainen neekeri, jonka tanssista [sic] tai muissakaan avuissa ei ollut sen kummemmin huomauttamista jos loistoakaan.

Erityisen mielenkiintoinen on Antinoosin jutusta ilmenevä tieto, jonka mukaan amerikkalaisia homopornoelokuvia kulkeutui filmikeloilla toisinaan Suomeen asti ja että niitä esitettiin yksityisnäytöksissä. Yksi näistä oli juuri Boys in the sand. Antinoosia tämä historian tunnetuimpiin kuuluva homopornoelokuva ei juuri hetkauttanut, eikä raina toden totta juhli elokuvallisilla ansioillaan, vaikka se muuten kovin intensiivinen onkin:

Jos vertaamme näitä [Yhdysvaltain-matkan aikana nähtyjä] filmejä joihin harvoihin yksityisesti täällä nähtyihin niin sanottakoon, että taso on korkeampi Amerikassa. Oman panoksensa filmeille antaa myös niiden juonellisuus sekä pituus. Lähes ainoa täällä nähty ”pitkä” filmi, Boys In The Sand, oli sekin koottu useasta eri episodista ja teknisesti ala-arvoinen – vai liekö sitten ollut allekirjoittaneen silmissä vikaa!

Central Parkin niittyjä ja Ramblen pusikoita.

Reippaita ulkoilmahinttejä

New Yorkin ylivertainen kaupallinen tarjonta lienee pääsyy siihen, miksi Ysikutosen matkajutuissa ei juuri lainkaan mainita ulkotapaamispaikkoja. Sen lisäksi kyse oli varmasti myös turvallisuudesta; 1970-luvun Manhattan oli vielä vaarallinen paikka, eikä pimeässä puistossa toikkarointi ollut turistille kovin fiksua.

Ulkotapaamispaikkoja hehkuttaa oikeastaan vain Antinoos, joka ehti tutustua matkallaan Times Squaren alueen miesprostituoituihin, metron ”teehuoneisiin” (t-room eli toilet room, vrt. Helsingin ikioma Jennyn teehuone) ja Central Parkin homoniittyyn:

Entä sitten elämä ulkona? Niin, sitäkin on – ja sitä, jos mitä! On 42. kadun iskijöitä, maanalaisen aseman vessoja, melkein mitä, missä ja milloin vain! Järjestäytyneet hintit viihtyvät Central Parkissa, siellä on mm. eräs niitty, jossa viikonloppuisin tapaa satamäärin ulkoilemassa olevia kävelijöitä ja pyöräilijöitä, reippaita ulkoilmahinttejä. Juttujen mukaan ympäröivissä puskissa kuhisee iltaisin elämää…

Jutut pitivät täysin paikkansa, koska Antinoosin mainitsema niitty tunnettiin historioitsija George Chaunceyn mukaan jo 1920 luvulla lempinimellä ”the Fruited Plain”, Hinttiniitty. Alue oli reippaiden ulkoilijoiden suosiossa ainakin vielä Daniel Hurewitzin Stepping out -kirjan aikoihin vuonna 1997. Niityn eteläpäästä alkaa sokkeloinen metsäalue Ramble, joka on erityisen kuuman kruisailupaikan maineessa.

It's (not) fun to stay at the YMCA

Ysikutosen 1960–1970-luvun matkajutut tarjoavat myös välähdyksiä haasteista, joihin suomalaispojat välillä törmäsivät iltaseuraa – tai edes Nukkumattia – etsiessään. Arki tuli vastaan ainakin vuoden 1976 ”Matkalla rapakon takana” -jutun kirjoittajalle Antinoosille, jahka Manhattanin pilvenpiirtäjien aiheuttamat ”oudot väristykset” olivat tasaantuneet. Vastassa oli kielipulmia ja rähjäinen kaupunki, joka oli nipin napin välttynyt konkurssilta vuotta aiemmin:

New York ei osoittautunutkaan viihtyisäksi vaan päinvastoin. Lisäksi osoittautui, että kouluenglannilla, jolla nyt sentään on tähän asti pärjätty niin idässä kuin lännessäkin, oli lähes mahdotonta ymmärtää amerikkalaisia murteita, ääntäminen oli niin erilaista.

Majapaikaksi suositellut YMCA:n (NMKY:n) hostellit eivät nekään vakuuttaneet, vaan saivat New Yorkin pornoteattereita ja homobaareja väsymättä kolunneen Antinoosin vaivautumaan:

Ne ovat kyllä halpoja mutta viihtyisyydessä ja siisteydessä ei ollut kyllä kehumista kummassakaan New Yorkin YMCA:ssa. William Sloane House oli muutenkin rauhaton, korvia repivä neekerirokki pauhasi läpi vuorokauden lähes joka puolella, normaalia yörauhaa ei siellä tunnettu lainkaan. – – Kerrosten pesuhuoneissa ja suihkuissa kävi myöhäisinä tunteina melkoinen säpinä. Tulipa vain joskus mieleen miten mahtavatkaan suhtautua moiseen toimintaan monet – luultavasti – hoterot [sic], vanhat avioparit ja ulkolaiset turistit, joita ihme kyllä hotellissa näytti yöpyvän runsaasti. Vai oliko allekirjoittanut koko hotellissa ainoa ahdasmielinen, joka tunsi itsensä vaivautuneeksi tuon tuostakin!

Nykysuomalaisille YMCA on tuttu lähinnä Village Peoplen vuonna 1978 julkaistusta samannimisestä diskohitistä, joka on budjettimatkailun ylistykseksi verhotuttu  orgiaoodi. Kappale oli kuitenkin vain viimeinen sinetti NMKY:n hostellien vuosikymmeniä jatkuneelle homomaineelle.

George Chauncey toteaa Gay New York -kirjassaan, että hostellit perustettiin alun perin muualta muuttaneiden nuorten työläismiesten suojelemiseksi suurkaupungin paheilta. Niistä itsestään tuli kuitenkin  1. maailmansotaan mennessä paheen pesiä eli homomiesten sosiaalisen elämän ja seksielämän keitaita. Jopa New Yorkissa vakituisesti asuneet miehet kirjautuivat niihin sisään viikonlopuiksi voidakseen opastaa uusia tulokkaita kädestä pitäen osaksi alakulttuuria. Ei siis ihme, että homojen suussa YMCA vääntyi Chaunceyn mukaan usein muotoon Why I’m So Gay ja että hostelleja oli mainostettu jo Ysikutosen ensimmäisen New York -jutun kirjoittajalle ”poikabordelleina”.

It's fun to stay at the YMCA

they have everything for you men to enjoy

you can hang out with all the boys – –

Harlemin YMCA.

Vapautuksen ilosanomaa

Vaikka 1970-luvun New York oli rähjäinen ja kieliongelmat, univaje sekä käsittämätön julkinen liikenne vaivasivat, suomalaispoika Antinoosin rapakontakainen matka osoittautui lopulta ”loistavaksi elämykseksi”.

Näin 40 vuotta myöhemmin Antinoosin matkakertomus ja muut Ysikutosessa julkaistut New York -jutut ovat aikalaistodisteita siitä, miten rauhanomaiset homomielenosoitukset vaihtuivat villeihin vapautusmarsseihin. Jutut kertovat myös siitä, miten homojen voimaantuminen alkoi näkyä machotyylin ihailuna, miten homoudesta alkoi tulla populaarikulttuurin valtavirtaa ja miten tätä kaikkea tahditti uusi ja jännittävä diskomusiikki, jolle antauduttiin ikiomissa baareissa eikä missään nuhjuisissa mafian salakapakoissa.

Tätä kaikkea äimistelivät hyvin toisenlaisesta todellisuudesta saapuneet suomalaispojat, joiden kirjoittamat matkajutut levittivät aikanaan vapautuksen ilosanomaa aavan meren tällä puolen.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:

Onnen kaukoranta: homomatkailun historiaa

Down by the laituri – Leonard Fink ja rantojen miehet

Stonewall – katujen kuningattarien kapina
”Disco Discharge” paketoi homodiskon
”Hot, sticky, still so cool”: syntikkapopin pervot
Keskellä liljain ja ruoskien – Mapplethorpen halujen puutarha Kiasmassa