Kun olin nuori – Hulivilipoika muistelee murrosikää

”Uskoitko Jumalaan, kun olit nuori? Poltitko tupakkaa, kun olit nuori? Lauloitko mukana Forever Youngia? Itkitkö hulluna, kun olit nuori?”

”Ehkä. En. En. Kai, sisäisesti.”

Näin voisin vastata kysymyksiin, jotka Iisa esittää kappaleessaan Kun olit nuori (2017). Sen kertoja toteaa potevansa jo noin kolmatta murrosikää ja omaksuneena sen yhteydessä filosofian, joka saisi luvan jäädä viimeiseksi: ”Oon pelkkä irtokarkki kauhaistuna sekaan erilaatuisten / onnekas jos kohtaan, toisen samankaltaisen.”

Samaiset säkeet kelpaisivat motoksi antologiaan Queer 13 (1998), jossa sateenkaarevat kirjoittajat muistelevat murrosikäänsä ja seitsemännen luokan alkamista. Kirja on juuri niin ihanaa ja kamalaa luettavaa kuin arvata saattaa: täynnä tarinoita siitä, miten erilaatuisten sekaan kauhaistut irtokarkit tekevät kaikkensa näyttääkseen samanlaatuisilta kuin muutkin samanlaatuista teeskentelevät erilaatuiset.

Tässä kirjoituksessa sivuan Queer 13 -kirjaa ja kerron sen rohkaisemana myös omasta murrosiästäni.

Seitsemän vitsausta

”Seiskaluokka tarkoitti ihan kaikkeen – hiuksiin, vaatteisiin, ihoon, koruihin – liittyvää kyttäystä, joka päättyi aina jonkinlaiseen julkiseen nöyryytykseen”, kirjoittaa Regina Gillis Queer 13 -kirjan esseessään ”The number line”. Sitaatti tiivistää murrosikäisen pahimman pelon: joukosta erottumisen ja siitä automaattisesti seuraavan hylätyksi tulemisen.

Paarialuokkaan päätyminen oli todellinen uhka varsinkin aiempien sukupolvien sateenkaarinuorille, joiden oli turha haaveilla Skamin tai edes Queer as Folkin kaltaisista sarjoista voimaannuttavine roolimalleineen.

Queer 13 -kirjan toimittanut Clifford Chase kiteyttää entisten sateenkaarinuorten ongelman näin: ”On olemassa sweet sixteen, ja sitten on queer 13.” Ja jos jollekin jäi vielä epäselväksi, kumpi on parempi, Chase toteaa sateenkaarevan seiskaluokan herättävän hänessä mielikuvia tuomiopäivän seitsemännen pasuunan törähdyksestä, Egyptin seitsemästä vitsauksesta ja ainakin muutamasta kuolemansynnistä.

Kivuliaista kokemuksista huolimatta Chase muistaa tämän elämänvaiheen myös yhtenä oman maailmansa seitsemästä ihmeestä. Sillä juuri murrosiässä alkavat itää kaikki ne siemenet, joista voi myöhemmin kasvaa hyvä ja omannäköinen elämä.

Queer 13 -kirjassa onkin ehkä kiinnostavinta seurata, miten kirjoittajat onnistuivat kuin ihmeen kaupalla ruokkimaan juuri sitä osaa itsestä, jonka moni olisi suonut näivettyvän pysyvästi. Kun sateenkaarevan pojan tai tytön silmää ei miellyttänyt kaikki se, minkä periaatteessa kuului miellyttää jokapojan tai -tytön silmää, oli omaksuttava vino katse ja etsittävä toista totuutta.

Joillekin kirjoittajista tämä tarkoitti Playboyn sivuilla satunnaisesti vilahdelleiden miesten takapuolien ihailua, kun taas toiset ahmivat kaunokirjallisuutta tai tapittivat äiteliä heteronormatiivisia tv-sarjoja ironista asennetta kultivoiden. Jotkut rakastuivat toivottomasti toiseen koulupoikaan tai -tyttöön, ja joistakin tuli vielä toivottomampia opettajiensa stalkkaajia. Onnekkaimmille kävi kuin Iisan laulussa: he kohtasivat toisen samankaltaisen tai edes jonkun, joka ymmärsi.

Kun tarjolla ei ollut kunnon esikuvia, matka oman itsen hyväksymiseen oli pitkä joskaan ei päättymätön, kuten Singaporessa varttunut kirjailija Justin Chin kuvaa esseessään ”The beginning of my worthlessness” [oma käännös]:

Tiesin homoseksuaalisuudesta sen verran, että se on syntiä. Tiesin, että homomiehet halusivat sukupuolenvaihdosleikkauksiin päästäkseen eroon peniksistään. Että Bugis Streetin ja Rochor Canalin transvestiitit olivat pahoja ihmisiä. Ja että köyhillä transvestiiteilla ei ollut varaa sukupuolensa vaihtamiseen ja hormoneihin, joten he käyttivät tisseinä sanomalehtitolloja ja notkuivat öisin pimeillä parkkipaikoilla huoraamassa. Tiesin, että homomiehen piti olla naisellinen ja että siitä tehtiin pilkkaa. Tiesin, että näytelmäkerhon pojat olivat sellaisia ja että sellaiset eivät voineet saada lapsia. Tiesin, että homosuhteessa toinen olisi nainen ja toinen mies. Ja että homoseksuaalisuus tarkoittaisi elinikäistä kärsimystä, yksinäisyyttä, pelkoa, salailua ja häpeää. – – Nyt tiedän homoseksuaalisuudesta tämän: Se on ok. Jos toimii homona väärin, se on syntiä. Ja jos toimii juuri oikein, se on vielä parempaa syntiä. Tiedän, että näytelmäkerhoon liittyvät pojat ovat yhä homoja ja että heidän edeltäjänsä pärjäävät ihan hyvin. Tiedän, että homoseksuaalisuus tarkoittaa elinikäistä pelkoa, joka ei liity paljastumiseen vaan hakatuksi tai tapetuksi tulemiseen. Se tarkoittaa rohkeaa elämistä, vastoinkäymisiä ja todellisen perheen löytämistä. Se haastaa jatkuvasti käsitykseni rakkaudesta. Se on auttanut minua löytämään itseni jollakin tavalla ja se teki lopun arvottomuudestani.

”Ensimmäiset päivät uudessa koulussa”

Sydämmen tykytystä, kävelyvauhti kiihtyy vaikka eikö olisikin järkevää kävellä hitaasti? Huvittaa hirveästi mennä ylä-asteelle, mutta pelko kalvaa mieltä: Mitähän siellä nyt tehdään? Jo monta vuotta on hoettu että: sitten kun tulet ylä-asteelle niin saat selkään. Käännyn kirjastoon johtavalle tielle. Kohta olen torilla. ”Laguunin” edustalla on suuri joukko koululaisia. Ne huutelevat jotain. En välitä olen tullut immuuniksi haukkumisille koska olen kuullut niitä koko pienen elämäni ja kaikki vain sen takia että joskus 3-4 vuotiaana leikin tyttöjen kanssa nukeilla, eikä sellaisista asioista tarvitsisi ihmistä leimata koko loppu elämäksi. Talonmies sanoo huomenta. Vastaan jäykästi takaisin. Nyt ovelle ovi auki ja sisään. Kaikki tuijottavat ja puheensorina lakkaa - kammottava hiljaisuus kunnes kuuluu: ”Katsokaas kuka tuli!”

Näin alkoi (huolimattomuusvirheineen päivineen) yläasteen ensimmäinen äidinkielen aineeni elokuussa 1990. Oikeastaan ei ole mikään ihme, että se on yhä tallella, koska koko aika on muutenkin iskostunut niin lähtemättömästi mieleen. Muistan sen ensimmäisen koulupäivän, elokuun auringon, pelon maun suussani ja ylläni olleen epämääräisen farkkuasun, jonka alla tunsin olevani ylipainoinen ja muutenkin liikaa.

Olen juuri täyttänyt 40, mutta yläasteen ensimmäisistä päivistä kertovan aineen lukeminen aiheuttaa saman reaktion kuin käynti vanhassa kotikylässä: kutistun silmissä. Olen nähnyt ne kuuluisat New Yorkin talot, mutta missään en koe olevani yhtä pieni kuin Ylihärmän keskustassa. Päämajantien (koska, you know, sen varrella oli Mannerheimin päämaja yhtenä sunnuntaina vuonna 1918) varrelle sirotellut rakennukset kurkottavat mielessäni taivaisiin kuin mykkäajan ekspressionistisen kauhuklassikon kulissit.

Päämajantien varrella heti torin takana oli myös yläaste, joka tarjosi tälle 13-vuotiaalle pelkkää kauhua vailla klassikon aineksia. Reppuni revittiin ja pyöräni rikottiin toistuvasti. Päälleni syljettiin, kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti. Kohtasin lukemattomia kertoja henkistä ja fyysistä väkivaltaa.

Selvitäkseni siitä sulkeuduin ja käyttäydyin ikään kuin minulla ei olisi normaalien ihmisten tarpeita. Kesti puolitoista vuotta ennen kuin kävin koulussa syömässä tai vessassa. Kävelin mieluummin ruokatunnilla kotiin. Välitunnit vietin omasta halustani usein yksin ja varsinkin talvella seisoin suolapatsaan tavoin juuri ja juuri lumipalloalueen ulkopuolella, jotta minua ei saisi heittää ainakaan luvan perästä.

Heittää, koska juuri minuun henkilöityi se, millaista rajaa kukaan poika ei saisi ylittää muuttumatta tytöksi. Ei ainakaan ilman rangaistusta.

Pystymetsää ja laakeeta peltoo
maisema herättää jumalanpelkoo
Täällä taivas roikkuu uhkaavana
päittemme yllä
Oot nuori ja rauhaton sydän
kyllästyny tähän kuolleeseen kylään
Kun maltat mielesi
pääset maailmaan kyllä – –
Käy koulut ja hanki pätevyys
et voi panna sitä päihteiden syyks
ettet pystynyt pitämään rotia
Vaikket nyt kestä sun kotia
mee eteenpäi ku sotilas
(Jukka Poika)

Pohjanmaan Skam

Kouluaikainen ystäväni sanoi kerran ihailleensa minua siitä, että en koskaan antanut kiusaajilleni periksi, vaan sanoin vastaan. Se on totta. Kielsin heidän totuutensa ja oikeutensa määritellä minua. Kielsin heidät kerran, kahdesti, kolmesti. Minä en ole teille mitään, mutta ette tekään ole minulle mitään, ajattelin.

Se oli tietenkin vain puolitotuus, koska jokainen haluaa pohjimmiltaan kuulua joukkoon. Toinen puoli totuudesta oli se, että minulla todella oli uskottavampiakin auktoriteetteja kuin kiusaajat – enimmäkseen naisia, koska ”mies” ja ”auktoriteetti” olivat mielestäni käsitteinä täysin yhteensopimattomia. Kysykää vaikka isältäni, jonka kanssa riitelin aikanaan kiintiön täyteen.

Yläasteen miehisistä auktoriteeteista muistan”Vesilinnun”, äidinkielen sijaisopettajan, joka oli niin lempeä ja kannustava, että ymmärsin hänen avullaan omaavani kirjallisia lahjoja. Kirjoitin aineisiin kaiken maailman noloja paljastuksia ja itsetilityksiä. ”Vesilintu” korjasi huolimattomuusvirheet ja antoi kiitosta ja hyviä arvosanoja levittäen siten balsamia haavoihin.

Joskus kuvittelin, miten painaisin pääni ”Vesilinnun” villapaitaa vasten ja miten kyyneleet kierisivät suurten metallisankaisten nörttilasieni takaa – niiden, joita nykyisin näkee suurkaupunkien baristoilla. Olin kai ihastunutkin häneen kaiken sen vuoksi, mitä hänellä oli minulle tarjota tuiki harvinaisena hyvänä miehisenä esikuvana.

Mitään näitä miehiin kohdistuneita romanttis-seksuaalisia tunteita en osannut hävetä. En edes ala-asteen loppupuolella, kun aloin asioista jotain ymmärtää. Jason Donovan ja New Kids on the Block olivat toisin sanoen elämäni ensimmäisiä seksileluja, joilla leikin vailla syyllisyyden häivää, koska muunlaiset lelut eivät kiinnostaneet.

Läpi yläasteen seksuaalisuus oli minulle pelkkiä tekoja, enkä osannut hahmottaa sitä identiteettinäkökulmasta. Vaan eivät osanneet muutkaan, sillä minua ei käytännössä koskaan homoteltu. Homous oli 1990-luvun alun Etelä-Pohjanmaalla lähinnä tyttömäisyyden epämääräinen alalaji, jota meillä ei esiintynyt. Toki olin kuullut homoista, ja Madonnan – tuon kaikkien kouluterveydenhoitajien äidin – ansiosta tiesin myös, että homoilla oli oikeus olla siinä missä muillakin.

Muistan, miten tulin seiskaluokan syyslukukauden lopulla koulusta kotiin ja näin silloisesta pää-äänenkannattajastani NoTV-ohjelmasta Madonnan Justify my love -videon ensiesityksen. Mutustelin välipalaa kermanvärisen nahkasohvamme syövereissä ja nyökkäilin hyväksyvästi: kyllä, ei ole mitään ihmeellistä saati hävettävää siinä, että Madonna pyörii noiden ruoskaa heiluttavien miehen ja naisen sekoitusten kanssa jossain hotellissa ja nauraa makeasti päälle.



”Poor is the man whose pleasures depend on the permission of another”, luki videon lopussa. Sen verran minäkin osasin jo englantia, että tiesin Kikan sanoneen saman suomeksi: ”Enkä suostu häpeemään, kun oikeeks tajuun tään.” Tosiuskovaisena kuuntelin hartaasti molempia ja elin heidän kauttaan erilaisuuttani todeksi.

Ihan niin kuin elin parhaan ystäväni, minua pari vuotta vanhemman naapurintytön, kautta todeksi tavallisten nuorten elämää tansseineen, ihastumisineen ja yleisine sekoiluineen. Itsehän en käynyt missään muualla kuin niissä maailmoissa, joita muiden tarinat avasivat. Ahmin kauhukirjoja varmistuakseni siitä, että joissain todella on vielä hirveämpää kuin Ylihärmän yläasteella. Loppuajan ahmin ystäväni vaiheikkaita viikonloppukuulumisia, joita voidaan pitää Skam-sarjan varhaisena pohjalaisena edeltäjänä ajalta, jolloin tosi-tv:tä ei vielä tunnettu. Tunnettiin vain häpeä.

Sen kanssa minua auttoi kaikista naisista eniten äitini, jonka rakkaus ja hyväksyntä ovat kantaneet läpi elämän. Vielä nytkin, kun äiti saattaa sanoa minulle – mitä epäortodoksisimman elämän eläneelle pojalleen: ”Olen ylpeä sinusta”, liikutun syvästi. Ne ovat sanoja, jotka ompelevat revityn repun, korjaavat rikotun pyörän, kuivattavat sylkinorot kasvoilta ja taikovat mustelmista muistelmia.

Nyt nelikymppisenä ajattelen 13-vuotiasta itseäni, tuota Madonnaa maanisesti fanittavaa farkkuasuista pullukkaa, hellin tuntein.

Kuule Klaus, olit ihan helvetin rohkea. Kaikki se, mikä elämässäni on parasta nyt, oli juuri sitä, minkä vuoksi jouduit silloin eniten kärsimään. Tästä ensimmäisestä koulupäivästä viimeiseen me mennään aina yhdessä, ja minä pidän sinusta huolta.

Hulivilipoika on nähnyt Madonnan Vogue-videon kesällä 1990.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
”Hänen vihansa, lämpönsä ja rakkautensa” – homomiehet kirjoittavat isäsuhteestaan
”Enkä suostu häpeemään”: Kikka homomiehen tuntojen tulkkina
Mun hölmö nuori sydän: matkaseurana Eva Dahlgren
Vaasan farssi – pohjalaista pervohistoriaa

”There's someone else I've got to be” – George Michael 1963–2016

Kuva: georgemichael.com

Joulupäivänä 2016 kuollut George Michael aloitti uransa miljoonien teinityttöjen seksisymbolina. Myös sen jälkeen seksi hallitsi usein hänen julkisuuskuvaansa joko tahallisesti tai tahattomasti. Tahallisuutta edusti se, miten artisti itse ratsasti seksillä läpi uransa ja varsinkin sen jälkeen, kun hän tuli julkisesti ulos eriöstä. Niin, eriöstä. George Michaelhan ei ollut koskaan suoraan sanonut olevansa homo ennen kuin houkutuslintuna toiminut poliisi pidätti hänet puiston vessassa vuonna 1998.

Tästä nöyryytyksestä alkoi myös se tahaton puoli: koko George Michaelin loppuelämän jatkunut repostelu keltaisessa lehdistössä, jolle artistin seksi- ja päihdeongelmat tuottivat tasaiseen tahtiin likapyykkiä. Vielä tähden kuoleman jälkeenkin tabloidilehdet jaksoivat päivitellä hänen seksikumppaneidensa runsaslukuisuudella (”500 miestä seitsemässä vuodessa!”). Entisestä seksisymbolista oli tullut seksihullu tai ”sexual freeek”, kuten George Michael itse lauloi vuoden 2006 singlessään.

Monille homomiehille George Michael oli paitsi varoittava esimerkki myös esikuva, jonka laulut rohkaisivat ja lohduttivat sekä suoraan että epäsuorasti rivien välissä. Tähän puoleen keskittyy seuraava kirjoitus, jossa tarkastelen George Michaelin tuotannon homoteemoja.

”Explore monogamy”

Oma suhteeni George Michaeliin alkoi Madonnasta ja huipentui Jeesukseen. Tämä sinänsä loogiselta kuulostava kehityskaari alkoi syksyllä 1987, jolloin otin kymmenvuotiaana ensiaskeleitani puberteettiin. Kuten niin monilla, porttina toimi popkulttuuri, ja heti kynnyksellä kohtasin Madonnan. Madonnan, joka lauloi La isla bonitaa ja Who’s that girliä ja komeili R-Kioskin lehtihyllystä löytämäni saksalaisen musiikkilehden kannessa.

Kuusitoista markkaa oli tuolloisilla tuloillani kova raha, mutta se lehti oli saatava. Eikä se kovin huono investointi ollut, koska lehden välissä ollut Madonnan jättijuliste on olemassa yhä – vuosikymmenten, ultraviolettisäteilyn ja sinitarran runtelemana, mutta onpa kuitenkin. Samaa ei voi sanoa George Michaelista, jonka kohtasin ensimmäisen kerran samaisen lehden sivuilla.

En oikein tiennyt, mitä se oli, mutta ainakin se oli kamalan noloa. Mies ja nainen sillä tavoin alasti sängyssä. Ja sitten tuo sex-sana, joka oli kai jotain vähän likaista. Jotain tuollaista, että ollaan sängyssä muutenkin kuin nukkumassa. Ja sitten naisella on vielä side silmillä.

Popcorn-lehdessä näkemäni häiritsevät kuvat olivat peräisin George Michaelin uudesta musiikkivideosta I want your sex. Se oli hänen ensimmäisen sooloalbuminsa Faithin ensimmäinen single, ja jos some olisi ollut jo olemassa, video olisi aiheuttanut melkoisen pöhinän. Näin jälkeenpäin videossa herättää tosin eniten huomiota se, että George Michael pelehtii siinä elämänsä ainoan varsinaisen tyttöystävän Cathy Jeungin kanssa ja kirjoittaa tämän selkään huulipunalla ”Explore monogamy”. Se oli kauan ennen niitä 500:aa miestä.

”Olin aika hämmentynyt poika noihin aikoihin”, George Michael myöntää Gay Times -lehdessä vuonna 2007 ilmestyneessä avomielisessä haastattelussa. Hän kertoo lisänneensä videoon monogamiavetoomuksen levy-yhtiön vaatimuksesta, koska seksiä kinuavan kappaleen sijoittaminen parisuhdekontekstiin teki siitä vähemmän vaarallisen aids-kriisin velloessa ympärillä.

”Oikeasti olin kirjoittanut sen biisin yhdestä kundista, jota en saanut millään kellistettyä, vaikka hän oli selvästi hulluna minuun. Olin rakastunut häneen ollessani yhdessä Cathyn kanssa, ja Cathy puolestaan oli taatusti rakastunut minuun. Kappale oli siis hyvin omaelämäkerrallinen”, George Michael kertoo ja toteaa, että samasta ranskalaismiehestä kertoo myös hänen kakkoslevynsä Listen without prejudice vol. 1:n (1990) single Cowboys and angels.

Kappaleiden suurin ero on siinä, että I want your sex kertoo täyttymättömästä lihallisesta rakkaudesta, kun taas Cowboys and angels kertoo henkisestä kaipuusta. I want your sexin sanoituksessa kaipuun kohde jää lisäksi sukupuolettomaksi, ja homotematiikka rajoittuu Raamatun opetusten uhmaamiseen (”I don't need no bible / just look in my eyes”) ja tiettyihin homotulkinnalle avautuviin säkeisiin (”I'm not your father / I'm not your brother”). Cowboys and angelsin kertoja ei sen sijaan jätä rakastetun sukupuolen suhteen tulkinnanvaraa, vaan toteaa: ”I know you think that you're safe, mister.”

Jokin oli selvästi muuttunut näiden kahden levyn välillä. 

”Lose the face now”

Faith- ja Listen without prejudice -levyt kertovat monin tavoin George Michaelin kamppailusta kätketyn homoseksuaalisuuden kanssa. Faith julistaa nimeään ja nimikappalettaan myöten uskoa omaan asiaan, mutta levyn kansi kuvastaa pikemmin uskon puutetta. Laulaja on kääntänyt katseensa, ja silmät jäävät jonnekin mustan nahkatakin varjoihin. Syntyy mielikuva miehestä, joka ei halua kohdata maailmaa silmästä silmään.

Faith myi 25 miljoonaa kappaletta, poiki neljä Yhdysvaltain ykköshittiä ja teki George Michaelista lopullisesti supertähden. Menestys ei kuitenkaan tuonut artistille tyydytystä, koska se lukitsi hänet valheelliselta tuntuvaan julkisuuskuvaan: Elviksen lailla perää keikuttavaksi seksisymboliksi ja naistenmieheksi, joka oikeasti piti miehistä. Laulajan korvassa tuolloin heilunut kultainen risti tuntuu näin jälkikäteen kärsimyksen kuvalta pikemmin kuin uskon symbolilta.

Ei siis ihme, että kakkoslevynsä Listen without prejudice vol. 1 -levyn aikaan George Michael katosi kuvasta kokonaan. Hän toisin sanoen kieltäytyi valokuvista ja lakkasi esiintymästä omissa musiikkivideoissaan, koska nyt hän halusi tulla nimenomaan kuulluksi. Levyn kolmas ja tunnetuin singlejulkaisu Freedom! ’90 julistaa valheellisesta julkisuuskuvasta vapautumisen sanomaa säkeillä, joista on kaikki coming out -oodit tehty:

I think there's something you should know
I think it's time I told you so
there's something deep inside of me
there's someone else I've got to be – –
I'll hold on to my freedom
may not be what you want from me
just the way it's got to be
lose the face now
I've got to live

Freedom! ’90:n kertoja laulaa olleensa kerran nuori ja hämmentynyt poika, josta tuli kaikkien nälkäisten koulutyttöjen silmänilo. Maine ja mammona tyydyttivät aikansa, mutta nyt sai riittää. Oli tullut aika ajatella omaa onnellisuutta eikä sitä, miltä kaikki näyttää ulospäin.

Laulun huippumalleilla lastatussa musiikkivideossa tätä ulkokuoren hylkäämistä havainnollistetaan siten, että Faithin musiikkivideosta tuttu nahkatakki poltetaan poroksi ja siinä nähty jukeboksi ja kitara räjäytetään kappaleiksi.

Julkisuuskuvaan kyllästymisen syyt eivät silti olleet yksin Faith-albumin aikaisessa imagossa, vaan paljon kauempana. Tästä viestivät Freedom! ’90 -kappaleen nimi ja sen monet säkeet, jotka viittaavat George Michaelin tähteyteen sinkauttaneeseen Wham!-duoon (1981–1986). Whamin kakkoslevyllä Make it big (1984) on myös Freedom-niminen laulu, ja samaisen levyn jättimenestystä on syyttäminen siitä, että George Michael päätti alun perin luopua vapaudesta olla oma itsensä.

”Death by matrimony”

George Michaelin ja Andrew Ridgeleyn muodostama Wham! muistetaan nyt sokerihuurretusta joululaulusta ja näyttävästi föönatuista kuontaloista. Niitä kuunnellessa ja katsellessa on helppo unohtaa, että debyyttilevyllään Fantastic (1983) yhtye ammensi vielä ahkerasti homokulttuurista pukeutumalla nahkavermeisiin ja laulamalla monimielisyyksiä.

Homovaikutteilla ratsastaminen ei ollut ennen aidsin nostattamaa moraalipaniikkia minkäänlainen este listamenestykselle, kuten Depeche Mode, Soft Cell ja muut tuon ajan suositut syntikkapopyhtyeet olivat osoittaneet (ks. ”Hot, sticky, still so cool”: syntikkapopin pervot). Listoilla juhli myös Whamin kakkossingle Young guns (go for it!) (1983), vaikka sen kertoja kyseenalaistaa mieskaverinsa naissuhteen sekä luisumisen kohti poroporvarillista perheidylliä ja ”aviokuolemaa” (”death by matrimony”).

Kertoja muistuttaa poikien olleen aikanaan ”rikoskumppaneita”, joilla oli tosi hauskaa yhdessä. Tämän ilmeisen homoviittauksen jälkeen kertoja vaatii ystäväänsä myöntämään, onko heidän juttunsa nyt ohi.

I remember when we used to have a good time
partners in crime
tell me that's all in the past and I will gladly walk away
tell me that you're happy now
turning my back
nothing to say!

Yhtä pidäkkeetöntä homososiaalista ja -seksuaalista propagandaa tarjoilee Whamin vuonna 1982 julkaistu esikoissingle Wham rap! (enjoy what you do), joka ylsi Young gunsin vanavedessä listamenestykseen vuonna 1983. Tämänkin kappaleen sanoituksessa uhmataan sovinnaista yhdeksästä viiteen -elämäntapaa ja puolustetaan oikeutta pitää hauskaa poikien kanssa. Sanoituksen ”I choose to cruise” -säe tuo hauskanpitoon siekailemattoman homoeroottisen sävyn. Kokonaisuutena kappale on kuitenkin naamioitu luokka- ja sovinnaisuusrajat ylittävän rakkauden oodiksi.

Party nights and neon lights
we hit the floors we hit the heights
dancing shoes and pretty girls
boys in leather kiss girls in pearls
hot-damn, everybody let's play

Whamin esikoislevyn suursuosio johti siihen, että nahkatakit vaihtuivat Make it big -kakkoslevyllä (1984) pikkutakkeihin ja uhmakas räp sai väistyä ylipirteän poikabändipopin tieltä. Wake me up before you go-go ylsi listaykköseksi Atlantin molemmin puolin, ja George Michael kertoo Gay Timesin vuoden 2007 haastattelussa ymmärtäneensä, että hänen olisi valittava joko jättimenestys tai julkihomous. Molempia ei ollut tuolloin mahdollista saada varsinkaan Amerikassa.

Niinpä George Michael pysyi koko Whamin ajan ja myös suuren osan soolourastaan kaapissa. Videoissaan hän saattoi pelehtiä naisten kanssa, mutta muuten hän kirjoitti sukupuolettomia ja monitulkintaisia lauluja, joiden sytykkeenä oli hänen rakkautensa miehiin. I want your sexin ja Cowboys and angelsin lisäksi mieleen tulee ainakin Faith-levyn hittisingle Father figure (1988), jonka sanoituksen isukki-teemassa on sivumerkitys poikineen.

Gay Timesin haastattelussa George Michael kertoo kaksoiselämän ylläpitoa helpottaneen se, että hän tunsi jossain määrin vetoa myös naisia kohtaan. Toinen ylläpitävä tekijä oli aids-pelko, koska se yksinkertaisesti esti häntä harrastamasta seksiä juuri kenenkään kanssa vuodesta 1983 vuoteen 1991. Tuolloin elämä mullistui, kun hän tapasi 27-vuotiaana ensimmäisen suuren rakkautensa Anselmo Feleppan. Sen Jeesuksen, johon jo jutun alussa viittasin.

”You will always be my love”

Se oli abikevät 1996 ja aurinkoinen pääsykoepäivä Vaasassa, jonne olin palannut vuosi ensimmäisten homotanssieni jälkeen (ks. Vaasan farssi – pohjalaista pervohistoriaa). Kokeiden jälkeen ostin Sokoksesta George Michaelin juuri ilmestyneen kolmannen soololevyn Older.

Levyn kannessa hän katsoo viimeinkin kameraan, varjoista kuin Hulivilipoika, mutta katsoopa kuitenkin – ikään kuin hän olisi nyt valmis kohtaamaan maailman omana itsenään. Julkisesti hän ei ollut vieläkään tullut kaapista, mutta kuten hän itse sanoo Gay Timesissa, Olderin kaltaista levyä ei julkaisisi kukaan, joka ei olisi valmis siihen.

Minäkin ostin levyn juuri siksi, että se puhutteli minua homomiehenä. Levyllä on myös itselleni tärkein George Michaelin kappale, albumin ensimmäinen singlelohkaisu Jesus to a child. Se antoi tuona talvena ja keväänä omalle epämääräiselle kaipaukselleni äänen.

Olin jo kertonut homoudestani joillekin läheisille ja tutustunut ensimmäisiin kaltaisiini kantapään kautta. Lukemattomien itseään etsivien nuorten tavoin murehdin silti sitä, löytäisinkö koskaan ketään, joka näkisi ja ymmärtäisi kerralla senkin, mitä itse en ymmärtänyt. Ja jos löytäisin, saisinko myös pitää hänet. Toisin kuin George Michael, jonka Anselmo kuoli aidsiin keväällä 1993.

Jesus to a child -laulussa Anselmo saa Jeesuksen rakastavan ja kärsivän hahmon, joka seisoo tyynenä ja lempeänä kirkkauden keskellä kuin seurakunnan päiväkerhon pastellinsävyisessä huoneentaulussa. Laulun Jeesus oli nähnyt kertojan silmissä olleen surun, jota kukaan muu ei ollut osannut tai edes yrittänyt nähdä. Kuoleman jälkeenkin tämän rakkauden muisto lohdutti syvästi lohdutonta.

Sadness

in my eyes
no one guessed
or no one tried
you smiled at me
like Jesus to a child – –
when you've been loved
when you know it holds such bliss
then the lover that you kissed
will comfort you when there's no hope in sight – –

for every single memory
has become a part of me
you will always be
my love

Vaikka Jesus to a child on kyllästetty uskonnollisilla vertauksilla, sitä on vaikea tulkita mitenkään muuten kuin kuvauksena kahden miehen rakkaudesta. Henkinen ja hengellinen rakkaus sekoittuvat sanoituksessa lihalliseen, kun kertoja puhuu Jeesuksestaan samalla rakastajana, jota hän suuteli ja joka on aina hänen rinnallaan. Ei ihme, että George Michaelkin uskalsi vihdoin nähdyksi tulleena katsoa levynsä kannessa meitä suoraan silmiin ja esiintyä taas videoissaan.

”Searchin' for some peace of mind”

Uuden avoimuuden lisäksi Older-levy ilmensi myös uudenlaista häpeämättömyyttä, josta on esimerkkinä levyn kakkossingle ja suurin hitti Fastlove. Jos Jesus to a child kuvaa syvää sitoutumista toiseen ihmiseen ja menetyksestä johtuvaa surua, Fastlove typistää rakkauden pikaruoaksi, jota ahmitaan surutta ja sitoumuksetta sukupuolielämän drive in -kaistalla.

Fastloven kertoja laulaa yön iloista ja yrittää vakuuttaa laulun ”sinän” siitä, että puhuminen on turhaa ja että hänestä ei ole suhteeseen. Kertoja kyllä kuulee Cupidon kutsun, mutta tällä on tyhjä katse. Kertoja on kärsinyt rakkaudessa, ja mielenrauhaa saadakseen hän etsii yöstä hetken helpotusta.

In the absence of security

made my way into the night
stupid Cupid keeps on calling me
but I see nothing in his eyes
I miss my baby, oh yeah
I miss my baby, tonight
so why don't we make a little room
in my BMW babe
searchin' for some peace of mind
hey, I'll help you find it
I do believe that we are practicing the same religion

Viimeinen säe ”I do believe that we are practicing the same religion” rinnastaa laulun Jesus to a childin uskonnolliseen tematiikkaan, mutta nyt palvotaan lihan temppelissä. Rakkaus oli aiheuttanut suunnatonta kipua, jota laulun kertoja ja mitä ilmeisimmin myös artisti itse lääkitsi ahkerasti seksillä. Tämä itsehoito kulminoitui vuoden 1998 pisuaaripidätykseen.

Gay Timesin haastattelussa George Michael myöntää puistoissa juoksemisen olleen puhdasta itsetuhoisuutta, joka oli seurausta myös hänen äitinsä kuolemasta syöpään vuonna 1997. Hän koki päättäneensä alitajuisesti tulla kaapista mahdollisimman itsetuhoisella tavalla ja onnistui siinä. ”Zip me up before you go go”, ilkkui keltainen lehdistö.

George Michael vastasi tilanteeseen itseironisella Outside-singlellä, jonka vapaan ulkoilmaseksin ylistys on suoraa jatkoa Fastlovelle. Kappaleessa viitataan myös yhdyskuntapalveluun, johon George Michael tuomittiin vessaepisodin vuoksi. ”Palvelisin kyllä yhteisöä, mutta olen jo palvellut”, kertoja toteaa ja lausuu samaan hengenvetoon myös, ettei ollut koskaan aiemmin myöntänyt ääneen tätä (homo)asiaa: ”I never really said it before”.

Kappaleen video vie sanoman uusiin sfääreihin ja tarjoaa kerrassaan katarttisen vessakokemuksen pisuaaridiskossa tanssivine poliisisetineen.

”I’m bad to the bone, I'm just a little stoned”

Joulupäivänä 2016 George Michael oli poissa, mutta omasta elämästäni hän oli poistunut jo kauan sitä ennen. Hänestä oli tullut minulle Michael Jacksonin ja Whitney Houstonin kaltainen surullinen hahmo, jolta tiesi aina odottaa pahinta.

Vasta George Michaelin kuoltua ymmärsin kuitenkin, että hän oli minulle näitä kahta muuta legendaa tärkeämpi. Omistan kaikkien levyjä, ja minulla on kaikilta myös suosikkikappaleita, mutta kun helmiportti kolahti kiinni Michael Jacksonin ja Whitney Houstonin takana, jäljelle jäi hiljaisuus. George Michaelin kuoltua päässäni käynnistyi sen sijaan kokonainen jukeboksi – ehkä juuri se Faithista tuttu ja sittemmin räjäytetty.

Nyt käsittelemieni laulujen lisäksi mielen jukeboksi soitti myös laulun My mother had a brother, joka on peräisin George Michaelin viimeiseltä studiolevyltä Patience (2004). Gay Timesin haastattelussa George toteaa kappaleen kertovan hänen enostaan, joka teki itsemurhan samana päivänä, kun George syntyi. Enosta, jollaiseksi Georgen äiti aina pelkäsi poikansakin muuttuvan. Ja enosta, jonka George myöhemmin ymmärsi olleen homo. 

Kuten siskonpoikansa myöhemmin, kenties enokin oli kaivannut kipeästi vapautta. Hän vain ei ollut uskonut löytävänsä tässä elämässä.

My mother had a brother
over-sensitive and kind
seems it all became much too much for him
it seems he took his own life – –
I guess he had to wait until my momma had me
I guess he couldn't wait another moment to be free
in endless sky

Kertosäkeessä minäkertoja kohdistaa sanansa suoraan kuolleelle äidilleen ja kehottaa tätä sanomaan enolle, että ajat ovat muuttuneet. Homoliike oli vahvistunut, ja kertoja nautti nyt avoimuuden iloista.

But mama will you tell him from your boy
the times they changed
I guess the world wasn’t getting warmer
but we got stronger
mother will you tell him about my joy

Laulun loppupuolella minäkertoja myös suree sitä, että hän hukkasi niin paljon aikaa odottamalla rakkautta. Nyt kun vapaus on täällä, hän vannoo maistavansa sitä enonsakin puolesta: ”I’m gonna taste it all for you boy.” Tätä seuraa vielä uhmakkaan hedonistinen julistus, jossa kertoja vaatii kaikkia niitä, joilla ei ole mitään pelättävää, pitämään huolen siitä, että elämä on elämisen arvoista: ”We’ve got to make damn sure that it was worth it.” Samaan hengenvetoon kertoja toteaa kuitenkin olevansa läpeensä paha ja vähän pilvessä ja harrastavansa todella paljon seksiä, mikä viittaa mieltä jäytävään syyllisyyteen.

So those of us who have nothing to fear
we’ve got to make damn sure that it was worth it
I’m bad to the bone, I'm just a little stoned
I’m making so much love

Viimeisessä säkeistössä minäkertoja toteaa olleensa vanki, kunnes ”hän” pelasti minut, tuli uniini ja sanoi: ”Mitä väliä?” Tämä saattaa olla viittaus Anselmoon, jonka rakkaus antoi George Michaelille rohkeuden homona elämiseen ja seksuaalisuuden pidäkkeettömään toteuttamiseen. ”Olin vanki, joten häpäiskää minut. Tuntuu hyvältä olla kotona”, kertoja jatkaa, mikä viitannee toisaalta ”kodin” löytämiseen homoyhteisöstä, toisaalta keltaisen lehdistön toistuviin seksuaalisiin nöyryytysyrityksiin.

I was a prisoner, but he saved me
broke into my dreams and said, "Who cares?"
I was a prisoner, so disgrace me
I'm glad to be home

”I've got so much more that I want to give”

My mother had a brotheria voidaan pitää George Michaelin testamenttina, koska se on juuri yhtä ristiriitainen kuin esittäjänsä. Se kertoo enosta, joka päätti elämänsä seksuaalisuutensa takia, ja siskonpojasta, joka yritti elää ja vapautua molempien edestä ja toimi siksi välillä hyvin itsetuhoisesti.

Itsetuhoisuutta käsitellään myös George Michaelin vuonna 2012 ilmestyneessä singlessä White light, joka kertoo hänen vuonna 2011 kokemistaan kuolemanrajakokemuksista. Laulun alussa kertoja puhuu viinan ja pillerien viemästä naistähdestä (mahdollisesti Amy Winehousesta tai Whitney Houstonista), jonka kuolemaa revitellään sydämettömästi tv:ssä. ”Vaihda kanavaa, se olisin voinut olla minä”, kertoja pohtii ja toteaa: ”Ehkä hän vain halusi olla vapaa.”

One more pill just one more beer
one less star in the atmosphere for us
but maybe she just wanted to be free
heartless pictures on TV
change that channel that could have been me I said
maybe she just wanted to be free

Viimeisen säkeen vapauspuhe vie ajatukset My mother had a brother -kappaleeseen, jossa enon itsemurhasta puhutaan samalla tavoin vapautumisena: “I guess he couldn't wait another moment to be free.” Se on hyvin toisenlaista vapautta kuin mistä George Michael oli laulanut parikymmentä vuotta aiemmin voimaannuttavassa ja elämänmyönteisessä Freedom ’90 -hitissään.

Sitä seuranneina vuosina vapaus tarkoitti George Michaelille usein oman seksuaalisuuden piilottelun täyttä vastakohtaa: päihteiden vauhdittamaa seksuaalista pidäkkeettömyyttä. Ja jos lukemattomia homomiehiä hoitanutta terapeuttia Alan Downsia on uskominen, George Michael ei ollut tässä häpeän ja häpeämättömyyden vuorottelussa yksin.

Downs kirjoittaa The velvet rage -kirjassaan (2005/2012) homomiehen eri elämänvaihteista, joiden ytimenä on häpeän kohtaaminen. Ensimmäisessä vaiheessa ollaan kaapissa häpeän vallassa ja keskitytään pakoilemaan sitä keinolla millä hyvänsä. Äärimmillään tämä voi johtaa itsemurhaan, kuten George Michaelin enon tapauksessa, mutta yleisempää on seksuaalisuuden kieltäminen ja elämän lohkominen julkiseen ja salattuun.

Julkinen minä voi olla hyvinkin kaunis, rohkea ja menestynyt, mutta tästä on vaikea tuntea tyydytystä, jos ei tule nähdyksi koko ihmisenä ja jos kaikki energia kuluu piilotteluun. Myös George Michaelin kipuilu Faithin aikaisen jättimenestyksen ja sitä seuranneen oman julkisuuskuvan kieltämisen kanssa voidaan ymmärtää tästä näkökulmasta. Hän ei halunnut esiintyä enää kuvissa ja videoissa, koska hän ei halunnut ylläpitää valheellista julkisuuskuvaa. Rohkeus ei vain vielä riittänyt siihen, että hän olisi esiintynyt julkisuudessa kokonaisena itsenään.

Lohkomisen ja epärehellisyyden lisäksi muita ykkösvaiheessa opittuja häpeänhallintakeinoja ovat Downsin mukaan päihteiden käyttö ja anonyymi seksi. Ne kulkevat usein mukana myös homomiehen kehityksen kakkosvaiheeseen, jossa häpeää pyritään kaikin tavoin kompensoimaan. Sen taustalla on usein syvään juurtunut käsitys omasta vaillinaisuudesta miehenä.

Häpeän kompensointi päihteillä ja pikaista itsetuntoboostia tarjoavalla irtoseksillä kuitenkin vain pahentaa noidankehää, koska ne aiheuttavat vuorostaan lisää häpeää. Tästä ovat esimerkkeinä George Michaelin vessaepisodi ja hyvin julkiset päihdeongelmat.

Kompensointiajattelu auttaa ymmärtämään paremmin myös My mother had a brother -kappaletta, jossa kertoja toisaalta vakuuttaa elävänsä vapaasti enonsakin puolesta ja toisaalta potee syyllisyyttä puhumalla pahuudestaan, pössyttelystään ja ylettömästä sekstailustaan. Voidaan sanoa, että häpeää suorastaan itsetuhoisesti kompensoiva mies puhuttelee siinä miestä, joka vältteli häpeää lopettamalla oman elämänsä.

White light -laulussa näiden kahden strategian rinnalle nousee vahva halu elää aitona omana itsenä – ”prouder than ever baby / louder than ever maybe” ja luoda tuhoamisen sijasta: ”I've got so much more that I want to do with the music.” Koska valkoista valoa ei näkynyt, mies ei ollut vielä mennyttä ja oli jatkettava hengittämistä. Singlen kannessa hän katsoo suoraan kameraan ja virnistää.

So I just kept breathing my friends
waiting for some god to choose
saying this ain’t the day that it ends
there’s no white light
and I'm not through
I’m alive I'm alive – –
and I've got so much more that I want to give
was it music
was it science that saved me?
or the way that you prayed the prayed for me
well I thank you
I’m alive

George Michael sai muutaman vuoden jatkoaikaa, mutta uutta studiolevyä ei enää syntynyt. Hänen viimeiseksi albumikseen jäi livetaltioinneista koostuva Symphonica (2014).

Levyn kannessa artisti on laskeutunut lavalta konserttisalin tyhjään ja hämärään katsomoon, jossa hän istuu mustat aurinkolasit päässään. Lavalla ei ole mitään nähtävää, eikä salissa ole ketään näkemässä, miten kamerasta poispäin kääntynyt George Michael nauraa itsekseen mustien lasien takana. Ehkä se oli sitä vapautta, valoa tunnelin päässä.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:

”You and me together, fighting for our love”: syntikkapopin pervot
”The secret in his past”: (kaappi)homot Pet Shop Boysin tuotannossa
Mun hölmö nuori sydän: matkaseurana Eva Dahlgren

”Et ole sellainen”: erilaisuus Antti Tuiskun tuotannossa
”Kohtaloin oot sä kuin Waterloo”: viisufanin tunnustuksia
”Enkä suostu häpeemään”: Kikka homomiehen tuntojen tulkkina

”Your voice can take me there”: Madonnasta, Carolasta ja heidän opetuslapsistaan

Vaasan farssi – pohjalaista pervohistoriaa 2/2

Viime jaksossa miss Laaja Aukee Pohjanmaa kamarineitoineen kihersi isänmaan sylissä tutustumalla Vaasan miestenmiesten entisiin ja nykyisiin ulkotapaamispaikkoihin. Farssiksi äitynyt marssimme manasi esiin myös liudan sateenkaarihistorian haamuja, jotka eivät suostuneet lähtemään ilman vastalahjaa: omaa tarinaani yhdestä heinäkuun illasta vuonna 1995, jolloin Vaasan veri ei vapissut, vaan lähinnä pakkautui.

Poikkeavien bileet

Äitini kertoi kerran siitä, miten hän oli nuorena ystävystynyt työpaikallaan homomiehen kanssa. Homous oli tullut ilmi tuosta vaan, kun suupaltti mies oli ilmoittanut olleensa viikonloppuna ”tällaisten poikkeavien bileissä”. Vai niin. Ja sitten oli jatkettu normaaliin tapaan leipien leipomista ja pullien paistamista – ikään kuin poikkeavien bileet olisivat olleet maailman tavallisin asia pimeimmällä Etelä-Pohjanmaalla vuonna 1977. Itse olin silloin pelkkä kumpu äidin vatsassa, mutta on lohduttavaa ajatella, että äiti oli tavallaan homoemo meille molemmille.

Äidin työkaveri oli ollut kotibileissä, mutta pohjalaishomoille oli jo tuohon aikaan myös järjestettyä tanssitoimintaa. Vaasan Setan nettisivuilla julkaistusta historiikista selviää, että yhdistyksen edeltäjä, vuonna 1972 perustettu Fenix-klubi, järjesti ensimmäiset tanssinsa kevätkesällä 1974. Paikkana oli Vaasan Palosaarella sijaitseva Työväen purjehdusseura, ja tilaisuus oli naamioitu häätilaisuudeksi. Tutkija Kati Mustolalta saamani ”Vaasan Psyken ja Setan historiaa” -jutun mukaan ensimmäiset purjehdusseuran tanssit järjestettiin tosin jo vuotta aiemmin 15.6.1973.

Aluksi purjehdusseuran majalla tanssittiin joka tapauksessa vain kesäaikaan, kun taas talvisin pidettiin kerhoiltoja Kotirannan työväentalolla. Vuosikymmenen vaihteessa purjehdusseuralla ryhdyttiin tanssimaan myös talvisin.

Vaasan työväen purjehdusseuran maja.

Ihan alasti

Tansseista itsestään ei ole juuri säilynyt tietoa muualla kuin Vaasan Setan nettisivuilla aiemmin olleessa aikalaismuistelossa. Sekin tarjoaa silti varsin elävän kuvan pohjalaisten poikkeavien 1970-luvun bileistä, joissa riitti paitsi viihdettä myös vieraita lahden takaa (kirjoitusvirheet samat kuin alkutekstissä):

Tapasin yhden kaverin Oravaisista, olimme yhdessä pari vuotta. Hän kertoi että Vaasassa on klubi missä miehet tapailevat. Tämä oli vuonna 1976 ja hän pyysi minua mukaan tansseihin. Olin vähän ujo mutta hänhän oli käynyt siellä ennen. – – Siellä soitettiin enimmäkseen diskomusiikkia mutta myös tavallista tanssimusiikkia. Tanssit olivat pari kertaa vuodessa, Uumajasta ja Sundsvallissa tuli laivoilla porukka käymään Vaasassa. Meitä oli joskus 60 henkeä bileissä. Saatiin paljon kavereita Ruotsista. Siihen aikaan tuli myös strippareina Tampereelta ja he tanssisivat ihan alasti.

”Vaasan Psyken ja Setan historiaa” -jutun mukaan purjehdusseuran tanssien todellinen luonne salattiin vuokraajalta pitkään. Kun se aikanaan selvisi heillekin, mitään ongelmia ei yllättävää kyllä ilmennyt. Sen sijaan ulkopuolisista alkoi olla yhä enemmän riesaa sekä purjehdusseuralla että Kotirannassa, kuten aikalaismuistelosta ilmenee:

Pari kertaa tanssipaikalle tuli pommiuhkauksia ja paikka piti evakuoida noin tunniksi. Ne olivat vaan uhkauksia mutta tuntui kuitenkin pelottavalta. Sitten ihmiset alkoivat sprejata maalia meidän autojen ikkunoihin ja oli hankala lähteä kotiin kun ensin piti puhdistaa ikkunat. – – Kotirannassa Vaasassa pikkupojat kävivät meidän kimppuun ja heittelivät kananmunia päälle.

Lopulta purjehdusseuran vuokraamisesta jouduttiin luopumaan häiriötekijöiden vuoksi ja siksi, että sitä ei enää lämmitetty talvisin. ”Vaasan Psyken ja Setan historiaa” -jutun mukaan uudeksi paikaksi saatiin vuonna 1983 VPK:n talo Vetokannaksella, mutta eri lähteissä on jälleen ristiriitaista tietoa siitä, kuinka pitkään tila oli käytössä. 

Samainen vuosi 1983 oli joka tapauksessa meikäläisille todella raskas kesällä puhjenneen aids-hysterian vuoksi. Tämä näkyi myös Vaasassa, kuten aikalaismuistelossa todetaan:

Kun aids tuli, tansseissa väheni porukkaa. Näinä vuosina tapahtui 15 itsemurhaa. Se oli surullista sillä minä tunsin heidät kaikki. Yhteiskunta oli niin vaikea silloin ja monet eivät jaksaneet elää. Myös sukulaisten ja lähiomaisten mielipiteet vaikuttivat.

”Toto, me ei taideta olla enää Pohjanmaalla.”

Fenix ja Albatross

Vaasalaishomot tekivät yhteistyötä paitsi riikinruotsalaisten kanssa myös kielirajan yli seinäjokisten kanssa. Vaasan Setan nettisivujen historiikista voi lukea, että Fenix-klubin tanssitoiminta laajeni Seinäjoelle vuonna 1976. Sen jälkeen tansseja pidettiin vuorokuukausin Seinäjoella ja Vaasassa.

Seinäjoen tanssipaikkana oli Rautatieläisten talo, jossa toimii nyt Hotelli-ravintola Alma. Sen ravintolassa voi nauttia mainion lounaan ja ihailla samalla kuusi metriä korkeaa jugend-juhlasalia. Tuntuu uskomattomalta ajatella, että siellä tanssahtelivat 1970-luvulla myös meikäläiset – jos nyt ylipäätään sattuivat löytämään tiensä paikan päälle. Tanssien mainostamista vaikeutti nimittäin se, että Ilkka ja Vasabladet kieltäytyvät toistuvasti ottamasta vastaan seksuaalivähemmistöihin viittaavia ilmoituksia.

Vuonna 1980 osa jäsenistä erosi Fenix-klubin hallituksesta ja perusti Seinäjoelle oman rekisteröidyn yhdistyksen nimeltä Albatross, epäilemättä ”komian tähären”. Bileitä järjestettiin silti yhä sekä Rautatieläisten talolla että Vaasassa.

Kahdeksankymmentäluvulla Seinäjoella juhlittiin myös Nuorisotalolla, ja vaasalaisten kanssa vietettiin välillä yhteisiä joulujuhlia. Yhdeksänkymmentäluvun alkupuolella tansseja järjestettiin kuukausittain Vaasassa ja joka toinen kuukausi Seinäjoella, mutta ne houkuttelivat paikalle yhä vähemmän väkeä.

Kyltti Vaasassa.

Postipankin Pride

Koitti vuosi 1995, jolloin minä liityin 17-kesäisenä homountuvikkona silloiseen Vaasan seudun Setaan. Jo liittyminen oli koettelemus sinänsä. Mitään nettipankkia ei tietysti ollut käytössä, vaan piti täyttää maksulappu ja pyöräillä sen kanssa Postipankkiin. Muihin pankkeihin en yksinkertaisesti kehdannut mennä, koska virkailijat olivat turhan tuttuja.

Postipankin täti otti lapun, tiirasi sitä hetken lukulasiensa takaa ja alkoi näpytellä. Kesti liian kauan. Näpyttely jatkui. Virkailijan otsa kurtistui. Hikoilin kuin huora kirkossa. Piti kutsua toinen virkailija apuun. Molemmat pyörittelivät kummastellen lappua, jossa tuntui lukevan kissankokoisilla kirjaimilla VAASAN SEUDUN SETA. 

”Tilinumero on virheellinen. Voitko pyytää saajalta oikean tilinumeron”, virkailija totesi lopulta ystävällisesti.

Aktivistin osa on kova, mietin haavojani nuollen. Oli pakko soittaa Setan neuvontapuhelimeen, pyytää oikea tilinumero ja palata postitätien eteen jatkamaan yhdenmiehen Pridea.

Lopulta tietokone sanoi ”kyllä”. Temppelin esirippu repesi. Pet Shop Boys alkoi laulaa Go Westiä, ja minä kuuluin Setaan.

Pian kotiin tuli Z-lehdeksi juuri muuttunut Seta-lehti sekä Vaasan seudun Setan jäsenlehti. Jälkimmäinen oli pahainen monistevihkonen, josta muistan vain rivon Königin sarjakuvan ja ilmoituksen siitä, että Vaasan Nuorisotalolla olisi tanssit lauantaina 1. heinäkuuta.

Ensimmäinen lukemani Z-lehti. Uudistunut lehti oli juuri aloittanut lyhytaikaiseksi jääneen kokeilun, jossa pervo-sanaa käytettiin kaikkien seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen yleisnimenä. Lehdessä leivottiin Kalliosta Helsingin pervojen omaa kaupunginosaa, sukellettiin sumuiseen San Franciscoon ja neljään muuhun pervomatkakohteeseen, vertailtiin Helsingin pervobaarien katukosteuttamoja eli terasseja ja esiteltiin kesän kuumimmat hiustyylit: ”Blondattuun pohjaan saatiin punaiset kertakäyttöraidat värillisellä muotovaahdolla – – ja citymiehen ’Yhden illan juttu’ oli valmis.” Sin City mainosti anustappeja (neljä eri kokoa, alk. 65 markkaa), ja Men's Room kaupitteli ”Suomen suurinta kontaktimonistetta homomiehille. Joka numerossa satoja rohkeita ilmoituksia.”

Mahdotonta mansikkakiisseliä

Toisin kuin useimmat ikäiseni, en ollut juuri ollut tansseissa. Tarjonta ei olisi kuitenkaan kohdannut kysyntää, eikä minua myöskään kiinnostanut aloittaa uutta kouluviikkoa aina nenä poskella. Oli siis paras hakeutua kaltaistensa luo.

Olin yhteydessä Vaasan seudun Setan puheenjohtajaan ja sovin, että voisin olla yötä hänen luonaan Nuorisotalon tanssien jälkeen. Ystävä puolestaan lupasi kyyditä minut asemalle.

Muistan yhä, että äiti teki sinä lauantaina mansikkakiisseliä, jota en kuitenkaan pystynyt syömään. Äiti tiesi, minne olin menossa, ja teki lohturuokaa, jota en peloissani, häpeissäni ja uhmakkaana mitenkään pystynyt sulattamaan. Yhä riipaisee, kun ajattelen sitä hetkenä, jolloin lapsuuden ja aikuisuuden välille repesi railo. Mansikkakiisseli kermavaahtonokareineen jäi kaappiin, kun minä tulin ulos.

Vaasassa oli vastassa tuulinen mutta aurinkoinen iltapäivä sekä Setan puheenjohtaja ja hänen pyylevä nuori tuttavansa. Jälkimmäinen oli tietysti haistanut veren ja tullut katsastamaan maakunnan uuden tulokkaan.

Onneksi olin piiloutunut telttaan: R-Collectionin ylisuureen vihreään huppariin, jonka alla oli jättikokoinen vihreäraitainen paita ja sen päällä ruskea liivi. Jalassa oli vaaleanruskeat lempisammarini ja korvan takana kolme tujausta liikaa Body Shopin Activist-hajuvettä. Minua ei todellakaan haitannut, vaikka kohta voisi mennä sian kanssa naimisiin – olinhan myös eläinaktivisti.

Madonnaa ja maitojauhetta

Ajoimme Nuorisotalolle, ja olen muistavinani aivan kaiken: salin hämärän ja pahvikupista juomani pahan kahvin. Siihen ei ollut maitoa, vain maitojauhetta, jota en osannut annostella oikein. Kahvin pinnalla kellunut kalvo etoi melkein yhtä paljon kuin koko paikalla olo.

Siirreltiin pöytiä, viriteltiin vehkeitä. Puheenjohtaja, tuo Fairy Godfather, lupasi pitää minua silmällä, etten joutuisi ikävien tyyppien kanssa tekemisiin. Mahtoi ajatella, että miten tuotakin sinisilmää suojelisi kaikilta niiltä virheiltä, jotka poika tekee joka tapauksessa kompastellessaan kohti sateenkaaren päätä.

Istuin pöytään odottamaan, kun sisään alkoi lappaa väkeä, kaikki vähintään kymmenen vuotta minua vanhempia. Viereiseen pöytään parkkeerasi kaksi miestä. Kiinnitin huomiota toiseen, kaljuun ja komeaan. Soitto soi, ja värivalot välkkyivät takanamme. Minä vähän vilkuilin ja hymyilin ujosti liian suurten silmälasieni takaa.

”Tule tänne istumaan”, kaljupää sanoi, ja minä menin. Hän osoittautui mukavaksi, mukavammaksi kuin vähän luihu kaverinsa. Kaikki se varmuus ja välittömyys, kaikki ne maailmanmiehen elkeet. Puhuivat Helsingistä ja sen homodiskoista, ja minä kurottauduin kuin seinäruusu kohti ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa. 

Kaljupää pyysi minua tanssimaan, ja tanssittiin, kunnes alkoivat hitaat. Sitten tanssittiin hitaita.

Oli kai sittenkin kannattanut odottaa kaikki ne vuodet kotona, kun ikätoverit lähtivät juhlimaan voidakseen kertoa juomisistaan taas maanantaina välitunnilla. Nyt juhlin minä, mutta välitunnilla en voisi puhua tästä mitään.

Madonna – tietenkin Madonna – lauloi Take a bow. Pääni rinnallens’ painui, suljin silmät, ja kaikki oli hetken siinä.

Entinen Nuorisotalo, nykyinen Kulttuuritalo Fanny heinäkuussa 2015.

Päiväkodin privaattibileet

Siitä kesästä on kulunut jo 20 vuotta. Kulttuuritalo Fannyksi muuttuneen Nuorisotalon piha on täynnä elämää, ja ikkunoista kurkkii pieniä tummia kiharapäitä. Muslimit ovat näemmä kokoontuneet taloon viettämään paastokuukauden päättymisen juhlaa.

Täällä se omakin paastoni aikanaan päättyi, näillä sisäpihan portailla, kun minua suudeltiin ensimmäisen kerran. Seisoessani taas tässä muistan ilta-auringon, oman kiivihuulirasvani maun ja pohjattoman kömpelyyteni, kun hampaamme kalahtivat yhteen. Muistan myös sen käsittämättömän tunteen, että joku halusi juuri minua ja että tästä pitäen kaikki olisi varmasti toisin. Että enää ei tarvitsisi vain kaivata jotakin, mitä ei koskaan tule – ei ainakaan Pohjanmaalla. Viis siitä, että minä olin rikkinäinen ruukku, sillä tämä kaljupää oli dreija.

Mitä jos olisin silloin tiennyt, että meitä katseltiin? Meitä nimittäin katseltiin.

Vaasalainen Reijo J. oli sattumalta liikkunut autollaan kyseisen päivän iltana Nuorisotalon läheisyydessä ja bongannut seinästä mustan nuolen, jonka yläpuolella oli teksti ”Private bileet!”. Tämä oli herättänyt miehessä kummastusta, koska Nuorisotalolla toimi myös keskustan koululaisten päiväkoti eli iltapäiväkerho.

Reijo oli kiinnostunut ”päiväkotibileistä” siinä määrin, että hän oli parkkeerannut autonsa lähistölle ja jäänyt tutkailemaan tilannetta. Kello puoli kymmenen maissa pihalla oli jo ollut melkoinen trafiikki. Taksia oli tullut ja mennyt, ja bileet olivat alkaneet toden teolla. Reijo oli saanut todistaa, miten taksin hämyisiltä takapenkeiltä oli noussut iloisesti hymyillen urospareja, jotka olivat tarkistaneet toistensa solmiot ja halailleet hieman – olipa joku miekkonen antanut samaa sukupuolta olevalle kaverilleen myös aivan aidon pusun. Kaiken lisäksi tilaisuuteen oli saapunut ainakin kaksi tummaihoista ”pariskuntaa”.

”Mukana tuntui olevan kaikenmaailman värivalotehosteita ja kun musiikki välillä taukosi, punaiset loistevalot vilkkuivat kuin paremmassakin maailmanluokan yökerhossa. Musiikki oli ammattimaisesti valittua irlantilaistyyppistä ”susikoiramusiikkia”, joka takuulla vaikuttaa lujaa soitettuna ihmisen mielentilaan villitsevästi ja sen rytmissä on helppo vaipua kumppaninsa kanssa onnen taivaaseen!” Reijo siunaili myöhemmin ensimmäisistä homotansseistani tehdyssä jutussa, joka julkaistiin SE!-skandaalilehdessä 9/1995.

SE!-lehti 9/95.

Pikkupoikien varjelua

SE!-lehden homobilejutun kärkenä on lapsiin liittyvä huoli, joka on tuttua varsinkin 1950–1960-lukujen suomalaisten sensaatiolehtien kirjoittelusta. Suomalaista homohistoriaa tutkinut Sandra Hagman on jäljittänyt huolen toisaalta agraariyhteiskunnan tapaan niputtaa kaikki samasukupuolinen halu yhteen kumppanin iästä riippumatta. Toisaalta taustalla olivat natsi-Saksasta omaksutut opit, joiden mukaan homoksi oli mahdollista oppia viettelyn myötä. Tämä oli tietysti erityinen uhka herkässä iässä oleville nuorille, joita piti suojella ”homoseksualismilta”.

Vuosisadan puolivälin asenteista oli pitkä matka vuoteen 1995, eikä edes SE!-lehden kaltainen kansan syvien rivien äänenkannattaja voinut enää vain suoralta kädeltä tuomita homoja. Jutun oikeutus oli siis perusteltava. Niinpä toimittaja käyttää ensin kappaletolkulla palstatilaa ilmiön selittämiseen lukijoille, joiden hän ei oleta tietävän asiaa, jonka kaikki jo tietävät: ”Kaikkihan me tiedämme, että kun kaksi miestä tuntee toisiinsa seksuaalista vetovoimaa, sitä kutsutaan homoudeksi. – –”

Toimittaja muistuttaa myös, että vielä joitakin vuosikymmeniä sitten homoudesta ja lesboudesta puhuttiin pahanlaatuisina sairauksina ja että homoseksuaaliset miehet ovat edelleenkin suurin ryhmä aidsin leviämisessä. Kuin hammasta purren toimittaja joutuu silti myöntämään, että ”ihmiskunta on tullut suvaitsevammaksi ja ikään kuin modernimmaksi. – – On ymmärretty, että ihmisiä on muunlaisiakin kuin tavallisia heteroita.”.

Lopuksi toimittaja vetää kuitenkin esiin lapsikortin ja vetoaa olettamansa kohderyhmän – eli raavaiden suomalaisten ”tavallisten” miesten – haluun varjella pikkupoikiaan, jotta nämä eivät näkisi kyseistä käyttäytymistä. Muutenhan riskinä on ihmissuvun sammuminen. Tämä epämääräisesti ilmaistu pelko on kuin yksi yhteen Sandra Hagmanin kuvaaman vanhan pedofiliapelon ja toisaalta opitun homoseksuaalisuuden pelon kanssa. Heteroseksuaalisuus oli jotain niin haurasta, että sitä oli suojeltava homoseksuaalisuudelta:

Ajat ovat muuttuneet, kuten todettiin, mutta totuus on vieläkin se, ainakin meillä kylmässä Pohjolassa, että suurimmalle osalle ihmisistä on sangen vierasta katseltavaa, kun kaksi karvaista miestä kävelee käsi kädessä kaupungilla ja silloin tällöin moiskauttaa märän pusun toisen poskelle. Onhan toki myönnettävä, etteivät homot ja lesbot tee kyseisellä käyttäytymisellään mitään suoranaista pahaa kenellekään ulkopuoliselle henkilölle. Mutta onhan selvää, että raavaat suomalaiset ”tavalliset” miehet varjelevat kaupungilla pikkupoikiaan, kun kyseistä käyttäytymistä näkevät. Ja saavat varjellakin, sillä onhan tunnettua, että elämä ei tällä huipputekniikan aikakaudellakaan vielä silti jatku homosuhteiden avulla.

Lastensuojelun nimissä SE!-lehden toimittaja pohtiikin sitä, mitä ”Olle” ja ”Pelle” mahtoivat puuhata päiväkodin tiloissa pidetyissä Setan bileissä. Juttuvinkin antaneella Reijo J:llä oli asiasta tietysti omat näkemyksensä:

Juhlien aikana porukka seilasi pitkin taloa, selvästi myös lasten päiväkodin puolella. Herra varjele, etteivät he vain olisi käyttäneet omiin touhuihinsa päiväkodin päiväunilla käytettäviä patjoja! – – Luulisi sitä nyt Vaasankin kokoisessa kaupungissa olevan muita kutupaikkoja kuin rakennus, jossa sijaitsee keskustan koululaisten päiväkoti!

Kehityksen kelkka oli vääjäämättä kääntynyt myös Suomessa, ja tämän tiedostaen SE!-lehti koetti oikeuttaa juttunsa ammentamalla siihen vielä kerran aivan kaikki kliseet. Vaasan Setan bileissä kävi (mitä ilmeisimmin Ruotsista homotartuntansa saaneita) ”olleja” ja ”pellejä”, jotka saattoivat vietellä pikkupoikia tai tartuttaa heihin päiväkodin patjojen kautta joko homouden, mikä merkitsi ihmissuvun loppua, tai aidsin, mikä merkitsisi loppua muuten vaan. Sinä heinäkuun iltana loppu tuli kuitenkin enintään Nuorisotalon tansseille.

17 again

SE!-lehti oli haastatellut juttuunsa Vaasan sosiaaliviraston päiväkotiasioiden osastosihteeriä, jolle päiväkodin private-bileet tulivat ”hyvänen aika!” täytenä yllätyksenä. Järin yllätyksellinen ei sen sijaan ole Vaasan Setan historiikin tieto, jonka mukaan kaupunki hääti jutun ilmestyttyä homot Nuorisotalolta. Sen jälkeen tanssit kiersivät taas talosta toiseen kuin piian äpärälapsi.

Itse en enää palannut Vaasaan tansseihin enkä uskomatonta kyllä edes tiennyt koko lehtijutusta ennen kuin törmäsin siihen tätä kirjoitusta valmistellessani. Jos olisin tiennyt, olisin todennäköisesti vetäytynyt kaapin kautta Narniaan. Nyt tunnen kuitenkin suoranaista ylpeyttä siitä, että olen osa suomalaisesta sateenkaarikulttuurista kertovien skandaalijuttujen pitkää jatkumoa, jonka nimekkäimpiä edustajia ovat Ilta-Sanomissa 10.8.1966 julkaistu ”Homoseksuaalipesä Helsingissä” sekä Hymylehden 5/1969 juttu ”Kielletyn rakkauden ravintola”. Ei sitä nyt ehkä CV:hen voi panna, mutta harva debytantti voi kehuskella astuneensa seurapiireihin nimenomaan päiväkodin homobileiden kautta.

Mietin nyt lähinnä vain sitä, näkikö Reijo J. autostaan myös minut ja sen toisen, jonka ajattelin muuttavan kaiken ja restauroivan rikkinäisen ruukkuni tavalla, josta Reijo ei yhtään mitään tajunnut. Reijoa tuskin myöskään kiinnosti se, että olin ensin odottanut 17 vuotta ja nöyryyttänyt itseäni sen jälkeen Postipankissa päästäkseni juuri tähän päiväkodin portaille pussattavaksi ja pysyvästi parannettavaksi.

Sinä iltana mikään mahti maailmassa ei olisi voinut varjella tätä pikkupoikaa, joka pani peliin koko elämän, vaikka karvainen mies tarjosi vain salmiakkia. Värivalot välkkyivät ja Madonna – tietysti Madonna – lauloi irlantilaistyyppistä susikoiramusiikkia, jonka rytmissä oli helppo vaipua kumppaninsa kanssa onnen taivaaseen. Silloin oltiin kuitenkin jo ihan muualla kuin päiväkodin patjoilla.

All those fake celebrities

And all those vicious queens

All the stupid papers

And the stupid magazines

Sweet dreams are made of anything

That gets you in the scene

And it feels like

I'm seventeen again

Feels like I'm seventeen

(Lennox/Stewart)

Samasta aiheesta:
Homohistoriallinen Helsinki 1–12
Yksi vihreä enkeli, kiitos! – syysretki Pirkanmaan pervopääkaupunkiin
Voimalla seitsemän miehen: Sandra Hagmanin väitöstutkimus murskaa myyttejä

”Your voice can take me there”: Madonnasta, Carolasta ja heidän opetuslapsistaan

Ruotsalainen laulajatähti Carola Häggvist muistetaan kahdesta asiasta: ”Främling”-euroviisustaan ja uskovaisuudestaan. Torstainen keikka Helsingin Kulttuuritalossa osoitti myös, että Carola on hyvin karismaattinen esiintyjä niin maallisessa kuin hengellisessäkin mielessä ja että hän muistuttaa tässä toista suurta homoikonia: Madonnaa.

Julkiuskovaisuus on ollut osa Carolan imagoa aina vuodesta 1983 lähtien, jolloin hän otti 16-vuotiaana pilalle permanentattuna lähiötyttönä murskavoiton Ruotsin euroviisukarsinnoissa ja kiitti heti perään jumalaa silmät palaen. Ja miksei olisi kiittänyt: ”Främling”-esityksestä välittynyt sisäinen palo ei tuntunut olevan tästä maailmasta. Sittemmin usko ja kyvyt ovat tempaisseet Carolan vielä kahteen kotimaiseen ja yhteen kansainväliseen viisuvoittoon sekä uskonnollisesta kohusta toiseen.

Samoihin aikoihin, kun Carolan ura lähti nousuun, New Yorkissa breikkasi toinen tuleva musiikin maallikkosaarnaaja: 25-vuotias Madonna Ciccone. Madonnasta ei kuitenkaan tullut Carolan kaltaista kuvien kumartajaa vaan herkeämätön kuvainraastaja, joka yhdisteli seksiä ja uskontoa ja ravisteli katolista maailmaa siinä määrin, että paavi julisti hänen Blond ambition -kiertueensa (1990) ”maailmanhistorian saatanallisimmaksi”. Madonna vastasi kohteliaisuuteen omistamalla The immaculate collection -kokoelmansa (1990) nimenomaan paaville, jota hän kutsui ”jumalaisen innoituksen lähteekseen”. Sävy vain oli hyvin toisenlainen kuin jo aiemmin Isää kiittäneellä Carolalla.

Madonnan tuotannon keskeisimpiä uskonnollisia teoksia on omaelämäkerrallisen ”Oh father” -kappaleen (1989) musiikkivideo, jonka ohjasi myöhemmin elokuvan saralla vakuuttanut David Fincher. Videossa Madonnan esittämä nainen kasvaa isän pahoinpitelemästä pikkutytöstä väkivaltaisessa parisuhteessa eläväksi naiseksi, jonka kärsimystä rippituolissa istuvat papit eivät ymmärrä tai halua nähdä. 

Videon väkevimpiin kuuluva kohtaus perustuu Madonnan omaan lapsuudenmuistoon: pikkutyttö lähestyy arkussa makaavaa äitiään ja näkee, että tämän huulet on ommeltu umpeen. Vaikenemisen ja väkivallan kierre päättyy vasta, kun aikuistunut nainen nostaa äitinsä haudalla katseen taivaaseen kuin kaikkia patriarkaalisia auktoriteetteja uhmaten: ”You can't hurt me now. I got away from you. I never thought I would.”

Noin 25 vuotta, vuonna 1997 tapahtunutta uudenlaista henkistymistä ja monen monta kabbalanauhaa myöhemmin Madonna julkaisi tänä keväänä uuden Rebel heart -albuminsa. Sen kapinallinen puoli sekoittaa pakkaa entiseen tapaan rinnastamalla uskonnollisen ja seksuaalisen hurmoksen (”Holy water”) sekä ammentamalla kieli poskessa Madonnan vanhemman valtionaisen statuksesta (”Bitch I'm Madonna”). Toisaalta Madonna vuodattaa suorastaan Ray of light -levyn (1998) veroisesti sydänverta laulamalla raastavista ihmissuhteista (”HeartBreakCity”), julkisuuden kiroista (”Joan of Arc”) ja sisäisestä pakosta, joka saa niin monet meistä valitsemaan elämässä sen vaikeimman tien (nimibiisi ”Rebel heart”).

Marraskuussa tämä sydämellinen kapinallinen astuu lavalle Tukholmassa Rebel heart -kiertueen konsertissa, ja seurakunta on epäilemättä yhtä sekalaista kuin Carolan torstaisella Det bästa av mig -keikalla. Keikan kimmokkeena toimi Carolan viimevuotinen osallistuminen Ruotsin Så mycket bättre- eli Vain elämää -sarjaan, jossa hänet nähtiin paitsi kollegojen ihailemana supertähtenä myös harvinaisen avoimena, haavoittuvana ja siksi niin täysipainoisena ihmisenä. 

Kansankodin miljoonayleisö sai kuulla muun muassa, miten Carola oli viettänyt elämänsä ensimmäiset kuukaudet lastenkodissa, koska hänen äitinsä oli sairastunut synnytyksen jälkeiseen psykoosiin. Lisäksi hän kertoi biseksuaalisista tunteistaan ja 1980-luvun vakavista itsemurha-aikeistaan. Tunnustuksia tuli niin tiuhaan, että kukaan ei ehtinyt kysyä, mitä Carola oikein tarkoitti vuosien takaisilla haastattelukommenteillaan, joiden myötä hänet leimattiin homovastaiseksi.

Itse menin Carolan keikalle tiettyä sisäistä ristiriitaa tuntien. Carolan (teko)pyhyydestä on tehty julkisuudessa melkoinen vitsi, josta After Darkin kaltaiset drag-esiintyjät ovat ammentaneet pohjattomasti huumoria. Minuakin ”varoiteltiin” ennen keikkaa uskoon tulosta, ja koin myös tarpeelliseksi viljellä Facebookissa uskontovitsejä ikään kuin perustellakseni sitä, että hei – läpällähän mä tätä Carolaa kuuntelen. Näin jälkikäteen ymmärrän kuitenkin, että se ei ole totta. Totta on se, että Carolan keikka oli yhtä harras kokemus kuin Madonnankin keikat ja että minä tarvitsen näitä kokemuksia.

Pariisi, Bercy, elokuu 2006. Olen yhtä noin 20 000 ihmisen kanssa, jotka hyppivät tasajalkaa ja laulavat mukana, koska Madonna niin käski. Ja käski uudelleen, vaikka kaikki jo tottelivat: ”What's up, Paris? Why aren't you jumping?” Hypin, laulan, olen yhtä. Mielessäni näen, miten koko halli nousee ilmaan ja leijuu Pariisin taivaalla kuin jokin tunnistamaton lentävä esine Chagallin taulussa.

Vähän aikaisemmin Madonna on esittänyt kätketyistä kivuista kertovan ”Live to tell” -kappaleensa (1986), joka alkoi hänen tanssijoidensa ripittäytymisillä. Yksi puhui kokemastaan hyväksikäytöstä, toinen parisuhdeväkivallasta ja kolmas huumeriippuvuudestaan. Tunnustusten jälkeen Madonna alkoi laulaa roikkuen ristillä, jonka pinta koostui peileistä. Näe itsesi, oma kärsimyksesi ja muiden kärsimys, tuntui numero sanovan.

”Mautonta!” huutaa yksi. ”Rienaavaa!” puuskahtaa toinen. ”Niin madonnaa ja niin lohduttavaa”, sanon minä.

”Muukalainen, mitä katseesi kätkee?” Carola kysyy suurimmassa hitissään ja puhuu Helsingin-keikan välispiikeissä vakuuttavasti kuin elämäntapavalmentaja: ”Elämäsi on tärkeä. Sinun kaltaistasi ei ole toista. Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa alusta. Ehkä elämästä tulee sen uuden alun jälkeen parempaa kuin se on vielä koskaan ollut.”

Jostain syystä en saa kiinni kyynisyydestä enkä yhtäkkiä näe suurtakaan eroa Carolan ja Madonnan välillä. Myös Carola laulaa ristiltä, mutta kuvaannollisesti, ja ihmiset kuuntelevat hiljaa ikään kuin hän tietäisi ja tuntisi juuri heidän kipunsa. Nuoren tytön uskoon perustuvan itsevarmuuden tilalla on tiedon ja kokemuksen tuomaa aikuisen naisen varmuutta, joka on kuin hiilloksen sinnikästä hehkua.

Ymmärrän jälleen, että artistit ovat sijaiskärsijöitä. Me maksamme siitä, että joku kantaa hetken ristiämme ja kertoo salaisuutemme muille salissa oleville ilman, että meidän tarvitsee sitä tehdä. Ja sitten poistumme yöhön – yksi taas kerran kaapista tulleena, toinen taas kerran juomisen lopettaneena ja kolmas tuntien taas syvää yhteyttä siihen tyttöön tai poikaan, jota nämä laulut koskettivat ensimmäisen kerran.

Samasta aiheesta:
”Come on, Vogue!”: kun vähemmistöjen alakulttuurista tuli valtavirtaa
Da Bitchy -koodi: miksi homot aina tappelevat diivoistaan?

”Come on, Vogue!”: kun vähemmistöjen alakulttuurista tuli valtavirtaa

Mitä tehdä, jos haaveilee valkoisen eliitin ylellisestä elämästä, mutta on koditon musta homo? Nykymaailmassa voisi ehkä pyrkiä tosi-tv-tähdeksi, mutta aiempina vuosikymmeninä ei auttanut kuin turvautua samaan voimaan, joka synnytti ensin luolamaalaukset ja sitten drag show’n: mielikuvitukseen. New Yorkin mustien ja latinojen homo- ja transyhteisössä satumaan kaipuu synnytti ballroom-alakulttuurin, jossa jokainen sai olla edes hetken tähti. Tätä kulttuuria kuvaa Jennie Livingstonin dokumentti Paris is burning (1990), ja samasta toiveiden tynnyristä ammentaa myös Madonnan saman vuoden megahitti ja musiikkivideo Vogue.

Jennie Livingstonin Paris is burning on tuokiokuva 1980-luvun lopun New Yorkin ballroom-kulttuurista ja siinä eläneistä ihmisistä. Alakulttuurin juuret ulottuvat 1930-luvun suosittuihin drag ball -tapahtumiin, jotka eivät suinkaan olleet tanssiaisia vaan lähinnä valkoisten drag queenien muotinäytöksiä. Ne jalostuivat 1960-luvulla New Yorkin Harlemin homo- ja transyhteisössä huikentelevaisiksi kilpailuiksi, joissa katujen kuningattaret mittelivät paremmuudesta matkimalla vaatetuksellaan ja näyttävällä lavaliikehdinnällä ensin filmitähtiä, sitten huippumalleja ja lopulta mitä tahansa hahmoja, jotka symboloivat parempaa elämää. 

Seitsemänkymmentäluvun lopulla ball-kulttuuri alkoi pirstaloitua vaikutusvaltaisten ja karismaattisten johtajien luotsaamiin ”muotitaloihin” (house), jotka vastasivat tapahtumien järjestämisestä. Ensimmäinen ball-muotitalo oli vuonna 1977 perustettu House of LaBeija, jonka johtohahmo Crystal LaBeija on yksi Livingstonin Paris is burning -dokumentin puhuvista päistä:

Ball-kulttuurista ei ole mahdollista puhua ilman, että samalla puhuttaisiin myös rodusta ja luokasta. Kuten Paris is burning havainnollistaa, koko alakulttuuri syntyi vähemmistön vähemmistöjen, eli New Yorkin mustien ja latinohomojen sekä transihmisten, halusta nousta ankean arjen yläpuolelle ja tehdä taidetta kaikista niistä oman persoonan puolista, joihin ympäröivä yhteiskunta suhtautui syrjivästi. Ball-tapahtumissa jokainen köyhä, koditon ja syrjitty saattoi elää fantasiaansa yhden illan ja olla ihan mitä vain. Ballit tarjosivat hetkellisesti väylän tähteyteen tai yhteiskunnalliseen asemaan, johon esiintyjillä ei muuten ollut juuri mitään mahdollisuuksia aikana ennen nettiä ja tosi-tv:tä. Todellisuuden ja unelman välistä epäsuhtaa havainnollistaa hyvin ball-tapahtumien kilpailukategoria ”Realness”, jossa tuomarit arvioivat osallistujien kykyä mennä täydestä heterona – kuka koviksena, kuka koulupoikana ja kuka menestyvänä yritysjohtajana.

Ball-tapahtumien huippuesiintyjät saivat legendan tai ikonin arvonimen ja siten statusta omassa yhteisössään, mutta Paris is burning kertoo myös maineen ja kunnian hinnasta. Monet joutuivat vielä 1980-luvulla turvautumaan prostituutioon rahoittaakseen näyttävät ball-vaatteensa, ja yksi transpäähenkilöistä murhattiin raa’asti kuvausten aikana. Kahdeksankymmentäluvun kovasta todellisuudesta kertoo myös se, että Wikipedian mukaan käytännössä kaikki dokumentin päähenkilöt kuolivat aidsiin pari vuotta kuvausten jälkeen.

Lady Gaga ammentaa ball-kulttuurista.
Monster ball -kiertueen käsiohjelma.

Paris is burning esittelee ball-kulttuurin käsitteitä ja sanontoja, joista monet ovat sittemmin ujuttautuneet laajemmin popkulttuuriin ja jopa yleiskieleen. Edellä mainittujen ball-muotitalojen johtajista alettiin käyttää nimitystä mother ja jäsenistä ruvettiin puhumaan lapsina. Usein tämä oli myös konkreettista, koska monet nuoret oli heitetty kodeistaan kadulle homouden tai transidentiteetin paljastumisen jälkeen. Muotitalot tarjosivat näille nuorille kodin ja yhteisön, ja äidit tarjosivat rakkautta ja kuria: lasten tuli hankkia ball-tapahtumissa mahdollisimman paljon palkintoja talonsa maineen kohottamiseksi. Jos olette ihmetelleet, miksi Lady Gaga käyttää taustavoimistaan nimitystä Haus of Gaga, puhuu itsestään Mother Monsterina sekä käyttää aina kiertueidensa nimissä ball-sanaa, taustalla on nimenomaan vanha ball-kulttuuri muotitaloineen, äiteineen ja lapsineen.

Englannin puhekieleen päätyneitä ball-kulttuurin käsitteitä ja sanontoja ovat esimerkiksi fierce, reading ja shade. Fierce-sanaa (suomeksi esim. raju, kiihkeä, raivoisa tai ankara) hoetaan nykyisin Huippumalli haussa -sarjan lisäksi joka toisessa tosi-tv-sarjassa aina, kun nähdään jotain vähänkin mahtavaa muistuttavaa. Reading taas tarkoittaa ball-tapahtumien kanssakilpailijoiden panettelua, ja se on todellista loukkaamisen taidetta. Toisen ulkonäköä tai tyyliä ”lähiluetaan” ja siitä etsitään kaikki mahdolliset viat, joilla sitten mässäillään. Shading tai throwing shade taas suomentuu parhaiten ”piilopiruiluksi”, eli se on huomattavasti epäsuorempaa kuin reading. Tästä ”varjon langettamisesta” toisen päälle on tullut englannissa todellinen muoti-ilmaus, ja siitä kasvoi aikanaan myös ilmiöksi noussut voguing-tanssi. Kuten eräs Paris is burningin haastateltavista kertoo, voguing on eräänlaista piilopiruilua tanssilattialla: toinen pitää jättää varjoon omalla ylivertaisella liikehdinnällä, jossa pullistellaan kuin metsot soitimella:

Voguing-tanssi on saanut nimensä Vogue-muotilehdeltä, koska sen liikkeet muistuttavat mallien poseerausliikkeitä ja näytöslavaliikehdintää. Näyttävä tanssi nousi valtavirtaan 1980-luvun lopulla, ja lopullisesti sen suosion sementoi Madonna vuoden 1990 Vogue-singlellään ja -videollaan. Kappaleen sanoituksen lähempi tarkastelu paljastaa, että se ammentaa ball-kulttuurista vähintään DDD-kupilla. Jo Voguen ensimmäiset säkeet ovat tiivistys katujen homojen ja transihmisten ankeasta ja illuusiottomasta arjesta, jonka vastavoimaksi koko ball-kulttuuri aikanaan syntyi:

Look around, everywhere you turn is heartache

it's everywhere that you go

you try everything you can to escape

the pain of life that you know

Pakopaikan tästä kivusta ja sydänsurusta tarjoaa tanssilattia, joka mielikuvituksen ja liikkeen voimasta muuttuu omien unelmien näyttämöksi:

All you need is your own imagination

so use it, that's what it's for

go inside, for your finest inspiration

your dreams will open the door

Tanssin kautta avautuva maailma on avoin kaikille rotuun tai sukupuoleen katsomatta, ja siellä jokainen voi saavuttaa uuden elämän ja tähteyden:

It makes no difference if you're black or white

if you're a boy or a girl

if the music's pumping it will give you new life

you're a superstar, yes, that's what you are, you know it

Kappale viittaa myös elokuvan maailmaan, jonka tähtikulttia ball-tapahtumat ja voguing-tanssi käyttävät polttoaineenaan. Lisäksi se leikittelee englannin sanonnalla life's a ball, ”elämä on yhtä juhlaa”. Tässä kontekstissa kirjaimellinen tulkinta toimii kuitenkin vielä paremmin: katujen kuningattarien näkökulmasta ball ON elämä.

Soul is in the musical

that's where I feel so beautiful

magical, life's a ball

so get up on the dance floor

Lopuksi kappaleessa luetellaan ball-esiintyjien imitoimien Hollywood-julkkisten nimiä kuin mantraa, joka pyrkii herättämään nämä ikoniset hahmot uudelleen henkiin ballroomin valokehässä:

Greta Garbo, and Monroe

Dietrich and DiMaggio

Marlon Brando, Jimmy Dean

on the cover of a magazine

Sanoituksessa todetaan myös, että ”Rita Hayworth gave good face”, minkä jotkut ovat tulkinneet sanamuunnokseksi suihinottoa tarkoittavasta ilmauksesta ”give head”. Todellisuudessa se on kuitenkin viittaus ball-kilpailujen ”Face”-kilpailukategoriaan, jossa kilpailijoiden tulee esitellä kauniita kasvonpiirteitään, kirjaimellisesti ”antaa naamaa”.

Vogue-kappaleen legendaarisen musiikkivideon ohjasi elokuvan saralla myöhemmin kunnostautunut David Fincher. Videossa Madonna on itse kuin ball-esiintyjä, joka imitoi laulussa listattavia Hollywood-legendoja. Hän muuntautuu milloin Marilyn Monroeksi, milloin Greta Garboksi, milloin Marlene Dietrichiksi. Itse Vogue-laulussa ei suoraan viitata homoihin, mutta videossa parveilevat Madonnan tanssijat ovat klassisia queen-miehiä, jotka eivät jätä paljon arvailujen varaan. Näin kappale asemoituu vielä selvemmin osaksi homokulttuuria, mikä oli vielä 1990-luvun alussa melko uskaliasta Madonnan kaltaiselta megatähdeltä.

Videossa on myös hauska kohtaus, jossa miestanssija pyrkii selvästi ”heittämään varjoa” Madonnan ylle jatkamalla hypnoottista tanssimistaan, vaikka Madonna on jo pysähtynyt poseeraamaan. Pieni töytäisy kyynärpäällä palauttaa tanssijan ruotuun ja muistuttaa siitä, kuka on House of Madonnan äiti ja kuka lapsi.

Videon lopuksi strutsinsulat peittävät näkymän kuin merkkinä siitä, että fantasia on päättynyt. Tanssilattian ulkopuolella odottaa katu ja toinen, huomattavasti karumpi todellisuus. Mietin vain, kuinka moni maakuntadiskojen joraajista mahtaa tietää, että Madonnan Voguen tahtiin tanssiminen on käytännössä tanssimista 1980-luvun New Yorkin homojen ja transihmisten jalanjäljissä.

Ladies with an attitude

fellows that were in the mood

don't just stand there, let's get to it

strike a pose, there's nothing to it

Vogue!

Madonna on Mae on Marlene on Marilyn. Kuva Blond Ambition -kiertueen käsiohjelmasta.

Paris is burningin verkkosivu, mukana lisää videoita dokumentista

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
"The secret in his past": (kaappi)homot Pet Shop Boysin tuotannossa
"Disco Discharge" paketoi homodiskon