Kaatuneiden muistopäivä: ”We were here” -dokumentti

”Marssin niiden puolesta, jotka eivät itse voi.” Tämä iskulause tuli monta kertaa vastaan viime Pride-viikolla, ja se tulee mieleen myös katsoessa David Weissmanin ja Bill Weberin kiitettyä dokumenttia We were here (2011). Se on syvästi henkilökohtainen kuvaus kaatuneista, selviytyjistä ja San Franciscon homoyhteisön uskomattomasta solidaarisuudesta aids-kriisin vaikeina vuosina. Verenpunaisena lankana on ajatus siitä, että perheestä on pidettävä huolta – sekä siitä, johon on syntynyt, että siitä, jonka suojissa olet syntynyt uudelleen.

Dokumentti toistaa aluksi tuttua tarinaa 1970-luvun villeistä vapaan rakkauden vuosista ja seksivetoisesta urbaanista homokulttuurista. Haastateltavat muistelevat, miten he käänsivät selkänsä ahdasmielisille kotikonnuilleen ja saapuivat joukoittain San Franciscoon nimenomaan elämään homoina. Tästä homopakolaisten ja outsiderien yhteisöstä tuli useimmille kuin uusi perhe ja Castrosta uusi kotikylä. Kylän keskellä oli useampikin ”kirkko”, kuten homosaunoja tavattiin kutsua, ja niissä palvottiin antaumuksellisesti kreikkalaisia jumalia.

Eräs We were heren haastateltavista summaa ajan hengen osuvasti: ”Jos nuoria miehiä kehotetaan harrastamaan seksiä mielensä mukaan, paljonko he sitä harrastaisivat? No PALJON!” Toinen haastateltavista toteaa, että seksuaalisessa hillittömyydessä oli myös aimo annos kapinaa: homojen vapautusliikkeen nosteessa ajateltiin, että enää kukaan ei sanelisi sitä, kuinka meikäläisten kuuluu elää.

Kaikki homot eivät toki olleet kotonaan 1970-luvun hedonistisessa homokulttuurissa. We were here -dokumenttiin haastateltu Ed kuvaa sitä, miten hänestä ei oikein ollut mihinkään San Franciscon kuppikuntaan: ei nahkahomoksi, ei mod-mieheksi eikä lehmipojaksi. Hänen suhdehaaveensa tuntuivat valuvan hiekkaan, koska harvaa huvitti tutustua muuten kuin lakanoiden välissä. Ja jos Edin hoidot karttoivat esittäytymistä, vielä anonyymimpänä pysytteli hi-virus, joka teki tuhojaan jo vuosia ennen aids-kriisin puhkeamista.

96-lehti kertoi ulkomaisista aids-tapauksista numerossa 3/82.

Kun äkkikuolemien aalto alkoi vuonna 1981, San Franciscon homoyhteisö kokosi rivinsä kuin perhe auttaakseen sairaitaan. Oman merkittävän panoksensa antoi dokumentin ainoa nainen, sairaanhoitaja Eileen. Hän oli entinen homoemo ja miessairaanhoitajien bailukaveri, jonka osaksi jäi yhtäkkiä lukemattomien ystävien ja kollegojen saattohoito.

Toiset kantoivat kortensa kekoon keräämällä rahaa, vaikuttamalla poliittisesti, organisoimalla ruokapankkitoimintaa ja huolehtimalla sairastuneiden lemmikeistä. Hyvin keskeiseksi nousi lesbonaisten panos: he auttoivat veljiään varauksetta, vaikka homot olivat siihen saakka suhtautuneet lesboihin varsin nuivasti.

Myös ihmissuhteissaan takunneella Edillä tärppäsi vihdoin, ja hän löysi oman paikkansa homoyhteisöstä nimenomaan muiden auttajana. Aiempia seksikumppaneita ei ollut kiinnostanut kättely ja esittäytyminen, mutta kun Ed meni aids-sairaan kotiin auttamaan tätä arkielämän askareissa, mikään ei ollut niin tärkeää kuin henkinen kohtaaminen ja ne pienet sanat: ”Hei, minä olen Ed, kuka sinä olet?”

Vaikka We were here kuvaa aids-kriisiä San Franciscon näkökulmasta, siinä on vahvaa yleispätevyyttä. Muuallakin maailmassa homoyhteisö joutui kehittämään oman tapansa vastata kriisiin, koska yhteiskunta vitkutteli ja vältteli. San Franciscossa etuna oli se, että yhteisö oli jo ennestään niin vahva – aivan kuten New Yorkissa, jossa Gay Men's Health Crisis- ja myöhemmin Act Up -järjestöstä tuli vahvoja aids-vaikuttajia. Tätä poliittista puolta kuvataan tyhjentävästi dokumentissa How to survive a plague (2012), jonka Yle lähetti viime Priden aikaan nimellä Aids-pioneerit.

How to survive a plaguen ja We were heren erona on se, että jälkimmäinen on huomattavasti henkilökohtaisempi. Kaikille kaatuneille se on hieno muistomerkki, ja eloonjääneille se on surutyötä ja kunnianosoitus, jonka itse ainakin koin syvästi liikuttavaksi. Kun yhdistelmälääkkeet saivat taudin lopulta hallintaan, moni saattoi lakata odottamasta kuolemaa ja opetella taas uskomaan, toivomaan ja rakastamaan. Päällimmäisenä mielessä oli kuitenkin vain yksi kysymys: millainen maailma oikein olisi, jos kaikki ystäväni olisivat vielä täällä?

Huomaan kirjoittaneeni blogiin jo aika monta surullista aids-juttua. Taustalla on varmasti se, että aids-hysteria oli minulle yksi keskeisimmistä homoksi kasvamisen taustatarinoista. Tai pikemminkin se oli lapsuudessani ainoa konteksti, jossa homoista ylipäätään puhuttiin. Sittemmin aihe on kulkenut mukana synnyttäen milloin pelkoa, milloin surua ja milloin kiukkua – viimeksi ennen kaikkea Jonas Gardellin aids-trilogian yhteydessä. Välillä pieni kevennys voisi olla paikallaan, mutta voiko aidsille ylipäätään nauraa?

Tätä pohtii toimittaja Jesse Archer kesä–heinäkuun Out-lehteen kirjoittamassaan jutussa Did you hear the one... – turning AIDS into a punchline, joka käsittelee aids-huumoria ja sen hyödyntämistä turvaseksikeskustelussa. Kun Archer kyseli jutunteon ohessa Twitterissä aids-vitsien perään, moni lakkasi seuraamasta häntä tai blokkasi hänet kokonaan. Aiemmassa blogikirjoituksessa olen jo kertonut, että yhtä kylmää kyytiä sai menestyskirjailija Bret Easton Ellis, joka joutui hirtehishumorististen aids-tviittiensä vuoksi yhdysvaltalaisen homojärjestön mustalle listalle.

Homot tapaavat olla hyviä nauramaan itselleen, mutta aids on yhä melkoinen tunnelmantappaja. Turvaseksikeskustelussa Jesse Archer uskoo kuitenkin kiusallisen huumorin voimaan enemmän kuin siihen, että luemme kyynelsilmin tilastoja homomiesten hiv-tartuntojen yleistymisestä. Tästä voi olla monta mieltä, mutta Archerin toiseen väitteeseen on helppo yhtyä: kaikkein kovimpia kolhuja kokeneilla tuntuu aina olevan se hurtein huumorintaju. Vai mitä sanotte seuraavasta 1980-luvun alun aids-osastoilla heitetystä huulesta?

Miksi aids-potilaat ovat lopen kyllästyneitä pizzaan?

No kun se on ainoa ruoka, joka mahtuu sairaalahuoneen oven alta.

Humoristista seksivalistusta 96-lehdessä vuonna 1977.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:

Vimmainen aids-näytelmä pian elokuvana: Larry Kramerin ”The normal heart”
Muistoja lopun ajoilta: Jonas Gardellin aids-trilogia

Isieni mailla: ”Gay sex in the 70s”

Seksuaalipakolainen muistelee: Olli Nuutisen ”Kommentteja kahteen elämään”
Minä olen (turhankin) monta: John Irvingin uutuus puntarissa

”Come on, Vogue!”: kun vähemmistöjen alakulttuurista tuli valtavirtaa

Mitä tehdä, jos haaveilee valkoisen eliitin ylellisestä elämästä, mutta on koditon musta homo? Nykymaailmassa voisi ehkä pyrkiä tosi-tv-tähdeksi, mutta aiempina vuosikymmeninä ei auttanut kuin turvautua samaan voimaan, joka synnytti ensin luolamaalaukset ja sitten drag show’n: mielikuvitukseen. New Yorkin mustien ja latinojen homo- ja transyhteisössä satumaan kaipuu synnytti ballroom-alakulttuurin, jossa jokainen sai olla edes hetken tähti. Tätä kulttuuria kuvaa Jennie Livingstonin dokumentti Paris is burning (1990), ja samasta toiveiden tynnyristä ammentaa myös Madonnan saman vuoden megahitti ja musiikkivideo Vogue.

Jennie Livingstonin Paris is burning on tuokiokuva 1980-luvun lopun New Yorkin ballroom-kulttuurista ja siinä eläneistä ihmisistä. Alakulttuurin juuret ulottuvat 1930-luvun suosittuihin drag ball -tapahtumiin, jotka eivät suinkaan olleet tanssiaisia vaan lähinnä valkoisten drag queenien muotinäytöksiä. Ne jalostuivat 1960-luvulla New Yorkin Harlemin homo- ja transyhteisössä huikentelevaisiksi kilpailuiksi, joissa katujen kuningattaret mittelivät paremmuudesta matkimalla vaatetuksellaan ja näyttävällä lavaliikehdinnällä ensin filmitähtiä, sitten huippumalleja ja lopulta mitä tahansa hahmoja, jotka symboloivat parempaa elämää. 

Seitsemänkymmentäluvun lopulla ball-kulttuuri alkoi pirstaloitua vaikutusvaltaisten ja karismaattisten johtajien luotsaamiin ”muotitaloihin” (house), jotka vastasivat tapahtumien järjestämisestä. Ensimmäinen ball-muotitalo oli vuonna 1977 perustettu House of LaBeija, jonka johtohahmo Crystal LaBeija on yksi Livingstonin Paris is burning -dokumentin puhuvista päistä:

Ball-kulttuurista ei ole mahdollista puhua ilman, että samalla puhuttaisiin myös rodusta ja luokasta. Kuten Paris is burning havainnollistaa, koko alakulttuuri syntyi vähemmistön vähemmistöjen, eli New Yorkin mustien ja latinohomojen sekä transihmisten, halusta nousta ankean arjen yläpuolelle ja tehdä taidetta kaikista niistä oman persoonan puolista, joihin ympäröivä yhteiskunta suhtautui syrjivästi. Ball-tapahtumissa jokainen köyhä, koditon ja syrjitty saattoi elää fantasiaansa yhden illan ja olla ihan mitä vain. Ballit tarjosivat hetkellisesti väylän tähteyteen tai yhteiskunnalliseen asemaan, johon esiintyjillä ei muuten ollut juuri mitään mahdollisuuksia aikana ennen nettiä ja tosi-tv:tä. Todellisuuden ja unelman välistä epäsuhtaa havainnollistaa hyvin ball-tapahtumien kilpailukategoria ”Realness”, jossa tuomarit arvioivat osallistujien kykyä mennä täydestä heterona – kuka koviksena, kuka koulupoikana ja kuka menestyvänä yritysjohtajana.

Ball-tapahtumien huippuesiintyjät saivat legendan tai ikonin arvonimen ja siten statusta omassa yhteisössään, mutta Paris is burning kertoo myös maineen ja kunnian hinnasta. Monet joutuivat vielä 1980-luvulla turvautumaan prostituutioon rahoittaakseen näyttävät ball-vaatteensa, ja yksi transpäähenkilöistä murhattiin raa’asti kuvausten aikana. Kahdeksankymmentäluvun kovasta todellisuudesta kertoo myös se, että Wikipedian mukaan käytännössä kaikki dokumentin päähenkilöt kuolivat aidsiin pari vuotta kuvausten jälkeen.

Lady Gaga ammentaa ball-kulttuurista.
Monster ball -kiertueen käsiohjelma.

Paris is burning esittelee ball-kulttuurin käsitteitä ja sanontoja, joista monet ovat sittemmin ujuttautuneet laajemmin popkulttuuriin ja jopa yleiskieleen. Edellä mainittujen ball-muotitalojen johtajista alettiin käyttää nimitystä mother ja jäsenistä ruvettiin puhumaan lapsina. Usein tämä oli myös konkreettista, koska monet nuoret oli heitetty kodeistaan kadulle homouden tai transidentiteetin paljastumisen jälkeen. Muotitalot tarjosivat näille nuorille kodin ja yhteisön, ja äidit tarjosivat rakkautta ja kuria: lasten tuli hankkia ball-tapahtumissa mahdollisimman paljon palkintoja talonsa maineen kohottamiseksi. Jos olette ihmetelleet, miksi Lady Gaga käyttää taustavoimistaan nimitystä Haus of Gaga, puhuu itsestään Mother Monsterina sekä käyttää aina kiertueidensa nimissä ball-sanaa, taustalla on nimenomaan vanha ball-kulttuuri muotitaloineen, äiteineen ja lapsineen.

Englannin puhekieleen päätyneitä ball-kulttuurin käsitteitä ja sanontoja ovat esimerkiksi fierce, reading ja shade. Fierce-sanaa (suomeksi esim. raju, kiihkeä, raivoisa tai ankara) hoetaan nykyisin Huippumalli haussa -sarjan lisäksi joka toisessa tosi-tv-sarjassa aina, kun nähdään jotain vähänkin mahtavaa muistuttavaa. Reading taas tarkoittaa ball-tapahtumien kanssakilpailijoiden panettelua, ja se on todellista loukkaamisen taidetta. Toisen ulkonäköä tai tyyliä ”lähiluetaan” ja siitä etsitään kaikki mahdolliset viat, joilla sitten mässäillään. Shading tai throwing shade taas suomentuu parhaiten ”piilopiruiluksi”, eli se on huomattavasti epäsuorempaa kuin reading. Tästä ”varjon langettamisesta” toisen päälle on tullut englannissa todellinen muoti-ilmaus, ja siitä kasvoi aikanaan myös ilmiöksi noussut voguing-tanssi. Kuten eräs Paris is burningin haastateltavista kertoo, voguing on eräänlaista piilopiruilua tanssilattialla: toinen pitää jättää varjoon omalla ylivertaisella liikehdinnällä, jossa pullistellaan kuin metsot soitimella:

Voguing-tanssi on saanut nimensä Vogue-muotilehdeltä, koska sen liikkeet muistuttavat mallien poseerausliikkeitä ja näytöslavaliikehdintää. Näyttävä tanssi nousi valtavirtaan 1980-luvun lopulla, ja lopullisesti sen suosion sementoi Madonna vuoden 1990 Vogue-singlellään ja -videollaan. Kappaleen sanoituksen lähempi tarkastelu paljastaa, että se ammentaa ball-kulttuurista vähintään DDD-kupilla. Jo Voguen ensimmäiset säkeet ovat tiivistys katujen homojen ja transihmisten ankeasta ja illuusiottomasta arjesta, jonka vastavoimaksi koko ball-kulttuuri aikanaan syntyi:

Look around, everywhere you turn is heartache

it's everywhere that you go

you try everything you can to escape

the pain of life that you know

Pakopaikan tästä kivusta ja sydänsurusta tarjoaa tanssilattia, joka mielikuvituksen ja liikkeen voimasta muuttuu omien unelmien näyttämöksi:

All you need is your own imagination

so use it, that's what it's for

go inside, for your finest inspiration

your dreams will open the door

Tanssin kautta avautuva maailma on avoin kaikille rotuun tai sukupuoleen katsomatta, ja siellä jokainen voi saavuttaa uuden elämän ja tähteyden:

It makes no difference if you're black or white

if you're a boy or a girl

if the music's pumping it will give you new life

you're a superstar, yes, that's what you are, you know it

Kappale viittaa myös elokuvan maailmaan, jonka tähtikulttia ball-tapahtumat ja voguing-tanssi käyttävät polttoaineenaan. Lisäksi se leikittelee englannin sanonnalla life's a ball, ”elämä on yhtä juhlaa”. Tässä kontekstissa kirjaimellinen tulkinta toimii kuitenkin vielä paremmin: katujen kuningattarien näkökulmasta ball ON elämä.

Soul is in the musical

that's where I feel so beautiful

magical, life's a ball

so get up on the dance floor

Lopuksi kappaleessa luetellaan ball-esiintyjien imitoimien Hollywood-julkkisten nimiä kuin mantraa, joka pyrkii herättämään nämä ikoniset hahmot uudelleen henkiin ballroomin valokehässä:

Greta Garbo, and Monroe

Dietrich and DiMaggio

Marlon Brando, Jimmy Dean

on the cover of a magazine

Sanoituksessa todetaan myös, että ”Rita Hayworth gave good face”, minkä jotkut ovat tulkinneet sanamuunnokseksi suihinottoa tarkoittavasta ilmauksesta ”give head”. Todellisuudessa se on kuitenkin viittaus ball-kilpailujen ”Face”-kilpailukategoriaan, jossa kilpailijoiden tulee esitellä kauniita kasvonpiirteitään, kirjaimellisesti ”antaa naamaa”.

Vogue-kappaleen legendaarisen musiikkivideon ohjasi elokuvan saralla myöhemmin kunnostautunut David Fincher. Videossa Madonna on itse kuin ball-esiintyjä, joka imitoi laulussa listattavia Hollywood-legendoja. Hän muuntautuu milloin Marilyn Monroeksi, milloin Greta Garboksi, milloin Marlene Dietrichiksi. Itse Vogue-laulussa ei suoraan viitata homoihin, mutta videossa parveilevat Madonnan tanssijat ovat klassisia queen-miehiä, jotka eivät jätä paljon arvailujen varaan. Näin kappale asemoituu vielä selvemmin osaksi homokulttuuria, mikä oli vielä 1990-luvun alussa melko uskaliasta Madonnan kaltaiselta megatähdeltä.

Videossa on myös hauska kohtaus, jossa miestanssija pyrkii selvästi ”heittämään varjoa” Madonnan ylle jatkamalla hypnoottista tanssimistaan, vaikka Madonna on jo pysähtynyt poseeraamaan. Pieni töytäisy kyynärpäällä palauttaa tanssijan ruotuun ja muistuttaa siitä, kuka on House of Madonnan äiti ja kuka lapsi.

Videon lopuksi strutsinsulat peittävät näkymän kuin merkkinä siitä, että fantasia on päättynyt. Tanssilattian ulkopuolella odottaa katu ja toinen, huomattavasti karumpi todellisuus. Mietin vain, kuinka moni maakuntadiskojen joraajista mahtaa tietää, että Madonnan Voguen tahtiin tanssiminen on käytännössä tanssimista 1980-luvun New Yorkin homojen ja transihmisten jalanjäljissä.

Ladies with an attitude

fellows that were in the mood

don't just stand there, let's get to it

strike a pose, there's nothing to it

Vogue!

Madonna on Mae on Marlene on Marilyn. Kuva Blond Ambition -kiertueen käsiohjelmasta.

Paris is burningin verkkosivu, mukana lisää videoita dokumentista

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
"The secret in his past": (kaappi)homot Pet Shop Boysin tuotannossa
"Disco Discharge" paketoi homodiskon

Kadonnutta pornoa etsimässä: James Francon "Interior. Leather bar"

Elokuva-alan moniosaaja James Franco on jo vuosia tehnyt parhaansa välttääkseen heteroleimaa. Franco on murskannut homosydämiä esittämällä Harvey Milkin poikaystävää Milk-elokuvassa ja runoilija Allen Ginsbergiä leffassa Howl – Huuto, hän on pussaillut toista miestä juorulehdille pilailevissa Instagram-kuvissaan ja julistanut haastattelussa: ”Kunpa olisinkin homo!” Kyllä, James Franco on meikäläisten paras heteroystävä Hollywoodissa! Viimeisimpänä niittinä nahkavyöhön on vuonna 2013 julkaistu homopornahtava taide-elokuva Interior. Leather bar, jossa Franco ja elokuvan toinen ohjaaja Travis Mathews palaavat Alan Friedkinin Cruising-homotrillerin (1980) tunnelmiin.

Interior. Leather bar on saanut nimensä käsikirjoitusmerkinnöistä, ja se on suomeksi kirjaimellisesti ”Sisäkohtaus. Nahkabaari”. Leffan lähtökohtana ovat ne 40 minuuttia, jotka Cruisingin ohjaaja Willian Friedkin joutui leikkaamaan valmiista elokuvastaan sensorien vaatimuksesta. Leikatut kohtaukset sisälsivät aitoa kovan luokan SM-seksiä, jota Friedkin tallensi New Yorkin homobaareissa, lähinnä pahamaineisella Hellfire-yksityisklubilla. Kun Cruising julkaistiin vuonna 2007 uudelleenmasteroituna dvd:llä, osa leikatuista kohtauksista oli tarkoitus sisällyttää mukaan, mutta kuvamateriaalia ei onnistuttu löytämään mistään. Tämä anekdootti alkoi kiehtoa James Francoa siinä määrin, että hän päätti rekonstruoida Cruisingin 40 kadonnutta minuuttia omaan elokuvaansa. Budjettipaineiden vuoksi Francon leffasta ei kuitenkaan tullut kadonneen homopornon toisintoa vaan jotain ihan muuta.

Tunnin pituinen Interior. Leather bar poimii Friedkinin Cruising-elokuvasta ennen kaikkea sen perusajatuksen: kuka minä olen, jos joudun olemaan joku muu? Cruisingin päähenkilönä on Al Pacinon esittämä heteropoliisi Steve Burns, joka soluttautuu sarjamurhaajaa jahdatessaan New Yorkin nahkahomo- ja SM-skeneen. Interior. Leather barissa Pacino/Burnsia esittää näyttelijä Val Lauren. Hänkin on heteromies, joka on lupautunut hankkeeseen tukeakseen ystävänsä James Francon jaloja tavoitteita: Elokuvan on määrä vastustaa populaarikulttuurin heteronormatiivisuutta ja tuoda valtavirtaan queer-kulttuurin rujompia erityispiirteitä aikana, jolloin pikemminkin korostetaan homojen tavallisuutta ja aviokelpoisuutta.

Interior. Leather bar on ”mokumentti”, joka seuraa elokuvan roolitusta, Francon ja muiden tekijöiden välisiä keskusteluja sekä Val Laurenin ja muiden näyttelijöiden valmistautumista Cruisingin kadonneiden seksikohtausten kuvaamiseen. Vaikka Lauren on sitoutunut hankkeeseen, se herättää hänessä myös epämääräistä pelkoa: miten hän oikein suhtautuisi aidon homoseksin seuraamiseen, miten pitkälle hän itse voisi mennä, ja vahingoittaisiko hanke ehkä hänen uraansa? Laurenin epävarmuus on käsin kosketeltavaa ja melkoisessa ristiriidassa kuvauksia odottavien homojen innokkuuden kanssa. Lauren on astunut Pacino/Burnsin lailla maailmaan, joka on hänelle täysin vieras mutta jossa hänen tulisi näyttelijänä sivuuttaa oma identiteettinsä ja omat pelkonsa.

Puhuvien päiden lomassa nähdään noin vartin verran rekonstruktioita Cruisingiin sisältyneistä ja siitä leikatuista kohtauksista. Nyt näytetään myös se, mitä Friedkin ei voinut omassa elokuvassaan näyttää: vehkeitä vilahtelee, ja maiske käy. Lauren vaikuttaa jopa rekonstruoiduissa kohtauksissa niin vaivaantuneelta, että hän on joko todella huono näyttelijä tai sitten hän näyttelee onnistuneesti huonoa näyttelijää, joka antaa omien estojensa paistaa läpi. Katsoja ei oikeastaan voi tietää, milloin Laurenin reaktiot ovat aitoja ja milloin käsikirjoitettuja. Tästä on hyvänä esimerkkinä kohtaus, jossa Lauren istuu parkkipaikalla lukemassa käsikirjoituksesta siitä, miten päähenkilö istuu parkkipaikalla lukemassa käsikirjoitusta.

Yllättäen samastuin itse homokatsojana välillä enemmän Laurenin epävarmuuteen kuin nahkahomojen innokkuuteen. Juuri tässä piilee Interior. Leather barin ja osittain myös Cruisingin juju: ellei katsoja itse kuulu SM- tai nahkaskeneen, hän joutuu väistämättä soluttautumaan vieraaseen maailmaan ja todistamaan asioita, jotka ylittävät oman halun ja sovinnaisuuden rajat. Hyvä esimerkki tästä on kahden miehen sinänsä kaunis ja kiihottava seksikohtaus, jossa hellää suudelma seuraa sylkäisy toisen suuhun. Oikeastaan en haluaisi nähdä sitä, mutta miksi? Jos tämä tuntuu minusta rajulta, miltä se mahtaa tuntua heterosta? Jos siis haluan uskotella itselleni olevani avarakatseinen kulttuurin kuluttaja, joudun unohtamaan itseni näyttelijän ja peitepoliisin tavoin.

Interior. Leather bar ei välttämättä toimi kovin hyvin sellaisenaan, vaan se avautuu parhaiten suhteessa Cruisingiin. Kyseessä ei kuitenkaan ole kadonneiden seksikohtausten rekonstruktio vaan pikemminkin rekonstruktio siitä, mitä itselle vieraaseen ja pelottavaan maailman sukeltaminen tekee ihmisen identiteetille ja omille rajoille. Enää ei tarvitse miettiä, kuka SM-klubin miehistä on pelätty sarjamurhaaja, vaan sitä, millainen pikku sarjamurhaaja asuu katsojan omassa mielessä. Itse en aina katsojana tiennyt, olisiko pitänyt vetää puukko tupesta vai ottaa nenästä kiinni ja nielaista. Poppers, anyone?

Isieni mailla: "Gay sex in the 70s"

Yksi suurista kiinnostuksen kohteistani on 1970-luvun urbaani homoelämä. Viime aikoina olen uppoutunut etenkin New Yorkin tuolloiseen menoon ja meininkiin. Kimmokkeina ovat olleet viimevuotinen New Yorkin -matka, hiljattain lukemani Larry Kramerin Faggots-romaani (1978), erinäiset aids-dokumentit sekä taannoin näkemäni mainio dokkari Gay Sex in the 70s (2008).

Gay Sex in the 70s ajoittuu Stonewallin vuoden 1969 homomellakoiden jälkeiseen villiin vapautumisen aikakauteen, jolloin homot ottivat korkojen kanssa takaisin kaikki häpeän ja hyljeksinnän vuodet. Stonewallista alkanut ja aidsin puhkeamiseen päättynyt 12 vuoden ajanjakso oli kaikesta päätellen uskomatonta seksuaalista ilottelua, jolle mikään fiktiivinen tai dokumentaarinen kuvaus ei voi vetää vertoja. Joseph F Lovettin ohjaama Gay Sex in the 70s tekee kuitenkin parhaansa kuvaamalla arkistomateriaalin ja aikalaishaastattelujen avulla New Yorkin saunaklubeja (St. Mark's Baths), ruokottomia seksibaareja (The Anvil, Mineshaft) sekä Hudsonjoen hylättyjä laitureita ja rekkaparkkeja (Trucks & Piers), jotka muuttuivat yön tullen hillittömiksi ulkoilmaorgioiksi.

Gay Sex in the 70s herättää henkiin palan kadonnutta maailmaa ja tekee sen kursailematta. Vanhojen muistelun ilo välittyy haastateltujen kommenteista hyvin, vaikka samalla saadaan toistuvasti muistutuksia siitä, että meno oli täysin tolkutonta: sukupuolitaudit olivat todella yleisiä jo ennen aids-kriisiä, ja monelle huumeiden vauhdittamasta irtoseksistä tuli suoranainen pakkomielle, joka ei jättänyt tilaa muunlaiselle yhteisyydelle. ”So many dear ones touching. Here to be touched. So close. But not too close. No hassles. No problems. No involvements. Please no hassles and no involvements! Just let's dance”, kuten Larry Kramer tiivistää ajan hengen Faggots-kirjassaan. Useat dokumentin haastateltavat korostavat silti, että he eivät mistään hinnasta vaihtaisi noita villejä vuosia pois. 

Taannoisella New Yorkin -matkalla tutustuin itsekin muutamiin näihin 1970-luvun bakkanaalisiin tapahtumapaikkoihin Greenwich Villagen ympäristössä. Kun kävelin legendaarisen homokadun Christopher Streetin päässä sijaitseville rappeutuneille laitureille, tunsin kirjaimellisesti käveleväni ”isieni mailla”. New Yorkin syysillan pimentyessä oli helppo kuvitella, miten lukemattomat levottomat sielut olivat ennen minua kulkeneet saman matkan kohti kutkuttavia nautintoja – tai jos inhorealistisesti ajatellaan: kohti kuolemaansa. Villejä vapautuksen vuosia kun ei nykyisin voi ajatella ilman aids-tietoisuuden synnyttämää surullista pohjavirettä. Harvoin ovat rakkaus ja kuolema niin vahvasti yhtä aikaa läsnä kuin näitä aikoja ajatellessa.

Myöhemmin samana iltana nautin ystävieni kanssa drinkeistä ja huikaisevista näkymistä Standard-hotellin näköalabaarissa. Hotelli sijaitsee muodikkaalla Meatpacking Districtillä, jolla oli ennen muinoin vain lihafirmoja ja härskejä homobaareja. Nykyisen luksuksen ja loiston keskellä tuntui kerrassaan tuhmalta ajatella, että aivan hotellin lähistöllä sijaitsi aikanaan New Yorkin ruokottomin seksiklubi Mineshaft. Niinpä nostin maljan sille ja puraisin cocktail-kirsikkaa kuin kiellettyä hedelmää ikään.

Christopher Streetin The Leather Man on palvellut nahkahomoja jo vuodesta 1965.

Näiden New York -tunnelmien taustalle sopii Gay Sex in the 70s -elokuvassakin kuultava Dante's Infernon diskokappale Fire Island, johon on alla olevassa amatöörivideossa liitetty kohtauksia kohutusta Cruising-homoelokuvasta (1980, suomeksi Yön kuningas). Videossa nähtävät kohtaukset kuvattiin Hellfire Clubilla (aiemmin Cell Block), joka oli Meatpacking Districtin toinen mainekas seksiklubi.

Pisuaarin ritarikunta siistii aktiaan

”Että jos yhdessä teeskennellään, että me ollaan niin kuin te, niin me ei olla häiriöksi. Me ei koskaan kerrota teille, että me ei olla samanlaisia kuin te, ja kun me ei kerrota, niin te hyväksytte meidät ja me muututaan vähitellen ja vahingossa teidän kaltaisiksi. Ei. Me ei olla niin kuin te, minä en ole.”

Näin puuskahti Kansallisteatterin taannoisen Homo-musikaalin päähenkilö Moritz ja sai ainakin minut hätkähtämään. Se kuulosti niin, no, epäkorrektilta aikana, jolloin oikeastaan kuuluu sanoa, että me homot olemme ihan samanlaisia kuin te heterotkin. Mekin haluamme kirkkohäät, omakotitalon ja 1,5 koiraa ja eroamme teistä vain siten, että jääkiekon sijaan me pyhitämme joka kevät viikkoja Euroviisujen katselulle. Tämä varmasti myös pätee hyvin moneen meistä, eikä siinä tietysti ole mitään vikaa. Vaarana on ehkä vain se, että yhtenäisyyden korostaminen johtaa siihen, että meistä syntyy liiankin siloteltu ja yksipäätyinen kuva. Että ollaan näkyvillä mutta ei kuitenkaan olla, että yhdestä kaapista astutaan toiseen, lasiseen.

Juuri tätä aihetta ruotii Amerikan Psykosta tunnettu menestyskirjailija Bret Easton Ellis elokuun Out-lehdessä julkaistussa laajassa esseessään ”Reign of the gay magical elves”. Hänen mukaansa yhdysvaltalainen homoliike ja viihdeteollisuus haluavat vaalia kuvaa hauskoista, menestyvistä ja epäseksuaalisista homoista à la Moderni perhe, koska karvainen totuus ei ole heteroiden mieleen. Samalla hankalat ja poliittisesti epäkorrektit homot halutaan homoliikkeen sisällä sulkea keskustelun ulkopuolelle, koska he eivät oikealla tavalla edistä ”yhteistä asiaa”.

Easton Ellis mainitsee esimerkkinä GLAAD-järjestön, joka pyrkii vaikuttamaan tiedotusvälineiden seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä antamaan kuvaan. GLAAD oli ensin kutsunut Easton Ellisin mediapalkintogaalaansa ja sitten perunut kutsun, koska Easton Ellis oli esittänyt poliittisesti epäkorrekteja homo- ja hiv-kommentteja Twitterissä. Esimerkkinä hän mainitsi tviittinsä, jonka mukaan nuorison suosiman ja hilpeitä homoja pursuavan Glee-musikaalisarjan katsominen oli kuin ”hiv-lätäkköön astuisi”. Hivistä ei ilmeisesti kuitenkaan saa vääntää vitsiä, koska se leimaisi homoja väärällä tavalla.

Easton Ellis pitää erikoisena sitä, että suvaitsevaisuutta edistävä järjestö ei itse suvaitse toisinajattelijoita – niitä, jotka eivät ole stereotypian mukaisia hauskoja ja harmittomia superhomoja vaan tuiki tavallisia ristiriitaisia ja poliittisesti epäkorrekteja ihmisiä siinä missä muutkin. Pohjimmiltaan Easton Ellis sanoo samaa kuin Homo-musikaalin Moritz: me yritämme kovasti esittää mahdollisimman normaalia, jotta emme olisi häiriöksi valtaväestön silmissä ja jotta saisimme edistettyä asemaamme. On kerta kaikkiaan suotavampaa puhua intohimoisesta sisustusharrastuksesta kuin puistokruisailusta.

Itse näkisin homojen valtavirtaistumisen vain yhtenä vaiheena vuosikymmeniä jatkuneessa prosessissa. On uskomatonta ajatellakin, että vain 30 vuotta sitten aids-kriisin alkuvuosina homot kuuluivat paarialuokkaan, jota media ja viranomaiset vainosivat. Nyt ääni on muuttunut kellossa täysin, ja tänä päivänä uutisissa puhutaan harva se päivä homojen oikeuksista. Yhtä suuri muutos on tapahtunut viihdeteollisuudessa, jossa homot ovat nykyään jokaisen saippuasarjan vakiokalustoa. Kontrasti on melkoinen, jos nyt katsoo palkitun The celluloid closet -dokumentin (1995), joka analysoi Hollywoodin aiempaa tapaa kuvata homoja joko murhaajina tai itsemurhaan päätyvinä ihmisraunioina.

Halveksunnan vaihtuminen hyväksyntään on vähintäänkin huojentavaa, kunhan se ei aiheuta pakonomaista tarvetta miellyttää. Vaikka maailma on varmasti vastaanottavaisempi kirkkohäistä haaveileville, komeille ja mediaseksikkäille homoille, se ei silti tarkoita sitä, etteikö osa homoista mieluummin menisi berliiniläiselle seksiklubille tai syytäisi epäkorrekteja ruokottomuuksia Easton Ellisin tapaan. Ja hyvä niin, sillä jos vähemmistö yrittää pakonomaisesti olla ihan niin kuin enemmistö, se ei ole enää vähemmistö omaleimaisine kulttuuripiirteineen ja monenkirjavine ihmisineen.

Parhaiten tämä konkretisoituu ehkä juuri seksuaalisuuden kohdalla. Seksi ja seksuaalisuus ovat aina olleet homokulttuurin elimellinen (!) osa. Aiemmin tähän oli pääsyynä se, että muuhun kuin seksiin ei useimmiten ollut edes mahdollisuutta. Silti seksi on yhä tänä vapautumisen ja valtavirtaistumisen aikana vahvasti läsnä homokulttuureissa, ja öisissä puistoissa ja kaislikoissa suhisee, vaikka nyt voisi jo seurustella vapaasti päivänvalossakin. Samoin seksi on vahvasti läsnä useimpien homomiesten puheissa ja hurtissa huumorissa, myös omassani. Poliittisen epäkorrektiuden uhallakin väitän siis, että homokulttuuri on yhä tavallista seksikeskeisempi, vaikka tätä seikkaa pyritään usein häivyttämään julkisuudessa. Tähän viittaa myös Easton Ellis toteamalla, että homot halutaan esimerkiksi viihteessä esittää tavalla, joka ei ole seksuaalisesti uhkaava.

Kun on aikansa peitellyt itseään, on hyvin huojentavaa, että ”me” voimme vihdoin olla niin kuin ”te”. Se on hienoa, ellei siitä tule mukautumisen pakkoa. Kuten Homo-musikaalin Moritz summaa:

”Kun kukko kolmesti lauloi, minä olin jo kieltänyt itseni. Se ei toistu minun elämässäni enää koskaan. Minä en halua muuttua nyt, kun olen jo kerran muuttunut.”