Terveisiä poikien paratiisista: kun ”Kalle” kirjoitti homoista

Kalle 6/81.

Olo on jo valmiiksi alaston: käsilaukku ja takki piti jättää lukolliseen kaappiin, jotta läpäisisin vahtimestarin röntgenkatseen. Nyt astelen pelkkää punaista muistikirjaa heilutellen suuresta salista toiseen, sieltä portaita alas ja edelleen yhdyskäytävää pitkin toiseen taloon sekä hissillä ylös. Patsasteltuani aikani tutun hyllyn ääressä joudun lopulta luovuttamaan ja kysymään virkailijalta apua.

”Miestenlehdet ovat erikoislukusalissa”, nainen ilmoittaa äänellä, joka tuntuu täyttävän koko kuolemanhiljaisen käytävän ja saavan kaikki pöytiin painuneet päät kohoamaan joutsenkaulojen varassa. Pervo on jäänyt kiinni housut kintuissa!

Seuraa todellinen walk of shame, jonka aikana kiroan kavioiden lailla kopsuvia kenkiäni. Paraskin porno-ori, tuumin ja astun vielä yhteen portaikkoon. Siellä on kaappi, johon joudun jättämään myös muistikirjani, tuon viimeisenkin rekvisiitan, jolla olen epätoivoisesti yrittänyt viestiä olevani täällä kyllä ihan oikealla asialla.

Kun lukusalin virkailija lopulta laskee eteeni kymmenisen tiiliskiven paksuista vuosikertaa Kalle-lehtiä, luovutan. Hyvä on, hyvä on! Olen tullut Kansalliskirjastoon lukemaan pornoa. Kuulitteko kaikki? PORNOA! Mutta tästä on seksi kaukana.

Kallen mainos Mossessa 1/83.

Pornoa ja politikkaa

Vanhoista suomalaisista homolehdistä muistetaan nykyisin lähinnä Psyke ry:n julkaisema 96 (jäljempänä Ysikutonen) sekä Setan Seta-lehti myöhempine reinkarnaatioineen. Harvemmin kuulee sen sijaan muisteltavan Kallea – varsinkaan kaihoisasti.

Lehtikeisari Urpo Lahtisen luotsaaman Lehtimiehet Oy:n perustama Kalle (1973–2015) oli toki ensisijaisesti heteropornolehti, mutta se tarjosi vuodesta 1976 lähtien sisältöä myös homolukijoille. Tuolloin lehdessä alkoi nimittäin ilmestyä homotarinoita sisältänyt ”Mies miehelle” -palsta. Vuonna 1978 palsta laajeni jo ”Gay-kansan omiksi sivuiksi” ja edelleen vuonna 1980 ”Gay-kansa” -nimiseksi lehti lehdessä -spektaakkeliksi.

Kulminaatiopisteensä Lehtimiehet Oy:n homotarjonta saavutti vuosina 1983–1984, jolloin Kallen homosivujen rinnalla julkaistiin sen sisältöä vastaavaa Mosse-homolehteä. Nimi oli tietysti lainattu kulttihomo Monsieur Mosselta, mutta muuten lehdellä oli yhtä vähän tekemistä Mossen kanssa kuin mitä Urkki- ja Manu-pornolehdillä oli omien kaimojensa kanssa.

Kansalliskirjaston Kalle-orgioideni alussa oletin automaattisesti, että pornolehden homosivujen sisältö koostuisi ”Hannu antoi minulle päätä kumisaappaiden vastakkain kitistessä” -tyyppisistä jutuista. Niitä Kallessa toki riitti, mutta varsinkin alkuvuosina sivuilla harjoitettiin myös aktiivista kansalaisvaikuttamista ja esitettiin radikaalejakin poliittisia näkemyksiä. 

Toistuvana aiheena ja kritiikin kohteena oli esimerkiksi suomalaishomojen kohtaama syrjintä, joka oli myös yhteiskunnan legitimoimaa rikoslain kehotuskieltopykälän, heteroseksiin verrattuna korkeamman suojaikärajan ja homoseksuaalisuuden sairausleiman vuoksi.

Kalle tarjosi näille ahtaille asenteille vastapainoa julistamalla gay power -henkistä vapaan seksuaalisuuden ilosanomaa, jota se maahantoi suoraan San Franciscosta ja muista maailman meikäläismetropoleista. Kallen homosivujen vakiokauraa olivat toisin sanoen eskapistiset matkajutut ”sieltä jostakin”, missä kaikki oli paremmin. Niiden rinnalle tuli 1970–1980-lukujen vaihteesta lähtien myös kotimaan matkajuttuja osoituksena siitä, että aidsia edeltäneelle ajalle tyypillinen homojen seksuaali-irrottelu sujui myös täällä Pohjantähden alla.

Kalle toimi lisäksi jo varhain portaalina suomalaishomoille räätälöityihin kaupallisiin palveluihin. Järjestötoimijoiden, eli Psyken ja Setan, tanssien lisäksi lehdessä mainostettiin nimittäin ahkerasti kaupallisten toimijoiden järjestämiä disko-, drag show- ja saunailtoja sekä ulkomaanmatkoja. Varsinkin seuramatkatarjonnan kautta Kallen voidaan ajatella avartaneen monen meikäläisen maailmaa täysin uudella tavalla.

Kallen homosivuja lukiessa avautuivat epäilemättä myös monen heteron silmät. Koska sivut ilmestyivät osana heteropornolehteä, niiden voidaan ajatella raivanneen homoseksuaalista tilaa keskelle heteroseksuaalista (ala)kulttuuria. Erityisen merkittävää tämä oli, kun ajatellaan Kallen levikkiä ja lukijakuntaa.

Suomalaisen aikuisviihteen veteraanin Timo Korpin kirjasta Lihaa säästämättä (2002) selviää, että Kallen levikki oli parhaimmillaan 200 000 kappaletta ja että pornolehtien pääasiallinen lukijakunta koostui ammattikoulun käyneistä 18–29-vuotiaista poikamiehistä. Heistä monet kohtasivat ensimmäiset homonsa ehkä juuri Kallen sivuilla. Asennekasvatuksen näkökulmasta on toki kyseenalaista, että kyseinen homo saattoi poseerata tyytyväisenä ”ryhmäkuvassa” sanfranciscolaisen glory holen edessä.

Seksikeskeisyyden vuoksi Kallen ja sen oheisjulkaisun Mossen vastaanotto oli hyvin negatiivista varsinkin Seta-lehdessä, joka teki kaikkensa muuttaakseen vallitsevia ennakkoluuloja esimerkiksi aids-kriisin keskellä ja torjuakseen epidemiaa.

Seksikeskeisillä jutuillaan Kallen voidaan toki väittää tehneen homoille karhunpalveluksen, koska jutut vahvistivat heterojen keskuudessa muutenkin vallinnutta mielikuvaa puskissa panevista peppupojista. Toisaalta Kallea ei parhaalla tahdollakaan voi pitää minään heteroseksuaalisen rakkaus-, avio- ja perheinstituution pää-äänenkannattajana, ellei nyt ”Papin k---ä oli suuri ja ryhmyinen kuin taidekynttilä” -tyyppisiä juttuja niin halua nähdä. Seksikeskeinen ihmiskuva oli Kallessa universaali, ja lehti pyrki osaltaan taistelemaan meidän kaikkien naimaluvan puolesta.

Tässä jutussa tarkastelen Kallen homosivujen sisältöä sekä suhdetta muihin suomalaisiin homolehtiin ja kentän toimijoihin. Materiaali koostuu vuosina 1976–1985 julkaistuista Kalle-lehdistä, joiden rinnalle nostan poimintoja myös Ysikutosesta ja Seta-lehdestä.

Kalle 1/77.

’Sellaisille’ ja ’normaaleille’

Kallen ensimmäinen ”Mies miehelle” -palsta ilmestyi numerossa 12/76. Sen jälkeen homot vilahtelivat ja ennen kaikkea vilauttelivat kaikissa selaamissani Kansalliskirjaston Kalleissa aina vuoden 1985 loppuun saakka.

Alussa ”Mies miehelle” oli yksisivuinen ja kuvittamaton palsta, joka sisälsi homotarinoita. Niistä käy esimerkiksi numerossa 1/77 julkaistu juttu ”Tule tanssimaan, kaunis poika”. Pornon sijasta sitä voisi kutsua esileikiksi, joka valmisti Kallen lukijoita siihen, mitä jatkossa olisi luvassa ja miksi.

Jutun kirjoittaja kuvaa suomalaisten homojen asemaa, ja sanakäänteet tuovat mieleen Uuno Kailaan ”Pallokentällä”-runon: ”Pojat juoksivat notkein säärin / yli pallokentän sen. / Eräs seisoi hievahtamatta, / eräs raajarikkoinen.” Erona vain on se, että kirjoittaja kiistää oman poikkeavuutensa, jonka nojalla hän joutui seuraamaan heterojen peliä katsomosta käsin:

Itse en myönnä olevani mitenkään ”poikkeava” nuori mies. Minua sykähdyttävät täsmälleen samat diskorytmit kuin ketä tahansa vähän alle 30-vuotiasta. Kun soulin syke jymisee Helsinki Clubin tai minkä tahansa muotidiskoteekin kaiuttimista, kylmät väreet kulkevat välittömästi pitkin selkäpiitäni. Ne ovat rytmejä jotka vievät väistämättä mukanaan, tanssittavat – ja kiihottavat! Silmäni etsivät sopivaa partneria ravintolasalin pimeässä. Löydän etsimäni silmät, katseen joka kääntyy hetkeksi pois… mutta palaa hetken kuluttua arasti takaisin minuun päin. Minä haluan hakea hänet tanssilattialle, olla hetken hänen partnerinsa, löytää yhteisen rytmin, tuokion mittaisen läheisyyden… Mutta minä en voi sitä tehdä – en sen ihmisen kanssa, jota nyt katson syvälle tummiin, arkoihin, kauniisiin silmiin. Me emme saa rakastella. Me emme saa koskettaa toisiamme. Minä en voi hakea häntä tanssimaan, vaikka Donna Summer huokailee kiihottavasti kaiuttimien välityksellä ”Couldn’t It Be Magic” -laulun säveliä [po. ”Could it be magic”]. Minä en saa, sillä tuo suloinen olento on poika, samaa sukupuolta kuin minäkin. – – Minä tilaan tarjoilijalta uuden oluen. Vajoan tympääntyneenä tuoliini ja kaipaan kauas Suomesta, Kööpenhaminan [homoyökerho] Madame Arthuriin, Amsterdamin lukuisiin klubeihin, Las Palmasiin, Caprille…

Vuoden 1977 Suomessa kahden miehen rakastelu ei toki ollut enää laissa kiellettyä, mutta asenteiden ahtauden vuoksi samasukupuolisen rakkauden liikkumatila tuntui kirjoittajasta yhä tavattoman pieneltä. Heteroravintolassa ei sopinut olla avoimesti homo, ja yleinen mielipide lähti siitä, ettei homojen sopinut tehdä mitään edes suljettujen ovien takana. Lopuksi jutun kirjoittaja kuitenkin saa ihailemansa pojan mukaansa ja esittää suorastaan uhmakkaan vetoomuksen:

Unohdetaan tämän maan moraalisäännöt, ollaan kahden. Rakastellaan niinkuin [sic] muutkin. Meillä on siihen täysi oikeus. Suomessakin.

Sanat oli todennäköisesti suunnattu yhtä paljon Kallen hetero- kuin homolukijoillekin. Homoille sanat toimivat voimapuheena, ja heteroille ne pyrkivät perustelemaan sen, miksi heidän pornobuffetiinsa katettaisiin jatkossa lautanen myös homoille. Samaisen jutun yhteydessä oli myös määritelty ”Mies miehelle” -palstan missio näin:

Eivätkä nämä rivit ole pelkästään ’sellaisille’ lukijoille tarkoitettuja – jos edes joku ’normaali’ lukija niiden avulla oppii ymmärtämään rakkauden entistä monipuolisemmin, palsta on täyttänyt tehtävänsä kaksin verroin.

Kalle 7/77.

Henkireiät lähikuvassa

Mielipidevaikuttajan tehtäväänsä Kalle toteutti suomalaishomojen tilannetta luotaavilla jutuilla, joista otan esimerkiksi numerossa 9/77 ilmestyneen kirjoituksen ”Laki sallii – salliiko yleinen mielipide: pakenevatko homoseksualistit Suomesta?”. Siinä todetaan, että suomalainen yhteiskunta vainoaa lainmuutoksesta huolimatta edelleen seksuaalisia vähemmistöjään (vrt. edellä mainittu kehotuskielto, suojaikäraja ja sairausleima). Lisäksi kysytään yllättävän modernein sanakääntein, ajaako Suomi todella ”vauraan, älykkään, luovan homoseksualistiryhmänsä” maanpakoon.

Juttuun haastateltu Pekka kertoo menettäneensä homouden vuoksi työpaikan, koska yhteiskunta ei vieläkään hyväksy homojen näkyvyyttä lukuun ottamatta sääntöä vahvistavaa poikkeusta:

Joku Monsieur Mosse voi pelleillä julkkis-homona kaupallisista syistä, mutta meille muille se on edelleen mahdotonta. Traaginen naamioleikki saa jatkua.

Ainoana henkireikänään Pekka näki ulkomaanmatkat Manner-Eurooppaan ja Välimerelle, ja Kallen homosivujen voidaan sanoa profiloituneen nimenomaan tämän reiän esittelijänä ja kaupittelijana. Vaikka ”sellaisten” suomalaispoikien tilanne oli kaukana taivaallisesta, Kallen matkajuttuja lukiessaan he saattoivat sentään julistaa Belinda Carlislen tavoin: ”Ooh, heaven is a place on earth!”

”Luvattu maa” -aiheisesta matkakirjoittelusta on esimerkkinä Kallessa 7/77 julkaistu juttu ”San Francisco – poikien oman maailman keskus”. Se korostaa ”Tule tanssimaan, kaunis poika” -jutun tavoin moraalisäännöille pyllistämistä, ja sivustatukea vapaustaisteluun tarjoaa ”homoseksualistien oma maailmanpääkaupunki” San Francisco. Sieltä kun löytyi homodiskojen lisäksi meikäläisten oma kaupunginosa homomaitokauppoineen kaikkineen sekä ennen kaikkea avoimuutta ja onnea ilman syyllisyydentuntoja:

Rakkaat ystävät! Terveisiä poikien paratiisista – miljoonakaupungista, joka kuhisee MEITÄ – kauniita, ihania, vapaita ja vapautuneita ihmisiä. Nuoria ja vanhoja, valkoisia ja mustia, homoja ja lesboja! Ihmisiä jotka nauravat onnellisen vapautuneina Mooseksen laille, vanhoille moraalisäännöille ja sikamaisesti käyttäytyvien pikkuporvarien ”hintti-vihalle”. – – En ole mikään amerikkalaisuuden ystävä – mutta THE GAY SAN FRANCISCO ylittääkin kaikki kansalliset, poliittiset, uskonnolliset ja rodulliset rajat. Tätä valtavaa ihmisjoukkoa yhdistää asia, joka on meille keskeisempi kuin kaikki muut. ”Poikkeavien” vallankumous tulee! Tunnussana on GAY! Gay World! Gay Power!

Homojen vastustajien kutsuminen sikamaisiksi pikkuporvareiksi ja vallankumouksen lupailu ovat esimerkkejä siitä, miten Kalle valoi meikäläisiin taistelutahtoa Ysikutoseen ja Seta-lehteen nähden poikkeuksellisen kovin painotuksin. Vieläkin kovemmille kierroksille kapinapuhe yltyi Hulivilipojan syntymävuotena ja -kuukautena ilmestyneessä numerossa 9/77, jossa käsiteltiin homovainojen ja viharikosten yleistymisestä Yhdysvalloissa. Seuraava kappale oli varmuuden vuoksi lihavoitu:

Homoseksualistit eivät kuitenkaan enää naismaisesti alistu väkivaltaan. Taistelu kiihtyy ja siirtyy kaduille, eikä GAY MOVEMENT tyydy jatkuvasti kääntämään toista poskea lyötäväksi. Se vastaa hyökkäyksiin samalla mitalla, väkivallalla ja tarvittaessa aseellisillakin vastaiskuilla. Homoseksualistit harjoittelevat kaikkialla Yhdysvalloissa itsepuolustusta, karatea, nyrkkeilyä, jopa aseiden käyttöä. Jos ”normaalit” hyökkääjät kuvittelevat kohtaavansa arkoja, kimakasti kirkuvia mammanpoikia, he totisesti kokevat elämänsä yllätyksen.

Yhtä militanttia homopuhetta ei varmasti ollut Suomessa kuunaan kuultu – varsinkaan julkaisussa, jonka levikki pyöri lähes neljännesmiljoonassa. Tämä oli kuitenkin vain ääriesimerkki, ja myöhempinä vuosina Kalle kävi kansalaisoikeustaistelua etupäässä makuuhuoneesta käsin. Siinäkin se seurasi tiiviisti kansainvälistä esimerkkiä, kuten vaikkapa aiemmasta New York -jutusta voi lukea.

Kalle 1/78.

Kun kahdesta tuli kansa

Toistuvissa matkajutuissaan Kalle toisaalta maahantoi Suomeen aidsia edeltäneelle ajalle tyypillistä homoseksiutopiaa ja toisaalta loi sitä. Jälkimmäisestä on esimerkkinä se, miten estottomasti lehdessä kaluttiin 1980-luvun alusta lähtien suomalaisia kaupunkeja ja kohtaamispaikkoja ja miten lehden sivuilla tarjottiin suomalaislukijoille seksilomavinkkejä ja jopa seksilomia muiden kaupallisten toimijoiden kautta.

Ensimmäinen määrätietoinen liike tähän suuntaan otettiin numerossa 1/78, jossa ”Mies miehelle” -palstan nimeksi vaihtui ”Gay-kansan omat sivut”. Kahdesta miehestä oli nyt tullut kokonainen voimaantunut gay-kansa, jolla oli oma uniikki kulttuuripiirinsä ja jota rohkaistiin osallistuvaan ja aktiiviseen kansalaisuuteen esimerkiksi ”Kallen suuressa gay-matkaoppaassa”. Se tarjosi ”yleisiä matkaohjeita, paljastavan saunaoppaan ja vinkkejä Skandinaviassa matkustaville”, neuvoi ”Keski-Euroopan suurten homokeskusten makeimmat mestat” ja keskittyi lisäksi ”etelän lomarantoihin – gay-kansan kannalta nähtyinä”.

Aiemmissa ”Homomatkailun historiaa”- ja ”Suomalaispoikia maailmalla” -jutuissa on ollut puhetta, että vastaavia matkajuttuja ja -oppaita oli ilmestynyt Ysikutonen-lehdessä jo vuodesta 1969 lähtien. Erona vain oli se, että Ysikutonen joutui Psyken pää-äänenkannattajana hillitsemään hilujaan tarjotakseen jotakuinkin uskottavaa vastapainoa tuiki asialliselle Seta-lehdelle. Viimeksi mainitussa kun ei todellakaan kerrottu, miten lukija voi voimaantua maailman metropolien homopuistoissa (neljäs puska vasemmalta käsin).

Ysikutosen matkajutut kyllä ohjasivat lukijat oikeaan puskaan ynnä baareihin ja saunoihin, mutta niissä yhdessäkään ei herkuteltu kirjoittajien tai lukijoiden omilla seksikokemuksilla. Juuri tässä piili markkinarako, jota pornolehden sopi takoa.

Vauhtiin päästiin varsinkin numerossa 1/1980, jonka myötä Kallen homosivut alkoivat ilmestyä laajana ”Gay-kansa”-nimisenä lehtenä lehdessä. Siinä rohkaistiin lukijoita tulemaan ”mukaan avustamaan omalla tosikertomuksellasi”, ja lukijathan tulivat – monta kertaa. 

Esimakua saatiin jo samaisen lehden jutussa ”Seksikkäin matkani”, jossa nimimerkki ”Seuramatkalainen antivotkaturisti” tutustui Leningradiin edestä ja takaa. Hänen majapaikkanaan oli  Europeiskaja-hotelli, josta oli vain parin minuutin kävelymatka homojen suosimaan Katariina Suuren puistoon. Siellä suomalaispoika sai heti seuraa Sašasta, joka ”hymyili paljastaen mustien viiksiensä alta valkoisen hammasrivin, jonka lomassa vilahti yksi kultahammas”. 

Ja ei aikaakaan, kun kullan kimallukselle toi vastapainoa terska, joka ”oli kuin tummanpunainen suuri tomaatti”. Tällä ja muilla jutuillaan Kalle osoitti, että seksi toden totta on ihmiskunnan hauskimpia asioita.

Kalle 1/80.

Härmän pojan estot karisevat

”Gay-kansa”-pienoislehden myötä Kallen homojuttujen painopiste siirtyi aiempaa vahvemmin koto-Suomeen. Tämä kuvasti sitä, että kansainvälisen homokulttuurin läpäissyt seksuaalinen vapautuminen oli muuttumassa eksoottisesta matkamuistosta arkitodellisuudeksi myös aavan meren tällä puolen. Jos vielä vuonna 1977 kysyttiin, pakenevatko homoseksualistit Suomesta, nyt kotimaassakin tuntui olevan enemmän tilaa hengittää. 

Esimerkkinä tästä on Kallessa 10/80 julkaistu juttu ”Helsinki Gay by Night: joka ilta voi mennä johonkin”. Aikojen muuttumista pohdittiin jutussa näin:

Suomi on viime vuosina esiintynyt usein eurooppalaisten lehtien, eikä vähiten gay-lehtien palstoilla vanhoillisten, homoseksualistien syrjintää koskevien suomalaisasenteittensa ja kaksinaismoralististen homoseksuaalilakiensa ansiosta. Kun ajatellaan sallivuuden ja vapaamielisyyden suovia nautinnollisia ihmissuhteita, voi vain todeta, että Suomi on jo pelkästään Pohjoismaissa selvästi jäljessä. Silti, kyllä Härmänkin pojan rinnassa sykkii lämmin sydän. Hänen juroutensa sekä suomalaisen elämäntavan aiheuttamat estonsa karisevat viimeistään silloin, kun pääsee toisenlaiseen, estottomaan ja iloisesti käyttäytyvään seuraan. Paikkoihin, joita Suomesta ei luulisi löytyvän ollenkaan.

Ingressiä seuraa ”Homokadun appro” -tyyppinen baarikierros, jonka aikana tutustutaan Helsingin tuolloisiin homodiskoihin ja -tansseihin. Ne kaikki olivat vielä muissa ravintoloissa tiettyinä iltoina järjestettyjä tilaisuuksia – Suomen ensimmäisen varsinaisen homobaarin Gay Gambrinin avautumistahan saatiin odotella vielä nelisen vuotta [ks. Homohistoriallinen Helsinki 12: Kimpsut Kampsuun!].

Kallen jutussa vierailtiin kuitenkin jo tämän tulevan kulttibaarin tiloissa Isolla Roobertinkadulla, koska ”Pärre” pyöritti niissä Club Diana -nimisiä diskoiltoja. Club Dianan todellisena vetonaulana oli drag- eli transvestiittishow, jonka Rolle Paukku oli tuonut Euroopasta ”tänne susien keskelle” ja ideoinut yhdessä esiintyjien kanssa. Show’sta oli kirjoitettu haltioituneeseen sävyyn jo Kallen numerossa 12/79:

Helsingin Diana-clubissa musiikki kaikaa nauhalta. Värivalot, diaheittimet, luovat omaa viehkon villiä fiilistänsä. Lavalle tulee karvarintainen kaveri, alkaa esittää; aukoo suutaan laulun tahtiin, elehtii. Lanne hurmaa, käsi tekee kaarteen, norsunluurunkoinen kukkakoristeinen viuhka heilahtaa tyylikkäästi. Iltapuku on punainen ja pitkä. Peruukki vaalea, kihartuva, kukin koristeltu. Meikki on sitä luokkaa, että joko kasvotaiteen erikoiskurssi on suoritettu arvosanalla erinomainen – tai sitten sivellin luontuu käteen syntyjään. Ja se iltapuku! Rinnat on muokattu paikalleen, pehmeän muodon antaa kiinteän massan päälle puhallettu – kortonki! Ihan totta. Kullankeltaiset rintakarvat rehottavat syvään, syvään uurretun iltapuvun kaula-aukosta.

Kalle 12/79.

Show mainittiin myös numerossa 10/80 ilmestyneessä jutussa, jossa hehkutettiin ”aikaisemmin talven aikana Helsinkiä koetellutta Drag-Show -aaltoa, kansaa mykistänyttä ihmeellistä showta, jossa miehet esiintyvät tunnettuja naistähtiä jäljitellen ja jossa karvattomat muskeliurokset saivat yleisön villiintymään raikuviin suosionosoituksiin”. Nyt jutun kirjoittajat olivat kuitenkin tulleet katsomaan tavallista gay-keskiviikkoiltaa ilman sen kummempia tehosteita. Samalla tarjottiin ehtaa ”teryleenit paukkuen” -ajankuvaa 1980-luvun alun homo-Suomesta:

Yhdeksän jälkeen ihmisiä saapuu sisään jo tasaisesti, katseet liukuvat, puheensorina yltyy, pikkupeput, farkut ja teryleenit heiluvat, ilmapiiri tihenee. ”Tuleeko hän tänään”, ilmeitä. Disc-jockey aloittaa. Rytmikäs ja hyvin valittu diskomusiikki tunkeutuu luihin ja ytimiin. Voihan pojat! Ilta vaikuttaa lupaavalta.

Kohta oli kuitenkin jo torstai toivoa täynnä, ja Kallen baarikierros jatkui seuraavana etappinaan Setan disko Studio 302. Se löytyi ”verraten helposti Lönnrotinkadulta ja sisälle meno oli uskomatonta” [ks. myös Homohistoriallinen Helsinki 11: Disco cha-cha]:

Jäämme ravintolasalin ovelle ihmettelemään eteemme aukeavaa väenpaljoutta, talo on tupaten täynnä, niin poikia kuin tyttöjäkin, vapaita paikkoja ei näy missään. – – Täällä todella tanssitaan! Vauhti saa ns. tavallisen helsinkiläisen diskon kalpenemaan. Musiikki on hyvää, jatkuvatempoista, mannermaista, ihmiset tanssivat tanssimisen ilosta. Studio 302:ssa näyttävät olevan edustettuina monet seksuaalisuuden eri muodot, on poikia ja tyttöjä, kehonrakentajia, nahkakundeja, loppujen lopuksi ihan tavallisen näköisiä ihmisiä. Farkut ja sporttarit tuntuvat olevan rautaa. – –  Studio 302 on Suomen suurin ja ehkä vapaamielisin gay-disko ja siellä jopa tarjotaan yleisölle silloin tällöin tasokkaita esityksiä. Siksi Studio 302 on tällä hetkellä ehdoton in Helsingin gay-piireissä.

Mutta paras oli vasta tulossa, sillä Kallen numerossa 1/81 mainostettiin homo-Suomi nousuun -hengessä ”aivan ratkaisevasti uudentasoista gay-diskoravintolaa”, joka aloittaisi toimintansa sunnuntaina 4. tammikuuta 1981. Kyse oli Erkki Juhanin Ravintola Kaisaniemessä järjestämistä diskoilloista, joista voi lukea myös aiemmasta blogikirjoituksesta sekä QX.fi-sivuston historiikista.

Kalle esitteli Club Cabaret’ta numerossa 3/81 julkaistussa jutussa ”Club Cabaret toi uimastadionin saunan mieleen”. Ysikutosestakin tutun Antinous-nimimerkin jutussa kerrotaan diskon avajaisillasta näin:

– – jo 4:nä tammikuuta oli Kallen gay-toimittajalla kunnia ihan kutsuvieraana todistaa yli kolmensadan läsnäolijan riemua uudessa vauhdikkaassa gay-diskossa. ”CLUB CABARET” oli päivän nimi. Illan mittaan selvisi, etteivät vain paikan ulkonaiset puitteet olleet erilaisia muihin gay-diskoihin verrattuna, vaan myös järjestäjät olivat uusia. – – Oli unelmien prinssejä ja prinsessoja joka makuun, eikä tanssiin haussa juuri kursailtu. Erikoismaininnan ansaitsee nuori disc-jockey, joka todella sai aremmatkin vaihtamaan kaljapullonsa ja drinkkinsä parkettiin. Sitten himmenivät valot. Club Cabaret’n tarjoama Rolle Paukun ohjaama ja 7 esiintyjää käsittänyt avajaisshow ”Caligula” alkoi. Sitä paljasta pintaa, tuli uimastadikan sauna mieleen. Shown taiteellisuus oli kyllä ehkä joillekin liikaa, mutta monet puolituntisen aikana nähdyt korkeatasoiset näyttelijäsuoritukset hämmästyttivät taas erilaisuudellaan toisia. – – Vuoden 1981 huvikausi on todella raflaavasti avattu.

Tämän jälkeen Club Cabaret’hen palattiin vielä Kallessa 6/82 julkaistussa jutussa ”Ensikertalaisen kokemuksia gay-diskosta!”. Jutun kirjoittanut Sami kertoo, miltä tuntui 23-vuotiaana pikkupaikkakunnan poikana astella ensimmäisen kerran paikkaan, joka mainosti itseään Kallessa 12/81 sanoilla ”uusi H:gin vauhtidisko ennen näkemättömissä tiloissa. Täydet oikeudet, suuri baari. Myös futuristeille!”:

Sydän hieman väristen astuin tunnelmalliseen, hämyisästi valaistuun ravintolasaliin, jossa jo nyt oli enemmän ihmisiä kuin aikaisemmin edes olin osannut kuvitella. Ja lisää tuli koko ajan. Lauantai on suosittu ilta. Eteisen seinältä löytyi suuria tiedotuksia Club Cabaretin järjestämistä matkoista kaikille kiinnostuneille. Oli yhteismatkaa Köpikseen, Pariisiin, Ibizalle ja Amerikkaan asti, New Yorkiin. Ravintolasalin muoto ihmisineen taas oli mielestäni jotain ainutlaatuista, ja mursuviiksinen englantia puhuva tiskijukka, aivan kun ei Suomessa olisikaan. – – Ja fiilis se vain kohosi! Vieressäni istuva kaveri, Hannu, oli mukava ja hän hymyili kauniilla valkoisilla hampaillaan niin, etten tiennyt mihin käteni panisin. – – ”To be superman”, supermies, huippuhitti ja hyvä! Tempaan Hannun mukaan parketille, johon suuren tungoksen vuoksi hädin tuskin mahdumme. Kohta tulee jo aamu, mutta vauhti vain jatkuu, aamukahteen asti. Silti viimeiset hitaat tulevat aikanaan ja pääsen painautumaan tiiviisti Hannun lämpöistä olemusta vasten. Hän maistuu hyvältä, mieheltä.

Mutkia Caesarin matkassa

Samin kohtaamat matkamainokset kertoivat Erkki Juhanin Club Cabaret’n ja ”Pärren” Club Dianan ympärille syntyneestä kaupallisesta homotarjonnasta, jota markkinoitiin näkyvästi Kallen ”keltaisilla sivuilla”. Esimerkiksi numeron 3/83 ”Gay-tiedotuksissa” mainostetaan Club Cabaret’n diskojen lisäksi Club Dianan diskoa (tiistaisin eräässä keskustan ravintolassa), saunailtoja, matkaesitettä ja puhelinpalvelua, josta voi kysyä tapaamispaikoista sekä ”henkilökohtaisista asioista täydellisellä luottamuksella”. Mukana on myös tiedotus, jossa haetaan ”hyvännäköisiä, hyvävartaloisia ja muutenkin sopusuhtaisia kavereita” valokuvamalleiksi.

Pikakelaus Seta-lehteen 2/84, jossa käsitellään homoille suunnatun liiketoiminnan kasvua Suomessa otsikolla ”Alaikäisiä, salakuljetusta, ’puhelinpalvelua’: Club Diana arveluttavalla tiellä”. Seta-lehden työryhmän kirjoittamassa jutussa kutsutaan Club Dianaa peitenimeksi, jonka alla harjoitettiin monenlaista hämäräbisnestä: laitonta pornolehti- ja videofilmikauppaa, pimeää matkanjärjestämistä, alaikäisten pornokuvausta ja kyseenalaista puhelinpalvelua.

Osavastuuta hämäräbisneksistä vieritettiin myös Lehtimiehet Oy:lle, koska Club Dianan toimintaa mainostettiin niin ahkerasti Kallessa sekä sen spin off -lehti Mossessa ja koska Dianan taustahahmo ”Pärre” toimi molempien erikoistoimittajana nimimerkillä Caesar. Kallessa hän kirjoitti ”Caesarin matkassa” -palstalla kotimaisista kaupunkikierroksistaan ehdassa gonzojournalismin hengessä.

Caesar oli milloin ”Markun ja Arin kanssa Oulun yössä” (10/81), milloin ”Jyväshyvää” etsimässä! (7/82), milloin ”Panun kanssa Mikkelissä panulla” (7/83) ja milloin tutkimassa ”tunnetulla taidollaan armaan Suomemme itäisiä osia, eli millaista piirakkaa Karjalan laulumailta mahtaisi löytyä” (10/82).

Seta-lehden 2/84 jutun mukaan näihin kotimaisiin kaupunkijuttuihin ja pornokuvauksiin houkuteltiin väkeä esimerkiksi Kallen kontaktipalstalla ilmoitelleiden ja Club Dianan neuvontapuhelimeen soitelleiden joukosta. Tämä herätti huolta henkilötietojen joutumisesta vääriin käsin. Soppaan vedettiin mukaan myös Psyke ry, koska ”Pärre” toimi sen Ysikutonen-lehden vt. päätoimittajana. ”Onkohan jo myös Psyken jäsenkortisto Dianan käytössä”, Seta-lehdessä kysyttiin, ja samalla tultiin elvyttäneeksi politiikkaa painottaneen Setan sekä viihdepainotteisen Psyken välinen vanha kissanhännänveto.

Vastine Seta-lehden juttuun saatiin Ysikutosen 3/84 pääkirjoituksessa, joka oli otsikoitu ”Veljesi vartija – SETA?”. Siinä Setaa syytetään riidan kylvämisestä ja sitä kautta homoliikkeen vahingoittamisesta:

SETAn Triangel-diskossa käyneet kertoivat kuulleensa juttua, että seuraava SETA-lehti pistää Psykeä ja Club Dianaa ojennukseen mm. nimiä paljastamalla. Kuittasin asian kädenhuitaisulla ja totesin, että nykyään ei enää nahistella menneistä, vaan alan järjestöt tuntevat vastuunsa yhteisömme etuja ajaessaan. Suuri oli hämmästykseni, kun SETA-lehden 2/84 ilmestyttyä huhut osoittautuivat todeksi. – – SETAn ja SETA-lehden työ on arvokasta. Yhtä arvokasta on Psyken ja Ysikutosen työ, samoin Club Dianan työ. Koska on olemassa eri järjestöjä ja lehtiä, on olemassa eri mielipiteitä ja näkemyksiä. Tällaisen tosiasian ei pitäisi olla riidan tai koston aihe vapaassa maassa. Jos se sitä on, pitäisi pysähtyä pohtimaan, aiheutuuko siitä enemmän vahinkoa kuin hyötyä.

Pääkirjoituksessa mainittiin, että asian selvittely oli kesken, joten lehti pidättäytyi muista kommenteista. Tiedossani ei kuitenkaan ole, mihin vastatoimiin juttu johti ja miten ”Pärre” vastasi häneen kohdistettuihin rajuihin syytöksiin.

Taustalla aids-peikko

On tuskin sattumaa, että Setan, Club Dianan, Lehtimiesten ja Psyken välit kriisiytyivät juuri vuonna 1984 – vain reilut puoli vuotta sen jälkeen, kun Suomen ensimmäinen aids-tapaus oli tullut lööppeihin.

Olli Stålström kirjoittaa Finnqueer-verkkolehden artikkelissaan ”Merkintöjä aids-ilmiön esihistoriasta” siitä, miten Seta teki kriisin puhjettua kaikkensa jakaakseen asiallista tietoa ja valistaakseen ihmisiä keskellä terveys- ja moraalipaniikkia. Tätä työtä teki myös Psyke esimerkiksi Ysikutosen sivuilla. Kallen ja Mossen sekä Club Dianan intressit taas olivat ensisijaisesti kaupallisia, ja ne jatkoivat yhä katteettomammaksi käyneen seksuaaliutopian kaupittelua kriisistä huolimatta.

Ilman aids-kriisiäkin oli selvää, että Seta ei olisi poliittisine näkemyksineen voinut olla enää kauempana Kallen kaltaisen pornolehden visiosta, missiosta ja tavoitteista. Tämän voi huomata tarkastelemalla vaikkapa Kallessa 12/79 ilmestynyttä juttua ”Homoseksuaalisuus on rakkautta, sanovat setalaiset”, jossa esiteltiin sinänsä asiallisesti Setan toimintaa. Lukiessa huomio kiinnittyy seuraaviin kohtiin:

Setalaiset haluavat eritoten korostaa ihmiskäsitystään. Kysymys on heidän mielestään ihmissuhteesta, ei seksistä. – – Jo sanana homoseksuaalisuus on harhaanjohtava, sillä se korostaa seksuaalisuutta. – – Yleinen väärinkäsitys on se, että homosuhteet ovat lyhytaikaisia, ”yhden yön” tarinoita. Todellisuudessa suhteita on monenlaisia, lyhytaikaisista elämänikäisiin rakkaussuhteisiin.

Kalle itse esitteli alkuvuosien satunnaisia poliittisia irtiottoja lukuun ottamatta homoseksuaalisuutta juuri näiden yhden – etten sanoisi tuhannen ja yhden – yön tarinoiden kautta. Niinpä jo otsikon ”sanovat setalaiset” -lisäys voidaan nähdä viestinä siitä, että Kalle antoi omilla sivuillaan äänen arvomaailmalle, joka oli melkoisessa ristiriidassa sen oman sisällön kanssa. Sekä Kalle että setalaiset uskoivat kyllä homoseksuaalisuuden olevan rakkautta, mutta Kallessa rakkaudella oli parasta ennen -merkintä. Aids-kriisi teki tästä näkemyserosta kysymyksen hengestä ja elämästä ja koko yhteisön tulevaisuudesta.

Setan ja kaupallisten toimijoiden välisen kärhämän kulminaatiopisteenä voidaan nähdä paitsi Seta-lehden Club Diana -juttu myös Seta-aktivistien toimet, jotka johtivat Club Dianan homosaunan sulkemiseen. Olli Stålström kertoo edellä mainitussa Finnqueer-artikkelissaan setalaisten arvelleen, että saunassa harjoitettiin suojaamatonta seksiä. Niinpä ”Pärre” kutsuttiin puhutteluun ja hänelle tarjottiin Setan turvaseksilehtisiä saunassa jaettavaksi. Kun hän oli ehdottomasti kieltäytynyt tästä, setalaiset olivat kutsuneet lehdistön paikalle ja tehneet saunaan henkilökohtaisesti ratsian. Julkisen reaktion nähtyään vuokraisäntä oli sulkenut saunan heti.

Stålströmin mukaan operaation tavoitteena oli suitsia väitteitä, joiden mukaan homot tartuttivat tautia tahallaan. Samalla hän myöntää, että operaatio oli eettisesti ongelmallinen, koska kritiikki saunaa kohtaan oli mahdollista tulkita puuttumiseksi elinkeinonvapauteen sekä homoihin kohdistuvien pakkokeinojen tukemiseen.

Mossen mainos Kallessa 4/84.

Kallen perintö

Lehtimiehet Oy:n Mosse-homolehden taival jäi vain parivuotiseksi, mutta Kalle jatkoi porskuttamistaan ja Caesar jatkoi siinä kotimaista ja ulkomaista palliralliaan kaikista kohuista huolimatta. Sangen uskottava selitys Kallen onnistumiseen ja Mossen epäonnistumiseen löytyy Timo Korpin kirjasta Lihaa säästämättä:

Suomessa on aina ollut vaikeaa saada ostajia lehdelle, joka kaupan tai kioskin kassalla leimaa ostajansa homoksi. – – Kalle on pysynyt markkinoilla ja vahvana tuotteena vuosikymmenet siksi, että se on kaksi kolmannesta heteroille ja vain yksi kolmannesta homoille suunnattu. Käytännössä, sen lukijakunta on pääasiassa homoja, jotka suostuvat maksamaan muutamasta itselleen ja kaltaisilleen suunnatusta erikoissivusta täyden lehden hinnan. Mutta Kallen ostaminen ei leimaa ostajaansa samalla lailla kuin [Mossen kaltainen] puhdas homolehti, siinä sen salaisuus.

Varauksellisen synninpäästön Kallelle antoi lopulta myös Seta-lehti suomalaiseen homokirjallisuuteen keskittyneessä erikoisnumerossaan 4/85. Lehden pitkässä kirjallisuuskatsauksessa on käsitelty lyhyesti myös Kallen ja toisen pornolehden Raton homojuttuja osana ”eroottisen kirjallisuuden aluskasvillisuutta”. Samalla tunnustetaan lehden merkitys suurten massojen tavoittajana:

[Raton ja Kallen kertomuksista] Suomen kansa lienee enimmäkseen saanut tietonsa niin homoista kuin lesboistakin, eivätkä lehdet siis ole ollenkaan yhdentekeviä. Kallen gay-palstojen takia lehti varmaankin käy kaupaksi tuhansin ellei kymmenin tuhansin kappalein/numero. Kallen homoeroottiset tarinat ovat parhaimmillaan olleet vilpittömien ihmisten elämänsä tärkeimmistä kokemuksista kirjoittamia, rosoisia mutta usein myös aidon aistillisia tosikertomuksia. Lehden huonointa antia ovat taas olleet esimerkiksi nimimerkki Caesarin – – puisevat isku- ja naimaseikkailut eri puolilla Suomea. Selviä tilaustöitä, yhtä aistillisia kuin Valintatalon makkaramainokset ja seksikkäitä kuin seteliraha.

Vaikka moisia isku- ja naimaseikkailuja karsastaisi kuinka, näin vuosikymmenten jälkeen niillä on mielestäni kiistaton arvo historiallis-fiktiivisinä dokumentteina. Historiallisina siksi, että mihinkään muihin tuon ajan kirjallisiin lähteisiin ei ole yhtä kattavasti ja säntillisesti kirjattu pienempien suomalaiskaupunkien kohtaamispaikkoja eikä varsinkaan kuvailtu niiden tunnelmia. Ja fiktiivisinä siksi, että seksikokemusten kuvailussa on usein melkoista kalavaleen makua – Caesar kun onnistui aina nappaamaan pelkästään suuria vonkaleita.

Caesar etsi piirakkaa Karjalan laulumaita myöten, mutta homo-Suomen Lönnrotia hänestä on vaikea leipoa. Silti hän oli omanlaisensa kansanperinteen kerääjä. Ajat muuttuivat, aids jäyti homokansaa ja yhteisö riiteli keskenään, mutta Caesar jatkoi San Franciscosta maahantuodun ja sittemmin petäjäisellä jatketun ”poikien paratiisin” esittelyä Kallen sivuilla.

Caesarin panoksen (paino kahdella ensimmäisellä tavulla) ansiosta voimme nyt muistella, miten vilvoittavia olivatkaan kerran Lahden Radiomäen nurmikot (9/85), miten gay-kansa flirttaili ja iski silmää Kotkan Karoliinan klubilla (7/82), millaista aisakellon helinää kuului Lappeenrannan ravintola Adrianossa (10/82), miten limaisia katseita tarjosi epämääräisistä vessaseikkailuistaan kuulu Oulun Haarikka (10/81) ja miten autoilevat pojat kävivät Vaasan uimahallin takana ”pilkkimässä” (4/84).

Loppu. Pamautan viimeisen selaamani Kallen vuosikerran kiinni, kannan kirjat tiskille ja astun huojentuneena lukusalin ovesta ulos. Kaivaessani muistikirjaa lukollisesta kaapista huomaan yhtäkkiä, että farkkujeni puolirisa vetoketju on tehnyt taas tenän: sepalus on apposen auki. Näkiköhän virkailija? Porttikieltoa odotellessa: kiitos Kalle 1973–2015.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Valtakunnanhomo muistelee: Monsieur Mossen ”Voi pojat, kun tietäisitte!”
Stonewall – katujen kuningattarien kapina (Gay Power -liikkeestä)
Down by the laituri – Leonard Fink ja rantojen miehet (Gay Power -liikkeestä)
Homohistoriallinen Helsinki 3: Käy tanssimaan (Psyken tansseista)
Homohistoriallinen Helsinki 11: Disco cha-cha (Setan tansseista ja Club Cabaret’sta)
Homohistoriallinen Helsinki 12: Kimpsut Kampsuun! (Club Dianasta ja Gay Gambrinista)
Onnen kaukoranta: homomatkailun historiaa (homomatkailun paratiisiajattelusta)
Suomalaispoikia maailmalla: Matkalla rapakon takana (Ysikutosen matkajutuista)
Suomalaispoikia maailmalla: Oltiin taas Tukholmassa (Ysikutosen, Kallen ja Mossen matkajutuista)

Hulivilipojan kolumneja QX.fi-sivustossa:
#Instagay
Grindr
Penis
Viisut 1, Viisut 2
Pride
Rasismi

Teikäläisten turku – varsinaissuomalaista homohistoriaa 1/2

Hulivilipoika on jo kolmen vuoden ajan kalunnut Suomen vanhoja homopuistoja ja muita menneen maailman kohtaamispaikkoja Helsingissä, Tampereella ja Vaasassa. Pääkaupungin pömpelien, Mansen enkelien ja Vaasan farssin jälkeen on tullut viimein aika nipistää Suomi-poikaa pyllystä ja suunnata kuvaajan kanssa kohti Turkua. Kirpakassa talvisäässä moottoritie oli kaikkea muuta kuin kuuma, joten laulusta poiketen emme ”tulleet pitkin Turun tietä”, vaan säästimme paukut kiltisti perille asti.

Suomen ensimmäiset homot

Turulla on Suomen vanhimpana kaupunkina myös väistämättä Suomen pisin urbaani homohistoria. Tai pikemminkin samasukupuolisen halun historia, koska homoseksuaalisuudesta alettiin puhua vasta satoja vuosia sen jälkeen, kun Turusta tuli keskiajalla vilkas kaupan ja merenkulun keskus ja koko Ruotsin valtakunnan tärkeimpiin kuulunut kaupunki.

Muinaisten merimiesten, kauppiaiden, linnanherrojen ja tavallisten turkulaismiesten metkuja voimme nyt vain arvailla, sillä tietoa ei juuri ole. Historioitsija Teemu Keskisarja tiivistää ongelman näin kirjassaan Kyynelten kallio: kertomuksia seksistä ja väkivallasta (2011): ”Ilmiöstä, jota ei virallisesti tai vähän epävirallisemminkaan ollut olemassa, ei jäänyt lähteitä.”

Se kuitenkin tiedetään, että Turun hovioikeus tuomitsi 14.10.1665 kuolemantuomion ”sodomiittisesta synnistä” kahdelle miehelle: Taivassalon kirkkoherran Claudius Brenneruksen rengeille Heikki Pekanpojalle ja Heikki Mikonpojalle. Nämä Mooseksen lain perusteella rangaistut miehet mestattiin kirveellä ja sen jälkeen vielä poltettiin. Samalla he jäivät Keskisarjan mukaan aikakirjoihin Suomen ensimmäisinä nimeltä tiedettyinä ”homoina”.

Lyhennelmä Turun hovioikeuden kuolemantuomiosta Suomen ensimmäisille nimeltä tunnetuille homoille.
Kyynelten kallio -kirjan kuvitusta.

Tapaus on todellinen oikeushistorian kummajainen, sillä vastaavia muinaisia samasukupuoliseen haluun liittyviä oikeudenkäyntejä tiedetään Suomesta lisäksi vain Torniosta (1709) ja Vöyriltä (1733). Keskisarja huomauttaa, että siinä missä muu kristikunta tuomitsi luonnottomuuksista miesten kanssa maanneita miehiä, Ruotsin valtakunta teloitti miltei yksinomaan niitä varsinaisia sodomiitteja, eli eläimeensekaantujia.

”Sekaantujiin keskittynyt Ruotsi päätti vaieta siitä sodomian muodosta, joka toivon mukaan oli kansalle tuntematon. Papeilta kiellettiin kaikkinainen pelottelu ja uhkailu, koska se vain lietsoisi mielenkiintoa [samasukupuolisia suhteita kohtaan]”, Keskisarja kirjoittaa.

Vaikenemispolitiikka päättyi Suomessa vasta vuoden 1889 rikoslakiin, joka tuli voimaan 1894 ja jonka myötä ilmiö oli virallisesti olemassa. Kuten Sandra Hagmankin toteaa kirjassaan Seitsemän kummaa veljestä (2016), oikeusjuttuja ei juuri nostettu 1800-luvun lopussa tai 1900-luvun ensikymmeninä, mutta muita homoseksuaalisuuteen liittyviä lähteitä alkoi sen sijaan ryöpytä enemmänkin.

Uusi Aura 27.3.1910. Kansalliskirjasto.

Ensimmäinen turkulaisista sanomalehdistä löytynyt merkintä on vuodelta 1910, jolloin Uusi Aura -lehti kirjoitti kultaseppä Mikko Kantolan joutuneen seppä Toivo Suvannon puukottamaksi. Tapon motiivina kerrottiin olleen riita seksin hinnasta. Kantola olisi ollut valmis maksamaan Suvannolle 5 markkaa, mutta Suvanto oli vaatinut kymppiä (nykyrahassa noin 40 euroa). Tästä suuttuneena Kantola oli vaatinut Suvantoa poistumaan. Neuvottelujen kariutuminen oli johtanut käsirysyyn, jossa Suvanto oli puukottanut Kantolan hengiltä.

Tapaus on kuvattu Tarja Hautasen kirjassa Yksityistilaisuus: turkulaisten homojen ja lesbojen kulttuurihistoriaa (2005), joka on tämän ”Teikäläisten Turku” -kierroksen tärkein lähde. Hautanen kertoo, että homoseksuaalisuudesta ei muuten juuri kirjoiteltu turkulaisissa lehdissä 1900-luvun alkupuolella, vaikka ilmiö oli varmasti sinänsä tullut tutummaksi kaupungistumisen myötä. Tämänpäiväinen kierros keskittyy näin ollen paljon tuoreempiin – ja onneksi myös vähemmän verisiin – tapahtumiin.

Kuten Tarja Hautanen osoittaa arkistolähteiden ja tekemiensä haastattelujen pohjalta, Turussa kukoistivat pienimuotoisena samat sateenkaarikulttuurin osa-alueet kuin suuressakin kaupungissa: miesten puistokulttuuri, yksityiskotien seurapiirit, ravintolakulttuuri sekä yhdistystoiminta tansseineen. Nyt tutustumme niihin kaikkiin, ja ulkotapaamispaikoistahan se on Turussakin aloitettava. Ne, toisin kuin kodit ja ravintolat, olivat avoimia kaikille miehille herroista narreihin.

Pömpeleitä ja parfymoituja upseereita

Aiemmissa kaupunkijutuissa olen käsitellyt paljon sitä, miksi homomiehet tapasivat toisiaan ennen muinoin nimenomaan puistoissa, niiden käymäläpömpeleissä ja muissa julkisissa tiloissa. Ne toimivat yksinkertaisesti olo- ja makuuhuoneina aikana, jolloin asunnot olivat ahtaita ja lait ja asenteet vielä ahtaampia. Julkisten tilojen mahdollistama sosiaalinen elämä, seksielämä ja anonyymius oli tärkeää varsinkin ”homokieltolain” aikana 1894–1971. Tuolloinhan sateenkaarikansa joutui elämään eräänlaista vieraan vallan agenttielämää, kuten eräs Tarja Hautasen haastattelema nainen asian kiteytti.

Kaikki homot eivät toki eläneet seksuaalisuuttaan todeksi puun ja pömpelin välissä, eikä puistoseksi ei ollut vain homojen yksinoikeus. Hautanenkin toteaa Yksityistilaisuus-kirjassaan, että asuntojen ahtauden vuoksi puistoja käyttivät seksuaaliseen kanssakäymiseen myös heterot, erityisesti naimattomat ja työväenluokkaiset pariskunnat. Samasukupuoliseen haluun liittyvä perimätieto on silti usein varsin käymäläkeskeistä, koska vaikkapa yksityiskodeissa kukoistanut alakulttuuri ei päätynyt yhtä herkästi lehtiin tai oikeudenkäyntipöytäkirjoihin vaan jäi muistitiedon varaan.

Tarja Hautasen mukaan Turusta on olemassa yksittäisiä suullisia anekdootteja homoaktiviteeteista jo 1900-luvun alusta alkaen. Niistä herkullisin on hänen haastattelemansa vuonna 1939 syntyneen miehen kertoma perimätieto tsaarinvallan ajalta. Turun kauppatorin jokaisessa neljässä kulmassa oli kuulemma tuolloin valurautapömpeli, joissa hajuvedeltä tuoksuneiden tsaarin armeijan upseerien kerrotaan käyneen tyydyttämässä itseään ja muita.

Mitään todisteita moisesta ei ole jäänyt, ja parfymoidun neitihomon karikatyyrin yhdistäminen nimenomaan sortovuosien venäläisupseereihin kuulostaa melkein turhankin ilmeiseltä propagandalta. Yhtä kaikki Hautanen toteaa Turussa olleen 1800-luvun lopussa noin 700 venäläistä, joista suurin osa oli Sirkkalan kasarmilla asunutta venäläistä sotaväkeä, lähinnä naimattomia sotilaita. Lisäksi sotilasprostituutio on ollut yleismaailmallinen ilmiö, kuten aiemmassa Tähtitorninmäki-jutussa oli puhetta.

Nakkeja Porkkanapuistossa

Kauppatorin valurautapömpelien lisäksi Turun vanhimpia miestenmiesten ulkotapaamispaikkoja on Tarja Hautasen kirjan mukaan päärautatieaseman edustalla oleva Asemanpuisto. Vuonna 1895 valmistunut puisto kuuluu olleen miehiä halunneiden miesten käytössä jo 1900-luvun alusta. Sen pitkä ja matala puupömpeli (puhekielessä tuohenkäppyrä) sijaitsi aikaisemmin puiston länsilaidalla olevien puutalojen edessä.

Asemanpuisto oli yhtenä Turun-tärppinä myös 70 vuotta myöhemmin ilmestyneessä 96-homolehden 3/71 jutussa ”Keväinen löytöretki Turkuun”, jonka on kirjoittanut nimimerkki Filius. Homokieltolaki oli tuolloin juuri kumottu, mutta jutun sanakäänteet ovat yhä varovaisia. Vain rivien välistä voi päätellä, että löytöretken etapit liittyvät nimenomaan kyseisen puiston kruisailuetikettiin eli soidinmenojen koreografiaan: 

[Asemanpuistossa] voimme ostaa vaikkapa nakkeja ja niitä syödessämme hiljalleen kävellä puiston käytävillä ihaillen Aino-patsasta ja vaikkapa tuulensuojaa saadaksemme nojailla kukkakioskin seinään. Ja niin onkin kello vierähtänyt yli puolen yön, olemme saaneet keuhkojen täydeltä ulkoilmaa ja varmasti on jo mieluisaa pujahtaa lämpöiseen vuoteeseen. Hyvää yötä!

Asemanpuisto ei ollut Ysikutosen Turku-kierroksen viimeisenä kohteena ihan suotta, sillä puisto oli käytössä vain öiseen aikaan. Tarja Hautasen haastattelema vuonna 1954 syntynyt mies kertoo, että puistossa kävi varsinkin ravintoloiden sulkemisaikaan jopa kymmeniä miehiä illassa. Miehet seisoskelivat pyöreän funkkiskioskin ympärillä jutellen keskenään ja seuraillen puiston käymälässä käyviä miehiä. Suuren homosuosionsa vuoksi Asemanpuistoa kutsuttiin kuulemma kieli poskessa myös Porkkana- tai Banaanipuistoksi.

Keskeisellä paikalla sijainneessa puistossa oli aina poliisin väliintuloon riski, eikä riesa poistunut edes homoseksuaalisten tekojen poistuttua rikoslaista. Hautanen kertoo, että Asemanpuistossa liikuskelevia miehiä oli 1970-luvun alussa pitkään häirinnyt poliisin jatkuva partioiminen ja henkilötietojen kysely. Ketään ei enää noihin aikoihin pidätetty homoseksuaalisuuden tai pelkän oleskelun vuoksi, mutta kyttääminen häiritsi, kuten Hautasen haastattelema vuonna 1939 syntynyt mies kertoo: 

Olin itse rautatieaseman puistossa kun keskelle puistoa ajoi poliisi piiska-autollaan ja ryhtyi nuhtelemaan paikalla olijoita siitä, että he oleskelivat tällaisessa paikassa. Rohkenin tiedustella, eikö kaupungin puistoja ollut nimenomaan sitä varten perustettukin, että ihmiset voisivat vapaa-ajallaan niissä oleskella. Vastauksen sävy oli se, että ”Onhan se tietysti niinkin, mutta jos joku oleskelee jossakin tietyssä paikassa, siitä syntyy heti tietynlaisia epäilyjä.” Poliisien osalta saatiin aikaan kurinpalautus vasta kun asiasta silloisen valtakunnallisen vähemmistöjärjestön Psyke ry:n nimissä oli lähetetty valituskirje Turun silloiselle poliisimestarille – –.

Asemanpuisto oli tapaamiskäytössä ainakin vielä 1980-luvun alkupuolella, sillä se on mainittu kohtaamispaikkana 96-lehdessä 3/84 lehdessä julkaistussa englanninkielisessä ”Gay Guide Finlandissa”.

Muistopaviljongin mukavuuslaitos

Turun muut perinteiset homopuistot ovat Tarja Hautasen kirjan ja Ysikutosen jutun perusteella Urheilupuisto sekä Suomen vanhimpana ja laajimpana kaupunkipuistona tunnettu Kupittaanpuisto.

Kupittaa tunnetaan myös lähteestään, jonka ympärille syntynyt kylpylätoiminta veti paikalle runsaasti väkeä jo 1700-luvulla. Turun kaupungin sivuilla kerrotaan, että varsinainen Kupittaan puistoalue perustettiin nimenomaan kylpylän yhteyteen vuonna 1820 kylpylävieraiden kävelypuistoksi.

”Kävelypuistona” se toimi myös monille homosukupolville, jotka hakeutuivat tänne aina hämärän tullen. Päiväsaikaan alueella majaili lähinnä juoppoja, kuten Ysikutosen ”Keväinen löytöretki Turkuun” -jutun kirjoittaja raportoi vuonna 1971. Väkivallan uhkakin oli olemassa, kuten yöllisissä puistoissa ylipäätään: 

– – lehtipuiden ja pensaiden siimeksessä, kuuluisan Kupittaan lähteen muistopaviljongin lähistöllä kyyhöttää muutama vanhanaikainen puinen mukavuuslaitos. Valoisaan aikaan tienoo valitettavasti on ainakin kesällä rappioalkoholistien valtaama, joten reippailuun sopivampi aika on silloin kun illan pimeys jo on verhonnut tienoon salaperäiseen vaippaansa. On kuulunut huhuja täällä tapahtuneista ryöstöistä ja pahoinpitelyistä, joten varovainen on toki syytä olla.  

Kerran seikkailupuisto, aina seikkailupuisto – tosin nykyisin lasten sellainen.
Yläkuva 96-lehden jutusta ”Keväinen löytöretki Turkuun”.

Urheilusuorituksia Dianan temppelissä

Tarja Hautasen Yksityistilaisuus-kirjasta selviää, että Kupittaanpuisto jäi kokonaan pois homokäytöstä, kun sen mukavuuslaitos purettiin ilmeisesti 1970-luvulla. Tämän jälkeen ulkotapaamispaikkana toimi Asemanpuiston lisäksi vuonna 1893 perustettu Urheilupuisto, josta myös Ysikutosen jutun kirjoittaja kertoili kieli keskellä suuta ”kävelypaikkana”: 

Reippailuun sopii erityisen hyvin Turun kuuluisa urheilupuisto. Nimestään huolimatta se ei ole pelkästään urheilijoiden suosima, sen vehmaita käytäviä voi yhtä hyvin käyttää hyväkseen tavallinen yksinäinen iltapäiväkävelijäkin. Erityisesti kauniiden joutsenlammikoiden ja ns. yläkentän välinen maasto on suosittu kävelypaikka: talvisaikaan siinä neljän ja kuuden välillä, kesällä toisinaan pitempäänkin, jopa kymmenen, yhdentoista tienoille asti. 

Urheilupuiston yläkentällä jalkapallokentän ja lentopallokentän välissä sijaitsi julkinen käymälä, jota kutsuttiin homopiireissä lempinimellä ”Dianan temppeli”. Tarja Hautasen saamien tietojen mukaan se oli saanut nimensä mieheltä, jonka lempinimi ystäväpiirissä oli Diana. [Ks. pisuaarien ja homomiesten lempinimistä myös Homohistoriallinen Helsinki 1: Kaupungin illassa yksin ja Homohistoriallinen Helsinki 10: Muistojen puistot.]

Dianan temppeli oli suosittu myös päiväsaikaan, koska sen sijainti oli niin rauhallinen ja sinne saattoi livahtaa huomaamatta kolmelta eri ilmansuunnalta. Hautanen toteaa, että varsinkin ovellisilla kopeilla varustetut pömpelit olivat suosittuja, sillä koppien seiniin tehdyt reiät mahdollistivat anonyymin seksin ja ovellisiin koppeihin saattoi vetäytyä kahdestaan.

Dianan temppeli oli kuitenkin vain yksi Urheilupuiston monipuolisista ”suorituspaikoista”, joilla herkutellaan Hautasen kirjasta löytyvässä leikkimielisessä mainoksessa. Mainoksen ovat tehneet vuonna 1971 perustetun Psyke-homojärjestön Turun-alaosaston miehet:

Turun Urheilupuisto tarjoaa lukuisia mahdollisuuksia erilaisille. – – Tänään Urheilupuisto palvelee ainutlaatuisena virkitysalueena keskellä kaupunkia kaikenikäisiä ’ulkoilijoita’. Alue käsittää kaikkiaan 16 ha. Suorituspaikat on sijoitettu luonnon keskelle ympäristön vehreys säilyttäen. Viehättävän lisän puiston ulkonäköön tuovat lintulammikot, jotka kesäisin ovat nuoremman väen suosiossa.

Vaikka puistopiireissä kukki huumori, Hautanen kirjoittaa myös haastateltaviensa ristiriitaisesta suhtautumisesta ulkotapaamispaikkoihin. Hänen haastattelemansa vuonna 1954 syntynyt mies muisti yhä elävästi, miten luonnottomalta tuntui lähteä Urheilupuistoon sydämen asialle: 

– – se oli mun ensimmäinen kerta Urheilupuistossa ja mun täytyy sanoa että mä pelkäsin, kun mää en tienny, että miten pitää käyttäytyä siellä. – – Semmonen sosiaalinen tilanne oli aivan hirvittävä, että mä muistan että mä nyt turvauduin X:ään sitten, että hän koko ajan mun vieressäni, ettei mitään yllättävää pääse tapahtumaan, ettei kukaan vaan tule mitään ehdottelemaan. Kun mää en tiedä sitten, et kuuluuks täällä sitten etiketin mukaan olla jakelemassa itseäsä. – –

Varsinkin haisevista pömpeleistä Hautasen haastateltavat puhuivat inhoten mutta samalla kaihoisasti muistellen. Tämä kuvasti ehkä sitä, että pömpelit symboloivat paitsi vastarintaa ja yhteisöllisyyttä myös sortoa – sitä, että homot oli lainsuojattomina suorastaan pakotettu puistoihin pelehtimään. Hautanen toteaa, että kaikki hänen haastateltavansa muistivat mainita pömpeleiden purun olleen traaginen tapahtuma Turun homojen alakulttuurille. Dianan temppelin purkupaikalle oli kuulemma tuotu puolukanvarsista solmittu kukkaseppele kuin haudalle ikään.

Olen kertonut vastaavista seppeleenlaskuista myös aiemmissa Helsinki-jutuissa, ja homomiesten huumorin tuntien pidän niitä hyvinkin uskottavina. Samalla olen todennut, että vaikka purkaminen osui kipeästi homoalakulttuuriin, purkua perusteltiin usein muillakin syillä kuin vain siveellisyysrikosten ehkäisyllä. Kuten Ysikutosen edellä siteeraamassani jutussakin todetaan, pömpeleiden ympäristössä viihtyi myös alkoholisteja ja muuta ”epäsosiaalista ainesta”, joiden oleskelua haluttiin vaikeuttaa. Tällä perusteltiin esimerkiksi Touko Laaksosen suosiman Tähtitorninmäen pömpelin purkua vuonna 1958.

Pömpelien purkaminen ei silti aina vienyt puistojen suosiota iskupaikkoina, vaan puistoilu jatkui ilman niitäkin. Vielä tärkeämpää oli silti se, että ulkopuolisten toimilla ei voitu purkaa puistoissa syntyneitä homomiesten suhdeverkostoja. Tämä sosiaalinen puoli oli ollut monelle yhtä tärkeä kuin seksuaalinenkin, ja se muodosti samalla perustan tulevalle yhdistystoiminnalle.

Tarja Hautasen haastattelema vuonna 1939 syntynyt mies korostaa, että Turun sateenkaariväen yhdistystoiminnan juuret ovat nimenomaan näissä erilaisten puistojen keskustelupiireissä. Niissä käyvät ihmiset oppivat vähitellen tuntemaan toisensa – ensin ulkonäöltä, sitten salanimeltä ja sitten lähemmin, mikä mahdollisti myöhemmän järjestäytymisen.

Yläkuva 96-lehden jutusta ”Keväinen löytöretki Turkuun”. Alakuvassa Dianan temppelin purkupaikka. Urheilupuisto toimii nettikeskustelujen perusteella yhä satunnaisena kohtauspaikkana. Nykypuistoilussa ei kuitenkaan ole kyse niinkään yhteisöllisyydestä, vaan jännityksen hakemisesta.

Snellun salonki

Puistot ja niissä solmitut kontaktit olivat monelle portteja yksityiskodeissa kukoistaneeseen homokulttuurin. Näihin seurapiireihin päädyttiin usein ”tuutorin” avulla, kuten Tarja Hautasen haastattelema 1959 syntynyt mies kertoo: 

Ennen vanhaan ne toimis niin, et aina oli tää tuutori. Joku tapas jonkun jossakin ja sit tavattii ihmisten kotoa. Oli niit muitaki, jotka tuli sillai piireihin niinku sanotaan, etä oli tavannu jonkun jossakin ja se toi sit bileisiin. – – Mä tulin piireihin niin varmaan seittekytkaheksan semmosen kamreerin kautta. – – Tämä kyseine kamreeri oli sit tota oikee tuijottajien mestari. Se ni kiersi niinku kissa kuumaa puuroo ja sit me ystävystyttiin ja se oli sikäli hauskaa et me vaan ystävystyttiin. No hän sit tutustutti tähän varsinaiseen elämään. 

Hautasen mukaan yleinen kuvio oli, että paremmin toimeentulevat miehet tarjosivat kotinsa nuorten miesten juhlapaikaksi. Kodeissa pidetyt juhlat olivatkin ennen varsinaisia homotansseja ja -baareja ainoita paikkoja, joissa miehet saattoivat tanssia yhdessä. Turussa tunnetuin tällainen varhainen homososiaalisuuden keskus oli verovirkailija Urho Snellmanin (1903–1990) ”salonki” Puutarhakatu 7:ssä.

Snellman lahjoitti laajan muistelma- ja valokuvakokoelmansa Turun maakunta-arkistoon, ja arkistojen sekä haastattelujen pohjalta Hautanen on pystynyt muodostamaan varsin tarkan kuvan tämän ylemmän keskiluokan homomiehen elämästä ja turkulaisten miesten välisestä suhdeverkostosta 1950–70-luvuilla.

Puutarhakatu 7.

Snellman vietti hyvin sosiaalista elämää, johon kuuluivat teatterissa ja elokuvissa käynti, kuoroharjoitukset, kyläily sekä illanvietto kaupungin homoystävällisissä heteroravintoloissa. Ennen muuta Snellu muistetaan kuitenkin juhlistaan, joissa kävi paljon teatterilaisia ja kulttuuriväkeä Helsingistä sekä paljon turkulaisia opiskelijoita sekä sota- ja meripoikia. Naisia ei vieraslistalle päässyt.

Hautanen kertoo arkistoaineiston ja haastattelujensa pohjalta, että Snellmanin asunto oli tapaamispaikka, jossa istuttiin iltaa, kuunneltiin musiikkia, tanssittiin ja tutustuttiin muihin homoihin. Hauskanpidon lisäksi harrastettiin myös seksiä, kuten hänen haastattelemansa 1940-luvulla syntynyt mies hersyvästi muistelee: 

Kato kyl sinne moni jäi just sen tähden, et osaltaan siel tapas uusia tuttuja ja sit siellä oli mahdollisuus yöpyä tai olla ainakin vähän pidemmän aikaa. Snelluhan kantoi sit pyyheliinaa ja kaikkea siel sit toimis tämmösenä rättimikkona aika ahkeraan, koska siin oli myös sit hän voi saada siinä sivusta vähän klähmästyä ja tota jos ei muuta niin olla aktiivisesti mukana. Joku anto, joku ei, ja siinä niinku hän tapas sanoa et, ”kirvestä hiotaan aina kahdelta puolelta” (imitoi naismaisesti Snellua). – – et siellä oli kyl monta sielä oli semmosia Helsingin vieraita jotka majoitettiin vinttiin asti niin, että siellä oli vinnillä ja joka puolella niin niit sänkyi ja aamullakin semmonen tohina ettei oo mittään määrää niin, et kyllä siellä paljon oli yöpyjiä parhaimmillaan. 

Monille Snellun salonki oli varmasti juuri sellainen hätäsatama, jollaista muuan 32-vuotias kapteeni etsiskeli sanomalehden kontaktipalstalla vuonna 1948. Snellu oli leikannut ilmoituksen irti ja sujauttanut sen kalenterinsa väliin, josta Hautanen sen vuosikymmeniä myöhemmin löysi. Kuka tietää, vaikka kapteeni olisi löytänyt tiensä myös Snellun salonkiin: 

S.O.S. Liiaksi raskaassa painolastissa olevan huvipurren kapteeni etsii hätäsatamaa, jonne voisin purkaa osan kallisarvoisesta lastistani. Ar. vastaukset viikon aj. Riihimäen o.t. Kapteeni 32 v. 

Muistelma- ja valokuvakokoelmien lahjoittaminen arkistoon oli Urho Snellmanilta melkoinen statement ja kulttuuriteko. Sen ansiosta Snellu elää yhä keskuudessamme samoin kuin helsinkiläinen lääkäri ja mesenaatti Juhani Kirpilä, jonka ”homohovina” toiminut koti on nykyisin upea kotimuseo.

Snellman ja Kirpilä ovat molemmat hyviä esimerkkejä siitä, että vaikka piilottelu oli sateenkaariväen arkitodellisuutta kymmeniä vuosia, arkea elettiin silti valossa, varjossa ja elämälle nauraen. Viimeksi mainitulla tarkoitan sitä, että vihamielisenkin valtakulttuurin keskellä osattiin luoda homoseksuaalisia tiloja, joissa yhteisöllisyys kukoisti. Snellun ja Kirpilän kodit olivat puistojen, pisuaarien lisäksi tällaisia fyysisiä tiloja. Lisäksi niitä olivat tietyt homoystävälliset heteroravintolat, joihin tutustumme Turku-jutun jälkiosassa.

Teikäläisten turku – varsinaissuomalaista homohistoriaa 2/2

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Vaasan farssi – pohjalaista pervohistoriaa
Yksi vihreä enkeli, kiitos! – syysretki Pirkanmaan pervopääkaupunkiin
Homohistoriallinen Helsinki 1–12

Kastanjoiden kukkiessa – vieraana Juhani Kirpilän hovissa
Onnen kaukoranta: homomatkailun historiaa
Suomalaispoikia maailmalla: Matkalla rapakon takana