Homohistoriallinen Helsinki 9: Muistojen Bulevardi

Viime jaksossa löysimme Tähtitorninmäeltä kesäyön, joka oli katettu nautintoon. Puisto ja sen peltipyhättö kuhisivat vuosikymmenten ajan kaartilaisia, natseja, sovjetteja ja kultamitalivartaloita, kunnes aisti-iloista jäi muistuttamaan vain syreenien raskaana leijuva tuoksu.

Hetkeksi junani pysähtyi

jossain luona pienen aseman

toisella raiteella huomasin

ikkunan aukeavan

sanaa kaksi vain lausuttiin

muuta ehditty ei

eri suunnilta saavuttiin

eri suuntiin matka vei

tunnen katseesi polttavan

sitä unhoita en

toivon teidemme kulkevan

luokse aseman sen

(Saukki)

Ilmala. Pasila. Perillä. Pari vaunullista matkustajia purkautuu lähijunasta lämpimään iltaan, joka jäisi sääennusteiden mukaan tämän kesän viimeiseksi. Ilma tuntuu olevana tiheänä lauantai-illan iloista ja uhmasta, joka niin usein syntyy juuri vääjäämättömän edessä: vielä tänään nautittaisiin valosta ja lämmöstä ennen pitkää pimeää.

Huomaan itsekin kokevani ilonsekaista haikeutta yhden matkan päättymisestä ja toisen alkamisesta – samaa haikeutta, jonka symboleina junat ja odotushallit ovat aina olleet. Siksi on enemmän kuin paikallaan kulkea kesän viimeisiin kiusauksiin nimenomaan aseman kautta.

Helsingin rautatieasema vuonna 1925. Kuva: Kalle Havas / Helsingin kaupunginmuseo.

Onko Helsinkiin mänijöitä?

Asemat ovat olleet puistojen ja pisuaarien ohella homomiesten perinteisiä kohtauspaikkoja. Aiemmissa Tukholma-jutuissa olen jo kirjoittanut keskusrautatieaseman legendaarisesta Homoringistä, ja Tampere-jutuissa oli puhetta siitä, miten homomiehet löysivät ennen muinoin helposti seuraa rautatieasemalta ja sen viereisestä Posteljooninpuistosta.

Helsingin päärautatieasema ei sekään ole poikkeus säännöstä. Homorinkiä täältä on turha etsiä, mutta aseman komeiden ja lihaksikkaiden Kivimiesten kannattelemat lyhdyt ovat silti johdattaneet monta suomalaista homosukupolvea kuin majakat yössä.

Asemien suosioon homomiesten kohtauspaikkoina on ollut ainakin kaksi syytä: ne ovat tarjonneet hyvän tekosyyn oleskeluun sekä hyvät apajat. Asemahallien penkkejä saattoi kuluttaa pitkiäkin aikoja asiaa sen kummemmin perustelematta, ja tätä mahdollisuutta hyödynsivät homomiesten lisäksi myös kodittomat ja alkoholistit, joista sai ainakin aikalaiskirjoitusten perusteella seuraa viinaa ja yösijaa tarjoamalla. Muutenkin asemilla oli jatkuvan ihmisvirran vuoksi aina uutta nähtävää ja koettavaa, joten paikalla pyöri monia kokeneita kalamiehiä.

Jälkimmäistä seikkaa havainnollistaa hyvin F. Valentine Hoovenin III:n kirjoittama Touko Laaksosen elämäkerta (1992, suom. Eeva-Liisa Jaakkola), jossa kuvataan Laaksosen ensikosketusta Helsingin homoskeneen nuorena ylioppilaana syksyllä 1939: 

Kun Tom astui junasta Helsingissä, hän jäi ensimmäiseksi ihailemaan jugendtyylisen asemarakennuksen näyttäviä tiilikaaria. Mutta kun komea poliisi marssi tiukasti istuvassa univormussaan hänen ohitseen, Eliel Saarisen arkkitehtuurin kauneus unohtui. – – Jo rautatieasemalla Tom siis havaitsi, että sellaisia seksiä uhoavia miehiä jotka niin kiehtoivat häntä maaseudulla oli aivan yhtä paljon kaupungissa. Hän näki vielä useita samanlaisia odotussalin tungoksessa. Kaksi heistä maleksi siellä yhdessä. Toisin kuin maalaispojat, nämä miehet osasivat asiansa. Kun toinen näki Tomin tuijottavan häntä, hän sysäsi hattunsa takaraivolle ja iski silmää. Toinen pyyhkäisi virnistäen sormillaan muodikkaiden, korkeavyötäröisten housujensa sepalusta. Tom ryntäsi kasvot punaisina ja sydän pamppaillen uuden kotikaupunkinsa liikenteeseen.

Samanlaisia punotus- ja tykytysreaktioita aiheutti myös Rautatientorin laidalla sijainnut katiskamallinen peltipisuaari. Kansallisarkistosta löytyy nimittäin Etsivälle keskuspoliisille vuonna 1935 lähetetty ilmiantokirje, jonka mukaan ”Rautatientorin katiskassa” oli aina ”niitä tyyppejä tuijottelemassa toisten yhteen ja toiseen paikkaan niin että hätäännyksissään voi tavallinen mieskansalainen laskea toisen taskuun!”.

Rautatientorin katiska veden varassa elokuussa 1934. Kuva: A. Savialoff / Helsingin kaupunginmuseo.

Sama kulmaus 20.9.2014. Katiska sijaitsi nykyisten ajokaistojen kohdalla.

Porttojen tapaan

Ilmiantokirjeen ja Hoovenin Tom of Finland -elämäkerran perusteella asemanseudun homosuosio oli siis vakiintunut jo 1930-luvulla. Sandra Hagmanin tuoreesta Seven queer brothers -väitöskirjasta (2014) ilmenee lisäksi, että sodan jälkeen alue oli Helsingin homojen suosituimpia tapaamispaikkoja Hesperian puiston, Esplanadin puiston ja Tähtitorninmäen ohella [ks. myös Homohistoriallinen Helsinki 2: Etsin kunnes löydän sun ja Homohistoriallinen Helsinki 7: Espa, helmi on Helsingin].

Hagmanin mukaan suuri osa oikeuteen johtaneista homomiesten pidätyksistä tehtiin tuolloin nimenomaan rautatie- ja linja-autoasemalla sekä niiden ympäristössä. Eniten pidätyksiä tehtiin Hesperian puistossa, mutta siellä pidätettiin kaikkiin yhteiskuntaluokkiin ja molempiin kieliryhmiin kuuluvia miehiä. Asemanseudun pidätyksille taas oli ominaista se, että varakkaat helsinkiläismiehet olivat jääneet nalkkiin houkuteltuaan maalaisnuoria aseman baariin ja sen jälkeen (maksulliseksi) seksiseuraksi. Tosin joissakin tapauksissa oli Hagmanin mukaan kyse myös maalta Helsinkiin tulleista ”seksituristeista”, jotka olivat ostaneet seksiä helsinkiläisiltä kodittomilta miehiltä ja nuorilta.

Juttusarjan aiemmissa osissa olen jo siteerannut Kallen, Jallun ja Viikon totuuden kaltaisia 1950–1960-lukujen sensaatiolehtiä, joissa varoiteltiin toistuvasti nuoria ja asevelvollisia saalistavista sedistä. Esimerkiksi Jallussa 11/59 kirjoitettiin aiheesta näin: 

Mitä homoseksualistien ikään tulee, ovat puntit jokseenkin tasan. Puolet on nuoria, jopa luvattoman nuoria sanalla sanoen. Tavallisesti he ovat olleet rahaa hankkimassa. Toinen puoli on tietysti maksava ja he ovat taas tavallisesti jo keski-iän sivuuttaneita, jopa vanhoja ukkoja. – – Muutamasta sadasta markasta ovat nuoret miehet myyneet itsensä porttojen tapaan – –.

Sandra Hagmanin analysoimat oikeudenkäyntiasiakirjat vahvistavat sen, että lehtikirjoittelulla oli tiettyä totuuspohjaa. Toisaalta on ilmeistä, että kirjoittelun painopiste oli tarkoitushakuisesti prostituutiossa eikä niinkään tasavertaisten aikuisten välisessä kanssakäymisessä, joka oli tyypillistä muille tapaamispaikoille. Juttusarjan aiemmista osistahan on jo käynyt ilmi, että maksutonta seksiä oli yllin kyllin tarjolla esimerkiksi Espalla ja Tähtitorninmäellä.

Asemaravintolan asiakkaita noin 1949–1950. Kuva: Hugo Sundström / Helsingin kaupunginmuseo. 

Olen muokannut kuvaa sumentamalla kasvot.

Vaarallista elämää

Aikalaiskirjoittelusta voi päätellä, että asemalta iskemiseen liittyi monia muitakin riskejä kuin pidätetyksi tuleminen. Välillä oli suorastaan epäselvää, kuka käytti ketäkin hyväksi. Esimerkiksi Viikon totuus -lehdessä 1/63 kerrotaan seuraa ostavien homojen höynäyttämisestä:

Useinkin ”viilataan homoa linssiin” – Rautatieaseman lätät antavat homofiilin houkutella itsensä ravintolaan, naukkivat päänsä täyteen tarjottuja aineksia ja ottavat ulkona kadulla jyrkkäsanaisen eron lähentelemään pyrkivästä miekkosesta.

Viikon totuuden numerossa 5/65 kerrotaan myös nuorisosakeista, joiden jäsenet menevät vanhempien homoseksuaalien kanssa, kiristävät heitä ja ryöstävät heidät, elleivät muuten saa vaatimaansa rahaa tai muuta omaisuutta. Lehti kehittää ilmiöstä melkoisen porttiteorian, jolta ei säästy edes Jumalainen näytelmä: 

Vanhemmat ”homot” ovat helpointa saalista, mutta heidän pariinsa joutuminen merkitsee joutumista rikosten poluille ja tietä vankilan muurien taa. Homoseksualismi on vankilan muuri tai mielisairaalan portti, ja niin kuin kuulu italialainen Dante sanoo: ”Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää!” 

Vastaavista varkauksista kirjoitti myös Valdemar Melanko, joka raportoi 1960–1970-lukujen vaihteen Helsingin homokulttuurista kirjassaan Puistohomot (2012). Melangon mukaan alttiimpia varkauksille olivat ”vaarallista elämää” viettävät poikamiehet, jotka eivät aina olleet kovinkaan tarkkoja partnerin valinnassa:

Näille herroille, joista useat ovat liikkeellä ollessaan seksuaalisesti hyvin kiihkeitä, sattuu mitä milloinkin. Kun tällainen kaveri ei saa partneria ravintolasta eikä kohtauspaikalta (tai ei halua saada), saattaa hän mennä asemalle, missä on runsaasti kodittomia ja viinalle persoja liikkujia, jotka lähtevät mielellään mukaan. Näin syntyneellä suhteella voi toisinaan olla hyvin ikäviä seurauksia. Eräs tuntemani ”aktiivinen poikamies” kertoi, että ”aseman pojat” ovat vieneet häneltä useita matkaradioita, kirjoituskoneen, magnetofonin, rahaa ja lukemattoman määrän kaikenlaista pikkutavaraa. Kerran yksi kaveri yritti viedä jopa olohuoneen kristallikruunun. – – Kaveri oli ottanut kruunun alas katosta ja kääri sitä parhaillaan paperiin.

Pidätyksistä ja muista riskeistä huolimatta Rautatieasema oli Helsingin homomiesten suosiossa ainakin vielä 1970-luvun alussa, koska se mainitaan kohtauspaikkana 96-homolehden 3/70 jutussa ”Niitä Helsingin paikkoja”. Ja toki asemalla on helppo bongata kaltaisiaan yhä myös ilman Grindria – tarvitsee vain istahtaa yhdelle Minuuttibaariin ja antaa silmän levätä ihmisvirrassa.

Retroväriä bongaukseen saa lukemalla Valdemar Melangon varhaista homoteemaista romaania Kristian (1967), jonka identiteettiongelmainen päähenkilö kulutti aikaansa juuri täällä, elämänsä pääteasemalla. Kristianin kohtalo liitetään myös tuon ajan lehtikirjoitteluun, ennen kaikkea Ilta-Sanomien ”Homoseksuaalipesä Helsingissä” -kohujuttuun, joka oli julkaistu edellisvuonna ja jonka tiedetään johtaneen itsemurhiin [ks. Homohistoriallinen Helsinki 3: Käy tanssimaan]: 

Aseman hallit olivat täynnä märkiä ihmisiä. He seisoivat jonoissa lippukassojen edessä, kulkivat junille ja tulivat junilta ja istuivat odottaen junaa. Koko rakennuksen läpi ulottuvan salin seinustoilla oli kioskeja, joista sai ostaa leipää, maitoa, hedelmiä, makkaraa, kahvia, makeisia, hammastahnaa, kukkia, paitoja, kirjoja ja kaupungin vaakunalla varustettuja matkamuistoja. Suurin tungos oli leipäkioskin luona kun taas paitapuodin edessä oli ihmisiä vähemmän. Matkaravintolaan johtavan oven luona penkillä istui vanha mies syöden voileipää. – – Pieni mustalaispoika, joka piti kädellään kiinni äitinsä koreasta hameenhelmasta, katseli miehen syöntiä. Kristian pysähtyi keskelle asemasalia ja seisoi paikallaan. – – Ihmiset olivat sanoneet hänelle: Tiedätkö sinä kuka sinä olet, Kristian? Olet hintti, Eos-man [Eos oli tanskalainen homolehti, jonka nimeä käytettiin koodina Helsingin Sanomien seuranhakuilmoituksissa], kiimainen mehiläinen. Sotilaspoikien pyydystäjä, alttiiden alivuokralaisten hakija, ruotsalaisten saarnamiesten iskijä! Sinun pelehtimisesi tuon Maijan kanssa on irvokasta. Ja tämän vuoksi Kristian oli kuollut.

Helsingin rautatieasema vuonna 1971. Kuva: Matti Honkavaara / Helsingin kaupunginmuseo.

Hyvästelen Kivimiehet silmää iskien ja lähden kohti Bulevardia ja illan seuraavaa etappia: Aleksanterin teatteria. Jos olisi enemmän aikaa, Vanhankirkon puiston kohdalla voisi pysähtyä muistelemaan Suomen ensimmäistä, vuonna 1974 järjestettyä, homomielenosoitusta, josta kerrotaan Seta-lehdessä 1/75.

Mielenosoituksen taustalla oli Ilta-Sanomissa julkaistu juttu, jossa seurakunnan nuoriso-ohjaaja oli tilittänyt itseään nimimerkin suojissa. Lehti oli kuitenkin vuotanut työntekijän henkilöllisyyden Vanhankirkon seurakunnalle, mikä johti lopulta työntekijän erottamiseen. Kun kirkkoneuvosto kokoontui tekemään päätöstään asiassa, Vanhankirkon puistoon kokoontui kolmisensataa mielenosoittajaa – joukko, josta paisui 40 vuodessa 20 000 hengen Pride-kulkue.

Ookko käynny oopperassa?

Ookko käynny oopperassa, ookko kunnon ihminen?
juhlaviikko Junttilassa sulle antaa leiman sen
siellä jopa kuppiloissa laulut klassilliset soi
artistit kun nenä voissa illoin jodlaa ”hiiohoi” – –
kaikki jotka Junttilassa jotain merkitsee
näin irroittelee illanvietoissaan
näet monta elliä ja miestä kyltyrelliä
mut ulos sieltä lennä ei b-kansalainenkaan
(Juha Vainio)

Astellessani Bulevardin lehmusten katveessa ajattelen Junnun pilkkaamia ”miehiä kyltyrellejä” ja pohdin kestokliseetä, jonka mukaan homot ovat oopperafriikkejä. Se on vähintään yhtä katteeton yleistys kuin se, että homot ovat tyylitaitureita. Osa toki on, mutta suurin osa on kaikkea muuta. Pikemminkin voidaan todeta, että ooppera on tyylitaituruuden tavoin aina ollut eliittilaji myös homoille. 

Vanhoja homolehtiä lukemalla selviää kuitenkin, että ooppera- ja balettinäytännöt ovat tarjonneet asiaan vihkiytyneille yhtä hyvän tekosyyn muiden samanhenkisten kohtaamiseen kuin asemat, puistot ja pisuaarit. Puitteet ovat vain olleet huomattavasti hulppeammat.

Aleksanterin teatteri 20.9.2014.

Suomen ensimmäisen homopainatteen, Ihminen ja yhteiskunta – Homo et Societas -lehden numerossa 2/68 neuvotaan ”ystävän” etsijöitä suuntaamaan nimenomaan Vanhan Kellariin, ravintola Adloniin tai Oopperaan, joka toimi Aleksanterin teatterissa vuosina 1919–1993. Jutussa oopperan ja baletin suosiota selitetään taiteenlajiin kohdistuvan kiinnostuksen lisäksi sen mahdollistamalla sosiaalisella kanssakäymisellä: 

Bulevardin varrella on Ooppera. Musiikin ja baletin harrastajien [määrä] ei ole kovin suuri, ja uudet kasvot tuovat piristävää vaihtelua seurapiiriin. Väliajalla voi nauttia viiniä ja keskustella ohjelmasta. – – Ystävyyssuhteiden solmimiseen ooppera on sopiva paikka; yleisöllä on yhteinen harrastus, joka kokoaa sen yhä uudelleen pariinsa.

Oopperan, baletin ja ylipäätään taiteiden suosiota homojen keskuudessa pohtii myös säätyläispoika, joka muistelee Helsingin 1940–1950-lukujen homoelämää Seta-lehdessä 4/88. Hän pitää suosion keskeisenä selityksenä taiteilijapiirien vapaaksi miellettyä asennoitumista homoseksuaalisuuteen.

Baletti ja kenties muukin taide-elämä vaikutti minuun ainakin piilotajuisesti. Ehkä yksi syy tähän oli se, että juuri näissä piireissä minun nuoruudessani uskottiin – oikein tai väärin – olevan suhteellisesti enemmän homoja kuin monilla muilla aloilla. Ainakin näiden piirien katsottiin suhtautuvan homoseksuaalisuuteen muita luontevammin ja ennakkoluulottomammin. Ja onhan koko kansainvälisen baletin historia samalla enemmän tai vähemmän myös taiteellisesti lahjakkaiden homojen henkilöhistoriaa. Ainakin Helsingin balettinäytöksissä sodan jälkeen ja 1950-luvulla tapasi runsaasti homoja.

Oman elämänsä primadonnat

Erityisen intohimoisia oopperan ja baletin harrastajia olivat ”oopperasiskoiksi” tituleeratut elitistiset homomiehet. Heistä kerrotaan jo aiemmin siteeraamassani 96-lehden 1/70 jutussa ”Oopperasiskot ja muut siskot”, johon on haastateltu operettidiivaksi itseään kutsuvaa opiskelijapoikaa [ks. myös Homohistoriallinen Helsinki 1: Kaupungin illassa yksin ja Pelastakaa siskot ry: Michał Witkowskin ”Hutsula”].

Opiskelijapoika kommentoi oopperasiskojen lukumäärää toteamalla, että yksistään balettitähti Maija Plisetskajan vierailunäytännössä oli ollut noin viisikymmentä siskoa ja että nämä kaikki olivat olleet melko rajoitetusta piiristä: balettia harrastavan ja Plisetskajaa idolinaan pitävien yhteisöstä. Lisäksi opiskelijapoika tarjoaa homojen ooppera- ja balettiharrastukselle lisää vaihtoehtoisia selityksiä. Hänen mukaansa harrastus tyydytti estetiikan ja romantiikan nälkää, tarjosi ”siskojen” koketeeraavalle käyttäytymiselle sopivat kulissit ja antoi oman elämänsä primadonnille mahdollisuuden erottautua masentavasta massasta:

[Siskot] etsivät kauniita ihmisiä, ja kun eivät niitä raitiovaunusta löydä, menevät katsomaan balettia. Romanttisuus on toinen harrastusten valintaa määräävä tekijä. – – Oopperaan menoa tuskin kenellekään määräävät väliajan tapahtumiset, mutta myönnän, että koen pettyneeni, jos oopperaan mentyäni en tapaa ketään tuttavaani. Ja niin vain on, etteivät siskot käy taidenäyttelyissä: siellä on kovin vaikeata esiintyä. Ooppera toimii meillä jonkinlaisena klubin korvikkeena. – – Harrastusten valintaa ohjannee siskoilla melkoisesti oman arvon korostus. Eliittitaiteen harrastaja voi aina halveksuvasti tuhahtaa niille, jotka tyytyvät elokuviin ja popmusiikkiin.

Viittaus popmusiikkiin on osuva, koska nykyisin homomiesten intohimoisin fanitus kohdistuu nimenomaan pop- ja rocktähtiin eikä oopperan lavalla tunteiden palossa räytyviin diivoihin [ks. esim. Da Bitchy-koodi: miksi homot aina tappelevat diivoistaan?]. Aikojen muuttumisesta kertoo sekin, että myös Aleksanterin teatteri tarjoaa nykyisin kosolti kevyempää viihdettä. Muistan itse kokeneeni siellä ainakin Showhatin drag show’n ja Antti Tuiskun tähdittämän Altar Boyz -musikaalin. 

Ja kuin sattuman oikusta juuri tänään talossa saa ensi-esityksensä Marika Krookin ja Helena Lindgrenin Passione-konsertti, joka tarjoaa mainostekstin mukaan italialaisia ja napolilaisia lauluja, rakkautta, intohimoa, eroja ja kohtaamisia – sekä vierailijana Jorma Uotisen… Pääovella pyörii itse Lenita Airisto seuralaistaan odottamassa, joten esityksestä ei enää puutu kuin deus ex machina -käänne, jossa Aino Ackté ja Ella Eronen saapuvat haudan takaa mutapainimaan kaikkien edellä mainittujen kanssa.

Fazerin katiska

Oopperasta ja baletista puhuttaessa on mainittava myös Suomen Kansallisoopperan edeltäjän eli Suomalaisen Oopperan johtaja Edvard Fazer (1861–1943). Wikipedian mukaan Fazer oli pianisti ja impressaari, joka kuului suomalaisen oopperaelämän keskeisimpiin hahmoihin. Harvempi kuitenkin tietää, että Fazer jätti lähtemättömän jäljen myös Helsingin homoalakulttuuriin.

Itseäni askarrutti pitkään ”Jennyn teehuone” -pisuaaria koskeneessa Wikipedia-artikkelissa ollut maininta siitä, että yksi Helsingin vanhoista homopisuaareista kulki nimellä ”Fazerin katiska”. Ajattelin ensin, että se liittyi Fazerin kahvilaan, joka myös oli homomiesten suosiossa, kunnes vastaus löytyi tämän jutun alussa siteeraamastani Etsivän keskuspoliisin ilmiantokirjeestä vuodelta 1935. 

Homoihin suorastaan pakkomielteisesti suhtautuva ja aihepiiriin epäilyttävän perusteellisesti syventynyt ilmiantaja suomii kirjeessä varsinkin teatteriväkeä, josta suurin osa on hänen mukaansa ”vaseliinimaestroja”. Puheidensa vakuudeksi hän kertoo muun muassa seuraavan ”Oopperassa kulkevan vitsin”, joka on julkaistu sittemmin myös Seta-lehdessä 5/93: 

Oopperan kulmalla (vastap. ryssän konsulaattia) oli pisuaari ja kävi niin että sinne ”poikkesi” eräänä iltana [eräs tunnettu professori] ja kai sitten siellä yritti ”seurustella” parin nuoren miehen kanssa. Jätkät seurustelivat [professorin] pyörryksiin ja veivät kalliin kultaisen muistokellon mutta Professori ei nostanut mitään melua ymmärrettävistä syistä! Siis poliisi sai olla rauhassa. Nyt kun oopperan johtaja Fazer kuuli asiasta oli hän vahingoniloisena hihittänyt ja sanonut: Mitäs menee minun kalavesilleni, äikkis [professorille]. Siitä alkain pisuaari sai nimen ”Fazerin Katiska”!

Neuvostoliiton suurlähetystö sijaitsi kuvassa näkyvän virastotalon paikalla, ja se vaurioitui talvisodan ensimmäisissä pommituksissa 30.11.1939. Fazerin katiska sijaitsi tällä puolen pihaa.

Toinen Edvard Fazeriin liittyvä anekdootti löytyy edellä siteeratusta säätyläispojan haastattelusta:

Ja opiskeluaikana kuulin eräältä tunnetulta helsinkiläiseltä seurapiirihomolääkäriltä, että Suomalaisen Oopperan kunnioitetulle johtajalle ja kansallisen balettimme luojalle eräät hänen läheiset ystävänsä olisivat lähettäneet sanaleikin muotoon puetun intiimin syntymäpäiväonnittelun: ”Alla stadens pederatser, gratulera Edward Fazer.”

Kansallisbiografian Edward Fazer -artikkelissa ei mainita sanallakaan hänen yksityiselämäänsä. Tässä kierrättämäni homokaskut jäävät siis kertomaan omaa tarinaansa, joka voi perustua totuuteen tai sitten ei. Anekdooteilla ja juoruillakin oli joka tapauksessa oma funktionsa, sillä Tuula Juvosen Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia -tutkimuksen (2002) mukaan ne vahvistivat homoseksuaalisesti tuntevien miesten yhteenkuuluvuuden tunnetta. Käsitys homoseksuaalisesta identiteetistä rakentui siis miesten tuottamissa kertomuksissa.

Paitsi osa homokulttuuria Fazeria koskevat kaskut ovat myös osa muistojen Bulevardia, josta Laila Kinnunenkin lauloi ikivihreäksi muuttuneessa euroviisussaan. Sitä hyräillen päätän lähteä ihailemaan ”Kirsikkapuistoa”. Tällä en nyt viittaa siihen Tšehovin klassikkoon, vaan siihen huomattavasti proosallisempaan, joka löytyy Merenkulkijoiden muistomerkin läheltä ja jossa alkaisi kohta illan ja koko tämän pitkän Helsinki-matkan viimeinen näytös.

Hei pojat, te siellä menneisyydessä! Tulkaahan pois sieltä katiskasta ja yhtykää vaihteeksi vaikka lauluun!

Taas kuljen Bulevardilla Helsingin

sadat kerrat kuljin kanssasi sun, oi rakkain

pois leijaa lehdet kuihtuvain lehmusten,

syksy saapuu sua odottaen – –

kaupungin silloin näimme kehtona rakkauden

kevätilloin valo täytti myös sydämen

taas kuljen Bulevardilla muistojen

niin kuin ennen sua odottaen

(Saukki & Börje Sundgren)

Bulevardi vuonna 1923. Kuva: Eric Sundström / Helsingin kaupunginmuseo.

Osa 10

Tekstissä siteeratut laulut:

Kohtaus asemalla. Esittäjä Eija Merilä. Sanat Saukki.1964.

Ookko käynny oopperassa. Esittäjä Juha Vainio. Sanat Juha Vainio. 1988.

Muistojen Bulevardi. Esittäjä Laila Kinnunen. Sanat Saukki & Börje Sundgren. 1966.

Samasta aiheesta:

Homohistoriallinen Helsinki 1: Kaupungin illassa yksin
Homohistoriallinen Helsinki 2: Etsin kunnes löydän sun
Homohistoriallinen Helsinki 3: Käy tanssimaan
Homohistoriallinen Helsinki 4: Karuselli käy
Homohistoriallinen Helsinki 5: Balladi Robin Hoodista
Homohistoriallinen Helsinki 6: Cocktailit kahdelle
Homohistoriallinen Helsinki 7: Espa, helmi on Helsingin

Homohistoriallinen Helsinki 8: Eikä me olla veljeksiä

Yksi vihreä enkeli, kiitos! – syysretki Pirkanmaan pervopääkaupunkiin 1/2

”Juna jyskyttää vanhaa ystävää”, vai miten se Virven ralli nyt menikään? No, meni miten meni, mutta meillä Treelle menolippu on! Päätin nimittäin siipan kanssa tehdä pienen nostalgiatripin Pirkanmaan pervopääkaupunkiin, jossa etäsuhteemme kukoisti ensimmäiset kymmenen vuotta. Matkan tarkoituksena oli moikata (niitä junan jyskyttämiä) vanhoja ystäviä, katsastaa Postimuseon Tom of Finland -näyttely ja tehdä pieni homohistoriallinen Tampere-kävely. Matkaoppaiksi nappasin Tuula Juvosen sateenkaarevan Tampere-kirjan Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia (2002), 96-homolehdestä 5/72 löytämäni herkullisen vintage-matkajutun ”Näe ja koe Tampere” sekä vuoden 1993 Vapautuspäiviä edeltäneen Seta-lehden 3–4/93 jutun ”Koski ja kaksi rantaa: onko muinaisesta vesivahingosta hämäläisten homomekaksi?”.

No onko siitä? Lukemalla se selviää.

Sotilaita ja merimiehiä

”Naisvaltaisen teollisuuskaupungin leimastaan huolimatta Tampere on ollut aina tunnetusti iloluontoinen kaupunki ja pyhiinvaelluspaikka monelle kokemattomalle ja kokeneelle yrittäjälle.” Näin vihjailevasti alkaa 96-lehden eli Ysikutosen reilun 40 vuoden takainen juttu, jossa Tamperetta tehdään tutuksi niille vähemmän kokeneille ”yrittäjille”. Itsekin katson kuuluvani tähän joukkoon siitä huolimatta, että junailin Helsingin ja Tampereen väliä ahkerasti vuosina 1999–2009. Kokemattomuus johtuu kai siitä, että siipan Tampere-vuosina olimme huomattavasti kiinnostuneempia kaupoista ja kuppiloista kuin kotiseutumuseoista, mutta näin neljänkympin korvilla alkaa väistämättä kaivella ”isoisien hinttipusseja” ja hahmottaa omaa paikkaansa muutenkin kuin suhteessa syksyn muotitrendeihin. Tällä reissulla kaivelu alkaa asemalta.

”Useimmiten ensimmäinen silmäys Tampereeseen luodaan rautatieasemalta, joka öisin saattaa olla aika mielenkiintoinen paikka kuten rautatieasemat yleensäkin. Ravintoloiden sulkemisen jälkeen asemaravintola täyttyy asiakkaista, joista useimmat nauttivat Tampereen kuuluisaa aseman papusoppaa. Jos olet hulluna uniformuihin eli sotilaisiin ja merimiehiin, niin paikka on edullisin heidän päänmenokseen”, hehkuttaa Ysikutonen 5/72.

”Pitää paikkansa”, tuumii paikallinen ystävämme M., joka on tullut meitä vastaan miehensä J:n kanssa. Yllytyksestä huolimatta emme kuitenkaan jää ahmimaan solttupoikia tai papusoppaa, vaan jatkamme asemanseutuun tutustumista viereisestä Posteljooninpuistosta käsin. Se mainitaan myös tutkija Tuula Juvosen Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia -kirjassa homojen vanhana kohtauspaikkana.

Kengännauhoja kiristämässä.

Juvosen tutkimien poliisikuulustelupöytäkirjojen mukaan tamperelaiset miehet ovat menneinä vuosikymmeninä tavanneet toisiaan rautatieasemalla ja sen liepeillä ja harrastaneet seksiä joko aseman käymälässä tai läheisissä matkustajakodeissa. Homoseksuaaliset teot kieltäneen lain aikana näissä paikoissa piti kuitenkin varoa asemapoliisia tai henkilökuntaa, joten Juvonen uskoo Posteljooninpuistossa sijainneen käymälän vakiintuneen jo varhain yhdeksi miesten ulkotapaamispaikaksi.

Enää puistossa ei ole käymälää, ja se on muutenkin sen verran pieni ja huomaamaton, että kaupungissa pitkään asunut J. ei ollut edes noteerannut sen olemassaoloa. Pysähdymme siis toviksi ihailemaan ruskan värejä ja vuonna 1936 valmistuneen rautatieaseman kellotornia – tuota 50 metrin korkeuteen kohoavaa seisokkisymbolia, joka Wikipedian mukaan liitettiin funkisrakennuksen suunnitelmiin jälkikäteen Rautatiehallituksen vaatimuksesta. ”Kannatti. Iso on ja paksu!” toteamme ykskantaan ja suuntaamme Hämeenkadulle.

Atleetteja ja sankareita

Ysikutosen 5/72 matkajutussa hehkutetaan, miten Hämeenkatu kätkee monta huvia ja houkutusta ja miten sen varrelta löytyy takuulla ”jokaiselle jotakin suuhunpantavaa”. Jutun mukaan kadun ensimmäinen kriittinen piste on Hämeensilta – ”Kolmen kovan kullin kuja” –, jota reunustavat Aaltosen ”todella rumat Suomen neito ja kolme pronssista miehenpuolta”.

Tampereen taidemuseon sivuilta selviää, että Ysikutosen parjaamat Wäinö Aaltosen Pirkkalaisveistokset (1929) kuvaavat Suomi-neidon lisäksi keskiajan pirkkalaisia hahmoja: veronkantajaa, eränkävijää ja kauppiasta. Runollisen neidon täyteläiset muodot uhkuvat kuulemma tervettä elinvoimaa, kun taas sillan ”kolme kovaa kullia” ovat lihaksikkaita atleetteja ja vahvatahtoisia sankareita. ”Eli kuin suoraan homon päiväunesta”, kiherrämme tyytyväisinä atleettisankarien jalkojen juuressa.

Lihakauppias?

Ysikutonen maalailee myös, miten sillalta oikealle aukeaa Koskipuisto houkutuksineen ja edessä kimmeltää vanha klassillinen ravintola Tillikka. Tillikkaan tutustumme vähän myöhemmin, mutta ensin on koettava Koskipuisto. Ysikutosen mukaan se oli vuonna 1972 Tampereen vilkkaimpia ulkotapaamispaikkoja etenkin hotelli Tammerin – alkuperäiseltä nimeltään Grand Hotel Tammerin – tienoilla.

Vuonna 1929 valmistunut Tammer kuuluu nykyisin kovin epäseksikkäästi Sokos-ketjuun, mutta se mainostaa nettisivuillaan olevansa ”talo täynnä tarinoita”. Sitä sivuilta ei sentään selviä, että yksi herkullisimmista tarinoista liittyy hotellissa yöpyneeseen C. G. E. Mannerheimiin.

Korsettikuninkaallisia

Monet muistanevat homokohun nostattaneen Uralin perhonen -nukkeanimaation (2008), jossa marsalkka Mannerheim nähdään mm. sängyssä korsettiin pukeutuneena. Animaation ohjaaja Katariina Lillqvist kertoo Pispala.fi-sivustossa julkaistussa haastattelussa, että kohtaus perustuu hänen mummunsa omakohtaiseen Tammer-kokemukseen:

”Pispalassa on aina puhuttu Mannerheimin poikasuhteista, ja valtakunnallisestikin se on ollut puolijulkinen salaisuus. Mummuni on kertonut hotelli Tammerissa työskennellessään nähneensä Mannerheimin korsettiin pukeutuneena.”

Me pojat emme nyt lähde kiskomaan Mannerheimin luurankoa kaapista, vaan tyydymme toteamaan samoin kuin sota-ajan homoelämää muisteleva työläispoika Seta-lehdessä 3/88: ”Mannerheim käytti [liivejä] ryhtinsä vuoksi. Hän oli kuninkaallisen ja ylvään näköinen. Jos oli homo, niin olipas upea.”

Upea on kieltämättä myös 1930-luvulla nykymuotonsa saaneen Koskipuiston kansallismaisema, jota istahdamme hetkeksi ihailemaan. Ysikutonen mainostaa, että Koskipuistossa kelpaa tarkastella ”alkuperäispullotuksia”, mutta niitä ei nyt tule vastaan rantapromenadilla. Puiston kiinnostavimmaksi nähtävyydeksi jääkin Aimo Tukiaisen veistämä suomalaisen sotilaan muistomerkki Virvatulet (1971), jonka äärellä kelpaa muistella myös sodassa olleita homomiehiä. Yksi heistä oli Touko Laaksonen, jonka elämään ja taiteeseen tutustuisimme pian Postimuseossa.

Mummoja ja metallimiehiä

Pienen päivystyksen ja päivänpaistattelun jälkeen lampsimme hotelli Tammerin ohi, ylitämme Satakunnankadun ja päädymme pieneen puistoon, joka Työnpuistona tai Tampellan puistona tunnetaan. 

Ysikutonen 5/72 mukaan se oli kesät talvet Tampereen vilkkain tapaamispaikka Koskipuiston lisäksi. Syy tähän oli suorastaan taivaallinen, sillä tässä Satakunnansillan kupeessa sijaitsi aikanaan yksi Tampereen ”peltienkeleistä” tai ”vihreistä enkeleistä”, eli räikeänvihreäksi maalatuista yleisistä käymälöistä.

Pääkaupungin vilkas pömpelikulttuuri on jo tullut lukijoilleni tutuksi Homohistoriallinen Helsinki-juttusarjasta, mutta touhua ja tohinaa riitti siis myös Tampereen tualeteissa. Tuula Juvosen haastattelemien homoseksuaalisesti tuntevien miesten mukaan Tampereen keskeisillä paikoilla olleet yleiset käymälät olivat 1950–1960-luvuilla erittäin suosittuja tapaamispaikkoja.

Seitsemänkymmentäluvulle tultaessa moni peltienkeli oli kaikesta päätellen menettänyt siipensä, koska Työnpuiston pömpeli oli Ysikutosen mukaan niitä harvoja Tampereella pystyssä olevia ja kulttuurimuistomerkki sinänsä: ”Edelleenkin kerrotaan kaihoten joulusta, jolloin tytöt veivät kynttilän palamaan pömpeliin ja koristelivat sen kuusenhavuilla”, lehti tunnelmoi.

Tuula Juvosen kirjasta ei ilmene, koska Työnpuiston pömpeli lopulta purettiin, mutta hän toteaa sen olleen tapaamispaikkana ”vielä hyvin myöhään, poliisien mukaan oikeastaan niin kauan kuin se ylipäänsä oli pystyssä”. Eräs Juvosen haastattelema mies tietää tarkentaa, että puisto hiljeni sen jälkeen, kun sen valaistusta oli lisätty tv-sarja Mummon (1987–1989) päätähden Anja Räsäsen vaatimuksesta: ”[Anja] huolehti kaupungilla, että sinne Tampellan-puistoon pitää saada lisää valoja, kun siellä liikkuu niin paljon miehiä ja hän ei uskalla mennä töistä kotiin. (naurua)”

Hiljenemisestä huolimatta Tammerkosken itärannan puistoalueet mainitaan iltahämärän kohtauspaikkana vielä Seta-lehden Tampere-matkajutussa vuonna 1993. Samassa jutussa tarkastellaan myös Tampereen työväenkaupunki-imagoa hieman pervommasta näkökulmasta toteamalla, että tehtaitten kulta-aikoina kaupungissa asui maan teollisuustyöväestä 40 prosenttia – ja siten myös tilastollisesti keskimääräistä enemmän duunarihomoja.

Duunarihomoille voi osoittaa kunniaa tästä samaisesta Työnpuistosta löytyvän Tampere-veistoksen (1934) ääressä. Tampereen taidemuseon sivuston mukaan metallimiestä kuvaavassa veistoksessa ”voidaan nähdä voittaja, nykyajan David. Hänen Goljatinsa on Tammerkoski, jonka hän on kahlinnut ja pannut sen voiman akselin välityksellä palvelemaan teollisuutta, uutta aikaa”. Hmm, you go girl!

Saapasjalkasetiä

Työnpuistosta jatkamme Tampellan tehtaan entisessä verstaassa toimivaan Museokeskus Vapriikkiin ja katsastamme Postimuseon Salaisuuksin suljettu – Kirjeiden Tom ofFinland -näyttelyn. Kuten nimestä voi päätellä, näyttely keskittyy nimenomaan Touko Laaksosen kirjeenvaihtoon. Mukana on myös kiinnostavaa henkilökohtaista esineistöä, kuten asuja sekä piirustus-, maalaus- ja sävellystöitä aina lapsuudesta lähtien.

Näyttelystä päästyämme totesin, että aiempiin Tomppa-näyttelyihin (Jyväskylä 1999, Helsingin taidemuseo 2006 ja Turun Logomo 2011) verrattuna Postimuseon näyttely yllättää kesyydellään. Siksi myös näyttelyn nimen salaisuus-sana avautui eri tavalla kuin olin etukäteen ajatellut.

Näyttely ei suinkaan tarjoa meheviä paljastuksia à la Touko Laaksosen estottomat sota-ajan seksileikkailut, vaan juuri Laaksosen homoelämä on se salaisuus, joka on suljettu näyttelyssä nähtävien, etupäässä sisaruksille kirjoitettujen kirjeiden ulkopuolelle. Tarkoituksena on nostaa myytin takaa esiin se tavallinen Laaksonen: nuorukainen, sotilas, muusikko, mainospiirtäjä, veli, ystävä ja vanhus. Samalla näyttely kertoo siitä, miten valitettava ja toisaalta tärkeä seuralainen kaappi on homoille ollut ja on osittain yhä suhteessa työhön, perheeseen ja yhteiskuntaan. Näyttelyn kirjeitä voi muuten kuunnella myös Postimuseon sivustossa Ville Virtasen lukemina.

Yllättävintä Postimuseon Tomppa-näyttelyssä oli ehkä kuitenkin se, että myös Tom of Finlandin kuvien estoton seksuaalisuus jäi eräänlaiseksi julkiseksi salaisuudeksi. Suomeksi sanottuna en nähnyt vehkeen vehjettä – tosin siippa oli nähnyt yhden, kun oli sattunut oikeasta kulmasta katsomaan. Sitäkin intiimimpää oli tarkastella lähietäisyydeltä Laaksosen fetissivaatteita ja päästä kirjaimellisesti hänen nahkoihinsa. Nahkavermeitä jäi ihmettelemään myös takanani kävellyt utelias pikkupoika, jonka äiti sai haastavan selitystehtävän: ”Niin, siinä on sedän saappaat…”

Ja siinä on sedän takki.

Näyttelyn jälkeen päätimme tutustua ”klassilliseen” Tillikkaan, jotta ehtisimme huuhtoa historian pölyt kurkusta ennen Eteläpuisto-ekskursiota.

Osa 2