Menneiden kesien muistolle: Tom Bianchin ”Fire Island Pines – polaroids 1975–1983”

Kesä 1981. Täpötäysi lautta ajaa satamaan, ja laiturille purkautuu hilpeitä lomalaisia: taviksia, drag queeneja ja lihaskimppuja pikku speedoissaan. Oho, tuossa taisi vehjekin vilahtaa… Siis tervetuloa maanpäälliseen homoparatiisiin, jossa kuuluu nauttia kesästä ja pesästä!

Siinä tiivistys Ryan Murphyn tuoreen The normal heart -elokuvan alkukohtauksesta, jossa päähenkilöt saapuvat lomailemaan New Yorkin Long Islandin edustalla sijaitsevalle Fire Islandin saarelle. Saari on Yhdysvaltain homojen legendaarisimpia kesänviettopaikkoja, ja sinne pelmahtaa lomakaudella tuhansia ”teikäläisiä”. Alun perin homot löysivät tiensä Fire Islandin Cherry Grove -lomakohteeseen 1930-luvun lopulla ja ottivat sen ennen pitkää omakseen. Antropologi Esther Newton kutsuukin Grovea Yhdysvaltain ensimmäiseksi ”homokaupungiksi”. Viisikymmentäluvulla sen tuntumaan alettiin rakentaa perheille tarkoitettua Fire Island Pinesin lomakohdetta, jota alkoivat kuitenkin pian kansoittaa Groven homomainetta karsastaneet varakkaat (kaappi)homot.

The normal heartin alku sijoittuu juuri Fire Island Pinesin kesäidylliin ja tarjoaa fiktiivisen välähdyksen sen hedonistisesta homoelämästä aids-aikakauden kynnyksellä. Autenttista Pines-tunnelmaa taas tarjoaa kuvataitelija Tom Bianchin valokuvakirja Fire Island Pines – Polaroids 1975–1983. Kesäkuvien katselu näin syyspäiväntasauksen jälkeen on aina katkeransuloista, ja Bianchin teos varsinkin on suoranaista haikeuden taidetta. Se on elämäniloinen kunnianosoitus kuolleille ystäville, kadonneelle ajalle ja menneiden kesien muistolle.

Viisikymmentäluvun Chicagossa varttunut Tom Bianchi muistelee kirjansa esipuheessa, miten hän luki ensimmäistä kertaa Fire Islandista kirjaston kehonrakennuslehdestä. ”Tulisaari” kuulosti kutkuttavan epätodelliselta, ja hänen mielessään koko paikka väikkyi ihanana utopiana keskellä homovihamielistä arkitodellisuutta. Bianchille utopiasta tuli myös totta 1970-luvulla, kun hän vuokrasi Fire Island Pinesista kesämökin ystäviensä kanssa. Tuolloin hän ei ollut vielä nimekäs kuvaaja vaan nuori elokuvayhtiön lakimies, joka oli sattumalta saanut liikelahjaksi upouuden Polaroid SX-70 -kameran. Se oli aloittelijalle täydellinen väline, ja Bianchi ryhtyi innokkaasti ikuistamaan Fire Islandin kesiä ja kesäpoikia. Näin hän löysi pikkuhiljaa luovuutensa ja ryhtyi kokopäiväiseksi kuvataiteilijaksi.

Bianchin esipuhe pursuaa hauskoja anekdootteja Fire Island Pinesin elämästä. Paikalliset roskakuskitkin olivat kuulemma kuin suoraan mallitoimiston listoilta, ja lähikauppa ristittiin uudelleen jalokiviliike Tiffanyn mukaan, koska tuotevalikoima oli niin ylellinen. Asiakaskunnan valikoivasta mausta kertoi kaiken se, että myynnissä oli 13:a eri sinappia mutta vain yhdenlaista ketsuppia. Pinesin päättymättömissä kotibileissä saattoi olla ”alkudrinkkinä ”bilehuume Quaaludea ja ”jälkkärinä” poppersia. Juhlien viihdepuolesta vastasivat saarella lomaansa viettäneet eri alojen taiteilijat, ja vieraiden joukossa pyöri huippunimiä Calvin Kleinista Diane von Fürstenbergiin. Vuosien myötä kotibileet vaihtuivat valtaviin rantabileisiin, joissa tuhannet ihmiset tanssivat senhetkisen diskotähtösen tahdittamina. Aika moni vieraista päätyi jossain vaiheessa iltaa ”Meat Rackille”, eli Groven ja Pinesin välissä sijainneelle homojen ulkotapaamispaikalle, jossa vietettiin loputtomia yöllisiä orgioita.

Monille Fire Islandin huume-, seksi- ja vartalofiksaatio oli Bianchin mukaan aivan liikaa, ja koko paikka vaikutti lähinnä helvetin esikartanolta. Sellaisena se näyttäytyy myös Larry Kramerin Faggots-kirjassa, jonka päähenkilö saa yliannostuksen hupihomostelusta ja tajuaa kaipaavansa ennen kaikkea rakkautta. Rakkauden kaipuusta puhuu myös Bianchi toteamalla, että Pinesin homot eivät aina tienneet, mitä he oikein etsivät, mutta ainakin he toivoivat löytävänsä rakkauden – iltapäiväksi, yöksi tai koko elämäksi. Pines-elämä oli todellista hetken juhlaa: ”Pitkä rantakävely iltapäiväihastuksen kanssa saattoi tarjota ikuisuuden verran ihanuutta”, Bianchi kirjoittaa.

Kahdeksankymmentäluvun alussa Fire Islandin loputtomat bilekutsut vaihtuivat yhtä loputtomilta tuntuneisiin hautajaiskutsuihin, ja saaresta tuli yksi aids-tuhon keskuspaikoista – homoyhteisön ground zero. Suuri osa Bianchin polaroideihin tallentuneesta elämästä pyyhkiytyi pois kuin hiekkalinna aaltoihin, ja hänen iloisia muistoja pursuavasta kuvalaatikostaan tuli mausoleumi. Bianchi itse selvisi tartunnasta hengissä, mutta kesti kauan ennen kuin henkinen kipu hellitti ja teki tilaa kiitollisuudelle elettyä elämää kohtaan.

Kun hän vuosikymmenten jälkeen uskaltautui raottamaan kuvalaatikkonsa kantta, sieltä löytyi joukko nauravia ja leikkiviä ystäviä ja poikaystäviä – kaikki elossa taas. Nyt nämä miehet jatkavat ikuista nuoruuttaan Bianchin kauniissa kirjassa. Sen kuvista välittyy mielestäni samanlainen tarttuva ja puoliuhmakas elämänilo kuin oheisesta Claes Anderssonin runosta, jonka on suomentanut Jyrki Kiiskinen.

[– –]

Tällaisena päivänä kaikki tajuavat että elämä on saatu elettäväksi ja

huolet maton alle lakaistaviksi

Avasimme kahdeksantoistavuotiaan mallasviskin

ja kippasimme sen tavallisen kraanaveden kanssa kurkkuun

Oli upeaa tulla känniin ja löytää itsensä

tänä erityisenä päivänä

Arki kyllä rikkoo aikanaan ilomme (aavistimme)

ja pimentää ystävyyden ja lumon

Joka tekee siitä elämisen arvoista

Pelastakaa siskot ry: Michał Witkowskin ”Hutsula” (K-18)

Picture it: kommunistiajan Puolan ensimmäinen Shame-kulkue, jossa lumpuista tehtyjä sateenkaarilippuja kantavat melkoiset miehenpuolet. Kulkueen keulakuvina ovat Kaunis Cincillia, Suutarin Katariina, Joaśka Myllärinakka ja Teurastajan Katarzyna. Heidän perässään kihertävät Pilluncia, Sauna Lucia sekä Pyhä Reliikki-Maria eli Kaikkien Pappien Rakastaja. Hännänhuippuna laahustaa vielä tippapulloon nojaten Zdzisław Aidsinen, joka yrittää kovasti huutaa iskulauseita muiden mukana: ”Siskot ei toistensa kanssa lesboile! Me tarvitaan heterolihaa!”

Moista kulkuetta ei tietysti koskaan järjestetty, mutta sen hulvaton henkilögalleria marssii lukijan eteen Michał Witkowskin kirjassa Hutsula (Lubiewo, 2007, suom. Tapani Kärkkäinen). Kirjassa toimittajaksi tekeytynyt ”Michał Witkowski” – lempinimeltään Lumikki – haluaa luoda hinttarien oman Decameronen haastattelemalla vanhoja neitihomoja heidän elämästään kommunistisen Puolan homoalakulttuurissa. Nämä vanhan maailman siskot puhuivat itsestään feminiinimuodossa, keimailivat työkseen ja yrittivät pokata heterojulleja puistokäymälöissä ja kasarmeilla. Pisuaarit olivat siskoille yhtä pyhiä kuin nykyiset kauppakeskukset keskiluokalle, mutta nyt luukulle on pantu lappu. Kaapista on tultu ulos, ja Puolan uudet emansipoituneet gayt ovat kääntäneet vääräuskoisille siskoille selkänsä. ”Ne ajat ovat menneet, perse on kuivettunut, kaikki on menneen talven lumia!” summaa Lumikin haastattelema vanharouva Patricia.

Lumikki-Michał ei ole mikään puolueeton homokansanperinteen kerääjä, vaan haastateltaviensa tapaan hän on ”vanha, suvaitsematon, epäurheilullinen, ilkeä ja maneerinen sisko, kuuro teidän diskursseillenne ihan kuin lihakauppa kuuden jälkeen kommunismin aikaan”. Hänen kokoamistaan tarinoista rakentuu kirjan edetessä Puolan Suuri Siskoatlas ja kartta kadonneesta maailmasta, jossa homot olivat lainsuojattomina ja kävivät vessassa sydämen asialla. Siinä maailmassa heillä oli oma selkeä roolinsa nyrkin ja kusirännin välissä, mutta järjestelmän sorruttua he jäivät tyhjän päälle kuin itäblokin mummot, joiden säästöt inflaatio söi. Siskoista tuli ennen pitkää homoeetoksen häpeäpilkkuja, mikä saa Michałin puhisemaan: 

Ahaa, mietin mielessäni, nyt saa riittää, otan pilluni ja käyn. Lähden tieheni ja menen omalle huovalleni, kuusikymmentäluvulle, seitsemänkymmentäluvulle, lasipurkkiin pannun tomaattikeiton äärelle, jota Eläkeläistanttani nro 2 on tuonut Społemin kanttiinista. Heidän seuraansa minä menen. Me puistojen ja assanvessojen hinttarit, me maneerien kuningattaret, uuden Puolan – Kolmannen Tasavallan – marginaalissa kuin paise perseessä. Nostan helmani ja käyn. Lähden kirjoittamaan.

Nykyiseen out and proud -homoelämään verrattuna vanha siskokulttuuri kuvataan suorastaan vallankumouksellisena, vaikka se oli sitä paljolti olosuhteiden pakosta: 

– – mikään ei ole enää niin kuin ennen. Ei ole sotilaita eikä puistoa, ja hintit pitävät hauskaa viimeistä huutoa olevissa hienoissa baareissa, joissa on muodikasta näyttäytyä – joka paikka täynnä toimittajia ja muita silmäätekeviä. Eikä enää ole hinttejä, kaikki ovat gay. Solarium, tekno ja muut hömpänpömpät. Mikään ei enää haiskahda likaiselta eikä rikolliselta. Kaikki vaan pitävät hauskaa. Mutta ennen… Ennen seistiin kadun varressa tai kusiputkan räystään alla, ja oli heti selvää että nyt oltiin tekemisissä jonkin likaisen kanssa.

Puolassa niin kuin kaikkialla muuallakin on tietysti aina ollut myös miehekkäitä homoja, mutta heitä ei Hutsulassa nähdä lainkaan. Miehen rooli on varattu heteroille, joita ranteita heiluttavat, muhkeamahaiset ja läpeensä rasvaiset siskot tarinoissaan iskevät. Näin nimenomaan siskoista tulee symboli kaikelle sille, mikä homokulttuurista on hävinnyt emansipaation myötä.

Homo-ostalgiaa

Hutsulan voi sanoa edustavan entisissä sosialistimaissa yleistynyttä itänostalgiaa eli ostalgiaa, mutta kirjassa muistetaan toki myös kommunismin aikaisen homoelämän ongelmia, kuten poliisiratsioita, brutaaleja viharikoksia ja sukupuolitauteja, joista kerrotaan siekailemattomaan tyyliin. Esimerkiksi aids oli yhtä kuin ”Erikoistarjous! Kaikki Egyptin kymmenen vitsausta kerralla!”.

Homojen suhdetta kommunismiin kuvataan ”kommunistisiskojen” tai ”systeemisiskojen” kautta. Poliisiratsioissa kiinni jääneet homot pääsivät nopeasti pälkähästä, jos he kuuluivat puolueeseen tai olivat muuten hoitaneet asiansa hyvin. Muut taas joutuivat kiven sisään pitkiksi ajoiksi. Uhmalle ei ollut yksinkertaisesti tilaa: 

En tunne niiltä ajoilta ainuttakaan kapinallista siskoa tai ”systeemi vittuun” -siskoa. En yhtään Taistelevaa Siskoa. – – Naisellinen alistuminen, joka oli niin tyypillistä siskoille ja entisaikojen (vapautumisen aikaa edeltäville) naisille, ei jättänyt tilaa kapinoinnille. Siskot halusivat antaa persettä systeemille, olla passiivisia ja kuuliaisia… Tai sitten elellä haavemaailmoissaan ja vähät välittää todellisuudesta. Enkä voi moittia heitä siitä.

Hutsula kuitenkin antaa ymmärtää, että myös nykyhomot ovat omalla tavallaan passiivisia ja kuuliaisia – kuuliaisia emansipaatioideologialle sekä kulutus- ja kauneusihanteille, jotka he ovat nielaisseet karvattomuuksineen kaikkineen. Suurin synti on se, että emansipoituneet homot eivät ole kovin suvaitsevia niitä kohtaan, jotka eivät halua elää sisäsiistiä homoelämää tai jotka eivät ole riittävän hoikkia tai ”miehekkäitä”. Tämä vanhan ja uuden maailman kohtaaminen ja siihen liittyvä homokulttuurivallankumous tiivistyy satiiriseen kohtaukseen, jossa Lumikki kuuntelee kultivoituneen gayn läksytystä ”Hutsulaksi” nimetyllä homojen kruisailurannalla: 

Raotan suuta ja olen jo käymässä toimeen, kun reidet alkavatkin liikehtiä levottomasti, että ei ei, että adoptio-oikeus, että vapautuminen, oikeus avioliittoon, Vihreä puolue ja ylipäätäänkin oma mies, vakikumppani, turvaseksi (oman kumppanin kanssa), kortsut. Me ollaan sivistynyttä väkeä ja halutaan hoitaa hommat siististi ja eettisesti, niin että yhteiskunta hyväksyy, valkoisin hansikkain (kunhan eivät vaan tahriintuisi). Ja hän alkaa valistaa minua, että juuri minun kaltaisteni takia ihmisten kuva homoista on niin surkea, että me (eli minä ja Eläkeläistantat ja Vaaleatukkainen ja muu dyynikansa) puuhailemme kuin koirat pusikoissa, kun he taas lähestyvät meitä tarjoamalla pallopeliä, urheilua ja fyysisyyttä ja haluavat vapauttaa meidät postkruisailu- ja pre-emansipaatioajan alennustilasta – sanalla sanoen: haluavat saada meidät mukaan tekemään jotain hyödyllistä. Naismaiset ja läskit älkööt vaivautuko.

Siskojen pannaanjulistamisen lisäksi homokulttuurin muuttuminen näkyy selkeimmin juuri suhtautumisessa seksiin, joka mullistui aids-kriisin myötä. Hutsulassa muutos henkilöityy ”steriloituun, tyystin antiseptiseen ja medikalisoituneeseen” Apteekkariakkaan:

– Ja tytöt, spermaa ei sitten mistään hinnasta saa hieroa ihoonsa!
– Eikä koskettaa kyrvällä naamaa, jos parranajosta on vähemmän kuin neljä tuntia, voi olla mikrohaavoja…
– Eikä voidella persreikää Nivealla, koska kortsuun voi tulla voiteesta mikrohaavoja…
– Eikä pestä hampaita ennen suihinottoa! Koska siitäkin voi tulla mikrohaavoja…
– No eikä ylipäätään saa ottaa suihin. Kosketat kyrvällä hammasta – aids, kosketat parranajossa tulleeseen haavaan – sama juttu, kosketat sitä [kiimalima]pisaraa – hauta aukeaa. Nykyään ei voi tehdä enää yhtään mitään.
Apteekkariakka ottaa esiin Vichy Thermal -kasvovesipullon ja suihkauttelee siitä kalpealle iholleen. Hän sanoo:
– Pitää viilentää ihoa, mikroainesosat myös rauhoittavat auringonärsytystä.

Hutsula on kirjana hieman epätasainen ja sinne tänne rönsyilevä kokonaisuus, mutta se tarjoaa kertakaikkisen hihityttävän lukukokemuksen. Suomalainen lukija voi kiittää tästä ennen kaikkea Tapani Kärkkäisen orgastista suomennosta, jossa dialogi luistaa kuin rasvattu ja supisuomalaiselta kuulostavia säädyttömyyksiä satelee kuin munankuvia Manhuntissa. Myös homoslangi on hienosti hallussa, mikä on käännöksen uskottavuuden kannalta ensiarvoisen tärkeää.

96-lehdessä 1970-luvun alussa vilahtaneista Harmooni-Siskoista olisi varmasti ollut vastinetta puolalaiskollegoilleen. Tytöt olivat kuulemma saaneet vartioitua siveyttä niin hyvästi, ettei siitä ollut näkynyt häivääkään. ”Yritämme – – tuoda iloa niin köyhille kuin rikkahillekin. Etupäässä köyhille ja takapäästä rikkahille. Toivomme ihmisten yhtyvän meihin ja tarkoitusperiimme ja ilolla työmme vastaanottaman!”

Siskojen sukupuutto

Kun laskin Hutsulan kädestäni, teki taas mieleni huokaista: mihin kummaan katosivat siskot? Siskojen sukupuutto ei suinkaan ole rautaesiripun romahduksesta johtuva puolalainen ilmiö, vaan ”naismaista” homomiestä kuvaava sisko-käsite on ollut ahkerassa käytössä Suomessakin. Vielä 1970-luvun alussa 96-homolehti julkaisi useita juttuja, joissa valotettiin ”siskojen puolimaailmaa”, mutta käsite tuntui häviävän käytöstä 1980-luvulle tultaessa ja kaikki alkoivat olla vain homoja. Ehkä englannin homoslangista lainattu sister koki monen muun slangisanan kohtalon ja menetti hohtonsa tai ehkä siskouteen liittynyttä naisen roolin omaksumista alettiin pitää pahana, kun samalla yritettiin kaikin tavoin ehkäistä homojen naismaisuuteen liittyneitä ympäristön ennakkoluuloja – mene ja tiedä.

Neitihomot sinänsä eivät ole kadonneet yhtään mihinkään, mutta meistä/heistä ei vain puhuta enää siskoina, mitä pidän suurena menetyksenä. Kun ilmiö on olemassa, mutta sille ei ole nimeä, jäädään häilymään jonnekin kielen ulkopuolelle kuin tauti, jota ei ole vielä sairausluokituksessa. Jäljellä on todella vain käsite neitihomo, joka on yksinomaan kielteinen, kun taas sisko on sinänsä neutraali sana ja siskous oli kokonainen yhteisöllinen elämäntapa, johon homomies saattoi halutessaan sitoutua ja rakentaa sen varaan identiteettiään. Vain yksi asia on ennallaan: homokulttuurissa saattaa yhä edelleen olla suuri synti, jos on liian naismainen. Naismaisuus on sallittua vain drag queeneille.

”Siskot, eli niinsanotusti naismaisesti esiintyvät miehet, nimenomaan hinttisellaiset, on kaikkien kynsissä ja hampaissa, ei niistä ihmeemmin diggata heteroitten ku sen toisen leirinkään parissa. Pähkinänkuaressa asian ilmaistakseni siskot on hinttikulttuurin mustalaiset, syrjitty vähemmistö, johon ympäristön suhtautuminen on huamattavan negatiivisesti tunnevärittynyttä”, kirjoitti 96-lehden kolumnisti ”Bibinette” numerossa 1–2/75. Aikaa on kulunut pian 40 vuotta, mutta mikään ei tunnu muuttuneen. Sisko-sanasta luopuminen ei siis ole ainakaan edistänyt vapautumista tai suvaitsevaisuutta.

Harva A&F:n paitaan verhoutunut homobaarin salibarbi sanoisi selvin päin hakevansa ennen kaikkea naismaista miestä. Naismaisella kun tarkoitetaan yleensä ranteita heiluttavaa kiljukaulaa, jolla on napapaita ja aivojen tilalla hattara. Naismaiset homot ovat pinnallisia ja tyhmiä, koska naiset ovat pinnallisia ja tyhmiä. Niinkö? Todellisuudessa siskous on hyvin kirjavaa ja siskoja riittää moneen suklaajunaan. Itse opin viimeistään 18 vuoden Etelä-Pohjanmaa-internaatin ja sen jälkeisen intensiiviterapian myötä, että ”naismaisuutensa” kanssa voi hyvin elää ja pärjätä, kun siihen suhtautuu ymmärtäväisesti ja osaa nauraa itselleen, muiden asenteille ja ylipäätään älyttömille sukupuolirooleille.

Naismaisuus ei tarkoita sitä, että on sellainen kuin naiset yleensä ovat, koska naiset nyt yleensä ovat aika monenlaisia ja koska monella naisellakin on vaikeuksia sopeutua tähän mystiseen naismaisuuteen. Pikemmin naismaisuudessa on kyse tietyistä naisiin liitettävistä ennakkoluuloista, eräänlaisesta naisen karikatyyrista. Kun näitä piirteitä tunnistaa itsessään – tai kun muut tunnistavat niitä sinussa jo pienestä pitäen –, niitä pitäisi ilmeisesti koettaa kaikin tavoin hillitä kelvatakseen miehenä ja homomiehenä (vrt. englannin ilmaus tone down the camp factor). Itse en kuitenkaan tapellut koulujen pihoilla 12:ta vuotta vain siksi, että voisin isona poikana panna sordiinoa aktini päälle. Ei, mieluummin päästelen kuin säästelen ja nauran raikuvasti sen merkiksi, että kaikki ”miehekkyys” ja ”naisellisuus” on yhtä häilyvää ja rakennettua. Ylpeyden takaa voi toki tunnistaa myös oman surun siitä, että joutui jo lapsena kuulemaan aikuisilta sen tyyppisiä kommentteja, että ”muut pojat menevät olympialaisiin, mutta sinä menet Miss Universum -kisoihin, kunhan ensin laihdutat”. 

No niin, pojat. Näyttäkää te ensin mulle ne olympiamitalit, niin mä näytän teille mun kruunun. Armi motherfuckin' Kuusela has entered the building.

”Suurin osa siskoista ei ole transseksualisteja, vaan diggaa sitä ylikokosta clittaansa sangen paljon. Tää on ihan okei ja niinku pitääkin. Jos mä heittäytyisin runolliseks ja lankeisin viäl hiukan syvemmälle ylätyyliin ynnä kosmisiin klisheisiin niin mä laulasin siskoista luannon rajattomassa monipuolisuudessaan luama[na] erityisilmiö[nä], jossa hermafroditistisin symbolein esiintyy vastakohtien yhteenkuuluvuus yhtä luantevan perverssisti kuin orkidean muadossa. Orkideat vaan kerää paremmat pinnat, kun ne ei flaidaa [tappele] raflan eteisessä. Tässä liänee asian ydin”, sanaili Bibinette 96-lehdessä 1–2/75.

Hutsulan kannustamana julistankin nyt riemumielin kaikille olevani nimenomaan sisko – enkä mikä tahansa sisko, sillä Puolan Suuri Siskoatlas auttoi minua tunnistamaan myös oman alalajini. Pika-analyysin perusteella myös aika moni tuttuni mahtuu johonkin seuraavista kategorioista:

• Eleganttisisko: suurkaupungeissa esiintyvä neutraali ja sivistynyt laji, joka ansaitsee yli kolme tonnia kuussa, käyttää palveluita ja keraamisia suoristusrautoja ja on oikein sympaattinen.
• Vanhat siskot: emansipaatiota edeltäneen aikakauden laji, joka haiskahtaa alamaailmalta ja assanvessoilta.
• Puolisiskot: naismaisia maneereja karttava laji, jota naismaisuus vaanii joka ikisessä eleessä: pää on ajeltu mutta perse keikkuu ja lihakset pullistelevat, mutta aurinkovoide taputellaan niille diivan elkein.
• Kulutussisko: kauppakeskuksissa esiintyvä laji tai laji, jonka kulutuskäyttäytyminen on tyyppiä ”kaikkea kotiin ja puutarhaan”.
• Operettisisko: laji, jonka mutaatiot ovat Baletti-, Ooppera- ja Pantomiimisisko.
• Edustussisko eli Homoyhteisön Mediasuhteidenhoitajasisko
• Iänikuinen Tuote-esittelijäsisko
• Goottisisko
• Narikkasisko
• Taiteilijasisko
• Kampaamosisko.

Ai että kuka minä olen? Viimeistään tämän kirjoituksen luulisi osoittaneen, että olen tietysti Pseudoälykkösisko.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Da Bitchy -koodi: miksi homot aina tappelevat diivoistaan?
Hopeinen HBTkuu: Suomi-popin pervot eilen ja tänään 4
(analysoitavana suuri sisko-anthem, PMMP:n San Francisco)
Homohistoriallinen Helsinki 1: Kaupungin illassa yksin
(asiaa Suomen siskokulttuurista)
Michał Witkowski Tapani Kärkkäisen Minun Puolani -sivustossa

Homopornoa suomeksi 2: "Kädet ylös, housut alas!"

”Tiedätkös”, Greg sanoi ja heilautti toisen jalkansa tuolin käsinojan yli niin, että me saimme ahmia silmillämme hänen haarojaan, ”olen ollut poliisina paljon pidempään kuin kumpikaan teistä pojista, ja minä johdan joukkoa täällä. Jos haluan mennä sänkyyn vain Peten kanssa, Phil saa katsella. Ja jos haluan vain Philin, niin Pete katselee. Ja jos haluan teidät molemmat sänkyyn yhtä aikaa, minä teen niin. Ymmärrättekö?” Nyökkäsimme kumpikin yhtä aikaa.

Tämä käskynjako tiivistää Phil Androsin kirjan Kädet ylös, housut alas! (The boys in blue, 1970), jossa kirjaimellisesti koetaan kovia San Franciscon poliisivoimissa. Kirja on ensimmäinen Into Kustannuksen vuonna 2013 julkaisemasta kahdesta Andros-suomennoksesta, joista jälkimmäisen arvioin blogissa tammikuussa. Näistä salanimellä kirjoitetuista homopornoklassikoista vastasi todellisuudessa kirjallisuuden professori Samuel Steward.

Kädet ylös, housut alas! -kirjan minäkertoja Phil Andros on kutsumustyötään tekevä mieshuora, jolle tulee eteen alanvaihto, kun hän muuttaa yhteen viehättävän ja hyvinvarustellun liikennepoliisiin Gregin kanssa. Phil päättää itsekin hakea poliisiksi, ja oikeustalon vessasta mukaan tarttuu pienen suostuttelun jälkeen vielä kolmas pyörä Pete:

Hän näytti vähän hermostuneelta. ”Minä oikeastaan luovuin ryhmäseksistä, kun liityin poliisiin”, hän sanoi. ”Kuka puhui ryhmäseksistä?” töksäytin. En minäkään sellaisesta välitä. Mietin vain, että kolmistaan.”

Koko kirja pyörii enimmäkseen Philin, Gregin ja Peten karvakolmiodraaman ympärillä. Jännitys tulee siis siitä, mahtaako Philiä ja Peteä – noita ”paljasperseisiä lakeijoita” – alati tylyttävä Greg koskaan joutua kerrosvoileivässä keskimmäiseksi. Philillä toki on koko ajan omaa sutinaa työn ohessa, ja välillä roistotkin ovat kirjaimellisesti päästä poliisikokelaan niskan päälle.

Kreikkalainen naimajuttu -kirjan arviossa totesin jo, että Androsin/Stewardin teksti tuo vahvasti mieleen Tom of Finlandin kuvat, jotka niin ikään perustuvat valtasuhteilla leikittelyyn ja kaikkinaiseen ylettömyyteen ja liioitteluun. Käytännössä munat ovat aina aivan liian suuria, ja vastaanottava osapuoli on jäykkänä lähinnä kauhusta: ”Peten naama oli yhtä valkoinen kuin rasva hänen tähtiporttinsa ympärillä.”

Tompan kuvia ja Androsin/Stewardin tekstiä yhdistää lisäksi hulvaton huumori, joka välittyy hyvin myös ”Aulis Hårdin” iholle tulevasta suomennoksesta:

Työntelin hitaasti kuin kamelikaravaani enkä kiirehtinyt ulosvedoissakaan. – – Luulen, että hän vain luonnostaan oli kuuma kuin geysir. Ja kuumuus tuntui upealta. Aivan kuin kaluni ympärille olisi kiedottu lämpökääre, jonka termostaatti on rikki, tai kuin kaluni olisi juuttunut kuumavesiputkeen.

Kädet ylös, housut alas! työnsi jostain syystä mieleeni Forrest Gumpin teesin, jonka mukaan elämä on kuin suklaarasia – koskaan ei tiedä, mitä saa. Myös Phil Andros -kirjoissa elämä on yhtä kuin suklaarasia, eikä lukija voi koskaan tietää, kuka sitä tällä kertaa saa. 

”Jees”, kuului syvä murahdus, ”ja nyt meitsi painuu suoraan sisään.”

”Varmaan ymmärrät”, sanoin ja taitoin setelit, ”että naimattoman poliisin on hiukan vaikea saada tarpeeksi seksiä.”

Kuva Harri Kalhan kirjasta Tom of Finland: taidetta seksin vuoksi.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Homopornoa suomeksi: Phil Androsin "Kreikkalainen naimajuttu"
Kun katselen Tomppaa: Harri Kalhan "Tom of Finland – taidetta seksin vuoksi"
Homoelokuvan parjattu kulttiklassikko: "Cruising"
Kadonnutta pornoa etsimässä: James Francon "Interior. Leather bar"
Isieni mailla: "Gay sex in the 70s"

Hopeinen HBTkuu: Suomi-popin pervot eilen ja tänään 2/4

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat antaneet iskelmä- ja pop-sanoittajille monta aihetta lauluun. Tässä juttusarjassa otan vertailuun muutaman vanhan ja uuden kappaleen ja pohdin niiden kautta homo- ja transaiheiden kuvaamisessa tapahtuneita muutoksia. Toisena vuorossa ovat Meiju Suvaksen Johnny ootko sellainen (1982) ja Jari Sillanpään Oon kuka oon (2008).

Meiju Suvaksen esikoislevyllä kuultu kappale Johnny ootko sellainen on Juha Vainion käännös amerikkalaislaulaja Josie Cottonin hitistä Johnny are you queer (1981), joka kertoo poikaystävänsä mahdollisen homouden kanssa tuskailevasta tytöstä. Aihe oli 1980-luvun Suomessa vielä arkaluontoinen, joten Vainio turvautui jo kappaleen nimessä kiertoilmaukseen sellainen, jota homoista oli vanhastaan käytetty. Tämä ei kuitenkaan jäänyt ainoaksi muutokseksi, sillä iskelmäsuomentajille tyypilliseen tapaan Vainio otti kääntäessään kosolti vapauksia.

Josie Cottonin alkuperäiskappaleen (säv. ja san. Bobby & Larson Paine) minäkertoja on turhautunut poikaystäväänsä Johnnyyn, joka ei halua hellitellä illan pimeydessä. Nyt Johnny on vielä ruvennut kaveeraamaan homojen kanssa, joten tyttö pohtii kuumeisesti Johnnyn suuntautumista ja omaa asemaansa:

And I saw you today boy

walking with them gay boys

can you hurt me so

now I gotta know

Johnny are you queer?

Alkuteksti lähtee siis tytön tunteista ja siitä, että hän tuntee itsensä petetyksi ja ulkopuoliseksi: ”Cause when I see you dancing with your friends / I can't help wondering where I stand.” Juha Vainion suomennoksessa  pari ei sen sijaan vielä edes seurustele, ja tyttö on enemmän pahoillaan ”sellaisen” Johnnyn puolesta kuin omasta puolestaan:

Sä kaipaat seuraa kaverien vain

sun puolestas oon pahoillain

Alkutekstissä tyttö purkaa pelkojaan siitä, että hän ei kenties riitä Johnnylle seksuaalisesti: ”I'm so afraid I'll lose you / if I can't seduce you / is there something wrong?” Juha Vainion suomennoksessa tyttö taas ei pahemmin epäile omia kykyjään, vaan keskittyy valittelemaan sitä, mitä Johnny oikein menettää, kun ei ymmärrä naisten päälle:

Eiks kelpaa sulle Elli

makee karamelli

mitä ilman jäät

et voi sä tietää Johnny

Alkutekstissä Johnnyn mahdollista homoutta ei kuvata vähättelevästi tai paheksuvasti, mutta suomennos kuvaa homo-Johnnya raukkaparkana. Koska ”kunnon seuralainen” ei kelpaa, Johnny on kaikesta päätellen ”erilainen, niin kuin keijukainen”, joka kasvissyöjän tavoin ei tiedä, mitä pihviravintolassa menettää. Tämä liippaa läheltä sitkeänä elävää ajattelutapaa, jonka mukaan homo kyllä eheytyy, kunhan oikea nainen tulee kohdalle.  

Mikään ei estänyt kääntäjä Juha Vainiota kääntämästä kappaletta alkutekstille uskollisesti ja homonäkökulmasta neutraalisti. Tästä huolimatta hän valitsi käännösstrategian, jonka myötä Johnnysta tulee eräänlainen surullisen hahmon ritari. Voidaan siis olettaa, että Johnny ootko sellainen kuvaa paitsi suomentajan omaa arvomaailmaa myös hänen oletustaan kohderyhmän, eli 1980-luvun alun Suomi-iskelmän kuulijakunnan arvomaailmasta.

Vainion puolustukseksi on tosin sanottava, että hänen suomennoksensa on uskollinen Josie Cottonin sinänsä neutraalin kappaleen karmaisevalle musiikkivideolle, jossa Johnny kuvataan stereotyyppisesti naisia pelkääväksi nörtiksi.

Meijun kappaleen vertailukohtana on Jari Sillanpään tulkitsema Oon kuka oon (2008), jonka nimi tuo mieleen La cage aux folles -musikaaliin alun perin tehdyn kappaleen I am what I am. Sillanpään kappale on kuitenkin Anna Erikssonin  säveltämä ja sanoittama supisuomalainen gay anthem, joka oli kuin viimeinen silaus Sillanpään vuonna 2006 tapahtuneelle kaapista tulolle.

Kappaleen alussa minäkertoja muistelee elämänsä vuoristorataa – onnea, iloa ja kaikkea muuta, mikä syömmehen pienehen mahtua voi:

Laulanut olen kuin viimeistä kertaa

ja itkuni sulkenut pois

nauranut niin kuin ei riemulla ääriä ois – –

ja se kaikki on totta, se kaikki on tässä

valona, varjona, jälkenä syvällä mun sydämessä

Kokemustensa voimistamana kertoja on hyväksynyt itsensä ja oman ristiriitaisuutensa sekä sen, ettei oma elämä ole kulkenut turvallisen kaavan mukaan:

Oon kuka oon,

teen mitä teen

pystyn niin vihaan kuin rakkauteen 

en valmiita reittejä kulje

vain koska sen pitäisi olla niin

Äskeisen sitaatin viimeinen säe vie heti ajatukset homouteen, ja ajatus täydentyy myöhemmin kertosäkeessä:

En ketään mä syliini sulje

vain koska sen pitäisi olla niin

Meijun kappaleen kertojan ja Sillanpään laulun minän välille voisi näin ollen kuvitella pienoisen sananvaihdon, joka kuvastaa samalla homouteen liittyvien asenteiden muutosta suomalaisessa yhteiskunnassa ja Suomi-iskelmässä:

–     Eiks kelpaa sulle nainen, kunnon seuralainen? Musta tuntuu vain että ootkin Johnny vähän sellainen!

–     Oon kuka oon, teen mitä teen. Tyydy en ikinä puolikkaaseen.

Osa 3

Samasta aiheesta:
Hopeinen HBTkuu: Suomi-popin pervot eilen ja tänään 1/4

Homopornoa suomeksi: Phil Androsin "Kreikkalainen naimajuttu"

"Peräaukkojen asiantuntijana saatoin sanoa, että Peräkylän Texillä oli kenties kuumin ja kirein tunneli, johon olin koskaan sallinut päivänvalon paistaa. Tunnustelin tietäni eteenpäin kuin sokea yksisilmäinen tutkimusmatkailija kapeassa railossa, ja lopulta tupsahdin vasten eturauhasta."

Jos Tom of Finland olisi kirjoittanut satuja, ne olisivat epäilemättä kuulostaneet juuri tältä. Sanailun takana on kuitenkin Tompan aikalainen Samuel Steward, joka julkaisi muun muassa Phil Andros -salanimellä homopornoa 1960–1980-luvuilla. Helsinkiläinen laatukustantamo Into Kustannus teki vuonna 2013 pienen homokulttuuriteon julkaisemalla suomeksi kaksi Andros-romaania: Kädet ylös, housut alas (The boys in blue) ja Kreikkalainen naimajuttu (Greek ways). Sain itse juuri kaluttua viimeksi mainitun, joka tarjoaa täyden lastin hykerryttävää homostelua suoraan 1970-luvulta.

Phil Andros -romaanien samanniminen minäkertoja hyödyntää kreikkalaisen puolijumalan avujaan sanfranciscolaisena prostituoituna ja pornotähtenä. Hän on todellinen sänkykamarin Fil Antrooppi, joka peräänantavasti julistaa vapaan seksin ilosanomaa ja kommentoi edesottamuksiaan reippaalla camp-otteella.

Kreikkalainen naimajuttu sijoittuu pääosin bordelliin, jossa Phil on yksi bordelliemäntä Jerryn monista suojateista. Välillä palvellaan asiakkaita ja välillä kuvataan pornoleffaa, mutta koskaan ei tarvitse kovin kauaa etsiä aasinsiltoja ennen kuin päästään itse asiaan. Ulkomaailmaa ja yhteiskuntaa edustaa lähinnä virkavalta, joka yrittää kovasti tunkea lonkeroitaan Jerryn ja hänen poikiensa bisneksiin. Onneksi sankarimme Phil on paitsi komea myös viisas, ja ei aikaakaan, kun poliisia pamputetaan taas.

Kreikkalainen naimajuttu on kursailematonta homopornoa, jossa herkutellaan yllin kyllin myös erilaisilla fetisseillä. Suurta osaa niistä ei tee mieli kokeilla kotona, mutta kerronnan hulvaton humoristisuus ja liioitteleva camp-henki tarjoavat silti huomattavasti suuremman nautinnon kuin useimpien valtavirran pornoelokuvien iloton gay for pay -jyystö. Androsin teksti tuokin elävästi mieleen Tom of Finlandin piirrokset, joissa karjuilla on aina virne suupielissä, vaikka he kärvistelisivät vähintään kahden seipään nokassa. Toisena vertailukohtana on Larry Kramerin klassikkoteos Faggots, joka on seksuaalisesti aivan yhtä suorasukainen kuin Androsin teos mutta astetta korkeakirjallisempi ja paljon pirullisempi.

Androsin teksti etenee kuin siivellä, ja ilmailuvertaus on sikälikin paikallaan, että joltakulta kyllä lentää ihan joka luvussa. Liukkaasta lukukokemuksesta on toki kiittäminen myös Aulis Hårdin – heh heh – suomennosta, jossa alkutekstin nokkelat ruokottomuudet on väännetty kunnon niska-perseotteella selvälle suomelle.

”Älä makaa miehen kanssa niin kuin naisen kanssa maataan, sillä se on kauhistuttava teko. No, lakeja ei koskaan laadita, ellei ”rikos” ole niin yleinen, että on pakko. Mooseksen pojat taisivat olla melkoisia homostelijoita. Joka tapauksessa laki ei koskenut minua. Minä en maannut miehen kanssa. Minä seisoin. Suljin silmäni, sillä en erityisemmin välittänyt nähdä superkyttää edessäni pitelemässä kiinni nilkoistaan hölmön näköisenä univormun takki pään yli vedettynä, perse paljaana ja housut myttynä linkoissa. Sen sijaan katselin lukemattomia nuoria kenturioita, jotka loputtomassa suorassa rivissä odottivat itse kukin Herran koston iskevän takaapäin. Käteni ja paimensauvani ovat suojeleva teitä…”

Kreikkalainen naimajuttu iskee lukijaan kuin kymmenen tuuman taikakaulin, eikä mikään elämää pienempi tietysti sopisikaan kuvaamaan 1970-luvun San Franciscon homoutopiaa. Niin liioittelevalta kuin kirjan seksikohtaukset tuntuvatkin, en voi olla ajattelematta Gay sex in the 70’s -dokumenttia. Siinä eräältä aikalaiselta kysyttiin pornon suhteesta tuon ajan todellisiin seksitapoihin, ja vastaus kuului: ”Porno jäi kakkoseksi – elämä oli pornoelokuva.”

”Hitto soikoon”, urahdin ja katsoin kallistetusta asennosta hänen ylleni kohoavaa hahmoaan. ”Kalusi sopisi paremmin metrotunneliin.”

Into Kustannuksen toinen Andros-kirja. Lue arvio. 

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Isieni mailla: ”Gay sex in the 70s”
”Disco Discharge” paketoi homodiskon
Kirjoja rakastamisen vaikeudesta: Alain Claude Sulzerin ”Väärään aikaan” ja Larry Kramerin ”Faggots”

Minä olen (turhankin) monta: John Irvingin uutuus puntarissa

 ”Mä olen Uuden-Englannin nahkamies / aina ilosta syntyvä uudestaan.” Nämä J. Karjalaisen säkeet summaavat täydellisesti myös John Irvingin viimeisimmän kirjan In one person eli Minä olen monta (2013, suom. Kristiina Rikman).

Kirja seuraa biseksuaalisen minäkertojan Billy Abbottin varttumista 1950-luvun Uudessa-Englannissa ja hänen rakkauselämäänsä, jossa toivottomat ihastukset seuraavat toistaan. Irving toteaa Helsingin Sanomien haastattelussa käsittelevänsä romaanissaan seksuaalisen suuntautuneisuuden synnyttämää vihaa. Tarinaan mahtuukin Billyn lisäksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen koko: on ristiinpukeutuvaa isoisää, epäilyttävän leveäharteista kirjastontätiä ja yhtä sun toista pervoa, joiden kautta Irving tarkastelee identiteettikysymyksiä ja seksuaalista suvaitsemattomuutta eri vuosikymmenillä. Kirjassa riittää aikatasoja ja mitä erikoisimpia juonenkäänteitä siinä määrin, että tunnelma on kuin turboahdetussa telenovelassa. Kaiken lisäksi Irving viittaa väsymättä näytelmäkirjallisuuden klassikkoihin ja luo tapahtumille siten vielä yhden metatason.

Olen jostain syystä aina vieroksunut John Irvingin tuotantoa. Muistan joskus aloittaneeni yhtä kirjaa, mutta se ei imaissut mukaansa ja jäi sitten kesken. Minä olen monta -kirjan aihepiiristä kuullessani ajattelin, että nyt tai ei koskaan. Kirjan luettuani jouduin valitettavasti toteamaan: ei koskaan enää. Luulisi, että vähemmistöihin kohdistuvan syrjinnän kuvaus puhuttelisi juuri vähemmistöön kuuluvaa, mutta itselleni koko kirja jäi jotenkin ulkokohtaiseksi. Tähän oli varmaankin pääsyynä se, että en voinut sietää Billyn muka nokkelaa ja satiirista kertojanääntä, jonka ansiosta kokonaisuus alkoi muistuttaa valmiiksi naurettua komediaa ja joka hyvin tehokkaasti esti eläytymisen kirjan tapahtumin ja henkilöihin. Toisaalta kirjallisuusviitteiden jatkuva viljely tuntui teennäiseltä ja teki lukukokemuksesta monin paikoin tappavan tylsän.

Sain kiinni aidoista tunteista oikeastaan vasta kirjan loppupuolella, jossa kuvataan aids-kriisin aamunkoittoa ja ystävien kuoleman aiheuttamaa surua. Autenttisen tuntuisissa välähdyksissä kerrotaan myös New Yorkin tuolloisesta homoalakulttuurista, jota olen käsitellyt myös aiemmassa blogikirjoituksessani.

Irvingin kirjassa riittää kritisoitavaa, mutta kiertoilmauksien viljelystä häntä ei voi syyttää.
Kääntäjäkin on tyylille uskollinen.

Kustantaja kuvaa ”tragikoomista” Minä olen monta -teosta Irvingin uskaliaimmaksi ja kunnianhimoisimmaksi romaaniksi, enkä oikein tiedä, mitä tästä ajattelisin. Samoihin kansiin on kyllä saatu mahdutettua sateenkaaren koko värikirjo, mutta kokonaisuus ei vakuuta. En tiedä, viittaako uskaliaisuus seksikohtauksiin, mutta jostain syystä koin ne suorastaan vastenmielisiksi – kuin joutuisin seuraamaan ikävien ihmisten touhuamista. Tämä oli uusi kokemus, koska kynnykseni näissä asioissa on todella korkea. Ehkä tässäkin oli pohjimmiltaan ongelmana kertojan muka nokkela sävy, joka tappaa tehokkaasti kaiken aidon eläytymisen.

Minä olen monta -kirjassa oli loppujen lopuksi kiinnostavinta aihepiiri, muutamat mehevät juonenkäänteet, Timo Mänttärin suunnittelema hykerryttävä kansi ja Irvingin hovikääntäjän Kristiina Rikmanin loistavan hyvä ja toimiva suomennos. Irvingiin ei kyllä huvita toiste tarttua, sillä hänen tyylinsä ei kerta kaikkiaan uppoa minuun. Loppukin vaatii siis J. Karjalaista: ”Sä revit lehden muistokirjasta / oon sun mielestä poissa kokonaan.”

Minä olen monta Adlibris-verkkokaupassa

Se mehevämpi "Mennyt maailma": Alan Hollinghurstin "Vieraan lapsi"

Brittiläinen Alan Hollinghurst on ehdottomasti yksi suosikkikirjailijoistani. Hollinghurst tuli suuren yleisön tietoisuuteen viimeistään Booker-palkinnon saaneella The line of beauty -romaanillaan (2004), joka on häikäisevän hieno Thatcherin ajan Englannin, luokkayhteiskunnan ja aidsin alkuaikojen kuvaus. The line of beautya ei valitettavasti ole vielä suomennettu, mutta viime syksynä saatiin sentään pää auki, kun Otava julkaisi Hollinghurstin tuoreimman romaanin The stranger’s child (2011) eli Vieraan lapsi. Käännöksestä vastaa Markku Päkkilä.

Vieraan lapsi tapahtuu monella aikatasolla ja kertoo nuorena kuolleesta runoilijasta Cecil Valancesta, jonka salaisuudet polttelevat vuosikymmenestä toiseen ja vaikuttavat ratkaisevasti hyvin monen ihmisen elämään. Romaanin alku on minusta todella kiehtova ja mehukas "vastine" Evelyn Waugh’n Mennyt maailma -romaanille – hieno ja kutkuttava kartanoelämän kuvaus. Siinä seurataan Cecil Valancen viikonlopunviettoa opiskelijatoverinsa George Sawlen perheen kartanossa ja Valancen runollis-lihallista suhdetta Georgeen ja tämän sisareen Daphneen. Tuona viikonloppuna Cecil kirjoittaa Daphnen muistikirjaan isänmaallisen rakkausrunon, ja kun Cecil myöhemmin kaatuu sodassa, runosta tulee koko kansakunnan yhteistä omaisuutta.

Romaanin muissa osissa kuvataan myöhempien tulkitsijoiden ja elämäkertureiden epätoivoisia yrityksiä pureutua Cecilin yksityiselämään ja ymmärtää runon puheita ”varjoissansa salaisuuksiaan supattavasta lemmenparista”. Kuka tämä lemmenpari oikeasti oli: Cecil ja George vai Cecil ja Daphne? Yksi näistä Cecil-intoilijoista on elämäkerturi Paul Bryant, joka yrittää tonkia salaisuuksia 1970–1980-lukujen vaihteessa haastattelemalla sekä Georgea että Daphnea. Homoseksuaalina Bryant on luonnollisesti kiinnostunut juuri Georgen ja Cecilin mahdollisesta homosuhteesta.

Pohjimmiltaan Vieraan lapsi kirja kertoo siitä, miten ihmiset haluavat muistaa asiat itselleen sopivalla tavalla ja miten tutkijat ja elämäkerturit pyrkivät pöyhimään ruumiskasoja ja tuomaan salaisuuksia päivänvaloon – tai vastaavasti jatkamaan niiden peittelyä. Elämäkertoja kuvataan ”runolliseksi ennallistamiseksi”, mikä on tietysti seksuaalivähemmistöjen kohdalla tarkoittanut usein homouden tai lesbouden häivyttämistä milloin mistäkin syystä. Suomalaisia esimerkkejä tästä ovat runoilijat Uuno Kailas ja Kaarlo Sarkia, kuten Sateenkaari-Suomi-kirjassa kerrotaan. Erityisen ilmeistä tämä peittely on ollut, jos henkilö on jollain tapaa nostettu kansakunnan kaapin päälle pyhimyksen asemaan. Myyttinen runoilija Cecil Valance on isänmaallisen runonsa ansiosta tämän kirjan Marski.

Hollinghurst on kerrassaan virtuoosimainen kertoja, joka tekee tarinasta kuin tarinasta kiehtovan punomalla siihen historiaa, arkkitehtuuria, musiikkia ja muita taiteita sekä brittiläisen luokkayhteiskunnan ja homoelämän kuvausta. Myös Vieraan lapsi oli minusta juuri oikealla tavalla korkeakirjallinen lukukokemus. Tällä tarkoitan sitä, että kirjan lukeminen kiehtoo kuin kartanokierros puolirasvaisia juttuja kertovan esteetikon kanssa. Juonenkuljetuksen lisäksi kirjassa on nautittavinta Hollinghurstin psykologinen tarkkanäköisyys, joka riisuu ihmiset paljaaksi ja asettaa heidät ironiseen valoon. Tästä on hyvänä esimerkkinä elämäkerturi Paul Bryantin tuskailu:

”Oli käsittämätöntä miten huonosti ihmiset muistivat asioita; kaikki hänen avaintodistajansa olivat 80-vuotiaita ja hänen mielikuvissaan he olivat juuttuneet paikalleen tai laukkasivat oravanpyörässä tavoitellen jääräpäisesti yhtä ja samaa ajan silottamaa muistijälkeä kuono ja käpälät ojossa.”

Markku Päkkilän käännös välittää hienosti Hollinghurstin tyylin, joka on milloin karkeaa, milloin tavattoman kaunista, milloin kaikkea yhtä aikaa: 

”Mieleen alkoi nousta kuvia siitä oikeasta Cecilistä, alastomana ja vettä valuvana Camjoen rannalla – –. Kauniita kuvia kaikki, mutta sekalaisia ja jälkikäteen korjailtuja ja retusoituja. Hän oli tallettanut mieleensä muutakin, yksityisiä ja lumottuja kuvia, jotka eivät olleet niinkään silmin nähtyjä kuin tuntemuksia, käsissä säilyneitä muistoja Cecilin ruumiinlämmöstä, ihon hiuksianostattavasta kauneudesta, lämpimästä vyötäröstä paidan alla ja karheista kiharoista vyötärön alapuolella. Georgen rukoukseen liitetyt sormet avautuivat varovaiseen muistinvaraiseen hyväilyyn. Ja sitten tietysti vielä se maineikas… maineikas membrum virile, joka oli nyt ikuisesti tavoittamattomissa marmoritakin alla, mutta kerran niin malttamattoman eloisa ja innokas… Ja se miten Cecil oli siitä puhunut, juhlallisesti ja vastuuntuntoisesti – sananvalinnoista olisi voinut luulla, että aiheena on Magna Carta.”

Toivon kovasti, että Otava julkaisisi Hollinghurstin tuotannosta seuraavaksi The line of beautyn. Kääntämistä odottavat myös esikoisteos The swimming-pool library (1988) sekä romaanit The folding star (1994) ja The spell (1998).

Vieraan lapsi kustantajan verkkosivuilla
Vieraan lapsi Adlibris-verkkokaupassa: pokkari ja kovakantinen

Kirjoja rakastamisen vaikeudesta: Alain Claude Sulzerin "Väärään aikaan" ja Larry Kramerin "Faggots"

Luin hiljattain peräkanaa kaksi romaania, jotka edustavat homohistorian kahta ääripäätä: toinen kuvaa 1950-luvun äärimmäistä salailun kulttuuria ja toinen 1970-luvun seksuaalisen vapautumisen huippuvuosia.

Salailun ja häpeän aikaa kuvaa sveitsiläisen Alain Claude Sulzerin Väärään aikaan (2010, suom. Raija Nylander), jossa nuorimies alkaa selvittää kauan sitten oman käden kautta kuolleen isänsä tarinaa. Johtolankana on vain isän valokuvassa oleva rannekello, joka aikakoneen tavoin johdattaa pojan menneisyyteen isän jäljille. Takautumajaksoissa maailmaa päästään seuraamaan myös isän silmin. Hitaasti salaisuutensa paljastava tarina on rakennettu taidokkaasti ja hienovireisesti, ja suomennoskin toimii hyvin. Ajoittaisesta sivulausevyörytyksestä voi tosin päätellä, että saksankielisen alkutekstin kiemurat ovat varmasti nostattaneet hien kääntäjän otsalle.

Väärään aikaan kertoo yhden homomiehen traagisen elämäntarinan ja toimii samalla lukemattomien homosukupolvien kohtalon vertauskuvana. Samalla se kertoo ahdasmielisyyden keskelläkin aina sitkeästi eläneestä kaipuusta, nykyhetkestä, joka ”oli niin vahva, ettei se sietänyt rinnallaan mitään muuta”.

Seitsemänkymmentäluvun villejä vapautumisen vuosia taas kuvaa Larry Kramerin klassikkoteos Faggots (1978). Muutaman päivän aikana tapahtuva yltiösatiirinen Faggots kuvaa henkilöidensä kautta aikansa homokulttuurin suorastaan pakonomaista seksikeskeisyyttä ja estottoman seksuaalisen nautiskelun koko kirjoa. Romaanista on toistaiseksi julkaistu suomeksi vain herkullinen muutaman sivun katkelma Hinttarit Jukka O. Miettisen toimittamassa homoantologiassa Miesten kesken (1993). Katkelman on suomentanut Juhani Lindholm:

”Kevätkauden viimeiset kaupunkiorgiat pidettiin Garfield Toyen luona. – – Nähdessään niin paljon mustaa lihaa Blaze, joka oli New Yorkin hallitseva musta transsu, oli vähällä tikahtua odotukseensa; Garfield kyllä tiesi, missä hänen suunsa ja/tai perseensä olisi, kun valot sammutettaisiin. Morrisonilla ja Hubiella oli kummallakin peesissä söpö valkoinen poju, joita he kiskoivat perässään kuin näyttelymopseja hihnassa; Morryn poju oli nimeltään Wilder ja Hubien poju Slim. Slim kuului juuri tulleen länsirannikolta, missä hän toimi matikanopettajana, ja oli tutustunut Hubieen ja tämän ihanaan yhdentoista tuuman melaan Keskuspuistossa. Morry sanoi maininneensa tilaisuudesta muutamalle mustalle ystävälleen Kansan lakipalvelussa, joten Garfieldillä olisi lähiaikoina odotettavissa vielä lisääkin mustaa lihaa.”

Kaikilla romaanin henkilöillä tuntuu olevan hirveä kiire ottaa menetetyt häpeän vuodet takaisin korkojen kera, ja vain rakkautta janoava päähenkilö Fred Lemish tuntuu pohtivan, ettei elämä voi jatkua näin, että pelkkä irrallinen lihallisuus ilmaan mitään tunteita on henkisesti tuhoavaa. Jälkiviisaana on helppo pitää Krameria eräänlaisena oraakkelina, joka osasi ennustaa koko tämän orgastisen vapautumisen ajan loppua. Se koitti 5.6.1981, kun Yhdysvaltain terveysviranomaiset ensimmäisen kerran raportoivat viiden homomiehen oudoista tautitapauksista, jotka osoittautuivat myöhemmin aidsiksi. Kramerin kirjaa on mahdotonta lukea ilman, että koko ajan ajattelisi, mitä sitten tapahtui, ja lopun rantakohtaus on tämän vuoksi suorastaan hyytävä:

”The beach is filled with all my friends. All dressed in white.  – – Yes, all my friends are here. It’s hard to leave you. All this beauty. Such narcotic beauty. Yes, it’s hard to leave.”

Kaiken kaikkiaan kirja on kuitenkin todella hykerryttävä lukukokemus ja herkullinen ajankuva, jossa sen ajan New Yorkin oikeat homoklubit ja julkkikset on vain kepeästi verhottu fiktion kaapuun ja joka kaikessa uskomattomuudessaan on kuulemma hyvin totuudenmukainen kuvaus sen ajan urbaanista homoelämästä.

Sulzerin ja Kramerin kirjat edustavat ääripäitä, joiden välissä koko homokulttuuri osittain yhä tempoo. Ja jossain siinä keskivaiheilla yhä suurempi joukko elää normaalia arkielämäänsä avoimesti siinä missä kaikki muutkin.

Väärään aikaan Adlibris-verkkokaupassa
Faggots Adlibris-verkkokaupassa