”You and me together, fighting for our love”: syntikkapopin pervot 2/2

Depeche Mode, Visage ja Soft Cell pääsivät ääneen tämän jutun ensimmäisessä osassa, jossa tutustuttiin 1980-luvun brittiläiseen syntikkapoppiin lähinnä synti edellä. Fetissiklubien kellareista ja pornoteatterien välkkeestä päädyttiin vuoteen 1984, jolloin Blancmange lauloi kaiken muuttaneesta tuntemattomasta Abba-coverissa The day before you came.

Tämä yltiöromanttinen mutta samalla pohjattoman surumielinen laulu vie ajatukset toiseen uuteen tulokkaaseen, joka muutti samoihin aikoihin kaiken. Aids ja sen laukaisemat asenteet pakottivat homoyhteisön kokomaan rivinsä ja tarttumaan uudelleen aseisiin, jotka oli 1970-luvun alun gay liberationin jälkeen osin unohdettu sängyn alle. 

Muutos kuuluu hyvin myös tuon ajan syntikkapopista, jossa painopiste siirtyi kellareista kaduille ja panemisesta politiikkaan.

Bronski Beat

Jimmy Somervillen, Steve Bronskin ja Larry Steinbachekin Bronski Beat (1983–1995) ei vaivautunut kätkemään homoagendaansa kielikuviin toisin kuin vaikka Pet Shop Boys (kuvassa Neil Heart-singlen kannessa vuonna 1988). Bronski Beatin suunta oli selvä jo ensisinglestä Smalltown boy (1984) lähtien: tarvittaessa jätetään vaikka koko entinen elämä taakse, jotta voitaisiin elää itselle rehellisesti.

Laulun pikkukaupungin pojan pakomatkan tulos jää avoimeksi, mutta kappaleen musiikkivideo [ks. Hopeinen HBTkuu: Suomi-popin pervot eilen ja tänään 4/4] päättyy lohdulliseen kuvaan, jossa poika kohtaa perillä Lontoossa kaltaisiaan. He tarjoavat vuosien yksinäisyyden tilalle lupauksen yhteisyydestä ja taistelutoveruudesta. 

Kovin ruusuista tulevaisuutta pojille on silti vaikea ennustaa, sillä 1980-luku oli sateenkaariyhteisölle kirjaimellisesti veristä taistelua. Tällä taistelutantereella toiset kaatuivat taudin voimasta, toiset nyrkistä.

Taisteluasemista lähtee myös Bronski Beatin kakkossingle Why? (1984), jonka kertoja on joutunut pahoinpidellyksi suudeltuaan toista miestä. Hän makaa häväistynä maassa ja osoittaa sanansa sille, joka ensin oli luonut pariskuntaan halveksuvan katseen ja jolla nyt on nyrkki veressä: ”Sano, miksi. Miksi haluat tuhota elämäni, tuomita minut, haukkua tautiseksi, nimitellä syntiseksi – järkkymättä ja ilman syyllisyyttä. Miksi?”

Can you tell me why

you in your false securities

tear up my life

condemning me

name me an illness

call me a sin

never feel guilty

never give in

tell me why?

Aids-kriisin synnyttämä taudinpelko kanavoituu laulussa homovihaan ja väkivaltaan, mutta kertoja valaa uskoa kumppaniinsa ja samalla koko sateenkaariyhteisöön kutsuen tovereita aseisiin: ”You and me together, fighting for our love.” Laulu päättyy toistuvaan hätähuutoon, jonka voidaan ajatella kohdistuvan pahoinpitelijän lisäksi koko yhteiskuntaan: ”Sano, miksi!”

Bronski Beatin aloituskokoonpanon yhteinen taistelu jäi kovin lyhyeksi, sillä laulaja Jimmy Somerville lähti bändistä kesällä 1985 ja perusti uuden yhtyeen. Siitä kohta lisää, mutta ensin sananen Erasuresta.

Erasure

Jutun ensimmäisessä osassa listasin jo Erasure-duon toisen puoliskon Vince Clarken saavutuksia homopopin kummisetänä. Vaikka umpihetero Clarke teki pervoa poppia jo Depeche Moden esikoislevylle, vuonna 1985 perustetussa Erasuressa siitä jalostui suoranainen kutsumustyö. Asiaan vaikutti varmasti duon avoimesti homo laulaja Andy Bell.

Bell korosti jo varhain haastatteluissa, että Erasure teki sanoituksistaan tahallaan sukupuolineutraaleja ja että häntä ei koskaan nähtäisi musiikkivideoissa leikkimässä heteroa. Asia tuli harvinaisen selväksi jo bändin Wonderland -esikoisalbumin (1986) kappaleessa Pistol, joka kertoo kaksimielisin sanakääntein seksistä poliisin (”blue boy”) kanssa.

Blue boy go get your gun

hands together we can have some fun

out tonight and the beat goes on

what a criminal situation

Otan kuitenkin ensin tarkasteluun Erasuren kakkoslevyn The circus (1987) kappaleen Hideaway, koska se on eräänlainen Bronski Beatin Smalltown boyn velipuoli. Molemmat laulut kertovat kotoaan lähtevästä pojasta, mutta Hideawayssa kyse ei ole karkulaisesta, vaan poika on tullut perheensä hylkäämäksi homouden paljastumisen jälkeen.

Homo-sanaa ei kappaleessa suoraan mainita, mutta asia on ilmaistu coming out -tarinoista tutuilla sanakäänteillä: ”Poika päätti kertoa perheelleen, mitä hän sydämessään tunsi. Hän ei enää kestänyt peittelyä, ei kyennyt salaamaan totuutta. Äiti puhkesi itkuun, isä vaikeni kuin muuri.”

Ensimmäisen säkeistön puolivälissä ulkopuolinen kertoja muuttuu yhtäkkiä minäkertojaksi, mikä tuo tarinan iholle: ”Isä, mikset enää puhu minulle. Äiti, vieläkö itket itsesi uneen? Vieläkö olet ylpeä pikkupojastasi?

One day the boy decided

to let them know the way he felt inside

he could not stand to hide it

his mother she broke down and cried

oh my father

why don't you talk to me now

oh my mother

do you still cry yourself to sleep

are you still proud of your little boy

Tämän jälkeen ulkopuolisen kertojan ja minäkertojan vuorottelu jatkuu luoden vaikutelman siitä, että ulkopuolisen kertojan puhe on pojan rohkaisevaa sisäistä puhetta omalle itselle: ”Älä pelkää. Piilottelu on ohi. Uusi maailma odottaa, ja pärjäät kyllä omillasi. – – Rakkaus parantaa, aika parantaa, pitää vain karaistua.”

Don't be afraid

you don't have to hide away

there's a new world

you can make it on your own – –

love will mend your broken wing

time will slip away

learn to be brave

Kaapista tulo on keskiössä myös Erasuren esikoislevyn cd-painoksella kuultavassa laulussa March on down the line. Bronski Beatin Why-kappaleen tavoin kertoja valaa omasta sisuuntumisesta kumpuavaa uskoa kanssaveljiin ja -sisariin ja kutsuu heitä yhteiselle marssille taistelemaan rakkauden puolesta: ”Tee kulta tilaa. Piilottelu saa riittää, tuli mitä tuli. – – Uusi päivä, uudet kujeet. Tällä kertaa tulen ulos. Pelataan tätä peliä ja marssitaan eteenpäin.”

Lover out my way

I'll stand up to anything – –

a new day, a new way

I'm coming out this time

a new name, let's play the game

and march on down the line

Myöhemmin kertoja toteaa, että ”taistelun voittamisen” jälkeen voi seistä jälleen pää pystyssä. Tulkitsen tämän niin, että kertoja viittaa kaapista tuloa edeltäneeseen jaakopinpainiinsa ja sitä seuranneeseen voimaantumiseen. Ulkoista taisteluahan ei ollut voitettu millään tavoin, koska ennakkoluulot kukoistivat ja omaa rautanyrkkiään heristi myös Thatcherin luotsaama konservatiivihallitus.

March on down the linessa huomio kiinnittyy erityisesti säkeisiin: ”God is on our side / dance on up to heaven.” Mielikuva Jumalan armosta taivaaseen tanssivista homoista on väkevä vastalause aids-kriisin ruokkimille synti- ja helvettipuheille ja samalla osoitus uhmakkaasta elämänilosta yhteisössä, joka jatkuvasti menetti omiaan. Tanssisosiaalisuudesta tulee näin politiikan ja vastarinnan ilmentymä.

Vastaavaa voimapuhetta tarjoaa Erasuren kolmannen albumin The innocents (1988) singlelohkaisu Chains of love, josta välittyy samalla miestappioiden ja homovihan aiheuttama suru ja lamaannus. 

Kappaleen kertojaminä kysyy kumppaniltaan, vieläkö tämä muistaa ajan, jolloin kadulla saattoi kävellä käsi kädessä, jutella säästä ja suunnitella tulevaa. Ajan, jolloin aikaa tuntui olevan rajattomasti.

Do you remember

there was a time

when people on the street

were walking hand in hand in hand

they used to talk about the weather

making plans together

days would last forever

Vapaan rakkauden ja huolettomuuden aika oli ohi, ja hiv oli ehkä aloittanut myös kertojan parisuhteessa viimeisen lähtölaskennan. Mahdottoman edessä kertoja hakee turvaa kumppanistaan ja kokoaa voimansa vakuuttaakseen: ”Yhdessä me murramme nämä rakkauden kahleet. Periksi ei anneta.”

Come to me, cover me, hold me

together we'll break these chains of love

don't give up

don't give up

together with me and my baby
break these chains of love

Rakkauden kahleet -kielikuva summaa sen, miten pahasti aids-kriisi homoyhteisöä orjuutti. Rakkautta ei voinut enää ilmaista avoimesti, jos ei halunnut löytää itseään kadulta makaamasta naama verissä. Rakkaudesta ei saanut enää myöskään puhua julkisesti, koska Thatcher runnoi The innocents -levyn ilmestymisvuonna 1988 paikallishallintolakiin homopropagandapykälän nro 28. Pykälä kielsi hallintoa edistämästä homoseksuaalisuutta julkaisuissa tai muuten tai edistämästä kouluopetusta homoseksuaalisuuden hyväksyttävyydestä.

Chains of lovessa rakkauden kahleet viittaavat myös siihen, että aids-kriisin aikana mitään ei voinut enää suunnitella, koska niin monella sairastuneella oli niin vähän aikaa jäljellä. Samalla yhteisön sisäiset jännitteet kasvoivat ja entiset veljet ja sisaret vetivät rintamalinjoja puolin ja toisin.  Kun pelkkä oma uhma tai ylpeys ei enää tunnu riittävän, Chains of loven kertoja löytää toivoa kahden kahlekuninkaan yhteisestä kohtalosta.

The Communards

Kovinta huutia Thatcherin politiikalle ja ajan asenneilmastolle antoi The Communards -duo (1985–1988), jonka Bronski Beatista lähtenyt Jimmy Somerville perusti yhdessä Richard Colesin kanssa. Bändin radikaaliutta kuvasti myös sen nimi, joka oli lainattu Pariisin kommuunin vallankumouksellisilta, kommunardeilta.



The Communardsin lauluntekstit ovat koko yhteisölle sateenkaariyhteisölle suunnattua voimapuhetta, jossa puututaan vihaan ja syrjintään ja sanallistetaan yhteistä surua. Esimerkiksi käy singlekappale There’s more to love (1988), jossa kertoja perustelee rakkaussuhteestaan vaikenemista väkivallan uhalla ja viittaamalla epäsuorasti vaikenemispykälä 28:aan:

I would like to shout it from the highest mountain
to tell the world I've found love and what it means to me
but all around there’s violence and laws
to make me think again
maybe one day they will understand
there's more to love than boy meets girl

Lopussa laulun sävy muuttuu uhmakkaaksi, kun kertoja sanoo kipuavansa vuorelle ja huutavansa totuuden julki: ”Minua ei nujerreta koskaan. Jonakin päivänä niiden on pakko tajuta.”

Kappaleen musiikkivideosta uhmaa on tosin vaikea huomata, koska tekstin purevuus peittyy siinä puskafarssin alle. Samaa myyntitaktiikkaa bändi käytti monissa muissakin videoissaan.



There’s more to loven kaltaista meikäläisten mentaalivalmennusta edustaa myös The Communardsin esikoislevyllä Communards (1986) kuultava Disenchanted. Sen kertoja puhuttelee ”pettynyttä ja vihaista nuorukaista”, joka on joutunut syrjinnän kohteeksi. Samalla kertoja korostaa taistelutoveruutta vakuuttamalla olevansa miehen ystävä ja pysyvänsä tämän rinnalla tukena kaikessa.

Hey there boy, what is wrong with you
no future, no hope, just broken dreams
you spend your days wondering why
I'll be your friend, I'll be around
I'll be everything you need

Lopussa kertoja vielä valaa poikaan uskoa ja vakuuttaa, että vielä on toivoa ja tulevaisuutta, jos vain uskoo itsensä. ”Pride is something good for you”, hän korostaa kutsuen poikaa näin mukaan ylpeään homoaktivismiin.



The Communardsin kakkoslevy Red (1987) jatkaa esikoisen uhmakasta linjaa, mutta laulujen taustalla kummitteleva aids-aave tuo voimapuheeseen usein lohduttoman sävyn. Enää ei taistella liikkumatilasta, vaan hengissä selviämistä yksilöinä ja yhteisönä.

Tämä on ilmeistä esimerkiksi kappaleessa Victims, jonka nuori päähenkilö Billy on irtisanottu sairautensa vuoksi. Hänellä on jäljellä vain muutama luottoystävä, jotka eivät ”pese käsiään ja petä”. Tien pää häämöttää, mutta ainakaan Billy ei kuolisi yksin. Kertoja suomii vihapuhetta syytäviä tekopyhiä ihmisiä ja korostaa kerta toisensa jälkeen: ”Syyllisiä ei ole, on vain uhreja.”

Billy's young and Billy's dying
fighting every day
the few he trusts will give him strength
they will not walk away
love will never wash its hands
and never will betray
Billy can't escape the truth
but he won't die alone
no-one to blame
there's only victims



Red-levyn puhuttelevin laulu on kuitenkin For a friend. Se on omistettu homoaktivisti Mark Ashtonille, joka perusti ystävänsä kanssa Pride-elokuvasta (2014) tutun Lesbians and gays support the miners -järjestön. Ashton oli myös Jimmy Somervillen ja Richard Colesin sydänystävä, ja laulu kertoo menetyksen mykistävyydestä: ”Kenenkään vuoksi en itkenyt niin kuin sinun vuoksesi”, kertoja toteaa laulun alussa.

The Communardsin lauluissa ylpeys ja aktivisti olivat usein ratkaisuja toivottomuuteen, mutta nyt ne muistuttavat kertojaa vain ystävän menetyksestä: kesä tulee, mutta enää ei ole toista rinnalla marssimassa rakkauden puolesta. Surusta nousee viha, jonka voimalla kertoja vakuuttaa jatkavansa yhteisten unelmien toteuttamista.

Summer comes
I remember how we'd march
we'd march for love and pride
together arm in arm
tears have turned
turned to anger and contempt
I'll never let you down
a battle I have found
and all the dreams we had
I will carry on



Ajatus ystävien muistosta voimaannuttavana tekijänä tuo yllättäen syvällisyyttä myös Red-levyn suurimpaan hittiin – cover-versioon Gloria Gaynorin höyhenenkevyestä diskorallista Never can say goodbye. Tässä kontekstissa laulu tuntuu viestittävän, että kaveria ei jätetä eikä kaatuneita unohdeta. Marssi jatkuu ”sinun kanssasi sinua ilman”, ja päällimmäisenä on sama kiitollisuus jaetuista iloista ja suruista kuin Red-levyn kappaleessa Lovers and friends. 

Lovers and friendsiin on hyvä lopettaa, sillä tämän aidsista kertovan laulun sanoma kaikuu vahvana myös nyt, kun maailmalla vietetään kesän Pride-juhlia ja sateenkaariyhteisö marssii muistellen samalla Orlandon joukkomurhan uhreja:

You'll never know
how much it came to mean to me
to have you by my side
in battles lost and won



Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Ylpeyttä ja ennakkoluuloja: Pride-elokuva ja Billy Elliot -musikaali

Viisi biisitärppiä 3 (Andy Bellin uutta tuotantoa)

La dolce vita – äänioikeudeton suru ja elämäkeskeiset hautajaiset

Kaatuneiden muistopäivä: We were here -dokumentti

Seksuaalipakolainen muistelee: Olli Nuutisen Kommentteja kahteen elämään

Stonewall – katujen kuningattarien kapina

”Hot, sticky, still so cool”: syntikkapopin pervot 1/2

Syntikkapop. Jo pelkkä sana tuo mieleen ompelukoneen lailla tajuntaa tikkaavan säksätyksen, brittiaksentin ja kirjavan kuvakavalkadin, jossa vuorottelevat lähes koomisen vakavat pukumiehet ja paratiisista pöllähtäneet poikakukot. Tämä monimuotoinen melankoli(n)an laji huuhtoutui rantaan punk-perinteistä nousseen ”uuden aallon” mukana 1970–1980-lukujen vaihteessa.

Erityisen vahva genre syntikkapopista tuli Britanniassa, ja monet nimekkäät brittiläiset syntikkapopparit viljelivät tuotannossaan ja tyylissään myös sateenkaarikulttuurista poimittuja vaikutteita. Monet heistä olivat itse kulttuurin edustajina, kun taas osa tahtoi vain takoa markkinarakoa. 

Varhaisia esimerkkejä sateenkaarevista syntikkapoppareista ovat Visage, Soft Cell ja Depeche Mode, joiden niiden rinnalle tulivat 1980-luvun puolivälin tienoilla vielä Bronski Beat, Erasure, Frankie Goes To Hollywood ja Pet Shop Boys (kuvassa Chris Heart-singlen kannessa vuonna 1988). Pet Shop Boysin homoteemoja olen käsitellyt jo aiemmassa blogikirjoituksessa, joten keskityn nyt muihin yhtyeisiin yksittäisten kappaleiden kautta.

Depeche Mode

Depeche Mode (1980–) ei ole mikään ”homobändi”, mutta sen sm-henkinen 1980-luvun tuotanto on kuin nahkainen Wunderbaum, jota moni homokin tykkää nuuhkia. Esimerkiksi käy vuoden 1984 hitti Master and servant, joka voisi sukupuolettomuudessaan kertoa myös miestenvälisestä sadomasoseksistä.

Huomattavasti vaniljaisempaa – mutta sitäkin homompaa – linjaa edustavat bändin Speak & spell -esikoislevyn (1981) kappaleet Boys say go ja What’s your name. Ne ovat sanoituksiltaan suorasukaisen homoeroottisia, eikä niille löydy vastinetta bändin myöhemmästä tuotannosta. Tätä selittänee se, että kappaleet on kynäillyt Vince Clarke, joka jätti Depparit esikoislevyn jälkeen ja perusti ensin Yazoon ja myöhemmin Erasuren. Umpiheteroa Clarkea voidaan siis pitää melkoisena meikäläismusiikin kummisetänä.

What’s your name kertoo nimettömästä komistuksesta, joka on saanut kertojan ja kaikki muutkin pauloihinsa. Kertoja seurailee, miten komistus kävelee öisiä katuja, ja tuntee välillä tämän tuoksun. Kertosäkeessä hän intoutuu hokemaan: ”Hey, you're such a pretty boy.” Koko kappaleen voisi kuitata läpällä tehdyksi kiiltokuvapoikien ironisoinniksi, ellei loppupuolelta löytyisi suorastaan poliittinen yhtymiskehotus: ”All the boys we got to get together / all the boys together we can stand.”



Boys say go -kappale vain lisää kierroksia homoylpeyden nostatukseen, kun laulun kertoja puhuttelee arvatenkin toista miestä, jonka tulisi mennä itseensä ja antaa kertojalle ”kyytiä”.

Try to look inside
take me for a ride
in the day and the night
get to know you

Vetoomusta seuraavassa kertosäkeessä lauletaan poikien ikuisesta yhteiselämästä, jolle ei pidä sanoa ei, vaan menoksi.

Boys meet boys get together

boys meet boys live forever
don't say no
boys say go



Laulun lopussa kertoja ilmaisee kuitenkin pelkonsa siitä, että hommasta ei tule mitään, jos toinen ei tarjoa pysyvyyttä. Tämä oli sikäli enteellistä, että Deppareiden julkihomostelu jäi näihin kahteen kappaleeseen, kun biisinkirjoitusvastuun otti Vince Clarkin lähdön jälkeen Martin Gore. Tulkinnanvaraa laulut jättivät kyllä senkin jälkeen – toisin kuin bändin homoskenestä varastettu ”leather daddy” -imago.

Visage

Fade to gray -kappaleesta muistettava Visage (1978–2015) oli mukana luomassa syntikkapopin uusromanttista suuntausta, joka sikisi Lontoon klubi- ja muotiskenessä. Sen riikinkukkomaiset ja androgyynit edustajat – kuten Visagen vuonna 2015 kuollut keulahahmo Steve Strange ja Boy George – olivat suoraan alenevassa polvessa sukua Bowien kaltaisille glam-rokkareille, joiden tyyli oli vastalause punkin pelkistyneisyydelle.

Suomessa uusromantiikkaa edusti Dingo, mutta Dingon laulut parturikampaamon Lissuineen olivat jotain ihan muuta kuin esimerkiksi Visagen tuotanto. Tästä olkoon osoituksena Visagen kakkoslevy The Anvil (1982), joka on nimetty yltiöperverssin newyorkilaisen homoklubin mukaan.

Charles Kaiser siteeraa The gay metropolis -kirjassaan (1997) erästäkin kävijää, jonka mukaan The Anvil toi mieleen LSD:llä ryyditetyn Weimarin tasavallan. Kun kävijä laskeutui portaat alas yökerhoon, näky oli suorastaan karnevalistinen: go-go-pojat tanssivat hevosenkengän muotoisella baaritiskillä, yhdessä nurkassa oli meneillään drag show, ja kattoa täplittäneet punaiset lamput loivat ainaisen joulun illuusion. Paikka oli täynnä miehiä, ja asiakaskunta vaihteli huippujulkkiksista luomakunnan ruokottomimpiin yksilöihin. Kun visuaalinen karnevaali alkoi kyllästyttää, saattoi vetäytyä pimeään kellariin, joka oli kävijän luonnehdinnan mukaan suorastaan dantemainen seksuaalisten kokemusten yhdeksäs piiri.

Visagen The Anvil -levyn nimikappaleessa Anvil (night club school) kertoja loihtii esiin tämän täpötäyden ja hikisen yökerhon, jossa nytkyvät vartalot muuttuvat yhdeksi lihaksi.

Watch the moving bodies

as they react to the sound

feasting on the visions

see the figures going 'round – –

shoulder to shoulder skin feels smooth

hot, sticky, still so cool

Kappaleen jyskyttävä biitti muistuttaa siitä, että klubi oli toden totta melkoinen takoma-alusta; tarkoittaahan anvil alasinta. Kappaleen loppupuolella kertoja käskee valitsemaan leikkikaverin ja tarttumaan siihen, mikä sattuu pystyyn ponnahtamaan. Kun hommat on hoidettu, voi enintään pyytää puhelinnumeron tulevia ilotteluja varten.

Sensual and glowing the passion grows

pick your playmate still so cool – –

take it as it comes up

leave it when it's done

put a number in your matchbook

and call when you want fun

Kappale on täysin sukupuoleton, mutta nimensä kautta se tulee osaksi 1980-luvun alkupuolen hedonistista urbaania homokulttuuria, josta kirjoitinkin viime blogikirjoituksessa. Saman aikakauden antimilla herkuttelee myös Marc Almondin ja David Ballin Soft Cell -duo, joka lauloi levyltä toiselle samasta aiheesta kuin suurimmalla hitillään Tainted love (1981) – turmeluksesta.

Soft Cell

Soft Cellin (1978–2004) esikoislevyn nimi Non-stop erotic cabaret (1981) tuo mieleen lohduttomien pornoluolien välkkyvät valomainokset. Tähän kaupallistetun halun maailmaan sukeltaa myös kappale Seedy films, joka sijoittuu Synti-cityn pornoelokuvateatteriin. Lisää vain törkyleffojen välke pimeässä salissa, vierustoverin huohotus, kurottuva käsi, persoonaton kohtaaminen ja likainen olo.

Sleazy city

seedy films

breathing so heavy

next to my neighbour

let's get acquainted

getting to know you

feeling sleazy

in seedy sin city

Vaikka laulu on sukupuoleton, tapahtumapaikka kytkee sen osaksi homoalakulttuuria – olivathan elokuvateatterit ylipäätään monien homomiesten suosimia kohtauspaikkoja jo 1900-luvun alkupuolella. Historioitsija Matt Houlbrook perustelee tätä Queer London -kirjassaan (2005) sillä, että teattereissa ei tarvinnut värjötellä tai pelätä virkavaltaa toisin kuin puistoissa ja pisuaareissa. Pimeässä salissa miehet puikkelehtivat riviltä toiselle ja istuutuivat toistensa viereen sanoakseen ”käsipäivää”, kuten Soft Cellin kappaleessa:

Hands of a stranger

getting to know you

and I'm getting to like you

Seedy films on siinä määrin uskottava kuvaus persoonattoman seksiseuran etsimisestä, että sitä on vaikea tulkita ironiseksi tai järin humoristiseksi. Aivan toista maata on kuitenkin

Non-stop erotic cabaret’n suorasukaisin kappale Sex dwarf, jossa kertoja haluaisi houkutella talutushihnassa tallustavan ”seksikääpiönsä” kanssa diskohileitä hyveellisyyden tuolle puolen.

I would like you on a long black leash

I will parade you down the high streets

you've got the attraction

you've got the pulling power

walk my little doggie, walk my little sex dwarf

Seksikääpiö ei kuitenkaan ole mikään munamagneettina käytettävä söpö puudeli, vaan pieni raavas mies. Kertoja herkuttelee sillä, miten hän pyyhältäisi kääpiönsä kanssa tanssilattialle, joka jakaantuisi kuin Punainenmeri Mooseksen edessä. Kaikki rakastaisivat seksikääpiön miniatyyrimenoa, sillä ”kaikkihan tietävät, mitä lyhyistä pojista sanotaan”. Kertojan maalailema fantasia huipentuu siihen, miten seksikääpiö, kertoja, hänen bimbo Rolls-Royce-kuljettajansa ja kaikki hurmatut diskohileet päätyisivät kertojan ”leikkihuoneeseen” hääräämään.

Miehen alistaminen pikku koiruliksi ja lenkittäminen pitkin pääkatuja edustaa poskettomuudessaan samanlaista häpeästä ammentavaa halua ja normeille pyllistämistä kuin Tom of Finlandin piirrokset ja Robert Mapplethorpen valokuvat. Laulun loputtua jäljelle jää vain nauru elämälle, kuten myös tämän jutun ensimmäisen osan päättävässä Blancmangen kappaleessa.

Blancmange

Vuonna 1979 perustettu ja kermahyytelön mukaan nimetty Blancmange-duo ei ole ”homobändi”, mutta nyt kuultava The day before you came (1984) on yhtä kaikki läpipervo. Laulu on cover-versio vuonna 1982 ilmestyneestä Abban toiseksi viimeisestä singlestä, joka kuuluu yhtyeen uran huippuhetkiin.

The day before you came on kappaleen minäkertojan lakoninen listaus elämästään sellaisena kuin se oli päivää ennen rakastumista: töihinlähtö tavalliseen tapaan kahdeksalta, aamulehti junassa, töissä noin 9.15, lounas noin 12.30, taisi sataakin, tupakkaa kului, ja rutiinit peittivät tiedostamattoman alakulon. Junassa iltapäivälehti, ravintolasta kiinalaista mukaan, ja illallinen Dallasia katsellen. Sängyssä 10.15 ja vähän iltalukemista ennen unten maita. 

”Ajatella, etten ymmärtänyt eläväni vailla tarkoitusta päivää ennen kuin sinä tulit”, Agnetha Fältskogin tulkitsema kertoja toteaa ja tulee samalla kuvanneeksi suurta onnea pophistorian lohduttomimpiin kuuluvilla säkeillä.

I must have read a while
the latest one by Marilyn French
or something in that style
it's funny, but I had no sense
of living without aim
the day before you came



The day before you came -kappale on upea esimerkki Abban kyvystä tehdä musiikkia, jonka pohjaton melankolisuus jää helposti piiloon taidokkaasti rakennetun pintapopin taakse. Vähemmän upeaa kappaleessa on tapa, jolla se tuntuu kierrättävän kulttuurimme kuluneinta romanttista kliseetä: ajatusta siitä, että ilman miestä nainen on hakoteillä ja tarkoitusta vailla. Tätä korostaa erityisesti maininta siitä, että kertoja ahmi ennen rakastumistaan radikaalifeministi Marilyn Frenchin teoksia.

Frenchin Naistenhuone (1977) oli aikanaan jättimenestys ja hyvin poleeminen, koska yksi sen henkilöistä toteaa: ”Kaikki miehet ovat raiskaajia.” Tulisiko The day before you camen French-viittausta tulkita siten, että kertojasta oli miehenpuutteessaan tullut miesvihamielinen, kunnes elämään tuli se oikea, tyhjyys täyttyi ja nainen antoi miehelle tälle luonnostaan kuuluvan valta-aseman? Ylitulkinnan uhka on melkoinen, mutta varmaa on joka tapauksessa se, että Abban kappaleen kaltaisia sanoituksia on totuttu kuulemaan ennen kaikkea naislaulajien tulkitsemina. Mitä siis tapahtuu, kun The day before you camen laulaa mies?



Blancmangen versio noudattaa Abban alkuperäissanoitusta tarkasti kahta poikkeusta lukuun ottamatta. Ensinnäkin sanoitukseen on lisätty alkuperäistekstistä puuttuva toinen Abba-laina ”it’s a rich man’s world”, minkä kertoja lausahtaa tullessaan töistä kotiin. Toiseksi feministi-ikoni Marilyn Frenchin tilalle on vaihdettu vaaleanpunaisen unelmahöttökirjallisuuden kuningatar Barbara Cartland, ja nimenomaan tämä muutos tuo tekstiin kiinnostavia tulkintamahdollisuuksia.

Ajatus Barbara Cartlandia ahmivasta miehestä palauttaa mieleen aiemmassa viisufanijutussa esittelemäni Tiina Rosenbergin pohdinnat siitä, miten modernille länsimaiselle mieskuvalle on tyypillistä itsehillintä. Sentimentaalisuuden ja ”huonoa makua” edustavan hömpän valtaan joutumista pidetään siis osoituksena heikkoudesta, naisellisuudesta ja perverssiydestä. Ja juuri tällaisen roolin Blancmangen laulaja omaksuu täysin rinnoin. Esiin piirtyy kuva suuresta rikkaudesta ja rakkaudesta haaveilevasta miehestä, joka painaa päänsä tyynyyn ja nukahtaa sateen ropinaan tietämättä sitä, että huomenna elämään tulisi uusi ihminen tuoden tarkoituksen mukanaan.

And turning out the light
I must have yawned and
cuddled up for yet another night
and rattling on the roof

I must have heard the sound of rain

the day before you came

Blancmangen versiota The day before you came -kappaleesta voidaan pitää pyrkimyksenä parodioida naisiin liitettyjä romanttisia stereotypioita roolien kääntämisellä. Samalla versiota voidaan pitää varsin radikaalina, koska mies omaksuu siinä naiselle varatun roolin ja myös hänen tulevan kumppaninsa voidaan ajatella olevan mies. Kuulija voi itse päättää, haluaako hän kuitata Blancmangen version vitsiksi vai kenties voimaantua siitä, että laulu tarjoaa nyt samastumispintaa niille, joiden tapa olla mies on tuomittu liian naiselliseksi ja siten lähtökohtaisesti pervoksi.

Jatkuu

Jutun jälkiosassa keskitytään siihen, miten myös sateenkaarevan syntikkapopin painopiste siirtyi seksistä politiikkaan 1980-luvun aids-kriisin myötä.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
”Disco Discharge” paketoi homodiskon

”The secret in his past”: (kaappi)homot Pet Shop Boysin tuotannossa

”Kohtaloin oot sä kuin Waterloo”: viisufanin tunnustuksia

”Enkä suostu häpeemään”: Kikka homomiehen tuntojen tulkkina

Da Bitchy -koodi: miksi homot aina tappelevat diivoistaan?

Viisi biisitärppiä 1–4