Suomalaispoikia maailmalla: Oltiin taas Tukholmassa 1/2

”Suomalaispoikia maailmalla” -sarjan aiemmissa jutuissa on jo kurkistettu homomatkailun historiaan ja tehty matka rapakon taakse 1970-luvun New Yorkiin. Johtoajatuksena on ollut se, että homomatkailua ovat perinteisesti leimanneet kuvitteellisten ”kotimaiden” etsiminen Ihmemaa Oz -hengessä sekä matkakohteiden tarjoamat seksuaaliset mahdollisuudet.

Vanhojen homolehtien matkajuttuja lukiessa on ollut hauska huomata, että vapaus on löydettävissä yhtä lailla Pohjanlahden kuin Atlantinkin takaa. Oltiinpa Tukholmassa tai New Yorkissa, juttujen sävy on aina yhtä herkutteleva ”muu maa mansikka” -hengessä.

Erityisen silmiinpistävää tämä on Tukholma-jutuissa, joissa suomalaisia homoturisteja ei lainkaan vaivaa perinteinen naapurikateus ja -kauna. Tukholmaa tituleerataan alan lehdissä milloin ”tirkistysreiäksi parempaan ja vapaamielisempään maailmaan” (Kalle 1/78), milloin ”homojen paratiisiksi” (Mosse 2/83) ja milloin ”nautinnon ja kepeän menon pääkaupungiksi” (96-lehti 3/84). Välillä toki varoitellaan turpaan antavista raggareista tai kritisoidaan ”ruotsalaishinttien” yleistä tympeyttä, mutta aina niin tyylikkäästi pukeutuneen Svea-papan syliin käydään enimmäkseen mukisematta ja perä edellä.

Tukholman kaupallinen tarjonta oli koti-Suomeen verrattuna 1970–1980-luvuilla omaa luokkaansa, joten vanhoissa lehtijutuissa nuohotaan ahkerasti kaupungin homobaareja, -diskoja ja -saunoja. Siinä sivussa ihmetellään drag show’ta, eikä ulkotapaamispaikkojakaan ei unohdeta. Kahdeksankymmentäluvulle tultaessa uskalletaan jopa kajauttaa taisteluhuutoja marssimalla Tukholman vapautusviikon mielenosoituskulkueessa.

Tässä kaksiosaisessa matkajutussa risteilyemäntänne Hulivilipoika vie teidät yö Tukholmassa -risteilylle 1970–1980-luvun hengessä. Juttu perustuu 96-, Kalle- ja Mosse-lehdissä julkaistuihin kirjoituksiin.

Laivalippu vapauteen

Homoseksuaaliset teot poistettiin Ruotsin rikoslaista jo vuonna 1944, joten paikallisella homokulttuurilla oli aikaa kehittyä vapaasti vuosikymmeniä ennen kuin vastaava tuli mahdolliseksi Suomessa. Suomen homokieltolaki kumottiin vasta vuonna 1971, ja sen jälkeen kärsittiin vielä pitkään kehotuskiellosta ja ennen kaikkea nuivasta asenneilmastosta. Suomalaisten sateenkaarimatkailijoiden silmissä Ruotsi oli siis vielä pitkälle 1980-luvulla paljon muutakin kuin vain laivan seisovia pöytiä ja satamakioskien halpaa margariinia – se oli vapaa maa!

Vapauden ilosanomaa julistavat esimerkiksi 96-homolehden (jäljempänä Ysikutonen) ”Kesä-Eurooppa”-oppaat, joissa homojen Suomi–Ruotsi-maaottelun voittajasta ei ole epäselvyyttä. Esimerkiksi vuoden 1977 oppaassa mainostetaan kevyeen ruotsalaiseen tyyliin sykkivää vilkasta meikäläiselämää, ”jota me hieman raskasmieliset suomalaiset käymme täältä lahden takaa töllistelemässä”. Vuoden 1984 oppaassa taas todetaan, että Ruotsi on ”ensimmäinen ja lähin ulkomaa, jossa hinttituristin ei tarvitse olla laisinkaan varpaillaan”.

Vastaava ajattelu hallitsee jo Ysikutosen ensimmäistä Ruotsin-matkajuttua ”Raportti Tukholmasta”, joka ilmestyi numerossa 5–6/70 kotoisen kieltolain vedellessä viimeisiään. Naapurimaa näyttäytyy Hans-Pjotr-nimimerkin kirjoittamassa ja molemmilla kotimaisilla julkaistussa jutussa paikkana, jossa suurin nähtävyys on vapaana kukoistava samasukupuolinen rakkaus.

Jo laivamatka toimi kirjoittajalle siirtymäriittinä, jonka aikana hän omaksui tavallisen risteilyturistin sijasta seikkailevan homomatkailijan asenteen ja astui laivalipun hinnalla ostetun vapauden voimaannuttamana puskista päivänvaloon:

Ilmatar lipuu arvokkaan hitaasti ahdasta sisääntuloväylää kohti Tukholmaa ja Skeppsbrota. Olen tehnyt tämän matkan lukuisia kertoja, mutta tällä kertaa se tapahtuu aivan toisenlaisissa tunnelmissa: olen lähtenyt etsimään toista Tukholmaa, Tukholmaa, jossa iloitaan ja riemuitaan, mies miehen kanssa, nainen naisen kanssa ja joskus suloisesti aivan sekaisin. – – Ruotsissa on laki, niin kuin sanonta kuuluu. Sen huomaa jo laivalla. Hyvin pukeutunut ruotsalainen mies katsoo minua taukoamatta. Kun katseemme kohtaavat, hän hymyilee ystävällisesti, kääntyy pois päin ja jää odottamaan. Ruotsalaisilla on tapoja, kyllä kyllä!

”Me kaksi matkalla Tukholmaan”.

Huomattavasti lihallisemman käsityksen Ruotsin-laivojen keinotodellisuudesta saa Kalle-lehdessä 8/84 ilmestyneestä jutusta ”Gay-pojat merellä”. Se lupaa esitellä laivojen suosituimmat iskupaikat meikäläisittäin, ja myyntipuheet ovat yhtä vaatimattomia kuin haaremin sisäänheittäjällä:

Helsingin satamassa maata rötköttää kaksi todellista jättiläistä, toinen punainen ja toinen valkoinen. Ne rahtaavat suomalaisia ja ruotsalaisia näiden kahden kansankodin välillä ja toimivat samalla kahden kansallisuuden sulatusuunina, sillä laivat luultavasti ovat todellisia naimakoneita. Yhden matkan aikana tapahtuu varmasti monta nussahdusta. Niin ikään ovat laivat homoseksuaalien herkuttelupaikkoja. Ruotsalaiset ovat kuuluisia ”löysäperseisyydestään”, eivätkä suomalaiset jää kauas jälkeen.

Käytännössä kaikki lukemani homolehtien Tukholma-jutut sijoittuvat näiden ääripäiden väliin, ja kriittiset äänenpainot ovat ani harvassa. Yleensä Tukholma lunasti kaikki suomalaishomon täyttymättömät toiveet, eikä Ysikutosen 5–6/70 Hans-Pjotr-nimimerkkikään joutunut pettymään: oli klubeja ja perinteisempiä ”maastoja” sekä tunnelmaa täynnä oleva Tukholman yö, jossa hienointa oli mahdollisuus osoittaa rakkauttaan peittelemättä:

Kävelin suomalaisystäväni kanssa käsi kädessä katuvilinässä, pysähdyimme, halasimme, suutelimme, ero oli taas edessä. ”De gillar varandra” – he pitävät toisistaan, sanoi ohikulkeva nainen toiselle.

Humalluttava vapauden tunne sai kirjoittajan jopa huokaamaan, että ”pensaskausi alkaa olla voitettu kanta”. Tällä hän viittasi ehkä siihen, että Ruotsissa homojen ei tarvinnut pakon edessä etsiä anonyymia seuraa pimeistä puistoista. Eri asia olikin sitten se, jos puisto- ja vessasafarille halusi mennä omasta halusta, ja useimmat suomalaisten Ruotsin-matkajuttujen kirjoittajat halusivat – niin myös Hans-Pjotr.

Tukholman aarrekartta 96-lehdessä 8/72. Osaan kartan paikoista tutustutaan jutun jälkiosassa.

Euroopan suurin tuhkakuppi

Ilmattaren saavuttua arvokkaan hitaasti perille Hans-Pjotr suuntasi suin päin ”Pölkkysaaren” homojen hermokeskukseen, keskusrautatieasema Centralenille, mistä hän raportoi näin:

Asemahallin lattiatasossa olevan ympyränmuotoisen aukon, ”Euroopan suurimman tuhkakupin” ympärillä oleilee aina kiinnostunutta väkeä. Hallin ylätason kahvilassa istuu kauniisti pukeutuneita nuoria miehiä, jotka seuraavat silmä tarkkana ohikulkevia. Suomea kuulee puhuttavan yllättävän usein.

Kuten monet muistavat Jonas Gardellin aids-trilogiasta, ”Euroopan suurin tuhkakuppi” tunnettiin ennen muinoin myös nimellä ”Bögringen”, ”Homorinki”. Siellä päivystäessä kannatti Hans-Pjotrin kuulemien juorujen mukaan pitää kukkarosta kiinni:

Centralen on myös ”rahastajien” paikka. Kumma kyllä sielläkin on kavereita, jotka ovat puhtaasti ammattilaisia s.o. omalta käyttäytymiseltään heteroseksuaaleja. Lähellä sijaitsevan hienon hotellin portieeri on niin ikään usein nähty päivystäjä, joka huolehtii omasta asiakaspiiristään. Äskettäin hän etsi nuorta poikaa eräälle sveitsiläiselle professorille. Lasku oli n. 250 mk [nykyrahassa noin 360 euroa], josta portieri peri toimistokulujen peittämiseksi 50 mk! Tämä on kuitenkin luettava supertaksojen luokkaan. Tavallisesti hinta on n. 25–40 mk [36–58 euroa].

Ysikutosessa 2/71 on julkaistu myös haastattelu, jossa parikymppinen suomalaisnuorukainen kertoo kokemuksistaan tukholmalaisena prostituoituna. Nuorukainen kertoo päätyneensä myymään itseään samasta syystä kuin niin moni nykyinenkin maahanmuuttaja: koska hän ei ollut puutteellisen kielitaitonsa vuoksi onnistunut saamaan mitään kunnollista hommaa. 

Nuorukaisen paalupaikkana toimi juuri aseman ”tuhkakuppi” ja edellä mainittu ylätason kahvila, jota hän kutsui kreikkalaiseksi baariksi. Käypä taksa oli 50 kruunua, joskin riippui täysin asiakkaan ulkonäöstä, ”mitä siltä uskals kiskoo”. Nuorukainen kertoi, että asemalla pyöri kymmenkunta muutakin huoraa, joista valtaosa oli naiseksi pukeutuneita miehiä tai sitten miesten kuteissa olleita narkkareita. Mukana oli myös koulukodeista karanneita ja muita alaikäisiä, joten Hans-Pjotrin juoruilu sveitsiläisprofessorin seuralaisista ei ehkä ollut pelkkää urbaanilegendaa.

Ysikutoseen haastatellun suomalaispojan bisnekset olivat loppuneet, kun poliisi oli ottanut hänet kiinni ja passittanut hänet takaisin Suomeen. Samalla loppui huoraaminen, koska Suomessa oli kuulemma niin heikot markkinat.

Kalle-Juhanin pitkä odotus Kalle-lehdessä 9/83. 

Puisto- ja vessasivistystä

Ysikutosen ensimmäisen Tukholma-jutun kirjoittanut Hans-Pjotr jatkoi kaupunkikierrostaan asemalta läheiselle Klara Norra Kyrkogatanille, joka tunnettiin tuolloin myös lempinimellä ”Lyckliga Gatan”. Sen kulmilta tapasi iltapimeällä ”odottavannäköisiä ulkoilijoita”.

Paljon suoremmin asian ilmaisi Mosse-lehti vuonna 1983 ilmestyneessä jutussaan ”Tukholma: homojen paratiisi”. Siinä Klara Norraa kutsutaan Tukholman ainoaksi pornokaduksi, jolla myytiin kaikkea seksiin liittyvää kirjoista ja videofilmeistä lähtien. Lisäksi mainitaan erikseen, että katu oli ilta-aikaan suosittu homojen kohtaamispaikka.

Nykyinen Klara Norra on aseman Homoringin tavoin täysin paheeton ja tuttu lähinnä Gardellin kirjoista. Sama koskee Humlegårdenin puistoa, jota sekä Mosse että Ysikutonen kuvailivat jutuissaan Tukholman tunnetuimmaksi homopuistoksi.

Blogin aiemmassa Tukholma-jutussa oli jo puhetta, että Humlegårdenista tuli Tukholman puistohomojen päämaja jo 1860-luvulla. Vuosikymmenten saatossa sateenkaareville tukholmalaisille syntyi monia muitakin kohtaamispaikkoja, mutta Humlegården piti sitkeästi pintansa. Näin puistoa ja sen mykkää menoa kuvaili Ysikutosen 8/72 ”Tukholma”-matkajutun nimetön kirjoittaja:

Subkulttuuri eli puisto- ja vessasivistys kukki rehevänä keskustassa sijaitsevan Engelbrektsgatanin puoleisessa reunassa noin 150 metriä Kuninkaallisesta kirjastosta eteenpäin. ”Liikenne” muistutti vähän Helsingin Stadioninmäkeä. Kuljettiin ja kytättiin naapuria sanaakaan sanomatta. Mieltymystä osoitettiin vastaamalla toisen kopelointiin, rukkaset annetaan kääntämällä selkänsä ja poistumalla nopeasti vähän matkan päähän. Koko aikana ei puhuta sanaakaan.

Monissa blogikirjoituksissa olen kuvannut puistojen merkitystä aiempien homosukupolvien makuu- ja olohuoneina, joissa oli helppo tavata kaltaisiaan ja solmia seksuaalisten suhteiden ohella myös sosiaalisia kontakteja. Makuuhuonekäytössä puistot olivat homosaunojen tavoin hyvin erikoisia elekielen näyttämöitä, joissa kuului pussata eikä puhua.

Humlegårdenin iskuetikettiä kuvaillaan myös Ysikutosessa 9/74 ilmestyneessä jutussa ”Käytiin taas Tukholmassa”, jossa kolme ”suomalaishinttiä” raportoi kaupungin skenestä:

Kerrotaan monen suomalaispojankin tulleen siellä puuta vasten työnnetyksi, kun on mennyt ihmettelemään puistossa aavemaisesti liikkuvia miehiä. Täällä on sääntönä äänettömyys. Kukaan ei puhu sanaakaan. Vaimeilla liikkeillä ilmaistaan, mitä mielessä liikkuu.

Humlegården syksyllä 2014.

Klara Norran ja Humlegårdenin lisäksi Ysikutosen matkakirjoittajat neuvoivat ”raikkaan ilman haukkaajia” suuntaamaan kesäisin ja viikonloppuisin Brunnsvikenin rannalle. Sinne päätyivät esimerkiksi edellä mainitut suomalaishintit, joiden rusketus jäi kaikesta päätellen pahasti puolitiehen:

Kartalla on kiintopisteenä Skogshögskolan ja Statens Skogsforskningsinstitut. Niiden eteläpuolitse lähtee kapea rantatie, jonka varrella on mm. Brunnsvikenin kanoottiklubi. Siitä vain rohkeasti eteen päin tien oikealla puolella kohoavien mahtavien kallioiden luokse. Kallioiden juurella, tien ja rannan tuntumassa voi jo nähdä nakuja auringon ottajia, mutta näky sen kun vain paranee, jos jaksaa kiivetä ylös kallion laelle. Siellä ei jää enää epäilystäkään siitä, mihin seuraan on tultu. Lajalla [sic] alueella otetaan alasti aurinkoa, kävelytetään koiraa, luetaan päivän lehteä tai kävellään hitaasti naapuriviltin ohi esiintymismielessä. Eivät ole turhan ujoja ruotsalaiset (eivätkä kesätöissä olevat suomalaiset). Vakavassa mielessä tapahtuva auringonotto vaikuttaa tunnelmasta ja tilanteesta johtuen hienostelulta.

Himosaunomista

Kun puistokulttuurin peruspiirteet – metsästys, puhumattomuus ja anonyymi seksi – siirrettiin neljän seinän sisälle, saatiin homosauna. Ja niille jos joillekin omistettiin suomalaisten homolehtien Tukholma-jutuissa paljon palstatilaa. Jutut ovat todellisia himosaunomisen ylistyslauluja.

Harvoin käy niin, että suomalainen tulee pahan kerran löylyn lyömäksi nimenomaan ruotsalaisessa saunassa, mutta Ysikutosen 8/72 ”Tukholma”-jutun kirjoittajalle niin kävi ainakin kuvaannollisesti. Hän nimittäin vieraili Athletic-saunassa (Skeppargatan 5) ja kuvaili sen menoa ”suomalaisittain katsellen hurjaksi”. Siinä missä suomalainen sauna on näennäisen seksitön kotoilupyhättö, kansainvälinen homosauna on kuin sen läpeensä turmeltunut kaksoisveli, josta oli syytä varoitella kokemattomia. Näin tehtiin myös Ysikutosessa 3/84 julkaistun ”Kesä-Eurooppa”-jutun Tukholma-osiossa:

Saunoissa kukoistavat varsinaiset lihan markkinat, ja vaikka meno ei sinänsä ole kovaa, vaan hienostuneen ruotsalaista, kannattaa varoittaa herkkämielisiä menemästä yksin, ellei tavoite ole kirkkaan selvä.

Hyvä on. Mennään. Avataan ovi ja kurkistetaan sisään Athletic-saunaan, jota esiteltiin kuvien kera Ysikutosessa 11/74.

96-lehti 11/74.

”Kuten kuvista ilmenee, saunassa on runsaasti tiloja kaikkeen muuhun kuin saunomiseen. Oleskeluaulassa voi katsella televisiota, seurustella, aterioida, nauttia virvokkeita tai vain muuten seurata yleistä menoa. Näissä kuvissa näkyvien tilojen lisäksi saunassa on pimeitä ja hämärästi valaistuja, rauhallisia rentoutumiskoppeja, joiden tilalla oli aikaisemmin kuntohuone. Liekö ollut käyttö vähäistä, kun siitä on luovuttu”, pohti Ysikutosen koehenkilö.

No eihän tuo niin pahalta kuulosta – rentoutumiskopit ja kaikki. Kieltämättä tässä hieman ramaisee, kun on koko päivän juossut kaupungilla. Tehdään siis kuin ”Tukholma”-jutun kirjoittaja vuonna 1972: maksetaan 8 markan jäsenmaksu, heitetään pois arkipaita ja kietoudutaan saunan ystävällisen isännän ojentamaan ”tartukemenetelmällä kiinnittyvään lannevaatteeseen”.

Eikä tarvitse masentua, vaikka lannevaatteen yläpuolella olisi orastava vatsakumpu, sillä suosio on kuulemma joka tapauksessa taattu: ”Pitää olla tosi pahannäköinen rujo, ennen kuin joutuu lähtemään saunasta ilman minkäänlaisia kokemuksia!”

Tätä seuraa hyvin eksplisiittinen kuvaus Athletic-saunan etiketistä. Kuvaus on myös omalla tavallaan lohduttava, sillä vähäpuheinen suomalainen saattoi kerrankin tuntea olonsa kotoisaksi myös naapurimaassa – homosaunassahan ei yksinkertaisesti turhia puhuta, vaikka oltaisiin diskuteeraamisen suurvallassa Ruotsissa [ks. puhumattomuudesta myös Hulivilipojan aiempi QX-pakina]:

Ensiksi vilkaistiin kahteen vierekkäin sijaitsevaan, sisään rakennettuun löylykoppiin. Toisessa oli yli sata astetta kuivaa löylyä ja tyhjää, toisessa juuri ja juuri lämmintä ja täyttä. Tässä kopissa oli syvä ylälaveri, jonka etureunassa oli teline jaloille. Laverilla haarat levällään makaaminen merkitsi sitä, että kuka hyvänsä saattoi ryhtyä imemään makaavaa. Halukkaita näkyi olevan eikä siinä touhussa vierastettu muiden läsnäoloa. Outoa ja arkaa maalaispoikaa vähän huippasi moinen meno. Löylystä mentiin suihkuun isoon halliin, josta johti verhottuja oviaukkoja pimeisiin ”rentoutumishuoneisiin”. Ensimmäinen rentoutumishuone oli hämärästi valaistu, toinen täysin pimeä ja kalustamaton, jossa isännän mukaan oli etsittävä sopiva kohta käsin hapuilemalla! Kolmannessa ja neljännessä huoneessa oli pieniä ”aitioita” vuoteineen. Pitkälleen asettuminen merkitsi partnerin odottamista. Ellei tulija miellyttänyt, se osoitettiin nousemalla pois vuoteelta. – – Olipa saunaa kerrakseen.

No näin todellakin voi sanoa. ”Tartukemenetelmä” tarkoitti ilmeisesti sitä, että joku väistämättä tarttuu siihen omaan lannevaatteeseen, eikä rentoutumishuonekaan kuulostanut kovin rentouttavalta. Athletic-sauna oli kuitenkin lällärikamaa verrattuna Tukholman lyömättömimpään löytymestaan Viking Saunaan (Sigtunagatan 12). Siellä vierailivat sekä Kallen että Mossen toimittajat, ja jutut olivat juuri niin diskreettejä kuin vain pornolehdiltä voi olettaa.

Kalle 9/82.

Sävyn määritti jo Kallen 9/82 jutun ingressi: ”Kautta aikojenhan ruotsalaisia on syytetty ”siitä”, ja ainakin Viking-saunassa oli villiä menoa. Jokaisella jökötti vihta haarojen välissä ihan omasta takaa.” Itse jutussa ei sitten olekaan järin paljon painokelpoista siteerattavaa alkua lukuun ottamatta:

Viking-sauna oli helppo löytää. Se sijaitsee aivan kadun keskivaiheilla olevassa rakennuksessa. Julkisivulla on paljon lupaava, salaperäinen vihreä ovi. Eteisessä minua oli vastassa yhtä hymyä säkenöivä seksikäs mies, joka toivotti minut tervetulleeksi ja samalla rahasti hienotunteisesti 30 kruunua. Mukaani sain pyyhkeen ja vaatekaapin avaimen. Nappasin pyyhkeeni ja loikkasin vastaanottohallin hämäryydestä portaat alas pukeutumistiloihin.

Sieltä päästiinkin suoraan lepohuoneeseen ja käytävää eteenpäin kohti kaikkein pyhintä, josta löytyi sauna, ”puolipimeä labyrintti” eli turkkilaistyylinen höyrykylpy, kaksi huonetta SM- ja nahkaseksiä harrastaville ja niin poispäin. Loput jutusta voidaan tiivistää siihen, miten kanssakylpijän ”lupaavalta näyttävä kohouma pamppaili piilossaan”.

Mutta jos välttämättä haluatte tietää enemmän, niin tämän jälkeen ”XXX valui pitkin XXX kastellen XXX, kun hän lukittuaan oven astui lähemmäs. Minun oli kerta kaikkiaan pakko saada XXX. Siksi repäisin pyyhkeen pois sen tieltä. XXX kohosi nytkähdellen ylös XXX vetäytyessä pois violetin värisen XXX tieltä.”

Sigtunagatan 12. Viking Saunaan mentiin sisään valomainoksen alla olevasta ovesta. Nykyisin samoissa tiloissa toimii Tukholman improvisaatioteatteri.

Viimeisimmän tekniikan hyväksikäyttöä

Kun pornoteatterit alkoivat väistyä videonauhan voittokulun myötä, syntyi videoklubeja, joiden toiminta ja etiketti vastasivat homosaunojen menoa. Suomalaisissa homolehdissä hehkutettiin ennen kaikkea Video Pan -nimistä monitoimilukaalia (Hantverkargatan 49). Siellä vieraili myös Kallessa 12/83 ilmestyneen jutun ”Tukholma on villi vieläkin: näin vain voi gay kisailla” kirjoittaja, joka summasi paikan annin toteamalla: ”Kävele ovesta sisään ja heti alkaa tapahtua.”

Video Panissa ei uskottu segregaatioon, vaan paikka oli tarkoitettu sekä homoille että heteroille:

Tukholma on monessa suhteessa ollut edelläkävijä Pohjoismaissa. Seksin alalla Ruotsi on ainakin kerännyt hyvin usein vanhoillisten piirien kauhistelut ja raivonpuuskat vapaamielisten aploodien [sic] saattelemana. Uusin keksintö on ollut yhdistää enemmistö- ja vähemmistöryhmien pornoluolat yhdeksi kokonaisuudeksi viimeisintä tekniikkaa hyväksikäyttäen. Tämän idean tuloksena on syntynyt Video Pan – pornoluola kaikille. Sisällä on hämärää – tietenkin. Kun olet pulittanut 30 kruunua kassalle, astut saliin. Sali oli ennen muinoin eli vielä toissa kesänä toiminut tavallisena elokuvateatterina. – – Salissa liikuttiin vaatteet päällä, mutta jotkut miehet olivat vetäisseet tanakan miehuutensa killittelemään ihmisten ilmoille, joka olikin aivan ymmärrettävää; XXX:t eivät tahdo mahtua toteuttamaan itseään kovin ahtaissa tiloissa. Pitkä rivi koppeja, jokainen videolta pursuavaa seksiä pullollaan.

Pahan basillin saanti mahdollista

Viking Sauna ja Video Pan olivat 1970–1980-lukujen suomalaishomoille suoranaisia pyhiinvaelluskohteita, jotka sisältyivät esimerkiksi vuotuisten Helsinki-Tukholma-homoristeilyjen ohjelmaan. Risteilyjä järjesti Kalle- ja Mosse-lehtien ilmoittelun perusteella Club Diana, joka pyöritti Helsingissä myös samannimisiä homotansseja sekä homosaunaa ja tarjosi puhelinneuvontaa Homoinfo-tyyliin.

Club Dianan ja toisen helsinkiläisen homodiskotoimijan Club Cabaret’n matkat ovat esimerkkejä siitä, miten myös suomalainen homomatkailu muuttui pikkuhiljaa yksityishenkilöiden harjoittamasta löytöretkeilystä bisnekseksi. Kallessa ja Mossessa mainostettiin Diana- ja Cabaret-matkoja Tukholman lisäksi myös ainakin Amsterdamiin, Barcelonaan, Costa del Soliin eli Aurinkorannikolle, Fuengirolaan, Hampuriin, Ibizalle, Mykonokselle, New Yorkiin, Pariisiin, Rivieralle ja jopa San Franciscossa järjestettyihin Gay-olympialaisiin.

Matkaohjelmia lukiessa voi todeta, että kyse oli mitä suurimmassa määrin seksilomista – esimerkiksi Amsterdamia mainostettiin ”saunojen mekkana” (Kalle 4/81), jonne kelpasi lähteä ”tulppaanirallille” (Kalle 6/82) myös kukkeimman kukintakauden jälkeen.

Kalle 9/80.

Kun seuramatkat olivat kirjaimellisesti kiihkeimmillään 1980-luvun ensimmäisellä puoliskolla, kuvioihin tuli aids. Sen myötä homolehtien matkaoppaiden ja -juttujen huoleton hedonismi oli tiessään, ja promiskuiteettisessa paratiisissa väijyi jatkossa aina käärme, eikä hyvällä tavalla.

Yleistä asennemuutosta kuvastaa se, että ennen aidsia homolehdissä ei kirjoitettu sukupuolitaudeista kuin satunnaisesti - nehän olivat vielä varsin helppohoitoisia vaivoja. Yksi harvinainen maininta löytyi Ysikutosen ”Kesä-Eurooppa”-oppaasta 6/75, jossa todettiin edellä mainitusta tukholmalaisesta Athletic-saunasta näin:

Joskus saattaa tunnelma lämmetä peräti monitoimiseksi ja silloin on sen pahan basillin saanti mahdollista, mistä on syytä näin lempeästi huomauttaa.

Radikaalisti muuttuneesta todellisuudesta kertoo Ysikutosessa tasan kymmenen vuotta myöhemmin (3/85) julkaistu ”Geilomaopas kesä-Eurooppaan matkaaville”. Sen Tukholma-osiossa muistutetaan, että aids on jo karua arkipäivää ja hiljentänyt hurjinta menoa aika tavalla:

Viruksen saa Tukholman paikoista jo lähes täydellä varmuudella ja näin jäljelle jääkin vain vuosien odottelu, puhkeaako vai ei! Osa Tukholman hinteistä käyttäytyy niin kuin koko tautia ei olisi olemassa. Tämä kannattaa muistaa parin kaljamukin jälkeen, jos tarkoituksena oli varoa.

Pornosta eläneet Kalle ja Mosse pitivät kyllä parhaansa mukaan hedonistista fantasiaa yllä. Tästä kertoo tapa, jolla aids noteerattiin Kallessa 1/84 ilmestyneessä jutussa ”Gayt täysin purjein merellä”. Tulokulmana oli lähinnä se, että Club Dianan 7. vuotuisen Helsinki–Tukholma-risteilyn kävijämäärä oli jäänyt hysteerikkojen vuoksi tavallista pienemmäksi:

– – lähes sata gay-mielistä kansalaista aloitti [marraskuussa 1983] Club Dianan järjestämän retken Tukholmaan ja takaisin. Usein on osanottajien määrä noussut huomattavasti suuremmaksikin, mutta nyt AIDS-hysterian lietsojat ovat saaneet kantaa sitä hedelmää, mitä ovat halunneetkin. Aivan tarkkaan he eivät kuitenkaan onnistuneet, sillä sitäkin iloisempi ja elämänmyönteisempi gay-ryhmä oli.

Jutussa mainitaan erikseen, että suomalaiset valloittivat Tukholmassa Video Panin ja Viking Saunan, joiden lisäksi ehdottomiin suosikkeihin kuului myös ravintola Venice (Västgötagatan 16) ”erinomaisine seisovine itupöytineen” [!].

Sisustustyynyjä ruotsalaiseen makuun.

Oralisoinnista moralisointiin

Aidsin ansiosta suomalaisten homoseuramatkojen perintö on jokseenkin ristiriitainen – voidaanhan seksilomien ajatella vauhdittaneen viruksen kulkeutumista Suomeen. Matkojen arviointi aids-näkökulmasta on kuitenkin haastavaa, koska se johtaa helposti oralisoinnista moralisointiin, jälkiviisauteen ja sairastuneiden syyllistämiseen.

Tukholmaan ja muualle järjestetyt matkat tulivat joka tapauksessa monelle suomalaispojalle mieleen, kun iltapäivälehdet herkuttelivat maamme ensimmäisellä varmalla aids-tapauksella kesällä 1983. Esimerkiksi Iltalehteen oli haastateltu 1.7. kahta homonuorukaista, jotka totesivat haastattelussa pelokkaina: ”Me molemmat olemme olleet Ruotsissa todellisilla naimamatkoilla.”

Aids-kriisi synnytti moraalipaniikin, jonka myötä Ruotsikaan ei ollut enää vanha tuttu homojen paratiisi. Konkreettisin osoitus tästä oli valtiopäivien vuonna 1987 läpi nuijima homosaunalaki (bastuklubbslagen). Laki kielsi homosaunat ja vastaavat seksin harjoittamiseen tarkoitetut paikat – kuten suomalaisten suosiman Viking Saunan ja Video Panin –, ja kauniina tavoitteena oli hiv-epidemian ehkäiseminen miesten välistä seksiä harjoittaneiden miesten keskuudessa.

Lakia edelsi homosaunoista käyty lehtikirjoittelu, josta Kom ut -lehti 1/12 mainitsee esimerkkeinä raflaavat otsikot: ”Sulkekaa aids-bordellit” ja ”Täällä on lupa levittää aidsia”. Homosaunalain perintöä pohtivassa QX.se-sivuston jutussa ”Sagan om bastuklubbslagen” (12/02) todetaankin, että kyseessä oli silkka moraalilaki, vaikka moisten ei luulisi kuuluvan Ruotsin kaltaiseen demokraattiseen maahan.

Toisin kuin laki antoi ymmärtää, hivin leviämisen kannalta ongelmallista ei tietysti ollut homoseksi sinänsä, vaan ainoastaan suojaamaton seksi. Sitä taas saattoi harrastaa missä vain – kuten ulkotapaamispaikoilla tai lakia kiertäneissä videoliikkeissä, joihin suljettujen homosaunojenkin asiakasvirta Kom ut -lehden jutun mukaan ohjautui. Ei siis ihme, että laki epäonnistui tartuntojen määrän vähentämisessä ja tuli lopulta kuopatuksi vuonna 2004.

Homosaunalakia voi kuitenkin muistella tutustumalla Ruotsin valtiopäivien sivustosta löytyvään alkuperäiseen lakiesitykseen. Kyseessä on nimittäin varmasti kaikkien aikojen ensimmäinen ja myös viimeinen Ruotsin hallituksen esitys, jossa seikkaperäisesti selitetään, mitä oikein tarkoittaa fist fucking tai glory hole.

Jatkuu

Jutun jälkiosassa tutustutaan Tukholman baaritarjontaan, hämmästellään drag show'ta ja osoitetaan mieltä suomalaisina seksuaalipakolaisina.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:

Homohistoriallinen Tukholma – puistot, baarit ja pisuaarit
La dolce vita – äänioikeudeton suru ja elämäkeskeiset hautajaiset (aidsin vaikutuksista ruotsalaiseen hautajaiskulttuuriin)

Teikäläisten turku – varsinaissuomalaista homohistoriaa
Vaasan farssi – pohjalaista pervohistoriaa
Yksi vihreä enkeli, kiitos! – syysretki Pirkanmaan pervopääkaupunkiin
Homohistoriallinen Helsinki 1–12

Hulivilipojan pakinoita QX.fi-sivustossa:
#Instagay
Grindr
Penis
Viisut 1, Viisut 2

”You and me together, fighting for our love”: syntikkapopin pervot 2/2

Depeche Mode, Visage ja Soft Cell pääsivät ääneen tämän jutun ensimmäisessä osassa, jossa tutustuttiin 1980-luvun brittiläiseen syntikkapoppiin lähinnä synti edellä. Fetissiklubien kellareista ja pornoteatterien välkkeestä päädyttiin vuoteen 1984, jolloin Blancmange lauloi kaiken muuttaneesta tuntemattomasta Abba-coverissa The day before you came.

Tämä yltiöromanttinen mutta samalla pohjattoman surumielinen laulu vie ajatukset toiseen uuteen tulokkaaseen, joka muutti samoihin aikoihin kaiken. Aids ja sen laukaisemat asenteet pakottivat homoyhteisön kokomaan rivinsä ja tarttumaan uudelleen aseisiin, jotka oli 1970-luvun alun gay liberationin jälkeen osin unohdettu sängyn alle. 

Muutos kuuluu hyvin myös tuon ajan syntikkapopista, jossa painopiste siirtyi kellareista kaduille ja panemisesta politiikkaan.

Bronski Beat

Jimmy Somervillen, Steve Bronskin ja Larry Steinbachekin Bronski Beat (1983–1995) ei vaivautunut kätkemään homoagendaansa kielikuviin toisin kuin vaikka Pet Shop Boys (kuvassa Neil Heart-singlen kannessa vuonna 1988). Bronski Beatin suunta oli selvä jo ensisinglestä Smalltown boy (1984) lähtien: tarvittaessa jätetään vaikka koko entinen elämä taakse, jotta voitaisiin elää itselle rehellisesti.

Laulun pikkukaupungin pojan pakomatkan tulos jää avoimeksi, mutta kappaleen musiikkivideo [ks. Hopeinen HBTkuu: Suomi-popin pervot eilen ja tänään 4/4] päättyy lohdulliseen kuvaan, jossa poika kohtaa perillä Lontoossa kaltaisiaan. He tarjoavat vuosien yksinäisyyden tilalle lupauksen yhteisyydestä ja taistelutoveruudesta. 

Kovin ruusuista tulevaisuutta pojille on silti vaikea ennustaa, sillä 1980-luku oli sateenkaariyhteisölle kirjaimellisesti veristä taistelua. Tällä taistelutantereella toiset kaatuivat taudin voimasta, toiset nyrkistä.

Taisteluasemista lähtee myös Bronski Beatin kakkossingle Why? (1984), jonka kertoja on joutunut pahoinpidellyksi suudeltuaan toista miestä. Hän makaa häväistynä maassa ja osoittaa sanansa sille, joka ensin oli luonut pariskuntaan halveksuvan katseen ja jolla nyt on nyrkki veressä: ”Sano, miksi. Miksi haluat tuhota elämäni, tuomita minut, haukkua tautiseksi, nimitellä syntiseksi – järkkymättä ja ilman syyllisyyttä. Miksi?”

Can you tell me why

you in your false securities

tear up my life

condemning me

name me an illness

call me a sin

never feel guilty

never give in

tell me why?

Aids-kriisin synnyttämä taudinpelko kanavoituu laulussa homovihaan ja väkivaltaan, mutta kertoja valaa uskoa kumppaniinsa ja samalla koko sateenkaariyhteisöön kutsuen tovereita aseisiin: ”You and me together, fighting for our love.” Laulu päättyy toistuvaan hätähuutoon, jonka voidaan ajatella kohdistuvan pahoinpitelijän lisäksi koko yhteiskuntaan: ”Sano, miksi!”

Bronski Beatin aloituskokoonpanon yhteinen taistelu jäi kovin lyhyeksi, sillä laulaja Jimmy Somerville lähti bändistä kesällä 1985 ja perusti uuden yhtyeen. Siitä kohta lisää, mutta ensin sananen Erasuresta.

Erasure

Jutun ensimmäisessä osassa listasin jo Erasure-duon toisen puoliskon Vince Clarken saavutuksia homopopin kummisetänä. Vaikka umpihetero Clarke teki pervoa poppia jo Depeche Moden esikoislevylle, vuonna 1985 perustetussa Erasuressa siitä jalostui suoranainen kutsumustyö. Asiaan vaikutti varmasti duon avoimesti homo laulaja Andy Bell.

Bell korosti jo varhain haastatteluissa, että Erasure teki sanoituksistaan tahallaan sukupuolineutraaleja ja että häntä ei koskaan nähtäisi musiikkivideoissa leikkimässä heteroa. Asia tuli harvinaisen selväksi jo bändin Wonderland -esikoisalbumin (1986) kappaleessa Pistol, joka kertoo kaksimielisin sanakääntein seksistä poliisin (”blue boy”) kanssa.

Blue boy go get your gun

hands together we can have some fun

out tonight and the beat goes on

what a criminal situation

Otan kuitenkin ensin tarkasteluun Erasuren kakkoslevyn The circus (1987) kappaleen Hideaway, koska se on eräänlainen Bronski Beatin Smalltown boyn velipuoli. Molemmat laulut kertovat kotoaan lähtevästä pojasta, mutta Hideawayssa kyse ei ole karkulaisesta, vaan poika on tullut perheensä hylkäämäksi homouden paljastumisen jälkeen.

Homo-sanaa ei kappaleessa suoraan mainita, mutta asia on ilmaistu coming out -tarinoista tutuilla sanakäänteillä: ”Poika päätti kertoa perheelleen, mitä hän sydämessään tunsi. Hän ei enää kestänyt peittelyä, ei kyennyt salaamaan totuutta. Äiti puhkesi itkuun, isä vaikeni kuin muuri.”

Ensimmäisen säkeistön puolivälissä ulkopuolinen kertoja muuttuu yhtäkkiä minäkertojaksi, mikä tuo tarinan iholle: ”Isä, mikset enää puhu minulle. Äiti, vieläkö itket itsesi uneen? Vieläkö olet ylpeä pikkupojastasi?

One day the boy decided

to let them know the way he felt inside

he could not stand to hide it

his mother she broke down and cried

oh my father

why don't you talk to me now

oh my mother

do you still cry yourself to sleep

are you still proud of your little boy

Tämän jälkeen ulkopuolisen kertojan ja minäkertojan vuorottelu jatkuu luoden vaikutelman siitä, että ulkopuolisen kertojan puhe on pojan rohkaisevaa sisäistä puhetta omalle itselle: ”Älä pelkää. Piilottelu on ohi. Uusi maailma odottaa, ja pärjäät kyllä omillasi. – – Rakkaus parantaa, aika parantaa, pitää vain karaistua.”

Don't be afraid

you don't have to hide away

there's a new world

you can make it on your own – –

love will mend your broken wing

time will slip away

learn to be brave

Kaapista tulo on keskiössä myös Erasuren esikoislevyn cd-painoksella kuultavassa laulussa March on down the line. Bronski Beatin Why-kappaleen tavoin kertoja valaa omasta sisuuntumisesta kumpuavaa uskoa kanssaveljiin ja -sisariin ja kutsuu heitä yhteiselle marssille taistelemaan rakkauden puolesta: ”Tee kulta tilaa. Piilottelu saa riittää, tuli mitä tuli. – – Uusi päivä, uudet kujeet. Tällä kertaa tulen ulos. Pelataan tätä peliä ja marssitaan eteenpäin.”

Lover out my way

I'll stand up to anything – –

a new day, a new way

I'm coming out this time

a new name, let's play the game

and march on down the line

Myöhemmin kertoja toteaa, että ”taistelun voittamisen” jälkeen voi seistä jälleen pää pystyssä. Tulkitsen tämän niin, että kertoja viittaa kaapista tuloa edeltäneeseen jaakopinpainiinsa ja sitä seuranneeseen voimaantumiseen. Ulkoista taisteluahan ei ollut voitettu millään tavoin, koska ennakkoluulot kukoistivat ja omaa rautanyrkkiään heristi myös Thatcherin luotsaama konservatiivihallitus.

March on down the linessa huomio kiinnittyy erityisesti säkeisiin: ”God is on our side / dance on up to heaven.” Mielikuva Jumalan armosta taivaaseen tanssivista homoista on väkevä vastalause aids-kriisin ruokkimille synti- ja helvettipuheille ja samalla osoitus uhmakkaasta elämänilosta yhteisössä, joka jatkuvasti menetti omiaan. Tanssisosiaalisuudesta tulee näin politiikan ja vastarinnan ilmentymä.

Vastaavaa voimapuhetta tarjoaa Erasuren kolmannen albumin The innocents (1988) singlelohkaisu Chains of love, josta välittyy samalla miestappioiden ja homovihan aiheuttama suru ja lamaannus. 

Kappaleen kertojaminä kysyy kumppaniltaan, vieläkö tämä muistaa ajan, jolloin kadulla saattoi kävellä käsi kädessä, jutella säästä ja suunnitella tulevaa. Ajan, jolloin aikaa tuntui olevan rajattomasti.

Do you remember

there was a time

when people on the street

were walking hand in hand in hand

they used to talk about the weather

making plans together

days would last forever

Vapaan rakkauden ja huolettomuuden aika oli ohi, ja hiv oli ehkä aloittanut myös kertojan parisuhteessa viimeisen lähtölaskennan. Mahdottoman edessä kertoja hakee turvaa kumppanistaan ja kokoaa voimansa vakuuttaakseen: ”Yhdessä me murramme nämä rakkauden kahleet. Periksi ei anneta.”

Come to me, cover me, hold me

together we'll break these chains of love

don't give up

don't give up

together with me and my baby
break these chains of love

Rakkauden kahleet -kielikuva summaa sen, miten pahasti aids-kriisi homoyhteisöä orjuutti. Rakkautta ei voinut enää ilmaista avoimesti, jos ei halunnut löytää itseään kadulta makaamasta naama verissä. Rakkaudesta ei saanut enää myöskään puhua julkisesti, koska Thatcher runnoi The innocents -levyn ilmestymisvuonna 1988 paikallishallintolakiin homopropagandapykälän nro 28. Pykälä kielsi hallintoa edistämästä homoseksuaalisuutta julkaisuissa tai muuten tai edistämästä kouluopetusta homoseksuaalisuuden hyväksyttävyydestä.

Chains of lovessa rakkauden kahleet viittaavat myös siihen, että aids-kriisin aikana mitään ei voinut enää suunnitella, koska niin monella sairastuneella oli niin vähän aikaa jäljellä. Samalla yhteisön sisäiset jännitteet kasvoivat ja entiset veljet ja sisaret vetivät rintamalinjoja puolin ja toisin.  Kun pelkkä oma uhma tai ylpeys ei enää tunnu riittävän, Chains of loven kertoja löytää toivoa kahden kahlekuninkaan yhteisestä kohtalosta.

The Communards

Kovinta huutia Thatcherin politiikalle ja ajan asenneilmastolle antoi The Communards -duo (1985–1988), jonka Bronski Beatista lähtenyt Jimmy Somerville perusti yhdessä Richard Colesin kanssa. Bändin radikaaliutta kuvasti myös sen nimi, joka oli lainattu Pariisin kommuunin vallankumouksellisilta, kommunardeilta.



The Communardsin lauluntekstit ovat koko yhteisölle sateenkaariyhteisölle suunnattua voimapuhetta, jossa puututaan vihaan ja syrjintään ja sanallistetaan yhteistä surua. Esimerkiksi käy singlekappale There’s more to love (1988), jossa kertoja perustelee rakkaussuhteestaan vaikenemista väkivallan uhalla ja viittaamalla epäsuorasti vaikenemispykälä 28:aan:

I would like to shout it from the highest mountain
to tell the world I've found love and what it means to me
but all around there’s violence and laws
to make me think again
maybe one day they will understand
there's more to love than boy meets girl

Lopussa laulun sävy muuttuu uhmakkaaksi, kun kertoja sanoo kipuavansa vuorelle ja huutavansa totuuden julki: ”Minua ei nujerreta koskaan. Jonakin päivänä niiden on pakko tajuta.”

Kappaleen musiikkivideosta uhmaa on tosin vaikea huomata, koska tekstin purevuus peittyy siinä puskafarssin alle. Samaa myyntitaktiikkaa bändi käytti monissa muissakin videoissaan.



There’s more to loven kaltaista meikäläisten mentaalivalmennusta edustaa myös The Communardsin esikoislevyllä Communards (1986) kuultava Disenchanted. Sen kertoja puhuttelee ”pettynyttä ja vihaista nuorukaista”, joka on joutunut syrjinnän kohteeksi. Samalla kertoja korostaa taistelutoveruutta vakuuttamalla olevansa miehen ystävä ja pysyvänsä tämän rinnalla tukena kaikessa.

Hey there boy, what is wrong with you
no future, no hope, just broken dreams
you spend your days wondering why
I'll be your friend, I'll be around
I'll be everything you need

Lopussa kertoja vielä valaa poikaan uskoa ja vakuuttaa, että vielä on toivoa ja tulevaisuutta, jos vain uskoo itsensä. ”Pride is something good for you”, hän korostaa kutsuen poikaa näin mukaan ylpeään homoaktivismiin.



The Communardsin kakkoslevy Red (1987) jatkaa esikoisen uhmakasta linjaa, mutta laulujen taustalla kummitteleva aids-aave tuo voimapuheeseen usein lohduttoman sävyn. Enää ei taistella liikkumatilasta, vaan hengissä selviämistä yksilöinä ja yhteisönä.

Tämä on ilmeistä esimerkiksi kappaleessa Victims, jonka nuori päähenkilö Billy on irtisanottu sairautensa vuoksi. Hänellä on jäljellä vain muutama luottoystävä, jotka eivät ”pese käsiään ja petä”. Tien pää häämöttää, mutta ainakaan Billy ei kuolisi yksin. Kertoja suomii vihapuhetta syytäviä tekopyhiä ihmisiä ja korostaa kerta toisensa jälkeen: ”Syyllisiä ei ole, on vain uhreja.”

Billy's young and Billy's dying
fighting every day
the few he trusts will give him strength
they will not walk away
love will never wash its hands
and never will betray
Billy can't escape the truth
but he won't die alone
no-one to blame
there's only victims



Red-levyn puhuttelevin laulu on kuitenkin For a friend. Se on omistettu homoaktivisti Mark Ashtonille, joka perusti ystävänsä kanssa Pride-elokuvasta (2014) tutun Lesbians and gays support the miners -järjestön. Ashton oli myös Jimmy Somervillen ja Richard Colesin sydänystävä, ja laulu kertoo menetyksen mykistävyydestä: ”Kenenkään vuoksi en itkenyt niin kuin sinun vuoksesi”, kertoja toteaa laulun alussa.

The Communardsin lauluissa ylpeys ja aktivisti olivat usein ratkaisuja toivottomuuteen, mutta nyt ne muistuttavat kertojaa vain ystävän menetyksestä: kesä tulee, mutta enää ei ole toista rinnalla marssimassa rakkauden puolesta. Surusta nousee viha, jonka voimalla kertoja vakuuttaa jatkavansa yhteisten unelmien toteuttamista.

Summer comes
I remember how we'd march
we'd march for love and pride
together arm in arm
tears have turned
turned to anger and contempt
I'll never let you down
a battle I have found
and all the dreams we had
I will carry on



Ajatus ystävien muistosta voimaannuttavana tekijänä tuo yllättäen syvällisyyttä myös Red-levyn suurimpaan hittiin – cover-versioon Gloria Gaynorin höyhenenkevyestä diskorallista Never can say goodbye. Tässä kontekstissa laulu tuntuu viestittävän, että kaveria ei jätetä eikä kaatuneita unohdeta. Marssi jatkuu ”sinun kanssasi sinua ilman”, ja päällimmäisenä on sama kiitollisuus jaetuista iloista ja suruista kuin Red-levyn kappaleessa Lovers and friends. 

Lovers and friendsiin on hyvä lopettaa, sillä tämän aidsista kertovan laulun sanoma kaikuu vahvana myös nyt, kun maailmalla vietetään kesän Pride-juhlia ja sateenkaariyhteisö marssii muistellen samalla Orlandon joukkomurhan uhreja:

You'll never know
how much it came to mean to me
to have you by my side
in battles lost and won



Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Ylpeyttä ja ennakkoluuloja: Pride-elokuva ja Billy Elliot -musikaali

Viisi biisitärppiä 3 (Andy Bellin uutta tuotantoa)

La dolce vita – äänioikeudeton suru ja elämäkeskeiset hautajaiset

Kaatuneiden muistopäivä: We were here -dokumentti

Seksuaalipakolainen muistelee: Olli Nuutisen Kommentteja kahteen elämään

Stonewall – katujen kuningattarien kapina

Stonewall – katujen kuningattarien kapina

Katastrofielokuvista tunnetun Roland Emmerichin viimesyksyinen Stonewall-leffa synnytti sateenkaarikansan keskuudessa melkoisen maailmojen sodan. Elokuva kuvaa Yhdysvaltain gay liberationin alkusysäyksenä pidettyjä Stonewallin monipäiväisiä mellakoita, jotka politisoivat hlbt-yhteisön ennennäkemättömällä tavalla.

Elokuvan sytyttämän sodan keskiössä oli puuhkanveto siitä, ketkä oikeastaan ovat Stonewallin veteraaneja – niitä, jotka saivat lopulta tarpeekseen poliisin ainaisesta häirinnästä ja ryhtyivät väkivaltaiseen vastarintaan New Yorkin Greenwich Villagessa Stonewall Inn -nimisen baarin edustalla lauantaina 28. kesäkuuta 1969.

Onko kahakasta kiittäminen drag queeniä, joka legendan mukaan heitti ensimmäisen korkkarin päin poliisisetää? Vai kenties homoikoni Judy Garlandia, jonka perjantaiset hautajaiset olivat nostaneet sateenkaariyhteisön tunteet pintaan? Vai pitäisikö uskoa Emmerichin elokuvaversiota, jonka pelkkä traileri raivostutti aktivistit, koska siinä kapina tuntuu henkilöityvän keskiluokkaiseen valkoiseen homonuorukaiseen?

Hlbt-lyhenteen joka kirjaimen edustajat haluavat omia Stonewallin perinnön itselleen, kun taas Hollywood haluaa vedota massoihin. Totuus on huomattavasti monisyisempi, kuten voidaan päätellä historioitsija David Carterin kiitetystä kirjasta Stonewall: the riots that sparked the gay revolution (2004). Se pyrkii kokoamaan yhteen kaiken olemassa olevan tiedon paitsi Stonewall Inn -kapakasta myös itse mellakoista, mellakoitsijoista ja poliisin toiminnasta.

Sortoa ja vastarintaa

Stonewallin mellakoiden, kuten muidenkin historian käännekohtien, ymmärtäminen edellyttää niiden kontekstin ymmärtämistä. Tutkimuksensa aluksi Carter kuvaakin 1960-luvun yhdysvaltalaisten homojen, lesbojen ja transihmisten karua arkitodellisuutta. He olivat kolmasti kiellettyjä: rikollisia, sairaita ja syntisiä.

Toisen maailmansodan jälkeen kukoistanut laitaoikeistolainen arvomaailma teki homoseksuaaleista valtion vihollisia ja johti vuoteen 1961 mennessä siihen, että Yhdysvaltain homolait olivat tiukempia kuin Kuubassa, Neuvostoliitossa ja Itä-Saksassa. Homoseksi oli kiellettyä lähes kaikissa osavaltioissa, ja 20 osavaltiossa oli mahdollista sulkea ihmisiä mielisairaalaan homoseksuaalisten tekojen vuoksi. Homojen ja lesbojen palkkaaminen julkisiin virkoihin oli kielletty, ja ”seksuaalinen perversio” oli irtisanomis- ja häätöperuste. Myös ristiinpukeutuminen oli kiellettyä.

New Yorkiin ja sen boheemimaineessa olleeseen Greenwich Villageen oli 1960-luvulle tultaessa syntynyt Yhdysvaltain suurin hlbt-getto, mutta paradoksaalisesti kaupungin viranomaiset kohtelivat homomiehiä kaikkein aggressiivisimmin ja järjestelmällisimmin rikollisina. Poliisi harjoitti määrätietoista houkutuslintutoimintaa, jonka seurauksena yksin vuonna 1966 pidätettiin satakunta miesseuraa hakenutta miestä joka viikko.

Sateenkaarikansan elämän reunaehdoista 1960-luvun lopun Yhdysvalloissa saa hyytävän kuvan yllä olevasta CBS:n dokumentista The homosexuals (1967). Dokumentti sivuaa myös syrjinnän synnyttämää järjestäytynyttä vastarintaa, josta Carterkin kirjassaan kirjoittaa. Vastarinnan pioneerina oli vuonna 1950 perustettu homofiilijärjestö Mattachine Society, joka levisi Los Angelesista muualle maahan. Lesbojen vastaava järjestö oli samoihin aikoihin perustettu Daughters of Bilitis.

New Yorkin Mattachine onnistui panemaan lopun poliisilaitoksen houkutuslintutoiminnalle vuonna 1966, ja heti seuraavaksi se kävi osavaltion alkoholiviraston SLA:n kimppuun. SLA tulkitsi nimittäin lakeja niin, että pelkkä homoseksuaalien läsnäolo oli peruste anniskeluravintolan sulkemiselle. Poliisi ratsasi ravintoloita jatkuvasti, ja laillinen homobaaritoiminta oli vuosikymmeniä käytännössä mahdotonta.

Maaliskuussa 1967 New Yorkin korkein oikeus lopulta linjasi, että SLA ei voinut perua ravintolan anniskelulupaa pelkästään homojen seuranhaun perusteella. Kesti silti vielä muutaman vuoden ennen kuin laillinen homobaaritoiminta pääsi kunnolla vauhtiin. Siihen saakka sateenkaarikansa tapasi mafiavetoisissa paikoissa, joita pyöritettiin näennäisesti yksityisklubeina oma pullo mukaan -periaatteella. Käytännössä ne olivat kuitenkin salakapakoita, joiden olemassaolo oli kiinni poliisien lahjonnasta.

Mikä ihmeen Stonewall?

Yksityisklubina ja lahjusten varassa toimi myös Yhdysvaltain 1960-luvun suurin homobaari, Greenwich Villagen Christopher Streetille maaliskuussa 1967 perustettu Stonewall Inn. Baarin perusti Läski-Tony-niminen mafioso, ja David Carterin siteeraamaan aikalaiskuvauksen mukaan paikka näytti siltä kuin se olisi muutettu autotallista kabareeksi kahdeksassa tunnissa ja 50 dollarilla.

Stonewallin vetonaulana oli se, että se oli aikansa ainoa newyorkilaisbaari, jossa sallittiin miesten ja naisten keskinäinen tanssiminen. Stonewall oli myös sikäli poikkeuksellinen paikka, että se tarjosi tuon ajan mittapuulla huomattavan kattavan läpileikkauksen koko sateenkaarikansasta. Siitä tulikin toinen (tai ainoa) koti kaikenkarvaisille kulkijoille aina bisnesmiehistä katupoikiin.

Erään aikalaisen sanoin Stonewall Inn oli kantapaikka kaikille liian nuorille, liian köyhille ja liian ylettömille, jotka eivät päässet mihinkään muualle. Tämä loi asiakaskunnassa uskollisuutta paikkaa kohtaan, vaikka toiminta pohjimmiltaan oli riistobisnestä ja turvallisuus- ja hygienianäkökulmasta katastrofaalista. Baarin epähygieenisyyden on mm. kerrottu aiheuttaneen hepatiittiepidemian asiakaskunnan keskuudessa.

Stonewall Inn oli ilmeisesti myös keskuspaikka mafian kiristysoperaatiolle, joka kohdistui etenkin Wall Streetin finanssitaloissa työskennelleisiin vaikutusvaltaisiin homomiehiin ja johti kansainvälisen tason arvopaperihuijaukseen. David Carterin näkemyksenä on, että juuri tämä huijausvyyhti oli pääsyy siihen, miksi poliisijohto päätti lopettaa Stonewallin ja muutamien muiden mafiavetoisten salakapakoiden toiminnan kesäkuun lopussa 1969 tekemillään ratsioilla ja pidätyksillä.

Miten mellakat alkoivat?

Yhdysvaltain gay liberationin alkusysäyksenä nähdyt monipäiväiset mellakat saivat alkunsa ratsiasta, joka tehtiin Stonewall Inniin lauantaina 28. päivä kesäkuuta aamuyöllä. Baari oli jo kertaalleen ratsattu saman viikon tiistaina, ja vaikka kaikki meni silloin käsikirjoituksen mukaan, toisella kerralla sateenkaarikansan mitta tuli täyteen.

Juhlaillan keskeytyminen herätti baarin noin 200 asiakkaassa kränää heti alusta lähtien, ja ihmiset alkoivat hangoitella vastaan. Baarista ulos marssitettu väki ei myöskään normaalikäytännön mukaisesti luikkinut nopeasti tiehensä, vaikka poliisi niin kehotti. Pihalle alkoi kerääntyä kiukkuinen lauma, joka purki turhautumistaan jatkuviin ratsioihin ja hurrasi ulos raahattaville asiakkaille kuin tähdille ikään.

Alun perin poliisin tarkoituksena oli ollut pidättää vain ravintolan henkilökunta ja omistajat, mutta transvestiittien (Carterin käyttämä tuon ajan yleistermi) vastahankaisuus sisällä baarissa johti myös heidän pidättämiseensä.

Illan ensimmäinen väkivaltaisen vastarinnan ilmaus oli, kun eräs maijaan raahatuista transvestiiteista huitaisi poliisia laukullaan ja sai pampusta. Vastarintaan äityi myös eräs poliisin pidättämä butch-lesbo, joka vaati sivustakatsojia tekemään jotakin. Naisen reaktio sähköisti koko porukan. Poliiseja alettiin nimitellä, ja ”lahjuskolikot” lentelivät ilmassa. Joku tarttui mukulakiveen ja heitti sillä poliisiautoa.

Kun pidätettyjä kuljettavat poliisiautot kaasuttivat pois paikalta, loput poliisit linnoittautuivat apujoukkoja odottaessaan sisälle baariin. Tämä sai orastavan  vastarinnan äitymään varsinaiseksi mellakaksi. Väkijoukko riehaantui ja alkoi heitellä baaria roskiksilla, tiilillä, kivillä ja kaikella, mikä irti lähti. Väkijoukko sytytteli myös tulipaloja ja yritti murtautua maasta kiskomansa pysäköintimittarin avulla sisään baariin.

Poliisi ei ollut koskaan kokenut mitään vastaavaa nyhveröinä pidettyjen homojen taholta, joten he eivät ratsian alkuvaiheessa edes ymmärtäneet pelätä. Heillä oli stereotyyppinen käsitys siitä, että homobaareissa istui neulepuseroihin pukeutuneita pelokkaita keski-ikäisiä miehiä tuoppeihinsa tuijottaen, mutta Stonewall oli asiakaskuntansa huomattavan kirjavuuden vuoksi toista maata: paikka kuhisi läheiseen Christopher Parkiin asettuneita kodittomia katunuoria, joilla ei ollut mitään hävettävää eikä varsinkaan hävittävää.

Tänä nimenomaisena yönä Amerikka sai turpiin hylkäämiltään lapsilta, eikä operaatiosta vastannut poliisi ollut omien sanojensa mukaan koskaan pelännyt yhtä paljon. Ja hän oli sentään laatinut Yhdysvaltain armeijan lähitaisteluoppaan ja ollut mukana Ardennien taistelussa.

Edes paikalle saapunut mellakkapoliisi ei tahtonut saada tilannetta hallintaansa, vaan mellakka muuttui Villagen kehämäisillä kaduilla leikityksi kissa ja hiiri -leikiksi. Aikakirjoihin on jäänyt unohtumaton kuvaus neitihomoista, jotka äityivät mellakkapoliisien edessä cancan-tyyliseen säärien sätkyttelyyn ja hulvattomaan lauluun: ”We are the Stonewall girls / We wear our hair in curls / We wear no underwear / We show our pubic hairs.” 

Aamun valkeneminen sai mellakoinnin ensimmäisen aallon tyyntymään, mutta sanan levittyä paikalle vyöryi heti seuraavana iltana tuhansia ihmisiä. Siitä lauantaista tuli Yhdysvaltain siihenastisen mittaushistorian kuumin päivä, ja kuumana kävi myös väkijoukko. Taas oli hälytettävä mellakkapoliisi paikalle, ja sama toistui vielä seuraavana keskiviikkona, jolloin väki jälleen vyöryi Villageen protestoimaan Village Voice -lehden mellakoista kirjoittamaa pilkallista juttua. Viesti oli selvä: enää ei suostuttaisi häpeämään, vaan mellakoiden yhteydessä lanseeratusta Gay power -iskulauseesta oli tullut totta. 

Mellakoihin johtaneesta kollektiivisesta voimaantumisesta ja sisuuntumisesta saa elävän kuvan Carterin kirjan pohjalta tehdystä dokumentista Stonewall uprising (2010), jonka trailer on katsottavissa ohessa.

Keitä mellakoitsijat olivat?

Stonewallin mellakoiden alkaminen on totuttu laskemaan joidenkin yksittäisten ihmisten ansioksi, mutta David Carter kyseenalaistaa perinpohjaisten tutkimustensa perusteella tämän näkemyksen. Hän korostaa, että kenellekään yksittäiselle ihmiselle tai ryhmälle ei voida antaa kunniaa niin monien ihmisten kollektiivisesti ja samanaikaisesti synnyttämästä prosessista.

Carter puhuukin vastarinnan jatkumosta: oli hiljaisia sivustakatsojia, jotka kieltäytyivät lähtemästä paikalta poliisin vaatimuksista huolimatta, ja sitten oli niitä, jotka äityivät väkivaltaisiksi. Nimenomaan paikalle jääneiden runsaslukuisuuden vuoksi poliisin oli vaikea saada väkivaltaisimpia tekijöitä kuriin, joten kyse oli mitä suurimmassa määrin yhteisestä vastarinnasta. Carter toteaa myös, että kiukun yltyminen ja sen purkautuminen tapahtui asteittain illan aikana ja käännekohtia oli monia.

Kun nämä varaukset otetaan huomioon, Stonewallin mellakoiden keskeisimpiä käynnistäjiä olivat Carterin mukaan Christopher Parkin kodittomat katunuoret – joista suuri osa oli tavallista naisellisempia miehiä –, transvestiitit sekä poliisin kanssa tapellut butch-lesbo, jonka henkilöllisyyttä ei ole pystytty varmistamaan. Heille kaikille oli yhteistä sukupuolirajojen rikkominen ja kuuluminen hlbt-yhteisön pohjasakkaan.

Kodittomien nuorten ja transvestiittien keskeisimpiä edustajia olivat Jackie Hormona, Marsha P. Johnson (1945–1992) ja Zazu Nova, kun taas mellakoiden yhdeksi keulakuvaksi myöhemmin noussut Sylvia Rivera (1951–2002) ei Carterin mukaan todistetusti edes ollut ensimmäisenä mellakkailtana paikalla korkkareitaan heittelemässä.

Koko mellakoiden onnistumisesta on Carterin mukaan kiittäminen ennen kaikkea kodittomia katunuoria, joista suurin osa oli vallitsevan käsityksen vastaisesti valkoihoisia. Mukana oli myös jonkin verran latinoja, mutta transihmisiä ei juuri ollut. Etulinjassa ei myöskään nähty niitä kuuluisia ”heteronoloisia” homomiehiä, vaan neitihomoja, joista melko suuri osa tuli keskiluokkaisista perheistä.

Kun Roland Emmerichin tyrmätyn ja pahasti flopanneen Stonewall-elokuvan traileria katsoo Carterin päätelmien valossa, se ei mielestäni näytä erityisen vääristelevältä. Elokuvan keskushenkilö Danny päätyy Christopher Parkin monirotuisten  ja sukupuoleltaan liukuvien katunuorten ja drag queenien keskuuteen lähdettyään maaseudulta homopakolaiseksi. Hän ystävystyy Ray/Ramona-nimisen katunuoren kanssa, ja he viettävät iltaa Stonewallissa. Ratsiakuvauksessa nähdään toimintaan kehottava butch-lesbo, kollektiivinen kapina ja myös Dannyn rohkaistuminen väkivaltaiseen vastarintaan muiden kannustamana. Ei siis mitään, mikä ei sopisi Carterin kuvaukseen mellakoista.

Miksi juuri Stonewall?

David Carter korostaa tutkimustensa pohjalta, että Stonewallin valikoituminen mellakkakohteeksi ei ollut sattumanvaraista. Yhtä vaikuttavaan vastarintaan ei olisi myöskään hevin kyetty muualla. Tätä Carter perustelee sillä, että baari sijaitsi New Yorkin kaltaisen suurkaupungin hlbt-getossa, jossa tieto kulki nopeasti ja joka sijaitsi strategisesti liikenteellisessä solmukohdassa. Baarin edustalla oli myös paljon avointa tilaa, mikä mahdollisti suuren ihmisjoukon kokoontumisen. Greenwich Villagen ruutukaavaa karttava asemakaava kapeine katuineen taas heikensi poliisin mahdollisuuksia ottaa alue hallintaansa.

Oma roolinsa oli myös Stonewall Innillä itsellään, joka oli aikansa suurin ja vuosia toiminnassa ollut homobaari. Siten se oli saanut tavallista uskollisemman ja poikkeuksellisen kirjavan asiakaskunnan. Uskollisuutta vahvisti entisestään se, baari oli kaupungin ainoa paikka, jossa koko kirjava sateenkaarikansa saattoi tanssia vapaasti ja intiimisti keskenään. Näin ollen poliisiratsia oli hyökkäys koko yhteisöä vastaan, mutta erityisesti se kohdistui yhteisön marginaalisimpiin ryhmiin, kuten kodittomiin katunuoriin, jotka pitivät baaria ja vastapäistä Christopher Parkia kotinaan.

Mellakoiden syntyyn vaikutti Carterin mukaan myös ratsian ajoittuminen kesän ensimmäiseen kuumaan viikonloppuun ja perjantain ja lauantain väliseen yöhön, jolloin baari oli täpötäynnä ja asiakkaat olivat jo varsin humaltuneita. Takana oli myös viikko, jonka aikana sateenkaarikansan kärsivällisyyttä oli koeteltu useilla ratsioilla – Stonewalliinkin rynnäköitiin jo toistamiseen.

Olennaista oli niin ikään se, että mellakat ajoittuivat suuren sosiaalisen muutoksen ja suurten levottomuuksien aikaan, jolloin kansalaisoikeus- ja sodanvastainen liike olivat olleet toistuvasti otsikoissa ja ottaneet erävoittoja. Ajan henkeen kuului seksuaalisuuteen liittyvän perinteisen ajattelun kyseenalaistaminen, mikä antoi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille lisää pontta omaan taisteluunsa. Myös homofiilijärjestöt olivat saavuttaneet edistysaskeleita haastaessaan syrjiviä käytäntöjä, ja Yhdysvaltain länsirannikolla oli jo luotu perusta hlbt-yhteisön väkivaltaiselle vastarinnalle. Esimerkiksi San Franciscossa  oli ennen Stonewallia ehditty mellakoida katunuorten, mieshuorien ja transvestiittien suosimassa Compton’s-kahvilassa vuonna 1966 ja Black Cat Tavern -baarissa vuonna 1967.

Sen sijaan Carter tyrmää loputtomasti toistetun legendan siitä, että Stonewallin mellakoiden sytykkeenä olisivat olleet homoikoni Judy Garlandin hautajaiset. Carterin mukaan kyseessä on heteroseksuaalisen toimittajan pilkkakirjoituksesta alkunsa saanut myytti, jolla koko kapina haluttiin leimata neitien sentimentaaliseksi tunteenpurkaukseksi. Missään Carterin analysoimissa hlbt-ihmisten aikalaiskirjoituksissa ei mainittu Garlandia kapinan yhteydessä sanallakaan. Ja mikä tärkeintä: Garlandia ihailivat ennen kaikkea vanhemmat polvet – eivät kodittomat rocksukupolven kasvatit, jotka kapinan etulinjassa taistelivat. Perustellumpaa onkin todeta, että Garlandin mukana haudattiin vanha homomaailma ja uusi aika alkoi.

Mitä sitten tapahtui?

Uuden ja vanhan homomaailman suhdetta kuvaa osuvasti se, että vanhojen partojen hallitsema homofiilijärjestö Mattachine Society teki New Yorkin poliisin ja pormestarin kanssa yhteistyötä Stonewallin mellakoiden lopettamiseksi. Vanha polvi oli pyrkinyt saamaan heterojen hyväksynnän luomalla sateenkaarikansasta mahdollisimman tavallista kuvaa. Nuori polvi taas tuntui vaativan valtaväestöltä kunnioitusta. Monet vanhemmat aktivistit olivat suivaantuneita siitä, että vuosien valtavirtaistumisyritykset valuivat hiekkaan, kun lehtien palstoilla komeilivat nyt kaiken maailman kahakoivat street queenit.

Aikojen muuttuminen näkyi myös Itärannikon homofiilijärjestöjen yhteistyöelimen ERCHOn vuotuisessa hiljaisessa mielenosoituksessa, joita oli järjestetty vuodesta 1965 lähtien. Philadelphiassa pidettyjen Annual reminder -mielenosoitusten tarkoituksena oli muistuttaa amerikkalaisia siitä, että homoilla ja lesboilla ei ollut perustavia kansalaisoikeuksia. Viimeinen näistä mielenosoituksista järjestettiin välittömästi Stonewallin mellakoiden jälkeen 4. heinäkuuta 1969, ja eräs kulkueessa mukana ollut naispari järkytti homofiililiikkeen vanhoja partoja pitämällä sääntöjen vastaisesti toisiaan kädestä. Tästä alkoi kärhämä, jonka jälkeen hiljainen mielenosoitus ei enää ollut kovin hiljainen.

Ei siis ihme, että New Yorkissa järjestettiin jo 27. heinäkuuta ensimmäinen uudentyyppinen mielenosoitus, Gay power -marssi. Siinä marssittiin 500 ihmisen voimin homopuistona tunnetulta Washington Squarelta Stonewallille, jonka edessä laulettiin kansalaisoikeusliikkeen tunnuslaulu We shall overcome. Samana päivänä esiteltiin myös Gay power -liikkeen tunnus: kaksi päällekkäistä naarassymbolia ja kaksi päällekkäistä koirassymbolia laventelinsinisellä pohjalla.

Mattachinen alaisuudessa kokoontuneesta ensimmäisen marssin järjestelykomiteasta sikisi uusi laitavasemmistolainen (epä)järjestö Gay Liberation Front (GLF), joka pyrki liittoutumaan muiden kapitalismin sortamien ryhmien kanssa. GLF hajosi pian sisäisiin ristiriitoihinsa, mutta siitä irtautuneet jäsenet perustivat 21.12.1969 uuden, pelkästään homokysymykseen keskittyneen järjestön nimeltä Gay Activists Alliance (GAA).

Stonewallista alkunsa saaneen liikkeen voimaa kuvastaa hyvin se, että hlbt-järjestöjen määrä nousi Yhdysvalloissa yhdessä vuodessa noin 60:stä 1 500:aan. Seitsemänkymmentäluvun alussa New Yorkiin perustettiin myös roppakaupalla laillisia homobaareja, mutta itse Stonewall sulki ovensa pian mellakoiden jälkeen. Nykyisin osittain samoissa tiloissa toimii samanniminen, vuonna 1990 avattu baari.

Melkoisen kasvupyrähdyksen koki lisäksi Christopher Street liberation day -marssi, jonka itärannikon homofiilijärjestöt järjestivät Stonewallin mellakoiden ensimmäisenä vuosipäivänä 28.6.1970. Tämä parituhatta osallistujaa houkutellut marssi vei Greenwich Villagen Sheridan Squarelta Keskuspuistoon, ja vuosien kuluessa siitä paisui New Yorkin Priden miljoonan ihmisen kulkue.

Kansakunnan kaapin päälle

Parin viime vuosikymmenen aikana Stonewallin mellakat ovat vihdoin saanut myös monenlaista julkista tunnustusta. Tästä ovat esimerkkeinä Stonewallin edustalle Christopher Parkiin vuonna 1992 pystytetty kuvanveistäjä George Segalin Gay liberation -muistomerkki (kuva ylempänä ja alla) sekä Yhdysvaltain sisäministeriön vuonna 1999 tekemä päätös Stonewallin tapahtumapaikkojen lisäämisestä kulttuurihistoriallisesti merkittävien kohteiden luetteloon.

Lopullisesti katujen kuningattarien kapina nostettiin kansakunnan kaapin (!) päälle vuonna 2013, kun presidentti Obama rinnasti sen toisessa virkaanastujaispuheessaan Yhdysvaltain kansalaisoikeustaistelun muihin merkkipaaluihin. Puheessaan Obama totesi näin (oma käännös):

Amerikan kansana me julistamme tänään, että kaikkien yhdenvertaisuus on totuuksista tärkein ja tähti, joka johdattaa meitä yhä, aivan kuin se johdatti esivanhempamme [naisasialiikkeen syntysijoilta] Seneca Fallsista [mustien äänioikeusmarssille] Selmaan ja sieltä edelleen Stonewalliin. – – Matkamme ei ole päätepisteessä ennen kuin homoveljemme ja -sisaremme ovat yhdenvertaisia lain edessä. Sillä jos meidät todella on luotu yhdenvertaisiksi, eikö myös keskinäisen rakkautemme pidä olla yhdenvertaista?

Roland Emmerichin Stonewall-elokuvan aiheuttama kahakka on hyvä esimerkki siitä, miten moni on halukas pääsemään jaolle yhteisestä perinnöstä ja kierrättämään myyttejä ja legendoja parhaaksi katsomallaan tavalla. Tähän prosessiin osallistun nyt itsekin kirjoittaessani Carterin kirjasta, joka on toistaiseksi perusteellisin mellakoista tehty tutkimus ja silti vain yksi tulkinta. Kirja on yhtä kaikki avartava lukuelämys, koska se kohdistaa huomion niihin, joihin kukaan ei uskonut, mutta jotka uskoivat itseensä, näyttivät sen ja muuttivat maailmaa.

”Älä huoliasi huoli, pidä puoliasi, kukaan ei sitä tee sun puolestasi. Pidä pintasi ja tee selväksi ettet ole mikään nyrkkisäkki, tökittäväksi tehty sätkynukke, etkä kauppatavara. Vapauttaan ei voi myydä, ostaa, ei omistaa, ei vaihtaa, varastaa. Kylvä siemenet, jotain voi kasvaa. Elämäs' on taistelun arvoinen, oi, rakas veljeni muistathan sen. Jokainen polku ja jokainen tie, kivinen olkoon, mutta eteenpäin vie. Hei, se on taistelun arvoinen, oi, rakas siskoni muistathan sen.” (Jukka Poika)