”Hot, sticky, still so cool”: syntikkapopin pervot 1/2

Syntikkapop. Jo pelkkä sana tuo mieleen ompelukoneen lailla tajuntaa tikkaavan säksätyksen, brittiaksentin ja kirjavan kuvakavalkadin, jossa vuorottelevat lähes koomisen vakavat pukumiehet ja paratiisista pöllähtäneet poikakukot. Tämä monimuotoinen melankoli(n)an laji huuhtoutui rantaan punk-perinteistä nousseen ”uuden aallon” mukana 1970–1980-lukujen vaihteessa.

Erityisen vahva genre syntikkapopista tuli Britanniassa, ja monet nimekkäät brittiläiset syntikkapopparit viljelivät tuotannossaan ja tyylissään myös sateenkaarikulttuurista poimittuja vaikutteita. Monet heistä olivat itse kulttuurin edustajina, kun taas osa tahtoi vain takoa markkinarakoa. 

Varhaisia esimerkkejä sateenkaarevista syntikkapoppareista ovat Visage, Soft Cell ja Depeche Mode, joiden niiden rinnalle tulivat 1980-luvun puolivälin tienoilla vielä Bronski Beat, Erasure, Frankie Goes To Hollywood ja Pet Shop Boys (kuvassa Chris Heart-singlen kannessa vuonna 1988). Pet Shop Boysin homoteemoja olen käsitellyt jo aiemmassa blogikirjoituksessa, joten keskityn nyt muihin yhtyeisiin yksittäisten kappaleiden kautta.

Depeche Mode

Depeche Mode (1980–) ei ole mikään ”homobändi”, mutta sen sm-henkinen 1980-luvun tuotanto on kuin nahkainen Wunderbaum, jota moni homokin tykkää nuuhkia. Esimerkiksi käy vuoden 1984 hitti Master and servant, joka voisi sukupuolettomuudessaan kertoa myös miestenvälisestä sadomasoseksistä.

Huomattavasti vaniljaisempaa – mutta sitäkin homompaa – linjaa edustavat bändin Speak & spell -esikoislevyn (1981) kappaleet Boys say go ja What’s your name. Ne ovat sanoituksiltaan suorasukaisen homoeroottisia, eikä niille löydy vastinetta bändin myöhemmästä tuotannosta. Tätä selittänee se, että kappaleet on kynäillyt Vince Clarke, joka jätti Depparit esikoislevyn jälkeen ja perusti ensin Yazoon ja myöhemmin Erasuren. Umpiheteroa Clarkea voidaan siis pitää melkoisena meikäläismusiikin kummisetänä.

What’s your name kertoo nimettömästä komistuksesta, joka on saanut kertojan ja kaikki muutkin pauloihinsa. Kertoja seurailee, miten komistus kävelee öisiä katuja, ja tuntee välillä tämän tuoksun. Kertosäkeessä hän intoutuu hokemaan: ”Hey, you're such a pretty boy.” Koko kappaleen voisi kuitata läpällä tehdyksi kiiltokuvapoikien ironisoinniksi, ellei loppupuolelta löytyisi suorastaan poliittinen yhtymiskehotus: ”All the boys we got to get together / all the boys together we can stand.”



Boys say go -kappale vain lisää kierroksia homoylpeyden nostatukseen, kun laulun kertoja puhuttelee arvatenkin toista miestä, jonka tulisi mennä itseensä ja antaa kertojalle ”kyytiä”.

Try to look inside
take me for a ride
in the day and the night
get to know you

Vetoomusta seuraavassa kertosäkeessä lauletaan poikien ikuisesta yhteiselämästä, jolle ei pidä sanoa ei, vaan menoksi.

Boys meet boys get together

boys meet boys live forever
don't say no
boys say go



Laulun lopussa kertoja ilmaisee kuitenkin pelkonsa siitä, että hommasta ei tule mitään, jos toinen ei tarjoa pysyvyyttä. Tämä oli sikäli enteellistä, että Deppareiden julkihomostelu jäi näihin kahteen kappaleeseen, kun biisinkirjoitusvastuun otti Vince Clarkin lähdön jälkeen Martin Gore. Tulkinnanvaraa laulut jättivät kyllä senkin jälkeen – toisin kuin bändin homoskenestä varastettu ”leather daddy” -imago.

Visage

Fade to gray -kappaleesta muistettava Visage (1978–2015) oli mukana luomassa syntikkapopin uusromanttista suuntausta, joka sikisi Lontoon klubi- ja muotiskenessä. Sen riikinkukkomaiset ja androgyynit edustajat – kuten Visagen vuonna 2015 kuollut keulahahmo Steve Strange ja Boy George – olivat suoraan alenevassa polvessa sukua Bowien kaltaisille glam-rokkareille, joiden tyyli oli vastalause punkin pelkistyneisyydelle.

Suomessa uusromantiikkaa edusti Dingo, mutta Dingon laulut parturikampaamon Lissuineen olivat jotain ihan muuta kuin esimerkiksi Visagen tuotanto. Tästä olkoon osoituksena Visagen kakkoslevy The Anvil (1982), joka on nimetty yltiöperverssin newyorkilaisen homoklubin mukaan.

Charles Kaiser siteeraa The gay metropolis -kirjassaan (1997) erästäkin kävijää, jonka mukaan The Anvil toi mieleen LSD:llä ryyditetyn Weimarin tasavallan. Kun kävijä laskeutui portaat alas yökerhoon, näky oli suorastaan karnevalistinen: go-go-pojat tanssivat hevosenkengän muotoisella baaritiskillä, yhdessä nurkassa oli meneillään drag show, ja kattoa täplittäneet punaiset lamput loivat ainaisen joulun illuusion. Paikka oli täynnä miehiä, ja asiakaskunta vaihteli huippujulkkiksista luomakunnan ruokottomimpiin yksilöihin. Kun visuaalinen karnevaali alkoi kyllästyttää, saattoi vetäytyä pimeään kellariin, joka oli kävijän luonnehdinnan mukaan suorastaan dantemainen seksuaalisten kokemusten yhdeksäs piiri.

Visagen The Anvil -levyn nimikappaleessa Anvil (night club school) kertoja loihtii esiin tämän täpötäyden ja hikisen yökerhon, jossa nytkyvät vartalot muuttuvat yhdeksi lihaksi.

Watch the moving bodies

as they react to the sound

feasting on the visions

see the figures going 'round – –

shoulder to shoulder skin feels smooth

hot, sticky, still so cool

Kappaleen jyskyttävä biitti muistuttaa siitä, että klubi oli toden totta melkoinen takoma-alusta; tarkoittaahan anvil alasinta. Kappaleen loppupuolella kertoja käskee valitsemaan leikkikaverin ja tarttumaan siihen, mikä sattuu pystyyn ponnahtamaan. Kun hommat on hoidettu, voi enintään pyytää puhelinnumeron tulevia ilotteluja varten.

Sensual and glowing the passion grows

pick your playmate still so cool – –

take it as it comes up

leave it when it's done

put a number in your matchbook

and call when you want fun

Kappale on täysin sukupuoleton, mutta nimensä kautta se tulee osaksi 1980-luvun alkupuolen hedonistista urbaania homokulttuuria, josta kirjoitinkin viime blogikirjoituksessa. Saman aikakauden antimilla herkuttelee myös Marc Almondin ja David Ballin Soft Cell -duo, joka lauloi levyltä toiselle samasta aiheesta kuin suurimmalla hitillään Tainted love (1981) – turmeluksesta.

Soft Cell

Soft Cellin (1978–2004) esikoislevyn nimi Non-stop erotic cabaret (1981) tuo mieleen lohduttomien pornoluolien välkkyvät valomainokset. Tähän kaupallistetun halun maailmaan sukeltaa myös kappale Seedy films, joka sijoittuu Synti-cityn pornoelokuvateatteriin. Lisää vain törkyleffojen välke pimeässä salissa, vierustoverin huohotus, kurottuva käsi, persoonaton kohtaaminen ja likainen olo.

Sleazy city

seedy films

breathing so heavy

next to my neighbour

let's get acquainted

getting to know you

feeling sleazy

in seedy sin city

Vaikka laulu on sukupuoleton, tapahtumapaikka kytkee sen osaksi homoalakulttuuria – olivathan elokuvateatterit ylipäätään monien homomiesten suosimia kohtauspaikkoja jo 1900-luvun alkupuolella. Historioitsija Matt Houlbrook perustelee tätä Queer London -kirjassaan (2005) sillä, että teattereissa ei tarvinnut värjötellä tai pelätä virkavaltaa toisin kuin puistoissa ja pisuaareissa. Pimeässä salissa miehet puikkelehtivat riviltä toiselle ja istuutuivat toistensa viereen sanoakseen ”käsipäivää”, kuten Soft Cellin kappaleessa:

Hands of a stranger

getting to know you

and I'm getting to like you

Seedy films on siinä määrin uskottava kuvaus persoonattoman seksiseuran etsimisestä, että sitä on vaikea tulkita ironiseksi tai järin humoristiseksi. Aivan toista maata on kuitenkin

Non-stop erotic cabaret’n suorasukaisin kappale Sex dwarf, jossa kertoja haluaisi houkutella talutushihnassa tallustavan ”seksikääpiönsä” kanssa diskohileitä hyveellisyyden tuolle puolen.

I would like you on a long black leash

I will parade you down the high streets

you've got the attraction

you've got the pulling power

walk my little doggie, walk my little sex dwarf

Seksikääpiö ei kuitenkaan ole mikään munamagneettina käytettävä söpö puudeli, vaan pieni raavas mies. Kertoja herkuttelee sillä, miten hän pyyhältäisi kääpiönsä kanssa tanssilattialle, joka jakaantuisi kuin Punainenmeri Mooseksen edessä. Kaikki rakastaisivat seksikääpiön miniatyyrimenoa, sillä ”kaikkihan tietävät, mitä lyhyistä pojista sanotaan”. Kertojan maalailema fantasia huipentuu siihen, miten seksikääpiö, kertoja, hänen bimbo Rolls-Royce-kuljettajansa ja kaikki hurmatut diskohileet päätyisivät kertojan ”leikkihuoneeseen” hääräämään.

Miehen alistaminen pikku koiruliksi ja lenkittäminen pitkin pääkatuja edustaa poskettomuudessaan samanlaista häpeästä ammentavaa halua ja normeille pyllistämistä kuin Tom of Finlandin piirrokset ja Robert Mapplethorpen valokuvat. Laulun loputtua jäljelle jää vain nauru elämälle, kuten myös tämän jutun ensimmäisen osan päättävässä Blancmangen kappaleessa.

Blancmange

Vuonna 1979 perustettu ja kermahyytelön mukaan nimetty Blancmange-duo ei ole ”homobändi”, mutta nyt kuultava The day before you came (1984) on yhtä kaikki läpipervo. Laulu on cover-versio vuonna 1982 ilmestyneestä Abban toiseksi viimeisestä singlestä, joka kuuluu yhtyeen uran huippuhetkiin.

The day before you came on kappaleen minäkertojan lakoninen listaus elämästään sellaisena kuin se oli päivää ennen rakastumista: töihinlähtö tavalliseen tapaan kahdeksalta, aamulehti junassa, töissä noin 9.15, lounas noin 12.30, taisi sataakin, tupakkaa kului, ja rutiinit peittivät tiedostamattoman alakulon. Junassa iltapäivälehti, ravintolasta kiinalaista mukaan, ja illallinen Dallasia katsellen. Sängyssä 10.15 ja vähän iltalukemista ennen unten maita. 

”Ajatella, etten ymmärtänyt eläväni vailla tarkoitusta päivää ennen kuin sinä tulit”, Agnetha Fältskogin tulkitsema kertoja toteaa ja tulee samalla kuvanneeksi suurta onnea pophistorian lohduttomimpiin kuuluvilla säkeillä.

I must have read a while
the latest one by Marilyn French
or something in that style
it's funny, but I had no sense
of living without aim
the day before you came



The day before you came -kappale on upea esimerkki Abban kyvystä tehdä musiikkia, jonka pohjaton melankolisuus jää helposti piiloon taidokkaasti rakennetun pintapopin taakse. Vähemmän upeaa kappaleessa on tapa, jolla se tuntuu kierrättävän kulttuurimme kuluneinta romanttista kliseetä: ajatusta siitä, että ilman miestä nainen on hakoteillä ja tarkoitusta vailla. Tätä korostaa erityisesti maininta siitä, että kertoja ahmi ennen rakastumistaan radikaalifeministi Marilyn Frenchin teoksia.

Frenchin Naistenhuone (1977) oli aikanaan jättimenestys ja hyvin poleeminen, koska yksi sen henkilöistä toteaa: ”Kaikki miehet ovat raiskaajia.” Tulisiko The day before you camen French-viittausta tulkita siten, että kertojasta oli miehenpuutteessaan tullut miesvihamielinen, kunnes elämään tuli se oikea, tyhjyys täyttyi ja nainen antoi miehelle tälle luonnostaan kuuluvan valta-aseman? Ylitulkinnan uhka on melkoinen, mutta varmaa on joka tapauksessa se, että Abban kappaleen kaltaisia sanoituksia on totuttu kuulemaan ennen kaikkea naislaulajien tulkitsemina. Mitä siis tapahtuu, kun The day before you camen laulaa mies?



Blancmangen versio noudattaa Abban alkuperäissanoitusta tarkasti kahta poikkeusta lukuun ottamatta. Ensinnäkin sanoitukseen on lisätty alkuperäistekstistä puuttuva toinen Abba-laina ”it’s a rich man’s world”, minkä kertoja lausahtaa tullessaan töistä kotiin. Toiseksi feministi-ikoni Marilyn Frenchin tilalle on vaihdettu vaaleanpunaisen unelmahöttökirjallisuuden kuningatar Barbara Cartland, ja nimenomaan tämä muutos tuo tekstiin kiinnostavia tulkintamahdollisuuksia.

Ajatus Barbara Cartlandia ahmivasta miehestä palauttaa mieleen aiemmassa viisufanijutussa esittelemäni Tiina Rosenbergin pohdinnat siitä, miten modernille länsimaiselle mieskuvalle on tyypillistä itsehillintä. Sentimentaalisuuden ja ”huonoa makua” edustavan hömpän valtaan joutumista pidetään siis osoituksena heikkoudesta, naisellisuudesta ja perverssiydestä. Ja juuri tällaisen roolin Blancmangen laulaja omaksuu täysin rinnoin. Esiin piirtyy kuva suuresta rikkaudesta ja rakkaudesta haaveilevasta miehestä, joka painaa päänsä tyynyyn ja nukahtaa sateen ropinaan tietämättä sitä, että huomenna elämään tulisi uusi ihminen tuoden tarkoituksen mukanaan.

And turning out the light
I must have yawned and
cuddled up for yet another night
and rattling on the roof

I must have heard the sound of rain

the day before you came

Blancmangen versiota The day before you came -kappaleesta voidaan pitää pyrkimyksenä parodioida naisiin liitettyjä romanttisia stereotypioita roolien kääntämisellä. Samalla versiota voidaan pitää varsin radikaalina, koska mies omaksuu siinä naiselle varatun roolin ja myös hänen tulevan kumppaninsa voidaan ajatella olevan mies. Kuulija voi itse päättää, haluaako hän kuitata Blancmangen version vitsiksi vai kenties voimaantua siitä, että laulu tarjoaa nyt samastumispintaa niille, joiden tapa olla mies on tuomittu liian naiselliseksi ja siten lähtökohtaisesti pervoksi.

Jatkuu

Jutun jälkiosassa keskitytään siihen, miten myös sateenkaarevan syntikkapopin painopiste siirtyi seksistä politiikkaan 1980-luvun aids-kriisin myötä.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
”Disco Discharge” paketoi homodiskon

”The secret in his past”: (kaappi)homot Pet Shop Boysin tuotannossa

”Kohtaloin oot sä kuin Waterloo”: viisufanin tunnustuksia

”Enkä suostu häpeemään”: Kikka homomiehen tuntojen tulkkina

Da Bitchy -koodi: miksi homot aina tappelevat diivoistaan?

Viisi biisitärppiä 1–4

Hopeinen HBTkuu: Suomi-popin pervot eilen ja tänään 3/4

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat antaneet iskelmä- ja pop-sanoittajille monta aihetta lauluun. Tässä juttusarjassa otan vertailuun muutaman vanhan ja uuden kappaleen ja pohdin niiden kautta homo- ja transaiheiden kuvaamisessa tapahtuneita muutoksia. Kolmantena vuorossa ovat Pirkka-Pekka Peteliuksen Tra-la-la (1985) ja Paula Koivuniemen Queen (2012).

Pirkka-Pekka Peteliuksen vuonna 1985 sanoittama ja esittämä käännösiskelmä Tra-la-la (Acuarela homosexual) on hurtin homohuumorin klassikko. Hienosti sanottuna kappale pureutuu tulkitun sukupuolen ongelmaan: jos mieheksi tulkittu henkilö on naisellinen, häntä pidetään automaattisesti homona. 

Kultaiset renkaat laitan korviin

ja kasvoon meikin ihanan

kiiruhdan Carrolsille lorviin

tyttöjen kanssa kikatan

mulle namusetä outo

alkaa silmää vilkuttaa

vaikka silloin tällöin pidän päässä lämpörullia

vaikka olen nätti poika ja syön hillopullia

mä en tahdo että mulle tyrkytetään…

tra-lal-la-la-la!

Kappale ilmentää minäkertojan melkoista sisäistä ristiriitaa: hän ajaa ”hentoisen” parran, ehostaa ripset, kietoo ”söpöt” huivit reisiin ja ”hipsii” töihin. Toisaalta hän korostaa, että hänellä on käytynä ”miehekkäästi intti”, joten toivottavasti tytöt eivät ajattele hänen olevan ”tra-lal-la-la-la”.

Vaikken yhtään muistuta mä

tavallista Jussia

kun mä sipsutellen

kanniskelen beautypussia

ei mun mieleenikään tulis

poikain kanssa…

tra-lal-la-la-la!

Koska kertojaminä on hyvin naisellinen mutta korostaa samalla miehekkyyttään, häntä voisi ehkä tituleerata transihmiseksi, kuten transvestiitiksi tai muunsukupuoliseksi, joka elää mieheyden ja naiseuden rajalla, välillä tai ulkopuolella. Siten kappale olisi rohkea kannanotto sukupuolisen moninaisuuden puolesta. Tätä tulkintaa nakertaa kuitenkin se, että laulu asettaa kertojan naurunalaiseksi, mitä Peteliuksen lispaava laulutapa entisestään korostaa: tässä meillä on meikkaava, lämpörullia pitävä ja homokliseemäisesti puhuva henkilö, joka korostaa epätoivoisesti miehisyyttään ja suomii muita siitä, että häntä pidetään aina homona. Se taas ilmeisesti on kertojan näkökulmasta pahin mahdollinen leima, koska homohan ei voi olla oikea mies toisin kuin beauty-pussin kanssa sipsuttava armeijankävijä.

Kertojan homopelko on sen verran suhteeton, että tulkitsen kappaleen parodiaksi nimenomaan kaappihomosta, joka pelkää itseään ja muiden syrjintää aids-hysterian valtaamassa 1980-luvun puolivälin Suomessa. Jos Peteliuksen laulun minä sipsuttaisi 30 vuotta myöhemmin homodiskoon, luulen, että Paula Koivuniemen Queen-hitin (2012) kertosäe olisi rohkaisu juuri hänelle: ”Olet queen, eikö niin?”

Iisa Pykärin sanoittaman Queenin esikuvana on toiminut mitä ilmeisimmin Abban Dancing queen, joka sai ensiesityksensä Silvian ja Kaarle Kustaan häiden aattona järjestetyssä gaalakonsertissa kesäkuussa 1976. Kun kappaleesta tuli samana syksynä jättihitti, sen omivat itselleen aivan toisenlaiset kuningattaret – tarkoittaahan queen myös feminiinisen homon arkkityyppiä, siskoa.

Homoluenta tuo Abban kappaleeseen suorastaan hykerryttävää cruising-henkeä: On perjantai-ilta, ja haluat mennä baariin, missä soitetaan juuri oikeanlaista musiikkia. Sitten pitäisi enää löytää oma kunkku, ja sehän voi olla kuka tahansa kundi! Kun vihdoin pääset tanssilattialle, olet tanssiva queen, nuori ja söpö 17-vuotias menohomo.

Friday night and the lights are low

looking out for the place to go

where they play the right music
getting in the swing

you come in to look for a king

anybody could be that guy – –

and when you get the chance

you are the dancing queen

young and sweet only seventeen

Paulan kappale lähtee samasta alkuasetelmasta, ja se kuvaa viehättävän vanhanaikaisesti nimenomaan (homo)baaria paikkana, jossa meikäläiset voivat aidosti olla vapaita myös fyysisesti:

Joo, joo, jos haluut juhlia

maistaa öistä vapautta

seuraa discovaloja

silmät voit pitää avoinna

tässä iltavuorossa

katsoo saa ja koskea

Kertosäe suorastaan pursuaa homoylpeyttä: baari on meidän maailma, hovi, jossa kuka tahansa voi olla juhlittu oma itsensä. Dancing queenin lisäksi Paulan Queenin toinen selkeä sisarkappale onkin Madonnan Vogue, joka niin ikään perustuu ajatukseen siitä, että tanssilattian valokeilassa kuka tahansa voi olla tähti. Riippumatta siitä, kuinka friikki tai köyhä olet oikeassa elämässä tai maailman silmissä, ”tämä rytmi sut armahtaa” ja ”kuka vaan, kuka vaan meistä kruununsa saa vuorollaan”. Näin kappale viittaa myös homojen ballroom-alakulttuuriin.

Tää yö on meidän maailma
kruunattiin susta queen huokaisee joka mies ja nainen

(sä olet queen)

täynnä lämpöä on hovis sun tämä satumainen

tänä yönä sen tehdä saa

tämä rytmi sut armahtaa

kuka vaan kuka vaan tuoliin kultaiseen kun nostetaan

Queen-kappaleen loppupuolella ”poikkeavien bileet” -teema tarkentuu entisestään, kun teksti julistaa: ”Olet queen eikö niin ja tää yö vielä muuttaa kaiken / näissä rakkauden juhlissa soi levy toisenlainen.” Lopuksi todetaan erikseen, että queen voi olla myös mies:

Täyttyy jo tanssilattia

yes sir, voit olla seuraava

kultakruunun haltija

tää yö on meidän maailma

Iisa Pykärin sanoitus havainnollistaa hyvin suomalaisessa kulttuurissa tapahtunutta muutosta. Tra-la-lan aikana homot olivat vielä heterohuumorin kohde, mutta 30 vuotta myöhemmin Paula Koivuniemen kaltaiset iskelmätähdet voivat laulaa meikäläisistä rohkaisevasti. Vaikka monilla seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluvilla on vieläkin haasteita itsensä hyväksymisessä, vastassa ei sentään ole enää 30 vuoden takaista Suomea, jossa moni mieluummin kielsi itsensä kolmesti kuin tuli kaapista puuhkineen päivineen.

Aikuisesta naisesta (1982) tuli lesbotunnari tahattomasti, mutta Queen samoin kuin Sata miestä -hitti (2006) on tehty mittatilaustyönä Paulan hlbti-faneille. Vaikka queen-sana on viittaus naismaiseen homotyyppiin, pohjimmiltaan laulu kertoo siitä, että meikäläisten maailmassa jokainen voi olla juhlittu ja hyväksytty sellaisena kuin on: olitpa sitten lesbonainen, miehisesti armeijan käynyt lämpörullamies tai Jussi, joka poikain kanssa – tra-la-la. 

Osa 4

Samasta aiheesta:
Hopeinen HBTkuu: Suomi-popin pervot eilen ja tänään 1/4
Hopeinen HBTkuu: Suomi-popin pervot eilen ja tänään 2/4