Terveisiä poikien paratiisista: kun ”Kalle” kirjoitti homoista

Kalle 6/81.

Olo on jo valmiiksi alaston: käsilaukku ja takki piti jättää lukolliseen kaappiin, jotta läpäisisin vahtimestarin röntgenkatseen. Nyt astelen pelkkää punaista muistikirjaa heilutellen suuresta salista toiseen, sieltä portaita alas ja edelleen yhdyskäytävää pitkin toiseen taloon sekä hissillä ylös. Patsasteltuani aikani tutun hyllyn ääressä joudun lopulta luovuttamaan ja kysymään virkailijalta apua.

”Miestenlehdet ovat erikoislukusalissa”, nainen ilmoittaa äänellä, joka tuntuu täyttävän koko kuolemanhiljaisen käytävän ja saavan kaikki pöytiin painuneet päät kohoamaan joutsenkaulojen varassa. Pervo on jäänyt kiinni housut kintuissa!

Seuraa todellinen walk of shame, jonka aikana kiroan kavioiden lailla kopsuvia kenkiäni. Paraskin porno-ori, tuumin ja astun vielä yhteen portaikkoon. Siellä on kaappi, johon joudun jättämään myös muistikirjani, tuon viimeisenkin rekvisiitan, jolla olen epätoivoisesti yrittänyt viestiä olevani täällä kyllä ihan oikealla asialla.

Kun lukusalin virkailija lopulta laskee eteeni kymmenisen tiiliskiven paksuista vuosikertaa Kalle-lehtiä, luovutan. Hyvä on, hyvä on! Olen tullut Kansalliskirjastoon lukemaan pornoa. Kuulitteko kaikki? PORNOA! Mutta tästä on seksi kaukana.

Kallen mainos Mossessa 1/83.

Pornoa ja politikkaa

Vanhoista suomalaisista homolehdistä muistetaan nykyisin lähinnä Psyke ry:n julkaisema 96 (jäljempänä Ysikutonen) sekä Setan Seta-lehti myöhempine reinkarnaatioineen. Harvemmin kuulee sen sijaan muisteltavan Kallea – varsinkaan kaihoisasti.

Lehtikeisari Urpo Lahtisen luotsaaman Lehtimiehet Oy:n perustama Kalle (1973–2015) oli toki ensisijaisesti heteropornolehti, mutta se tarjosi vuodesta 1976 lähtien sisältöä myös homolukijoille. Tuolloin lehdessä alkoi nimittäin ilmestyä homotarinoita sisältänyt ”Mies miehelle” -palsta. Vuonna 1978 palsta laajeni jo ”Gay-kansan omiksi sivuiksi” ja edelleen vuonna 1980 ”Gay-kansa” -nimiseksi lehti lehdessä -spektaakkeliksi.

Kulminaatiopisteensä Lehtimiehet Oy:n homotarjonta saavutti vuosina 1983–1984, jolloin Kallen homosivujen rinnalla julkaistiin sen sisältöä vastaavaa Mosse-homolehteä. Nimi oli tietysti lainattu kulttihomo Monsieur Mosselta, mutta muuten lehdellä oli yhtä vähän tekemistä Mossen kanssa kuin mitä Urkki- ja Manu-pornolehdillä oli omien kaimojensa kanssa.

Kansalliskirjaston Kalle-orgioideni alussa oletin automaattisesti, että pornolehden homosivujen sisältö koostuisi ”Hannu antoi minulle päätä kumisaappaiden vastakkain kitistessä” -tyyppisistä jutuista. Niitä Kallessa toki riitti, mutta varsinkin alkuvuosina sivuilla harjoitettiin myös aktiivista kansalaisvaikuttamista ja esitettiin radikaalejakin poliittisia näkemyksiä. 

Toistuvana aiheena ja kritiikin kohteena oli esimerkiksi suomalaishomojen kohtaama syrjintä, joka oli myös yhteiskunnan legitimoimaa rikoslain kehotuskieltopykälän, heteroseksiin verrattuna korkeamman suojaikärajan ja homoseksuaalisuuden sairausleiman vuoksi.

Kalle tarjosi näille ahtaille asenteille vastapainoa julistamalla gay power -henkistä vapaan seksuaalisuuden ilosanomaa, jota se maahantoi suoraan San Franciscosta ja muista maailman meikäläismetropoleista. Kallen homosivujen vakiokauraa olivat toisin sanoen eskapistiset matkajutut ”sieltä jostakin”, missä kaikki oli paremmin. Niiden rinnalle tuli 1970–1980-lukujen vaihteesta lähtien myös kotimaan matkajuttuja osoituksena siitä, että aidsia edeltäneelle ajalle tyypillinen homojen seksuaali-irrottelu sujui myös täällä Pohjantähden alla.

Kalle toimi lisäksi jo varhain portaalina suomalaishomoille räätälöityihin kaupallisiin palveluihin. Järjestötoimijoiden, eli Psyken ja Setan, tanssien lisäksi lehdessä mainostettiin nimittäin ahkerasti kaupallisten toimijoiden järjestämiä disko-, drag show- ja saunailtoja sekä ulkomaanmatkoja. Varsinkin seuramatkatarjonnan kautta Kallen voidaan ajatella avartaneen monen meikäläisen maailmaa täysin uudella tavalla.

Kallen homosivuja lukiessa avautuivat epäilemättä myös monen heteron silmät. Koska sivut ilmestyivät osana heteropornolehteä, niiden voidaan ajatella raivanneen homoseksuaalista tilaa keskelle heteroseksuaalista (ala)kulttuuria. Erityisen merkittävää tämä oli, kun ajatellaan Kallen levikkiä ja lukijakuntaa.

Suomalaisen aikuisviihteen veteraanin Timo Korpin kirjasta Lihaa säästämättä (2002) selviää, että Kallen levikki oli parhaimmillaan 200 000 kappaletta ja että pornolehtien pääasiallinen lukijakunta koostui ammattikoulun käyneistä 18–29-vuotiaista poikamiehistä. Heistä monet kohtasivat ensimmäiset homonsa ehkä juuri Kallen sivuilla. Asennekasvatuksen näkökulmasta on toki kyseenalaista, että kyseinen homo saattoi poseerata tyytyväisenä ”ryhmäkuvassa” sanfranciscolaisen glory holen edessä.

Seksikeskeisyyden vuoksi Kallen ja sen oheisjulkaisun Mossen vastaanotto oli hyvin negatiivista varsinkin Seta-lehdessä, joka teki kaikkensa muuttaakseen vallitsevia ennakkoluuloja esimerkiksi aids-kriisin keskellä ja torjuakseen epidemiaa.

Seksikeskeisillä jutuillaan Kallen voidaan toki väittää tehneen homoille karhunpalveluksen, koska jutut vahvistivat heterojen keskuudessa muutenkin vallinnutta mielikuvaa puskissa panevista peppupojista. Toisaalta Kallea ei parhaalla tahdollakaan voi pitää minään heteroseksuaalisen rakkaus-, avio- ja perheinstituution pää-äänenkannattajana, ellei nyt ”Papin k---ä oli suuri ja ryhmyinen kuin taidekynttilä” -tyyppisiä juttuja niin halua nähdä. Seksikeskeinen ihmiskuva oli Kallessa universaali, ja lehti pyrki osaltaan taistelemaan meidän kaikkien naimaluvan puolesta.

Tässä jutussa tarkastelen Kallen homosivujen sisältöä sekä suhdetta muihin suomalaisiin homolehtiin ja kentän toimijoihin. Materiaali koostuu vuosina 1976–1985 julkaistuista Kalle-lehdistä, joiden rinnalle nostan poimintoja myös Ysikutosesta ja Seta-lehdestä.

Kalle 1/77.

’Sellaisille’ ja ’normaaleille’

Kallen ensimmäinen ”Mies miehelle” -palsta ilmestyi numerossa 12/76. Sen jälkeen homot vilahtelivat ja ennen kaikkea vilauttelivat kaikissa selaamissani Kansalliskirjaston Kalleissa aina vuoden 1985 loppuun saakka.

Alussa ”Mies miehelle” oli yksisivuinen ja kuvittamaton palsta, joka sisälsi homotarinoita. Niistä käy esimerkiksi numerossa 1/77 julkaistu juttu ”Tule tanssimaan, kaunis poika”. Pornon sijasta sitä voisi kutsua esileikiksi, joka valmisti Kallen lukijoita siihen, mitä jatkossa olisi luvassa ja miksi.

Jutun kirjoittaja kuvaa suomalaisten homojen asemaa, ja sanakäänteet tuovat mieleen Uuno Kailaan ”Pallokentällä”-runon: ”Pojat juoksivat notkein säärin / yli pallokentän sen. / Eräs seisoi hievahtamatta, / eräs raajarikkoinen.” Erona vain on se, että kirjoittaja kiistää oman poikkeavuutensa, jonka nojalla hän joutui seuraamaan heterojen peliä katsomosta käsin:

Itse en myönnä olevani mitenkään ”poikkeava” nuori mies. Minua sykähdyttävät täsmälleen samat diskorytmit kuin ketä tahansa vähän alle 30-vuotiasta. Kun soulin syke jymisee Helsinki Clubin tai minkä tahansa muotidiskoteekin kaiuttimista, kylmät väreet kulkevat välittömästi pitkin selkäpiitäni. Ne ovat rytmejä jotka vievät väistämättä mukanaan, tanssittavat – ja kiihottavat! Silmäni etsivät sopivaa partneria ravintolasalin pimeässä. Löydän etsimäni silmät, katseen joka kääntyy hetkeksi pois… mutta palaa hetken kuluttua arasti takaisin minuun päin. Minä haluan hakea hänet tanssilattialle, olla hetken hänen partnerinsa, löytää yhteisen rytmin, tuokion mittaisen läheisyyden… Mutta minä en voi sitä tehdä – en sen ihmisen kanssa, jota nyt katson syvälle tummiin, arkoihin, kauniisiin silmiin. Me emme saa rakastella. Me emme saa koskettaa toisiamme. Minä en voi hakea häntä tanssimaan, vaikka Donna Summer huokailee kiihottavasti kaiuttimien välityksellä ”Couldn’t It Be Magic” -laulun säveliä [po. ”Could it be magic”]. Minä en saa, sillä tuo suloinen olento on poika, samaa sukupuolta kuin minäkin. – – Minä tilaan tarjoilijalta uuden oluen. Vajoan tympääntyneenä tuoliini ja kaipaan kauas Suomesta, Kööpenhaminan [homoyökerho] Madame Arthuriin, Amsterdamin lukuisiin klubeihin, Las Palmasiin, Caprille…

Vuoden 1977 Suomessa kahden miehen rakastelu ei toki ollut enää laissa kiellettyä, mutta asenteiden ahtauden vuoksi samasukupuolisen rakkauden liikkumatila tuntui kirjoittajasta yhä tavattoman pieneltä. Heteroravintolassa ei sopinut olla avoimesti homo, ja yleinen mielipide lähti siitä, ettei homojen sopinut tehdä mitään edes suljettujen ovien takana. Lopuksi jutun kirjoittaja kuitenkin saa ihailemansa pojan mukaansa ja esittää suorastaan uhmakkaan vetoomuksen:

Unohdetaan tämän maan moraalisäännöt, ollaan kahden. Rakastellaan niinkuin [sic] muutkin. Meillä on siihen täysi oikeus. Suomessakin.

Sanat oli todennäköisesti suunnattu yhtä paljon Kallen hetero- kuin homolukijoillekin. Homoille sanat toimivat voimapuheena, ja heteroille ne pyrkivät perustelemaan sen, miksi heidän pornobuffetiinsa katettaisiin jatkossa lautanen myös homoille. Samaisen jutun yhteydessä oli myös määritelty ”Mies miehelle” -palstan missio näin:

Eivätkä nämä rivit ole pelkästään ’sellaisille’ lukijoille tarkoitettuja – jos edes joku ’normaali’ lukija niiden avulla oppii ymmärtämään rakkauden entistä monipuolisemmin, palsta on täyttänyt tehtävänsä kaksin verroin.

Kalle 7/77.

Henkireiät lähikuvassa

Mielipidevaikuttajan tehtäväänsä Kalle toteutti suomalaishomojen tilannetta luotaavilla jutuilla, joista otan esimerkiksi numerossa 9/77 ilmestyneen kirjoituksen ”Laki sallii – salliiko yleinen mielipide: pakenevatko homoseksualistit Suomesta?”. Siinä todetaan, että suomalainen yhteiskunta vainoaa lainmuutoksesta huolimatta edelleen seksuaalisia vähemmistöjään (vrt. edellä mainittu kehotuskielto, suojaikäraja ja sairausleima). Lisäksi kysytään yllättävän modernein sanakääntein, ajaako Suomi todella ”vauraan, älykkään, luovan homoseksualistiryhmänsä” maanpakoon.

Juttuun haastateltu Pekka kertoo menettäneensä homouden vuoksi työpaikan, koska yhteiskunta ei vieläkään hyväksy homojen näkyvyyttä lukuun ottamatta sääntöä vahvistavaa poikkeusta:

Joku Monsieur Mosse voi pelleillä julkkis-homona kaupallisista syistä, mutta meille muille se on edelleen mahdotonta. Traaginen naamioleikki saa jatkua.

Ainoana henkireikänään Pekka näki ulkomaanmatkat Manner-Eurooppaan ja Välimerelle, ja Kallen homosivujen voidaan sanoa profiloituneen nimenomaan tämän reiän esittelijänä ja kaupittelijana. Vaikka ”sellaisten” suomalaispoikien tilanne oli kaukana taivaallisesta, Kallen matkajuttuja lukiessaan he saattoivat sentään julistaa Belinda Carlislen tavoin: ”Ooh, heaven is a place on earth!”

”Luvattu maa” -aiheisesta matkakirjoittelusta on esimerkkinä Kallessa 7/77 julkaistu juttu ”San Francisco – poikien oman maailman keskus”. Se korostaa ”Tule tanssimaan, kaunis poika” -jutun tavoin moraalisäännöille pyllistämistä, ja sivustatukea vapaustaisteluun tarjoaa ”homoseksualistien oma maailmanpääkaupunki” San Francisco. Sieltä kun löytyi homodiskojen lisäksi meikäläisten oma kaupunginosa homomaitokauppoineen kaikkineen sekä ennen kaikkea avoimuutta ja onnea ilman syyllisyydentuntoja:

Rakkaat ystävät! Terveisiä poikien paratiisista – miljoonakaupungista, joka kuhisee MEITÄ – kauniita, ihania, vapaita ja vapautuneita ihmisiä. Nuoria ja vanhoja, valkoisia ja mustia, homoja ja lesboja! Ihmisiä jotka nauravat onnellisen vapautuneina Mooseksen laille, vanhoille moraalisäännöille ja sikamaisesti käyttäytyvien pikkuporvarien ”hintti-vihalle”. – – En ole mikään amerikkalaisuuden ystävä – mutta THE GAY SAN FRANCISCO ylittääkin kaikki kansalliset, poliittiset, uskonnolliset ja rodulliset rajat. Tätä valtavaa ihmisjoukkoa yhdistää asia, joka on meille keskeisempi kuin kaikki muut. ”Poikkeavien” vallankumous tulee! Tunnussana on GAY! Gay World! Gay Power!

Homojen vastustajien kutsuminen sikamaisiksi pikkuporvareiksi ja vallankumouksen lupailu ovat esimerkkejä siitä, miten Kalle valoi meikäläisiin taistelutahtoa Ysikutoseen ja Seta-lehteen nähden poikkeuksellisen kovin painotuksin. Vieläkin kovemmille kierroksille kapinapuhe yltyi Hulivilipojan syntymävuotena ja -kuukautena ilmestyneessä numerossa 9/77, jossa käsiteltiin homovainojen ja viharikosten yleistymisestä Yhdysvalloissa. Seuraava kappale oli varmuuden vuoksi lihavoitu:

Homoseksualistit eivät kuitenkaan enää naismaisesti alistu väkivaltaan. Taistelu kiihtyy ja siirtyy kaduille, eikä GAY MOVEMENT tyydy jatkuvasti kääntämään toista poskea lyötäväksi. Se vastaa hyökkäyksiin samalla mitalla, väkivallalla ja tarvittaessa aseellisillakin vastaiskuilla. Homoseksualistit harjoittelevat kaikkialla Yhdysvalloissa itsepuolustusta, karatea, nyrkkeilyä, jopa aseiden käyttöä. Jos ”normaalit” hyökkääjät kuvittelevat kohtaavansa arkoja, kimakasti kirkuvia mammanpoikia, he totisesti kokevat elämänsä yllätyksen.

Yhtä militanttia homopuhetta ei varmasti ollut Suomessa kuunaan kuultu – varsinkaan julkaisussa, jonka levikki pyöri lähes neljännesmiljoonassa. Tämä oli kuitenkin vain ääriesimerkki, ja myöhempinä vuosina Kalle kävi kansalaisoikeustaistelua etupäässä makuuhuoneesta käsin. Siinäkin se seurasi tiiviisti kansainvälistä esimerkkiä, kuten vaikkapa aiemmasta New York -jutusta voi lukea.

Kalle 1/78.

Kun kahdesta tuli kansa

Toistuvissa matkajutuissaan Kalle toisaalta maahantoi Suomeen aidsia edeltäneelle ajalle tyypillistä homoseksiutopiaa ja toisaalta loi sitä. Jälkimmäisestä on esimerkkinä se, miten estottomasti lehdessä kaluttiin 1980-luvun alusta lähtien suomalaisia kaupunkeja ja kohtaamispaikkoja ja miten lehden sivuilla tarjottiin suomalaislukijoille seksilomavinkkejä ja jopa seksilomia muiden kaupallisten toimijoiden kautta.

Ensimmäinen määrätietoinen liike tähän suuntaan otettiin numerossa 1/78, jossa ”Mies miehelle” -palstan nimeksi vaihtui ”Gay-kansan omat sivut”. Kahdesta miehestä oli nyt tullut kokonainen voimaantunut gay-kansa, jolla oli oma uniikki kulttuuripiirinsä ja jota rohkaistiin osallistuvaan ja aktiiviseen kansalaisuuteen esimerkiksi ”Kallen suuressa gay-matkaoppaassa”. Se tarjosi ”yleisiä matkaohjeita, paljastavan saunaoppaan ja vinkkejä Skandinaviassa matkustaville”, neuvoi ”Keski-Euroopan suurten homokeskusten makeimmat mestat” ja keskittyi lisäksi ”etelän lomarantoihin – gay-kansan kannalta nähtyinä”.

Aiemmissa ”Homomatkailun historiaa”- ja ”Suomalaispoikia maailmalla” -jutuissa on ollut puhetta, että vastaavia matkajuttuja ja -oppaita oli ilmestynyt Ysikutonen-lehdessä jo vuodesta 1969 lähtien. Erona vain oli se, että Ysikutonen joutui Psyken pää-äänenkannattajana hillitsemään hilujaan tarjotakseen jotakuinkin uskottavaa vastapainoa tuiki asialliselle Seta-lehdelle. Viimeksi mainitussa kun ei todellakaan kerrottu, miten lukija voi voimaantua maailman metropolien homopuistoissa (neljäs puska vasemmalta käsin).

Ysikutosen matkajutut kyllä ohjasivat lukijat oikeaan puskaan ynnä baareihin ja saunoihin, mutta niissä yhdessäkään ei herkuteltu kirjoittajien tai lukijoiden omilla seksikokemuksilla. Juuri tässä piili markkinarako, jota pornolehden sopi takoa.

Vauhtiin päästiin varsinkin numerossa 1/1980, jonka myötä Kallen homosivut alkoivat ilmestyä laajana ”Gay-kansa”-nimisenä lehtenä lehdessä. Siinä rohkaistiin lukijoita tulemaan ”mukaan avustamaan omalla tosikertomuksellasi”, ja lukijathan tulivat – monta kertaa. 

Esimakua saatiin jo samaisen lehden jutussa ”Seksikkäin matkani”, jossa nimimerkki ”Seuramatkalainen antivotkaturisti” tutustui Leningradiin edestä ja takaa. Hänen majapaikkanaan oli  Europeiskaja-hotelli, josta oli vain parin minuutin kävelymatka homojen suosimaan Katariina Suuren puistoon. Siellä suomalaispoika sai heti seuraa Sašasta, joka ”hymyili paljastaen mustien viiksiensä alta valkoisen hammasrivin, jonka lomassa vilahti yksi kultahammas”. 

Ja ei aikaakaan, kun kullan kimallukselle toi vastapainoa terska, joka ”oli kuin tummanpunainen suuri tomaatti”. Tällä ja muilla jutuillaan Kalle osoitti, että seksi toden totta on ihmiskunnan hauskimpia asioita.

Kalle 1/80.

Härmän pojan estot karisevat

”Gay-kansa”-pienoislehden myötä Kallen homojuttujen painopiste siirtyi aiempaa vahvemmin koto-Suomeen. Tämä kuvasti sitä, että kansainvälisen homokulttuurin läpäissyt seksuaalinen vapautuminen oli muuttumassa eksoottisesta matkamuistosta arkitodellisuudeksi myös aavan meren tällä puolen. Jos vielä vuonna 1977 kysyttiin, pakenevatko homoseksualistit Suomesta, nyt kotimaassakin tuntui olevan enemmän tilaa hengittää. 

Esimerkkinä tästä on Kallessa 10/80 julkaistu juttu ”Helsinki Gay by Night: joka ilta voi mennä johonkin”. Aikojen muuttumista pohdittiin jutussa näin:

Suomi on viime vuosina esiintynyt usein eurooppalaisten lehtien, eikä vähiten gay-lehtien palstoilla vanhoillisten, homoseksualistien syrjintää koskevien suomalaisasenteittensa ja kaksinaismoralististen homoseksuaalilakiensa ansiosta. Kun ajatellaan sallivuuden ja vapaamielisyyden suovia nautinnollisia ihmissuhteita, voi vain todeta, että Suomi on jo pelkästään Pohjoismaissa selvästi jäljessä. Silti, kyllä Härmänkin pojan rinnassa sykkii lämmin sydän. Hänen juroutensa sekä suomalaisen elämäntavan aiheuttamat estonsa karisevat viimeistään silloin, kun pääsee toisenlaiseen, estottomaan ja iloisesti käyttäytyvään seuraan. Paikkoihin, joita Suomesta ei luulisi löytyvän ollenkaan.

Ingressiä seuraa ”Homokadun appro” -tyyppinen baarikierros, jonka aikana tutustutaan Helsingin tuolloisiin homodiskoihin ja -tansseihin. Ne kaikki olivat vielä muissa ravintoloissa tiettyinä iltoina järjestettyjä tilaisuuksia – Suomen ensimmäisen varsinaisen homobaarin Gay Gambrinin avautumistahan saatiin odotella vielä nelisen vuotta [ks. Homohistoriallinen Helsinki 12: Kimpsut Kampsuun!].

Kallen jutussa vierailtiin kuitenkin jo tämän tulevan kulttibaarin tiloissa Isolla Roobertinkadulla, koska ”Pärre” pyöritti niissä Club Diana -nimisiä diskoiltoja. Club Dianan todellisena vetonaulana oli drag- eli transvestiittishow, jonka Rolle Paukku oli tuonut Euroopasta ”tänne susien keskelle” ja ideoinut yhdessä esiintyjien kanssa. Show’sta oli kirjoitettu haltioituneeseen sävyyn jo Kallen numerossa 12/79:

Helsingin Diana-clubissa musiikki kaikaa nauhalta. Värivalot, diaheittimet, luovat omaa viehkon villiä fiilistänsä. Lavalle tulee karvarintainen kaveri, alkaa esittää; aukoo suutaan laulun tahtiin, elehtii. Lanne hurmaa, käsi tekee kaarteen, norsunluurunkoinen kukkakoristeinen viuhka heilahtaa tyylikkäästi. Iltapuku on punainen ja pitkä. Peruukki vaalea, kihartuva, kukin koristeltu. Meikki on sitä luokkaa, että joko kasvotaiteen erikoiskurssi on suoritettu arvosanalla erinomainen – tai sitten sivellin luontuu käteen syntyjään. Ja se iltapuku! Rinnat on muokattu paikalleen, pehmeän muodon antaa kiinteän massan päälle puhallettu – kortonki! Ihan totta. Kullankeltaiset rintakarvat rehottavat syvään, syvään uurretun iltapuvun kaula-aukosta.

Kalle 12/79.

Show mainittiin myös numerossa 10/80 ilmestyneessä jutussa, jossa hehkutettiin ”aikaisemmin talven aikana Helsinkiä koetellutta Drag-Show -aaltoa, kansaa mykistänyttä ihmeellistä showta, jossa miehet esiintyvät tunnettuja naistähtiä jäljitellen ja jossa karvattomat muskeliurokset saivat yleisön villiintymään raikuviin suosionosoituksiin”. Nyt jutun kirjoittajat olivat kuitenkin tulleet katsomaan tavallista gay-keskiviikkoiltaa ilman sen kummempia tehosteita. Samalla tarjottiin ehtaa ”teryleenit paukkuen” -ajankuvaa 1980-luvun alun homo-Suomesta:

Yhdeksän jälkeen ihmisiä saapuu sisään jo tasaisesti, katseet liukuvat, puheensorina yltyy, pikkupeput, farkut ja teryleenit heiluvat, ilmapiiri tihenee. ”Tuleeko hän tänään”, ilmeitä. Disc-jockey aloittaa. Rytmikäs ja hyvin valittu diskomusiikki tunkeutuu luihin ja ytimiin. Voihan pojat! Ilta vaikuttaa lupaavalta.

Kohta oli kuitenkin jo torstai toivoa täynnä, ja Kallen baarikierros jatkui seuraavana etappinaan Setan disko Studio 302. Se löytyi ”verraten helposti Lönnrotinkadulta ja sisälle meno oli uskomatonta” [ks. myös Homohistoriallinen Helsinki 11: Disco cha-cha]:

Jäämme ravintolasalin ovelle ihmettelemään eteemme aukeavaa väenpaljoutta, talo on tupaten täynnä, niin poikia kuin tyttöjäkin, vapaita paikkoja ei näy missään. – – Täällä todella tanssitaan! Vauhti saa ns. tavallisen helsinkiläisen diskon kalpenemaan. Musiikki on hyvää, jatkuvatempoista, mannermaista, ihmiset tanssivat tanssimisen ilosta. Studio 302:ssa näyttävät olevan edustettuina monet seksuaalisuuden eri muodot, on poikia ja tyttöjä, kehonrakentajia, nahkakundeja, loppujen lopuksi ihan tavallisen näköisiä ihmisiä. Farkut ja sporttarit tuntuvat olevan rautaa. – –  Studio 302 on Suomen suurin ja ehkä vapaamielisin gay-disko ja siellä jopa tarjotaan yleisölle silloin tällöin tasokkaita esityksiä. Siksi Studio 302 on tällä hetkellä ehdoton in Helsingin gay-piireissä.

Mutta paras oli vasta tulossa, sillä Kallen numerossa 1/81 mainostettiin homo-Suomi nousuun -hengessä ”aivan ratkaisevasti uudentasoista gay-diskoravintolaa”, joka aloittaisi toimintansa sunnuntaina 4. tammikuuta 1981. Kyse oli Erkki Juhanin Ravintola Kaisaniemessä järjestämistä diskoilloista, joista voi lukea myös aiemmasta blogikirjoituksesta sekä QX.fi-sivuston historiikista.

Kalle esitteli Club Cabaret’ta numerossa 3/81 julkaistussa jutussa ”Club Cabaret toi uimastadionin saunan mieleen”. Ysikutosestakin tutun Antinous-nimimerkin jutussa kerrotaan diskon avajaisillasta näin:

– – jo 4:nä tammikuuta oli Kallen gay-toimittajalla kunnia ihan kutsuvieraana todistaa yli kolmensadan läsnäolijan riemua uudessa vauhdikkaassa gay-diskossa. ”CLUB CABARET” oli päivän nimi. Illan mittaan selvisi, etteivät vain paikan ulkonaiset puitteet olleet erilaisia muihin gay-diskoihin verrattuna, vaan myös järjestäjät olivat uusia. – – Oli unelmien prinssejä ja prinsessoja joka makuun, eikä tanssiin haussa juuri kursailtu. Erikoismaininnan ansaitsee nuori disc-jockey, joka todella sai aremmatkin vaihtamaan kaljapullonsa ja drinkkinsä parkettiin. Sitten himmenivät valot. Club Cabaret’n tarjoama Rolle Paukun ohjaama ja 7 esiintyjää käsittänyt avajaisshow ”Caligula” alkoi. Sitä paljasta pintaa, tuli uimastadikan sauna mieleen. Shown taiteellisuus oli kyllä ehkä joillekin liikaa, mutta monet puolituntisen aikana nähdyt korkeatasoiset näyttelijäsuoritukset hämmästyttivät taas erilaisuudellaan toisia. – – Vuoden 1981 huvikausi on todella raflaavasti avattu.

Tämän jälkeen Club Cabaret’hen palattiin vielä Kallessa 6/82 julkaistussa jutussa ”Ensikertalaisen kokemuksia gay-diskosta!”. Jutun kirjoittanut Sami kertoo, miltä tuntui 23-vuotiaana pikkupaikkakunnan poikana astella ensimmäisen kerran paikkaan, joka mainosti itseään Kallessa 12/81 sanoilla ”uusi H:gin vauhtidisko ennen näkemättömissä tiloissa. Täydet oikeudet, suuri baari. Myös futuristeille!”:

Sydän hieman väristen astuin tunnelmalliseen, hämyisästi valaistuun ravintolasaliin, jossa jo nyt oli enemmän ihmisiä kuin aikaisemmin edes olin osannut kuvitella. Ja lisää tuli koko ajan. Lauantai on suosittu ilta. Eteisen seinältä löytyi suuria tiedotuksia Club Cabaretin järjestämistä matkoista kaikille kiinnostuneille. Oli yhteismatkaa Köpikseen, Pariisiin, Ibizalle ja Amerikkaan asti, New Yorkiin. Ravintolasalin muoto ihmisineen taas oli mielestäni jotain ainutlaatuista, ja mursuviiksinen englantia puhuva tiskijukka, aivan kun ei Suomessa olisikaan. – – Ja fiilis se vain kohosi! Vieressäni istuva kaveri, Hannu, oli mukava ja hän hymyili kauniilla valkoisilla hampaillaan niin, etten tiennyt mihin käteni panisin. – – ”To be superman”, supermies, huippuhitti ja hyvä! Tempaan Hannun mukaan parketille, johon suuren tungoksen vuoksi hädin tuskin mahdumme. Kohta tulee jo aamu, mutta vauhti vain jatkuu, aamukahteen asti. Silti viimeiset hitaat tulevat aikanaan ja pääsen painautumaan tiiviisti Hannun lämpöistä olemusta vasten. Hän maistuu hyvältä, mieheltä.

Mutkia Caesarin matkassa

Samin kohtaamat matkamainokset kertoivat Erkki Juhanin Club Cabaret’n ja ”Pärren” Club Dianan ympärille syntyneestä kaupallisesta homotarjonnasta, jota markkinoitiin näkyvästi Kallen ”keltaisilla sivuilla”. Esimerkiksi numeron 3/83 ”Gay-tiedotuksissa” mainostetaan Club Cabaret’n diskojen lisäksi Club Dianan diskoa (tiistaisin eräässä keskustan ravintolassa), saunailtoja, matkaesitettä ja puhelinpalvelua, josta voi kysyä tapaamispaikoista sekä ”henkilökohtaisista asioista täydellisellä luottamuksella”. Mukana on myös tiedotus, jossa haetaan ”hyvännäköisiä, hyvävartaloisia ja muutenkin sopusuhtaisia kavereita” valokuvamalleiksi.

Pikakelaus Seta-lehteen 2/84, jossa käsitellään homoille suunnatun liiketoiminnan kasvua Suomessa otsikolla ”Alaikäisiä, salakuljetusta, ’puhelinpalvelua’: Club Diana arveluttavalla tiellä”. Seta-lehden työryhmän kirjoittamassa jutussa kutsutaan Club Dianaa peitenimeksi, jonka alla harjoitettiin monenlaista hämäräbisnestä: laitonta pornolehti- ja videofilmikauppaa, pimeää matkanjärjestämistä, alaikäisten pornokuvausta ja kyseenalaista puhelinpalvelua.

Osavastuuta hämäräbisneksistä vieritettiin myös Lehtimiehet Oy:lle, koska Club Dianan toimintaa mainostettiin niin ahkerasti Kallessa sekä sen spin off -lehti Mossessa ja koska Dianan taustahahmo ”Pärre” toimi molempien erikoistoimittajana nimimerkillä Caesar. Kallessa hän kirjoitti ”Caesarin matkassa” -palstalla kotimaisista kaupunkikierroksistaan ehdassa gonzojournalismin hengessä.

Caesar oli milloin ”Markun ja Arin kanssa Oulun yössä” (10/81), milloin ”Jyväshyvää” etsimässä! (7/82), milloin ”Panun kanssa Mikkelissä panulla” (7/83) ja milloin tutkimassa ”tunnetulla taidollaan armaan Suomemme itäisiä osia, eli millaista piirakkaa Karjalan laulumailta mahtaisi löytyä” (10/82).

Seta-lehden 2/84 jutun mukaan näihin kotimaisiin kaupunkijuttuihin ja pornokuvauksiin houkuteltiin väkeä esimerkiksi Kallen kontaktipalstalla ilmoitelleiden ja Club Dianan neuvontapuhelimeen soitelleiden joukosta. Tämä herätti huolta henkilötietojen joutumisesta vääriin käsin. Soppaan vedettiin mukaan myös Psyke ry, koska ”Pärre” toimi sen Ysikutonen-lehden vt. päätoimittajana. ”Onkohan jo myös Psyken jäsenkortisto Dianan käytössä”, Seta-lehdessä kysyttiin, ja samalla tultiin elvyttäneeksi politiikkaa painottaneen Setan sekä viihdepainotteisen Psyken välinen vanha kissanhännänveto.

Vastine Seta-lehden juttuun saatiin Ysikutosen 3/84 pääkirjoituksessa, joka oli otsikoitu ”Veljesi vartija – SETA?”. Siinä Setaa syytetään riidan kylvämisestä ja sitä kautta homoliikkeen vahingoittamisesta:

SETAn Triangel-diskossa käyneet kertoivat kuulleensa juttua, että seuraava SETA-lehti pistää Psykeä ja Club Dianaa ojennukseen mm. nimiä paljastamalla. Kuittasin asian kädenhuitaisulla ja totesin, että nykyään ei enää nahistella menneistä, vaan alan järjestöt tuntevat vastuunsa yhteisömme etuja ajaessaan. Suuri oli hämmästykseni, kun SETA-lehden 2/84 ilmestyttyä huhut osoittautuivat todeksi. – – SETAn ja SETA-lehden työ on arvokasta. Yhtä arvokasta on Psyken ja Ysikutosen työ, samoin Club Dianan työ. Koska on olemassa eri järjestöjä ja lehtiä, on olemassa eri mielipiteitä ja näkemyksiä. Tällaisen tosiasian ei pitäisi olla riidan tai koston aihe vapaassa maassa. Jos se sitä on, pitäisi pysähtyä pohtimaan, aiheutuuko siitä enemmän vahinkoa kuin hyötyä.

Pääkirjoituksessa mainittiin, että asian selvittely oli kesken, joten lehti pidättäytyi muista kommenteista. Tiedossani ei kuitenkaan ole, mihin vastatoimiin juttu johti ja miten ”Pärre” vastasi häneen kohdistettuihin rajuihin syytöksiin.

Taustalla aids-peikko

On tuskin sattumaa, että Setan, Club Dianan, Lehtimiesten ja Psyken välit kriisiytyivät juuri vuonna 1984 – vain reilut puoli vuotta sen jälkeen, kun Suomen ensimmäinen aids-tapaus oli tullut lööppeihin.

Olli Stålström kirjoittaa Finnqueer-verkkolehden artikkelissaan ”Merkintöjä aids-ilmiön esihistoriasta” siitä, miten Seta teki kriisin puhjettua kaikkensa jakaakseen asiallista tietoa ja valistaakseen ihmisiä keskellä terveys- ja moraalipaniikkia. Tätä työtä teki myös Psyke esimerkiksi Ysikutosen sivuilla. Kallen ja Mossen sekä Club Dianan intressit taas olivat ensisijaisesti kaupallisia, ja ne jatkoivat yhä katteettomammaksi käyneen seksuaaliutopian kaupittelua kriisistä huolimatta.

Ilman aids-kriisiäkin oli selvää, että Seta ei olisi poliittisine näkemyksineen voinut olla enää kauempana Kallen kaltaisen pornolehden visiosta, missiosta ja tavoitteista. Tämän voi huomata tarkastelemalla vaikkapa Kallessa 12/79 ilmestynyttä juttua ”Homoseksuaalisuus on rakkautta, sanovat setalaiset”, jossa esiteltiin sinänsä asiallisesti Setan toimintaa. Lukiessa huomio kiinnittyy seuraaviin kohtiin:

Setalaiset haluavat eritoten korostaa ihmiskäsitystään. Kysymys on heidän mielestään ihmissuhteesta, ei seksistä. – – Jo sanana homoseksuaalisuus on harhaanjohtava, sillä se korostaa seksuaalisuutta. – – Yleinen väärinkäsitys on se, että homosuhteet ovat lyhytaikaisia, ”yhden yön” tarinoita. Todellisuudessa suhteita on monenlaisia, lyhytaikaisista elämänikäisiin rakkaussuhteisiin.

Kalle itse esitteli alkuvuosien satunnaisia poliittisia irtiottoja lukuun ottamatta homoseksuaalisuutta juuri näiden yhden – etten sanoisi tuhannen ja yhden – yön tarinoiden kautta. Niinpä jo otsikon ”sanovat setalaiset” -lisäys voidaan nähdä viestinä siitä, että Kalle antoi omilla sivuillaan äänen arvomaailmalle, joka oli melkoisessa ristiriidassa sen oman sisällön kanssa. Sekä Kalle että setalaiset uskoivat kyllä homoseksuaalisuuden olevan rakkautta, mutta Kallessa rakkaudella oli parasta ennen -merkintä. Aids-kriisi teki tästä näkemyserosta kysymyksen hengestä ja elämästä ja koko yhteisön tulevaisuudesta.

Setan ja kaupallisten toimijoiden välisen kärhämän kulminaatiopisteenä voidaan nähdä paitsi Seta-lehden Club Diana -juttu myös Seta-aktivistien toimet, jotka johtivat Club Dianan homosaunan sulkemiseen. Olli Stålström kertoo edellä mainitussa Finnqueer-artikkelissaan setalaisten arvelleen, että saunassa harjoitettiin suojaamatonta seksiä. Niinpä ”Pärre” kutsuttiin puhutteluun ja hänelle tarjottiin Setan turvaseksilehtisiä saunassa jaettavaksi. Kun hän oli ehdottomasti kieltäytynyt tästä, setalaiset olivat kutsuneet lehdistön paikalle ja tehneet saunaan henkilökohtaisesti ratsian. Julkisen reaktion nähtyään vuokraisäntä oli sulkenut saunan heti.

Stålströmin mukaan operaation tavoitteena oli suitsia väitteitä, joiden mukaan homot tartuttivat tautia tahallaan. Samalla hän myöntää, että operaatio oli eettisesti ongelmallinen, koska kritiikki saunaa kohtaan oli mahdollista tulkita puuttumiseksi elinkeinonvapauteen sekä homoihin kohdistuvien pakkokeinojen tukemiseen.

Mossen mainos Kallessa 4/84.

Kallen perintö

Lehtimiehet Oy:n Mosse-homolehden taival jäi vain parivuotiseksi, mutta Kalle jatkoi porskuttamistaan ja Caesar jatkoi siinä kotimaista ja ulkomaista palliralliaan kaikista kohuista huolimatta. Sangen uskottava selitys Kallen onnistumiseen ja Mossen epäonnistumiseen löytyy Timo Korpin kirjasta Lihaa säästämättä:

Suomessa on aina ollut vaikeaa saada ostajia lehdelle, joka kaupan tai kioskin kassalla leimaa ostajansa homoksi. – – Kalle on pysynyt markkinoilla ja vahvana tuotteena vuosikymmenet siksi, että se on kaksi kolmannesta heteroille ja vain yksi kolmannesta homoille suunnattu. Käytännössä, sen lukijakunta on pääasiassa homoja, jotka suostuvat maksamaan muutamasta itselleen ja kaltaisilleen suunnatusta erikoissivusta täyden lehden hinnan. Mutta Kallen ostaminen ei leimaa ostajaansa samalla lailla kuin [Mossen kaltainen] puhdas homolehti, siinä sen salaisuus.

Varauksellisen synninpäästön Kallelle antoi lopulta myös Seta-lehti suomalaiseen homokirjallisuuteen keskittyneessä erikoisnumerossaan 4/85. Lehden pitkässä kirjallisuuskatsauksessa on käsitelty lyhyesti myös Kallen ja toisen pornolehden Raton homojuttuja osana ”eroottisen kirjallisuuden aluskasvillisuutta”. Samalla tunnustetaan lehden merkitys suurten massojen tavoittajana:

[Raton ja Kallen kertomuksista] Suomen kansa lienee enimmäkseen saanut tietonsa niin homoista kuin lesboistakin, eivätkä lehdet siis ole ollenkaan yhdentekeviä. Kallen gay-palstojen takia lehti varmaankin käy kaupaksi tuhansin ellei kymmenin tuhansin kappalein/numero. Kallen homoeroottiset tarinat ovat parhaimmillaan olleet vilpittömien ihmisten elämänsä tärkeimmistä kokemuksista kirjoittamia, rosoisia mutta usein myös aidon aistillisia tosikertomuksia. Lehden huonointa antia ovat taas olleet esimerkiksi nimimerkki Caesarin – – puisevat isku- ja naimaseikkailut eri puolilla Suomea. Selviä tilaustöitä, yhtä aistillisia kuin Valintatalon makkaramainokset ja seksikkäitä kuin seteliraha.

Vaikka moisia isku- ja naimaseikkailuja karsastaisi kuinka, näin vuosikymmenten jälkeen niillä on mielestäni kiistaton arvo historiallis-fiktiivisinä dokumentteina. Historiallisina siksi, että mihinkään muihin tuon ajan kirjallisiin lähteisiin ei ole yhtä kattavasti ja säntillisesti kirjattu pienempien suomalaiskaupunkien kohtaamispaikkoja eikä varsinkaan kuvailtu niiden tunnelmia. Ja fiktiivisinä siksi, että seksikokemusten kuvailussa on usein melkoista kalavaleen makua – Caesar kun onnistui aina nappaamaan pelkästään suuria vonkaleita.

Caesar etsi piirakkaa Karjalan laulumaita myöten, mutta homo-Suomen Lönnrotia hänestä on vaikea leipoa. Silti hän oli omanlaisensa kansanperinteen kerääjä. Ajat muuttuivat, aids jäyti homokansaa ja yhteisö riiteli keskenään, mutta Caesar jatkoi San Franciscosta maahantuodun ja sittemmin petäjäisellä jatketun ”poikien paratiisin” esittelyä Kallen sivuilla.

Caesarin panoksen (paino kahdella ensimmäisellä tavulla) ansiosta voimme nyt muistella, miten vilvoittavia olivatkaan kerran Lahden Radiomäen nurmikot (9/85), miten gay-kansa flirttaili ja iski silmää Kotkan Karoliinan klubilla (7/82), millaista aisakellon helinää kuului Lappeenrannan ravintola Adrianossa (10/82), miten limaisia katseita tarjosi epämääräisistä vessaseikkailuistaan kuulu Oulun Haarikka (10/81) ja miten autoilevat pojat kävivät Vaasan uimahallin takana ”pilkkimässä” (4/84).

Loppu. Pamautan viimeisen selaamani Kallen vuosikerran kiinni, kannan kirjat tiskille ja astun huojentuneena lukusalin ovesta ulos. Kaivaessani muistikirjaa lukollisesta kaapista huomaan yhtäkkiä, että farkkujeni puolirisa vetoketju on tehnyt taas tenän: sepalus on apposen auki. Näkiköhän virkailija? Porttikieltoa odotellessa: kiitos Kalle 1973–2015.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Valtakunnanhomo muistelee: Monsieur Mossen ”Voi pojat, kun tietäisitte!”
Stonewall – katujen kuningattarien kapina (Gay Power -liikkeestä)
Down by the laituri – Leonard Fink ja rantojen miehet (Gay Power -liikkeestä)
Homohistoriallinen Helsinki 3: Käy tanssimaan (Psyken tansseista)
Homohistoriallinen Helsinki 11: Disco cha-cha (Setan tansseista ja Club Cabaret’sta)
Homohistoriallinen Helsinki 12: Kimpsut Kampsuun! (Club Dianasta ja Gay Gambrinista)
Onnen kaukoranta: homomatkailun historiaa (homomatkailun paratiisiajattelusta)
Suomalaispoikia maailmalla: Matkalla rapakon takana (Ysikutosen matkajutuista)
Suomalaispoikia maailmalla: Oltiin taas Tukholmassa (Ysikutosen, Kallen ja Mossen matkajutuista)

Hulivilipojan kolumneja QX.fi-sivustossa:
#Instagay
Grindr
Penis
Viisut 1, Viisut 2
Pride
Rasismi

Suomalaispoikia maailmalla: Matkalla rapakon takana 1/2

Vatsanpohjassa tuntui outoja väristyksiä, kun Manhattanin pilvenpiirtäjät putkahtivat pilvien lomasta näkyviin melkein suoraan PanAmin jetin alapuolella. Siinä se nyt oli: valtava New York, särkyneiden ja joskus täyttyneidenkin unelmien kaupunki, kuin tarjottimella! Mitäpä osaa tavallinen suomalaispoika suuressa maailmassa muuta kuin ihmetellä sekä ihastella ja yrittää omaksua kaikkea näkemäänsä mahdollisimman ennakkoluulottomasti!

Nimimerkki Antinoosin hehkutus on peräisin jutusta ”Matkalla rapakon takana”, joka julkaistiin 96-homolehdessä tasan 40 vuotta sitten vuonna 1976. Sitä ennen Ysikutosessa oli julkaistu jo useita muitakin New Yorkin -matkajuttuja, jotka vievät lukijan käytännössä seksilomalle aavan meren tuolle puolen. Yhdessä ne ovat hyviä esimerkkejä siitä, että homomatkailu on perinteisesti kytkeytynyt ”henkisten kotimaiden” etsimiseen sekä ennen kaikkea seksuaalisiin mahdollisuuksiin [ks. myös johdantojuttu Onnen kaukoranta: homomatkailun historiaa.]

Vanhojen homolehtien matkajutuissa kulttuuritarjonta tarkoittaa ruumiinkulttuuria, shoppailumahdollisuuksista puhutaan vain prostituution yhteydessä ja nähtävyydet ovat baareja ja saunoja. Siinä sivussa käsitellään toki myös sateenkaarikansan oikeuksia ja järjestötoimintaa, mutta tavanomaisista turistiaktiviteeteista ei yleensä sanota halaistua sanaa. Teksteistä välittyy vahvasti se, että lomalle on tultu elämään omaa seksuaalisuutta todeksi kaukana kotimaan rajoitteista.

Tässä ”Suomalaispoikia maailmalla” -sarjan ensimmäisessä osassa sukelletaan 1960–1970-lukujen New Yorkiin sellaisena kuin se näyttäytyy aikalaismatkailijoiden silmin. Teksti perustuu 96-lehdessä julkaistuihin matkajuttuihin ”Raportti USA:n itärannikolta” (3/69), ”New Yorkin kuuma kesä” (4/71), ”New York” (8/72), ”Matkalla rapakon takana” ja ”Raw sex in Eden” (10–11/1976).

Syrjintää ja seksiorgioita

Ysikutosen ensimmäisessä, vuonna 1969 julkaistussa New York -jutussa ”Raportti USA:n itärannikolta” kuvataan toisaalta yhdysvaltalaishomojen lainsuojattomuutta, toisaalta suurkaupungin tarjoamia rajattomia seksuaalisia mahdollisuuksia. Erityisen kiinnostavan jutusta tekee sen ajoittuminen kiihkeään yhteiskunnalliseen murrosvaiheeseen ja keskeiseen käännekohtaan globaalin homoliikkeen historiassa.

Kirjoittaja kertoo Yhdysvaltain syrjivästä lainsäädännöstä ja toteaa, että homoseksuaalien henkilöiden matkustaminen maahan oli tuolloin tarkkaan ottaen lainvastaista. Lisäksi hän mainitsee, että homoseksuaaliset teot olivat tässä ”vapaan maailman” johtavassa maassa sallittuja vain yhdessä sen 50 osavaltiosta. Ennen matkaa kirjoittajaa oli varoiteltu myös poliisien houkutuslintutoiminnasta: ”– – hyvännäköinen poliisi oli provosoinut rikokseen antamalla kutsua itsensä iltateelle kadulla tapaamansa miehen luo ja isännän ryhtyessä esileikkeihin vetänyt poliisikorttinsa esiin.”

Syrjivän lainsäädännön ja poliisin häirinnän vastapainoksi Ysikutosen matkajutun kirjoittajalle oli sadellut ennen matkaa anekdootteja siitä, miten kaikki Amerikan NMKY:t ovat poikabordelleja ja miten ”parilla dollarilla saa upean neekeripojan sänkyynsä”. Olipa hänelle väitetty jopa, että poliisit omistavat New Yorkissa saunoja, joissa järjestettiin seksiorgioita hyvään tarkoitukseen – tulot menivät kuulemma poliisien orpolastenkodille.

Homojen kansalaisoikeustaistelun kuvauksessa nykylukijan huomio kiinnittyy siihen, että kirjoittaja oli mitä ilmeisimmin ollut New Yorkissa juuri Stonewallin homomellakoiden aikoihin. Mellakoita jutussa ei käsitellä, mutta kirjoittaja mainitsee niiden jälkeisellä viikolla järjestetyn vuotuisen hiljaisen homomielenosoituksen, joka jäi lajissaan viimeiseksi. Näin ollen juttu tarjoaa viimeisen välähdyksen ”homofiilien” hiljaisesta vastarinnasta, joka oli vaihtumassa 1970-luvun radikaaliin järjestötoimintaan ja julkisesti elettyyn seksuaalisuuteen [ks. myös Stonewall – katujen kuningattarien kapina].

Times Squaren alue, kuten Eighth Avenuen ja 42nd Streetin risteys, oli aikanaan poikaprostituution keskus. Nyt kiihko näkyy vain elämänrytmissä.

”Hän saapui maasta suurten metsien / ja kulki iltaseuraa etsien”

Ysikutosessa 1960–1970-luvuilla julkaistut New York -jutut ohjaavat uuden tulokkaan suoraa päätä Times Squaren lehtikioskeille, jotka toimivat eräänlaisina homomaailman helmiportteina. Vuoden 1969 itärannikkoraportissa suomalaispoikaa neuvottiin näin:

New Yorkiin saapuva matkailija, joka haluaa saada nopeasti kontaktin seksuaalisiin vähemmistöihin, hankkii ensitöikseen jostakin Times Squaren lähistön kirjakaupasta pienen vihkosen (esim. Guide to the New York gay scene), josta saa sopivien baarien, klubien, saunojen, elokuvateattereiden ym. osoitteet.

Kirjoittaja valistaa myös, että Times Squaren ympärillä sijaitsevat kirjakaupat ovat erikoistuneet lehtiin, jotka sisältävät pelkästään nuorten alastomien miesten kuvia värillisinä ja mustavalkoisina. ”Näistä lehtikioskeista löytyy myös pornoa niin paljon, etteivät edes kuuluisat Tanskanmaan valikoimat vedä niille vartoja”, hehkuttaa puolestaan ”New Yorkin kuuma kesä” -jutun (1971) kirjoittaja.

Vuoden 1969 jutussa tarkennetaan, että julkisesti kaupan olevissa julkaisuissa ei siitin saa olla täydellisessä erektiossa. Vaan ei hätää: taitavat valokuvaajat onnistuvat kyllä kiinnittämään katsojan huomion pojan sukupuolielimiin, jotka usein ovat jopa luonnollista kokoa suuremmat.

Taiteellisia taipumuksia omaaville tai niistä haaveileville turisteille oli myös tarjolla harjoitusta ja virkistävää vaihtelua kotoisiin kansanopistokursseihin:

Kirjakaupat välittävät myös suoria kontakteja ilmieläviin kaunismuotoisiin nuorukaisiin. Viidellä dollarilla saa ostaa luettelon pojista, jotka ovat valmiita esiintymään ”alastonmalleina” mihin vuorokauden aikaan tahansa omassa tai tilaajan asunnossa. Toiset ilmoittavat antavansa maalata ruumistaan ja tuovansa värit tullessaan. ”Aikaisempi kokemus ei ole välttämätöntä”, mainitsee joku ilmoituksessaan. Keskihinta kotikäynnistä on kaksikymmentä dollaria eli noin kahdeksankymmentä markkaa – –. Jos pitää hintaa liian kalliina, voi 42. kadulta ostaa hyvinvarustetun neekeripojan tai tumman ja tulisen puertoricolaisen jopa viidellä dollarilla.

Yöllisellä Times Squarella kaupallista halua edustavat nyt vain alusvaatemainokset. 

42nd Street ja taustalla Bryant Park, joka tunnettiin ennen miestenmiesten ja sittemmin muotiväen temmellyskenttänä.

Kaupungin yössä

Nykyturistin näkökulmasta tämä kaikki kuulostaa perin oudolta jo siksi, että New York Timesin mukaan nimetty Times Square tunnetaan nyt lähinnä valomainoksistaan, joiden ikuistaminen someen on yhtä välttämätöntä kuin Eiffel-tornin oikeaksi todistaminen Pariisin-reissulla. Aukion muuttuminen harmittomaksi turistirysäksi alkoi kuitenkin vasta 1990-luvulla tehtyjen puhdistusten jälkeen – sitä ennen alueella oli 70 vuoden ajan maine paheen pesänä.

Historioitsija George Chauncey toteaa Gay New York -kirjassaan (1994), että Times Squaren kehityksen käännekohtana oli vuosina 1920–1933 voimassa ollut kieltolaki. Sen myötä alueen kunnialliset ravintolat joutuivat lopettamaan toimintansa ja tilalle tuli mafian tuella pyörineitä salakapakoita. Times Squaren nuhjuistumista edisti myös 1930-luvun lama, jonka kurimuksessa monet 42nd Streetin perinteiset teatterit muuttuivat halvoiksi burleski- tai elokuvateattereiksi, jotka alkoivat esittää miehiin vetoavaa ohjelmistoa. Homoja ja muita miehiä haluavia miehiä alueelle houkuttelivat runsas pienten asuntojen tarjonta, halvat ravintolat sekä miesprostituoidut.

Tähän alamaailmaan sukelletaan myös John Rechyn klassikkoromaanissa City of night (1963), jossa Rechy kuvaa omia kokemuksiaan Yhdysvaltain suurkaupunkien miesprostituutiosta 1950-luvulla. Suomeksi romaani ilmestyi vuonna 2006 nimellä Kaupunkien yössä, ja Times Squarea kuvataan Antti Eerikäisen upeassa suomennoksessa näin runollisen raadollisesti:

Jylisevän maan uumenista – New Yorkin maanalaisen sokkeloista – maailma purkautuu Times Squarelle. Newyorkilaiset puskevat kasvojaan ilmoille kuin kadotetut sielut, jotka sukeltavat esiin junien kiirastulesta (pimeät kolisevat tunnelit, haisevat pornovessat, lehtitiskit, jotka pirskottavat turhaan maanalaisiin harmaasyvyyksiin epätodellisia aikakauslehtivärejä). – – Antauduin Times Squaren maailmalle ja ravasin siellä kuin nisti, joka tarvitsee kamaa pysyäkseen käynnissä. En käynyt siellä enää pelkästään öisin, vaan nykyään myös aamuisin ja iltapäivisin… Se Times Squaren maailma, jonka otin omakseni, jatkuu 42nd Streetiltä suurin piirtein 45th Streetille ja saastaiselta Eight Avenuelta aina Bryant Parkiin, jonka reunamille varjot hakeutuvat öisin: yö peittää alleen miesten nälkäiset katseet, ja silloin tällöin varjoisat hahmot vaihtavat nopeasti muutaman sanan ja katoavat pareittain kirjaston edessä olevan patsaan taakse, kunnes ilmestyvät jälleen näkyviin kiihkeiden hetkien jälkeen, mutta tällä kertaa eri suunnista: intiimit ja nimettömät ventovieraat liittyvät toisiinsa ohikiitävän tuokion ajaksi. Aina silloin tällöin paikalle eksyy newyorkilaiskyttä, joka heiluttelee pamppuaan aggressiivisesti ja valaisee pusikkoa taskulampullaan, jolloin varjot hajaantuvat penkeiltä ja puiden alta ja kävelevät päämäärättömästi eri suuntiin.

Bryant Park varjojen hajaannuttua.

Hinttien pääkatu

Millaisia menomestoja Times Squaren lehtikioskien ”epätodellisia aikakauslehtivärejä pirskottavista” vihkosista sitten löytyi? Ysikutosen ensimmäisessä Nykin-jutussa ei mainita kuin pari saunaa, mutta ”New Yorkin kuuma kesä” -jutun (4/71) kirjoittaja suorastaan hekumoi kaupungin tarjonnalla:

New Yorkin hinttibaareja ei kannata ruveta luettelemaan, niitä on todella paljon. – – aluksi tulee ehkä ajelleeksi ikään kuin päämäärättä Manhattania ristiin rastiin, ennenkuin on löytänyt ne oikeat baarit, joita minun tielleni osui yli 80.

Kun kaupunki tuli kirjoittajalle tutummaksi, hän päätyi yhä useammin samaan paikkaan kuin mihin sateenkaarevat nykyturistitkin hakeutuvat – Greenwich Villageen:

Juuri siellä on yöelämä värikkäintä ja niin runsaasti mielenkiintoisia kohteita homofiileille, että en ole missään tavannut sellaista aikaisemmin. Sheridan Square on keskeinen paikka, jossa on myös hinttien ”pääkatu” Christopher Street. Se kulkee Avenue of the Americans’ilta Hudson-joen rantaan ja siellä on aina vilskettä ja vilinää. Vaikka menisit sinne aamuvarhaisella, iltapäivällä tai keskellä yötä, löydät aina juttukaverin.

Greenwich Villagen kehitys ”homosaarekkeeksi” alkoi historioitsija George Chaunceyn mukaan jo 1920-luvulla, jolloin kaupunginosan maine boheemina vapaan rakkauden tyyssijana alkoi vetää puoleensa myös sateenkaarikansaa Yhdysvaltojen ahdasmielisiltä pikkupaikkakunnilta. Alueen vetovoimatekijöitä olivat maineen lisäksi halvat kalustetut asunnot sekä huokeat ravintolat, aivan kuten Times Squaren alueella.

Kuusikymmenluvulle tultaessa Villageen oli syntynyt Yhdysvaltain suurin hlbt-getto, ja Ysikutosen jutun kirjoitusaikana vuonna 1971 elettiin Stonewallin mellakoiden jälkeistä gay libin kulta-aikaa. Kyseisen jutun kirjoittaja ei hänkään mainitse Stonewallia, mutta sivuaa homojen kansalaisoikeustaistelua ja mainitsee vuonna 1970 järjestetyn ”suuren mielenosoituksen”. Kyseessä oli Stonewallin mellakoiden ensimmäisenä vuosipäivänä 28.6.1970 järjestetty Christopher Street liberation day -marssi, joka on nykyisten Pride-kulkueiden kantaäiti [ks. myös Stonewall – katujen kuningattarien kapina]:

Amerikkalaiset ovat saavuttaneet vapautensa lujasti taistelemalla. Siellähän perustetaan kaikenlaisia yhdistyksiä valvomaan pienryhmien etuja normaalissa yhteiskunnassa, ja niinpä on myöskin lukuisia vilkkaasti toimivia homofiilien järjestöjä. Kaikkialla näkee ilmoituksia tanssitilaisuuksista, kokouksista jne. Viime vuonna pidettiin, kuten päivälehdet kertoivat, New Yorkissa suuri mielenosoitus, johon osallistui tuhansia eri vähemmistöihin kuuluvia. Iskulausein ja julistein haluttiin kiinnittää yleisön huomiota homofiilien ongelmiin. Marssi sujui rauhallisesti ja amerikkalaiseen tapaan hilpeästi, mistä syystä se sai paljon julkisuutta osakseen ja antoi marssille miellyttävän leiman. Siitä puuttui kaikki se yksitotisuus, joka olisi ollut tyypillistä vastaavanlaiselle tapahtumalle Euroopassa.

Vuoden 1970 Christopher Street liberation dayn monenkirjavia marssijoita Leonard Fink coming out -kirjassa.

Christopher Streetin Gay liberation -muistomerkki.

Mitä mielenkiintoisimpia tyyppejä

Tänne, kahleensa karistaneen homoelämän keskelle saapuivat myös 1970-luvun sateenkaarevat suomalaisturistit ja saivat unohtumattoman ensivaikutelman. Esimerkiksi Ysikutosen ”New Yorkin kuuma kesä” -jutun kirjoittaja mainitsee yli 80 baarin otannastaan ”Dennysin”, jolla hän viitannee Christopher Streetin ja Greenwich Streetin kulmassa sijainneeseen Danny’s-nimiseen baariin:

[Christopher Streetin] tunnetuimpia baareja on Dennys, jossa kokee hieman hämmentävän elämyksen kynnyksen yli astuessaan, kun huomaa lähes kahdensadan silmäparin tuijottavan tulijaa. Kolmionmuotoisen huoneen kaksi seinää ovat valoaläpäiseviä, kankain koristeltuja suuria ikkunoita, jotka saavat oudon kulkijan hämmästymään. Asiakkaat seisoskelevat hajallaan katse ovelle päin suunnattuna ja ovikellon kilahtaessa kaikki tuojottavat [sic] tulijaa kuin käskystä. Dennys’essä voi kuitenkin sanoa jopa viihtyvänsä! Tällaisia baareja siellä on useita. Ne ovat kaikki surkeasti sisustettuja ja viimeistä nurkkaa myöten täynnä kaikenlaista rojua – baareja, joissa mitä mielenkiintoisimmat tyypit oleskelevat.

”Mitä mielenkiintoisin” ei edes oikein riitä kuvaamaan 1970-luvun suomalaispojan kohtaamaa kirjavuutta ja vastakohtaisuutta. Sateenkaarevassa katukuvassa vuorottelivat miehekkyyttä lähes parodiaa hipovasti korostaneet kloonit sekä neitihomot, jotka tekivät ihan samaa janan toisessa äärilaidassa, kuten kirjoittaja toteaa:

Homofiilien ympäristö on täällä – ainakin siltä vaikuttaa – paljon miehekkäämpää kuin Euroopassa. Toisaalta en kuitenkaan ole missään aikaisemmin nähnyt niin aitoja ja huvittavasti pukeutuneita siskoja kuin Greenwich Villagessa.

Miehekkyyden (yli)korostamisesta ja vartalokultista kirjoitti myös Ruotsin Setan eli RFSL:n kansainvälisten asioiden sihteeri Ysikutosessa 8/72 julkaistussa matkajutussaan:

Lihakset ja voima ovat tärkeitä asioita myös amerikkalaiselle homoseksuaalille. Greenwich Village on täynnä voimistelusaleja, joissa miehet harjoittavat lihaksiaan vähintään pari tuntia viikossa, useimmat päivittäin. – – Homoseksuaalit miehet näyttävät pitävän tarkkaan huolta miehekkäästä käyttäytymisestä ja naisellisia piirteitä vältetään ehdottomasti. Tämä on jotenkin ärsyttänyt naisia, jotka ovat sitä mieltä, että homoseksuaalit miehet ovat samanlaisia chauvinisteja kuin heterot vastineensa.

Greenwich Villagen baarien ”chauvinistista” asiakaskuntaa Leonard Fink coming out -kirjassa.

New Yorkin ”Kirsikkapuistossa” Riverside Parkissa oli vuosikymmeniä kuhinaa varsinkin sotilaiden ja merimiesten muistomerkin luona.

Machofasismia

Harri Kalha käsittelee Tom of Finland: taidetta seksin vuoksi -kirjassaan (2012) sitä, miten homojen ruumiillinen minäkultti oli osa 1970-luvun laajempaa seksuaalista tiedostus-, vapautus- ja voimautusprosessia. Tyylin ja habituksen tasolla alettiin ihannoida samaa äijäilyä, johon feminismi opetti suhtautumaan kriittiseksi. Tämän ”neitiydestä vapautumisen” merkitys oli Kalhan mukaan kahtalainen: ”Ulkopuolisille viestitettiin ”miehistynyttä” itsetuntoa, voimaa ja kollektiivisuutta, samanmielisille taas päivitettyä seksuaalista latausta ja itsetuntemusta.”

Tyylin yksiulotteisuus – ja valtaisa suosio – sai sen kriitikot jo 1970-luvulla luonnehtimaan sitä termillä Macho Fascism. Haukkumasanalla viitattiin paitsi tyylin syrjivyyteen (ne, jotka eivät edustaneet samaa pukeutumistyyliä, torjuttiin) myös siihen, että tyyli toi mieleen fasismin mieltymyksen maskuliiniseen voimaan ja univormuihin.

Aiemmassa tyylijutussa pohdin jo homojen taipumusta yksilöllisyyden peittävään ”univormupukeutumiseen”, olipa kyse machovermeiden tai merkkivaatteiden suosimisesta. Ysikutosessa 4/71 julkaistun ”New Yorkin kuuma kesä” -jutun kirjoittaja päätyy hänkin siihen, että tuon ajan newyorkilaismiesten yltiömiehekkäässä pukeutumisessa  oli lopulta kyse eräänlaisesta työasusta, jonka säröistä vilahteli inhimillisyys:

New Yorkin katukuvaan kuuluvat myös nahkatakkien baarit. Ne ovat ”supermaskuliinisten” miesten oleskelupaikkoja, ja niissä on kaikki vähänkin naisellinen halveksittu, jopa kielletty asia. Täälläkin tapaa kaikenlaisia sekatyömiesten vaatteisiin pukeutuneita tyyppejä. On farmareita, nahkatakkeja, villapaitoja jne. – – Mitä enemmän baariin tulee väkeä, sitä intiimimmäksi ja välittömämmäksi tunnelma muuttuu. Tätä aikansa tarkkailtuaan huomaa, että nämä ”pehmustetutkin” mammutit ovat miellyttäviä, nuorekkaita, usein avuttomantuntuisia miehiä, jotka kaipaavat rakkautta ja ystävyyttä. Baarien tunnelma ei ole ollenkaan niin pingoittunut kuin täällä Euroopassa.

Ramrodin ja muiden Greenwich Villagen ”supermaskuliinisten” baarien asiakaskuntaa Leonard Fink coming out -kirjassa.

Nyt jäljellä ovat vain villit muistot menneisyydestä, kuten osoitteessa 384 West Street, jossa toimi aikanaan mm. Robert Mapplethorpen suosima nahkabaari Kellerbar.

Synkkä leikkikenttä

Nahkatakkien baarit olivat kiinteä osa Hudsonjoen rantaskeneä, joka kukoisti Christopher Streetin päässä pitkin West Streetiä [ks. myös aiempi kirjoitus Down by the laituri – Leonard Fink ja rantojen miehet]. Kirjailija Glenn O’Brienin mukaan alue muistutti viikonloppuisin moottoripyörämessuja – ilman niitä prätkiä. ”Monet kundit pukeutuivat farkkuihin ja prätkätakkeihin läpäistäkseen lähitienoon baarien, kuten Spiken, Ramrodin, Eagle’s Nestin, Cock Pitin, Anvilin ja Mineshaftin, pukukoodin”, O’Brien toteaa tuon ajan homoskeneä dokumentoivan The Piers -kirjan (2015) esipuheessa.

Kaksi Glenn O’Brienin mainitsemaa nahkabaaria on mainittu myös Ysikutosessa vuonna 1976 julkaistussa jutussa ”Matkalla rapakon takana”: Eagle’s Nest ja Ramrod. Niiden lisäksi mainitaan baarit nimeltä Last Call, Seesaw, Tijuana Cat (pieni mutta viihtyisä, väki keski-ikäistä, hinnat kalliimmasta päästä), Sideshow (merkillinen paikka, nahkaa ja länttä ja – tuoreet sahanpurut lattialla joka ilta!) sekä Boots and Saddles (nimensä mukainen, yhtä ainutta siskoa [neitihomoa] ei paikalla ollut! ”Kerrottakoon, että täällä oli parhaimman näköinen baarimikko koko Yhdysvaltain kierroksella!”).

Näistä baareista ovat painuneet historian hämärään kaikki muut, paitsi juuri Eagle’s Nest ja Ramrod, jotka ovat nahkabaariklassikoita. Eagle’s Nest (142 11th Avenue) perustettiin Stonewallin mellakoiden jälkeisenä vuonna 1970, ja se oli historiikkinsa mukaan ”maskuliinisuutta huokunut synkkä leikkikenttä”. Vuonna 1976 avattu Ramrod (394 West Street) taas oli Daniel Hurewitzin Stepping out -kirjan mukaan 1970-luvun loppupuolen suosituimpia nahka- ja prätkäbaareja, joka houkutteli asiakkaita milloin FF-illoilla, milloin halvalla sunnuntaibrunssilla (”pihvi, munia ja Bloody Mary”).

Ramrodilla oli Eagle’s Nestin tavoin näkyvä rooli William Friedkinin (mielestäni suotta) vihatussa Cruising-leffassa (1980), joka sijoittuu New Yorkin nahkaskeneen. Ilmeisesti juuri elokuvan provosoimana baari joutui marraskuussa 1980 tapahtuneen viharikoksen kohteeksi: entinen poliisi avasi tulen autostaan ja tappoi kaksi miestä sekä haavoitti kuutta. Baari joutui lopettamaan toimintansa pian tapauksen jälkeen, mutta tämä lähes unohdettu verilöyly nousi Yhdysvalloissa otsikoihin Orlandon joukkomurhan jälkeen.

Osoitteessa 407 West 43rd Street on tarjottu lohtua jo vuosikymmenet. Entinen baptistikirkko muuttui Sanctuary-homodiskoksi ja sittemmin WestSide Theatreksi, joka muistetaan penisdialogin sijasta Vaginamonologeistaan.

”Hän saapui diskoteekkiin kaukomaan / ja ryhtyi reppuansa aukomaan”

”Kun homomiehet taistelivat itselleen oikeuden tanssia intiimisti keskenään ilman poliisin pelkoa, diskobuumi ei mitenkään voinut olla kaukana”, kirjoittavat Alan Jones ja Jussi Kantonen kirjassaan Saturday night forever: the story of disco (2005, oma käännös). Toisin sanoen 1970-luvun homokulttuuri ja diskokulttuuri kuuluvat suorastaan elimellisesti yhteen. Joka puolelle putkahdelleista diskoista tuli kirjoittajia lainatakseni nautinnon temppeleitä ja jaetun halun tyyssijoja.

Maailman ensimmäisen homodiskon tittelistä kilpailee moni yrittäjä, joista Jones ja Kantonen hehkuttavat varsinkin vuosina 1969–1972 toiminutta New Yorkin Sanctuarya (407 West 43th Street). Sanctuaryyn päätyi tuoreeltaan myös Ysikutosen 4/71 ”New Yorkin kuuma kesä” -jutun kirjoittaja, joka raportoi näkemästään näin:

Sanctuary on vanha kirkko, joka on muutettu jättiläismäiseksi diskoksi. Levysoittimet on sijoitettu urkujen eteen ja musiikkia kuunnellaan kuorin vanhoilla tuoleilla istuen. Kaiken yläpuolella on Isää, Poikaa ja Pyhää henkeä esittävä rapistunut kiiltokuva. Makuasioista voidaan kyllä kiistellä, mutta paikka on joka tapauksessa ”in”, ja siellä voi tanssia hyvän musiikin tahdissa. Laitteet edustavat huippuluokkaa musiikintoiston alalla ja ilmastointi on hyvin järjestetty – viikonlopputungoksessakin ilma pysyy viileän raikkaana. Suosittelemme eurooppalaisille diskojen omistajille opintomatkaa Sanctuaryyn!

Jones ja Kantonen pistävät hehkutuksessaan vieläkin paremmaksi (oma käännös):

Sanctuary tarjosi täydelliset puitteet homodiskon juurtumiselle. Rakennus oli New Yorkin Hell’s Kitchenin alueen entinen baptistikirkko, missä Francis Grosso ja muut dj:t suolsivat alttarin levysoittimista homohymnejä lauantaimessuun kokoontuneille. Täällä öylätin korvasi Quaalude ja ehtoollisviinin Budweiser-tölkki. Ripittäytyminen tapahtui mitä ilmeisimmin klubin pimeissä sopukoissa – miksipä muutenkaan kuoripojat olivat polvillaan? – –

Kun Ysikutosen seuraava kotimaisin voimin tehty Nykin-juttu ”Matkalla rapakon takana” ilmestyi vuoden 1976 lopulla, diskomusiikki oli jo tarjonnut maailmalle sellaiset klassikot kuin Love’s theme (Barry White’s Love Unlimited Orchestra, 1974), Kung fu fighting (1974, Carl Douglas), Rock your baby (1974, George McCrae), Never can say goodbye (1974, Gloria Gaynor) sekä Love to love you baby (1975, Donna Summer).



Jutun kirjoittaja äimisteli kaupungin diskojen asiakaskuntaa, musiikkia ja menoa näin:

Discojen levysuosikkeina oli aivan outoa ja uutta musiikkia. Rytmit olivat mukaansatempaavia ja varmasti tulossa Eurooppaankin. Mukana oli Silver Conventionin Get up and boogie, Crow Heightsin Affair’n foxy lady [The Crown Heights Affair: Foxy lady], Diana Rossin Love hangover jne. New Yorkin discot ovat loistavia, värejä, tilaa ja ääntä on. Yleisö on pukeutunut erikoisesti, fantasiapukuja ja make up-eja on monilla. Discot ovat sikäli outoja meikäläisten näkövinkkelistä, että niissä hoterot [sic] ja hintit ovat sekaisin. Vai liekö sitten kyseessä biit! Vapaampaa kuitenkin joka tapauksessa kuin täälläpäin. Vauhti discoissa on melkoinen ja väki vaihtuu.

Vuoden 1976 kuumimmista diskoista kirjoittaja mainitsi Hollywoodin, joka suosivat ilmeisesti menevät nuoret, sekä The Gilded Grapen, Barefoot Boyn, Flamingon ja Omegan. Näistä Flamingo (599 Broadway) on mainittu myös Daniel Hurewitzin Stepping out -kirjassa, jonka mukaan se oli 1970-luvun the homodisko. Se oli muiden suosittujen diskojen tavoin avoin vain jäsenille, ja jonotuslista oli pitkä. Hurewitz siteeraa kirjailija Edmund Whitea, jonka luonnehdinnan mukaan Flamingossa kävi flaksi vain, jos omasi pohatan pokan, rattopojan viehätysvoiman ja maailmanmiehen suuren sydämen.

Kruisailun sijasta Flamingo tunnettiin nimenomaan tanssipaikkana, jossa paidattomien miesten armeija hytkyi kylki kyljessä. Hurewitz siteeraa erästäkin homolehteä, jossa Flamingon salaisuudeksi nimettiin vaatimattomasti ”diskoenergia, tuo ilmiömäinen inhimillinen voima, jonka valjastaminen mahdollistaa minkä tahansa todellisen tai kuvitellun kriisin selättämisen”.



Huh, tulipa hiki, eikä loppua näy, sillä jutun jälkimmäisessä osassa Suomi-poika saunoo.

Suomalaispoikia maailmalla: Matkalla rapakon takana 2/2

(Otsikoiden sitaatit ovat poimintoja Marionin levyttämästä käännösiskelmästä Disco Tango, san. Juha Vainio.)

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Down by the laituri – Leonard Fink ja rantojen miehet
Stonewall – katujen kuningattarien kapina
”Disco Discharge” paketoi homodiskon
”Hot, sticky, still so cool”: syntikkapopin pervot
Keskellä liljain ja ruoskien – Mapplethorpen halujen puutarha Kiasmassa