Suomalaispoikia maailmalla: Oltiin taas Tukholmassa 1/2

”Suomalaispoikia maailmalla” -sarjan aiemmissa jutuissa on jo kurkistettu homomatkailun historiaan ja tehty matka rapakon taakse 1970-luvun New Yorkiin. Johtoajatuksena on ollut se, että homomatkailua ovat perinteisesti leimanneet kuvitteellisten ”kotimaiden” etsiminen Ihmemaa Oz -hengessä sekä matkakohteiden tarjoamat seksuaaliset mahdollisuudet.

Vanhojen homolehtien matkajuttuja lukiessa on ollut hauska huomata, että vapaus on löydettävissä yhtä lailla Pohjanlahden kuin Atlantinkin takaa. Oltiinpa Tukholmassa tai New Yorkissa, juttujen sävy on aina yhtä herkutteleva ”muu maa mansikka” -hengessä.

Erityisen silmiinpistävää tämä on Tukholma-jutuissa, joissa suomalaisia homoturisteja ei lainkaan vaivaa perinteinen naapurikateus ja -kauna. Tukholmaa tituleerataan alan lehdissä milloin ”tirkistysreiäksi parempaan ja vapaamielisempään maailmaan” (Kalle 1/78), milloin ”homojen paratiisiksi” (Mosse 2/83) ja milloin ”nautinnon ja kepeän menon pääkaupungiksi” (96-lehti 3/84). Välillä toki varoitellaan turpaan antavista raggareista tai kritisoidaan ”ruotsalaishinttien” yleistä tympeyttä, mutta aina niin tyylikkäästi pukeutuneen Svea-papan syliin käydään enimmäkseen mukisematta ja perä edellä.

Tukholman kaupallinen tarjonta oli koti-Suomeen verrattuna 1970–1980-luvuilla omaa luokkaansa, joten vanhoissa lehtijutuissa nuohotaan ahkerasti kaupungin homobaareja, -diskoja ja -saunoja. Siinä sivussa ihmetellään drag show’ta, eikä ulkotapaamispaikkojakaan ei unohdeta. Kahdeksankymmentäluvulle tultaessa uskalletaan jopa kajauttaa taisteluhuutoja marssimalla Tukholman vapautusviikon mielenosoituskulkueessa.

Tässä kaksiosaisessa matkajutussa risteilyemäntänne Hulivilipoika vie teidät yö Tukholmassa -risteilylle 1970–1980-luvun hengessä. Juttu perustuu 96-, Kalle- ja Mosse-lehdissä julkaistuihin kirjoituksiin.

Laivalippu vapauteen

Homoseksuaaliset teot poistettiin Ruotsin rikoslaista jo vuonna 1944, joten paikallisella homokulttuurilla oli aikaa kehittyä vapaasti vuosikymmeniä ennen kuin vastaava tuli mahdolliseksi Suomessa. Suomen homokieltolaki kumottiin vasta vuonna 1971, ja sen jälkeen kärsittiin vielä pitkään kehotuskiellosta ja ennen kaikkea nuivasta asenneilmastosta. Suomalaisten sateenkaarimatkailijoiden silmissä Ruotsi oli siis vielä pitkälle 1980-luvulla paljon muutakin kuin vain laivan seisovia pöytiä ja satamakioskien halpaa margariinia – se oli vapaa maa!

Vapauden ilosanomaa julistavat esimerkiksi 96-homolehden (jäljempänä Ysikutonen) ”Kesä-Eurooppa”-oppaat, joissa homojen Suomi–Ruotsi-maaottelun voittajasta ei ole epäselvyyttä. Esimerkiksi vuoden 1977 oppaassa mainostetaan kevyeen ruotsalaiseen tyyliin sykkivää vilkasta meikäläiselämää, ”jota me hieman raskasmieliset suomalaiset käymme täältä lahden takaa töllistelemässä”. Vuoden 1984 oppaassa taas todetaan, että Ruotsi on ”ensimmäinen ja lähin ulkomaa, jossa hinttituristin ei tarvitse olla laisinkaan varpaillaan”.

Vastaava ajattelu hallitsee jo Ysikutosen ensimmäistä Ruotsin-matkajuttua ”Raportti Tukholmasta”, joka ilmestyi numerossa 5–6/70 kotoisen kieltolain vedellessä viimeisiään. Naapurimaa näyttäytyy Hans-Pjotr-nimimerkin kirjoittamassa ja molemmilla kotimaisilla julkaistussa jutussa paikkana, jossa suurin nähtävyys on vapaana kukoistava samasukupuolinen rakkaus.

Jo laivamatka toimi kirjoittajalle siirtymäriittinä, jonka aikana hän omaksui tavallisen risteilyturistin sijasta seikkailevan homomatkailijan asenteen ja astui laivalipun hinnalla ostetun vapauden voimaannuttamana puskista päivänvaloon:

Ilmatar lipuu arvokkaan hitaasti ahdasta sisääntuloväylää kohti Tukholmaa ja Skeppsbrota. Olen tehnyt tämän matkan lukuisia kertoja, mutta tällä kertaa se tapahtuu aivan toisenlaisissa tunnelmissa: olen lähtenyt etsimään toista Tukholmaa, Tukholmaa, jossa iloitaan ja riemuitaan, mies miehen kanssa, nainen naisen kanssa ja joskus suloisesti aivan sekaisin. – – Ruotsissa on laki, niin kuin sanonta kuuluu. Sen huomaa jo laivalla. Hyvin pukeutunut ruotsalainen mies katsoo minua taukoamatta. Kun katseemme kohtaavat, hän hymyilee ystävällisesti, kääntyy pois päin ja jää odottamaan. Ruotsalaisilla on tapoja, kyllä kyllä!

”Me kaksi matkalla Tukholmaan”.

Huomattavasti lihallisemman käsityksen Ruotsin-laivojen keinotodellisuudesta saa Kalle-lehdessä 8/84 ilmestyneestä jutusta ”Gay-pojat merellä”. Se lupaa esitellä laivojen suosituimmat iskupaikat meikäläisittäin, ja myyntipuheet ovat yhtä vaatimattomia kuin haaremin sisäänheittäjällä:

Helsingin satamassa maata rötköttää kaksi todellista jättiläistä, toinen punainen ja toinen valkoinen. Ne rahtaavat suomalaisia ja ruotsalaisia näiden kahden kansankodin välillä ja toimivat samalla kahden kansallisuuden sulatusuunina, sillä laivat luultavasti ovat todellisia naimakoneita. Yhden matkan aikana tapahtuu varmasti monta nussahdusta. Niin ikään ovat laivat homoseksuaalien herkuttelupaikkoja. Ruotsalaiset ovat kuuluisia ”löysäperseisyydestään”, eivätkä suomalaiset jää kauas jälkeen.

Käytännössä kaikki lukemani homolehtien Tukholma-jutut sijoittuvat näiden ääripäiden väliin, ja kriittiset äänenpainot ovat ani harvassa. Yleensä Tukholma lunasti kaikki suomalaishomon täyttymättömät toiveet, eikä Ysikutosen 5–6/70 Hans-Pjotr-nimimerkkikään joutunut pettymään: oli klubeja ja perinteisempiä ”maastoja” sekä tunnelmaa täynnä oleva Tukholman yö, jossa hienointa oli mahdollisuus osoittaa rakkauttaan peittelemättä:

Kävelin suomalaisystäväni kanssa käsi kädessä katuvilinässä, pysähdyimme, halasimme, suutelimme, ero oli taas edessä. ”De gillar varandra” – he pitävät toisistaan, sanoi ohikulkeva nainen toiselle.

Humalluttava vapauden tunne sai kirjoittajan jopa huokaamaan, että ”pensaskausi alkaa olla voitettu kanta”. Tällä hän viittasi ehkä siihen, että Ruotsissa homojen ei tarvinnut pakon edessä etsiä anonyymia seuraa pimeistä puistoista. Eri asia olikin sitten se, jos puisto- ja vessasafarille halusi mennä omasta halusta, ja useimmat suomalaisten Ruotsin-matkajuttujen kirjoittajat halusivat – niin myös Hans-Pjotr.

Tukholman aarrekartta 96-lehdessä 8/72. Osaan kartan paikoista tutustutaan jutun jälkiosassa.

Euroopan suurin tuhkakuppi

Ilmattaren saavuttua arvokkaan hitaasti perille Hans-Pjotr suuntasi suin päin ”Pölkkysaaren” homojen hermokeskukseen, keskusrautatieasema Centralenille, mistä hän raportoi näin:

Asemahallin lattiatasossa olevan ympyränmuotoisen aukon, ”Euroopan suurimman tuhkakupin” ympärillä oleilee aina kiinnostunutta väkeä. Hallin ylätason kahvilassa istuu kauniisti pukeutuneita nuoria miehiä, jotka seuraavat silmä tarkkana ohikulkevia. Suomea kuulee puhuttavan yllättävän usein.

Kuten monet muistavat Jonas Gardellin aids-trilogiasta, ”Euroopan suurin tuhkakuppi” tunnettiin ennen muinoin myös nimellä ”Bögringen”, ”Homorinki”. Siellä päivystäessä kannatti Hans-Pjotrin kuulemien juorujen mukaan pitää kukkarosta kiinni:

Centralen on myös ”rahastajien” paikka. Kumma kyllä sielläkin on kavereita, jotka ovat puhtaasti ammattilaisia s.o. omalta käyttäytymiseltään heteroseksuaaleja. Lähellä sijaitsevan hienon hotellin portieeri on niin ikään usein nähty päivystäjä, joka huolehtii omasta asiakaspiiristään. Äskettäin hän etsi nuorta poikaa eräälle sveitsiläiselle professorille. Lasku oli n. 250 mk [nykyrahassa noin 360 euroa], josta portieri peri toimistokulujen peittämiseksi 50 mk! Tämä on kuitenkin luettava supertaksojen luokkaan. Tavallisesti hinta on n. 25–40 mk [36–58 euroa].

Ysikutosessa 2/71 on julkaistu myös haastattelu, jossa parikymppinen suomalaisnuorukainen kertoo kokemuksistaan tukholmalaisena prostituoituna. Nuorukainen kertoo päätyneensä myymään itseään samasta syystä kuin niin moni nykyinenkin maahanmuuttaja: koska hän ei ollut puutteellisen kielitaitonsa vuoksi onnistunut saamaan mitään kunnollista hommaa. 

Nuorukaisen paalupaikkana toimi juuri aseman ”tuhkakuppi” ja edellä mainittu ylätason kahvila, jota hän kutsui kreikkalaiseksi baariksi. Käypä taksa oli 50 kruunua, joskin riippui täysin asiakkaan ulkonäöstä, ”mitä siltä uskals kiskoo”. Nuorukainen kertoi, että asemalla pyöri kymmenkunta muutakin huoraa, joista valtaosa oli naiseksi pukeutuneita miehiä tai sitten miesten kuteissa olleita narkkareita. Mukana oli myös koulukodeista karanneita ja muita alaikäisiä, joten Hans-Pjotrin juoruilu sveitsiläisprofessorin seuralaisista ei ehkä ollut pelkkää urbaanilegendaa.

Ysikutoseen haastatellun suomalaispojan bisnekset olivat loppuneet, kun poliisi oli ottanut hänet kiinni ja passittanut hänet takaisin Suomeen. Samalla loppui huoraaminen, koska Suomessa oli kuulemma niin heikot markkinat.

Kalle-Juhanin pitkä odotus Kalle-lehdessä 9/83. 

Puisto- ja vessasivistystä

Ysikutosen ensimmäisen Tukholma-jutun kirjoittanut Hans-Pjotr jatkoi kaupunkikierrostaan asemalta läheiselle Klara Norra Kyrkogatanille, joka tunnettiin tuolloin myös lempinimellä ”Lyckliga Gatan”. Sen kulmilta tapasi iltapimeällä ”odottavannäköisiä ulkoilijoita”.

Paljon suoremmin asian ilmaisi Mosse-lehti vuonna 1983 ilmestyneessä jutussaan ”Tukholma: homojen paratiisi”. Siinä Klara Norraa kutsutaan Tukholman ainoaksi pornokaduksi, jolla myytiin kaikkea seksiin liittyvää kirjoista ja videofilmeistä lähtien. Lisäksi mainitaan erikseen, että katu oli ilta-aikaan suosittu homojen kohtaamispaikka.

Nykyinen Klara Norra on aseman Homoringin tavoin täysin paheeton ja tuttu lähinnä Gardellin kirjoista. Sama koskee Humlegårdenin puistoa, jota sekä Mosse että Ysikutonen kuvailivat jutuissaan Tukholman tunnetuimmaksi homopuistoksi.

Blogin aiemmassa Tukholma-jutussa oli jo puhetta, että Humlegårdenista tuli Tukholman puistohomojen päämaja jo 1860-luvulla. Vuosikymmenten saatossa sateenkaareville tukholmalaisille syntyi monia muitakin kohtaamispaikkoja, mutta Humlegården piti sitkeästi pintansa. Näin puistoa ja sen mykkää menoa kuvaili Ysikutosen 8/72 ”Tukholma”-matkajutun nimetön kirjoittaja:

Subkulttuuri eli puisto- ja vessasivistys kukki rehevänä keskustassa sijaitsevan Engelbrektsgatanin puoleisessa reunassa noin 150 metriä Kuninkaallisesta kirjastosta eteenpäin. ”Liikenne” muistutti vähän Helsingin Stadioninmäkeä. Kuljettiin ja kytättiin naapuria sanaakaan sanomatta. Mieltymystä osoitettiin vastaamalla toisen kopelointiin, rukkaset annetaan kääntämällä selkänsä ja poistumalla nopeasti vähän matkan päähän. Koko aikana ei puhuta sanaakaan.

Monissa blogikirjoituksissa olen kuvannut puistojen merkitystä aiempien homosukupolvien makuu- ja olohuoneina, joissa oli helppo tavata kaltaisiaan ja solmia seksuaalisten suhteiden ohella myös sosiaalisia kontakteja. Makuuhuonekäytössä puistot olivat homosaunojen tavoin hyvin erikoisia elekielen näyttämöitä, joissa kuului pussata eikä puhua.

Humlegårdenin iskuetikettiä kuvaillaan myös Ysikutosessa 9/74 ilmestyneessä jutussa ”Käytiin taas Tukholmassa”, jossa kolme ”suomalaishinttiä” raportoi kaupungin skenestä:

Kerrotaan monen suomalaispojankin tulleen siellä puuta vasten työnnetyksi, kun on mennyt ihmettelemään puistossa aavemaisesti liikkuvia miehiä. Täällä on sääntönä äänettömyys. Kukaan ei puhu sanaakaan. Vaimeilla liikkeillä ilmaistaan, mitä mielessä liikkuu.

Humlegården syksyllä 2014.

Klara Norran ja Humlegårdenin lisäksi Ysikutosen matkakirjoittajat neuvoivat ”raikkaan ilman haukkaajia” suuntaamaan kesäisin ja viikonloppuisin Brunnsvikenin rannalle. Sinne päätyivät esimerkiksi edellä mainitut suomalaishintit, joiden rusketus jäi kaikesta päätellen pahasti puolitiehen:

Kartalla on kiintopisteenä Skogshögskolan ja Statens Skogsforskningsinstitut. Niiden eteläpuolitse lähtee kapea rantatie, jonka varrella on mm. Brunnsvikenin kanoottiklubi. Siitä vain rohkeasti eteen päin tien oikealla puolella kohoavien mahtavien kallioiden luokse. Kallioiden juurella, tien ja rannan tuntumassa voi jo nähdä nakuja auringon ottajia, mutta näky sen kun vain paranee, jos jaksaa kiivetä ylös kallion laelle. Siellä ei jää enää epäilystäkään siitä, mihin seuraan on tultu. Lajalla [sic] alueella otetaan alasti aurinkoa, kävelytetään koiraa, luetaan päivän lehteä tai kävellään hitaasti naapuriviltin ohi esiintymismielessä. Eivät ole turhan ujoja ruotsalaiset (eivätkä kesätöissä olevat suomalaiset). Vakavassa mielessä tapahtuva auringonotto vaikuttaa tunnelmasta ja tilanteesta johtuen hienostelulta.

Himosaunomista

Kun puistokulttuurin peruspiirteet – metsästys, puhumattomuus ja anonyymi seksi – siirrettiin neljän seinän sisälle, saatiin homosauna. Ja niille jos joillekin omistettiin suomalaisten homolehtien Tukholma-jutuissa paljon palstatilaa. Jutut ovat todellisia himosaunomisen ylistyslauluja.

Harvoin käy niin, että suomalainen tulee pahan kerran löylyn lyömäksi nimenomaan ruotsalaisessa saunassa, mutta Ysikutosen 8/72 ”Tukholma”-jutun kirjoittajalle niin kävi ainakin kuvaannollisesti. Hän nimittäin vieraili Athletic-saunassa (Skeppargatan 5) ja kuvaili sen menoa ”suomalaisittain katsellen hurjaksi”. Siinä missä suomalainen sauna on näennäisen seksitön kotoilupyhättö, kansainvälinen homosauna on kuin sen läpeensä turmeltunut kaksoisveli, josta oli syytä varoitella kokemattomia. Näin tehtiin myös Ysikutosessa 3/84 julkaistun ”Kesä-Eurooppa”-jutun Tukholma-osiossa:

Saunoissa kukoistavat varsinaiset lihan markkinat, ja vaikka meno ei sinänsä ole kovaa, vaan hienostuneen ruotsalaista, kannattaa varoittaa herkkämielisiä menemästä yksin, ellei tavoite ole kirkkaan selvä.

Hyvä on. Mennään. Avataan ovi ja kurkistetaan sisään Athletic-saunaan, jota esiteltiin kuvien kera Ysikutosessa 11/74.

96-lehti 11/74.

”Kuten kuvista ilmenee, saunassa on runsaasti tiloja kaikkeen muuhun kuin saunomiseen. Oleskeluaulassa voi katsella televisiota, seurustella, aterioida, nauttia virvokkeita tai vain muuten seurata yleistä menoa. Näissä kuvissa näkyvien tilojen lisäksi saunassa on pimeitä ja hämärästi valaistuja, rauhallisia rentoutumiskoppeja, joiden tilalla oli aikaisemmin kuntohuone. Liekö ollut käyttö vähäistä, kun siitä on luovuttu”, pohti Ysikutosen koehenkilö.

No eihän tuo niin pahalta kuulosta – rentoutumiskopit ja kaikki. Kieltämättä tässä hieman ramaisee, kun on koko päivän juossut kaupungilla. Tehdään siis kuin ”Tukholma”-jutun kirjoittaja vuonna 1972: maksetaan 8 markan jäsenmaksu, heitetään pois arkipaita ja kietoudutaan saunan ystävällisen isännän ojentamaan ”tartukemenetelmällä kiinnittyvään lannevaatteeseen”.

Eikä tarvitse masentua, vaikka lannevaatteen yläpuolella olisi orastava vatsakumpu, sillä suosio on kuulemma joka tapauksessa taattu: ”Pitää olla tosi pahannäköinen rujo, ennen kuin joutuu lähtemään saunasta ilman minkäänlaisia kokemuksia!”

Tätä seuraa hyvin eksplisiittinen kuvaus Athletic-saunan etiketistä. Kuvaus on myös omalla tavallaan lohduttava, sillä vähäpuheinen suomalainen saattoi kerrankin tuntea olonsa kotoisaksi myös naapurimaassa – homosaunassahan ei yksinkertaisesti turhia puhuta, vaikka oltaisiin diskuteeraamisen suurvallassa Ruotsissa [ks. puhumattomuudesta myös Hulivilipojan aiempi QX-pakina]:

Ensiksi vilkaistiin kahteen vierekkäin sijaitsevaan, sisään rakennettuun löylykoppiin. Toisessa oli yli sata astetta kuivaa löylyä ja tyhjää, toisessa juuri ja juuri lämmintä ja täyttä. Tässä kopissa oli syvä ylälaveri, jonka etureunassa oli teline jaloille. Laverilla haarat levällään makaaminen merkitsi sitä, että kuka hyvänsä saattoi ryhtyä imemään makaavaa. Halukkaita näkyi olevan eikä siinä touhussa vierastettu muiden läsnäoloa. Outoa ja arkaa maalaispoikaa vähän huippasi moinen meno. Löylystä mentiin suihkuun isoon halliin, josta johti verhottuja oviaukkoja pimeisiin ”rentoutumishuoneisiin”. Ensimmäinen rentoutumishuone oli hämärästi valaistu, toinen täysin pimeä ja kalustamaton, jossa isännän mukaan oli etsittävä sopiva kohta käsin hapuilemalla! Kolmannessa ja neljännessä huoneessa oli pieniä ”aitioita” vuoteineen. Pitkälleen asettuminen merkitsi partnerin odottamista. Ellei tulija miellyttänyt, se osoitettiin nousemalla pois vuoteelta. – – Olipa saunaa kerrakseen.

No näin todellakin voi sanoa. ”Tartukemenetelmä” tarkoitti ilmeisesti sitä, että joku väistämättä tarttuu siihen omaan lannevaatteeseen, eikä rentoutumishuonekaan kuulostanut kovin rentouttavalta. Athletic-sauna oli kuitenkin lällärikamaa verrattuna Tukholman lyömättömimpään löytymestaan Viking Saunaan (Sigtunagatan 12). Siellä vierailivat sekä Kallen että Mossen toimittajat, ja jutut olivat juuri niin diskreettejä kuin vain pornolehdiltä voi olettaa.

Kalle 9/82.

Sävyn määritti jo Kallen 9/82 jutun ingressi: ”Kautta aikojenhan ruotsalaisia on syytetty ”siitä”, ja ainakin Viking-saunassa oli villiä menoa. Jokaisella jökötti vihta haarojen välissä ihan omasta takaa.” Itse jutussa ei sitten olekaan järin paljon painokelpoista siteerattavaa alkua lukuun ottamatta:

Viking-sauna oli helppo löytää. Se sijaitsee aivan kadun keskivaiheilla olevassa rakennuksessa. Julkisivulla on paljon lupaava, salaperäinen vihreä ovi. Eteisessä minua oli vastassa yhtä hymyä säkenöivä seksikäs mies, joka toivotti minut tervetulleeksi ja samalla rahasti hienotunteisesti 30 kruunua. Mukaani sain pyyhkeen ja vaatekaapin avaimen. Nappasin pyyhkeeni ja loikkasin vastaanottohallin hämäryydestä portaat alas pukeutumistiloihin.

Sieltä päästiinkin suoraan lepohuoneeseen ja käytävää eteenpäin kohti kaikkein pyhintä, josta löytyi sauna, ”puolipimeä labyrintti” eli turkkilaistyylinen höyrykylpy, kaksi huonetta SM- ja nahkaseksiä harrastaville ja niin poispäin. Loput jutusta voidaan tiivistää siihen, miten kanssakylpijän ”lupaavalta näyttävä kohouma pamppaili piilossaan”.

Mutta jos välttämättä haluatte tietää enemmän, niin tämän jälkeen ”XXX valui pitkin XXX kastellen XXX, kun hän lukittuaan oven astui lähemmäs. Minun oli kerta kaikkiaan pakko saada XXX. Siksi repäisin pyyhkeen pois sen tieltä. XXX kohosi nytkähdellen ylös XXX vetäytyessä pois violetin värisen XXX tieltä.”

Sigtunagatan 12. Viking Saunaan mentiin sisään valomainoksen alla olevasta ovesta. Nykyisin samoissa tiloissa toimii Tukholman improvisaatioteatteri.

Viimeisimmän tekniikan hyväksikäyttöä

Kun pornoteatterit alkoivat väistyä videonauhan voittokulun myötä, syntyi videoklubeja, joiden toiminta ja etiketti vastasivat homosaunojen menoa. Suomalaisissa homolehdissä hehkutettiin ennen kaikkea Video Pan -nimistä monitoimilukaalia (Hantverkargatan 49). Siellä vieraili myös Kallessa 12/83 ilmestyneen jutun ”Tukholma on villi vieläkin: näin vain voi gay kisailla” kirjoittaja, joka summasi paikan annin toteamalla: ”Kävele ovesta sisään ja heti alkaa tapahtua.”

Video Panissa ei uskottu segregaatioon, vaan paikka oli tarkoitettu sekä homoille että heteroille:

Tukholma on monessa suhteessa ollut edelläkävijä Pohjoismaissa. Seksin alalla Ruotsi on ainakin kerännyt hyvin usein vanhoillisten piirien kauhistelut ja raivonpuuskat vapaamielisten aploodien [sic] saattelemana. Uusin keksintö on ollut yhdistää enemmistö- ja vähemmistöryhmien pornoluolat yhdeksi kokonaisuudeksi viimeisintä tekniikkaa hyväksikäyttäen. Tämän idean tuloksena on syntynyt Video Pan – pornoluola kaikille. Sisällä on hämärää – tietenkin. Kun olet pulittanut 30 kruunua kassalle, astut saliin. Sali oli ennen muinoin eli vielä toissa kesänä toiminut tavallisena elokuvateatterina. – – Salissa liikuttiin vaatteet päällä, mutta jotkut miehet olivat vetäisseet tanakan miehuutensa killittelemään ihmisten ilmoille, joka olikin aivan ymmärrettävää; XXX:t eivät tahdo mahtua toteuttamaan itseään kovin ahtaissa tiloissa. Pitkä rivi koppeja, jokainen videolta pursuavaa seksiä pullollaan.

Pahan basillin saanti mahdollista

Viking Sauna ja Video Pan olivat 1970–1980-lukujen suomalaishomoille suoranaisia pyhiinvaelluskohteita, jotka sisältyivät esimerkiksi vuotuisten Helsinki-Tukholma-homoristeilyjen ohjelmaan. Risteilyjä järjesti Kalle- ja Mosse-lehtien ilmoittelun perusteella Club Diana, joka pyöritti Helsingissä myös samannimisiä homotansseja sekä homosaunaa ja tarjosi puhelinneuvontaa Homoinfo-tyyliin.

Club Dianan ja toisen helsinkiläisen homodiskotoimijan Club Cabaret’n matkat ovat esimerkkejä siitä, miten myös suomalainen homomatkailu muuttui pikkuhiljaa yksityishenkilöiden harjoittamasta löytöretkeilystä bisnekseksi. Kallessa ja Mossessa mainostettiin Diana- ja Cabaret-matkoja Tukholman lisäksi myös ainakin Amsterdamiin, Barcelonaan, Costa del Soliin eli Aurinkorannikolle, Fuengirolaan, Hampuriin, Ibizalle, Mykonokselle, New Yorkiin, Pariisiin, Rivieralle ja jopa San Franciscossa järjestettyihin Gay-olympialaisiin.

Matkaohjelmia lukiessa voi todeta, että kyse oli mitä suurimmassa määrin seksilomista – esimerkiksi Amsterdamia mainostettiin ”saunojen mekkana” (Kalle 4/81), jonne kelpasi lähteä ”tulppaanirallille” (Kalle 6/82) myös kukkeimman kukintakauden jälkeen.

Kalle 9/80.

Kun seuramatkat olivat kirjaimellisesti kiihkeimmillään 1980-luvun ensimmäisellä puoliskolla, kuvioihin tuli aids. Sen myötä homolehtien matkaoppaiden ja -juttujen huoleton hedonismi oli tiessään, ja promiskuiteettisessa paratiisissa väijyi jatkossa aina käärme, eikä hyvällä tavalla.

Yleistä asennemuutosta kuvastaa se, että ennen aidsia homolehdissä ei kirjoitettu sukupuolitaudeista kuin satunnaisesti - nehän olivat vielä varsin helppohoitoisia vaivoja. Yksi harvinainen maininta löytyi Ysikutosen ”Kesä-Eurooppa”-oppaasta 6/75, jossa todettiin edellä mainitusta tukholmalaisesta Athletic-saunasta näin:

Joskus saattaa tunnelma lämmetä peräti monitoimiseksi ja silloin on sen pahan basillin saanti mahdollista, mistä on syytä näin lempeästi huomauttaa.

Radikaalisti muuttuneesta todellisuudesta kertoo Ysikutosessa tasan kymmenen vuotta myöhemmin (3/85) julkaistu ”Geilomaopas kesä-Eurooppaan matkaaville”. Sen Tukholma-osiossa muistutetaan, että aids on jo karua arkipäivää ja hiljentänyt hurjinta menoa aika tavalla:

Viruksen saa Tukholman paikoista jo lähes täydellä varmuudella ja näin jäljelle jääkin vain vuosien odottelu, puhkeaako vai ei! Osa Tukholman hinteistä käyttäytyy niin kuin koko tautia ei olisi olemassa. Tämä kannattaa muistaa parin kaljamukin jälkeen, jos tarkoituksena oli varoa.

Pornosta eläneet Kalle ja Mosse pitivät kyllä parhaansa mukaan hedonistista fantasiaa yllä. Tästä kertoo tapa, jolla aids noteerattiin Kallessa 1/84 ilmestyneessä jutussa ”Gayt täysin purjein merellä”. Tulokulmana oli lähinnä se, että Club Dianan 7. vuotuisen Helsinki–Tukholma-risteilyn kävijämäärä oli jäänyt hysteerikkojen vuoksi tavallista pienemmäksi:

– – lähes sata gay-mielistä kansalaista aloitti [marraskuussa 1983] Club Dianan järjestämän retken Tukholmaan ja takaisin. Usein on osanottajien määrä noussut huomattavasti suuremmaksikin, mutta nyt AIDS-hysterian lietsojat ovat saaneet kantaa sitä hedelmää, mitä ovat halunneetkin. Aivan tarkkaan he eivät kuitenkaan onnistuneet, sillä sitäkin iloisempi ja elämänmyönteisempi gay-ryhmä oli.

Jutussa mainitaan erikseen, että suomalaiset valloittivat Tukholmassa Video Panin ja Viking Saunan, joiden lisäksi ehdottomiin suosikkeihin kuului myös ravintola Venice (Västgötagatan 16) ”erinomaisine seisovine itupöytineen” [!].

Sisustustyynyjä ruotsalaiseen makuun.

Oralisoinnista moralisointiin

Aidsin ansiosta suomalaisten homoseuramatkojen perintö on jokseenkin ristiriitainen – voidaanhan seksilomien ajatella vauhdittaneen viruksen kulkeutumista Suomeen. Matkojen arviointi aids-näkökulmasta on kuitenkin haastavaa, koska se johtaa helposti oralisoinnista moralisointiin, jälkiviisauteen ja sairastuneiden syyllistämiseen.

Tukholmaan ja muualle järjestetyt matkat tulivat joka tapauksessa monelle suomalaispojalle mieleen, kun iltapäivälehdet herkuttelivat maamme ensimmäisellä varmalla aids-tapauksella kesällä 1983. Esimerkiksi Iltalehteen oli haastateltu 1.7. kahta homonuorukaista, jotka totesivat haastattelussa pelokkaina: ”Me molemmat olemme olleet Ruotsissa todellisilla naimamatkoilla.”

Aids-kriisi synnytti moraalipaniikin, jonka myötä Ruotsikaan ei ollut enää vanha tuttu homojen paratiisi. Konkreettisin osoitus tästä oli valtiopäivien vuonna 1987 läpi nuijima homosaunalaki (bastuklubbslagen). Laki kielsi homosaunat ja vastaavat seksin harjoittamiseen tarkoitetut paikat – kuten suomalaisten suosiman Viking Saunan ja Video Panin –, ja kauniina tavoitteena oli hiv-epidemian ehkäiseminen miesten välistä seksiä harjoittaneiden miesten keskuudessa.

Lakia edelsi homosaunoista käyty lehtikirjoittelu, josta Kom ut -lehti 1/12 mainitsee esimerkkeinä raflaavat otsikot: ”Sulkekaa aids-bordellit” ja ”Täällä on lupa levittää aidsia”. Homosaunalain perintöä pohtivassa QX.se-sivuston jutussa ”Sagan om bastuklubbslagen” (12/02) todetaankin, että kyseessä oli silkka moraalilaki, vaikka moisten ei luulisi kuuluvan Ruotsin kaltaiseen demokraattiseen maahan.

Toisin kuin laki antoi ymmärtää, hivin leviämisen kannalta ongelmallista ei tietysti ollut homoseksi sinänsä, vaan ainoastaan suojaamaton seksi. Sitä taas saattoi harrastaa missä vain – kuten ulkotapaamispaikoilla tai lakia kiertäneissä videoliikkeissä, joihin suljettujen homosaunojenkin asiakasvirta Kom ut -lehden jutun mukaan ohjautui. Ei siis ihme, että laki epäonnistui tartuntojen määrän vähentämisessä ja tuli lopulta kuopatuksi vuonna 2004.

Homosaunalakia voi kuitenkin muistella tutustumalla Ruotsin valtiopäivien sivustosta löytyvään alkuperäiseen lakiesitykseen. Kyseessä on nimittäin varmasti kaikkien aikojen ensimmäinen ja myös viimeinen Ruotsin hallituksen esitys, jossa seikkaperäisesti selitetään, mitä oikein tarkoittaa fist fucking tai glory hole.

Jatkuu

Jutun jälkiosassa tutustutaan Tukholman baaritarjontaan, hämmästellään drag show'ta ja osoitetaan mieltä suomalaisina seksuaalipakolaisina.

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:

Homohistoriallinen Tukholma – puistot, baarit ja pisuaarit
La dolce vita – äänioikeudeton suru ja elämäkeskeiset hautajaiset (aidsin vaikutuksista ruotsalaiseen hautajaiskulttuuriin)

Teikäläisten turku – varsinaissuomalaista homohistoriaa
Vaasan farssi – pohjalaista pervohistoriaa
Yksi vihreä enkeli, kiitos! – syysretki Pirkanmaan pervopääkaupunkiin
Homohistoriallinen Helsinki 1–12

Hulivilipojan pakinoita QX.fi-sivustossa:
#Instagay
Grindr
Penis
Viisut 1, Viisut 2

Suomalaispoikia maailmalla: Matkalla rapakon takana 1/2

Vatsanpohjassa tuntui outoja väristyksiä, kun Manhattanin pilvenpiirtäjät putkahtivat pilvien lomasta näkyviin melkein suoraan PanAmin jetin alapuolella. Siinä se nyt oli: valtava New York, särkyneiden ja joskus täyttyneidenkin unelmien kaupunki, kuin tarjottimella! Mitäpä osaa tavallinen suomalaispoika suuressa maailmassa muuta kuin ihmetellä sekä ihastella ja yrittää omaksua kaikkea näkemäänsä mahdollisimman ennakkoluulottomasti!

Nimimerkki Antinoosin hehkutus on peräisin jutusta ”Matkalla rapakon takana”, joka julkaistiin 96-homolehdessä tasan 40 vuotta sitten vuonna 1976. Sitä ennen Ysikutosessa oli julkaistu jo useita muitakin New Yorkin -matkajuttuja, jotka vievät lukijan käytännössä seksilomalle aavan meren tuolle puolen. Yhdessä ne ovat hyviä esimerkkejä siitä, että homomatkailu on perinteisesti kytkeytynyt ”henkisten kotimaiden” etsimiseen sekä ennen kaikkea seksuaalisiin mahdollisuuksiin [ks. myös johdantojuttu Onnen kaukoranta: homomatkailun historiaa.]

Vanhojen homolehtien matkajutuissa kulttuuritarjonta tarkoittaa ruumiinkulttuuria, shoppailumahdollisuuksista puhutaan vain prostituution yhteydessä ja nähtävyydet ovat baareja ja saunoja. Siinä sivussa käsitellään toki myös sateenkaarikansan oikeuksia ja järjestötoimintaa, mutta tavanomaisista turistiaktiviteeteista ei yleensä sanota halaistua sanaa. Teksteistä välittyy vahvasti se, että lomalle on tultu elämään omaa seksuaalisuutta todeksi kaukana kotimaan rajoitteista.

Tässä ”Suomalaispoikia maailmalla” -sarjan ensimmäisessä osassa sukelletaan 1960–1970-lukujen New Yorkiin sellaisena kuin se näyttäytyy aikalaismatkailijoiden silmin. Teksti perustuu 96-lehdessä julkaistuihin matkajuttuihin ”Raportti USA:n itärannikolta” (3/69), ”New Yorkin kuuma kesä” (4/71), ”New York” (8/72), ”Matkalla rapakon takana” ja ”Raw sex in Eden” (10–11/1976).

Syrjintää ja seksiorgioita

Ysikutosen ensimmäisessä, vuonna 1969 julkaistussa New York -jutussa ”Raportti USA:n itärannikolta” kuvataan toisaalta yhdysvaltalaishomojen lainsuojattomuutta, toisaalta suurkaupungin tarjoamia rajattomia seksuaalisia mahdollisuuksia. Erityisen kiinnostavan jutusta tekee sen ajoittuminen kiihkeään yhteiskunnalliseen murrosvaiheeseen ja keskeiseen käännekohtaan globaalin homoliikkeen historiassa.

Kirjoittaja kertoo Yhdysvaltain syrjivästä lainsäädännöstä ja toteaa, että homoseksuaalien henkilöiden matkustaminen maahan oli tuolloin tarkkaan ottaen lainvastaista. Lisäksi hän mainitsee, että homoseksuaaliset teot olivat tässä ”vapaan maailman” johtavassa maassa sallittuja vain yhdessä sen 50 osavaltiosta. Ennen matkaa kirjoittajaa oli varoiteltu myös poliisien houkutuslintutoiminnasta: ”– – hyvännäköinen poliisi oli provosoinut rikokseen antamalla kutsua itsensä iltateelle kadulla tapaamansa miehen luo ja isännän ryhtyessä esileikkeihin vetänyt poliisikorttinsa esiin.”

Syrjivän lainsäädännön ja poliisin häirinnän vastapainoksi Ysikutosen matkajutun kirjoittajalle oli sadellut ennen matkaa anekdootteja siitä, miten kaikki Amerikan NMKY:t ovat poikabordelleja ja miten ”parilla dollarilla saa upean neekeripojan sänkyynsä”. Olipa hänelle väitetty jopa, että poliisit omistavat New Yorkissa saunoja, joissa järjestettiin seksiorgioita hyvään tarkoitukseen – tulot menivät kuulemma poliisien orpolastenkodille.

Homojen kansalaisoikeustaistelun kuvauksessa nykylukijan huomio kiinnittyy siihen, että kirjoittaja oli mitä ilmeisimmin ollut New Yorkissa juuri Stonewallin homomellakoiden aikoihin. Mellakoita jutussa ei käsitellä, mutta kirjoittaja mainitsee niiden jälkeisellä viikolla järjestetyn vuotuisen hiljaisen homomielenosoituksen, joka jäi lajissaan viimeiseksi. Näin ollen juttu tarjoaa viimeisen välähdyksen ”homofiilien” hiljaisesta vastarinnasta, joka oli vaihtumassa 1970-luvun radikaaliin järjestötoimintaan ja julkisesti elettyyn seksuaalisuuteen [ks. myös Stonewall – katujen kuningattarien kapina].

Times Squaren alue, kuten Eighth Avenuen ja 42nd Streetin risteys, oli aikanaan poikaprostituution keskus. Nyt kiihko näkyy vain elämänrytmissä.

”Hän saapui maasta suurten metsien / ja kulki iltaseuraa etsien”

Ysikutosessa 1960–1970-luvuilla julkaistut New York -jutut ohjaavat uuden tulokkaan suoraa päätä Times Squaren lehtikioskeille, jotka toimivat eräänlaisina homomaailman helmiportteina. Vuoden 1969 itärannikkoraportissa suomalaispoikaa neuvottiin näin:

New Yorkiin saapuva matkailija, joka haluaa saada nopeasti kontaktin seksuaalisiin vähemmistöihin, hankkii ensitöikseen jostakin Times Squaren lähistön kirjakaupasta pienen vihkosen (esim. Guide to the New York gay scene), josta saa sopivien baarien, klubien, saunojen, elokuvateattereiden ym. osoitteet.

Kirjoittaja valistaa myös, että Times Squaren ympärillä sijaitsevat kirjakaupat ovat erikoistuneet lehtiin, jotka sisältävät pelkästään nuorten alastomien miesten kuvia värillisinä ja mustavalkoisina. ”Näistä lehtikioskeista löytyy myös pornoa niin paljon, etteivät edes kuuluisat Tanskanmaan valikoimat vedä niille vartoja”, hehkuttaa puolestaan ”New Yorkin kuuma kesä” -jutun (1971) kirjoittaja.

Vuoden 1969 jutussa tarkennetaan, että julkisesti kaupan olevissa julkaisuissa ei siitin saa olla täydellisessä erektiossa. Vaan ei hätää: taitavat valokuvaajat onnistuvat kyllä kiinnittämään katsojan huomion pojan sukupuolielimiin, jotka usein ovat jopa luonnollista kokoa suuremmat.

Taiteellisia taipumuksia omaaville tai niistä haaveileville turisteille oli myös tarjolla harjoitusta ja virkistävää vaihtelua kotoisiin kansanopistokursseihin:

Kirjakaupat välittävät myös suoria kontakteja ilmieläviin kaunismuotoisiin nuorukaisiin. Viidellä dollarilla saa ostaa luettelon pojista, jotka ovat valmiita esiintymään ”alastonmalleina” mihin vuorokauden aikaan tahansa omassa tai tilaajan asunnossa. Toiset ilmoittavat antavansa maalata ruumistaan ja tuovansa värit tullessaan. ”Aikaisempi kokemus ei ole välttämätöntä”, mainitsee joku ilmoituksessaan. Keskihinta kotikäynnistä on kaksikymmentä dollaria eli noin kahdeksankymmentä markkaa – –. Jos pitää hintaa liian kalliina, voi 42. kadulta ostaa hyvinvarustetun neekeripojan tai tumman ja tulisen puertoricolaisen jopa viidellä dollarilla.

Yöllisellä Times Squarella kaupallista halua edustavat nyt vain alusvaatemainokset. 

42nd Street ja taustalla Bryant Park, joka tunnettiin ennen miestenmiesten ja sittemmin muotiväen temmellyskenttänä.

Kaupungin yössä

Nykyturistin näkökulmasta tämä kaikki kuulostaa perin oudolta jo siksi, että New York Timesin mukaan nimetty Times Square tunnetaan nyt lähinnä valomainoksistaan, joiden ikuistaminen someen on yhtä välttämätöntä kuin Eiffel-tornin oikeaksi todistaminen Pariisin-reissulla. Aukion muuttuminen harmittomaksi turistirysäksi alkoi kuitenkin vasta 1990-luvulla tehtyjen puhdistusten jälkeen – sitä ennen alueella oli 70 vuoden ajan maine paheen pesänä.

Historioitsija George Chauncey toteaa Gay New York -kirjassaan (1994), että Times Squaren kehityksen käännekohtana oli vuosina 1920–1933 voimassa ollut kieltolaki. Sen myötä alueen kunnialliset ravintolat joutuivat lopettamaan toimintansa ja tilalle tuli mafian tuella pyörineitä salakapakoita. Times Squaren nuhjuistumista edisti myös 1930-luvun lama, jonka kurimuksessa monet 42nd Streetin perinteiset teatterit muuttuivat halvoiksi burleski- tai elokuvateattereiksi, jotka alkoivat esittää miehiin vetoavaa ohjelmistoa. Homoja ja muita miehiä haluavia miehiä alueelle houkuttelivat runsas pienten asuntojen tarjonta, halvat ravintolat sekä miesprostituoidut.

Tähän alamaailmaan sukelletaan myös John Rechyn klassikkoromaanissa City of night (1963), jossa Rechy kuvaa omia kokemuksiaan Yhdysvaltain suurkaupunkien miesprostituutiosta 1950-luvulla. Suomeksi romaani ilmestyi vuonna 2006 nimellä Kaupunkien yössä, ja Times Squarea kuvataan Antti Eerikäisen upeassa suomennoksessa näin runollisen raadollisesti:

Jylisevän maan uumenista – New Yorkin maanalaisen sokkeloista – maailma purkautuu Times Squarelle. Newyorkilaiset puskevat kasvojaan ilmoille kuin kadotetut sielut, jotka sukeltavat esiin junien kiirastulesta (pimeät kolisevat tunnelit, haisevat pornovessat, lehtitiskit, jotka pirskottavat turhaan maanalaisiin harmaasyvyyksiin epätodellisia aikakauslehtivärejä). – – Antauduin Times Squaren maailmalle ja ravasin siellä kuin nisti, joka tarvitsee kamaa pysyäkseen käynnissä. En käynyt siellä enää pelkästään öisin, vaan nykyään myös aamuisin ja iltapäivisin… Se Times Squaren maailma, jonka otin omakseni, jatkuu 42nd Streetiltä suurin piirtein 45th Streetille ja saastaiselta Eight Avenuelta aina Bryant Parkiin, jonka reunamille varjot hakeutuvat öisin: yö peittää alleen miesten nälkäiset katseet, ja silloin tällöin varjoisat hahmot vaihtavat nopeasti muutaman sanan ja katoavat pareittain kirjaston edessä olevan patsaan taakse, kunnes ilmestyvät jälleen näkyviin kiihkeiden hetkien jälkeen, mutta tällä kertaa eri suunnista: intiimit ja nimettömät ventovieraat liittyvät toisiinsa ohikiitävän tuokion ajaksi. Aina silloin tällöin paikalle eksyy newyorkilaiskyttä, joka heiluttelee pamppuaan aggressiivisesti ja valaisee pusikkoa taskulampullaan, jolloin varjot hajaantuvat penkeiltä ja puiden alta ja kävelevät päämäärättömästi eri suuntiin.

Bryant Park varjojen hajaannuttua.

Hinttien pääkatu

Millaisia menomestoja Times Squaren lehtikioskien ”epätodellisia aikakauslehtivärejä pirskottavista” vihkosista sitten löytyi? Ysikutosen ensimmäisessä Nykin-jutussa ei mainita kuin pari saunaa, mutta ”New Yorkin kuuma kesä” -jutun (4/71) kirjoittaja suorastaan hekumoi kaupungin tarjonnalla:

New Yorkin hinttibaareja ei kannata ruveta luettelemaan, niitä on todella paljon. – – aluksi tulee ehkä ajelleeksi ikään kuin päämäärättä Manhattania ristiin rastiin, ennenkuin on löytänyt ne oikeat baarit, joita minun tielleni osui yli 80.

Kun kaupunki tuli kirjoittajalle tutummaksi, hän päätyi yhä useammin samaan paikkaan kuin mihin sateenkaarevat nykyturistitkin hakeutuvat – Greenwich Villageen:

Juuri siellä on yöelämä värikkäintä ja niin runsaasti mielenkiintoisia kohteita homofiileille, että en ole missään tavannut sellaista aikaisemmin. Sheridan Square on keskeinen paikka, jossa on myös hinttien ”pääkatu” Christopher Street. Se kulkee Avenue of the Americans’ilta Hudson-joen rantaan ja siellä on aina vilskettä ja vilinää. Vaikka menisit sinne aamuvarhaisella, iltapäivällä tai keskellä yötä, löydät aina juttukaverin.

Greenwich Villagen kehitys ”homosaarekkeeksi” alkoi historioitsija George Chaunceyn mukaan jo 1920-luvulla, jolloin kaupunginosan maine boheemina vapaan rakkauden tyyssijana alkoi vetää puoleensa myös sateenkaarikansaa Yhdysvaltojen ahdasmielisiltä pikkupaikkakunnilta. Alueen vetovoimatekijöitä olivat maineen lisäksi halvat kalustetut asunnot sekä huokeat ravintolat, aivan kuten Times Squaren alueella.

Kuusikymmenluvulle tultaessa Villageen oli syntynyt Yhdysvaltain suurin hlbt-getto, ja Ysikutosen jutun kirjoitusaikana vuonna 1971 elettiin Stonewallin mellakoiden jälkeistä gay libin kulta-aikaa. Kyseisen jutun kirjoittaja ei hänkään mainitse Stonewallia, mutta sivuaa homojen kansalaisoikeustaistelua ja mainitsee vuonna 1970 järjestetyn ”suuren mielenosoituksen”. Kyseessä oli Stonewallin mellakoiden ensimmäisenä vuosipäivänä 28.6.1970 järjestetty Christopher Street liberation day -marssi, joka on nykyisten Pride-kulkueiden kantaäiti [ks. myös Stonewall – katujen kuningattarien kapina]:

Amerikkalaiset ovat saavuttaneet vapautensa lujasti taistelemalla. Siellähän perustetaan kaikenlaisia yhdistyksiä valvomaan pienryhmien etuja normaalissa yhteiskunnassa, ja niinpä on myöskin lukuisia vilkkaasti toimivia homofiilien järjestöjä. Kaikkialla näkee ilmoituksia tanssitilaisuuksista, kokouksista jne. Viime vuonna pidettiin, kuten päivälehdet kertoivat, New Yorkissa suuri mielenosoitus, johon osallistui tuhansia eri vähemmistöihin kuuluvia. Iskulausein ja julistein haluttiin kiinnittää yleisön huomiota homofiilien ongelmiin. Marssi sujui rauhallisesti ja amerikkalaiseen tapaan hilpeästi, mistä syystä se sai paljon julkisuutta osakseen ja antoi marssille miellyttävän leiman. Siitä puuttui kaikki se yksitotisuus, joka olisi ollut tyypillistä vastaavanlaiselle tapahtumalle Euroopassa.

Vuoden 1970 Christopher Street liberation dayn monenkirjavia marssijoita Leonard Fink coming out -kirjassa.

Christopher Streetin Gay liberation -muistomerkki.

Mitä mielenkiintoisimpia tyyppejä

Tänne, kahleensa karistaneen homoelämän keskelle saapuivat myös 1970-luvun sateenkaarevat suomalaisturistit ja saivat unohtumattoman ensivaikutelman. Esimerkiksi Ysikutosen ”New Yorkin kuuma kesä” -jutun kirjoittaja mainitsee yli 80 baarin otannastaan ”Dennysin”, jolla hän viitannee Christopher Streetin ja Greenwich Streetin kulmassa sijainneeseen Danny’s-nimiseen baariin:

[Christopher Streetin] tunnetuimpia baareja on Dennys, jossa kokee hieman hämmentävän elämyksen kynnyksen yli astuessaan, kun huomaa lähes kahdensadan silmäparin tuijottavan tulijaa. Kolmionmuotoisen huoneen kaksi seinää ovat valoaläpäiseviä, kankain koristeltuja suuria ikkunoita, jotka saavat oudon kulkijan hämmästymään. Asiakkaat seisoskelevat hajallaan katse ovelle päin suunnattuna ja ovikellon kilahtaessa kaikki tuojottavat [sic] tulijaa kuin käskystä. Dennys’essä voi kuitenkin sanoa jopa viihtyvänsä! Tällaisia baareja siellä on useita. Ne ovat kaikki surkeasti sisustettuja ja viimeistä nurkkaa myöten täynnä kaikenlaista rojua – baareja, joissa mitä mielenkiintoisimmat tyypit oleskelevat.

”Mitä mielenkiintoisin” ei edes oikein riitä kuvaamaan 1970-luvun suomalaispojan kohtaamaa kirjavuutta ja vastakohtaisuutta. Sateenkaarevassa katukuvassa vuorottelivat miehekkyyttä lähes parodiaa hipovasti korostaneet kloonit sekä neitihomot, jotka tekivät ihan samaa janan toisessa äärilaidassa, kuten kirjoittaja toteaa:

Homofiilien ympäristö on täällä – ainakin siltä vaikuttaa – paljon miehekkäämpää kuin Euroopassa. Toisaalta en kuitenkaan ole missään aikaisemmin nähnyt niin aitoja ja huvittavasti pukeutuneita siskoja kuin Greenwich Villagessa.

Miehekkyyden (yli)korostamisesta ja vartalokultista kirjoitti myös Ruotsin Setan eli RFSL:n kansainvälisten asioiden sihteeri Ysikutosessa 8/72 julkaistussa matkajutussaan:

Lihakset ja voima ovat tärkeitä asioita myös amerikkalaiselle homoseksuaalille. Greenwich Village on täynnä voimistelusaleja, joissa miehet harjoittavat lihaksiaan vähintään pari tuntia viikossa, useimmat päivittäin. – – Homoseksuaalit miehet näyttävät pitävän tarkkaan huolta miehekkäästä käyttäytymisestä ja naisellisia piirteitä vältetään ehdottomasti. Tämä on jotenkin ärsyttänyt naisia, jotka ovat sitä mieltä, että homoseksuaalit miehet ovat samanlaisia chauvinisteja kuin heterot vastineensa.

Greenwich Villagen baarien ”chauvinistista” asiakaskuntaa Leonard Fink coming out -kirjassa.

New Yorkin ”Kirsikkapuistossa” Riverside Parkissa oli vuosikymmeniä kuhinaa varsinkin sotilaiden ja merimiesten muistomerkin luona.

Machofasismia

Harri Kalha käsittelee Tom of Finland: taidetta seksin vuoksi -kirjassaan (2012) sitä, miten homojen ruumiillinen minäkultti oli osa 1970-luvun laajempaa seksuaalista tiedostus-, vapautus- ja voimautusprosessia. Tyylin ja habituksen tasolla alettiin ihannoida samaa äijäilyä, johon feminismi opetti suhtautumaan kriittiseksi. Tämän ”neitiydestä vapautumisen” merkitys oli Kalhan mukaan kahtalainen: ”Ulkopuolisille viestitettiin ”miehistynyttä” itsetuntoa, voimaa ja kollektiivisuutta, samanmielisille taas päivitettyä seksuaalista latausta ja itsetuntemusta.”

Tyylin yksiulotteisuus – ja valtaisa suosio – sai sen kriitikot jo 1970-luvulla luonnehtimaan sitä termillä Macho Fascism. Haukkumasanalla viitattiin paitsi tyylin syrjivyyteen (ne, jotka eivät edustaneet samaa pukeutumistyyliä, torjuttiin) myös siihen, että tyyli toi mieleen fasismin mieltymyksen maskuliiniseen voimaan ja univormuihin.

Aiemmassa tyylijutussa pohdin jo homojen taipumusta yksilöllisyyden peittävään ”univormupukeutumiseen”, olipa kyse machovermeiden tai merkkivaatteiden suosimisesta. Ysikutosessa 4/71 julkaistun ”New Yorkin kuuma kesä” -jutun kirjoittaja päätyy hänkin siihen, että tuon ajan newyorkilaismiesten yltiömiehekkäässä pukeutumisessa  oli lopulta kyse eräänlaisesta työasusta, jonka säröistä vilahteli inhimillisyys:

New Yorkin katukuvaan kuuluvat myös nahkatakkien baarit. Ne ovat ”supermaskuliinisten” miesten oleskelupaikkoja, ja niissä on kaikki vähänkin naisellinen halveksittu, jopa kielletty asia. Täälläkin tapaa kaikenlaisia sekatyömiesten vaatteisiin pukeutuneita tyyppejä. On farmareita, nahkatakkeja, villapaitoja jne. – – Mitä enemmän baariin tulee väkeä, sitä intiimimmäksi ja välittömämmäksi tunnelma muuttuu. Tätä aikansa tarkkailtuaan huomaa, että nämä ”pehmustetutkin” mammutit ovat miellyttäviä, nuorekkaita, usein avuttomantuntuisia miehiä, jotka kaipaavat rakkautta ja ystävyyttä. Baarien tunnelma ei ole ollenkaan niin pingoittunut kuin täällä Euroopassa.

Ramrodin ja muiden Greenwich Villagen ”supermaskuliinisten” baarien asiakaskuntaa Leonard Fink coming out -kirjassa.

Nyt jäljellä ovat vain villit muistot menneisyydestä, kuten osoitteessa 384 West Street, jossa toimi aikanaan mm. Robert Mapplethorpen suosima nahkabaari Kellerbar.

Synkkä leikkikenttä

Nahkatakkien baarit olivat kiinteä osa Hudsonjoen rantaskeneä, joka kukoisti Christopher Streetin päässä pitkin West Streetiä [ks. myös aiempi kirjoitus Down by the laituri – Leonard Fink ja rantojen miehet]. Kirjailija Glenn O’Brienin mukaan alue muistutti viikonloppuisin moottoripyörämessuja – ilman niitä prätkiä. ”Monet kundit pukeutuivat farkkuihin ja prätkätakkeihin läpäistäkseen lähitienoon baarien, kuten Spiken, Ramrodin, Eagle’s Nestin, Cock Pitin, Anvilin ja Mineshaftin, pukukoodin”, O’Brien toteaa tuon ajan homoskeneä dokumentoivan The Piers -kirjan (2015) esipuheessa.

Kaksi Glenn O’Brienin mainitsemaa nahkabaaria on mainittu myös Ysikutosessa vuonna 1976 julkaistussa jutussa ”Matkalla rapakon takana”: Eagle’s Nest ja Ramrod. Niiden lisäksi mainitaan baarit nimeltä Last Call, Seesaw, Tijuana Cat (pieni mutta viihtyisä, väki keski-ikäistä, hinnat kalliimmasta päästä), Sideshow (merkillinen paikka, nahkaa ja länttä ja – tuoreet sahanpurut lattialla joka ilta!) sekä Boots and Saddles (nimensä mukainen, yhtä ainutta siskoa [neitihomoa] ei paikalla ollut! ”Kerrottakoon, että täällä oli parhaimman näköinen baarimikko koko Yhdysvaltain kierroksella!”).

Näistä baareista ovat painuneet historian hämärään kaikki muut, paitsi juuri Eagle’s Nest ja Ramrod, jotka ovat nahkabaariklassikoita. Eagle’s Nest (142 11th Avenue) perustettiin Stonewallin mellakoiden jälkeisenä vuonna 1970, ja se oli historiikkinsa mukaan ”maskuliinisuutta huokunut synkkä leikkikenttä”. Vuonna 1976 avattu Ramrod (394 West Street) taas oli Daniel Hurewitzin Stepping out -kirjan mukaan 1970-luvun loppupuolen suosituimpia nahka- ja prätkäbaareja, joka houkutteli asiakkaita milloin FF-illoilla, milloin halvalla sunnuntaibrunssilla (”pihvi, munia ja Bloody Mary”).

Ramrodilla oli Eagle’s Nestin tavoin näkyvä rooli William Friedkinin (mielestäni suotta) vihatussa Cruising-leffassa (1980), joka sijoittuu New Yorkin nahkaskeneen. Ilmeisesti juuri elokuvan provosoimana baari joutui marraskuussa 1980 tapahtuneen viharikoksen kohteeksi: entinen poliisi avasi tulen autostaan ja tappoi kaksi miestä sekä haavoitti kuutta. Baari joutui lopettamaan toimintansa pian tapauksen jälkeen, mutta tämä lähes unohdettu verilöyly nousi Yhdysvalloissa otsikoihin Orlandon joukkomurhan jälkeen.

Osoitteessa 407 West 43rd Street on tarjottu lohtua jo vuosikymmenet. Entinen baptistikirkko muuttui Sanctuary-homodiskoksi ja sittemmin WestSide Theatreksi, joka muistetaan penisdialogin sijasta Vaginamonologeistaan.

”Hän saapui diskoteekkiin kaukomaan / ja ryhtyi reppuansa aukomaan”

”Kun homomiehet taistelivat itselleen oikeuden tanssia intiimisti keskenään ilman poliisin pelkoa, diskobuumi ei mitenkään voinut olla kaukana”, kirjoittavat Alan Jones ja Jussi Kantonen kirjassaan Saturday night forever: the story of disco (2005, oma käännös). Toisin sanoen 1970-luvun homokulttuuri ja diskokulttuuri kuuluvat suorastaan elimellisesti yhteen. Joka puolelle putkahdelleista diskoista tuli kirjoittajia lainatakseni nautinnon temppeleitä ja jaetun halun tyyssijoja.

Maailman ensimmäisen homodiskon tittelistä kilpailee moni yrittäjä, joista Jones ja Kantonen hehkuttavat varsinkin vuosina 1969–1972 toiminutta New Yorkin Sanctuarya (407 West 43th Street). Sanctuaryyn päätyi tuoreeltaan myös Ysikutosen 4/71 ”New Yorkin kuuma kesä” -jutun kirjoittaja, joka raportoi näkemästään näin:

Sanctuary on vanha kirkko, joka on muutettu jättiläismäiseksi diskoksi. Levysoittimet on sijoitettu urkujen eteen ja musiikkia kuunnellaan kuorin vanhoilla tuoleilla istuen. Kaiken yläpuolella on Isää, Poikaa ja Pyhää henkeä esittävä rapistunut kiiltokuva. Makuasioista voidaan kyllä kiistellä, mutta paikka on joka tapauksessa ”in”, ja siellä voi tanssia hyvän musiikin tahdissa. Laitteet edustavat huippuluokkaa musiikintoiston alalla ja ilmastointi on hyvin järjestetty – viikonlopputungoksessakin ilma pysyy viileän raikkaana. Suosittelemme eurooppalaisille diskojen omistajille opintomatkaa Sanctuaryyn!

Jones ja Kantonen pistävät hehkutuksessaan vieläkin paremmaksi (oma käännös):

Sanctuary tarjosi täydelliset puitteet homodiskon juurtumiselle. Rakennus oli New Yorkin Hell’s Kitchenin alueen entinen baptistikirkko, missä Francis Grosso ja muut dj:t suolsivat alttarin levysoittimista homohymnejä lauantaimessuun kokoontuneille. Täällä öylätin korvasi Quaalude ja ehtoollisviinin Budweiser-tölkki. Ripittäytyminen tapahtui mitä ilmeisimmin klubin pimeissä sopukoissa – miksipä muutenkaan kuoripojat olivat polvillaan? – –

Kun Ysikutosen seuraava kotimaisin voimin tehty Nykin-juttu ”Matkalla rapakon takana” ilmestyi vuoden 1976 lopulla, diskomusiikki oli jo tarjonnut maailmalle sellaiset klassikot kuin Love’s theme (Barry White’s Love Unlimited Orchestra, 1974), Kung fu fighting (1974, Carl Douglas), Rock your baby (1974, George McCrae), Never can say goodbye (1974, Gloria Gaynor) sekä Love to love you baby (1975, Donna Summer).



Jutun kirjoittaja äimisteli kaupungin diskojen asiakaskuntaa, musiikkia ja menoa näin:

Discojen levysuosikkeina oli aivan outoa ja uutta musiikkia. Rytmit olivat mukaansatempaavia ja varmasti tulossa Eurooppaankin. Mukana oli Silver Conventionin Get up and boogie, Crow Heightsin Affair’n foxy lady [The Crown Heights Affair: Foxy lady], Diana Rossin Love hangover jne. New Yorkin discot ovat loistavia, värejä, tilaa ja ääntä on. Yleisö on pukeutunut erikoisesti, fantasiapukuja ja make up-eja on monilla. Discot ovat sikäli outoja meikäläisten näkövinkkelistä, että niissä hoterot [sic] ja hintit ovat sekaisin. Vai liekö sitten kyseessä biit! Vapaampaa kuitenkin joka tapauksessa kuin täälläpäin. Vauhti discoissa on melkoinen ja väki vaihtuu.

Vuoden 1976 kuumimmista diskoista kirjoittaja mainitsi Hollywoodin, joka suosivat ilmeisesti menevät nuoret, sekä The Gilded Grapen, Barefoot Boyn, Flamingon ja Omegan. Näistä Flamingo (599 Broadway) on mainittu myös Daniel Hurewitzin Stepping out -kirjassa, jonka mukaan se oli 1970-luvun the homodisko. Se oli muiden suosittujen diskojen tavoin avoin vain jäsenille, ja jonotuslista oli pitkä. Hurewitz siteeraa kirjailija Edmund Whitea, jonka luonnehdinnan mukaan Flamingossa kävi flaksi vain, jos omasi pohatan pokan, rattopojan viehätysvoiman ja maailmanmiehen suuren sydämen.

Kruisailun sijasta Flamingo tunnettiin nimenomaan tanssipaikkana, jossa paidattomien miesten armeija hytkyi kylki kyljessä. Hurewitz siteeraa erästäkin homolehteä, jossa Flamingon salaisuudeksi nimettiin vaatimattomasti ”diskoenergia, tuo ilmiömäinen inhimillinen voima, jonka valjastaminen mahdollistaa minkä tahansa todellisen tai kuvitellun kriisin selättämisen”.



Huh, tulipa hiki, eikä loppua näy, sillä jutun jälkimmäisessä osassa Suomi-poika saunoo.

Suomalaispoikia maailmalla: Matkalla rapakon takana 2/2

(Otsikoiden sitaatit ovat poimintoja Marionin levyttämästä käännösiskelmästä Disco Tango, san. Juha Vainio.)

Samasta aiheesta ja aiheen sivusta:
Down by the laituri – Leonard Fink ja rantojen miehet
Stonewall – katujen kuningattarien kapina
”Disco Discharge” paketoi homodiskon
”Hot, sticky, still so cool”: syntikkapopin pervot
Keskellä liljain ja ruoskien – Mapplethorpen halujen puutarha Kiasmassa