Homohistoriallinen Helsinki 8: Eikä me olla veljeksiä

Viime jaksossa teimme ylitöitä Pääkonttorilla keskellä sota-ajan pimennettyä Helsinkiä. Lopuksi hyvästelimme Espan penkeillä päivystäneen kikattajien komppanian ja lähdimme Touko Laaksosen jalanjäljissä Tähtitorninmäelle ”tosimiehiä” etsimään.

Jalka paljon ei sotapojan paina

kun me marssimme näin rivittäin

laulu raikkaana kaikuvi aina ja näin

matka reippaasti käy eteenpäin

(Jouko Kukkonen)

Tämä yhden miehen iskujoukko marssii pitkin Fabianinkatua kohti kesäillan viimeistä etappia, Tähtitorninmäen puistoa. Sitä kauemmas homohistoriaan Helsingissä ei juuri voi sukeltaa, sillä alue oli meikäläisten suosiossa jo 1800-luvulla. Selitys tähän löytyy aivan kivenheiton päästä.

Helsingissä Kasarmintorin eteläisellä laidalla kohoaa Engelin rakennustaiteellisesti tyylikäs ja ryhdikäs kasarmirakennus. Vuonna 1822 valmistunut kasarmi rakennettiin alkujaan Helsingin opetuspataljoonalle, joka muutamaa vuotta myöhemmin korotettiin keisarilliseksi henkivartiokaartiksi. Suomen kaarti eli Keisarillisen henkikaartin Suomen 3. tarkk’ampujapataljoona toimi kasarmissa runsaat 80 vuotta, ja sillä oli 1800-luvulla keskeinen sija Suomen kansallisessa tietoisuudessa.

Näin kirjoittaa Torsten Ekman teoksessaan Suomen kaarti 1812–1905 (suom. Martti Ahti). Ekman analysoi seikkaperäisesti kaartin poliittista ja symbolista merkitystä tuon ajan suomalaisille, mutta tyystin käsittelemättä jää sen merkitys helsinkiläisille homomiehille. Tätä puolta avaa tutkija Kati Mustola Ranneliike.net-sivustossa julkaistulla Pride-kävelyn tallenteella. Mustola toteaa, että useimpien armeijakaupunkien homopuistot ovat syntyneet nimenomaan kasarmien yhteyteen, koska sotilaat ovat aina olleet äärimmäisen köyhiä ja hankkineet sitten vähän lisätienestiä prostituutiolla. Puistoihin hakeutui varakkaita herroja ostamaan seksiä näiltä nuorilta miehiltä, jotka eivät kaikki välttämättä olleet homoja, mutta suostuivat homoseksuaalisiin tekoihin rahantarpeessaan. Näin tapahtui myös Helsingissä, missä 1800-luvun homoille avautui melkoiset ostajan markkinat Kaarin kasarmin kupeessa Tähtitorninmäellä.

”Härra tahtto pärsse”

Tähtitorninmäen homoliikennettä ja sotilasprostituutiota koskeva varhaisin kirjallinen lähde on jääkäriliikkeen taustahahmon Fritz Wetterhoffin (1878–1922) antama parin sivun pituinen Helsingin homoelämän kuvaus, joka sisältyy Magnus Hirschfeldin kirjaan Die homosexualität des Mannes und des Weibes (1914). Kati Mustola tituleeraakin Sateenkaari-Suomi-kirjan (2007) artikkelissaan Wetterhoffia Suomen ensimmäiseksi homohistorioitsijaksi. Artikkelissa Mustola myös siteeraa Wetterhoffin hersyvää kuvausta Helsingin 1900-luvun alkupuolen homoalakulttuurista:

Pelkästään minä tunnen Helsingin sivistyneistöpiireistä noin 200 aikuista homoseksuaalia miestä. – – Ja tähän vielä lisäksi yhteiskunnan keski- ja alimmat kerrostumat. Entä naiset? Jos näkisitte suomalaisen naisasialiikkeen johtohenkilöiden marssivan paikalle, tunnistaisitte jo kaukaa tuon tyypin, parrakkaat, leveäharteiset naiset nuorine ystävättärineen.

Tähtitorninmäen sotilasprostituutiosta Wetterhoff toteaa, että ”ennen vuonna 1905, kun Suomella oli vielä oma sotaväki, oli toiminta Kaartinkasarmin takana sijaitsevassa puistossa monipuolista ja ujostelematonta”. Samanlainen kuva välittyy herkullisesta anekdootista, joka sisältyy Seta-lehdessä 4/88 julkaistuun säätyläispojan omaelämäkerralliseen juttuun:

Itseäni huomattavasti vanhemmilta miehiltä kuulin, että tämä alue [Saksalaisen kirkon lähistö Tähtitorninmäen juurella], lähellä Kaartin kasarmia, oli suosittu siellä liikkuneiden kaartilaisten vuoksi – ainakin vuosisadan vaihteen tienoilla. Eräänkin huonosti suomea puhuneen, leskeksi jääneen, korkean Suomen Senaatin virkamiehen kerrottiin issikoineen ja tulkin tehtäviä hoitaneine ajureineen olleen tuttu näky noilla kulmilla. Herralleen vapaaehtoisia kaartilaisia värvätessään – näin kulttuurikaskuna minulle kerrottiin – ajuri oli toistellut: ”Härra tahtto pärsse, tuppikulli ei kelppa.”

Osoitteessa Kasarmikatu 15 sijaitseva Kaartin maneesi 14.6.2014. Kulttuuriympäristöportaali tietää kertoa, että rakennus valmistui vuonna 1877 ja sen suunnitteli Yleisten rakennusten ylihallituksen ylitirehtööri Axel Hampus Dalström.

Kymppi per laaki

Suomen sotilasprostituutiota ei käsittääkseni ole sen tarkemmin tutkittu, ja tiedot siitä ovat hyvin sirpaleisia. Aiheesta löytyy yksittäisiä mainintoja paitsi Wetterhoffin ja säätyläispojan muisteloista myös 1950–1960-lukujen sensaatiolehdistä, kuten Jallusta ja Viikon totuudesta, joita olemme lukeneet jo juttusarjan aiemmissa osissa. Esimerkiksi Jallussa 11/59 varoitellaan asevelvollisia, jotka ovat vieraalta paikkakunnalta olevina mitä mieluisinta saalista epänormaaleille herroille. Prostituutioon viitataan suoraan toteamalla, että ”pienet päivärahat eivät tahdo riittää iltalomien ohjelman järjestämiseksi ja tämän tietävät myös nämä pyydystäjät”.

Lisävaloa 1800–1900-lukujen sotilasprostituutioon saadaan hyppäämällä toviksi lahden taakse Tukholmaan. Erinomainen johdattaja aiheeseen on kirja Sympatiens hemlighetsfulla makt: Stockholms homosexuella 1860–1960 (1999), johon olen viitannut jo aiemmissa Tukholma-jutuissa. Kirjassa toimittaja Dodo Parikas kertoo tukholmalaisten sotilaiden salatuista elämistä tekemiensä haastattelujen sekä aikalaiskirjoittelun ja poliisiraporttien pohjalta.

Parikas kuvaa Tukholman sotilasprostituutiota ainakin vuosisadan kestäneeksi seksuaalisten ja sosiaalisten suhteiden kokonaisuudeksi. Ilmiön taustalla oli useita tekijöitä, joista keskeisimpiä oli varuskuntien sijainti aivan keskustan tuntumassa sekä ennen kaikkea iltalomien univormupakko. Kun univormupakosta luovuttiin 1960-luvulla, myös prostituutio hiipui, koska sotilaat eivät enää erottuneet katukuvasta. 

Jos univormu oli prostituution mahdollistaja, ilmiön kimmokkeena toimi jo aiemmin mainittu sotilaiden vähävaraisuus. Ruotsalaissotilaiden päiväraha oli esimerkiksi vuonna 1950 vain 1,50 kruunua, kun taas seksistä sai 10–15 kruunua per laaki. Sillä rahalla pääsi jo nauttimaan suurkaupungin houkutuksista, jotka toivat helpotusta kovaan kasarmielämään simputuksineen kaikkineen.

Parikas toteaa Kati Mustolan tapaan, että kaikki itseään myyneet sotilaat eivät välttämättä olleet homoja, mutta osa tietysti oli. Homosotilaille prostituutio tarjosi hyvän kulissin oman seksuaalisuuden toteuttamiseen. Heterosotilaille taas olennaista oli miehisen roolin säilyttäminen suhteessa homoasiakkaisiin. Homo-, hetero- ja bi-jaottelun sijaan rintamalinja kulki siis miehekkään ja naisellisen välillä. Nuoria ja hyväkroppaisia sotilaita pidettiin jo sinänsä miehisyyden perikuvina ja ”oikeina miehinä” verrattuna ”naisellisiin” homoasiakkaisiin. Toimijoiden välistä etäisyyttä vahvisti entisestään raha sekä se, että sotilasprostituutiossa asiakas maksoi yleensä siitä, että hän sai tyydyttää myyjää eikä toisinpäin.

Parikasin haastattelemat miehet korostivat sitä, että sotilaiden maksullisia homokontakteja ei pidetty outoina, kunhan harrasti seksiä myös naisten kanssa. Parikas kertoo jopa tapauksista, joissa iltalomalaiset saattoivat vuorotellen käydä tienaamassa muiden puolesta rahaa yhteisiin huvituksiin. Kaiken lisäksi tieto tästä ansaintamahdollisuudesta levisi usein alipäällystöltä uusille alokkaille.

Välillä sotilaiden liikkumista prostituutiokaduilla yritettiin toki myös suitsia, mutta vasta univormupakosta luopuminen pani bisneksille pisteen. Vuoden 1965 jälkeen merisotilaita ja prameissa univormuissa kulkeneita kaartilaisia ei enää voinut bongata Tukholman katukuvasta.

Saako herralle olla tupakkaa? Tupakan tai tulen pyytäminen oli takuuvarma tapa rikkoa jää ulkotapaamispaikoilla. 

Fennian tupakkarasian kansi vuodelta 1902. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo.

Upea univormunäytelmä

Arvailujen varaan jää se, missä määrin Parikasin tutkimustuloksissa on yleispätevyyttä, joka auttaisi ymmärtämään ilmiötä myös Suomen näkökulmasta. Täkäläisten skandaalilehtien kirjoittelusta selviää lähinnä vain se, että sotilaat olivat univormujensa vuoksi tunnistettavissa ja että osa heistä oli valmiita harrastamaan homojen kanssa seksiä rahasta. Ilmiön yleisyydestä antaa jonkinlaista osviittaa se, että poliisi katsoi asiakseen varoitella asevelvollisia homoista Jallun sivuilla.

Myös Torsten Ekmanin Suomen kaarti -kirjasta löytyy tiettyjä mainintoja, jotka ovat linjassa Dodo Parikasin Tukholma-kuvausten kanssa. Sotilaiden näkyvyydestä 1800-luvun Helsingissä Ekman toteaa näin:

Helsingin katukuvalle oli 1800-luvun lopulle saakka ominaista sotilaallinen leima, johon tavallisesti kuuluivat tyylikkäät univormut, marssivat joukot ja puhallinorkesterit. Paitsi kaupungin omaa varuskuntaa, jossa Suomen kaarti oli vain yksityiskohta venäläisten joukko-osastojen ohella, oli lisäksi Viaporin linnoitus ja sotalaivojen tukikohta, joiden miehistöt liikkuivat kaupungilla. – – Univormut, sotaväen harjoittelevat suorat rivistöt ja soitto tarjosivat upean näytelmän, joka samalla muistutti kaupunkilaisia keisarin ja Pietarin läheisyydestä.

Ekman puhuu myös kasarmielämän kuluttavuudesta ja yksitoikkoisuudesta, johon sotilaat hakivat vaihtelua juopottelemalla ja käyttäytymällä kaupungilla muutenkin epäsotilaallisesti. Sotilaita esimerkiksi kiellettiin anelemasta almuja kaupunkilaisilta, mikä puhuu paljon heidän heikosta rahatilanteestaan. Ekmanin kirjasta osui silmään myös tieto, jonka mukaan sotilaita ja alipäällystöä kiellettiin keväällä 1879 istumasta Esplanadin puiston penkeillä järjestyshäiriöiden ehkäisemiksi. Dodo Parikasin Tukholma-tutkimuksesta ilmeni nimittäin myös se, että sotilaiden liikkumisen rajoittamista perusteltiin usein nimenomaan juopottelun ja järjestyshäiriöiden ehkäisyllä, mutta sattumoisin kielletyt alueet olivat myös keskeisiä prostituutioreittejä. 

Tässä yhteydessä on mahdotonta muuta kuin spekuloida, missä määrin Espan penkeillä pyöri 1800-luvun loppupuolella myös homoja sotilaita riiaamassa, mutta Tähtitorninmäellä heitä ainakin riitti aikalaiskuvausten perusteella.

Eikä me olla veljeksiä

vaikka me ollaan kahden,

jalajallai jalajala vei vei vei

vaikka me ollaan kahden

(Reino Helismaa)

Saksalainen kirkko 14.6.2014.

Krouvia raakaa peliä

Vaikka Suomen kaarti lakkautettiin vuonna 1905, Tähtitorninmäki säilyi homojen suosiossa vielä vuosikymmeniä sen jälkeen. Se mainitaan suosittuna 1930–1950-lukujen ulkotapaamispaikkana esimerkiksi Seta-lehdessä 2, 3 ja 4/88 julkaistuissa opiskelijapojan, säätyläispojan ja työläispojan muisteloissa. 

Opiskelijapojan mukaan Tähtitorninmäki oli 1940-luvun lopulla kaupungin suosituin kohtauspaikka Hankkijan talon ympäristön [ks. juttusarjan 6. osa] ohella. Tähtitorninmäkeä suosittiin varsinkin alkusyksystä ja keväällä, kun siellä oli penkkejä ja puistoa mihin mennä, jos ei voinut kotiin ketään viedä. Homojen iltakierrosten vetonaulana oli täälläkin katiskamallinen peltipisuaari, joka sijaitsi Saksalaisen kirkon luona Ruotsalaista normaalilyseota vastapäätä.

Tähtitorninmäen homoelämän kuvauksia löytyy myös F. Valentine Hoovenin III:n kirjoittamasta Touko ”Tom of Finland” Laaksosen elämäkerrasta (1992, suom. Eeva-Liisa Jaakkola) sekä Laaksosen vuonna 1990 antamasta haastattelusta, josta Kati Mustola on julkaissut otteita Tom of Finland – ennennäkemätöntä -kirjan (2006) artikkelissaan. Viime jaksossa kuljimme jo Laaksosen jalanjäljissä sodanaikaisessa Espan puistossa, ja sieltä hänen kävelyretkensä johtivat usein Tähtitorninmäelle. Kansainväliselle lukijakunnalle tehdystä elämäkerrasta löytyy myös iltakierrosten tarkka reittikuvaus:

Pimennyksen aikaisista kävelyretkistä tuli vähitellen Tomille tapa. Hän kulki ensin pitkin Esplanadia, sen puiden alla. [– –] Sitten hän ylitti vanhan mukulakivillä päällystetyn Kauppatorin ja vaelsi rantaa pitkin kuunnellen veden liplatusta merimiehiä täynnä olevien laivojen kylkiä vasten. Ellei hän kohdannut ketään kiinnostavaa matkalla, hän saapui lopulta Helsingin eteläkärjessä kukkulalla sijaitsevaan puistoon. Siellä hän odotteli 1800-luvulta peräisin olevan vaalean observatorion rakennusten katveessa. Sitten joku tuli, niin kävi aina. [– –] ”Joskus jonain todella pilvisenä yönä ei edes huomannut että toinen seisoi siinä ennen kuin häntä kosketti tai tunsi hänen hengityksensä. Toisinaan ei sanottu yhtään mitään. Kuului vain hengitystä ja vyön avaamisesta johtuvaa kilinää.”

Laaksosen vuonna 1990 antamasta haastattelusta ilmenee, että Tähtitorninmäki osoittautui merkittäväksi paikaksi myös hänen taiteilijuutensa kannalta. Juuri täältä hän löysi kaipaamiaan ”tarpeessa olevia tosimiehiä”, joista tuli myöhemmin hänen tuotantonsa ydin:

Oli myös yks duunari, jonka kanssa mä kävelin jonnekkin Kaivopuiston varjoihin. Se oli ensimmäinen, joka sitten niinkun tavallaan raiskas mut. Mä ensin ajattelin, että kauheeta, mitä tässä tapahtuu, mutta se oli hyvin mutkaton jätkä. – – Ja se oli se tapaus, josta mä rupesin sitten piirtämään näitä fantasioitani, pyrin niistä tekemään miehen näköisiä.

Laaksoselle seksi oli seksiä ja politiikka politiikkaa. Sodan aikana hänellä oli Kaivopuistossa seksikokemus ”saakelin makeen näkösen” saksalaisen upseerin kanssa, ja kansainvälistä kyytiä hän sai myös Helsinkiin sodan jälkeen tulleilta valvontakomission sotilailta:

Tuli nää sovjetit sitte. Ne oli ilmeisesti tarkotuksella jostain Siperiasta, semmosia oikein krouveja, jotka ei osannu kieliä ollenkaan, ettei ne pystyny kommunikoimaan suomalaisten kans. Nää sotilaat partioi kadulla kaksittain ja vahti, ettei mitään mellakoita ja häiriöitä oo. Ja hyvin nopeasti ne rupes kiertään tuolla Tähtitorninmäellä, joka oli siihen aikaan homojen suosima paikka. Siel oli semmonen pisuaari, siel ne aina seisoskeli kalu kädessä. Eikä ne ollu mitään niinkun ammattilaisia siinä mielessä, mut ne oli jumalattoman kiihkeitä ja innokkaita kokeileen kaikenlaista. Se oli heille uutta ja jännää vieraassa maassa. Ja ne oli ihan mongolin näkösiä, mutta hemmetin miehekkäitä tyyppejä. Ne oli semmosia, jotka nai, ne ei harrastanu mitään pussailua eikä tämmöstä, se oli krouvia raakaa peliä. Mutta siihen aikaan sitä just haluskin tosi hommaa.

Elämäkerran mukaan Laaksosen päivystys Tähtitorninmäellä huipentui Helsingin olympialaisiin, joiden jälkeen hän alkoi kaivata miessuhteiltaan muutakin kuin vaihtelua. Maalaileva elämäkerta saa kieltämättä olympialaiset kuulostamaan melkoiselta puistouran huipentumalta:

Vuoden 1952 olympialaiset olivat suurimmat siihen saakka järjestetyistä. Niihin osallistui 69 kansakuntaa. Katsojia oli satoja tuhansia kaikkialta maailmasta. Homojen tavanomaiseen määrään suhteutettuna se merkitsi sitä että kaduilla kiertelisi yöaikaan tuhansia uusia kasvoja. Tomin ei tarvinnut muuta kuin nojata johonkin Tähtitorninmäen puuhun ja odottaa että he kävelisivät suoraan hänen syliinsä. Ja kuka tiesi vaikka joku noista Tomin syleilemistä anonyymeista hahmoista olisi ollut jonkun olympiavoittajan kultamitalivartalo!

Tom of Finland: Poika Tähtitorninmäellä, 1954–1955. Tom of Finland – ennennäkemätöntä -kirjan kuvitusta.

Alla Ilta-Sanomien kuva samaisen pisuaarin purkamisesta 9.12.1958.

Häätö hämärille tyypeille

Kaartilaisia, natseja, sovjetteja ja kultamitalivartaloita… Huh huh, ei ole Tähtitorninmäki kuin ennen! Tänä kesäkuisena lauantai-iltana puistossa on minun lisäkseni vain pari kännäävää teinipoikaa eikä yhtään mitään sutinaa.

Tähtitorninmäen homoelämä hiipui ilmeisesti 1950–1960-lukujen vaihteessa sen jälkeen, kun puiston pisuaari purettiin. Ilta-Sanomat jopa uutisoi purkamisesta 9.12.1958 otsikolla ”Pahennuksen pömpeli revittiin tänä aamuna”. Jutussa mainitaan, että käymälärakennus oli ollut jo pitemmän aikaa varsinkin vastapäisen Ruotsalaisen normaalilyseon opettajien ja rehtorin silmätikkuna, sillä sen paikkeille oli pesiytynyt runsaasti puliukkoja ja ”muita hämäriä tyyppejä”, joiden esiintyminen ei vaikuttane ainakaan kasvattavasti koulun oppilaisiin. Lehden mukaan purkamispäätös oli herättänyt toisissa vastustustakin, koska peltinen käymälä oli totuttu näkemään samalla paikalla yli puolen vuosisadan ajan. Jutussa todetaan niin ikään, että vanhoja käymälärakennuksia oli vuonna 1958 purettu jo Hesperian puistosta ja Pohjoisrannasta, ja syyn väitetään olleen sama: puliukkojen kerääntyminen niiden ympärille.

Muiden lähteiden perusteella on kuitenkin ilmeistä, että pisuaarien purkamiseen ei päädytty yksistään puliukkojen vuoksi, vaan ”muut hämärät tyypit” painoivat vaakakupissa vähintään yhtä paljon. Esimerkiksi edellä siteeratussa Jallu-lehdessä 11/59 kerrotaan, että Tähtitorninmäen pömpelin eriöiden väliin oli poliisin harhauttamiseksi porattu samanlaisia ”kalukoloja” kuin Hesperian puistossa [ks. juttusarjan 2. osa]. Homoihin viitataan myös Hesperian puiston pömpelien purkupäätöstä koskevassa uutisessa, jonka Helsingin Sanomat julkaisi 29.4.1958. Sen mukaan puiston kaksi ”häpeätahraa” poistetaan, koska ne ovat olleet viime vuosina monien, pääasiassa siveellisyysrikosten tapahtumapaikkana.

Kaikesta päätellen purkaminen teki tehtävänsä, koska Tähtitorninmäkeä saati Hesperian puistoa ei sen jälkeen enää juuri mainita homojen ulkotapaamispaikkoja koskevissa jutuissa. Liikenne siirtyi yksinkertaisesti muualle.

Tuomen ja syreenin välissä

Ruotsalaiset tapaavat sanoa, että alkukesän kiihkeä kasvukausi on hetken hurmaa tuomen ja syreenin välissä. Tuomi on näin kesäkuun puoliväliin mennessä jo tuoksunsa tuhlannut, mutta syreenipensaat kukkivat yhä, ja Tähtitorninmäen puistokäytävän asvaltti on paikoin kokonaan tuulen karistamien kukkien peitossa. Pysähdyn hetkeksi keskelle lilaa loistoa ja mietin, että tämäkin läpi talven, kevään ja kesän taitettu matka päättyy aikanaan syksyyn, jota koko kukkiva maa vielä niin itsepintaisesti uhmaa. Yhä on silti muutama tarina kerrottavana. 

Etäältä kuulen jo, miten meri ja ”Kirsikkapuisto” – tuo Helsingin hienostorannan harvinainen potenssimylly – kutsuvat. Sitä ennen pitää kuitenkin käydä tapaamassa Kivimiehiä ja oopperasiskoja.

Tuuli kuiskii hiljaa puissa,

ikkunaruudut tummentuu,

kun pisuaarin ritarikunta

pusikossa kokoontuu.

Kaupunki nukkuu,

ritarit valvoo,

yö on katettu nautintoon – –.

(Pirkko Saisio)

Osa 9

Tekstissä siteeratut laulut:

Sotapoika. Esittäjä Virta Olavi. Sanat Jouko Kukkonen. 1939.

Eikä me olla veljeksiä. Esittäjä Rautavaara Tapio. Sanat Reino Helismaa. 1969.

Pisuaarin ritarikunta. Esittäjä Vanhojen homojen kuoro. Pirkko Saisio. 2011.

Samasta aiheesta:

Homohistoriallinen Helsinki 1: Kaupungin illassa yksin
Homohistoriallinen Helsinki 2: Etsin kunnes löydän sun
Homohistoriallinen Helsinki 3: Käy tanssimaan
Homohistoriallinen Helsinki 4: Karuselli käy
Homohistoriallinen Helsinki 5: Balladi Robin Hoodista
Homohistoriallinen Helsinki 6: Cocktailit kahdelle
Homohistoriallinen Helsinki 7: Espa, helmi on Helsingin

Muualla verkossa:

Salaisuuksin suljettu – kirjeiden Tom of Finland -näyttely Postimuseossa 29.3.2015 saakka

Homohistoriallinen Tukholma – puistot, baarit ja pisuaarit 2/2

Jonas Gardellin kiitetty aids-trilogia Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin ja siitä tehty tv-sarja saivat minut innostumaan Tukholman homohistoriasta – niin värikkäästi ne herättävät henkiin kaupungin vanhat kohtaamispaikat keskusrautatieaseman ”Homoringiltä” puistoihin ja varjoisille kujille. Gardellin trilogia keskittyy kuitenkin etupäässä 1970–1980-lukuihin, joten homohistoriallinen syväsukellus edellytti muitakin lähteitä. Todelliseksi runsaudensarveksi osoittautui vuonna 1999 julkaistu tiiliskivi Sympatiens hemlighetsfulla makt: Stockholms homosexuella 1860–1960. Näiden kirjojen pohjalta laadin viimesyksyisen Tukholman-reissun ratoksi alla kuvatun homohistoriallisen kaupunkikävelyn, jonka aikana otettiin myös tämän jutun kuvat. Kohdekuvausten yhteydessä olevien sitaattien suomennokset ovat omiani.

Viime viikolla Suomi-siskot pyörivät homoringillä, kuuntelivat kuningatar Elisabetin tarinointia Kronobergin puistossa, päivystivät Klaran pornokadulla, näkivät Elton Johnin drag show’ssa ja päätyivät lopulta maailman ääriin: Humlegårdenin puistoon.

Pömpelistä Piccolinoon, eli vippaa mulle laivastovitonen!

Tämä Humlegården se on aina ollut Tukholman puistohomojen päämaja, jonka ”mukavuuslaitoksissa” oli vilinää ja vilskettä jo1860-luvulla. Sielunsa silmin voi yhä nähdä ne pisuaarit – suosituinhan oli heti tuossa Sturegatanin ja Humlegårdsgatanin kulmassa. Niin suosittu se oli, että tienoota nimitettiin Espressen-lehdessä ”homoseksikulmaksi” vielä 1960-luvulla. Pömpeleissä hierottiin lähempää tuttavuutta virtsakourun ääressä, ja näiden kohtaamisten ympärille syntyi koko meikäläisten alakulttuuri niin täällä kuin Helsingissä ja kaikissa maailman suurissa kaupungeissa. Missä sitä muuallakaan olisi tavattu tuohon aikaan kuin puistoissa ja pömpeleissä?

Homoseksuaaliset teot olivat Ruotsissa rikollisia aina vuoteen 1944, ja senkin jälkeen puistohomojen jahtaus jatkui sukupuolisiveellisyyttä loukkaavien tekojen rangaistavuuden perusteella. Pahimmillaan Tukholman keskustan homojahti oli paradoksaalisesti juuri rikoslaista poistamisen jälkeen 1940–1950-luvuilla. Poiston katsottiin nimittäin entisestään vauhdittaneen ”homoseksuaalisuuden kielteisiä seurauksia”, kuten 1800-luvun loppupuolelta aina 1960-luvun puoliväliin kukoistanutta sotilasprostituutiota. Koko toiminnan katsottiin tahraavan Ruotsin armeijan mainetta, ja tiukkapipot saarnasivat, että nuoret miehet ajautuvat lantti toisessa ja elin toisessa kädessä suoraan turmion tielle. Pippeli oli siis männävuosien porttihuume.

Aj aj, miten nämä Tukholman keskustan puistot – Humlegården, Berzelii park ja Kungsträdgården – oikein kuhisivat öisin ja sunnuntaisin Östermalmin kahden rykmentin hevoskaartilaisia ja tykkimiehiä sekä Skeppsholmenin laivastoaseman merisotilaita! Koko lihamarkkinat syntyivät alun alkaen siitä, että sotilasparoilla oli niin paljon aikaa ja niin vähän rahaa, kun taas homoilla oli niin vähän mahdollisuuksia oman seksuaalisuutensa vapaaseen toteuttamiseen esimerkiksi parisuhteissa. Ja toisaalta: vaikka tulisi sata sukupuolineutraalia avioliittolakia, lakkaavatko univormut ja hyväkroppaiset nuoret miehet koskaan kyllästyttämästä meikäläisiä? Ajatelkaa nyt siskot vaikka niitä Ruotsin hevoskaartilaisten vaaleansinisiä paraatiunivormuja ratsastussaappaineen tai merisotilaiden hyvin istuvia housuja ja valkoisia merimiespuseroita. Käteviäkin ne olivat aikalaisten mukaan, kuten Sympatiens hemlighetsfulla makt -kirja kertoo:

”Niillä [merisotilailla] oli housuissa luukut, jotka he sitten läväyttivät auki, ja koko komeus pullahti esiin… Sitten he nousivat seisomaan, ja hintit istahtivat penkeille. Välillä meitä oli kolmekin rivissä: kolme seisovaa merisotilasta ja kolme istuvaa hinttiä. Sellanen ol’ Humlegården.”

Hevoskaartilaisen paraatiunivormu oli myyntivaltti.
Sympatiens hemlighetsfulla makt -kirjan kuvitusta.

Eikö täällä siis muuta tehty kuin sekstattu? Jo vain – tämäkin puisto pisuaareineen oli homoille makuuhuoneen lisäksi myös olohuone, vakuuttaa samaisen kirjan Knut:

”Me nuoret opimme paljon vanhemmilta herroilta, kun eihän meillä maalta tulleilta ollut mitään hienoja käytöstapoja. Monta kertaa meitä nuhdeltiin, että ei noin kuulu sanoa tai tehdä. Tätä kuuli sekä vanhemmilta miehiltä, joista seksuaalisesti kiinnostunut, että vanhemmilta siskoilta. He saattoivat mittailla sinua katseellaan, ja jos käytös oli kömpelöä, he tulivat sanomaan: ”Neiti on hyvä ja lopettaa moisen, sillä tuolla menolla ei miestä saa!” Ja sitten he kertoivat, kuinka pitäisi toimia, ja antoivat vinkkejä: ”Tuon kaverin kanssa ei kannata olla niin neitimäinen, vaan pitää löytyä miehisyyttä.”

Neuvot eivät silti rajoittuneet vain iskemiseen, vaan ylipäätään koko käyttäytymiseen. Muistan aina sen kuuluisan Nuuska-Ingan, joka oli muuttanut Tukholmaan Sundsvallista. Hän oli meille kuin äiti. Hän tapasi seisoa täällä Humlegårdenin [Kuninkaallisen] kirjaston liepeillä kamelinkarvatakki auki ja hiukset hienosti laitettuna. Nuuska-Ingan tunsivat kaikki, ja hänet nähdessäni tapasin ajatella: ”Kun tämä neiti on tuon ikäinen, haluan olla ihan kuin hän – käyttäytyä noin hienosti ja pukeutua yhtä tyylikkäästi ja näyttävästi.” Silloin nuorena tapasin haikailla, että voi, miten monessa tuokin on ollut mukana, että kunpa itsekin osaisin käyttäytyä noin ja tietäisin aina, mitä milloinkin sanoa. – – Nykyisin tuskin kukaan ajattelee näin. Nykynuoret eivät katso meitä vanhempia ja ajattele, että tuollaiseksi minäkin haluan tulla. Pikemminkin he ajattelevat: ”Voi luoja, tuollaiseksi en ainakaan halua tulla!”

Knutin sanat mielessä jatkamme puiston läpi seuraillen sotilaiden ja puistohomojen yöllisiä paraatireittejä Karlavägenille, jonka keskellä olevan puistotien penkeillä solttupojat ja homot tapasivat iltaisin istuskella katsellen tarjontaa ja asiakasvirtaa. Eivätkä he suinkaan olleet ainoita, jotka katselivat. Sympatiens hemlighetsfulla makt -kirja kertoo eräästäkin Karlavägenillä asuneesta aatelisrouvasta, joka tapasi järjestää ystävättärilleen voyeristisia teekutsuja. Kun rouvat olivat saaneet teekupit käteen, he sammuttivat valot ja seurasivat nenä ikkunassa, miten kaupungin kerma saapui hieromaan kauppaa hevoskaartilaisten ja tykkimiesten kanssa. Kirjeessään rouva kertoi myös daamien tuohtumuksesta, kun he olivat bonganneet asiakkaiden joukosta erään tunnetun näyttelijän: ”Ajatella, että vein tuollekin pässille pari päivää sitten kukkakimpun ensi-iltaan!”

Humlegården

Nyt pitää kuitenkin kääntää selkä sotilaiden Sodomalle ja pujahtaa Grev Turegatanille. Sen Birger Jarlsgatanin -puoleisessa päästä löytyy kokonaista kolme homohistoriallista merkkipaalua. Oikealla puolella on 1980-luvun lopussa rakennettu Sturegallerian-ostoskeskus, jossa toimii pitkät homoperinteet omaava Studebadet-kylpylä. Alkuperäinen, vuonna 1885 perustettu kylpylä tosin tuhoutui tulipalossa vuonna 1985 – ehkä siksi, että sen ensimmäisen luokan miestensaunan meno äityi ajoittain liiankin kuumaksi. Sturegallerian-korttelia rakennettaessa raivattiin tieltä pytinki, jossa toimi 1980-luvulla homodisko Confetti. Sinne sijoittuu myös Gardellin aids-trilogiasta tehdyn Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin -sarjan yökerhokohtaus, jonka taustalla soi Lustans Lakejer -yhtyeen hypnoottinen Diamanter-kappale (1980). Kadun kolmas homokohde löytyy läheiseltä Östermalstorgin metroasemalta, jonka pisuaari Östermalmspissoaren (ÖP) kuului Gardellin kuvaamaan homojen vakiorundiin.

Me jatkamme kuitenkin kylmästi Birger Jarlsgatanin yli ja piipahdamme Mäster Samuelsgatanilla. Tukholman 1950-luvun sisätilojen homoalakulttuuri oli Euroopan muihin suuriin kaupunkeihin verrattuna vielä melko kehittymätöntä muuten kuin kodeissa ja kaveripiireissä. Yläluokalla oli omat snobikutsunsa, ja keskiluokan nousukasmaisilla ”kynttelikköhomoilla” oli yläluokan elämää imitoineita hienoja illalliskutsuja ja juhlia, jotka olivat usein huikentelevaisempia kuin yläluokan omat soiréet. Työläiset puolestaan tapasivat kievareissa ja kaljatuvissa. Luokkarajat unohtuivat ainoastaan ”raitisilmakahviloissa”, eli puistoissa ja pisuaareissa. Pömpelin kusirännillä ei ollut tapana kysellä ammattia tai aatelisarvoa.

Kynttelikköhomojen kermaa ”Madame Sophien” Strauss-juhlissa.
Sympatiens hemlighetsfulla makt -kirjan kuvitusta.

Pikkuhiljaa, 1950-luvulta eteenpäin Tukholmassakin alettiin kokoontua myös kahviloissa ja ravintoloissa. Tuon ajan suosittuihin ravintoloihin kuului tämä osoitteessa Mäster Samuelsgatan 4 oleva Restaurang Prinsen, joka perustettiin jo vuonna 1897. Aikaikkunasta tirkistelemällä voimme nähdä, että tämä oli 1950-luvulla melkoinen trendipaikka, jossa parveili pikkujulkkiksia ja näyttelijöitä. Täällä oli suorastaan pakko käydä näyttäytymässä, vaikka sitä varten pitikin säästää niin, että joutui ehkä näkemään päivän pari nälkää. Baarin homosuosiota selitti se, että meikäläiset saivat täällä yksilöllistä palvelua. Seuratkaa vaikka tuota miesasiakasta ja naistarjoilijaa, joka poimii asiakkaan ojentaman servietin ja toimittaa sen vaivihkaa toisessa pöydässä istuvalle miehelle. Tämä lukee serviettiin kirjoitetun viestin ja hymyilee sen verran leveästi, että nyt taisi tärpätä. Vi ses i parken!

Mutta jätetään kyyhkyläiset rauhaan, ylitetään taas Birger Jarlsgatan ja jatketaan sivukadun kautta Riddargatanille. Riddargatanin ja Nybrogatan 12:n risteyksessä sijaitsi 1950-luvulla toinen homojen ja lesbojen kantapaikka: Mocca, joka oli perinteinen kahvila pikkupöytineen. Kahvilaa ei enää ole, mutta tokihan me sinnekin pääsemme Sympatiens hemlighetsfulla makt -kirjan Svenin siivellä:

”Moccaan mentiin yleensä iltapäivisin töiden jälkeen, ja väkeä oli tietysti paljon: oli ostoksilla käyneitä rouvia ja nuoria miehiä, tosi sekalaista seurakuntaa. – – Olin kuullut puistokontakteilta, että nyt voisi ruveta käymään myös Moccassa. Se oli aika ujoa touhua: kahvilaan mentiin näyttäytymään, mutta sisällä ei otettu suoraa kontaktia, vaan vain katseltiin ja pidettiin silmäpeliä. – – Koko ilmaisurekisteriä ei voinut käyttää, vaan sitä oli aina tosi varuillaan, jos paikan asiakaskunta oli sekalaista.”

Etikettiin kuului, että mahdollisesta jatkosta sovittiin kahvilan ulkopuolella. Nyt ei kuitenkaan tärpännyt, joten jatkamme korkkarit kopsuen Riddargatania eteenpäin, kunnes tulee aika kurvata oikealle Grev Magnigatanille. Numerossa kolme toimi aikanaan Tukholman ensimmäinen yökerho Grotta Azurra (tai Italienska Klubben), jossa saattoi tanssia aamuneljään ja ostaa tiskin alta kokaiinia. Yökerho oli myös homojen suosiossa, ja sen syntisyyttä suomittiin skandaalilehtiä myöten. Fäderneslandet-lehti kirjoitti Grotta Azurrasta 10. huhtikuuta 1926 otsikolla ”Tukholman ’yöelämä’ pahempaa kuin Berliinssä ja Lontoossa”:

”Luola on täynnä eriskummallisia olentoja – silmiinpistävän eksoottisen näköisiä herroja ja daameja, jotka ovat vähintäänkin ’epäilyttäviä’. – – Ranskalais-italialais-ruotsalainen tanssipari tanssii intohimoisia apinatansseja, ja pöydissä istuu nuorukaisia hyväillen toisiaan ’lämpimän veljellisesti’.”

Humlegården

Seuraavaksi käännymme Grev Magnigatanilta oikealle ja päädymme Tukholman paraatikadulle Strandvägenille. Puistojen lisäksi homot ovat aina kohdanneet toisiaan myös kaduilla, missä on ollut aivan omat rituaalinsa. Katuflaneeraus saattoi olla aivan yhtä tuloksellisia kuin ilta Humlegårdin lihamarkkinoilla, kuten Sympatiens hemlighetsfulla makt -kirjan Hans tietää kertoa:

”Jos ei halunnut mennä puistoon, vaihtoehtona oli mennä kadulle kävelemään. Sanoisin, että näilläkin kerrolla tärppäsi aina 90-prosenttisesti. Yleensä iltakävelyitä tekivät vähän vanhemmat, keski-ikäiset herrat, jotka eivät ehkä viihtyneet puistossa tai eivät välttämättä edes uskaltautuneet sinne. Se ei ollut heidän paikkansa. – – Vietin itse monta iltaa Strandvägenillä, jonne menin aika ajoin ”tapaamaan hienoja herroja”. Olin vasta vähän päälle 20-vuotias, ja ne miehet olivat siinä nelikymppisiä. Vanhemmat herrat olivat meikäläisen juttu. Yleensä he asuivat [hienostoalueella] Östermalmissa ja kutsuivat minut kotiinsa teelle tai kahville tai vastaavalle.

Tapana oli kävellä aina sillä puolen katua, jolla myymälät sijaitsivat, sillä siellä saattoi pysähtyä näyteikkunan ääreen. Meikäläisethän vaihtavat katseita ihan eri tapaan kuin heteroseksuaalit. Silmään tulee tietty pilke, joka ilmaisee, että tässä on nyt sitä jotakin, sitä kiinnostusta. Silloin kuuluu pysähtyä näyteikkunaa katselemaan. Ja kun kääntää päätä, se toinen on seuraavan näyteikkunan luona ja kääntää oman päänsä sinuun päin. Sitten aletaan jutella niitä näitä. – –

Saatoin kuljeksia kaduilla tuntikaupalla ja ajatella täysin epärealistisesti ja johdatukseen uskoen, että oma kohtalo voisi koska tahansa kävellä vastaan. Vietin mieluummin illan kävelemällä tyhjillä kaduilla kuin menemällä ”lihatorille”. Tavallaan se oli liikuttavaa, tavallaan lapsellista ja tyhmää.”

Suomi-siskot tietävät tunteen ja jatkavat omaa flaneeraustaan Strandvägeniä pitkin aina Nybroplan-aukiolle. Nybroplanin tienoo sekä Berzelii parkin ja Kungsträdgårdenin puistot olivat Humlegårdenin ohella poliisin sodomiitti- ja sotilasprostituutiokampanjojen pääkohteita jo 1800-luvun loppupuolella. Erityisesti valvottiin alueen julkisia käymälöitä, joista yksi oli Nybronin pömpeli suurin piirtein nykyisen Milles-ravintolan kohdalla osoitteessa Strandvägen 1. Sijaintinsa vuoksi tämä pisuaari oli ennen kaikkea kontaktinottopaikka, josta siirryttiin kipinän sytyttyä muualle, kuten nykyisen Dramatenin paikalla olleessa rakennuksessa toimineeseen Flaggen-juottolaan. Näillä tienoilla päivystivät 21. joulukuuta 1883 myös poliisikonstaapelit Rosenberg ja Sefverblad kirjaten ylös havaintojaan, joita siteerataan Sympatiens hemlighetsfulla makt -kirjassa:

”Kaksi 1. eskadroonan hevoskaartilaista oleskeli Nybronilla lähellä pisuaaria, jossa he myös toistuvasti kävivät, ilmeisesti pyrkimyksenään tarjota apua muille miesh. (molempia varoitettu). Toinen on nro 95 Johansson 1. eskadroonasta, toinen nro 16 samasta esk. Samana iltana kaksi 3. esk. hevoskaartilaista seurusteli kellariravintola Flaggenissa hyvin pukeutuneen miesh. kanssa, joka tarjosi heille juotavaa – ilmiselviä sodomiitteja. Samana iltana vanhempi mies (harmaat housut) oleskeli yhtäältä Kungsträdgårdenissa, toisaalta Kocksgatanilla, mitä ilmeisimmin avuntarvitsija. Varjostettiin osoitteeseen nro 5 Bryggaregatan, missä luult. asuu (nimi luult. Risbeck).”

Seksiä myyvistä sotilaista puhuttiin tosiaan auttajina, ja sodomiitit olivat niitä autettavia tai avuntarvitsijoita. Tätä antamisen iloa harjoitettiin tiuhaan myös viereisessä Berzelii parkissa, jonka vasenta puolta kuljemme kohti Hamngatania. Berzelii park ja Kungsträdgården olivat varsinkin merisotilaiden metsästysmaita, koska tänne saattoi kipaista nopsasti Skeppsholmenilla sijainneelta laivastoasemalta. Tarjontaa oli niin paljon, että eräskin yläluokan herra tapasi kerskailla 1940-luvulla, että kaupungilla liikkuessa pitää aina olla ”laivastovitonen” takataskussa. Viisi kruunua oli tuolloin sotilasprostituoidun käypä taksa.

Kauppa käy vuonna 1962. Sympatiens hemlighetsfulla makt -kirjan kuvitusta.

Sotilasprostituutio kukoisti Tukholmassa 1800-luvun loppupuolelta aina 1960-luvun puoliväliin, jolloin ilta- ja yölomien univormupakosta luovuttiin eikä myyjiä enää pystynyt erottamaan asiakkaista. Toisaalta homotkin vapautuivat pikkuhiljaa siinä määrin, että seksiä ei tarvinnut enää ostaa, kun sitä alkoi saada omilta ihan ilmaiseksi Homoringiltä, Kaupungintalon puistosta, Klara Norralta, Humlegårdenista ja meikäläisten ikiomista baareista. Ennen niitä piti kuitenkin tyytyä homoystävällisiin heteroravintoloihin.

Yksi niistä oli ja on yhä Berzelii parkin vieressä vuodesta 1863 toiminut hotelli, ravintola ja yökerho Berns. Sen musiikkipaviljonki veti homomiehiä puoleensa jo 1800-luvun lopulla, ja 1950-luvulla nuoremmat homot alkoivat suosia nimenomaan Bernsin terassia. Sen taika on mitä ilmeisimmin yhä jäljellä: laulaahan myös Peter Jöback vuonna 2007 julkaistussa Stockholm i natt -kappaleessaan siitä, miten hän näkee Bernsin terassilla miehen, joka saa hänet kyseenalaistamaan siihenastiset elämänvalintansa: ”Och jag minns att jag såg dig på Berns Terrass / och jag tänkte på allt som jag kunde ha haft / och jag tänkte på livet jag levde / och jag ångrar det mesta, hur blev det så.”

Berzelii Park ja Berns. Sympatiens hemlighetsfulla makt -kirjan kuvitusta.

Lopuksi pysähdytään Hamngatanin ja Västra Trädgårdsgatanin kulmassa, jota dominoi nykyisin harmaa betonikolossi nimeltä Sverigehuset. Aikanaan tontilla sijaitsi kuitenkin Blanchin talo, jossa toiminut Svarta Katten -baari oli Bernsin ohella Tukholman ensimmäisiä homomagneetteja jo 1800-luvun loppupuolella. Selkeä gaypaikka siitä tuli kuitenkin vasta 1950-luvulla, kun sisätilojen homokulttuurin kehitys sai vauhtia. Tuolloin Svarta kattenin asiakaskunta koostui aikalaisten mukaan 90-prosenttisesti homoseksuaaleista, joten tuttuja ja uusia kasvoja löytyi aina. Tässäkin baarissa oli asiakaskunnan tarpeet ymmärtänyttä henkilökuntaa, joiden homotutka ohjasi yksinäisiä miehiä tuosta vain samaan pöytään: ”Herran ei pidä istua täällä yksin, tuolla olisi eräs nuori mies, jonka kanssa sopii käydä puheisiin.”

Mutta näin olemme rakkaat Suomi-siskot tulleet tien päähän. Ennen lautalle kiiruhtamista voimme vielä palkita itsemme viinilasillisella Kungsträdgårdenin Café Piccolinossa, joka on 1980-luvulta lähtien ollut Tukholman homojen kantakahviloita. Siellä istuksivat näemmä myös Jonas Gardellin aids-trilogian pojat: Rasmus, Benjamin, Paul, Bengt, Lars-Åke ja Seppo, jotka ovat pikkuhiljaa löytäneet kaupungista toisensa ja itsensä. Heidän tarinansa ei päättyisi onnellisesti, kuten ei niin monen muunkaan homon ennen heitä. Mutta ehkä onkin niin, että yksittäisiä ihmiskohtaloita tärkeämpi on se pitkä marssi, jonka me kaikki olemme kulkeneet yhdessä – kuka varoen, kuka ylpeänä, mutta yhtä kaikki toivoen ja luottaen siihen, että kohtalo kävelisi vielä vastaan mukanaan lupaus paremmasta.

 

”He ovat kaikki jättäneet perheensä ja lapsuudenkotinsa, jättäneet kaikki samperin lapsuuden leikkipaikat, jättäneet lapsuutensa ja vastoinkäymisensä taakseen ja ovat nyt täällä: tänä kauniina lokakuisena syyspäivänä, ehkä viimeisenä lauantaina, jolloin Piccolinon terassi on avoinna, ja he ovat luoneet itsensä uudelleen, luoneet aikuiselämänsä täällä, tässä kaupungissa yhdessä kaltaistensa kanssa, ja Paul pitää huolta heistä kaikista.”

Homohistoriallinen Tukholma – puistot, baarit ja pisuaarit 1/2

Jonas Gardellin kiitetty aids-trilogia Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin ja siitä tehty tv-sarja saivat minut innostumaan Tukholman homohistoriasta – niin värikkäästi ne herättävät henkiin kaupungin vanhat kohtaamispaikat keskusrautatieaseman ”Homoringiltä” puistoihin ja varjoisille kujille. Gardellin trilogia keskittyy kuitenkin etupäässä 1970–1980-lukuihin, joten homohistoriallinen syväsukellus edellytti muitakin lähteitä. Todelliseksi runsaudensarveksi osoittautui vuonna 1999 julkaistu tiiliskivi Sympatiens hemlighetsfulla makt: Stockholms homosexuella 1860–1960. Näiden kirjojen pohjalta laadin viimesyksyisen Tukholman-reissun ratoksi alla kuvatun homohistoriallisen kaupunkikävelyn, jonka aikana otettiin myös tämän jutun kuvat. Kohdekuvausten yhteydessä olevien sitaattien suomennokset ovat omiani lukuun ottamatta Gardell-sitaatteja, jotka on suomentanut Otto Lappalainen.

Homoringiltä Humlegårdeniin, eli matka maailman ääriin

Gamla Stan, Kuninkaanlinna, Kungsträdgården, Sergelin tori ja Viikkarin buffa. Onko Tukholma jo niin nähty, vai etkö vain ole nähnyt Tukholmaa turisteilta? Laivalta lampsiessasi olisit voinut pysähtyä toviksi vaikka Stadsgårdshamnenissa ja kurkistaa elokuuhun 1922. Yhdysvaltain laivasto oli juuri saapunut vierailulle ja saanut Fäderneslandet-skandaalilehden mukaan Tukholman pervertikkonuorison kehräämään tyytyväisyydestä. Ja siinähän keimailevatkin ”jazzpojat” Eleonoora, Puuterihuisku ja Kaunis Mary, jotka kilpailevat meripoikien huomiosta. Ai ai, tämä tietää kyllä laihoja tienestejä niille monilukuisille ruotsalaissotilaille, jotka iltalomillaan leventävät valtion leipää puistoprostituutiolla!

Vaan lakataan surkuttelemasta ja jatketaan Gamla Staniin. Jos vain uskot, löydät sieltä kyllä Santessonin vanhan tinavalimon osoitteesta Västerlånggatan 58. Sen edessä seisoo tehtailija Nils Santesson, joka sanailee perin kiivaasti nuoren alaisensa kanssa. Ajatella, että riita johtaisi myöhemmin tänä armon vuonna 1907 siihen, että sana homoseksuaalisuus iskostuisi toden teolla ruotsalaisten tajuntaan. Sen verran paljon lehdistö tätä uudissanaa viljelisi miesten suhteella herkutellessaan.

No niin, kaupunki häämöttää. Joko kiinnostuit, vai lähdetkö mieluummin koluamaan Drottninggatanin ketjukauppoja? Gör som du vill, kärring – me muut siskot riennämme suoraa päätä meikäläisten perinteiselle kohtaamispaikalle: keskusrautatieaseman ”Homoringille”.

Tänä tuiki tavallisena perjantaipäivänä rinkiä reunustavaan kaiteeseen nojailee lähinnä karttaa pyörittäviä turisteja, mutta 1970–1980-luvuilla ringin ympärillä pyöri alvariinsa meikäläisiä kuin nautintojen karusellissa. Ja tuossahan tepasteleekin Jonas Gardellin kirjojen maalaispoika Rasmus, joka saapuu Homoringille ensimmäistä kertaa:

”Kun Rasmus näkee pyöreää aukkoa ympäröivän rautakaiteen, hänen sydämensä takoo keuhkoja ja kylkiluita vasten, ja hänen on likipitäen vaikea hengittää. Ympärillä kaikuu hänen lähestyessään paikkaa. On kuin kirkossa, katedraalissa, ja tuo kehä on alttari. – – Tässä hän nyt on. Hän on perillä. Homojen parissa.”

Hälsningar från Bögringen!

Jos ennen kierrosta täytyy käydä keventämässä rakkoa, sopii kokeilla aseman vessaa. Gardellin kirjojen mukaan ”kaikista julkisista käymälöistä keskusrautatieaseman virtsakouru oli timantti”. Sinne halajaa myös nuori Benjamin:

”Vaikkei hän tietenkään uskaltautunut sinne sisälle, noin vain, ihan muina miehinä, olihan hänellä oltava syy. Joten Benjamin osti litran appelsiinimehua ja istahti juomaan yhdelle miestenvessan ulkopuolella Keskusaseman suuressa hallissa olevista penkeistä. – – Tarkkaili häntä vinosti vastapäätä kehäkaiteen ääressä seisoskelevia miehiä, tuota kuuluisaa Homorinkiä. Toisiaan vaanivia, odottavia, pälyileviä, toisten reaktioita odottavia, toisten asemia määrittäviä. Välillä joku heistä teki kierroksen vessassa, ja sitten tultiin hetken päästä takaisin, asetuttiin jälleen kaiteen ääreen odottamaan. – – Hikisin käsin hän työnsi auki vanhan puuoven ja astui sisään.”

Kun koko katras on jälleen koossa, on aika aloittaa jahti. Hei, tuolla viilettää jo Gardellin kirjojen arkkihomo Paul. Hän on näemmä lähtenyt seuraamaan Homoringillä kohtaamaansa miestä sillan yli Kungsholmenille, jossa homot tapasivat 1970–1980-luvuilla kruisailla Kaupungintalon itäpuolen hämyisessä puistossa ja kanavarannassa:

”Nopeaa ja nimetöntä seksiä Tukholman keskustasta etsiville on tosiaan monia mahdollisuuksia. – – Serafimen-sairaalan edustan pieni puisto ja paikoitusalue sekä kanavan suuntainen kävelytie kokonaisuudessaan Kungsgatanin suuntaan on hämärän tultua, kaupungin monien muiden puistojen tavoin, täynnä yksin vaeltelevia miehiä. Silmien totuttua iltahämärään voi helposti erottaa varjoja, jotka liikkuvat Kaupungintalon itäsivua koristavien syvennysten ja pensaikon välimaastossa, missä hoitonurmikko vaihtuu kallionyppyläksi, veden rajassa säilyneeksi pieneksi luontotilkuksi.”

Stadshuset

”Paul katsahtaa vaistomaisesti ympärilleen siirtyessään kadun yli kohti Kaupungintaloa ja Kaupungintalon pientä päätyaluetta, minne vuorillista farkkutakkia käyttävä mies oli kadonnut. Paul ja tuo vieras mies eivät ole täällä kahdestaan. Kaupungintalon itäpuolen suorakulmiomaisella alueella liikuskelee useita muita vaitonaisia miehiä muutaman pensasryhmän ja seinäsyvennysten väliä. – – Mies odottaa jo yhdessä syvennyksessä sepalus auki. Hän jää puoliksi ruskeanpunaisen tiiliseinän varjoon. Ensimmäistä kertaa he tulevat toisiaan hyvin lähelle. Hänen henkensä haisee viinalle. Hänen silmänsä ovat sameat. Läheltä Paul huomaa, että toinen on vanhempi kuin miltä näytti hiukset pehmennettyinä ja tiukkoja farkkuja käyttävänä, mutta antaa olla. Pimeässä kaikki kissat ovat harmaita. – – Hän hymyilee, tumppaa savukkeensa maahan ja illan pimeyden suojissa hän käy polvilleen.”

Jätetään Paul jo rauhaan ja luodaan katse karttaan. Keskusasema ja Kaupungintalo ovat osa Gardellin kirjoissa kuvattua ”rundia”, joka kuului 1970–1980-luvuilla monien homojen iltaohjelmaan. Rundiin kuuluivat myös Åhlensin lähistöllä oleva ennen niin pahamaineinen pornokatu Klara Norra Kyrkogata, Humlegårdenin puisto sekä Östermalmstorgetin metroaseman vessa. Camel-miehen tavoin me Suomi-neidot kuljemme kuitenkin omia polkujamme ja suuntaamme seuraavaksi Kungsholmenin Hantverkargatania pitkin kauniiseen Kronobergsparkeniin, Kronobergin puistoon, joka oli vuosikymmenten ajan yksi Tukholman keskeisistä homopuistoista.

Homoyhteyksissä puistot on usein mielletty vain anonyymin seksin tapahtumapaikoiksi, mutta aikana ennen baareja ja poliittista aktivismia ne olivat mitä suurimmassa määrin myös yhteisöllisyyden ja oman homoidentiteetin toteuttamisen tyyssijoja. Sympatiens hemlighetsfulla makt -kirjan aikalaiskuvauksissa korostetaan, että puistoissa saattoi homostella sydämensä kyllyydestä muutenkin kuin seksuaalisesti. Puistot olivat vapaakaupunkeja, meikäläisten aluetta, joissa oltiin kesät talvet, koska muutakaan ei ollut. Täällä vaikutti myös valokuvaaja Sven eli ”Ellu”, joka kertoo meille lisää Kronobergin puistohomoista:

”Kun tulin Tukholmaan vuonna 1953, en tuntenut ketään. Asuin Kungsholmenin Hantverkargatanilla ja työskentelin S:t Eriksgatanilla pienessä valokuvaliikkeessä. Liikkeen johtajatar sanoi, että älä sitten missään tapauksessa kulje Kronobergin puiston läpi yöllä, se on tosi vaarallista. Tuumin itsekseni, että sepä kuulostaa lupaavalta. Tuntui ihan kuin minua olisi käsketty menemään sinne, koska siellä voisi ehkä tavata jonkun. Ja tapasinkin siellä sitten yhden kaverin, joka oli neljä–viisi vuotta meikäläistä nuorempi. Hän ei ollut täyttänyt vielä 17:ää, ja löysimme toisemme siellä… Hän tiesi, mikä oli miehiään, tiesi suuntautumisensa, ja hänellä oli tosi kurjat kotiolot. Hän pakeni puistoon solmiakseen suhteita. Minun tapaani hän hakeutui vähän vanhempien ihmisten seuraan. – – Puistossa kaikilla oli ”tyttönimensä”, ja hän kastoi minut Elisabetiksi Englannin kuningattaren mukaan.” 

Kronobergsparken

”Kun tulin ensimmäisiä kertoja Kronobergin puistoon, olin pohjimmiltani tosi ujo, mutta minulla oli asenne kohdallaan ja muut luulivat meikäläistä tosi koppavaksi. Siksi sain Elisabet-nimen, ja siitä alkoi elämä. Pikkuhiljaa tutustuin ihmisiin paremmin, koska kaikki olivat jotenkin niin avoimia. Varsinkin vanhemmat miehet tapasivat piruilla uusia tulokkaille, ja silloin piti antaa samalla mitalla takaisin. Niille piti siis antaa nenille kunnolla ja mieluiten vähän satiirisesti, koska monet olivat tosi sanavalmiita. Ja sen jälkeen oltiinkin elinikäisiä ystäviä. Vanhemmat kertoivat kokemuksistaan ja tavallaan pitivät meistä huolta. Puisto oli meille kohtaamispaikka.”

Homosolidaarisuuden nimissä Ellu vihkii myös meidät Kronobergin puiston 1950-luvun etikettiin. Puistossa oli valaistu polku, jota pitkin kuului kävellä ikään kuin läpikulkumatkalla ja tähyillä samalla pimeyteen. Jos häiriköitsijöitä ei ollut näköpiirissä, yön kulkija uskalsi pujahtaa mäenrinteiden pusikoihin. Huomion ei pitänyt antaa herpaantua hetkeksikään, sillä ystävien ja nautintojen lisäksi pimeydestä saattoi löytää myös ikäviä yllätyksiä: milloin nuorisojengiläisiä, milloin poliiseja, jotka tekivät puistoon siveellisyysratsian käytännössä joka yö. Joillekin tämä jännitys oli osa puiston viehätystä, ja puistohomojen keskinäinen solidaarisuus oli vahvaa. Ellu kertoo, että jos Tukholman suurin arkkihomo ”Mitzi” riensi varoittamaan ”messinginhajusta”, silloin olivat kytät tulossa ja siskojen oli aika rientää.

Oma kaupunkikierroksemme vie meidät vielä Humlegårdenin puistoon, mutta Ellun aikaan 1950-luvulla toiminta on vielä hyvin paikallista eri kaupunginosissa. Esimerkiksi Kungsholmenilla asuvat kokoontuvat aina täällä Kronobergin puistossa. Ajatuskin siitä, että lähtisi retkelle vaikka Humlegårdeniin, tuntui maailmanympärysmatkalta. Siellähän liikkui ihan toisenlaista porukkaa!

Meidän turistien ei kuitenkaan tarvitse välittää reviirirajoista, vaan hyvästelemme Ellun ja jatkamme määrätietoisesti matkaa Kungsholmsgatania pitkin sillan yli ja edelleen Klarabergsgatanille kohti maailman ääriä. Ensiksi käännytään kuitenkin Åhlensin kulmalta vasemmalle, mistä löytyy Gardellin kirjassaan kuvaaman iltarundin seuraava etappi: Klara Norra Kyrkogata. Se oli vielä 1980-luvulla Tukholman pahamaineisin porno- ja prostituutiokatu, jossa myös homot parveilivat ennen kaikkea Bryggargatanin ja Mäster Samuelsgatanin välisellä alueella. Nyt alue on täysin siistiytynyt, mutta jos nipistän teitä takapuolesta, kai tekin näette kaikki nuo unholaan vaipuneet miespolvet, jotka yhä uutterasti päivystävät ja kiertävät näillä kulmilla potien ihmisen ikävää toisen luo? Tuossa seisoskelee esimerkiksi Gardellin kirjojen Benjamin:

Klara Norra Kyrkogata

”Benjamin saattoi seistä Klaran pohjoisen kirkkokadun jalkakäytävällä kokonaisen illan vain kaipuuta tuntien, kun samaan aikaan miehet iskivät miehiä ja poikia katosi tuntemattomien autojen matkassa tuntemattomiin paikkoihin. Jos joku oli iskemässä häntä, hän ei tiennyt mitä tehdä. Yleensä hän karahti aivan punaiseksi ja kiirehti pois paikalta. Silti hän ei voinut olla tulematta uudestaan. Siellä oli vallalla eräänlainen yhteisöhenki. Synnin yhteys. Mutta siitäkin huolimatta jonkinlainen vahvistus olemassaololle. Muutaman kerran ohi ajoi avoauto, josta kurottui jengiläisiä nahkarotseissaan huutelemaan uhkauksia miehille. ”Ällöttävät saatanan vitun hintit!”

Tuolta rientää myös Paul saatuaan hommat hoidettua Kaupungintalolla:

”Kello on vähän yli puolenyön. Hän kulkee Åhlensin joulumainosten ohi, kääntyy Klaran pohjoiselle kirkkokadulle, vilkaisee nopeasti kahta teinipoikaa, jotka istuvat lämmittelemässä vastapäisen talon ilmanvaihtoventtiilin kohdalla, päättelee heidän olevan vaarattomia ja jatkaa matkaansa. Paul kulkee aina nopeasti, kepeästi kuin kimmoisin askelin. Hänellä on tapana sanoa, että kaikki homot kulkevat nopeasti – ”se on puhdasta itsesuojeluvaistoa, kulta pieni” – katse aina suuntautuneena eteenpäin, mutta kuitenkin harjaantuneesti sivustoja tarkkaillen, jotta voi lisätä vauhtia, jos tapahtuu jotain uhkaavaa. – –

Rasmus on omistanut iltansa Klara Norralle. Nyt hän seisoo Bryggargatanin risteyksessä. Odottaa, palelee, haukottelee. Itse asiassa hän on luovuttamaisillaan ja lähdössä kotiin. Hän on kiertänyt pari kertaa pornokaupoissa lämmitelläkseen. Vielä kymmenen minuuttia. Sitten hän luovuttaa. Tänä iltana Klara Norralla ei ole paljon liikennettä. Sama sininen Saab ajaa kierroksen toisensa jälkeen. Autossa istuva ukko puistattaa Rasmusta, ja kerrankin hän on viestittänyt selkeästi, ettei tunne kiinnostusta. – –

Kun Paul huomaa Rasmuksen, hän päästää heti kädessään pitämänsä savukkeen putoamaan, kuin se vain lipsahtaisi hänen otteestaan itsestään. Automaattisesti Paul ottaa rasiasta uuden savukkeen ja siirtyy tuon toisen luokse. Tulen tai savukkeen pyytäminen on ollut kaikkina aikoina ylivoimainen tapa ottaa kontaktia. ”Hei, sydänkäpynen, onkos sinulla tulla?” Rasmus tunnisti lähemmäs tulevan Paulin jo etäältä. Siinä on se Homoringin mies. – – ”Minä olen Paul. Le Paul! Minä olen jonkinmoinen homojen vastine Äiti Teresalle. Mutta muodokkaampi.”

Auto hidastaa heidän kohdalleen, ei sama Saab kuin aiemmin, ajaja tähyilee heitä ja tavoittelee kontaktia. – – Paul luo pikaisen, arvioivan katseen autossa olevaan mieheen. ”Kolkyt–nelkytjarisat, ’hetero’, kolmen lapsen isä luullakseni. Soittele sitten. Pidä hauskaa!” Rasmus istuutuu autoon. Paul läimäyttää auton oven kiinni. Auto lähtee liikkeelle. – – Elämä on mutkatonta. Jos ei saa sitä, jonka haluaa, ottaa sen, jonka saa. Ja ulkona syksy on kääntymässä talveksi.”

After Dark Clubin menoa vuodelta 1979.
Kalle Westerlingin La dolce vita -kirjan kuvitusta. 

Ellette ole jo eksyneet vieraiden miesten matkaan, nyt on aika jättää ”Klara Porra”, kääntyä oikealle Kungsgatanille ja jatkaa suoraan eteenpäin. Sveavägenin ylittämisen jälkeen edessä kohoaa kaksi Kungstornet-nimistä taloa, joista vasemmanpuoleisessa oli Gardellin mukaan homojen iltarundillaan suosima vessa. Me jatkamme kuitenkin matkaa, käännymme Regeringsgatanin kohdalla vasemmalle ja kävelemme suoraan eteenpäin, kunnes oikealla näkyy David Bagares Gata.

Osoitteessa David Bagares Gata 4 (Smala Grändin ja David Bagares Gatan kulmassa) toimi vuosina 1976–1980 After Dark Club, joka oli suosittu julkkisten juottola. Ja toden totta: tuossahan menee prinsessa Christina, ja pian paikalle kurvaa itse dame Elton John! Noita jonottavia tukholmalaisia trendineniä kiinnostaa kuitenkin paikan erikoisuus: After Dark-ryhmän esittämä drag show, jossa miehet pukeutuvat naisiksi ja aukovat suutaan musiikin tahtiin. Har ni hört på maken!

Suomi-neidot eivät nyt ehdi asettua jonon jatkoksi, sillä kadun päässä häämöttää jo iltarundin seuraava etappi ja Kronobergin Ellun mainitsema maailman ääri: Humlegårdenin puisto pahamaineisine lihamarkkinoihin. Ai miten niin pahamaineisine? No, katsokaa vaikka noita lööppejä maaliskuulta 1950: ”Homoseksuaalit vaikea ongelma Tukholmassa – uhreina maaseudun nuoria” ja ”Homoprostituutio pelottavissa mitoissa – poliisi täysin voimaton!”. Tai entä tuo Aftontidningenin lööppi 16. toukokuuta 1952: ”Tukholma on Sodoma. Vaaraksi koko Euroopalle!”

Sympatiens hemlighetsfulla makt -kirjan kuvitusta.

Älkää silti siskot säikkykö, sillä olette hyvissä käsissä. Tämä opas ei ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, millä EN nyt viittaa tuossa Humlegårdenin laidalla asuvaan pastori Kejneen. Hän pisti pystyyn melkoisen homoseksikohuun, jolla lehdet mässäilivät 1950-luvun alussa ihan loputtomasti! Miten sekin juttu pääsi paisumaan niin, että ennen pitkää koko oikeuslaitoksen väitettiin olevan poikaprostituutiorinkiä pyörittävien homovapaamuurarien käsikassara ja tuli hirveät utredningit ja jälkipyykit? Puhumattakaan siitä Haijby-kohusta, jossa kuningas Kustaa V joutui kiristetyksi homostelunsa vuoksi! Mutta nyt ei ehdi juoruta, jos meinaan ehtiä kertoa teille kaikki mehevät yksityiskohdat Tukholman vuosikymmeniä jatkuneesta sotilasprostituutiosta! O, kyss mig godnatt, sergeant!

Homohistoriallinen Tukholma – puistot, baarit ja pisuaarit 2/2